IX LUKU.
Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään, käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä — ne paloivat pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.
"Mihin hotelliin, herra?"
"Westminsterin luostariin."
"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan
Westminsterin luostariinko, herra?"
"Katoliseen luostariin."
Gretan käsi puristi Paulin käsivartta.
Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja merkitsi muistiin vaunun numeron.
Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua. Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.
Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja asteli hevosen pään kohdalla.
Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko — ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.
303
Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka, istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki — joka jo itsessään oli oma maailmansa — kaivokselta, jonka inhimilliset maan matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat heidän yläpuolellansa.
Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.
Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä. Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.
Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja kurkisti sisään akkunasta.
Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö voisi jäädä yöksi sinne, herra?"
Paul avasi luukun. "Me haluamme Westminsterin; luostariin, ukkoseni."
Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra. Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St. Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka, herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."
Hotellin yövartija oli avannut vaunun oven, mutta hetkeksikään ei Paulin päätös horjunut. "Olen pahoillani, poikaseni, mutta meidän täytyy päästä luostariin, kuten sanoin teille."
"Eikö se sopisi huomenna, herra? Oikein mukava asunto, herra. Minä voin suositella sitä", sanoi hän ojentaen peukalollansa olkapäänsä yli.
"Meidän täytyy päästä luostariin tänä yönä, ukkoseni."
Ajuri pöyhi hevosensa harjaa tyytymättömästi mutisten. "Ovenvartia, voitteko pitää yösijan minulle? Tunnin kuluttua olen takaisin", sanoi Paul. Ovenvartija nyökkäsi myöntävästi, ja vaunut lähtivät vielä kerran liikkeelle.
Kun he kulkivat halki Trafalgar-torin, ilma äkkiä kirkastui. Oli kuin vaaleat höyrypilvet olisivat vyöryneet yli kellertävän sumun ja nielaisseet sen. Ajuri heitti soihtunsa maahan, kohentausi istuimellansa ja pani hevosen juoksemaan. Heidän saapuessaan Parlamentintorille sumu oli kokonaan haihtunut. Westminsterin kello löi kolme. Pilvet tornin yläpuolella olivat tummanruskeat, ja luostarin synkän rykelmän saattoi erottaa etäältä.
Vaunut vierivät lounaispuolitse luostarin puutarhan pysähtyen suuren rautaisen portin eteen. Lamppu paloi oven yläpuolella valaisten hämärästi suurta tiilirakennusta niin, että sen muodosta voi saada melkoisen selvän kuvan.
"Tässä on pyhän Margaretan luostari, herra. Kahdeksan shillingiä, herra, jos suvaitsette."
Paul passitti ajurin tiehensä ja soitti kelloa. Ontto ääni kaikui korviaviiltävänä yössä. Itäisen taivaan pilvet näyttivät hajoavan, punertava rusotus ilmaisi päivän koittoa.
Ovi lensi auki ja myöskin suuri portti avautui hitaasti. Eräs sisar kädessään avoin lamppu tuli heitä vastaan.
"Saisinko tavata abbedissaa?" kysyi Paul.
"Hän on juuri noussut", sanoi sisar, pisti lampun seinäkoukkuun ja riensi pois. Heidät oli jätetty tyhjään, ikävään, kaikuvaan käytävään.
Seuraavana hetkenä kulki pitkä, kalottipäisten nunnain rivi ääneti, mutta kiireellisin askelin ihan heidän ohitsensa. Tänä varhaisena hetkenä he olivat nousseet aamuhartauteen. Muutamat heistä olivat kalpeita ja kuihtuneita, ja eräs, joka oli kaikista kalpein ja surkastunein, asteli painunein päin ja sormet kiihkeästi rukousnauhaa hypistellen. Paul astui askelen taaksepäin. Nunna kulki varmoin askelin toisten mukana. Ei ainoatakaan tuntemisen merkkiä, ei pienintäkään katsetta heille. Vain huulet näyttivät hieman vavahtelevan, — la kuitenkin hän oli Paulin äiti.
Paulin pää painui myöskin alas, ja hänenkin huulensa vapisivat. Luostarin yliäiti seisoi heidän edessään, ennenkuin Paul oli oikein päässyt hereille. Hetkeksi hänen äänensä kieltäytyi palvelemasta häntä, mutta vihdoin hän kuitenkin sai sanotuksi, että suuri onnettomuus on heitä kohdannut ja pyysi häntä ottamaan hänen vaimonsa joksikin aikaa turvaan.
"Armeliaisuus on meidän tunnussanamme", sanoi äiti kuultuaan tämän pyynnön. "Tulkaa, sisareni, kirkon suojassa on rauha. Teidän raskautettu sydämenne voi saada levon, kun olette täällä."
Paul pyysi hetkisen aikaa voidakseen sanoa jäähyväiset, ja hyvä äiti jätti heidät kahden.
Silloin kuului sisemmistä huoneista urkujen juhlallinen humina ja kuoron täyteläinen laulu. Suloiset sävelet tunkeutuivat heidän raadeltuun sydämeensä ja he itkivät. Päivän hämärä hiipi sisään. Se himmensi lampun heikon, punervan valon vieläkin vähäisemmäksi.
"Hyvästi, armahin, hyvästi", kuiskasi Paul ja sulki hänet kiihkeästi syliinsä.
"Hyvästi vähäksi aikaa, rakas mieheni", vastasi Greta hymyillen.
"Kuka olisi voinut ajatella, että tämä onnettomuus odotti sinua suoraan
Jumalan alttarilta?"
"On tuleva päivä, joka muuttaa vielä kaiken tämän pahan hyväksi."
"Yhteiselämämme kynnyksellä kiskotaan meidät eroon!"
"Älä ajattele enää sitä, rakkahin. Meidän elämämme on tämän onnettomuuden vuoksi muodostuva vielä kirkkaammaksi. Muistatko, mitä kirkkoherra Christian usein sanoi? Onnellisinta ei ole se elämä, johon päivä lakkaamatta paistaa, vaan se, jonka yllä kerran ovat riippuneet synkät pilvet, jotka ovat sittemmin poistuneet."
Paul pudisti päätänsä. "Minun huuleni ovat suljetut. Sinä et tiedä kaikkea. Se on hirveä valhe, joka meidät erottaa. Mutta mitä, jos me emme voisi sitä kumota?"
Gretan silmistä säteili valoisa toivo. "Se voidaan ja se täytyy voida."
Paul taivutti päänsä ja kosketti hänen otsaansa huulillansa. "Menneisyys on kätketty äänettömyyteen, joka ei anna mitään vastausta", hän huokasi. "Minun äitini yksin voisi sen kumota, mutta hän on kuollut maailmalle."
"Ei yksin hän, rakkahin. Minä voin sen valheen paljastaa. Odota, niin saat nähdä."
Paul hymyili surullisesti ja pudisti uudestaan päätänsä. "Sinä et tiedä kaikkea", hän kertasi ja suuteli häntä hellästi. "Mitä, jos kuluu päivä päivän perästä eikä mikään selvitä tätä salaisuutta?"
"Älä sitä pelkää. Tässä on johtamassa taivaan sormi", lohdutti Greta.
"Sano mieluummin: kohtalon raskas käsi. Ja miten vähäisiä me olemmekaan tämän säälimättömän voiman meitä lähestyessä!"
"Jumala näkee kaiken", sanoi Greta. "Hän on johtanut minut tänne ja Hän kyllä johtaa minut täältä pois."
"Entäs, jos minä toin sinut tänne päiväksi, ja sinä saisitkin jäädä vuosiksi, koko elämäksesi?"
"Ajattele silloin, että Jumala itse on ottanut pois sinun vaimosi."
Paulin kasvot, joilla oli ollut nöyrä ilme, vääntyivät hirveästä tuskasta. "Oi, se on kauheata! Ja tämän luostarin piti olla sinun häähuoneesi!"
"Vaiti, rakkaani! Täällä on rauha. Hyvästi, armahin Paul. Ole rohkea, rakas mieheni."
"Rohkea? Kuoleman edessä miehen tulee olla rohkea. Mutta jouduttuaan tällaiseen onnettomuuteen kuka mies voi olla rohkea?"
"Jumala ottaa sen pois."
"Jumala vain suurentaa sitä! Mutta minä pelkään saada totuutta ilmi.
Tulevaisuus ei voi olla minulle kauheampi kuin menneisyys."
"Älä antaudu epätoivoon, rakkahin Paul. Sinähän tiedät, miten raskaalla mielellä menee nukkumaan myrsky-yönä, kun puhurit ulvovat ja hakkaavat puiden oksia toisiansa vasten, mutta miten suloista on seuraavansa aamuna herätä, kun luonto on tyyntynyt, päivä paistaa ja ilma on linnunlaulua täynnä. Huomenna valhe on vääräksi näytetty, ja sinä tulet noutamaan minua pois."
"Niin", vastasi Paul, "muuten minä vietän elämäni kuin maailman murjoma hylkiö."
"Ei, ei, ei! Hyvästi, rakkahin", lohduttajan ääni petti ja hän painoi päänsä lemmittynsä rinnoille.
Kuoro sisällä lauloi riemukasta aamuvirttä. Paul nosti pois rautasalvan, joka sulki oven ja avasi sen. Kadun toisella puolella oli harmaa seinä suurten lehdettömien puiden takana, välillä ja yläpuolella lepäsi pyhäinen rauha. Kaukaisena kaikuna kuului tänne viestii heränneestä ihmisten hälinästä. Nouseva päivä oli punannut itäisen taivaan, ja luostarin tornit näyttivät synkiltä vasten sarastavaa valoa.
"Voi olla, ettei tässä vanhassa kaupungissa koskaan aurinko nouse, vaan että se herättää kulkijan joka päivä vain uuteen onnettomuuteen", sanoi Paul. "Tämä isku kuitenkin on kaikista raskain. Hyvästi, lemmikkini."
"Hyvästi, rakas mieheni."
"Tuo vanha tehdas on nähnyt monen sortuneen elämän jäännösten kulkevan ohitsensa, mutta mikään hautajaissaatto, joka on hiljalleen matkannut noiden puiden varjossa, ei ole ollut surullisempi kuin tämä ero. Hyvästi, rakkahin vaimoni, hyvästi."
"Hyvästi, Paul."
Paul löi rintaansa ja läähätti kuuluvasti. "Minun täytyy mennä. Asiaa ei saa ensin ajatella ja jättää sitten toteuttamatta."
"Hyvästi, Paul." Greta kätki kasvonsa Paulin povelle peittääksensä ne hänen silmiltänsä.
"Sanotaan, että menetetyn rakkaan ystävän muisto on suloinen kuin taivaan autuus. Toteutukoon se meissä!"
"Vaiti, Paul. Sinä palaat pian takaisin noutamaan minua täältä pois", sanoi Greta painautuen lujemmin hänen rintaansa.
"Ellen, ellen", hänen kuuma hengityksensä poltti Gretan painunutta päätä — "ellen tulisi, niin — koska maailma meille molemmille on kuollut ilman toistemme rakkautta — jää tänne — tähän luostariin — ainiaaksi. Hyvästi! Hyvästi!"
Hän päästi irti Gretan kädet. Hän painoi polttavat huulensa hänen kylmälle otsallensa. Gretankin oli vallannut pelko, joka mursi hänen urhean sydämensä. Tuntui kuin hän olisi häipynyt mieheltänsä sumupilveen.
"Hyvästi, hyvästi!"
Hetken hiljaisuus, murtuva katse, tukahduttava Nyyhkytys, viimeinen kädenpuristus, ja ovi sulkeutui haulin jälkeen. Greta oli yksin tyhjässä käytävässä. Hänen huulensa olivat kylmät, silmänsä suljetut. Rusohohtoinen päivä sulki luostarin syliinsä, ja puhdas, soinnukas, täyteläinen kuoro tervehti sitä viestinä ikuisen kauneuden, rakkauden ja onnen mailta.
X LUKU.
Hetkisen harmitti Hugh Ritsonia, että Paul oli tällä tavalla kokonaan tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. "No, ei sillä väliä", hän sanoi, "kysymys on vain muutamasta päivästä eikä muusta. Minun täytyy kuitenkin saada tahtoni toteutetuksi."
Drayton ei koettanutkaan salata mielihyväänsä, kun ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pois. "Minä en ole pahoillani, että se lurjus on tiessään ja täällä on selvät reitit."
"Kun ne nyt menivät, on teillä vain vaarallisempi tehtävä, ystäväni", sanoi Hugh Ritson järkähtämättömän levollisesti.
Drayton katsahti häneen puoliksi peläten, puoliksi epäillen. "Te ette kai ole antanut poikaa kuitenkaan, ilmi? Ette kai liene sanonut hänelle, että minä olen täällä?"
"Älkää olko hullu! Menkää toimittamaan minulle; vuode, minun täytyy jäädä tänne yöksi. Teidän tulee olla varuillanne, jos aiotte menetellä viisaasti. Poliisi tulee aamulla tänne, siitä panen pääni pantiksi."
"Tänne? Aamulla? Ei!"
"Kun he kysyivät hänen osoitettansa, hän ilmoitti tämän talon. Ne eivät unohda. Sellaiset miehet eivät milloinkaan unohda."
"Sen takaan, etteivät sitä tee."
"Heillä on mielessä muitakin asioita kuin osoitteita. Ajatelkaa, jos niillä olisi jokin järkevä syy muistella myöskin tämän teidän talonne isäntää."
"Mitä turhia! Ette kai tahtone asettaa minua talon vanhan vaimon asemaan?"
"Siitä ei pelkoa. Itse tiedätte parhaiten. Pitäkää huoli itsestänne, herra Drayton."
Drayton napitti takkinsa niin hyvin kuin revenneeltä liepeeltä saattoi. "Sitä minä juuri aion. Minua ei niin helposti kaapata. Aika on kallista ja sitä on käytettävä hyväkseen."
"Mihin te aiotte?"
"Sama se sille, sanon minä."
"Jättäkää, tämä talo ja kahdessakymmenessä neljässä tunnissa olette kiinni."
"Jos jään tänne, olen pinteessä kahdessatoista. Kun minä käytän joka hetken viisaasti, minä en ole täällä saatavilla."
Draytonin käsi oli oven rivassa. Hugh Ritson heitti sen pois. "Sellainen idiootti kuin te joutaa kyllä joutuakin kiikkiin. Sellaiset miehet pitäisi toimittaa pois tieltä."
Drayton kohotti nyrkkinsä. "Saatana, mutta minä toimitan teidät, jos — jos —"
Hugh Ritson ei hievahtanut paikaltaan. "Mitä, jos minä neuvoisin, miten voitte välttää joutumasta vastuuseen tämän yön työstä?"
Draytonin käsi vaipui alas. "Minulla ei ole mitään sitä vastaan", hän murisi. "Miten?"
"Panemalla toisen miehen teidän sijallenne."
Draytonin silmät revähtivät ihastuksesta selälleen.
"Mihinkäs minä joudun?" hän kysyi.
"Te", sanoi Hugh Ritson ja tuskin huomattava hymy karehti hänen huulillansa, "te asetutte hänen saappaihinsa."
Suonenvedontapainen hymy väänsi Draytonin kasvoja. Hän näpelöitsi revittyä takkia levottomin sormin. Hänen silmänsä kääntyivät oveen. Seurasi hetken äänettömyys.
"Hänkö?" hän kysyi kulmiansa kohottaen.
Hugh Ritson nyökkäsi keveästi. Drayton seisoi suu auki.
Vanha rouva Drayton lönkytti ympäri kapakkahuonetta valmistautuen menemään levolle.
"Minä sanon teille hyvää yötä, herra. Paul, johda sinä herra huoneeseensa."
"Hyvää yötä, rouva Drayton."
Kapakan emäntä lynkytti tiehensä. Mutta portaan puolivälistä hänen ruikuttava äänensä kuului uudestaan. "Se nuori onneton raukka — minä sanon teille, että hän itkee silmät päästänsä."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Drayton.
"Tuoda hänet tänne."
"Kuinka se käy? Hän on mennyt Lontooseen, vai mitä? Se on liian suuri heinäpieles, että siitä voisi löytää neulan, vai mitä arvelette?"
"Lontoo ei ole heinäpieles, herra Drayton, vaan mehiläispesä, jonka jokaisessa kennossa on asukas. Kun he menevät ulos St. Pancraksen asemalta, heidän täytyy vuokrata ajuri tai olla se tekemättä. Jos he ottavat sen, merkitään vahtituvalla numero muistiin. Sillä numerolla voidaan ajuri löytää. Hän tietää, mihin hän heidät kyyditsi. Jos minun veljeni jätti vaimonsa toiseen paikkaan ja meni itse toiseen, tietää ajuri senkin. Jos he eivät ota ajuria, ja kun yö on myöhäinen, heidän täytyy jäädä asumaan likelle asemaa. Näin on siis tässä mehiläispesässä heidän erikoinen kennonsa tarkalleen tiedossamme. Se tällä hetkellä riittääkin. Ketä nukkuu tässä talossa — lukuunottamatta tyttöä ja teitä itseänne?"
"Ei ketään muita kuin juoksupoika."
"Missä hän nyt on — vuoteessa?"
"Neljä tuntia sitten."
"Missä hän nukkuu?"
"Ylhäällä ullakolla."
"Älkää antako tämän pojan nähdä teitä. Millä puolella taloa teidän ullakkokoppinne on?"
"Ihan tässä päässä."
"Onko ullakolla koppia myöskin toisessa päässä?"
"On, hirvittävän kehno."
"Se ei haittaa. Ottakaa patjanne ja maatkaa siellä koko huominen päivä näyttäytymättä. Syökää, mutta väkijuomia ei, muistakaa se. Minä tulen teidän luoksenne, kun kaikki on selvänä. Ja nyt näyttäkää minulle huoneenne."
Valmistettuaan hieman yötä varten nämä kaksi miestä menivät yläkertaan kädessään ainoa valo, mikä vielä paloi.
"Antakaa minulle kynttilä. Teidän on parasta mennä ullakollenne pimeässä. Tässä, pankaa tämä avain tytön oveen ja vääntäkää lukko auki. Hän on kyllin ääneti nyt. Vait! — Ei, se oli vain tuuli. Hyvää yötä ja muistakaa, mitä minä olen sanonut: älkää antako sen pojan nähdä teitä, ja — kuulkaa — ei tippaakaan likööriä!"
XI LUKU.
Päivä ei vielä sarastanut ja kaikki talossa oli vaipunut hiljaisuuteen, kun Mercy Fisher äänettömästi avasi huoneensa oven ja hiipi salaa alakertaan. Siellä oli hyvin pimeä eikä hänellä ollut kynttilää. Ilman täytti voimakas väljähtyneen tupakan tuoksu. Toisessa kädessään hän kantoi pientä nyyttiä ja toisella seinää hapuillen tunnusteli tietä, kunnes saapui ulko-ovelle. Raskas säppi piti sitä kiinni, ja vapisevin sormin hän päästi sen aspista irti. Kun hän sai tiukan säpin työntäistyksi; auki, luiskahti se hänen kädestään ja pudota rojahti ovilautaan. Tytön sydän syöksähti kurkkuun. Hän oli ensin kauhusta kokoon luhistua, mutta sitten hän avasi oven ja lensi pimeään yöhön jättäen oven jälkeensä sepposen selälleen.
Myöhempinä elonsa päivinä hän ei voinut selittää, mikä häntä sinä hetkenä johti. Hänellä ei ollut mitään määrää eikä tarkoitusta. Tuli vain päästä särkynyttä sydäntänsä pakoon. Tuli vain saada nukahtaa nurmen alle ja voida vapautua tästä hirveästä sydämen kivusta. Sokeassa tuskassansa hän oli matkalla elämän merkilliseen kurimoon — Lontooseen. Hän riensi tietä kertaakaan katsomatta taaksensa. Lehdettömät puut huokailivat yötuulessa, niiden suuret haarat uhkaavina huojuivat hänen päänsä päällä. Pensaat muodostivat kummallisia varjoja hänen edessään ja sivuillansa. Hänen jäsenensä vapisivat ja hampaansa kalisivat, mutta hän riensi yhä. Päätä alkoi pakottaa. Hän tunsi tukehtuvansa. Maailma oli hänelle niin raaka. Jospa hän voisi paeta sitä ja unohtaa — voisi unohtaa!
Päivä alkoi sarastaa. Taivaan synkkään sineen hänen vasemmalla puolellansa ilmestyi vaaleita juovia. Kaikki hänen edessään näytti pohjattoman harmaalta. Kostea, pureva tuuli löi vasten kasvoja. Soinen lakeus hänen sivullansa uinui usvien peitossa. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi hänen askeltensa narske jäisellä tiellä. Ei ainoatakaan lintua tyhjässä ilmassa. Ei pilvenhattaraa kirkkaalla taivaalla. Kaikki oli niin masentavaa — ei ollut yö eikä päivä.
Tämän autiuden keskellä, josta kaikki elämä näytti kokonaan kuolleen, riensi murtunut tyttörukka nyytti kädessä, saali hartioilla ja punaiset silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin.
Tuuli huokaili ja valitti kuin joku rauhaton henki. Silloin tällöin joku viime vuoden kuollut lehti irtautui rapisten ja keinui tuulen mukana joskus hipaisten häntä ohikulkiessaan. Raastettu, kuten sydän hänen rinnassaan, oli luonto hänen ympärillään.
Vähitellen harmaa taivas vaaleni. Itäinen taivas punertui ja raikas tuuli näytti puhdistavan ilman sumuista. Silloin hän alkoi juosta. Hänen takanansa olivat kaikki hänen kauniit unelmansa ja ne olivat nyt kuolleet. Takana oli rakkaus, joka oli sulostuttanut hänen elämäänsä ja sekin oli kuollut. Ihanasta unesta hän oli herännyt ja tunsi sydämensä tyhjäksi ja jäätyneeksi.
Juostessaan harmaata tietä, taivaan kuvun tyhjänä kaareutuessa hänen päänsä päällä ja tuulen levottomasti tohistessa, hylätty tyttö nyyhkytti kyynelettömässä tuskassansa kuin pieni lapsi äitiänsä, joka on haudattu nurmen alle — kunnes hän lopulta väsyneenä ja sairaana vaipuu unen helmoihin unohtaen kärsimänsä vahingon.
Hän saapui muutaman tehdaspiipun juurelle. Siitä tuprusi sankka savu, joka häipyi savunnäköiseen ilmapiiriin. Hän aikoi pysähtyä sen suojaan lepäämään, mutta kuuli askeleita sen takaa ja lensi säikähtäneenä pakoon kuin pahanteosta tavattuna.
Pois, pois, vaikk'ei hän tiennyt, minne. Eteenpäin, eteenpäin, tietämättä miksi.
Päivä oli nyt voittanut yön. Kuta kirkkaampia oli aamu, sitä synkeämpi oli hänen sydämensä. Tukka oli päässyt puoliksi hajalle ja sumu oli tarttunut siihen, jäädyttäen sen paksuiksi suortuviksi, mutta siitä hän ei välittänyt, vaan astui edelleen nousevan auringon luodessa kultaisia säteitänsä maailmaan.
Oi, kun saisi haudata itsensä iäksi, iäksi — mutta ei vielä kuolisi, ei, ei, ei kuolisi!
Muutamassa teitten risteyksessä oli osoitepylväs, josta hän luki: "Kilburniin". Sen vierellä kasvoi metsää, ja auringon säteet leikkivät pensaissa punaten kuolleita lehtiä, jotka vielä riippuivat tammen oksissa. Hänen oli nyt lämmin, mutta voi, kuinka väsytti! Hän pistäysi piiloon rautatammipensaan suojaan, joka kasvoi aivan tien reunalla ja lyyhistyi maahan varisseille lehdille. Hän uinahti uneen, mutta heräsi säikähtäen. Kaikki oli aivan hiljaa. Väsymys voitti kuitenkin pelon ja pohjattoman tuskan ja hän nukkui.
Uni, joka tekee kuninkaita ja kuningattaria meistä kaikista — suloinen uni teki tästäkin hylätystä tytöstä kuningattaren, rakkauden kuningattaren, ja hän uneksi kodistaan, joka oli kaukana vuoristossa.
Mercy nukkui yhä, kun kuorma-ajurin vaunut kulkivat jyristen tietä ohi. Ajaja, kirkassilmäinen mies, aamun raikkaus kasvoillaan, istui edessä ja vihelteli. Hänen hevosensa pysähtyi ja se herätti hänen huomiotansa. Tämä tapahtui juuri rautatammipensaan luona, ja hän huomasi Mercyn sen takana.
Tytön kasvot olivat kuluneet ja kalpeat, päähine valunut taakse. Hänen päänsä nojasi puun runkoon, toinen käsi lepäsi rinnalla ja toinen oli hervahtanut sivulle kuolleille lehdille, johon oli pudonnut hänen hervottomista sormistaan hänen punaiseen nenäliinaan kääritty nyyttinsä — ja koko kuvaa valaisi säteilevä aamuaurinko.
Ajaja hyppäsi maahan. Samana hetkenä Mercy heräsi pelästynein ilmein.
Hän nousi seisoalleen ja tahtoi juosta tiehensä.
"Nuorena joutunut maailmaa kiertämään, vai mitä, neiti?" sanoi ajaja.
Hänen äänensä oli ystävällisempi kuin hänen sanansa.
"Antakaa minun mennä, pyydän", sanoi Mercy ja koetti päästä ohi.
"Tietysti, tietysti, jos tahrotte."
Mercy kiitti häntä silmät maahan luotuina. Hän oli jo tiellä.
"Koska olette samalle päin matkalla kuin minäkin, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että nousette rattaille."
"Ei, kiitos. Minulla ei ole — minulla ei ole rahaa. Minun täytyy kävellä."
"Orottakaa, kunnes tulen karhuamaan, eikös niin, neiti? Tulkaa, kiivetkää ylös vain."
"Annattekos minun mennä alas, koska haluan?"
"Tietysti saatte. Miks'en. Ylös nyt vain. Siinä on mukava paikka istua säkillä, se on ihan kuin sitä varten. Niissä on kaikissa omenia. Onko hyvä? Jahah. Lähretään siis."
Kärrit olivat puolillaan säkkejä, ja Mercy hiipi perimmäiseen nurkkaan.
"Minä en oo mikään omenatarhuri. Minä oon vain välittäjä, niin, se min' oon. Minä kierrän maaseurull' ostamass' omenia ja sitten minä tuon ne Covent-puistoon myötäviks'. Sinne minä oon nytkin matkalla, kuten näkyy, ja täytyy olla siellä, ennenkuin liike-elämä alkaa."
Mercy kuunteli, mutta ei puhunut mitään.
"Te tunnette Covent-puiston — ei kaukana Leicesteristä ja
Heinätorista?"
Mercy pudisti päätänsä.
"Mitä? Ettekö koskaan ole ollut siellä — ei lähelläkään?"
Mercy pudisti uudestaan päätänsä ja painoi katseensa alas.
Ajaja vilkaisi häneen salaa. "Hänelle on tainnut käyrä huonnosti", hän ajatteli ja oli hetkisen hiljaa. Sitten hän katsoi häneen toisen kerran kulmiensa alta.
"Minä näen, että neitill' on kipeät silmät."
"Ne ovat kipeät ja joskus on vaikea nähdä", vastasi Mercy.
"Te näytätte samanlaiselt' kuin eräs minun ystäväni — silmänne ovat samanlaiset, tarkoitan — hänenkin olivat punaiset ja turvonneet ja niin pois. Se oli Tom Crow, minun liiketoverini, oikeastaan. Tom vilustui yhtenä yönä, kun me olimme omenoita keräämässä Roger Tichbornen tilalla. Kylmä iski suoraan Tomin silmiin, ja on ihme, jos hän ei ol' sokea kuin pukki."
Mercyn huulet vapisivat. Ajaja lopetti lavertelunsa ajatellen, että oli mennyt liian pitkälle ja sitten hieman epäjohdonmukaisesti koettaen erehdystään korjata alkoi kurittaa hevostansa.
"Hei, sinä vanha, tyhmä kuhnus, sinä matava täi!"
Hevonen lähti juosta lönkyttämään. He kulkivat pienen kylän kautta, ja
Mercy luki nimen "Synnytyslaitos" muutaman talon nurkasta.
"Oletteko te matkalla Lontooseen?" kysyi Mercy nöyrästi. "Onko Coventin puisto — Lontoossa?"
"Häh?" Ajaja leväytti hämmästyksestä silmänsä selko selälleen.
Mercy vapisi ja painoi päänsä alas. He koluuttivat jonkun aikaa aivan äänettöminä ja sitten ajaja, joka oli luonut salaisia silmäyksiä Mercyyn, kiinnitti ohjaksia ja sanoi: "Minä puhuin järettömiä sanoessani, että Tom Crow oli sokea kuin pukki. Eihän pukki ole sokea, ja vain katupojat käyttävät sellaista kieltä. Mutta sitäpä minä oon oppinutkin torilla myöskennellessäni. Sitäpaitsi Tom riiteli rouvansa kanssa ja ehkä se oli hänen silmilleen pahempi kuin kylmä."
("Juokse sinä vanha kaakki sinä vanha linkku!")
"Kattokaas, Tomin eukko karkasi ja jätti hänet. Hän oli yhtä nuori kuin tekin ja saattoipa olla yhtä sievä katsellakin, mutta pahanilkinen kuin hurja. Ja se mursi Tomin syrämen, kuten sanotaan. Niinpä Tom jätti kaupanteon. Hän jätti omenanostolla-kulun, sillä se vaatii miestä. Nyt hän on laittanut potakkakeittiön ja kun hän on niin sokea kuin on, hänen poikansa pitää siitä huolta. Siihen kaikkeen on vaimo yksin syyllinen. 'Jim Groundsell' — hän sanoo minulle — se on minun nimeni — 'Jim', hän sanoo, 'älä siro syräntäs' kehenkään, niin säilytät silmäs ja pysyt kauppiaana'."
("No, sinä vanha kuhnus! Juokse äläkä muuta!")
"Mutta minä menin ja tein kuten hänkin. Ja nyt minun vaimoni on raajarikko eikä ole päässyt vuoteesta — jouluna tulee kaksitoista kuukautta — ja hänellä on ikävä maata aivan yksin ja siinä hän oppii kiukuttelemaan ja —"
("Juokse sinä vanha luukasa!")
Seurasi pitkä äänettömyys. Vihreät pellot jäivät heidän taaksensa ja he joutuivat pitemmille kaduille, kuin Mercy oli koskaan nähnyt. Vaikka aurinko paistoi täydellä terällä, lyhdyt paloivat vielä käytävien; vierillä. He sivuuttivat muutaman kirkon, ja Mercy näki tornikellosta, että se oli kohta kahdeksan. He ajoivat kiireesti Camden kaupungin läpi pyhän Gileksen kautta Long Acren kadulle.
Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin.
Ajurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle
he ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu.
Mercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä.
Hetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.
Kun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti alas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset vaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia. Hämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin — nauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan pyörrytti häntä.
Hänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt tehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka hänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään erämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.
Hän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään tämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen etäisyyteen.
Seuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun, mutta sitten hän ei tajunnut muuta.
XII LUKU.
Kaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin kirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä kuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat vain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä täällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat synkän pylväskäytävän.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin kuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat ahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään vierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.
Hän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli sanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät muutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia alaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa hunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä hermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka kiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan säteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö oli kohottanut silmiin kostean kiillon.
Hughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta. Velttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin ja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies, laihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas ja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja suvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina munkki Jeromen hehkuvat saarnat.
"Moni luulee tiensä oikeaksi, mutta se johtaa kuolemaan." Tämä teksti kerrattiin ainakin kaksikymmentä kertaa. Ihmiset puhuvat omantunnon oikeudesta, aivan kuin omatunto olisi Jumalan laki. He lörpöttelevät suvaitsevaisuudesta, aivan kuin harhaoppia tulisi suvaita, jos joku on siihen langennut. Omatunto! Se on olosuhteitten orja. Suvaitsevaisuus! Se on helvetin portin tunnussana.
Hugh Ritson kuunteli välinpitämättömänä tuijotellen vuoroin nunnaan, jonka pää oli painunut vuoroin hänen rinnallaan olevaan kukoistavaan olentoon, jonka pää oli pystyssä. Vihdoin yksi sana sai koko hänen sielunsa väräjämään. Miehet, naiset, koko mykkä ihmisjoukko, pylväät, kuorit, akkunat pyhäinkuvineen, alttarilla palavat kynttilät, ihana alttaritaulu, kalpeat kasvot palavine silmineen saarnastuolissa — kaikki hävisi häneltä sinä hetkenä.
"Ihmiset luulevat", jatkoi puhuja, "että mikä on oikein ajatusten valtakunnassa, ei voi olla väärin elämän maailmassa. Tehdään liittoja perkeleen kanssa ja alistetaan ne oman orjuutetun mielen hyväksyttäviksi. Ei ole niin pimeää tietä, jota ei kuljeta, jos se vain näyttää valon tieltä, ei niin väärää suuntaa, kunhan se tuntuu oikealta. Varokoon kukin sitä valhetta, jonka on lausunut omalle sydämelleen. Se johtaa kuolemaan."
Silmät jäykkinä tuijotellen ja verettömin kasvoin Hugh Ritson astui askelen taaksepäin ja nojasi vapisevalla kädellään pylvääseen, jota vasten äsken oli välinpitämättömänä seissyt. Hänen askelensa ääni oli vihlovana kaikunut yli äänettömän kirkon, ja moni kaula kurkottui häntä kohden. Hänen mielenliikutuksensa oli sinä hetkenä hävinnyt. Kevyt hymy hänen kovilla huulillansa ilmaisi, että enkelin ääni hänen sielussansa taaskin oli voitettu.
Saarna loppui ankaraan selitykseen, miten horjumaton on Jumalan laki ja miten sen rikkojat joutuvat ikuiseen kadotukseen. Sanat olivat voimakkaat ja järkyttävät, mutta mies, joka hetkisen näytti enimmän järkytetyltä, olikin entistä paatuneempi. "Tähdet", jatkoi puhuja, "jotka tuikkivat ylhäällä, ovat nähneet kaiken syntyvän ja katoavan. Ennenkuin ihminen luotiin, olivat ne. Vanha joki, joka kulkee tämän vanhan kaupungin läpi tänä iltana, on virrannut siitä vuosisatoja, ja sukupolvet sukupolvien perästä iloiten ja surren ovat vaipuneet hautaan, mutta vielä huuhtelee sama vesi sen rantoja. Kuitenkin tähdet, jotka itse mittaavat aikaa, meri, johon virrat katoavat, kaikki häviävät, mutta sittenkin ihminen elää, vaikka ajallisuus lakkaa. Vaikka hän joutuu kadotukseen, hän kuitenkin elää ja kärsii. Hän on ikuinen kuin taivaat ja taivasten taivaat eikä hänen kärsimyksellänsä pidä loppua oleman."
Saarnaaja lopetti, ja touhu ja tohina, joka penkeillä syntyi, ilmaisi, että äärimmilleen kiihtynyt jännitys oli lauennut. Kasvot, jotka olivat vääntyneet pelosta ja tuskasta tai joilla ilmeni kiduttava omantunnon tuska, tai jotka olivat hehkuneet innostuksen tulta, saivat jälleen luonnollisen ilmeensä.
Iltahymnin lauloi koko kirkkokansa seisoaltaan. Se kohosi voimakkaana siniseen kupuun, johon alhaallariippuvat lamput loivat merkillisiä varjoja peittäen pyhimyskuvat salaperäiseen hämyyn. Oli kuitenkin yksi ääni, joka ei liittynyt kiitoslauluun, ja Hugh Ritsonin suljetut huulet kuvasivat vain vertauskuvallisesti suljettua sydäntä.
Hän kyseli itseltänsä, olisiko totta, että vielä sittenkin, kun tähdet ovat palaneet loppuun, ihminen vieläkin kärsisi. Turhaa! Mitä on ihminen? Tämä ihmispaljous, jonka voimakas ääni kohisi kuin meren aallot, mitä se oli? Tässä vanhassa kirkossa, jossa he lauloivat, oli laulanut ihmisiä ennen heitä ja missä he olivat nyt? Kuka voi sanoa, etteivät ne olleet joutuneet kadotukseen? He olivat eläneet, uskoneet, kuolleet ja poistuneet — menneet pois synteineen ja suruineen, menneet tahtoineen ja taipumuksineen, poistuneet kaikkien katseilta ja muistosta, eikä tullut vähintäkään viestiä heistä ilmoittamaan, mikä kuoleman jälkeen odotti, tai liittymään tähän riemulauluun, jossa väreilee niin harras toivo. Toivo! Se on unta. Se uni hallitsee ihmisten haluja ja tunteita, täyttää kirkot ja kappelit ja saa heidät uneksimaan yhä uudelleen. Mutta se on unta, josta ei ole heräämistä ja josta ei milloinkaan saa tietää, ettei se ollut totta.
Saarnaaja ja kuorot jättivät kirkon. Silloin seurakuntakin hajosi. Hugh Ritson jäi jäljelle seisten entisellä paikallansa pylvästä vasten. Nunnat eteläisellä puolella nousivat viimeiseksi ja katosivat muutamasta etelänpuoleisesta sivuovesta. Hugh katseli heidän poistumistaan siirtyen hänkin sinne päin. Greta kulki muutamia askeleita jäljempänä. Kun väki poistui ja hän nousi paikaltansa, lankesivat hänen silmänsä Hughiin. Silloin hän painoi päänsä alas ja riensi kiireisin askelin sivukuoriin. Hugh katsoi, kunnes hän astui ovesta. Kirkko oli nyt ihan tyhjä ja siellä saattoi vapaasti liikkua. Hän seurasi jäljessä ja pistäysi ovesta sakastiin.
Hänen edessään oli toinen ovi. Se johti luostariin. Nunnajonon loppupää hävisi juuri siitä. Greta seisoi sakastissa nöyränä ja hartain ilmein toinen käsi rinnalla ja toinen kiinni ristiinnaulitussa, joka seisoi seinän vierellä. Kun hän näki, että Hugh oli seurannut häntä, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli juosta tiehensä ja toinen langeta polvilleen hänen eteensä. Hän ei tehnyt kumpaakaan. Voittaen heikkoutensa, mutta vieläkin vapisten päästä varpaihin hän kääntyi Hughiin uhkaavin ilmein. "Mitä varten sinä tulet tänne? Minä en halua puhua sinun kanssasi. Anna minun mennä", hän sanoi.
Hugh Ritson ei pienimmälläkään merkillä näyttänyt haluavan pidättää häntä. Hän seisoi hänen edessään katse maahan luotuna ja tunsi seistessään jalkansa epävarmaksi. "Minä tulen sanomaan sinulle hyvästi", hän vastasi tyynesti. "Minä tulen sanomaan, ettemme enää koskaan tapaa toisiamme."
"Kunpa olisimme eronneet ennen, kuin tapasimme toisemme viime kerralla!" sanoi Greta kuohahtaen.
"Kunpa emme olisi koskaan toisiamme tavanneet!" sanoi Hugh matalalla äänellä.
"Sinä valehtelit ja sen kautta erotit minut miehestäni", jatkoi Greta.
"Niin tein — Jumala minulle anteeksi suokoon."
"Ja sinä tiesit, että se oli valhe", lisäsi Greta.
"Minä tiesin, että se oli valhe."
"Missä on sitten sinun häpysi, kun sinä vielä voit katsoa minua silmiin? Vai eikö sinulla ole häpyä?" kuohahti Greta.
"Eikö sinulla ole sääliä?" kysyi Hugh.
"Oletko sinä säälinyt minua? Etkö sinä jo ole tehnyt kylliksi vääryyttä minulle?"
"Jumala tietää, että se on totta. Ja Hän tietää että minä olen onneton ihminen. Sääli minua ja anna minulle anteeksi ja sano minulle hyvästi."
Jokin hänen katuvassa äänessään liikutti Gretaa. Hän oli vaiti.
"Pappi oli väärässä", jatkoi Hugh. "Ei ole mitään perkelettä. Meitä ohjaavat vain omat himomme. Näiden himojen ylin mestari on rakkaus. Se on koko maailman hallitsija, joka vangitsee ihmiset ja saa heidät tekemään kuinka suuria rikoksia tahansa."
"Sinun rikoksesi oli, että minä jouduin tänne", pisti Greta.
"Suokoon Jumala, että minä voisin saada sinut ainaiseksi jäämään tänne", sanoi Hugh.
"Sitä rukousta Hän ei kuule. Minä jätän tämän: talon tänä iltana. Tänne on tulossa eräs, joka voi näyttää sinun riettaan valheesi vääräksi."
"Onko se kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh. Greta ei vastannut, ja Hugh jatkoi: "Hänen matkansa on turha. Yksi ainoa minun äitini sana olisi selittänyt kaiken. Hän on tässä talossa."
"On, taivas sinulle anteeksi suokoon, että hän on täällä", vastasi
Greta.
"Sinä olet väärässä. Sinä et tiedä kaikkea. Missä on sinun miehesi?"
Greta pudisti päätänsä. "Minä en ole tavannut häntä enkä kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun me erosimme tämän luostarin esihuoneessa", hän huokasi.
"Ja kun sinä jätät tämän talon tänä iltana, jätätkö sinä hänet iäksi?" kysyi Hugh.
"Taivas sen estäköön!" sanoi Greta kiihkeästi. Hugh Ritsonin verettömät kasvot olivat kauheat katsella. "Greta", hän sanoi tuskaisella äänellä, "heitä hänet, mielestäsi. Pidä tätä väärää liittoa iäksi purettuna, ja tämä kurjuus loppuu. Piti olla sinä ja minä — minä ja sinä. Mutta se on ohi nyt. Minä en tahdo tulla teidän väliinne. Hyödytöntä on sitä ajatella. Minä en tarjoa sinulle rakkauttani, sillä sinä surmasit sen jo kauan sitten. Mutta minä en voi nähdä sinua veljeni vaimona. Se tuottaisi minulle liian suurta kärsimystä. Minä en jaksa sitä kestää. Sääli minua. Jos minä en voi toivoa sinun rakkauttasi, eikö minulla ole oikeutta saada osakseni edes sinun sääliäsi? Mitä minä olen kärsinyt sinun rakkautesi vuoksi? Saanut ikuisen tuskan sydämeeni. Mitä minä olen uhrannut sille? Nimeni — paikkani — perintöni."
Greta kohotti häneen kysyvän katseensa.
"Mitä! Eikö hän vieläkään ole kertonut sinulle kaikkea?" jatkoi Hugh.
"No, sillä ei väliä. Mitä hän on tehnyt ansaitaksensa sinun rakkautesi?
Mitä hän on kärsinyt? Mitä hän on uhrannut?"
"Jos tuo on rakkautta, on se itsekästä rakkautta", päätti Greta murtuneella äänellä.
"Itsekästä? olkoon niin. Kaikki rakkaus on itsekästä."
"Jätä minut, jätä minut."
Hugh Ritson vaikeni. Hänen kiihkonsa lisääntyi. "Minä jätän sinut", hän sanoi, "enkä koskaan tule sinua tapaamaan. Minä menen sinun luotasi iäksi ja kätken poveeni tuskan, joka seuraa minua elämäni loppuun asti, jos sinä lupaat minulle yhden asian."
"Mikä se on?" kysyi Greta silmät maahan luotuina.
"Se on paljon", jatkoi Hugh, "mutta se ei ole kaikki. Jos hinta on suuri, niin ajattele sitä ikuista kurjuutta, mihin se on minut, johtanut. Tahdothan sinä uhrata jotakin minun hyväkseni, etkös tahdokin?"
Hänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät lempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.
"Sano, että tahdot — tahdot minun vuokseni!" Hän ojensi kätensä häntä kohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden ainoan rakkauden sanan tai katseen.
Greta seisoi ääneti hievahtamatta paikaltansa. "Mikä se on?" hän kertasi.
"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni — minun", pyysi Hugh. "Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä minä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei se ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku toinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos minä olisin voinut häntä rakastaa."
"Mikä se on?" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön luonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää eikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten minä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa rukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut. Ajattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa onnettomana ihmisenä."
"Mitä se on?" kysyi Greta taaskin.
Hugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: "Että sinä antaisit lupauksen ja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi."
Greta kohotti katseensa. Hugh tuijotteli häneen.
"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni", sanoi Greta tyynesti.
"Jos sinä pidät sen, silloin sinä rikot itseäsi, miestäsi ja minua vastaan", väitti Hugh.
"Minä rakastan miestäni", sanoi Greta kasvoillaan suloinen ilme.
"Ollessani rakkaudelleni uskollinen, olen uskollinen hänelle."
Seurasi äänettömyys. Hugh Ritsonin olennossa tapahtui muutos. Hänet oli vallannut intohimon raivo, kun hän keskeytti hiljaisuuden.
"Greta", hän sanoi, ja hänen äänensä ankarasti värisi, "jos on jotakin totta siinä, mitä pappi tänä iltana puhui — ellei se ole unta ja juhlallista vääristelyä, joka tahtoo johtaa tyhmiä ihmisiä harhaan — jos on olemassa Jumala ja tuomio — on minun sieluni jo liian raskaasti rikkonut sinua ja sinun omiasi vastaan. Minä tahdoin pelastua uudesta synnistä, joka on mustempi ja kauheampi kuin kaikki muut, mutta sinä et sallinut sitä."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Greta, ja hänen kasvoilleen lensi säikähtänyt ilme.
Hugh Ritson astui askelen lähemmä.
"Sitä, että sinun miehesi on minun vallassani, että yksi ainoa minun sanani tuottaa hänelle tuomion, joka on kuolemaakin kauheampi, että jos tahdot ostaa hänelle vapauden, sinun täytyy luopua hänestä iäksi."
"Puhu selvästi. Mitä sinä tarkoitat?" läähätti Greta.;
"Valitse — pian. Kumman tahdot? Sinä jäät tähän: luostariin tai miehesi elämäniäkseen vankilaan."
Gretan mielessä myllersi kaikki sekaisin. Hän aikoi rientää ovelle.
Hugh asettui hänen eteensä.
"Minä erotin teidät valheella, mutta minulle se ei aina ollut valhe", hän sanoi. "Usko minua edes kerran. Luuletko sinä, että minä olisin kieltänyt itseni ja perintöni ja antanut äpärän olla minun paikallani, ellen minä olisi uskonut sitä?"
"Mikä uusi valhe tuo on?" kysyi Greta.
"Sama se sille. Taivas tietää. Ja kaiken minä tein rakkaudesta sinuun. Onko minun rakkauteni sinuun niin suuri rikos, ettei sitä voida anteeksi antaa, vaikka se on johtanut minut niin kauaksi kuin rakkaus vain voi johtaa? Minä ajattelin toimittaa koko pallonpuoliskon teidän välillenne lähettämällä hänet Afrikkaan ja sinut takaisin Cumberlandiin. Mutta minua pelotti, että valhe selviäisi. Minulle olisi ollut kylliksi, jos olisin saanut teidät erotetuksi."
"Ja nyt, kun kostosi on pudonnut sinun jalkoihisi, sinä tulet polvillasi minun luokseni", sanoi Greta.
"Kosto? Se olisi ollut viheliäinen kosto", sävähti Hugh. "Hän olisi saanut totuuden selville ja palannut takaisin vaatimaan sinua omaksensa. Minulla ei olisi ollut lepoa eikä rauhaa, jos hän olisi ollut elossa ja vapaana. Tulenko minä polvillani sinun luoksesi? Kyllä, mutta minä tulen rukoilemaan sinua, että pelastaisit miehesi. Onko se liian paljon, mitä minä sinulta pyydän? Ajattele, kuinka paljon siitä riippuu! Ellet sinä sääli minua, eikö sinulla ole sääliä häntäkään kohtaan?"
Greta koetti päästä hänen ohitsensa.
"Greta", sanoi Hugh, "valitse ja pian. Sen tulee tapahtua nyt tai ei koskaan. Tänä iltana — huomenna se on myöhäistä. Sinä vietät täällä pyhää, kieltäytyvää elämää, tai hän kuluttaa kurjat päivänsä rangaistustyössä kuritushuoneessa."
"Se on vain toinen valhe. Anna minun mennä", sanoi Greta.
"Se on tosi niin totta kuin Jumala meitä kuulee", sanoi Hugh.
"Minä en ikinä sitä usko."
"Minä vannon sen", sanoi Hugh tarttuen lujasti hänen ranteeseensa.
"Minä vannon sen Jumalan pyhällä alttarilla."
Hugh koetti vetää Gretaa takaisin kirkkoon, mutta tämä vastusteli.
"Anna minun mennä! Minä huudan apua." Hugh päästi hänen kätensä ja vetäytyi pois tieltä. Greta lähti ääneti ja asteli hitaasti tiehensä.
Hugh seisoi hetkisen yksin sakastissa. Sitten hän meni kirkon läpi ulos. Se oli tyhjä, mutta valoisa. Suntio pitkä ruoko kädessä sammutti valot toisen toisensa jälkeen. Hän kääntyi käsi ylös kohotettuna katsomaan olentoa, joka kumarassa ja epävarmoin askelin kulki pylväskäytävän kautta ja läntisestä ovesta ulos.
XIII LUKU.
Abbey Gardens, luostarin editse kulkeva katu, oli; pimeä ja autio. Vain eräs juopunut nainen hoiperteli sitä pitkin. Mutta kaukainen kumea melu ja pilviä valaiseva kajastus ilmaisivat, että jossakin yön sydän sykki kiihkeästi.
Hugh Ritson katseli luostarin synkkää rakennusta kulkiessaan kadun poikki. Tulet oli jo sammutettu ja sisällä näytti kaikki pimeältä. Hän asteli edelleen, mutta pysähtyi sitten äkkiä ja tuijotti yhä tarkemmin sinne, mistä oli tullut.
Hänestä tuntui, että jokin liikkui porttikäytävässä. Lamppu käytävältä loi himmeätä valoansa, ja siellä kaasulyhdyn alla hän huomasi naisolennon, joka oli selin häneen. Tuntematon loi pelokkaita ja salaisia silmäyksiä ympärilleen ja kohotti vapisevan kätensä kelloon, jonka nauha riippui hänen päänsä päällä. Käsi putosi sivulle, mutta soittoa ei kuulunut. Vielä kerran kohosi käsi ja vielä kerran se vaipui alas. Sitten nainen laskeutui horjuen portailta käytävälle ja kääntyi poistuakseen.
Hugh Ritson palasi kadun yli takaisin. Huolimatta siitä, että hänen sielussaan myllersi kaikki sekaisin, tämä tapaus oli vallannut kokonaan hänen huomionsa.
Nainen tuli häntä kohden. Hugh asettui hänen tiellensä ja näki hänen kasvonsa. Nainen oli Mercy Fisher.
"Sinäkö se olet, Mercy?" kysyi Hugh.
Tyttö ei vastannut, vaan koetti päästä pujahtamaan pois, mutta Hugh esti sen hellällä väkivallalla.
"Minkätähden sinä jätit Hendonin?" hän kysyi.
"Sinä et välittänyt minusta", sanoi tyttö äänessään sanoinkuvaamaton tuska. Hänen kasvonsa olivat vielä käsiin peitetyt.
Hugh ei vastannut. Hän antoi hänen tuskansa vapaasti purkautua.
Juuri silloin muuan juopunut nainen hoippui käytävää ihan heidän luoksensa, tunkeutui heidän väliinsä ja meni matkaansa ilkeästi nauraen.
"Mitä hän aikoo sinulle tehrä, rakkaani, häh?" hän sanoi pilkallisesti. "Pirä puolesi", hän lisäsi ja nauroi taas. Hän oli ryysyinen turmeltunut hylkiö — ihmisen raunio, joita yö, parittaja, heittää kadulle.
Mercy kohotti päänsä. Synkkä kauhistunut ilme oli hänen silmissänsä.
"Sinä tiesit miten minä odotin ja odotin", hän sanoi, "ja sinä olit tulematta niin kauan, niin hirveän kauan." Hän käänsi päänsä pois. "Sinä et välittänyt minusta. Sydämessäsi sinä et minusta välittänyt", hän nyyhkytti.
Katkerat muistot tukahduttivat hänen äänensä. Hiukan heltyneenä Hugh seisoi ja katseli häntä, näki lapsenkasvojen uivan kyynelissä ja yötuulen heiluttelevan hänen keltaisia kiharoitansa.
"Missä sinä olet sen jälkeen ollut?" tiedusteli Hugh.
"Eräs mies torille mennessään otti minut vaunuunsa. Sitten minä pyörryin ja hän vei minut asunnolleen. Hän asuu aivan lähellä Groom Yardia. Hänen vaimonsa on vuoteenomana, sellainen hyvä ihminen ja niin ystävällinen minulle. Mutta he ovat köyhiä eikä minulla ollut rahaa ja niin minä pelkäsin, että olen taakaksi heille. Ja sitäpaitsi — sitäpaitsi —"
"No?"
"Hän näki, että minä olin — hän näki, että minä tulen — naisena hän ymmärsi, että minä tulen pian —"
"Niin, niin", sanoi Hugh pysäyttäen toisen kyyneltulvan koskettaen keveästi kädellänsä. "Kuinka punaiset sinun silmäsi ovatkaan! Ovatko ne pahemmat?"
"Mies oli hyvin hyvä: hän vei minut tohtoriin sairashuoneeseen, ja ne sanoivat — oi, ne sanoivat, että minä voin menettää näköni!"
"Pikku Mercy-parka!" huudahti Hugh.
Hän häpesi nyt omia kärsimyksiänsä. Miten äänekkäinä ja vaativina ne äsken olivatkaan esiintyneet! Miten vähäiset ne kuitenkin olivatkaan tämän tyttöparan hirvittävien murheiden rinnalla! Hänen tuskansa oli otaksuttu, tämä todellinen.
"Mutta ei sillä väliä!" huudahti Mercy. "Ei sillä väliä!"
"Sinun täytyy säilyttää rohkeutesi, Mercy. Minä puhuin ankarasti sinulle tässä yhtenä iltana, mutta se on ohi nyt, uskothan sen?"
"Oi, miksi sinä jätit minut yksin?" valitti tyttö.
"Vaiti, Mercy. Sinun asiasi kääntyvät vielä hyväksi", sanoi Hugh ja hänen omatkin silmänsä kävivät sumeiksi, mutta sydän oli katkera. Eikö hän ollut juuri äsken vihassaan sanonut, että intohimo on tämän maailman pahahenki? Hän tahtoi surussaankin sanoa samaa. Tuon tytön yksinkertainen sydän rakasti häntä aivan yhtä paljon kuin hänen kiihkeämpi sielunsa rakasti Gretaa. Hän oli rikkonut häntä vastaan. Mutta se oli pikku asia. Tytön viha kärsimänsä vääryyden vuoksi on pian asettunut ja hänen kanssaan kyllä tulee, toimeen.
"Mikä sinut tänne on tuonut, Mercy?"
"Eräs sisarista — ne käyvät sairaiden luona — eräs heistä kävi siinä talossa, jossa minä asuin ja minä kuulin, että he joskus ottavat kodittomia tyttöjä luostariin. Ja minä ajattelin, että minä olin koditon nyt ja — ja —"
"Onneton pikku nainen!"
"Minä tulin toissa iltana, mutta näin sinun veljesi Paulin kävelevän täällä, ja menin pois."
"Paulin?"
"Sitten minä tulin eilen illalla, mutta hän oli täällä taas ja minun täytyi vieläkin palata. Sentähden minä tänään tulin aikaisemmin eikä häntä ollut täällä. Mutta juuri kun minä aioin soittaa ja sanoa, että minä olen koditon ja että minun silmäni tulevat yhä pahemmiksi, jokin tuntui sanovan minulle, että ne kysyvät, eikö minulla ole isää ja minkätähden minä olen jättänyt hänet. Silloin minä en voinut soittaa — ja silloin minä toivoin, että voisin kuolla — niin, jos voisin kuolla ja unohtaa eikä koskaan enää aamulla herätä —"
"Vaiti, Mercy. Sinun täytyy palata takaisin isäsi luo."
"Ei, ei, ei!"
"Kyllä, ja minä tulen sinun kanssasi."
Seurasi äänettömyys. Sameat silmät tuijottivat suoraan Hughin kasvoihin. Kevyt hymy kohtasi hänen katsettaan.
"Ah!"
Hänen sielussaan kangasti ihanana se päivä, jolloin hän käsi kädessä rakastettunsa kanssa saapuisi vuoristoon hylättyyn kotiinsa ja pyyhkisi pois isänsä kyyneleet. Nyt hän kuitenkin oli suuren kaupungin pimeällä kadulla ja hänen kotinsa oli äärettömän kaukana.
Hugh naurahti sielussaan toisenlaiselle kuvalle. Hullu oikku johti hänen mieleensä ajatuksen, että kaikki hänen kuohuvat intohimonsa olisivat asettuneet ja hän näki itsensä tämän mitättömän naisen tyytyväisenä, kotirakkaana ja kunnioitettuna aviomiehenä.
"Oliko Paul yksin, kun sinä hänet näit?" kysyi Hugh.
"Oli. Ja sanotko sinä niille kaikki?"
Tytön sivulle-kääntyneeseen katseeseen levähti kaukainen, harhaileva ilme.
"Mercy, minä toivoisin, että sinä tekisit jotakin minun hyväkseni."
"Kyllä, kyllä."
Onnesta sykähtäen Mercy katsahti salaa häneen,
Hugh kohotti tytön päätä kootakseen hänen harhailevat ajatuksensa.
"Paul tulee varmaan tänäkin iltana. Minä tahdon, että sinä odotat ja puhuttelet häntä."
"Kyllä, kyllä, mutta eikö hän kysele minulta vaikka mitä?"
"Mitä se tekee? Vastaa kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Älä vain sano, että minä olen pyytänyt sinua puhuttelemaan häntä. Sano hänelle — muistatko sen? Kuunteletko sinä? Katso minua silmiin, pikku vaimo."
"Kyllä, kyllä."
"Sano hänelle, että herra Christian, kirkkoherra Christian, tiedäthän — on tullut Lontooseen ja tahtoo tavata häntä heti. Sano hänelle, että hän on etsinyt häntä Hallituskadun hotellista, mutta kun ei ole tavannut, niin on nyt Hendonin kapakassa. Muistatko sen?"
"Kyllä."
"Mihin sinä aioit mennä, Mercy — takaisin ystäväisi luo?"
"En. Mutta tuleeko hän varmaan tänä iltana?"
"Epäilemättä. Mihin aikaan hän oli täällä eilen illalla?"
"Kello kymmenen."
"Nyt se on jo paljon yli yhdeksän. Pyydä häntä menemään heti Hendoniin ja kun hän lähtee, tule sinä hänen kanssaan. Ymmärrätkö?"
"Kyllä."
"Älä unohda, tänä iltana. Huomeniltana se ei enää sovi. Ellei hän tule, sinun kuitenkin täytyy tulla Hendoniin kertomaan minulle. Minä olen siellä. Älä sano hänelle sitä — kuuletko?"
Tyttö nyökkäsi nöyrästi.
"Ja nyt hyvää yötä tunniksi tai pariksi, sinä pikku lemmikki."
Hän asteli tiehensä, ja Mercy jäi yksin synkän luostarin edustalle. Mutta hän ei kuitenkaan ollut yksin. Vasta herännyt unelma täytti hänen rintansa, ja kirkas valo kajasti hänen sielussaan.