WeRead Powered by ReaderPub
Hagarin poika cover

Hagarin poika

Chapter 46: XVI LUKU.
Open in WeRead

About This Book

The novel traces the life of a woman whose despair over personal shame leads to an attempted suicide while protecting her infant, and follows the consequences across successive stages: temptation, moral decline, precarious choices, social condemnation, and eventual reckoning. Through episodic sections the narrative examines the bonds between parent and child, the pressures of public opinion, the interplay of passion and conscience, and the slow work of remorse and atonement. Events move between courtlike inquiry, intimate domestic scenes, and moral testing situations, presenting a meditation on guilt, responsibility, and the possibility of redemption.

XIV LUKU.

Hugh Ritson astui kiireesti Dean Yardin läpi Sanctuarya kohden. Kun hän kääntyi Parlamentin kadulle, puolikuu kohosi Westminster Hallin yli. Mutta yö oli vieläkin pimeä.

Hän kulki Trafalgar Squaren läpi Heinätorille. Kadut siellä olivat täynnä. Joukko joukon perään kulki ohi — surkeita miesten ja naisten varjoja, enimmäkseen kurjia, jotka tähän aikaan maleksivat pitkin katuja: vanhoja miehiä, joiden sielu oli jo monia vuosia sitten kuollut; turmelus levisi heidän hengityksessään myrkyttäen jokaisen sanan, ja kuin ruttotauti heidän tirkistävä katseensa tartutti kaiken, mihin se sattui. Heidän rinnallaan hyppivät nuoret tytöt kuin järjettömät, elukat kuihtuneet nuoruuden ruusut kasvoillaan, mutta sydämessä pistävät okaat. Heillä ei ollut muuta tietä kuin tämä — tai toinen: heittäytyä Thamesiin ja hautautua kuoleman aaltoihin tai koettaa vielä pysytellä lyhyt hetkinen elämän mutalätäkön pinnalla.

Nauraen koska eivät voineet enää itkeä, nauraen, koska heidän sielunsa oli jo kuollut, nauraen omantuntonsa raunioilla sille murhenäytelmälle, johon osalliseksi jokaisen hänen huvitteluhalunsa oli vienyt, he sipsuttivat, löntystivät tai hoipertelivat pitkin katuja. Lamput hohtivat heidän päidensä päällä ja kaikkien yllä paistoi kuu puoli-hämäränä.

Kun Hugh Ritson joutui Heinätorille, hänen horjuva askelensa kävi yhä epävarmemmaksi ja huojuen hän kulki eteenpäin. Eräs nainen, joka vaanien ja odotellen oli seurannut muutamien askelten päässä hänestä, huomasi tämän ja ollen olevinaan huomaamatta häntä huudahti pilkallisesti nauraen: "Mikäs tuo on — mies vai peikko?"

Kuinka villi ja vihlova olikaan tämä yönsydän!

Joukon läpi tunkeutui eteenpäin eräs mies, joka ei näyttänyt tajuavan tätä riehuvaa hulluutta eikä ilotonta huvia — pitkä mies, joka harppasi kuin jättiläinen kääpiöiden keskellä, tylsät silmät eteen tuijottaen ja valkeat kasvot ilmeettöminä. Hugh Ritson näki hänet. He sivuuttivat toisensa parin askelen päästä, mutta tuntemattomina. Toinen kulki määrää vailla sokeassa tuskassansa pyhän Margaretin luostarille ja toinen suuntasi askelensa Hendonin vanhaan kapakkaan.

* * * * *

Tuntia myöhemmin Hugh Ritson seisoi Haukka-Haikaran kapakkahuoneessa.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Se oli purkamaton ja suunnitelma oli valmis.

"Onko ketään hänen luonaan?" hän kysyi kapakan emännältä astellen portaille päin.

"Ei minun tietääkseni, herra, mutta hän näyttää niin levottomalta ja kuin olisi poissa suunniltaan, enkä minä tiedä, miten ymmärtää —"

Hugh Ritson pysäytti hänen kielevän lavertelunsa. "Minä olen löytänyt tytön. Hän tulee takaisin teidän luoksenne, rouva Drayton. Jos se herra, joka jätti nämä tavarat, saapuu hänen mukanansa, viekää hänet poikanne makuuhuoneeseen ja sanokaa, että se henkilö, jota hän haluaa puhutella, on saapunut ja tulee heti paikalla hänen luokseen."

Tämän sanottuaan hän meni portaita ylös. Sieltä hän huudahti alas rouva Draytonille: "Sinä hetkenä, kun hän on huoneessa, tulkaa ilmoittamaan minulle." Hetkistä myöhemmin hän vielä lisäsi:

"Missä on tämän oven avain? Antakaa se minulle."

Kapakan emäntä lyntysti ylös vieden Draytonin makuuhuoneen avaimen: huone oli tyhjä ja ovi oli auki, Hugh Ritson koetti avainta lukkoon ja näki, että se käy hyvin. "Hyvä on", hän sanoi tyytyväisellä äänellä.

Vanha vaimo lähti lenksuttamaan takaisin. Hugh seisoi ajatuksissaan painunein päin ja etusormensa kynsi kasvoissa kiinni.

"Sivumennen, rouva Drayton", hän sanoi, "te voi sitte antaa tytön joskus auttaa itseänne."

"Varjelkoon, herra, enhän minä voi koskaan vaivata häntä, hän kun on vieras."

"Lörpötystä, rouva Drayton. Hän on nuori ja pirteä, ja teidän parhaat päivänne ovat jo ohi, tiedättehän, Miten teidän rintanne on tänään — parempi?"

"Kiitoksia vain, enhän voi sanoa, että se olisi paljoa parempi, kiitos vain kysymästä, herra", ja pitkällinen yskänpuuska todisti vaimon sanat oikeiksi.

"Ah, tuo on pahan merkki, eukko hyvä."

"Niin, niin on, herra. Eikä mitään myötätuntoa, herra — kaikista vähimmin siltä, jolta äiti toivoisi — ei ainoatakaan sanaa."

"Ajatelkaahan. Eikö ole mitään, mitä tyttö voisi tehdä, kun hän tulee — ei mitään palvelusta, ei askareita?"

"No, herra, tuota, kyllähän kellarissa olisi järjestämistä, kun tuo pojan veikale, jonka pitäisi huoltaa siitä, on niin saamaton, kuten minä selitin —"

"Aivan oikein, rouva Drayton. Lähettäkää tyttö sinne heti, kun hän tulee ja pitäkää siellä maatamenoon asti."

"Kiitoksia paljon, herra. Olkaa varma, että minusta! herra tekee niin hyvin ja viisaasti, kun pitää huolta ihan syyttömästi."

Kapakan emäntä linkutti alas keikutellen kiitollisena vanhaa kalloansa. Viisas herrasmies pisti rouva Draytonilta saamansa avaimen oveen ulkopuolelta jättäen sen siihen ja nousi sitten ullakolle, jossa koputti päätykopin oveen. Aluksi ei kuulunut mitään vastausta. Raskas askelten ääni kuitenkin ilmaisi, että sisällä oli joku. "Tulkaa ja avatkaa ovi", sanoi Hugh kärsimättömästi.

Ovi avautui varovasti. Drayton seisoi sen takana, ja Hugh Ritson astui sisään. Huoneessa ei ollut valoa. Pitkän kynttilän hiiltynyt sydän ilmaisi kuitenkin, että se juuri oli sammutettu ja pistävä rasvan haju täytti ilman.

"Te pidätte nähtävästi varanne", sanoi Hugh. "Koettakaapas saada valoa."

Drayton laskeusi pimeässä polvilleen, kopeloitsi lattialta tulitikkuja ja sytytti kynttilän uudestaan. Hän oli paitahihasillansa.

"Eikö ole kylmä ilman takkia, vai?" sanoi Hugh. Hänen huulensa vääntyivät irviin.

Vastaamatta Drayton meni patjan luo, joka oli lattialla hämärässä nurkassa, nosti sitä ja otettuaan takkinsa sen alta veti sen yllensä. Se oli hänen revitty ulsterinsa.

Hugh Ritson seurasi Draytonin liikkeitä ja naurahti huolettomasti. "Teidänlaisenne miehet ovat aina? varovaisia väärällä paikalla", hän sanoi. "Jos ne kerran saavat teidät kiinni, ei kestä kauan, ennenkuin ne löytävät — takkinne." Viimeinen sana lausuttiin merkitsevällä äänenpainolla.

"Saatana, jos minä en sitä polta sopivassa tilaisuuressa", mutisi
Drayton. Hänen käytöksensä oli juro ja masentunut.

"Ei, sitä te ette saa tehdä", sanoi Hugh katsellen häntä suurellisesti. Ylinen oli tyhjä lukuunottamatta patjaa ja vilttiä, joka oli melkein koossa sen toisessa päässä ja paria kolmea lautasta, jotka olivat lattialla kuivuneine ruoanjätteineen. Se oli matala huone, johon vuoliaisten raosta ja seinistä päivä näkyi. Muuta akkunaa ei ollutkaan. Seiniä oli kai joskus tukittu, mutta riiveet olivat irtautuneet ja roikkuivat vain toisesta päästään kiinni.

"Onkos kuulunut mitään?" murahti Drayton äreästi.

"On. Minä ilmoitin poliisikersantille, että luulin päässeeni jäljille."

"Mitä? Ette!"

Kaksi miestä katsoi toisiinsa — Drayton epäilevästi vaanien ja Hugh
Ritson tyytyväisenä ja hyvätuulisesti.

"Minä sanon teille: minua ei oteta kiinni noin vain lemmessä", sanoi
Drayton koettaen säilyttää tyyneytensä.

Hugh Ritson ei vastannut muuta kuin hymähti. Kun hän katsahti Draytonin kasvoihin, hänestä tuntui, ettei yksikään ihminen koskaan ole ollut sellaisessa tilanteessa kuin hän oli tällä hetkellä. Tuossa oli mies, joka oli Gretan velipuoli ja hänen miehensä ilmetty kuva. Tuossa oli mies, joka vakavista epäilyksistään huolimatta ei tiennyt omaa syntyperäänsä. Tuossa oli mies, jota uhkasi ankara rangaistus. Hugh Ritson hymyili ajatellessaan, että hän aikoi juuri tehdä tämän miehen siksi, mikä hän oli.

"Drayton", hän sanoi, "minä aion olla teidän ystävänne tässä asiassa."

"Sanon teille vielä, että vain se on minun ystäväni, joka auttaa minua saavuttamaan onneni."

"Te saavutatte sen, Drayton, vielä tänä yönä. Kuunnelkaa minua. Se mies, jota sanotaan minun veljekseni Paul Ritsonin nimellä, ei ole minun isäni poika. Hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika ja hänen oikea nimensä on Paul Lowther."

"Minä en välitä siitä, mikä hänen oikea nimensä on, enempää kuin siitäkään, mikä on väärä. Se ei merkitse minulle mitään, sanon minä, ja sillä hyvä."

"Eikö teille merkitsisi mitään saada periä viisituhatta puntaa?"

"Mitä?"

"Paul Lowther on sellaisen summan perijä. Mitä te sanotte, jos minä panisin teidät Paul Lowtherin sijalle ja te saisitte Paul Lowtherin perinnön?"

"Häh? Ja tuo onni olisi saatavissa — ja miten?"

"Kuten olen sanonut teille aikaisemmin."

Kuului hiljaista ratinaa, sellaista kuin syntyy, kun rotta nakertaa tietänsä jauholaariin.

"Mitä se on?" sanoi Drayton kasvot valahtaen valkeiksi ja levottomat silmät pelokkaina oveen kääntyen. "Avain pantiin oveen", hän kuiskasi.

"Turhaa, eikö teidän oma avaimenne ole sisäpuolella?" hymyili Hugh
Ritson.

Drayton painoi päänsä alas häveten omaa pelkoansa. "Minä tierän — minä en ole sitä unohtanut", hän mutisi tukahduttaen turhan hämminkinsä.

"Sääli on, että te voitte täällä joutua kiinni sen sijaan, että olisitte vapaana ja turvassa", sanoi Hugh.

"Niin on", mutisi Drayton.

"Ja mennä eliniäksenne kuritushuoneeseen, kun joku toinen voisi sen yhtä hyvin tehdä teidän puolestanne", lisäsi Hugh pirullisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään sitä järjestelyä vastaan. Mitä tuo on?" Drayton lyyhistyi kokoon. Lahonneesta katosta tipahti päreen kappale, kun tuuli oli sitä aikansa heilutellut. Hugh Ritsonin ainoakaan lihas ei värähtänyt. Vain halveksiva sivukatse ilmaisi hänen tyytyväisyyttään nähdessään tämän rikollisen olennon pelon.

"Asianajaja, jonka huollettavana tämä jälkisäädös on, on minun ystäväni ja toverini", hän sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen. "Sielläpäin meidän ei ole vaikea järjestää tätä asiaa. Minun äitini on —. No niin, hän on mennyt. Ei ole ketään, joka voi epäillä teitä. Jos teillä on vähänkään rohkeutta, on tie selvä."

"Mitäs hän sanoo?"

"Greta? Hänestä tulee teidän vaimonne."

"Minun vaimoni?"

"Nimellisesti. Teidän täytyy purkaa koko liitto, kuten sanoin teille, selittämällä: 'Minä, jonka olette, tunteneet Paul Ritsonin nimellä, olenkin Paul Lowther ja siten olen sen naisen velipuoli, jonka kanssa olen vihitty avioliittoon. Tämän tosiasian sain selville heti Lontooseen tultuani. Minä tuon tämän naisen takaisin sinne, mistä olen hänet löytänytkin ja vaadin, että avioliitto — joka ei ole mikään avioliitto — puretaan. Minä luovutan oikealle perilliselle, Hugh Ritsonille, kaikki Allan Ritsonin maatilat ja vaadin, että minulle suoritetaan isäni, Robert Lowtherin, jälkisäädöksellään määräämä summa.' Siinä kaikki, mitä teidän tulee sanoa ja tehdä, ja kaikki kunnioittavat ja ylistävät teitä rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä."

"Se on hyvin ymmärrettävää, mutta mitäs hänestä?"

"Hän on silloin Paul Drayton ja pahantekijä."

Drayton nauraa hykersi. "Ja mitäs nainen sanoo?"

"Kun mies on kiinni ja varmassa tallessa, naisesta ei ole suurta lukua."

"Silloin minä tulen olemaan Paul Lowther!"

"Teidän tulee olla olevinanne Paul Lowther."

"Sanoin teille jo aikaisemmin, ettei tämä mahru mun kallooni, ja siltä se vieläkin tuntuu", sanoi Drayton kynsien päätänsä.

"Te saatte kyllä aikaa oppia läksynne. Te onnistutte mainiosti", tyynnytteli Hugh. "Kuitenkin —"

Sillä hetkellä Draytonin silmät olivat kääntyneet muutamaan rakoon, josta tähti pilkisti yliselle.

"Katsokaa tuonne", hän kuiskasi.

"Mitä?"

"Jonkun naama katolla."

Hugh Ritson kohotti kynttilän ja tarkasti osoitettua paikkaa. "Mikä naama?" hän kysyi halveksivasti.

Drayton häpesi turhaa pelkoansa ja painoi päänsä alas.

Alasjohtavilta portailta kuului sipsuttavia askeleita. Drayton käänsi katseensa sivulle ja kuunteli. "Vanha eukko", hän mutisi. "Mitä nyt? Illallinen, luullakseni."

XV LUKU.

Samana hetkenä uusi tulija ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän oli vanha, pörrökulmainen ja ryppykasvoinen mies, kutistunut olento, jolla oli jäljellä vain suuri päänsä, mutta senkin musta tukka oli muuttunut harmaaksi. Se oli Gubblum Oglethorpe. Vuoriston kerjäläinen oli kulkenut etelään ostamaan säämiskänahkoja. Hän oli kerännyt niitä suuren nipun, jota hän kantoi kuin koria käsivarressaan.

Aina Newlannin häistä, kolme päivää sitten, Gubblumin vilkas mielikuvitus ei ollut saanut rauhaa, vaan hänen täytyi koettaa saada selville, kuka oli se Paul Ritsonin näköinen mies, jonka hän kerran oli nähnyt Hendonissa. Hän oli päättänyt kerta kaikkiaan saada selville tämän merkillisen asian. Niinpä hän heti ensimmäisellä Lontoon-matkallansa päätti yöpyä juuri samaan kapakkaan; ehkä salaisuus jotenkin silloin selviäisi.

"Kuinkas hurisee?" hän kysyi tervehtien sisäänastuessaan. Yläkertaan lähtiessään rouva Drayton oli jättänyt juoksupojan pitämään kapakasta huolta. Tämä oli hölmönnäköinen kuusitoistavuotias tolvana, nimeltään Jabez.

Jabez kohotti hitaasti silmänsä oluttuopeista, joita oli pesemässä, ja leveä hymy ilmestyi hänen kasvoillensa. Ilmeisesti tulija oli joku maanmoukka.

"Kylmä yö, huh! Pureva kuin äitipuolen hengitys", puheli Gubblum heittäen kimpun kädestänsä ja vetäytyen takan ääreen.

Hymy Jabezen kasvoilla yhä levisi ja hän alkoi nauraa hohottaa.

"Mitäs sinä kikatat, häh?" sanoi Gubblum. "Minä sanon, että ilma on kuuma, jos tahron. Sinä et siitä mitään tierä, vai?"

Jabez nauroi kohti kurkkuansa. Varmaankin tuo moukka oli hullu.

"Mitähän tuo vietävä hohottanee?" ajatteli Gubblum. Sitten ääneen: "Ai, poikaseni, annappa mulle jotakin suunavausta."

Jabez tunsi tällaisen puhetavan asettavan hänen naurutautiansa. Hän alkoi täyttää tuoppia. Juoksupojan liikkeet olivat ihan yhtä nopeat kuin matavan kilpikonnan.

"Hän on läpiliipattu lurjus, tuo", ajatteli Gubblum. "Hän polskuttaa kuin ankka vesialtaassa."

"Voinko minä saara täällä yösijan?" hän kysyi, kun Jabez oli tuonut hänelle oluen.

Silloin kiusallinen hymy pojan kasvoilla lientyi puheeksi.

"Mää en tiärä yösijoist'", hän sanoi, "mutt' voitte ehkä saarakkin — he, he, he! Mää kysyn rouvalt — he, he, heh!"

"Rouvalt'? Eiks' sull' sitten herraa olekaan?" kysäisi Gubblum.

Nyt oli Jabezia varoitettu, ettei mitenkään antaisi isännän suhteen panna itseään pussiin, vaan joka kerta, kun isännästä tulee kysymys, hänen tulee olla mykkä kuin hauta. Siksipä hän vastaukseksi kerjäläisen kysymykseen pudisti viisasta päätään ja näytti tietämättömältä ja hämmästyneeltä.

"Ei? Ja kuinkas kauan olet ollut täällä?"

"Pääsiäisenä kolme vuotta", vastasi Jabez.

"Ja kuinkas kauan sanoit rouvan olleen täällä?"

"Rouvan? Mää kuulin isän sanovan, ett' rouva Drayton on pitänyt
Haukka-Haikaraa kaksikymment' viis' vuotta."

"Kaksikymmentä viisi! Silloin otaksun, ettei herra ollut kuin pikku lapsi, kun hän tuli tänne", sanoi Gubblum.

"Ehk'ei ollut", myönsi Jabez. Sitten huomaten, että oli varovaisuuden niin huomaamatta unohtanut, hän ankarasti väitti, ettei hänellä herraa ollut.

"Vaikea on syörä kaffelilla kirnupiimää", ajatteli Gubblum. Hän koetti käyttää lusikkaa.

"Kattos, poikasein, tahroks', että lainaan sulle tään shillingin?"

Jabez irvisti ja puristi lihavaan nyrkkiinsä saamansa rahan.

"Minä tunsin kerran miehen, joka väitti, että sinun isäntäsi oli jymäyttänyt muuatta pitkätukkaista", sanoi Gubblum. "Minä ajattelin, että hän itse oli jymäyttänyt. Mutta kun minä sanoin sen hänelle, hän tarttui minua niskasta kiinni ja nutisti katuun, ja kaikki vain siksi, että minä puolustin sinun isäntääsi."

"Mutta minulla ei ole isäntää", väitti Jabez.

"Silloin minä ratsastin ponipahallani, mutta nyt minä saan lyntätä jalan", jatkoi Gubblum välittämättä pojan kokeesta näyttää mahdollisimman viattomalta. "Samalla kertaa minä huusin hänelle: 'Hyvää huomenta, herra Paul!' ohikulkiessani."

"Sittenhän te tierätte hänen nimensäkin?" kysyi Jabez avaten uniset silmänsä selko selälleen.

"'Herra Paul on mieronkiertäjä', sanoi eräs katupoika. 'Niin on', sanon minä, 'tierän vallan hyvin.' Ah, minä muistan sen ihan kuin se olisi tapahtunut eilen. Minä katsoin taakseni ja täällä hän seisoi kapakan ovella kaivaen nenäänsä sormellansa. Niin juuri, niin hän teki."

Jabez tunsi tällä hetkellä omantuntonsa tavattoman valppaaksi. "Mutta minulla ei ole", hän väitti uudestaan.

"Mitä ei ole?"

"Herraa."

"Se on valhe, poikaseni, sillä hän näyttää antaneen sinulle mustan silmän — ja se oli oikein — estääkseen sinua pistämästä nenääsi joka paikkaan."

Tämän jälkeen Gubblum istui runsaan puolen tuntia aivan ääneti. Rouva Drayton tuli alas ja järjesti niin, että Gubblum saisi nukkua yönsä talossa. Hänen vuoteensa oli pienessä huoneessa toisessa kerroksessa talon takaosassa, ja sen ovi oli ullakolle johtavien portaitten juurella.

Gubblum lähti ylös väittäen olevansa väsynyt ja pyysi näyttämään, missä hänen huoneensa on. Jabez sytytti kynttilän, ja niin he yhdessä lähtivät.

"Mihinkäs tuo vie?" kysyi Gubblum osoittaen porrasta, joka oli hänen ovensa vieressä.

"En tierä", murahti Jabez nyrpeissään. Hän yhä märehti Gubblumin huomautusta mustasta silmästä.

"Hän on hapan kuin etikkasieni", ajatteli Gubblum.

Kuului askeleita yläpuolelta.

"Kukas nukkuu kyyhkyslakassa?" kysyi Gubblum ojentaen sormensa ylöspäin.

"En tierä", kertasi Jabez.

"Hän on vihoissansa", ajatteli Gubblum.

* * * * *

Juuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan kuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut pysähtyivät ovelle.

"Kuulkaa, tulkaa auttamaan pian", huusi ajuri.

Rouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta sisään ja koetti auttaa ulos jotakin.

"Ottakaa kärestä, neiti; kas niin, se on oikea tapa."

"Varovasti nyt, herra, alas."

Autettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan hänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul Ritson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen takanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.

"Oi, hän voi pahoin, rouva Drayton", sanoi Mercy.

Paul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä rauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:

"Ei, ei, ei — antakaa minun kävellä. Minä voin, hyvin, minä voin hyvin."

Näin sanoen hän kääntyi taloon, mutta tuskin oli ottanut pari askelta kun horjahti taaskin ja vaipui portaille.

"Herra varjelkoon, Herra varjelkoon, herraparkahan on aivan voimaton", maurusi rouva Drayton hätäillen.

Paul Ritson naurahti vähän, kohotti punaiset silmänsä ja sanoi:

"Jaa, jaa! Ei se ole mitään. Päätä huimaa, siinä kaikki. Ja janottaa — hirveästi. Antakaa minulle juotavaa, hyvä eukko."

"Tyhjentäkää tuo penkki, neiti, ja me asetamme hänet siihen pitkälleen", sanoi ajuri. "Hyvä. Siinä voi levätä. Laskeutukaa siihen, herra."

"Varjelkoon, varjelkoon, juokaa tämä, herra. Se tekee teille hyvin hyvää. Se on viinaa."

"Vettä — antakaa minulle vettä", sanoi Paul heikosti. "Minä näännyn janoon."

"Voi kauheata, kuinka kuuma hänen otsansa on!" huokasi Mercy.

"Eikä mitään keinoa viillyttää sitä", sanoi ajuri. "Asuuko hän täällä, rouva?"

Rouva Drayton toi lasin vettä. Paul tyhjensi sen viime tippaan.

"Ei, herra; tuota, tarkoitan kyllä, ajuri", sanoi kapakan emäntä hämmentyneenä.

"Hän ei ollut noin huono rattaille noustessaan", huomautti ajuri.

"Oi, rakas, rakas, missä on kirkkoherra Christian?" hätäili Mercy, ja hänen silmänsä kiersivät ympäri huonetta.

"Herra kyllä tulee; hän on yläkerrassa, herra", selitti kapakan emäntä ja itsekseen jotakin mutisten läpsytti tiehensä.

Paul Ritsonin pää oli painunut rinnalle. Hänen hattunsa oli poissa ja hiukset valuivat silmille: Vahva mies istui kokoonlyyhistyneenä penkillä. Hän koetti kohentaa itseänsä ja pudistaa päältään tämän kauhean voimattomuuden, joka oli hänet vallannut.

"Oh, oh, kuka olisi luullut? Vettä — lisää vettä", hän pyysi heikolla äänellä.

Mercy seisoi hänen edessään vesilasi kädessä.

"Onkohan se hyvä hänelle, epäilen?" hän sanoi. "Oi, missä on kirkkoherra Christian?"

Paul Ritson huomasi lasin ja sieppasi sen molemmin käsin. Sitten hän hymyili heikosti aivan kuin pyytäen anteeksi rajuuttansa ja joi sen viimeiseen pisaraan.

"Oh, hoh — niin kuumaa ja pyörryttävää — ja kylmää", hän mutisi sekavasti.

Sitten hän vaipui äänettömyyteen. Hetkisen kuluttua ajuri, joka oli tukenut häntä, katsoi hänen kasvoihinsa. Silmät olivat suljetut ja huulet riippuivat velttoina.

"Hän on menettänyt tajuntansa", sanoi ajuri. "Eikö teillä ole minkäänlaista vuodetta?"

Silloin lynkytti rouva Drayton kiireesti alas aivan kuohuksissaan.

"Teidän pitäisi auttaa häntä ylös hänen huoneeseensa", hän sanoi läähättäen henkeään vetäen.

"Siihen tarvitaan kaksi miestä, vai mitä luulette, rouva?" sanoi ajuri.

Mercy oli avannut Paulin kauluksen ja vapisevin sormin hän koetti viillyttää hänen palavaa otsaansa.

"Oh, sanokaa herra Christianille", hän pyysi, "sanokaa, että hän on pyörtynyt."

Rouva Drayton riensi takaisin. Seuraavana hetkenä kuuluivat miehen askelet laskeutuvan portaita. Hugh Ritson ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hän katsoi pyörtyneeseen mieheen ja koetti hänen valtimoansa. "Koska tämä tapahtui?" hän kysyi Mercyyn kääntyen.

"Hänen nuori vaimonsa, vai mitä?" kysyi ajuri Hughilta hieman syrjässä.

Hugh nyökkäsi hieman päätänsä ja sanoi rouva Draytonille merkitsevästi silmää iskien: "Teidän poikaparkanne näyttää olevan kovin kipeä."

Kapakan emäntä katsahti vastaan hämmästynein ilmein ja melkein änkyttäen selitti: "Herraparka —"

"Tämän vanhan vaimon poika?" kysyi ajuri osoittaen sormellansa kapakan emäntää.

"Paul Drayton", sanoi Hugh.

Mercy näki ja kuuli kaiken. Kyyneleet hänen silmissään kuivuivat äkkiä ja luomet jäivät hämmästyksestä selälleen. Hän ei puhunut mitään.

Hugh huomasi tämän ilmeen muutoksen.

"Rouva Drayton", hän sanoi, "ettekö te sanonut, että teillä oli Mercylle jotakin tärkeää tehtävää? Antakaa hänen suorittaa se heti paikalla. — Nyt, ajuri, auttakaa minua. Ylös. Sinne on vain yksi porras."

He nostivat Paul Ritsonin käsillensä ja lähtivät kantamaan häntä kapakkahuoneesta.

"Missä juoksupoika on?" kysyi Hugh. "Älkää antako hänen tulla tielle.
Pojista on enemmän vastusta kuin hyötyä", hän lisäsi selittäen.

He olivat saapuneet portaan juurelle. "Nyt, ukkoseni, tanakasti.
Raskas, vai? — aikalailla."

He kiipesivät ylös. Mercy seisoi keskellä lattiaa kyynelettömin silmin ja valkein kasvoin.

Puolen minuutin kuluttua Hugh Ritson ja ajuri olivat palanneet kapakkahuoneeseen. Merkillinen hymy leikki ajurin huulilla. Hugh Ritsonin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen huulensa vapisivat.

Matkatavarat, jotka Greta ja Paul olivat jättäneet kapakkahuoneeseen kolme päivää sitten, olivat vielä nurkassa. Hugh osoitti niitä ajurille. "Ottakaa nuo kärryihinne", hän sanoi. Ajuri alkoi tehdä, kuten käskettiin.

Kun mies pääsi ovesta ulos, Hugh Ritson kääntyi rouva Draytoniin. Kapakan emäntä löntysti ympäri huonetta hypistellen hermostuneesti esiliinaansa. "Rouva Drayton", sanoi Hugh, "teidän on mentävä ajurin kanssa pyhän Margaretin Westminsterin luostariin. Siellä teidän on kysyttävä rouva Ritsonia, sitä rouvaa, joka jätti nuo tavarat tänne perjantai-iltana. Teidän tulee sanoa hänelle, että teillä on hänen tavaransa mukananne ja että hänen tulee seurata teitä St. Pancraksen asemalle, jossa hän kohtaa miehensä ja sieltä he matkustavat takaisin Cumberlandiin yöjunalla. Ymmärrättekö?"

"En voi sanoa, herra, ymmärränkö oikein, pyydän anteeksi, herra. Jos nyt sattuisi niin, että rouva kysyisi, miksi hänen miehensä ei ole tullut häntä hakemaan, entäpäs sitten?"

"Sanokaa sitten, mikä on totta — ei mitään muuta, rouva Drayton."

"Ja mitä se sitten on, herra?"

"Että hänen miehensä on sairas. Mutta muistakaa: ei vaarallisesti."

"Oh! Sen minä voin kyllä sanoa nähtyäni, että se herraparka oli aivan tajuton."

Rouva Drayton sitoi hatun päähänsä ja kääri shaalin ympärilleen. Ajuri oli pannut tavarat vaunujensa pohjalle ja seisoi nyt kapakkahuoneessa piiska kädessä.

"Ajurille ryyppy", sanoi Hugh. Rouva Drayton lähti pöytänsä taa. "Ei, rientäkää rattaille, rouva Drayton. Mercy voi kyllä tarjota."

Mercy meni myymäpöydän taa ja tarjosi likööriä ajatellen aivan muuta.

"Kello on nyt kymmenen ja kolmekymmentä", sanoi Hugh katsoen kelloansa.
"Teidän tulee ajaa ensin Westminsterin luostariin ja sieltä St.
Pancraksen asemalle kahdentoista junalle."

Tämän sanottuaan hän astui ulos, avasi vaunun akkunan ja kuiskasi: "Rouva Drayton, te ette saa puhua sanaakaan pojastanne, kun keskustelette rouvan kanssa. Muistakaa se, ymmärrättekö."

Rouva Drayton asettautui mukavasti paikoilleen. "Kyllä, herra, enhän tiedä, kun minä näin sen herran. Missä on Paul?"

"Vait!"

Ajuri tuli ulos. Hän hyppäsi istuimelleen. Seuraavana hetkenä vaunut jyrisivät tiehensä.

Hugh Ritson palasi sisään. Jabez oli tullut alas. "Mihin aikaan te suljette kapakan?" kysyi Hugh.

"Kello yksitoista, herra", vastasi Jabez.

"Täällä ei ole ketään. Te melkein yhtä hyvin voisitte sulkea sen nyt heti paikalla. Ei väliä. Mene nukkumaan, poikaseni. Mercy, sinun silmäsi ovat punaisemmat kuin koskaan ennen. Mene sinäkin vuoteeseen arvelematta."

Mercyn silmät eivät olleet punaisemmat kuin niiden ilme oli hämmästynyt. Hän liikkui konemaisesti. Kun hän joutui portaan juurelle, hän kääntyi ja koetti puhua. Sanat eivät tahtoneet lähteä hänen huuliltaan. Lopuksi hän sai omituisella äänellä sanotuksi: "Sinä et puhunut minulle totta."

"Mercy!"

"Missä on kirkkoherra Christian?" kysyi Mercy, ja hänen äänensä kävi lujemmaksi.

"Sinä et saa käyttää tuota ääntä minulle. Tule, käy vuoteeseen, sinä pikku olento."

Mercyn silmät painuivat alas Hughin edessä. Hän kääntyi pois. Hugh katsoi häntä, kunnes hän pääsi portaitten päähän. Niin varma oli Hugh voimastaan, ettei edes tällaisena hetkenä epäillyt kykyänsä hallita häntä.

Mutta Mercy ei mennyt vuoteeseen. Hän pistäysi avoimesta ovesta
Draytonin huoneeseen. Huone oli pimeä; vain kuu loi kalpeita säteitänsä
poikki lattian. Mutta hän saattoi kuitenkin nähdä tunnottoman Paul
Ritsonin makaavan suorana vuoteella.

"Ja minä olen johtanut sinut tänne valheella", hän ajatteli. Hänen päätänsä pyörrytti ja hän nojasi sitä vuoteen päähän. Muutamia minuutteja kului äänettömyydessä. Hän kuuli askeleita ulkopuolelta. Ne lähenivät tätä huonetta. Selällään oleva ovi liikahti. Kun Mercyllä ei ollut aikaa paeta, hän painautui pimeässä piiloon sängyn ja seinän väliin.

Kaksi miestä astui huoneeseen. Mercy tajusi heidän läsnä-olonsa pimeässä enemmän tuntoaistillansa kuin korvillansa ja silmillänsä. He astuivat varovasti. Pimeys peitti heidät, mutta ilmassa tuntui heidän kuuma hengityksensä. Toinen heistä lähestyi vuodetta. Mercy tunsi vuoteen heiluvan. Mies kumartui sen yli, ja seurasi täydellinen hiljaisuus. Vain tunnottoman miehen tuskin kuuluva hengitys häiritsi sitä.

"Hän on kyllin vaaraton vielä", sanoi ääni, joka viilteli Mercyn koko olentoa kuin tulinen miekka. "Nyt asiaan, ei ole hetkeäkään hukata."

Tyttö lyyhistyi yhä enemmän kokoon ja pidätti hengitystänsä.

"Saatana, ellen minä mielelläni tahtoisi päästä koko hommasta", mutisi toinen ääni.

Mercy tunsi molemmat miehet. Ne olivat Hugh Ritson ja Paul Drayton.

Hugh sulki oven. "Mitä tomppelit pitävät onnena, sen viisas ottaa omin käsin", hän sanoi matalalla, ivallisella äänellä. "Tässä jalkainne juuressa on onni, joka on teidänlaisellenne miehelle kyllin sopiva."

Drayton mutisi, ja Mercy kuuli toisen kirouksen tulevan hänen hampaittensa välistä. "Minä haluan vapautua tästä enkä häpeä ilmoittaa sitä teille."

Hugh Ritsonin kevyt naurahdus kuului vuoteena luota. Hän seisoi yhä Paul Ritsonin päänpohjissa. "Jos Isä Jumala tulisi teitä hakemaan tulisilla vaunuilla ja salamat suojanansa, ette jättäisi turvallisemmin tätä taloa kuin tämän työn tehtyänne", hän sanoi. "Tulkaa ja säästäkää sanoja. Riisukaa pois tuo paljonpuhuva takki."

Sitten hän kumartui vuoteen yli, ja kuului vieteripatjan natinaa.

"Mitä tuo on?" kysyi Drayton hätääntyneellä äänellä.

"Jumalan tähden, olkaa mies", sähähti Hugh Ritson katkerasti.

"Sanotteko te tätä miehen työksi?" mutisi Drayton.

Hiljainen nauru kuului uudestaan. "Ehk'ei se ole niin miehekästä kuin ruumiiden ja kuolevien ryöstäminen", sanoi Hugh Ritson, ja hänen äänensä oli kylmä ja kova.

Mercy kuuli toisen mutistun kirouksen. Taivaan herra! Mitä nyt oli tekeillä? Voisiko hän paeta? Ovi oli lukossa. Jos hän voisi päästä sinne, hän voisi avata sen ja paeta.

Aivan kuin vastaukseksi hänen ajatuksillensa Hugh Ritson sanoi "odottakaa", ja astui ovelle asettaen salvankin paikoilleen. Mercy nojasi seinään ja kuuli sydämensä sykinnän. Pimeässäkin hän tunsi, että Paul Drayton oli vetänyt takkinsa päältään. "Hyvä pelastus!" Drayton mutisi ja raskas vaate putosi muksahtaen lattialle.

Hugh Ritson oli palannut vuoteen pääpuoleen. "Auttakaa minua", hän sanoi. "Nostakaa häntä varovasti. Kas niin, minä pidän häntä ylhäällä. Vetäkää nyt pois hänen takkinsa — hiljaa, yksi hiha kerrassaan. Onko se irti? Vetäkää se sitten pois."

Toinen raskas vaate muksahti maahan.

"Mitä poika on saanut toiseen taskuunsa, häh?"

"Tulkaa, auttakaa vielä. Riisukaa pois kengät — ne ovat cumberlandilaista tekoa ja teidän on lontoolaista tyyliä — pian."

Drayton astui vuoteen jalkopäähän ja näpelöitsi tajuttoman miehen jalkoja. Hän oli silloin vain kyynärän päässä tytön piilopaikasta. Mercy tunsi hänen läheisyytensä ja alkoholin tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän oli puolipyörryksissä ja pelkäsi kaatuvansa. Hän ojensi toisen kätensä tukeaksensa itseänsä ja se sattui sängynlaitaan tuskin jalan päähän Draytonin kädestä.

"Ottakaa pois sukat — ne ovat kotikutoiset minä päästän irti kravatin. Neula oli lahja hänellä ja sen takapuolelle on kaiverrettu hänen nimensä."

Kuun valojuova oli kadonnut lattialta ja kaikki oli pimeää.

Drayton näytti pääsevän vauhkosta pelostaan. Hän nauroi ja pöyhisteli. "Miten hiljaa tuo sankari on! Ihan kuin olisi mielissään! Totisesti — hän pyörtyi ihan sopivaan aikaan. Kauankohan tuo kestää?"

"Pian riisukaa päältänne ja pukekaa ne noiden sijaan. Missä on päällystakki, jonka lieve on revennyt? Älkää erehtykö siinä."

"Siitä panen pääni pantiksi", sanoi Drayton raa'asti naurahtaen.

Pimeässä oli kuuluvinaan jotakin liikettä.

"Hyst!"

Mercy tiesi, että Hugh Ritson oli tarttunut Draytonin käteen ja molemmat kuuntelivat henkeä pidättäen. Tällä hetkellä kuu pilkisti sisään ja kalpea juova, joka oli langennut poikki lattian, ulottui nyt yli sängyn. Se valaisi ryöstetyn miehen kasvoja. Hänen silmänsä olivat auki.

"Vettä, vettä", pyysi Paul Ritson hyvin heikosti.

Hugh Ritson astui kuun valosta pimeään veljensä selkäpuolelle, ja Mercy näki käden pitävän viinapulloa Paulin suun edessä.

Kun käsi kohotettiin, kasvot nytkähtivät heikosti, silmäluomet räpähtelivät suonenvedontapaisesti ja kohotettu pää retkahti hervottomana tyynylle.

"Hän on äänettömämpi nyt kuin koskaan", sanoi Hugh Ritson tyytyväisenä. Mercy tunsi tarvetta parahtaa, mutta itsesäilytysvaisto piti häntä hiljaa. Hän ei liikauttanut jäsentäkään. Hänen päänsä nojasi seinään, silmät tuijottivat pimeään, jano poltti hänen kieltänsä ja avautuneet huulet olivat hehkuvan kuumat.

"Pian! Pankaa nämä vaatteet päällenne ja suorikaamme heti tiehemme!"

Drayton puki vaatteet päällensä ja nauroi käheästi.

"Ja niin sopivat — ihan kuin tehdyt — saatana!" hän sanoi lausuen d:n ihan oikein, vaikka se tavallisesti oli r.

Ovi ja akkuna olivat vastakkain. Vuode oli ovesta vasemmalle pää oveen päin. Ahdas paikka, jossa tyttö piili, oli vasemmalle akkunasta ja akkunan edessä oli pukeutumispöytä. Drayton astui sen ääreen järjestääkseen kravattinsa peilin edessä. Heikko kuun valo lankesi hänen kasvoillensa ja hän näki petomaisen ilmeensä peilistä.

Tänä hetkenä Mercyn kipeät silmät kääntyivät vuoteeseen. Hievahtamatta kuin kuollut lepäsi siinä Paul Ritson kasvot käännettyinä ylöspäin. Luonto oli valanut kahdet kasvot samaan muottiin — toiset olivat valkeat, ylevät ja rauhalliset, toiset taas pöhöttyneet, punaiset ja riettaat, joihin intohimot olivat painaneet lähtemättömän häpeämerkin.

"Ihan sama — ihan sama! Saatana, voisiko hänen oma äitinsä erottaa minua omasta pojastaan."

Hugh Ritson astui Draytonin rinnalle. Kun hän puhui, oli hänen äänensä kylmä kuin jäätävä viima.

"Kuule nyt. Tästä hetkestä, jolloin sinä muutat pukua, sinä lakkaat olemasta Paul Drayton ja muutut Paul Ritsoniksi."

"Etkös sinä sanonut, että minusta tulee Paul Lowther?"

"Se tapahtuu myöhemmin."

"Johan ininä sanoin, ettei tämä mahdu minun kallooni."

"Ei väliä. Älä puhu itsellesi mitään muuta kuin 'Minun tulee olla olevinani Paul Ritson!'"

"No, se kyllä käy."

"Valmis?" kysyi Hugh. Hän kääntyi vuoteeseen

"Valmis."

"Auta sitten minua. Meidän täytyy viedä hänen sinun ullakollesi. Kun poliisi tulee häntä ottamaan, hänen täytyy näyttää juopuneena piileskelevän. Ymmärrätkö?"

Hiljainen, käheä nauru oli ainoa vastaus.

Sitten he nostivat tunnottoman miehen vuoteesta avasivat oven ja kantoivat hänet käytävään.

* * * * *

Mercy heräsi lamaannuksestaan kuin unesta. Kun miehet olivat menneet, hän hiipi varpaisillaan käytävään ja omaan huoneeseensa. Ovella hän pyörtyi ja kaatui raskaasti maahan. Välillä tajunta palasi ja hän kuuli sanat: "Kanna hänet takaisin omaan huoneeseensa ja lukitse ovi." Samana hetkenä hän tunsi voimakkaiden käsien tarttuvan häneen ja kantavan hänet pois.

XVI LUKU.

Ennenkuin Gubblum Oglethorpe erosi Jabezista, hän koetti hyvittää sen pahan mielen, jonka oli hänelle tuottanut. "Anna minulle kätesi ja sovitaan pois", hän sanoi ojentaen kätensä. Mutta Jabez ei ollut unohtanut, mitä Gubblum oli hänelle mustasta silmästä sanonut. Hän ei vastannut mitään.

"Hänet saa hulluna hirttää", ajatteli Gubblum. "Hän on kenkku kuin löntyskä." Sitten Gubblum muisti, millä keinoin hän oli koettanut saada pojan reilummaksi, kuitenkaan onnistumatta. "Hän vei mun shillingini kuin kelpo koijari", hän ajatteli. "Sietäisi tuommoinen tolvana leipoa uudestaan."

Jabez pani kynttilän kädestään ja vetäytyi huoneesta katsoen toiseen kuin kummitukseen.

"Ei sun tartte pelätä mua. En mää aio sull' pahaa tehrä", sanoi Gubblum leveimmällä murteellansa. Jabez työnsi oven auki. "Hänen päänsä on pudingista ja pannurieskasta", ajatteli Gubblum.

Sitten kerjäläinen istui vuoteen reunalle ja ajatteli, mitä järjellistä syytä pojalla oli muuttua tuollaiselle tuulelle. Hän istui kauan, ja monia teräviä ajatuksia kulki hänen aivojensa läpi. Lopuksi hän muisti, että oli sanonut jotakin sopimatonta Jabezin mustasta silmästä. Se oli nähtävästi arka kohta. "Epäilemättä siinä arvasin oikein", hän päätti.

Juuri kun kerjäläinen oli päässyt tähän tulokseen, hän kuuli jonkun nousevan ja sitten laskeutuvan portaita, jotka johtivat hänen ovensa viereen. Gubblum ymmärsi tämän merkitsevän sitä, että talo oli niin täynnä vieraita, että niitä makasi ylisilläkin. "Hoh, eipä uskoisi, että tämä on niin haettu yöpaikka", hän ajatteli.

Hän riisuutui, meni vuoteeseen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän loikoi odotellen unta ja miettien epäonnistunutta yritystään koettaa saada Jabezia luopumaan äänettömyydestään. Sitten hän harmitellen muisti, että poika oli aina nauranut hänelle huolimatta "shillingin juomarahasta."

"Oh, se oli vain hänen kollomaisuuttaan", hän ajatteli, kääntyi seinään päin ja käyttäen sieraimiaan torvina alkoi omalla tavallaan hörrittää viihdytyslaulua unimatille.

Ollen juuri pääsemäisillään unen helmoihin Gubblum äkkiä havahtui täysin hereille. Oven takaa kuului raskaita, varovaisia askeleita. Kerjäläinen kohentautui ylös ja kuunteli.

"Tässä nurkassa on liian pimeä", sanoi muuan ääni. "Sytytä tuli."

Gubblum nousi vuoteesta, pani korvansa oveen ja kuunteli.

Kuului poistuvia askeleita. Sitten mies, joka ensiksi; oli puhunut, virkkoi taaskin: "Joutuin, tänne! Meidän täytyy joutua junalle yksitoista ja viisitoista."

Ääni herätti Gubblumin muiston vireille. Hän tunsi sen. Se oli sen miehen ääni, jonka hän kaikista viimeisimmäksi luuli kuulevansa tässä talossa — Hugh Ritsonin.

Askelet lähestyivät ja valojuovat tunkeutuivat Gubblumin pimeään huoneeseen. Hän tuijotti oveen. Siihen oli kaivettu kolme pientä reikää tuulettamista varten.

"Pane kynttilä lattialle ja ota jaloista. Minä menen edeltä", sanoi sama ääni.

Gubblum kurottautui varpailleen ja koetti nähdä, mutta hän oli liian lyhyt ulottuakseen reikiin. Hänen vuoteensa vieressä oli tuoli, jolle hän oli jättänyt sammutetun kynttilänsä. Hän nosti kynttilänjalan pois, siirsi tuolin varovasti ovelle ja nousi sille. Nyt hän näki kaiken.

Siellä oli kaksi miestä ja hän tunsi heidät molemmat — Ritsonin
veljekset. Ah, eikö hän ollut sanonut, että Paul piti tätä kapakkaa?
"Kyllä minä seuraavalla kerralla niille näytän!" ajatteli kerjäläinen.
"Odota! Mitä tuo on? Mitä ne raahaavat kyyhkyslakkaan?"

"Oh — saatana, miten paljon se junkkari painaa!"

Se oli toisen miehen käheä ääni. Kynttilä paloi lattialla hänen takanansa. Se loi valoansa hänen selkäänsä. "Jos minä voisin tyrkätä tuota lurjusta vähän syrjään, minä voisin nähdä, mitä heidän välissään on", ajatteli Gubblum.

Miehet olivat nyt portaan päässä.

"Käänny ja mene syrjittäin", murahti ensinmainittu ääni.

Molemmat miehet kääntyivät. Sinä hetkenä valaisi kynttilä kaikkien näiden kolmen kasvoja.

"Taivaan herra, mitä tuo on?" ajatteli Gubblum.

Kannettava oli miehen ruumis. Mutta juuri kasvot hämmästyttivät
Gubblumia — ne olivat varmasti Paul Ritsonin kasvot.

Gubblumin silmät tutkivat samalla kertaa koko ryhmää. Hän näki kaksi Paul Ritsonia yhdellä kertaa ja toinen niistä makasi hiljaa kuin kuollut.

Tämä kauhistava näky kesti hetkisen ja sitten kuului kopin oven avaaminen ja sulkeminen. Molempien miesten raskaat askelet kuuluivat laskeutuvan kiireesti portaita ja häipyvän alas kapakkahuoneeseen.

Gubblum kuunteli kaikilla aisteillansa. Hän tiesi, että ulko-ovi avattiin ja suljettiin. Hän kuuli etenevien askelten häipyvän ulkona. Kaikki talossa oli ihan äänetöntä.

* * * * *

Kaksi miestä rientäessään Hendonin rautatien asemalle pysähtyi tienhaarassa, josta mentiin poliisikamarille ja — vankilaan.

"Mene sinä eteenpäin ja pidä huoli itsestäsi, minä seuraan jäljestä viiden minuutin kuluttua", virkkoi toinen.

"Ethän vain aikone antaa miestä ilmi?" epäili toinen.

Vain kärsimätön murahdus kuului vastaukseksi. Ensinmainittu oli kääntynyt ympäri. Ehdittyään poliisikamarille hän soitti kelloa. Eräs kersantti avasi oven.

"Minä olen löytänyt etsimänne miehen", sanoi Hugh Ritson.

"Mistä, herra?"

"Haukka-Haikarasta."

"Kuka hän on?"

"Paul Drayton. Te löydätte hänet kapakan läntisestä päätykopista — juopuneena. Älkää hukatko hetkeäkään. Menkää heti."

"Onko se herra, joka taisteli hänen kanssaan, vielä siellä — herra
Paul Ritson?"

"Ei, hän matkustaa kotiin tänä iltana."

"Mikä on hänen osoitteensa maalla?"

"Ghyll, Newland, Cumberland."

"Ja teidän, herra?"

"Minä olen hänen veljensä, Hugh Ritson, ja minun osoitteeni on sama."

"Me lähdemme heti."

"Ottakaa käsirautanne mukaan ja katsokaa, sopivatko ne. Minä tunsin hänet revitystä ulsterista. Hyvää yötä."

XVII LUKU.

Niin pian kuin etenevät askeleet olivat lakannet kuulumasta Gubblumin korviin, hän pisti kiireesti tärkeimmät vaatteet ylleen, avasi varovasti sänkykamarinsa oven ja astui eteiseen. Hän oli aivan pimeässä ja kopeloiden tapasi ne portaat, joita myöten ne kaksi miestä olivat kuormansa ullakolle kantaneet. Hän astui alimmalle portaalle ja oli jo päässyt muutamia askeleita ylös, kun hän kuuli omituista ääntä. Se kuulosti lapsen itkun ja sairaan miehen valituksen sekoitukselta. Kuuluiko se ullakolta? Gubblum kurotti päätänsä ja kuunteli. Ei. Ääni kuului käytävän toisesta päästä. Nyt se oli vaiennut ja kaikki oli hiljaa. Mikä merkillinen talo tämä olikaan!

"Ei näe otsaansa-iskevää", ajatteli Gubblum. "Minä otan valkean."

Palaten huoneeseensa hän raapaisi tikulla tulen ja palasi eteiseen suojaten kämmenellään vasta-sytytettyä kynttilää. Taas kuului kiivas itku. Se oli kuuluvinaan hänen edestään, takaansa, yläpuoleltansa ja kaikkialta. Gubblumin polvet notkahtelivat, mutta hänen kovettunut sydämensä ei antanut järkyttää itseänsä.

"Kerrassaan merkillinen talo", hän ajatteli, ja samana hetkenä paukutettiin ankarasti ovea eteisen toisessa päässä ja kuului huuto: "Auttakaa, auttakaa!"

Gubblum hyökkäsi siihen suuntaan, josta ääni kuului.

"Päästäkää minut ulos!" huusi ääni sisäpuolelta.

Gubblum koetti avata ovea. Se oli lukittu.

"Auttakaa, auttakaa!" kuului taas.

"Tuossa paikassa, odottakaa pikkuisen", huudahti Gubblum, ja asettaen kynttilän lattialle hän painoi olkansa oveen ja jalkansa vastassa-olevaan seinään.

"Auttakaa, auttakaa! Päästäkää minut ulos! Pian, pian!" kuului sisältä yhä kiihkeämmin.

"Nyt on saakeli", mörisi Gubblum puuskuttaen.

Silloin lukko pääsi nauloista irti, ja ovi lensi auki. Huonolla valolla
Gubblum ei aluksi nähnyt mitään. Silloin hyökkäsi pimeästä huoneesta
häntä vastaan nainen villein elein ja kasvoillaan ääretön tuska. Se oli
Mercy Fisher.

Kun he tunsivat toisensa, seurasi hetken äänettömyys. Mutta se kesti vain hetkisen ja hetket olivat nyt liian kalliit. Kyyneltulvan vuotaessa tyttö kiireesti kertoi, mitä oli tapahtunut.

Gubblum ei ymmärtänyt juuri enempää, kuin että tässä oli tehty konnantyö. Mercy ei nähnyt muuta kuin sen, että hänet oli petetty ja siten hän oli ollut välikappaleena tässä tihutyössä. Se oli kylliksi.

"Ne lurjukset! Minä tahtoisin pehmittää heidän selkänsä rottingilla", sanoi Gubblum.

"Oi, mihin ne ovat hänet panneet — mihin, mihin?" huusi Mercy käsiänsä väännellen.

"Älkää sitä hätäilkö — minä tiedän", sanoi Gubblum. "Minä seurasin heitä, kun he nousivat portaita. Tulkaa, tyttöseni, älkääkä itkekö ja parkuko kuin pieni lapsi."

Gubblum sieppasi kynttilänsä ja riensi käytävän päähän ja portaita ylös kuin apina, ja Mercy seurasi kintereillä.

"Luulen, että ne ovat lukinneet tuon oven", epäili Gubblum.

Mutta ei, avain oli ovessa ja Gubblum vetäisi sen auki. Sitten hän kurkisti ullakolle pitäen kynttilää päänsä päällä. Kun silmä ehti tottua heikkoon valoon, he näkivät miehen ruumiin suorana patjalla, joka oli tyhjän huoneen lattialla. He juoksivat sen luo ja kohottivat päätä.

"Hän on isänsä poika, sen voin taata", sanoi Gubblum. "Ja se lurjus, joka on hänen kuvansa, ei ole muuta kuin luonnon oikku."

Mercy oli polvillaan tunnottoman miehen vieressä hyväillen hänen käsiänsä ja näki, että silmäluomet suonenvedontapaisesti värähtelivät.

"Kattokaas, hän tulee tuntoihinsa. Juoskaapa vettä, tyttöseni", sanoi
Gubblum.

Mercy katosi ja palasi heti.

"Antaa olla, antaa olla, hän selviää tuossa paikassa. Hierokaa hänen otsaansa — kostuttakaa kätenne, tyttöseni — kaatakaa vettä — niin, se riittää — liian paljon imelää turmelee koiran."

Paul Ritson avasi silmänsä.

"Pankaa vesi pois, tyttöseni — se on tehnyt tehtävänsä — levätkää vähän, poikaseni — juotavaa? — no, tilkkanen vettä."

Paul katsoi häneen. Hänen verestävät silmänsä olivat täynnä kysymyksiä. Mutta aluksi hänen kielensä ei tahtonut totella. Hän katseli seinän raoista pilkistävää kuutamoa, rappeutuneita seiniä ja sitten taas kerjäläisen kasvoihin. Hän huomasi Mercyn ja hymyili.

"Missä me olemme, tyttöseni?" hän kysyi heikosti.

"Tämä on Haukka-Haikara", vastasi tyttö.

"Miten minä olen tänne tullut?" hän kysyi taas.

Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti.

"Minä toin teidät", hän vihdoin kuiskasi.

Paul katsoi häneen hetkisen sekavin ilmein. Sitten muisto täydelleen palasi.

"Minä muistan", hän sanoi hiljaa. "Minua pyörrytti — en ollut nukkunut kahteen yöhön — en hetkeäkään levännyt — kulkenut vain lakkaamatta katuja."

Sinä hetkenä tuli hyökylaineen tavoin kaikki mieleen, ja hän sulki katkerasti valittaen silmänsä. Hänen jaloissaan Mercy peitti kasvonsa ja nyyhkytti ääneen.

Paul kohosi voimattomana kyynärpäilleen.

"Missä on kirkkoherra Christian?" hän kysyi ja katseli ympärilleen koettaen hymyillä.

Ääretön tuska valtasi tytön.

"Minä valehtelin sen teille", hän nyyhkytti.

Hymy katosi Paulin huulilta.

"Valehtelit! Mitä valehtelit?"

Hänestä tuntui kuin hänen järkensä menisi sekaisin.

"Minä sanoin teille, että kirkkoherra Christian olisi täällä, kun tahdoin tuoda teidät tänne. Hän ei ole täällä."

Ja Mercy näytti menehtyvän itkuunsa.

"Mutta, tyttö hyvä, miksi?"

"He toivat teidät tähän huoneeseen ja jättivät tänne ja nyt he ovat menneet."

"He! Ketkä?"

"Veljenne Hugh ja herra Drayton."

Paul tunsi kuoleman piston sydämessään.

"Kuka se Drayton on?"

"Teidän ilmetty kuvanne, poikaseni", sanoi Gubblum, "mies, josta puhuin teille kauan sitten — hän, joka pitää tätä kapakkaa."

Paulin silmät pyörivät älyttöminä. Hänen hermostuneet sormensa hypelöitsivät revittyä ulsteria, joka oli hänen päällään.

"Mitä tämä on?" hän sanoi tarkaten muuttunutta pukuansa.

"Kun te olitte tajutonna, he riisuivat teiltä pukunne ja panivat toisen sijaan", selitti Mercy.

"Kenen vaatteet nämä ovat?"

"Herra Draytonin."

Paul hypähti jaloillensa.

"Missä ovat ne miehet", hän kähisi.

"Ne ovat menneet."

"Mihin?"

"Asemalle; se oli kaikki, mitä kuulin."

Paul vilkuili ympärilleen hulluin ilmein. Mercy heittäytyi hänen jalkoihinsa ja itki katkerasti.

"Antakaa minulle anteeksi — oi, antakaa minulle anteeksi!"

Paul katsoi häneen hämmentyneenä. Hänen aivonsa tuntuivat jähmettyneen. Hän painoi käsivartensa kasvojensa yli aivan kuin taistellaksensa itsensä vapaaksi jostakin kauheasta ja saadakseen ajatuskykynsä takaisin.

"Miksi, hyvä tyttöseni, mitä tämä on?" hän sanoi heikosti hymyillen ja koettaen nostaa häntä ylös.

"Kuka on Westminsterin luostarissa?" kysyi Mercy. Se muutti Paulin olennon kokonansa.

"Miksi? Mitä siitä?" hän sanoi.

"Rouva Drayton lähetettiin sinne ajurilla ja hänen tuli kertoa rouva Ritsonille, että hänen on saavuttava kahdentoista junalle St. Pancraksen asemalle palatakseen miehensä kanssa Cumberlandiin."

Ennen kalpeat kasvot muuttuivat äkkiä vanhoiksi ja aavemaisiksi.

Seurasi kauhea äänettömyys.

"Onko se totta?" hän kysyi.

"On, on", huusi tyttö.

"Nyt luulen näkeväni kaiken — luulen ymmärtäväni", änkytti Paul.

"Antakaa minulle anteeksi", huusi tyttö.

Paul näytti tuskin huomaavan häntä.

"Minut on jätetty tähän huoneeseen tajuttomana, ja roisto, joka on minun näköiseni — missä hän on nyt?"

Hän taisteli sairautta vastaan, joka tahtoi hänet painaa maahan. Hänen aivonsa herpautuivat. Kädet tulivat kosteiksi. Hän horjahti ja nojasi seinään.

"Levätkää hetkinen, poikaseni", pyysi Gubblum. "Te pyörrytte pian uudestaan."

Paul nousi jälleen jaloillensa. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta.

"Ja se kirottu nainen, joka houkutteli minut tähän taloon, on tuossa", hän sanoi vihasta tuohtuneella äänellä.

"Antakaa minulle anteeksi — antakaa minulle anteeksi!" itki tyttö hänen jaloissansa.

Paul otti häntä olkapäistä, nosti hänet polvillensa ja käänsi hänen kasvojansa ylöspäin, kunnes heidän silmänsä kohtasivat.

"Minä tahdon nähdä hänet", hän sanoi käheästi "Kuka olisi sitä uskonut?"

"Antakaa minulle anteeksi — antakaa anteeksi!" huusi tyttö.

"Nainen, nainen! Mitä minä olin tehnyt sinulle mitä, mitä?"

Mercyn hillitön nyyhkytys oli ainoa vastaus.

Raivoissaan Paul tarttui hänen kurkkuunsa. Kauhea aikomus oli kirjoitettu hänen kasvoillensa.

"Ja tämä on se sama nainen, joka oli saattaa vanhan isänsä harmaan pään ennenaikaiseen hautaan", hän sanoi katkerasti ja heitti hänet luotansa.

Sitten hän horjahti taapäin. Hänen vähäinen voimansa oli paennut.
Seurasi äänettömyys. Kuului vain tytön katkera itku.

Seuraavana hetkenä oudontyynenä, surulliset silmänsä ilman kyyneleitä
Paul astui hänen luokseen ja nosti hänet jaloillensa.

"Minä olin väärässä", hän sanoi, "totisesti, minä olin väärässä. Sinä et voinut valehdella minulle tuolla tavalla — et tietäen. Ei, ei, ei!"

"Ne sanoivat minulle, mitä minä sanoin teille", huokasi tyttö.

"Minä olen syyttänyt sinua kaikesta siitä, tyttöparka."

"Sittenhän te annatte minulle anteeksi?" kysyi Mercy kohottaen nöyrästi silmänsä.

"Anteeksi? Pyydä Jumalalta anteeksi, tyttö. Minä olen vain ihminen, ja sinä olet tuhonnut minun elämäni."

Portaista, kuului askeleita, ja Jabez-poikanen ilmestyi yliselle kynttilä kädessä. Hän oli odotellut kapakan emäntää, kun kuuli ääniä yläkerrasta.

"Kuuleppas mies", sanoi Gubblum. "Eks' näe isäntääsi alakerrassa?"

Jabez irvisti ja katsoa toljotti Paul Ritsoniin.

"Kuule, mies, näiks' kahren miehen lähtevän talosta viitisentoista minuuttia sitten?"

"Näin kyll'", sanoi Jabez. "Ja varmaan toinen oli se herra, joka tul' tänn' äsken — ja yks' toinen miäs."

"Toinen mies — sinun isäntäsi, tarkoitat kai?"

Jabezin suu levisi korviin asti.

"Kuuliks' sä mitään?"

"Mää kuulin sen herran sanovan, ett' heirän täytyy oll' St. Pancraksen asemall' puol'yön aikaan."

Paul kopeloitsi kelloa taskustansa. Se oli poissa.

"Mitä kello on?" hän kysyi.

"Viistoist' yl' ykstoist', herra", sanoi Jabez. "Mää kattoin juur'."

Paulin kasvoille ilmestyi järkkymätön päätös.

"Minun täytyy seurata heitä", hän sanoi. "Olen hukannut aikaa jo kylliksi."

"Mitä, mies! Te ette ikinä tapaa — ja olette heikko kuin kapalovauva.
Kaatuisitte tielle kasaan kuin märkä säkki."

Paul oli työntänyt oven auki. Kiihko antoi hänelle voimaa. Seuraavana hetkenä hän oli kadonnut.

"Minnekkäs isäntä lähti? St. Pancraksen asemall'?" kysyi Jabez.

"Sama se sulle, pois tieltä. Laita pehmeä pääsi vuoteeseen, niin on parasta", pyllähti Gubblum.

Jabez ei kuitenkaan seurannut kerjäläisen neuvoa. Hän palasi kapakkahuoneeseen odottamaan rouva Draytonia, jonka harvinainen poissa-olo herätti monenlaisia ajatuksia pojan hitaassa kallossa. Hän tapasi oven auki ja siitä hän päätti, että hänen isäntänsä oli jo mennyt. Hänen kätensä oli ovenrivassa, sillä hän aikoi sulkea ja salvata sen, kun hän kuuli kiireisten askeleitten lähestyvän. Seuraavana hetkenä kaksi miestä hyökkäsi hänen ohitsensa sisään.

"Missä on herra Drayton?" kysyi toinen puuskuttaen, kun oli liian kiivaasti juossut.

"Hän meni juuri", vastasi Jabez.

"Onko se totta, poika?" kysyi mies pannen kätensä pojan olalle.

"Hän on mennyt St. Pancraksen asemalle, herra. Hän aikoo joutua sinn' puol'yön aikaan", selitti Jabez.

Poika oli tuntenut vieraat ja vapisi.

Miehet katsahtivat toisiinsa.

"Se oli Drayton — se mies, joka juoksi ohitsemme tiellä", sanoi toinen.

"Ole varma siitä", myönsi toinen. "Tutki talo. Minä odotan sinua täällä."

Parin minuutin kuluttua nämä miehet olivat yhdessä jättäneet talon.

* * * * *

Viittätoista minuuttia myöhemmin Hendonin aseman päivystäjä näki miehen juoksevan aseman poikki ja hyppäävän junaan juuri, kun vaunut lähtivät liikkeelle. Hän huomasi, että mies oli avopäin, vaatteet olivat epäjärjestyksessä ja ulsterista oli kiskaistu pala pois. Hän luuli tuntevansa hänet.

Juna oli juuri lähtenyt, kun kaksi miestä tuli juosten päivystäjän eteen.

"Mennyt!" sanoi toinen pettyneenä.

"Se oli 11,35 juna Kings Crossiin", sanoi toinen. — "Menikö siihen täältä ketään, päivystäjä?"

"Meni, kersantti — Haukka-Haikaran Drayton", vastasi päivystäjä.

"Seuraava juna St. Pancrakseen on 11,45?"

"Niin on, herra — saapuu sinne kello kaksitoista."

"Ei kai se myöhästy?"

"Tulee aikanaan."

Molemmat miehet katsahtivat kelloonsa.

"Meillä on kyllin aikaa."