IV KIRJA
KATKERA ON KATUMUKSEN KALKKI
I LUKU.
Vuonna 1877.
Laakso hohti vihreänä aamuauringon valossa. Virta vieri verkalleen sen pohjassa ja välkkyi purppuralle ja ambralle. Lehdet lipattivat hiljaa vienossa tuulessa, joka huojutti kaislikkoa ja pitkää ruohoa. Vuoret kohosivat äkkijyrkkinä sinitaivaalle, josta vain joku pilvenhattara verkalleen leijaillessaan loi hetkellisiä varjojansa ylänköihin ja laaksoihin. Jostakin kuului lampaiden mää'yntää ja kaukaisten koskien kohinaa, mutta tätä selvempänä kaikui lintujen laulu metsissä ja mailla.
Tätä aamun riemua täydensivät vieläkin suloisemmat äänet. Vuoren rinteille ilmestyi iloinen lapsilauma, joka laulaen, puhellen ja nauraen laskeutui laaksoon. Oli pyhän Pietarin päivä ja he olivat hakeneet koristelutarpeita — siinä oli kaikenikäistä väkeä nelitoistavuotiaasta kauniista tytöstä, joka oli juuri neitoseksi kehittymässä ja kulki viimeisenä, nelivuotiseen suloiseen poikaan, jolla oli esiliina ja olkalaput ja joka uljaana asteli joukon johtajana. Useimmat toivat lehviä, mutta joillakin oli kädet täynnä sanajalkoja ja kukkia. He olivat kokoontuneet koululle ja nyt he matkalla kirkolle kiersivät juhlakulussa läpi laakson.
He kulkivat sitä tietä, joka johti joen yli vuoren juurella ja kääntyivät sitä polkua, joka kulki laakson halki. Muutamaan tien mutkaan oli kokoontunut joukko kyläläisiä, jotka valkeissa puvuissansa huolettomina juttelivat puiden varjossa ja kuuntelivat veden salaperäistä kohinaa, kun se rotkojen lomitse kierrellen etsi soveliasta kulkureittiä. Viimeisenä kylän reunassa on pieni mökki pääty tiehen päin ja avoin portti johti kolmiomaiseen varjoisaan pihaan. Kun lapset kulkivat tämän asumuksen ohi, seisoi sen portilla sauvaansa nojaten vanha, harmaa, laiha ja hyvin kumara mies. Hänen jaloissaan makasi skotlantilainen paimenkoira sidottuna maahan lyötyyn puutolppaan. Lasten melu houkutteli tuvasta portaille nuoren naisen. Hän oli paljain päin ja yllään hänellä oli vaalea kesäpuku. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surunuurtamat. Hän astui varoen ojentaen toisen kätensä hapuillen eteensä ja tarttuen kiinni kuusaman hentoihin ritvoihin, jotka riippuivat katosta. Hänen silmänsä olivat käännetyt puoliksi ylös ja puoliksi kulkueeseen päin ja niiden vaalenneessa terässä oli tyhjä ilme. Hän oli sokea. Hänen sivullaan, kiskoen vallattomasti hänen toisesta kädestään, hyppeli puolitoistavuotias lapsi — pullea, suloinen poikanen, jonka pyöreät posket punottivat, siniset silmät loistivat ja vaaleat kiharat liehuivat tuulessa.
Leperrellen, nauraen, laulaen ja heilutellen lehviänsä ja sanajalkojansa onnellisten, huolettomien päidensä päällä lapset tepsuttivat ohi. Kun he olivat menneet, ilma oli tyhjä, aivan kuin leivojen laulu olisi äkkiä vaiennut.
Newlannin kirkko oli laakson keskellä puoliksi puiden peitossa. Portilla seisoi kirkkoherra Christian — hän oli vähän vanhentunut, vuosien huurre peitti sakeampana hänen tuuheaa tukkaansa, kasvot olivat saaneet vielä entistäkin hienostuneemman ilmeen ja kauniiden silmien katse oli päivänpaisteinen ja sydämellinen. Greta seisoi hänen rinnallaan hiljaisempana kuin muinaisina päivinä, kasvoillaan vakava, mietiskelevä ilme ja hänen vilkkaat silmänsä katselivat surullisempina ja rauhallisempina. Vaalea tukkansa ei enää aaltoillen langennut hänen hartioillensa, vaan se oli koottu rehevälle sykkyrälle, jota nyt leveälaitainen hattu peitti.
"Tuolla ne tulevat, Jumala heidän viattomia sydämiänsä siunatkoon", sanoi kirkkoherra Christian ja sinä hetkenä lapsilauma ilmestyi tien mutkasta esille.
Heidän punertavat ja valkeat pukunsa ja esiliinansa pilkahtelivat sen vihreän lehvistön välistä, jota he käsissänsä kantoivat.
"Birman metsä tulee Dusinaneen", mutisi Greta hymyillen.
Kun lehvien kantajat tulivat kirkon edustalle, lensi portti auki ja iloiten he astuivat pihaan.
"Miten väsyneeltä hän näyttää, tuo urhea, pikku mies", sanoi Greta ottaen syliinsä eellimmäisen miehen, jolla oli olkalaput ja joka nyt oli yltä päältä tien pölyssä.
"Pienet ensin ja isot sitten viimeksi", selitti kirkkoherra. "Ne, joilla on kukkia, astuvat kuoriin ja koristavat alttarin, jäkälällä koristetaan kastemaljan ympäristö; ja te, joilla on lehviä, saatte alkaa saarnatuolin alta ja koristaa koko sivukuorin ja käytävän portaille asti."
Pitkäkasvuinen pikku sankari Gretan sylissä rimpuili päästäkseen maahan. Hänellä oli jäkäliä ja hänen täytyi mennä ensimmäisenä. Nyt hyökkäsivät lapset kirkkoon ja hetkisen kuului tästä vanhasta temppelistä vilkasta touhua, lasten lepertelyä ja naurua.
Lattian alla oli monia hautoja. Kivilaattaan, joka peitti keskikäytävän, oli hakattu niiden miesten ja naisten nimet, jotka vuosisatojen kuluessa olivat tässä laaksossa eläneet ja saaneet täällä viimeisen leposijansa. Kerran hekin olivat olleet lapsia, ja nyt lapset — heidän omien lastensa lapsenlapset — ajattelematta, ketä alhaalla lepäsi, rakkaus katseissa, nauru huulilla ja eloa jäsenissä — koristelivat kirkkoa ja käytävää heidän yläpuolellansa.
Kymmenessä minuutissa ei kuorista eikä käytävästä ollut tuumaakaan paljaana. Kaikki oli vihreää alttarilta portaille asti. Siellä täällä joku seikkailunhaluinen poika, joka oli taitonsa saavuttanut linnunpesiä etsiessään, oli kiivennyt penkkipylväiden päähän ja sitonut lehväkimppuja kattoonkin.
"Nyt me laulamme, lapset", sanoi kirkkoherra ja ottaen esille paljesoittimen aloitti virren.
Kirkon lyijypienaiset akkunat olivat auki, ja suloiset, nuoret äänet kiiriskelivät kirkkaina ja sointuisina yli laakson ja vuorten. Ja linnut lauloivat yhä sinitaivaalla ja vedet kohisivat kaukaisissa putouksissa ja kuiluissa, ja vieno tuuli huokaili puissa ja kaiken yllä hohti kirkkaana aamuaurinko.
Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta, rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan, nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.
Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä oli vaalea, raidakas villapuku.
Se oli Paul Drayton.
"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon eteen.
"Lehtimajan juhla, luulisin", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.
"Ja mikä on lehtimajan juhla?"
"Te tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja — "lehtimajan juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä — pyhän Pietarin päivä, tiedättehän."
"Ai, niin, minä tiedän — lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?"
"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte lehdeksiä?" ihmetteli seppä.
"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.
Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"
"Ei sinnepäinkään", sanoi Dick-mylläri varmasti. "Teidän muistonne pettää suuresti, herra Ritson."
"Siinä olet oikeassa, vanha veikko. Minä en enää koskaan ole sama senjälkeen, kun minä sairastin aivokuumeen Lontoossa — en pääni puolesta — ymmärrättehän?"
Miesten ryhmä seisoi aivan oven edessä, kun veli Peter astui kirkonpihan yli punainen paperi kädessään.
"Kukas tuo on? — Methodisti, vai?"
"Methodisti, siitä ei epäilystä", sanoi seppä.
"Ah, sehän on kirkkoherran Peter", lisäsi postinkantaja, "ja tuo paperi on sähkösanoma. Näyttää kuin hän toisi sitä jollekin."
"Seis vähän, poikaseni", sanoi Drayton ja eroten joukosta hän lähestyi
Peteriä koirajoukon hyppiessä ja haukkuessa hänen ympärillään.
Veli Peter oli ehtinyt kirkon portaille; lasten laulu kuului yhä sisältä.
"Jos tuo sähkösanoma on minun vaimolleni, te voitte sen yhtä hyvin antaa minulle", sanoi Drayton ojentaen kätensä ottaaksensa sen.
Veli Peter vetäytyi taapäin.
"Se on kyllä ihan hyvä näin, vanha veikko; minä kyllä toimitan, että hän saa sen."
"Saa kyll', sill' mää itte vien sen perill'", sanoi Peter varovasti.
"Tule, etkös tiedä, että mikä kuuluu vaimolle, kuuluu myös hänen miehellensä."
"Enpä tierä, tieränkö sitä. Mull' ei kukaan ol' sellaist' järjettömyytt' opettannu", sanoi Peter.
"Anna se tänne heti paikalla."
"Mua on kielletty antamast'", sanoi Peter silmiään väläyttäen.
"Anna sill' napsu hännän pääll'", huusi mylläri etempää.
"Siinä kuulet, mitä toiset sanovat. Tänne se heti paikalla."
"En, sää raastat ystäviäs ja olet kuin tyranni, mutt' mää välitän viis' sun metkuistas."
Drayton kääntyi ympäri tyytymättömästi muristen.
"Saatana, mikä lenkku", hän mörähti ja hyppäsi muutamalle hautakummulle voidakseen kurkistella sisään avoimesta akkunasta. Mutta siihen noustessaan hän potkaisi kukkalasia ja se särähti moneksi kappaleeksi. "Nyt minä olen tuhlannut jonkun rahaa", hän sanoi nauraa hohottaen.
"Mitä mies, luulisin, että olette ostanut sen omilla kolikoillanne", sanoi seppä.
"Niin, sehän on teirän isänne hauta", selitti kivenhakkaaja Job
Sheepshanks.
Drayton katsahti hautakiveen.
"Niin, niinpä on", hän sanoi; "katsokaas, minä en ole ollut täällä sitten kuin hautasin hänet."
"Ei, tuo kaikki on lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Minä tarkoitan, että muuanna aamuna minä tapasin teirät märkänä ja huurteisena tämän patsaan juurella."
"Tapasitteko? No, enpä tahdo kieltää sitä, ja nyt, kun oikein ajattelen, minä olin, minä olin täällä sinä aamuna."
"Ei, ette ollut täällä päinkään", sanoi seppä. "Se oli samana aamuna, kun Giles Raysley tiesi teirän nukkuneen Laiskassa Hevosessa. Minä muistan, millaista sotaa Job kävi Gubblumin kanssa siitä samasta asiasta kauan aikaa sitten."
"Se on kaikki lorua ja lörpötystä", sanoi Job. "Hän, oli täällä."
"Laiskassa Hevosessa? No, nyt minä muistan, minä olin myöskin siellä."
Laulu loppui ja Greta astui varpaisillaan eteiseen kantaen käsivarsillansa pientä palleroa, joka itki. Peter antoi sähkösanoman hänelle ja lähti kulkemaan käytävää. Drayton oli yhtynyt tovereihinsa ja hakkasi särkyneen pullon kaulaa tasaiseksi seinään, kun Peter astui ohi.
"Silitä pulloa methodistin selkään", huusi Dick-mylläri, ja seuraavana hetkenä Peter sai selkäänsä särkyneen pullon kappaleet.
Hohottava naurunremakka täytti ilman ja kaikui vuorissa.
"Mikä kepponen!" vikisi postinkantaja.
"Mikä kepponen!" karjahti seppä.
"Mikä kepponen!" mölisi mylläri.
"Siinä sait", virnisti Natt.
"Hänellä on kohta poikain kujeet, tuolla herra Paulilla", sanoi
Lentävän Hevosen kapakoitsija.
"Ei, hän on jo aika mestari", kehui Tuomas Kyttyräselkä.
Jättäen Peterin pyyhiskelemään vaatteistaan likööriä, jota oli pullon pohjassa vielä ollut, tämä meluisa sakki lähti tielle, miehet huutaen ja kiroten, koirat haukkuen ja liehakoiden heidän ympärillään ja kukot vihaisesti kotkottaen, kun jokaisen kädet härnäsivät ja nyppivät niitä, ja miehet nauraa hohottivat niiden raivolle.
Newlannin laakson rannalla oli aukea kenttä, jossa muutamalla lyijykaivosmiehellä oli ollut hiilihauta pari vuosisataa sitten. Se oli kuin amphiteatteri, jonka ympärillä kohosi suurempia ja pienempiä kukkuloita, joitten välissä taas oli syviä kuiluja ja rotkoja. Näistä vanhoista kaivoksista ei ollut nähtävissä mitään muuta kuin joku tursistunut aukko vuoren kupeessa tai siellä täällä joku merkillinen syvennys, joka näytti veden muodostamalta. Sammaltuneita kivikasoja oli ympäriinsä ja toisista saattoi huomata lyijysuonia, mutta ei kuulunut pienintäkään vasaran tai rautakangen ääntä, eikä kulkenut kuormia ja rattaita rappeutuneella tiellä. Siellä vallitsi täydellinen hiljaisuus ja yksinäisyys, niin että helposti saattoi unohtaa, että maailma on täynnä ääntä ja melua.
Tänne Drayton ja hänen toverinsa suuntasivat tiensä. Hiilihaudan reunalle he kiipesivät ja istahtivat ympyrään. He olivat tulleet pitämään kukkotaistelua. Bantam-kukko, jota Natt kantoi ja jonka hänen isäntänsä omisti, tahdottiin panna taistelemaan toisia vastaan. Drayton ja seppä esiintyivät taistelumestareina. Ensimmäinen koetus oli bantamin ja pitkän Geordien mustan espanjalaisen välillä. Geordien lintu parahti pian surkeasti lentäen pilkallisten katsojain päiden yli tiehensä, mutta Geordie hyökkäsi jälkeen ja sai kiinni sen levitetystä siivestä ja samalla väänsi niskat poikki. Sitten päästettiin irti John Proudfootin hopean- ja mustankirjava. Se hyökkäsi suoraa päätä iskeäksensä kannuksensa vastustajansa kylkiin. Toinen lähti pakoon ja niin ne juoksivat kilpaa ympäri piiriä. Vihdoin ne iskivät yhteen, ne repivät kannuksin ja nokin toisiansa, ja höyhenet peittivät pian taistelukentän. Ja kaksi miestä, vastakkaisilla puolilla haudan reunoilla, seurasi kiihkeästi ottelua usuttaen aina yhteen, jos ne aikoivat lakata, heiluttaen hyväksyvästi päätänsä jokaiselle uskaliaalle yritykselle silmät verestävinä ja hampaat irvissä.
Välillä he ottivat lintunsa eroon ja viilasivat niiden kannuksia terävämmiksi. Lopuksi he ottivat kukon niskasta kiinni, kutsuivat pikikupin ja laastaroivat eheiksi niiden vertavuotavat nokat. Kukot olivat melkein yhtä vahvat ja uupuivat vihdoin. Nöyrinä ne kulkivat toistensa jäljissä ojennellen veristä nokkaansa ja työntäen ulos kuivan, valkean kielensä; mutta vieläkin ne yrittivät uudestansa, ne pöyhistivät pyrstöjänsä ja hyökkäsivät toistensa kimppuun taistellen, kunnes kumpikin kaatuivat maahan.
Kun kukkojen voima alkoi vähetä, kasvoi miesten kiihko sitä mukaa. Ihastuksissaan he huusivat, selittivät, kirosivat, hoilasivat ja nauraa hohottivat.
Vihdoin, kun bantam kaatui kuolleena maahan eikä näyttänyt vähintäkään virkoamisen merkkejä, Draytonin raivoa ei mikään voinut hillitä. Hän harppasi haudan yli kasvot yhtä punaisina kuin hänen kukkonsa nokka ja huutaen: "Saatana, mitä varten sinä tapoit minun lintuni?" hän tarttui kaikin voimin sepän rintapieliin.
Syntyi tulinen koetus. Huutojen ja naurunhohotuksen säestäessä seppä heristäysi voimakasta vihollistansa vastaan, kiersi lujat käsivartensa hänen rintakehänsä ympärille, rutisti hänet litteäksi rintaansa vasten ja heitti hänet maahan. Kiiluvin silmin hän piti häntä maassa antamatta liikahtaakaan paikaltansa.
"Minä näytän sinulle, ettet toista kertaa yritä samaa", hän puhisi.
"Eihän se paina Johnin käsissä enempää kuin tuohilevy", huomautti mylläri.
"Herrahan menettää pian koko sisunsa?" sanoi Natt räpyttäen unisia silmiänsä.
"Minä muistan päivän, jolloin hän olisi pannut Johnin hartiat maahan, niinkuin ei mitään", lisäsi pieni postinkantaja.
Natt auttoi Draytonin jaloilleen. Hän oli nyt vaiti, mutta kasvoilla oli uhkaava ukkospilvi.
"Se tulee siitä, kun herrasmies sekaantuu alempainsa asioihin", mutisi hän ja pyyhki hikoilevaa otsaansa silkkisellä nenäliinallansa.
Mylläri murisi, kivenhakkaaja mörähti jotakin ja pieni postinkantaja nauraa hihitti.
Draytonin silmät leimahtivat.
"Minä olen herrasmies, niin minä olen, jos haluatte tietää", hän sanoi uhkaavan näköisenä.
Seppä seisoi lähellä oikoen laiskasti käärittyjä paitansa hihoja.
"Kuka se kissanhännän — viisaitten ihmisten puutteessa luullaan niin", hän sanoi nauraen. "Mutta hamppari, joka kuitenkin on mies, on sata kertaa parempi kuin tommonen herrasmies."
"No, se sattui kuin tikulla silmään, John", huusi Dick ja sitä seurasi yleinen naurunräjähdys.
"Herrasmies! Kysykää akoilta, mitä he tekevät tommosille herrasmiehille", lisäsi seppä raivoissaan. "Mies, joka ei osaa muuta kuin haljuilla ja juora."
Kuului mutinaa miesjoukosta ja iskettiin merkitsevästi silmää.
"Tierustakaa niiltä, mitä ne tekevät miehelle vietyään hänet neljäksi päiväksi Lunnoon, että tuovat hänet takaisin toisena miehenä — kysykää akkaväeltä. He kyllä sen tietävät, luulisin."
Seurasi levotonta liikehtimistä.
"Saatana vie! Mitä sillä akalla on minun kanssani tekemistä?" sävähti
Drayton.
"Ei, ei", vastasi seppä. "Oma vaimosi ei näy olevan erittäin huvitettu sinun seurastasi."
Draytonin silmät olivat punaiset, mutta niiden tuli sammui äkkiä. Hän astui sepän luo ja ojensi kätensä.
"Sinä voitit minut", hän sanoi toisella äänellä, "mutta minä en ole sellainen mies, joka haluan pitää vihaa ja murjotella, ei sinne päinkään; tule, vanha veikko, ja sovitaan pois."
"Hyvin sanottu", kehahti Tommy Lowthwaite, kapakoitsija.
"Se on niinkuin pitääkin", virkkoi Dick-mylläri.
"Hän on sittenkin oikeata sorttia pohjaltaan", myönsi Job, kivenhakkaaja.
"Ihan oman isänsä poika on Paul Ritson", lisäsi Tuomas Kyttyräselkä.
Paria minuuttia myöhemmin tämä sovinnon tehnyt joukko tarpoi polvea myöten vesilaskun yli laakson toiselle puolen. He pysähtyivät muutamien askelten päähän kaivoksesta, jonka reunalla oli koneita ja pyöriä.
"Mennääns kattoon mun veljein tilejä", sanoi Drayton ja he astuivat yksikerroksiseen taloon, joka oli lähellä.
Huone oli tilava — sisustettu kuin kirjasto eikä niinkuin konttori — paksut villamatot lattialla, kirjoituspöytä, nojatuoleja ja upea pöytä keskellä lattiaa näyttivät sangen kodikkailta.
"Täm' on kuin meitä varten, hitto vie", sanoi Drayton. "Tommy, avaapas nyt joutuin korkit."
"Siinä täytyy olla tulot, ennenkuin voiraan laittaa tämmöttiä", sanoi mylläri heittäytyen nojatuoliin lojollensa.
Dick katui kuin vimmattu, kun oli ollut niin hullu, ettei ollut vaatinut kuin viisikymmentä puntaa tuhotusta myllystänsä.
"Ettekös ole kuulleet, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää?" hymähti
Drayton raapaisten tikulla tulta mahonkipöydän päästä.
"Mitä, mies, tahroks sanoa, ettei kaivos kannata?" kysyi seppä.
Drayton pudisti hänelle yli olkansa päätänsä ja sen tuli tarkoittaa sekä kieltoa että epäilystä.
"Kyll' se nyt kannattaa, kun teillä on rahoja lainata Hugh-herralle", pisti Tuomas Kyttyräselkä viisaan näköisenä.
"Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa", sanoi Drayton leveästi hymyillen aivan kuin salataksensa suuria tietojansa.
Miehet nauroivat ja kapakoitsija lähetti pullon kiertämään miehestä mieheen ja jokainen tullasi sitä suulta ja istui sitten tyytyväisenä tupruttaen uhkeita savupilviä ja ruiskautellen pitkiä sylkiä matolle.
Ja yhä linnut lauloivat kirkkaassa ilmassa, ja yhä vesi kohisi koskissa, yhä vieno tuuli humisi puissa ja ruohossa ja yhä aamuaurinko hohti kaiken yllä.
Ovi avautui ja Hugh Ritson astui asianajaja, herra Bonnithornen seurassa sisään. Hänen silmänsä välähtivät raivosta, kun hän päästyään kynnyksen yli katsahti ympärilleen.
"Marssikaa tiehenne täältä", hän sanoi.
Miehet nousivat jaloillensa, tyrkkien kyynärpäillänsä toisiansa päästäksensä ulos. Drayton istui pöydän ääressä, siirsi rauhallisesti piippunsa toiseen suupieleen ja kielsi miehiä jäämään.
Hugh Ritson astui Draytonin luo ja laski kätensä hänen olalleen.
"Minä tahdon puhua sinun kanssasi", hän sanoi.
"Mistä niin?" kysyi Drayton.
"Minä tahdon puhua kanssasi", kertasi Hugh.
"Mitä on? Anna kuulua. Se kai on joku opetussaarna, vai? Älä kursaile minun ystäviäni."
Hugh Ritsonin kasvot vaalenivat ja kylmä hymy leikki hänen huulillansa.
"Sinun aikasi on lähellä", hän mutisi ja pyörähti ympäri.
Kun hän astui ulos meluisasta huoneesta, seurasi häntä käheä nauru. Hän huoahti raskaasti.
"Jumalan kiitos, se on kohta ohi", hän sanoi.
Bonnithorne asteli hänen rinnallansa.
"Eikös se olekin huomenna?" kysyi asianajaja.
"Huomenna", sanoi Hugh Ritson.
"Oletko sinä ilmoittanut hänelle?"
"Ilmoita sinä itse, Bonnithorne. Minä en voi enää sietää tuota miestä.
Minä voisin tehdä jotakin, jota sittemmin katuisin."
"Oletko sinä kutsunut kirkkoherra Christianin saapuville?"
Hugh Ritson painoi päänsä alas. "Entäs Gretan?"
"Hän ei halua tulla", sanoi Hugh. "Tyttö ei voi hengittää tuon roiston kanssa viittä minuuttia samaa ilmaa."
"Ja kuitenkin hän on hänen velipuolensa", sanoi asianajaja hiljaa ja lisäsi sitten omituisella tavallansa hymyillen: "Kummallista, eikö totta?"
II LUKU.
Kun lasten kulkue oli ehtinyt mökin ohi ja kadonnut tien mutkan taa, kääntyi portilla sauvaansa nojaava mies ympäri ja astui portaille.
"Näkikö poika ne? — Näkikö se lapset?" kyseli se nuori nainen, joka talutti lasta.
"Sit! en epäile", vastasi vanha mies.
Hän pysähtyi pienokaisen luo ja ojensi hänelle pitkän, kuihtuneen sormensa. Pehmyt lapsenkäsi tarttui siihen paikalla.
"Nauroiko se? Minä ajattelin, että se nauroi", jatkoi se nuori nainen.
Kirkas hymy karehti hänen huulillansa.
"Ehkä niin, tyttö."
"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt pelästyneeltä? — eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän? Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."
"Ehkäpä, ehkä."
Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.
Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.
"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen suureen sivutaskuunsa.
"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa pojan nähdä se!"
Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui. "Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"
Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli suoraan sen pyöreihin poskiin.
Äiti kumartui sen yli ja kasvoilta olisi säteillyt päivä, ellei hän aikaisemmin olisi näön aurinkoa kadottanut.
"Katsooko se? Eikö hän tahdo silittää sitä?"
Poikanen oli työntänyt nenänsä siihen melkein kiinni ja koetti käyttää kaikkia sanoja, mitä suinkin osasi hyväilläksensä sitä.
"Boo-loo, la-la, mama."
"Eikö se ole suloinen, isä?"
"On kerrassaan ihastuttava ressukka", vastasi vanha mies kumartuen lieden ääressä olevan ryhmän yli.
Äidin kasvot saivat surullisen ilmeen ja hän kääntyi pois. Sitten kuului hyllyn luota, josta hän oli ottavinaan lautasia, pidätettyä nyyhkytystä. Vanhan miehen silmät seurasivat hänen liikkeitänsä.
"Ei, tyttöseni, nyt meidän on saatava soppaa", hän sanoi äänellä, joka vei aivan toisen viestin.
Se nuori nainen asetti lautaset ja soppamaljan pöydälle.
"Ajatelkaa, etten minä koskaan voi nähdä omaa lastani ja jok'ikinen muu voi sen tehdä!" hän huokasi ja sitä seurasi toinen kyynelkuuro.
Hiilenpolttaja söi ääneti soppaansa, kirkas pisara vieri salaa hänen ryppyistä poskeansa pitkin, ja leikki hellan edessä jatkui keskeytymättä.
"Miu-miu-miu. Boo-loo-la-la-mama."
Pihakäytävältä kuului askeleita.
"Kutas kuuluu, Mattha?" sanoi ääni ulkoa.
"Tule sisään, Gubblum", vastasi vanha mies.
Gubblum Oglethorpe astui sisään puettuna aivan toisin kuin ennen. Yllään hänellä oli karkea liinapuku, jonka raudan ruoste oli yltä päältä tahrinut.
"Ajattelin, että ehkä Mercy antaisi minun täällä keittää puuroni", sanoi Gubblum.
"Tervetuloa", sanoi Mercy ottaen esille kasarin ja puurokauhan. "Minä keitän teidän puuronne sill'aikaa, kun isä syö soppaansa."
"Ei, tyttö, sinulle se on yhtä vaikeata kuin jollekin vanhalle eukon kuhvelolle, sen ymmärrän. Minä keitän sen itte. Se onkin aivan erikoista puuroa, mitä minä tahron. Tieräks kuinka monta lajia minä siihen käytän? Siihen täytyy panna hapanta, imelää, suolaista, tuimaa — kerta kaikkiaan suoloja niin paljon kuin sulaa, jauhoja niin paljon kuin kastuu — ymmärräks?" Gubblum oli astunut hellan luo. "Kas, tässähän on poika ja perillinen", hän sanoi. "No, poikaseni, karta minun saappaitani, ne likaavat sun uuren kolttis'."
"Eikös hän ole kasvanut, Gubblum?"
"Kasvanut? — Totta kai."
"Ja hänen silmänsä — muuttavatko ne väriä — eivätkö ne tule ruskeiksi?"
"Ehkä — enpä saata väittää sitä vastaan."
"Onko hän — onko hän ihan minun näköiseni?"
"Ei — no — ei — luulen näkeväni jotakin vierasta pojan koko olennossa."
Nuori äiti käänsi päänsä toisaalle. Gubblum vilkaisi sinne, missä
Matthew istui.
"Tuo mies ja koko hänen roistosakkinsa on taas koko aamun harjoittanut ilkeyttänsä. Hän turmelee kaikki, se on ihka varma."
Vanha hiilenpolttaja ei vastannut. Hän pysähtyi lusikka puoliksi kohotettuna, vilkaisi Mercyyn ja sitten jatkoi syöntiänsä.
"Oletteks' kuulleet, mitä melua sanomalehret ovat siitä jutusta pitäneet?" kysyi Gubblum.
"En", vastasi Matthew, "minä en kuule mitään sanomalehdist'."
"Hänelle se ei taira olla aivan sulolaulua, kun hän siitä kuulee."
"Tuskin vain", myönsi Matthew osoittamatta vähääkään uteliaisuutta.
"Minä luulen, että se vanha Hendonin muija aikoo kääntää nahkansa. Hän oli täällä äskettäin, eikä tämä poika halunnu sanoa sanaakaan hänelle."
"Niin, minä muistan sen."
"Kyllä koira kelponsa löytää ja uskonpa, että tämänkin koiran päivät ovat pian luetut. Ne olisivatkin olleet paljon lyhyemmät, jos Mercy ei olisi näköään menettänyt."
"Niin, niin", myönsi Matthew hiljaisesti.
"Ei olis' tarvinnu, kuin tyttö olis' voinnu sanoa: 'Tuo on Drayton, ja tuo, jonka olette vangiksi vienneet, on Ritson ja minä näin, miten se konnantyö tehtiin', se olis' selvittänny koko asian."
"Siitä ei epäilystä", sanoi Matthew pää soppalautasessa.
"Ne eivät tahtoneet kuulla minua. Kun kirkkoherra vei minut Lunnonin oikeuteen kaksitoist' kuukautta sitten, lähetettiin meirät häntä koipien välissä takaisin. 'Tuokaa se nuori nainen tänne', he sanoivat, 'teirän toristuksenne on pätevä hänen toristuksens' kanss', mutt' ei yksinään. Tuokaa se nuori nainen toteamaan', he sanoivat. 'Hän on tullu sokeaks', sanomme me. 'Sitä me emme voi auttaa', sanovat he. Ja sitä sitten sanotaan Lunnossa oikeureks."
"Niin, niin", myönsi Matthew.
"Niin ne tekevät vääryyttä oikeille ihmisille — mutta siitäkös ne välittää."
Gubblumin puuro kupluili ja puhkui, ja kapusta liikkui ahkerasti. Matthew oli ottanut lapsen lattialta syliinsä. Pikku mies leikki hänen valkealla parrallansa.
"Oli paha onni, kun emme minä ja Mercy jääneet Hendoniin päiväks' tai pariks' sillä kertaa. Silloin hän vielä näki. Mutta tyttö oli sairas ja" — ääntänsä alentaen — "semmoisena tierättehän, enkä minä voinnu arvata, että Paul Ritson-rukalle niin kävisi. Niinpä minä toin hänet kotiin takaisin."
"Niin teitte, Gubblum", sanoi Matthew silitellen lapsen päätä.
"Se on se Hugh, joka sittenkin on kaiken takana, uskon. Minä sanon sen arvelematta, vaikka hän onkin minun isäntäni. Minä aina tykkäsin Paul Ritsonista — siitä oikeasta, tierättehän, ei tästä vaihrokkaasta, joka sanoo itseänsä Paul Ritsoniksi — mutta Hughista minä hitot välitän, vaikka menis koko mies hornan kattilaan."
Puuro oli valmista, ja Mercy toi puisen vadin pöydälle. "Sitä tulee varin täyrelt', tyttöseni", sanoi Gubblum. "Minä olen vain työmies, mutta minulla on mainio ruokahalu, kattos." Sitten kääntyen Matthewiin hän lisäsi: "Mutta siitä hän saa maksaa. Hän toi tuon lurjuksen tänne, mutta nytpä sillä konnalla onkin valta-asema — sen voi selväst' nährä."
"Niin on", myönsi Matthew.
"Turmelee koko seuran juonnillans', kukkotaisteluillans' ja roistouksillans', ja mahroton on kaikkia luetellakaan. Tuo Dick-poloinen on mennyttä miestä, John-seppä ei ole käynytkään alasimensa luona koko viikolla, ja Job-kivenhakkaaja saa pian istua tomussa ja tuhassa ja kraappia kroppaans' kruukun paloill', kuten hänen raamatullinen kaimansa, mutta oman syyn tähren."
"Luuleks, etteivät ne epäile häntä vääräks' mieheks'?" kysyi Matthew.
"Ei, Mattha, mutta muutamat viheliäiset kolikot tekevät ihmeitä tässä maailmassa, tierättehän."
"Se on kyllä totta."
"Eräänä päivänä hän meni suutari Kitille tilaamaan uusia kenkiä. 'Mitä, herra Ritson', sanoi Kit, 'teirän jalkanne ovat venynneet kolme tuumaa siitä, kun minä otin viimeisen mitan.'"
"Ah!"
"Seuraavana päivänä Kit sai määräyksen tehrä Nattille kaksi paria.
Niinhän voi tosiasioita kiertää."
Mercy oli ottanut lapsensa isänsä sylistä ja istui sivurahilla pitäen peilin kappaletta sen edessä ja kuunnellen sen iloista naurua, kun se näki peilistä oman kuvansa.
"Mutta hän ei ole cummerlantilainen, — senhän kuulee hänen kielestäänkin", väitti Matthew.
Gubblum pani lusikkansa vadille, joka nyt oli tyhjä.
"Sitähän minäkin", hän sanoi nauraen, "minä kohtasin hänet eräänä päivänä puettuna parhaaseen pukuun ja kiiltokenkiin — pukuun, joka voi tehrä hampparistakin herran näköisen. 'Matkalla soitimelle?' kysyn minä. 'Mitä soitimella-olo merkittee?' hän sanoo pöllön näköisenä. 'Hoh, te ette ole tään laakson asukkait', kun olette sirottu Hendonin sanoihin', sanon minä. Minä kerjäsin silloin, mutta seuraavana päivänä Hugh-herra tulee mun luoksein ja sanoo: 'Gubblum', sanoo hän, 'minä tarvitten tanun miehen mittaamaan malmia kaivokselle — punta viikossa', hän sanoo."
"Hoh, minä en epäile, että sillä tahtoivat teidät ostaa", selitti
Matthew.
"Siinä ovat iskeneet harhaan, jos luulevat voivansa panna renkaan Gubblumin sieraimiin. Ostaa tai lahjoa — sama juttu. He ovat ostaneet melkein kaikki laaksolaiset ja tehneet niistä niin laiskoja kuin rantajätkät. Mutta eivätpä voineet ostaa Ritsonin koiraa."
"Kuinka niin, Gubblum?"
"Mitä, mies, etteks ole kuullut, miten se roisto tappoi vanhan Fan-paran. Ei? No, tierättehän, että Fan oli Paul Ritsonin koira, ja kun hän näki sen miehen tulevan käytävää, se hyppi ilosta ja haukkuen heilutti häntääns'. Mutta kun mies tuli likemmä ja se näki erehryksens', se luikki ulisten häntä koipien välissä pakoon. Mies koetti mielistellä sitä, mutta sepä ei antanut mielistellä itteäns', ja ihmiset pitivät lystiä. Mitäs luulette riiviön tehneen? Hän otti kiven ja poukkasi sillä elukan pään halki."
"Se on totisesti hänen tapaistaan", sanoi Matthew "Mutta eivätkö ihmiset näe, että hänen vaimonsa, entinen Greta-neiti, ei tahdo virkkaa hänelle halaistua sanaa?"
"Ei, ne sanovat, että se on vain valeliitto ja että; hän häiren jälkeen on muuttanut mieltäns'… Siinä kaikki, mitä ne tomppelit ajattelevat siitä."
"Kuulkaas", sanoi Mercy puoliksi nousten penkiltänsä, "kuulen rouva
Ritsonin askeleita."
Miehet kuuntelivat. "Ei, tyttö, ei sieltä mitään askeleita kuulu", väitti Gubblum.
"Kyllä, hän on tiellä", sanoi Mercy. Hänen kasvojensa ilme kertoi, että näyn kadottua olivat toiset aistit terästyneet ja hän saattoi kuulla paremmin kuin toiset. Hetkistä myöhemmin Greta astui mökkiin. Sähkösanoma, jonka Peter oli hänelle kirkossa antanut, oli vielä hänen kädessään. "Hyvää huomenta, Matthew — hyvää huomenta Gubblum. — Minulla on uutisia sinulle Mercy. Tohtorit tulevat tänään."
Mercyn pää painui äkkiä alas. Vanhan miehen pää kumartui vieläkin syvemmälle.
"Kas niin, älä pelkää", sanoi Greta tarttuen lämpimästi hänen käteensä. "Se ei kestä kuin hetkisen. Eiväthän tohtorit ole vahingoittaneet sinua ennenkään, vai ovatko?"
"Ei, mutta nythän tuleekin leikkaus", sanoi Mercy vapisevalla äänellä.
Greta oli nostanut pienokaisen syliinsä. Lapsonen sirkutti ja leperteli hänen korvaansa epämääräiset salaisuutensa.
"Ajattelehan, että kun kaikki on ohi, sinä voit nähdä pikku lemmikkisi
Ralphien."
Mercyn valottomat kasvot kirkastuivat. "Oi, niin", hän sanoi, "ja nähdä hänen juoksevan ja ottavan kiinni perhosia. Oh, se on hirveän ihanaa!"
"Sanoitteko tänään, rouva Ritson?" kysyi Matthew silmät täynnä suuria pisaroita.
"Sanoin, Matthew. Minä olen täällä niin kauan ja autan ja hoidan lasta."
Mercy otti pienokaisen hänen käsistänsä ja nauroi ja itki ja nauroi taas. "Äiti ja Ralphie leikkivät yhdessä, puutarhassa, lemmikkini, ja Ralphie saa nähdä hevoset ja kukat ja linnut — ja äiti — niin, äiti saa nähdä Ralphien. Oi, rouva Ritson, kuinka itsekäs minä olen! Kuinka minä koskaan voin palkita teille?"
Kyyneleet alkoivat valua Gretan poskia pitkin. "Minähän se olen itsekäs, Mercy", hän sanoi suudellen näöttömiä silmiä. "Sinun silmäsi antavat minulle takaisin minun miesparkani."
III LUKU.
Kaksi tuntia myöhemmin saapuivat tohtorit. Tullessaan he olivat pistäytyneet pappilassa, ja kirkkoherra Christian oli heidän mukanaan. He tarkastivat Mercyn silmät ja olivat tyytyväiset, sillä vika oli kehittynyt niin pitkälle, että leikkauksen saattoi tehdä. Heidän äänensä kuullessaan Mercy vapisi ja muuttui tuhkanharmaaksi. Äidillisen vaistonsa pakottamana hän otti lapsen syliinsä lattialta, jossa se touhusi omissa hommissansa ja puristi sitä rintaansa vasten. Pienokainen avasi selälleen suuret, siniset silmänsä nähdessään vieraat, ja hänen sopertava kielensä muuttui hiljaiseksi.
"Viekää hänet huoneeseensa ja pankaa vuoteeseen", sanoi toinen tohtoreista Gretalle.
Äkillinen kauhu valtasi nuoren äidin. "Ei, ei, ei!" hän huusi sanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja lapsi itki hiukan hänen liian voimakkaasta puristuksestansa.
"Tule, Mercy, ole rohkea pikku lemmikkisi vuoksi", pyysi Greta.
"Kuulkaa minua", sanoi toinen tohtoreista hiljaa, mutta varmasti. "Te olette nyt upposokea ja olette elänyt täydellisessä pimeydessä enemmän kuin puolitoista vuotta. Me voimme palauttaa teille näkönne tuottamalla teille muutaman minuutin kivun. Ettekö te tahdo kestää sitä?"
Mercy nyyhkytti ja suuteli lasta intohimoisesti.
"Ajatelkaa, että ilman leikkausta ette ikinä saa näköänne takaisin", lisäsi tohtori. "Te ette menetä mitään ja voitatte kaikki. Oletteko tyytyväinen? Tulkaa, menkää nyt kiltisti huoneeseenne."
"Oh, oh, oh!" nyyhkytti Mercy.
"Ajatelkaa, vain muutaman minuutin kipu, josta tuskin tiedätte.
Ennenkuin aavistatte, mitä on tekeillä, se on jo tehty."
Mercy syleili kiihkeämmin lastansa ja suuteli sitä uudestaan ja uudestaan aina yhä hellemmin.
Tohtorit kääntyivät toisiinsa. "Omituista turhamielisyyttä!" mutisi se tohtori, joka ei vielä ollut puhunut. "Hänen silmänsä ovat hyödyttömät ja kuitenkin hän pelkää, että menettäisi ne."
Mercyn tarkka korva kuuli kuiskatut sanat. "Ei se ole sitä", hän sanoi kiihkeästi.
"Ei, herrat", sanoi Greta, "te olette erehtyneet hänen ajatuksistansa.
Sanokaa hänelle, ettei häntä uhkaa mikään hengenvaara."
Tohtorit hymyilivät ja naurahtivat hiukan. "Oh, sekö siinä on? No, sen me voimme varmasti vakuuttaa."
Sitten miehet puoliksi huvitettuina katselivat toisiansa.
"Ah, me, jotka olemme miehiä, hyvät herrat, emme voi ymmärtää äidin sydämen hellyyttä", sanoi kirkkoherra Christian. Ja Mercy käänsi syvästi kiitolliset kasvonsa häneen. Greta otti lapsen hänen sylistänsä ja tuuditti sen uneen toisessa huoneessa. Sitten hän toi sen takaisin ja asetti kehtoon, joka oli uunin kulmalla.
"Tule, Mercy", hän sanoi, "tule poikasi tähden." Ja Mercy antoi johtaa itsensä toiseen huoneeseen.
"Ei ole siis hengenvaaraa", hän sanoi. "Minä en jätä poikaani. Kuka sanoi niin? Oliko se tohtori? Oh, armias taivas, eihän se ole mitään. Ajatelkaahan, minä saan elää ja nähdä sen kasvavan ja tulevan suureksi pojaksi."
Hänen koko kasvonsa säteilivät nyt.
"Eihän se ole mitään. Oh ei, eihän se ole mitään. Miten kamalaa olisi ajatella, että hän eläisi ja kasvaisi ja tulisi mieheksi ja minä makaisin kirkkomaassa — ja minä olen hänen äitinsä! Se oli kauhean lapsellista, eikös ollutkin? Mutta minä olen ollut niin lapsellinen siitä asti, kun Ralphie tuli."
"Kas niin, makaa nyt ja ole tyyni ja kaikki on pian ohi", sanoi Greta.
"Antakaa minun suudella sitä ensin. Antakaa minun suudella sitä! Vain kerran. Tiedättehän, siinä on kuitenkin suuri vaara. Ja jos hän kasvaa — ja minua ei olisi — jos — jos —"
"Kas niin, rakas Mercy, sinä et saa itkeä. Silmäsi: turpoavat, eikä se ole hyvä tohtoreille."
"Ei, ei, minä en tahdo itkeä. Te olette hyvin hyvä; jokainen on niin hyvä. Antakaa minun vain suudella pikku Ralphietani — vielä viimeisen kerran."
Greta johti hänet takaisin kehdon ääreen ja äiti painautui sen yli kädet levällään, kuten lintuemo suojataksensa poikasiansa siipiensä alle. Sitten hän nousi, ja hänen ilmeensä oli tyyni ja rauhallinen.
Loordi Fisher istui keittiön takan ääressä toinen; käsi kehdon päässä. Kirkkoherra Christian seisoi hänen vierellänsä. Vanha hiilenpolttaja itki hiljaa, ja hyvän kirkkoherran ääni oli liian samea voidaksensa lausua niitä lohdutuksen sanoja, jotka nousivat hänen huulillensa.
Tohtorit seurasivat sänkykamariin. Mercy lepäsi; rauhallisena vuoteella. Hänen kasvoillaan ei ollut mielenliikutuksen jälkeäkään. Hän askarteli omissa ajatuksissansa. Greta seisoi hänen vierellänsä, ja vakava huoli kuvastui hänen kauniitten kasvojensa jokaisesta juonteesta.
"Meidän täytyy antaa hänelle kaasua", sanoi toinen tohtoreista toverillensa.
Mercyn kasvot nytkähtivät suonenvedon tapaisesti.
"Kuka niin sanoi?" hän kysyi hermostuneesti.
"Lapseni, teidän täytyy olla hiljaa", sanoi tohtori virallisella äänellä.
"Kyllä, minä olen hyvin, hyvin hiljaa, älkää vain tehkö minua tajuttomaksi", hän pyysi. "Minusta ei väliä, minä en itke. Ei, vaikka teette minulle kipeää, minä en itke. Minä en väräytäkään mitään kohtaa. Minä teen kaikki, mitä käskette. Ja te saatte nähdä, miten hiljaa minä olen ollut. Älkää vain tehkö minua tajuttomaksi."
Tohtorit neuvottelivat hetkisen sivulla kahden kesken kuiskaten.
"Kuka puhui kaasusta? Ettehän se vain ollut te, rouva Ritson?"
"Sinun täytyy tehdä, kuten tohtori käskee, rakas", sanoi Greta hyväilevällä äänellä.
"Oh, minä olen oikein kiltti. Minä teen vaikka mitä. Niin, minä olen niin hirveän urhea. Minä olen vähän lapsellinen joskus, mutta minä voin olla urhea, enkös voikin?"
Tohtorit palasivat vuoteen luo.
"Hyvä on, me emme käytä kaasua", sanoi toinen. "Te olette uljas, pikku nainen, kaikesta huolimatta. Kas niin, olkaa nyt hiljaa — hyvin hiljaa."
Toinen tohtoreista laittoi kääreitä kuntoon ja toinen asetteli Mercyn päätä saadakseen valon edullisimmin lankeamaan.
Keittiöstä kuului heikkoa ääntä.
"Odottakaa", sanoi Mercy. — "Siellä on isä — hän itkee. Pyytäkää häntä, ettei hän itke. Sanokaa, ettei se ole mitään."
Hän naurahti kevyesti.
"Kas niin, hän kuuli sen — sanokaa, että minä vain nauran."
Greta jätti varpaisillaan huoneen. Vanha Matthew istui yhä riittyvän lieden ääressä ja heilutteli tasaisesti nukkuvaa lasta. Kirkkoherra Christianin silmät kääntyivät rukouksessa ylös.
Kun Greta palasi sänkykamariin, Mercy sanoi hänelle hyvin hiljaa:
"Antakaa minun pitää kädestänne, Greta — saanko minä sanoa Greta?
Noin", ja hänen sormensa puristivat suonenvedon tapaisesti Gretan kättä.
Leikkaus alkoi. Mercy pidätti henkeänsä. Hänellä oli voimakasta pohjoisten maakuntain verta suonissaan Vain kerran pääsi huokaus. Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Parin kolmen minuutin kuluttua tohtori lausui: "Vielä hetkinen ja kaikki on ohi."
Seuraavana hetkenä Greta tunsi sormiansa puristettavan kuin ruuvipenkkiin.
"Tohtori, tohtori, minä voin nähdä teidät", huudahti Mercy hillittömällä riemulla.
"Olkaa hiljaa", sanoi tohtori ankaralla äänellä. Puolta minuuttia myöhemmin sidottiin tarkasti Mercyn silmiä.
"Tohtori, rakas tohtori, antakaa minun nähdä poikani", pyysi Mercy.
"Olkaa hiljaa, sanon minä", käski tohtori taaskin.
"Rakas tohtori, rakas tohtorini — vain pilkahdus — yksi ainoa pikkuinen pilkahdus. Minä näin teidän kasvonne — antakaa minun nähdä myöskin Ralphien kasvot."
"Ei vielä, se voisi olla vaarallista."
"Vain hetkinen. Älkää panko sidettä ihan vielä. Ajatelkaa, tohtori, minä en vielä ole nähnyt poikaani. Minä olen nähnyt muiden ihmisten lapsia, mutta en koskaan omaani — omaa lemmikkiäni. Oh, rakas, rakas tohtori —"
"Te kiihoitatte itseänne. Kuulkaa minua. Ellette te nyt hillitse itseänne, te ette milloinkaan saa nähdä lastanne."
"Kyllä, kyllä, minä hillitsen itseni. Minä olen hyvin kiltti. Älkää vain sulkeko minua pimeään juuri nyt, kun olen näköni saanut ja ennenkuin olen nähnyt poikani. Greta, tuokaa hänet tänne. Kuunnelkaa, minä kuulen hänen hengityksensä. Hakekaa minun lemmikkini. Hyvät tohtorit eivät siitä pahastu. Sanokaa heille, että jos saan nähdä lapseni, se parantaa minut. Minä tiedän sen."
Gretan silmät uivat kyynelissä.
"Lepää hiljaa, Mercy. Kaikki on hukassa, jos nyt vahingoitat itseäsi, rakas."
Tohtorit käärivät siteen siteen päälle kiertäen ne lujasti ympäri pään.
"Kuulkaa nyt taas", sanoi toinen tohtori. "Tätä sidettä teidän on pidettävä silmillänne viikko."
"Viikko — kokonainen viikko? Oi, tohtori, yhtä hyvin voisitte sanoa iäti."
"Minä sanon viikko. Ja jos te kertaakaan kohotatte sitä —"
"Eikö hetkeksikään? Ei edes raottaa pikkuistakaan?"
"Jos te liikutatte sitä, jos hetkeksikään muutatte sitä paikaltansa, te menetätte näkönne iäksi. Muistakaa se."
"Oi, tohtori, se on kauheata. Miksi ette sanonut sitä jo ennen? Oh, tämä on pahempaa kuin sokeus, Ajatelkaa kiusausta, kun minä en ole kertaakaan nähnyt poikaani!"
Tohtori oli saanut kääreen valmiiksi, mutta hänen äänensä oli vähemmän ankara, vaikkakin myöntymätön.
"Teidän täytyy totella minua", hän sanoi. "Minä palaan tästä päivästä viikon kuluttua ja silloin te saatte nähdä lapsenne ja isänne ja tämän nuoren rouvan ja kaikki, Mutta muistakaa, ellette tottele minua, te ette saa koskaan nähdä mitään. Te saatte nähdä vilahdukselta pienen poikanne ja sitten tulette iäksi sokeaksi — niin, ehkä kuolette."
Mercy makasi hetkisen hiljaa. Sitten hän sanoi aivan hiljaa:
"Rakas tohtori, antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon tehdä, kuten käskette ja lupaan olla kiltti. Minä en koske käärettä. Ei, pienen poikani vuoksi minä en; sitä koskaan, koskaan koske. Te saatte tulla itse ja ottaa sen pois, ja sitten minä voin nähdä."
Tohtorit lähtivät pois. Greta jäi koko siksi yöksi mökkiin.
"Oletko nyt onnellinen, Mercy?" kysyi Greta. "Oi, olen", myönsi Mercy.
"Ajatelkaa, vain viikko! Ja sitten hän on niin kaunis."
Kun Greta auringon laskiessa vei lapsen hänen luokseen, kuvastui sanomaton ilo hänen kalpeilta kasvoiltansa, ja kun Greta seuraavana aamuna heräsi, lauleli Mercy hiljalleen itsellensä auringon noustessa.
IV LUKU.
Joukko kaivosmiehiä oli kokoontunut vuorikaivoksen lähelle sinä aamuna. Oli maksupäivä. Sääntönä oli, että aamuvuorolaiset kulkivat konttorin kautta ennenkuin menivät kaivokseen kello kahdeksan, ja yövuorolaiset kävivät palkoillansa kotimatkalla muutamaa minuuttia myöhemmin. Kun ensimmäiset miehet saapuivat konttorille, oli ovi suljettu ja lappuun oli kirjoitettu: "Kaikki palkat, jotka oli määrä maksaa tänään klo 8 a.p., maksetaan huomenna samaan aikaan."
Pian tulivat yövuorolaisetkin ylös ja hetkisen keskusteltuaan molemmat vuorot yhtenä miehenä — lukuunottamatta konemiehiä — kokoontuivat sopivalle paikalle neuvottelemaan. Noin sadan kyynärän päässä siitä oli muuan kaivoksen alku. Se oli aikanaan tehty vuoren rinteeseen ja nyt muodosti neliömäisen teatterin aukon, jonka molemmin puolin kohosi jyrkkä vuorenseinä huimaavaan korkeuteen. Tänne nämä pari sataa miestä suuntasivat askelensa kolmen ja neljän miehen ryhmissä, lyhdyt käsissä ja ruosteenpunaiset puvut kiiltäen aamuauringossa.
Päätettiin lähettää lähetystö isännän luo pyytämään, ettei mitään viivytystä pidettäisi, vaan maksu suoritettaisiin, kuten tavallisesti. Toiset miehet jäivät paistattamaan päivää siksi, kun kaksi hartiakasta jurria, jotka osasivat käyttää kieltänsä terävämmin kuin muut, meni toimistoon neuvottelemaan.
He olivat juuri kulkemassa kaivosaukon ohi, kun koneenhoitaja ilmoitti, että isäntä juuri tulee kaivoksesta ylös. Hetkistä myöhemmin Hugh Ritson ilmestyikin flanellipuvussansa lähettiläiden eteen.
Kuultuaan heidän asiansa hän heti päätti itse tulla antamaan miehille vastauksensa. Kaivosmiehet tekivät hänelle kunnioittavasti tilaa ja sitten kerääntyivät piiriin hänen ympärillensä.
"Miehet", hän sanoi vanhalla, päättävällä tavallansa, "sallikaa minun sanoa rehellisesti, kuten mies miehelle sanoo, että minä en voi maksaa tänä aamuna, kun minä en ole saanut rahaa. Minä koetin saada sitä, mutta en onnistunut. Tänä iltana minä saan paljon enemmän kuin maksuihini tarvitsen ja huomenna teille maksetaan koron kanssa."
Miehet vilkuilivat toisiinsa ja keskustelivat hillityllä äänellä.
"Tuohan on niinkuin pitääkin", virkkoi muuan.
"On kyllä, eikä kannata murista", lisäsi toinen.
Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein heistä työntyi esille ja virkkoi:
"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan, koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."
Kuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:
"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."
"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että mitä hän sen vertaisella tekee."
"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."
Hän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.
"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia, josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee kaivoksen rakennetta."
"Miten niin?" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.
"Muutamat meistä arvelevat, että kaivos ei ole varma, kun monista osista hiekka juoksee melkein valtoinansa pohjalle. Useimmat meistä ovat vanhoja kaivosmiehiä ja me ajattelemme, ettei olisi väärin ilmoittaa teille ja pyytää rakentamaan jokseenkin kaikki varustukset uurelleen."
"Kiitos, pojat, minä tahdon katsoa, mitä voin tehdä", sanoi Hugh Ritson lisäten sitten hiljaisemmalla äänellä: "Minä olen jo pannut koko metsän maanalaisiin varustuksiin, ja milloin tämä rahan hauta on valmis, sen Jumala yksin tietää."
Hän kääntyi ympäri ja tällä kertaa hän sai jatkaa, mutta hänen askelensa näytti tavallista epävarmemmalta.
Hän poikkesi kaivoskonttoriinsa ja tapasi siellä herra Bonnithornen.
"Aamu on varhainen, mutta minä en ole mikään unikeko, tiedäthän", sanoi asianajaja. "Ajattelin, että meidän pitäisi hieman keskustella, ennenkuin menemme kokoukseen Ghylliin."
Hugh Ritson ei kiinnittänyt tähän selitykseen sen suurempaa huomiota. Hän näytti huolestuneelta ja pahatuuliselta. Riisuessaan kaivosflanellinsa ja pukiessaan ylleen tavalliset vaatteensa hän kertoi herra Bonnithornelle, mitä juuri oli tapahtunut ja lisäsi sitten:
"Jos jokin oli välttämätöntä minulle osoittamaan, että tämän päivän ikävä selvitys on tapahtuva, niin on se tämä miesten esiintyminen."
"Se tulee kuin loppuisku sinun jo epäonnistuneille yrityksillesi", sanoi asianajaja omituisella tavallansa hymyillen. "Omituista, eikö totta?"
"Epäonnistuneille!" huudahti Hugh Ritson ja kohotti ihmetellen silmäkulmiansa.
Hetkisen kuluttua hän huoahti syvään ja sanoi harmin kadotessa hänen kasvoiltaan:
"Ah, niin, vaikkapa saakin kärsiä se nainen, joka on jo kärsinyt kylliksi, on kuitenkin mies iäksi toimitettu pois tieltä."
Bonnithorne liikahti istuimellansa.
"Luuletko niin?" hän kysyi.
Ääni tuntui Hugh Ritsonin korvissa vahingoniloiselta.
"Se vaihto todellakin oli onneton, eikö ollutkin?" lisäsi asianajaja.
"Tämä toinen näyttää olevan monin verroin kiusallisempi."
Hugh Ritson jatkoi äänetönnä pukeutumistansa.
"Näethän, vaihdossa sinun asemasi kokonansa huonontui", lisäsi asianajaja.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Katsos, älä luota liian paljoa voittoosi. Toinenhan oli sinun käsissäsi, kun sen sijaan tämä vieras nyt hallitsee sinua."
Hugh Ritson polki tulisesti jalkaa, mutta sanoi kuitenkin kiukkuansa hilliten:
"Hänen rikoksensa antoi hänet minun käsiini."
"Antoi — niin kyllä", myönsi herra Bonnithorne.
Hugh Ritson katsoi kysyvästi häneen.
"Kun sinä panit hänen rikoksensa toisen niskoille, silloin tästä tuli vapaa mies", selitti asianajaja.
Seurasi äänettömyys.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Hugh Ritson synkästi.
"Se merkitsee sitä, että sinun valtasi Paul Draytoniin on loppunut."
"Kuinka niin?"
"Koska sinä et koskaan voi ilmaista hänen rikostansa, ilmaisematta ensin omaa syyllisyyttäsi."
"Kuka puhuu ilmaisemisesta?" sanoi Hugh Ritson äreästi. "Tänä päivänä tämä mies muuttuu omaksi itseksensä Paul Lowtherin nimellä — omalla nimellänsä, vaikk'ei hän tiedä sitä, tomppeli kun on. Siksi kysyn: mitä sinun epäilysi merkitsee?"
Bonnithorne liikahti kiusaantuneena.
"Ei mitään", hän sanoi nöyrästi, mutta kummallinen hymy leikki vielä hänen alas-käännetyillä kasvoillansa.
Seurasi taaskin äänettömyys.
"Tiedätkö sinä, että Mercy Fisher saa piakkoin näkönsä takaisin?" sanoi
Hugh.
"Niinkö? Merkillistä, merkillistä!" sanoi asianajaja nyt todellakin hämmästyen. "Lakikirjat eivät tiedä kertoa näin erikoisesta tapauksesta, että jonkun henkilön persoonallisuuden voisi todistaa vain yksi ainoa ihminen ja tämä henkilö juuri ratkaisevalla hetkellä tulee sokeaksi. Omituista, eikö totta?"
Hugh Ritson hymyili kylmästi.
"Omituista? Sano kohtalon tuomio", hän vastasi. "Minä uskon, että teidän, kirkon ihmisten, luulonne Jumalan johdosta on vain harhaanvievä otaksuma ja johtuu lyhytnäköisyydestänne."
"Luulenpa kuitenkin, että jos hän saa näkönsä, ei se suinkaan tule olemaan aivan halveksittavan lyhyt", sanoi asianajaja.
"Toimitetaan mies pois tieltä ja nainen on vaaraton", selitti Hugh. Hän otti kirjeen muutamasta laatikosta ja antoi sen herra Bonnithornelle. "Muistanet kai, että aioimme sen toisen lähettää Australiaan?"
Bonnithorne nyökkäsi päätänsä. "Tämä kirje on mieheltä, jonka puolesta hän aikoi matkustaa — mies on isäni vanha ystävä. Vastaa tähän Bonnithorne."
"Millä sanoilla?" kysyi asianajaja.
"Selitä, että pitkä sairaus on ollut esteenä, mutta ny on Paul Ritson toipunut täydelleen ja voi ryhtyä toimeen."
"Mitäs sitten?"
"Mitäkö sitten?" kertasi Hugh Ritson kaikuna. "No mitä sinä arvelet?"
"Lähettää hänet?" kysyi asianajaja osoittaen peukaloillansa olkansa yli.
"Hänet, niin," päätti Hugh.
Toisen merkillinen äänenpaino herätti taaskin Hugh Ritsonin huomiota ja hän katsahti äkkiä toiseen, mutta ei nähnyt mitään. Nyt hän oli puettu.
"Minä olen valmis," ja lähestyen ovea hän loi yleissilmäyksen huoneeseen ja lisäsi: "Huomenna minä tahdon saada parhaat näistä huonekaluista muutetuksi Ghylliin. Talo on viime aikoina ollut aivan sietämätön ja suurin osa ajastani minun on täytynyt viettää täällä."
"Sitten sinä et aio osoittaa hänelle kovin suurta armoa?" kysyi
Bonnithorne.
"Hän ei saa tuntiakaan viipyä."
Sinä hetkenä asianajaja painoi päänsä hyvin alas.