V LUKU.
Aurinko hohti polttavana Hindscarthin huippujen yli, mutta pohjatuuli oli viileä, niin että matka Ghylliin oli virkistävä ja helppo. Herra Bonnithorne puhui käydessään sangen vähän, mutta Hugh Ritson tuli aivan loistavalle tuulelle ja iloisesti hän jutteli monenlaisista asioista. Kello oli vasta muutamaa minuuttia vailla yhdeksän, kun he saapuivat taloon. Palvelijat puuhailivat askareissansa pukeutuneina puhtaihin esiliinoihin ja päähineisiin.
"Ovatko herrat saapuneet?" kysyi Hugh.
"Eivät vielä, herra," vastasi yksi palvelijoista — vanha Dinah Wilson.
Nämä kaksi miestä nousivat Hugh Ritsonin huoneeseen. Sinne oli aamiaispöytä katettu. Asianajaja katsahti paikkoihin ja virkkoi:
"Sinä olet pyytänyt muitakin ystäviä?"
Hugh nyökkäsi ja istui harmoonin ääreen.
"Kolme tai neljä lähinaapuria", hän sanoi avaten tappeja. "Tällaisessa asiassa on hyvä todistajain olla läsnä."
Bonnithorne vastasi hitaasti:
"Mutta mitäs sen miehen tunteista, joka niin pian ajetaan pois talosta?"
Hugh Ritsonin sormet liikkuivat koskettimilla. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä.
"Minä en ikinä ole ajatellut, että sinä olisit niin verraton leikinlaskija, Bonnithorne," hän sanoi, mutta vain hymyn varjo häivähti hänen kasvoillansa. "Tunteista — hänen tunteistansa!"
Kuului vilkkaita juoksutuksia uruilla ja muut äänet hukkuivat niihin. Akkuna oli auki. Asianajaja astui sen luo ja katseli ulos. Tänä hetkenä molemmat miehet olivat selin. Hugh Ritsonin pää oli painunut koskettimien yli, herra Bonnithornen katse ihaili rauhallista maisemaa, joka täyteläisenä ja uhkeana kylpi auringossa. Molempien kasvoilla oli merkillinen hymy.
Hugh Ritson hypähti istuimeltaan.
"Ah, minä tunnen jo itseni toiseksi mieheksi!" hän virkahti astuen muutaman kerran edestakaisin huoneessa, eikä hänen käynnissään huomannut tavallista velttoutta. Eteisestä kuului uusien vieraiden ääni. Hetkisen kuluttua ilmestyi eräs palvelija johtaen sisään kolme herraa, jotka sydämellisesti pudistivat Hugh Ritsonin kättä.
"Olen hyvin iloinen voidessani palvella teitä jotenkin", virkkoi yksi tulijoista.
"Minua suuresti ilahduttaa, että tämä onneton sukulaisuus selviää.
Sehän on skandaali." lisäsi toinen.
"Ettehän te voi elää semmoisissa oloissa. Elämä menettäisi arvonsa, ymmärrättehän", jatkoi ensimmäinen.
Kolmas herra oli pidättyvämpi, mutta Hugh Ritson osoitti hänelle sitä suurempaa huomaavaisuutta. Heillä oli lyhyt kuiskaava neuvottelu hieman sivulla.
"Jos saatte toiset panttaukset mitättömiksi, minulla ei ole mitään syytä olla lainaamatta teille rahaa maiden ja talojen kiinnitystä vastaan," sanoi vieras herra. Tämän kuultuaan Hugh Ritson kumarsi ja näytti tyytyväiseltä.
Hän soitti aamiaiselle.
"Pyytäkää herra Paul tänne, jos hän on valmis", hän sanoi, kun Dinah toi tarjottimen sisään.
"Herra Paul on vielä vuoteessa, herra", hän sanoi ja lisäsi sitten itseksensä: "Tietysti väsyttää — sellainen lurjusteleva elämä. Sellaista se ei ennen ollut. Ei uskoisi, että mies voi niin muuttua kahressatoist' kuukauress' —"
"Ah, minä menen itse häntä katsomaan", sanoi Hugh ja pyytäen anteeksi hän jätti huoneen.
Bonnithorne seurasi häntä oven ulkopuolelle.
"Oletko sinä ajatellut seurauksia?" hän kysyi. "Siitä tulee julkinen skandaali."
Hugh hymyili ja vastasi tyynesti:
"Ketä se — vahingoittaa?"
"Jumala tietää!" sanoi asianajaja tavallista voimakkaammin.
Hugh katsahti häneen. Sisältä kuului puheensorinaa.
"Sinä pelkäät, että sinun hyvä nimesi tulee sekoitetuksi tähän skandaaliin, kuten sanot?"
Herra Bonnithornen kasvoille levisi outo ilme sinä hetkenä.
"Minun hyvästä nimestäni tässä ei ole kysymys", hän sanoi tyynesti ja kääntyi oveen.
"Kenenkäs sitten? — hänen?"
Mutta asianajaja oli jo vetäissyt oven auki ja astui huoneeseen.
Hugh Ritson suuntasi askelensa siihen huoneeseen, jota Paul Drayton piti sänkykamarinansa. Hän avasi koputtamatta oven. Sisällä oli pimeää. Vain kapeat valojuovat pilkistivät sisään raskaitten verhojen välitse. Ilma oli sakea ja tuoksui väljähtyneeltä tupakalta ja oluelta. Hugh tunsi vihansa kuohahtavan, mutta hillitsi itsensä.
"Kuka siellä?" kuului käheä ääni tummien uutimien takaa, jotka neliömäisten tolppain varassa kokonaan peittivät vuoteen pimeään.
"Täällä on ystäviä", sanoi Hugh iloisesti. "Kauanko sinä vielä viivyt?"
Kuului hiljaista murinaa.
"Vähän aikaa."
"Me alamme aamiaisen", sanoi Hugh. Hän aikoi palata ovelle.
"Onko asianajaja palannut Skotlannista?" kysyi Drayton.
"Bonnithorne? Hän on täällä. Hän ei ole sanonut, että hän on ollutkaan poissa", sanoi Hugh.
"Hyvä on."
Hugh Ritson kääntyi vuoteen luo. "Oletko kuullut", hän kysyi hillityllä äänellä, "että tohtorit ovat leikanneet Mercy-tytön silmiä ja hän sangen pian saa näkönsä jälleen?"
"Häh — mitä?" Drayton hyppäsi ylös vuoteesta. Sitten hän suori hihojansa ja napittaen ne kiirehtimättä lisäsi: "Mutta sehän ei minulle mitään merkitse."
Hugh Ritson jätti huoneen. Hänen mielensä kuohui, mutta sittenkin hän tahtoi hillitä itsensä, sillä nythän tämä kurjuus loppuisi. Kun hän kulki talon läpi, astui Peter eteiseen kädessään kirje.
"Tuleeko kirkkoherra Christian?" kysyi Hugh.
"Enpä tierä, olenko siit' kuullut", murahti Peter. "Hän ajoi minut tuomaan tätä kirjettä. Tässä se on."
Hugh Ritson avasi kirjekuoren. Kirje oli seuraava:
"Minä en voi pakottaa omaatuntoani murtamaan leipää sellaisen miehen kanssa, joka on rikkonut minun kotini rauhan. Ei minun ole myöskään Kristuksen palvelijana soveliasta seurustella roistojen kanssa, joiden pelkkä läsnä-olo levittää häpeää ympärilleen. Minun velvollisuuteni on toimittaa ryövärit ansaittuun rangaistukseen ja sen minä sopivan ajan tullen teenkin."
Hugh hymyili lukiessaan tätä kirjettä. Sitten hän pisti shillingin
Peterin jäykkään kouraan ja harppasi tiehensä.
"Kirkkoherra ei suvaitse tulla", sanoi Hugh vetäen Bonnithornen hiukan syrjään, "mutta se ei haittaa. Jos hän on Gretan holhooja, olet sinä hänen testamenttinsa toimeenpanija." Sitten hän ääntänsä korottaen lisäsi: "Hyvät herrat, minun veljeni toivoo, että alamme aamiaisen, hän saapuu kyllä aivan heti."
Seura istuutui pöydän ympärille, ja keskustelu oli iloista ja vilkasta.
"Erinomainen näköala", sanoi se herra, joka istui akkunaa vastapäätä. "Olen usein ihmetellyt, ettette ole kaivattanut lahtea tuohon laaksoon, herra Ritson."
"Olen kyllä sitä ajatellut", vastasi Hugh, "mutta ei ansaitse uhrata sellaisia rahoja, ennenkuin tietää, että on isäntä omassa talossansa."
"Ah, totta, totta!" sanoivat useat äänet kuorossa.
Drayton astui sisään silmät punaisina ja kasvot kellanharmaina.
"Huomenta, herrat", hän sanoi karkealla kurkkuäänellänsä.
Kaksi herroista nousi ja kumarsi kylmänkohteliaasti. "Hyvää huomenta, herra Ritson", sanoi kolmas paikaltansa.
Palvelija oli seurannut Draytonia tuoden sisään puolikypsän pihvin.
"Eikö posti ole tullut?" kysyi Drayton vaihtaen lautasia.
"Se ei voi enää olla kaukana", sanoi Bonnithorne katsoen kelloansa.
"Kuta lähempänä, sitä parempi", mutisi Drayton. Hän otti muutamia papereita povitaskustaan ja laski ne. Sitten hän taittoi ne ja pisti liivinsä rintataskuun, jossa hänen kellonsa olisi ollut, jos hän sellaista olisi käyttänyt.
Kun aamiainen oli syöty, Hugh Ritson — otti laatikosta muutamia tärkeitä asiakirjoja. "Istukaa, herrat", hän kehoitti. Kaikki istuivat, paitsi Drayton, joka sytytti piipun ja juoksi kysymään postia. Se ei vieläkään ollut saapunut. "Mene sitten teroittamaan hänen kannuksiansa."
"Minun tehtäväni olisi vähemmän mieluinen", sanoi Hugh Ritson, "elleivät jo kaikki seikat olisi ennestään tuttuja."
"Sitten me keskustelemme tuttujen seikkojen perusteella", pyhähti
Drayton hautautuen savupilven suojaan.
"Paul, minä pyydän sinua istumaan", sanoi Hugh Ritson toisella äänellä.
Drayton istui jotakin muristen.
"Minun on ilmoitettava teille", jatkoi Hugh Ritson, "että minun veljeni, jonka te tunnette Paul Ritsonin nimellä, on päässyt selvyyteen ja myöntää, ettei hän ole isäni perijä, koska isäni kuoli jättämättä jälkisäädöstä."
Pöydän ympärille kokoontuneet miehet nyökyttivät kallojansa mitä erilaisimmilla tavoilla.
"Hirvittävä isku miehelle", mutisi muuan. "Eipä olekaan ihme, että hän on menettänyt rohkeutensa ja muuttunut hulttioksi", lisäsi toinen.
"Saatuaan tämän tietää, hän on päättänyt heti paikalla luovuttaa kiinteimistöt niiden oikealle omistajalle."
Päät nyökkivät uudestansa ja joku mutisi jotakin kunnian vaatimuksista.
"Minä näytän teille jäljennökset isäni vihkimätodistuksesta ja omasta syntymästäni, joka tapahtui vähemmän kuin vuosi häiden jälkeen. Näistä, koska erinäisiä määräyksiä puuttuu, selviää, että minä itse olen isäni laillinen perillinen."
Paperit kiersivät ympäri ja luettiin ilmeisellä tyydytyksellä.
"Niin pitkälle kaikki on selvää", lisäsi Hugh Ritson. "Mutta minun veljeni on saanut myöskin tietää sen, ettei hän ole ollenkaan minun isäni poika."
Kolmet hämmästyneet kasvot kohotettiin pöydästä. Bonnithorne luuhotti pää kumarassa. Drayton istui kyynärpäällään nojaten toiseen polveensa ja tupakoi äänettömänä.
"On käynyt selville, että hän on minun äitini ja erään toisen miehen poika", jatkoi Hugh Ritson.
Vieraat vilkaisivat ympärillensä. "Ah, se selittää kaiken", he sanoivat.
"Teitä varmaan hämmästyttää tietää, ettei minun äitini mies
ensimmäisessä laittomassa avioliitossa ollut kukaan muu, kuin Robert
Lowther, ja se, joka nyt istuu kanssamme Paul Ritsonin nimellä, onkin
Paul Lowther."
Tätä sanoessaan Hugh asetti kaksi muuta asiakirjaa pöydälle.
Drayton selvitteli äänekkäästi kurkkuansa.
"Merkillistä, merkillistä! Nyt minulle kaikki selviää", sanoi joku vieraista.
"Mikäs silloin on rouva Ritsonin — tarkoitan, neiti Gretan asema?" kysyi toinen.
"Hän on Paul Lowtherin sisarpuoli ja sentähden hänen avioliittonsa on purettava."
Vieraat herrat liikkuivat tuoleillansa ja näyttivät hämmästyneiltä.
Drayton yhä tupakoi äänetönnä. Bonnithorne ei kohottanut päätänsä.
"Hän jättää minulle minun isäni kiinteimistöt. Mutta hän ei kuitenkaan jää puille paljaille", jatkoi Hugh Ritson. "Hänen oman isänsä testamentin mukaan hän perii viisituhatta puntaa."
Drayton koruutti ylenkatseellisesti kurkkuansa. Sitten hän sylkäisi lattialle.
"Ystävät", sanoi Hugh Ritson taas, "minulla on vielä vain yksi asia, joka minun täytyy samalla saada sanotuksi. Minun veljeni — minä puhun nyt Paul Lowtherista — saatuaan haltuunsa isäni kiinteimistöt menetteli, niinkuin hänellä olisi ollut laillinen oikeus ja panttasi niitä. Minua surettaa sanoa, että hän panttasi ne ylenmäärin kalliista."
Kuulijat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.
"Jos minä olisin rikas mies, minä voisin menettää ne, mutta minä olen köyhä mies ja minun täytyy sanoa, että nuo panttaukset ovat mitättömät."
"Onko laki sellainen?"
"On, ja kuten ymmärrätte on se siinä oikeudenmukainen", vastasi Hugh.
"Kutka ovat näiden panttilainojen antajat?"
"Se onkin ikävin kohta koko asiassa. Suurin luotonantaja ei ole kukaan muu kuin Robert Lowtherin tytär — Greta."
Levotonta liikehtimistä ja salaisia katseita. "Sääli häntä."
"No, hänen olisi pitänyt ottaa selvä panttikirjojen antajasta. Kuka on hänen asianajajansa?"
"Hänen isänsä jälkisäädöksen toimeenpanija, ystävämme herra
Bonnithorne."
"Kuinka paljon hän menettää?"
"Pelkään, että melkoisen summan — ehkä puolet omaisuudestansa", sanoi
Hugh.
"Sama se sille. Sitä ei voi auttaa. Ei suinkaan herra Ritson voi ottaa vastaan kiinteimistöjä, jotka joku väärä mies on puhtaiksi nylkenyt."
Draytonin pää oli yhä painuksissa, mutta hän hankasi levottomasti lattiaa jalallansa.
"Minun tarvitsee sanoa vain muutama sana tämän lisäksi", alkoi Hugh taas. "Näin tärkeissä asioissa täytyy olla todistajia, muuten minä olisin selvittänyt tämän Paulin ja herra Bonnithornen kanssa salaisesti." Hän hiljensi äänensä ja lisäsi: "Katsokaas, tähän sekautuu myöskin minun äitiparkani, ja vaikka hän ei enää kuulu maailmaan, hänen hyvä nimensä on kuitenkin minulle pyhä."
Merkitseviä katseita taaskin. Asianajaja siirtyi akkunan luo.
"Mutta herra Bonnithorne voi selittää teille, että laki pakottaa minut karkoittamaan veljeni kokonaan tiloiltani. Te saatte tietää, että Englannin lain mukaan äpärästä saattaa tulla perijä; silloin häntä sanotaan lakikielellä äpäräesikoiseksi." Hänen äänensä hieman värisi, kun hän lisäsi: "Uskokaa minua, minulla ei ole valitsemisen varaa."
Drayton polki jalkaa, heitti piippunsa pöydälle ja hypähti seisoalleen. "Koko tuo juttu on silkkaa valhetta", hän karjahti. Sitten hän kaivoi liivinsä taskusta esille papereita. "Tässä on minun kastetodistukseni, suora ja selvä."
Hän tankkasi sen ääneen:
"Ritson, Paul; isä, Allan Ritson; äiti, Grace Ritson. Syntymäpäivä, 6 p. huhtik. 1847; paikka, Criefi Skotlanti."
Hugh Ritson, hiukan kalpeana, hymyili. Toiset kääntyivät hämmästyneinä häneen. Tahtonsa lujuudella hän oli saanut välinpitämättömän ilmeen.
"Mistä tuo tulee?" hän kysyi.
"Edinburghin arkistosta. Sanotko, ettei se ole oikea?"'
"En. Mutta minä sanon, minkä arvoinen se on. —; Hyvät herrat", sanoi
Hugh kääntyen todistajiin, "verratkaa sitä minun isäni vihkimäpäivään.
Huomatkaa: toinen on huhtik. 6 p. 1847, ja toinen kesäk. 12 p. 1847.
Vaikka tuo olisi väärentämätönkin, olisiko se laillinen?"
Drayton laski kätensä asianajajan käsivarrelle. "Nyt on teidän vuoronne — puhukaa nyt — tahdotteko?" hän sanoi.
Herra Bonnithorne nousi, ja silloin Hugh Ritsonin kalpeat kasvot saivat peikkomaisen ilmeen.
"Lapsi syntyi Skotlannissa", selitti Bonnithorne. "Jos nyt isällä sattui olemaan kotipaikka Skotlannissa, ja äiti asui hänen luonansa hänen vaimonansa, lapsi on laillinen."
"Ilman avioliittoa?"
"Ilman vihkimistä."
Natt hyökkäsi huoneeseen hattu toisessa ja kirje toisessa kädessä. Hän oli kahdesti koputtanut, mutta kukaan ei ollut kuullut. "Posti, herra. Kirje herra Paulille."
"Hyvä, poika." Drayton sieppasi sen ilosta huudahtaen.
"Mutta minun isälläni ei ollut Skotlannissa kotipaikkaa", sanoi Hugh
Ritson voitonvarmana.
"Olipa niinkin", sanoi Drayton repien auki kirjekuorta.
"Hän oli skotlantilaista syntyperää", sanoi Bonnithorne ottaen asiakirjan Draytonin kädestä. "Katsokaa, tässä on hänen kastetodistuksensa. Omituista, eikö totta?"
Hugh Ritsonin silmät leimahtivat. Hän katsoi tiukasti asianajajaa silmiin. Sitten hän otti paperin.
Seuraavana hetkenä hän rutisti sen kouraansa ja heitti akkunasta ulos. "Minä vaadin todistuksia sekä mainittuun lainkohtaan että todistelutapoihinne nähden", hän sanoi.
"No, ja niitä saat", sanoi Drayton huutaen kiihkoissansa. "Kuunnelkaa tätä", ja hän koetti lukea.
"Odota! Keneltä se on?" kysyi Hugh Ritson. "Joltakin nurkkasihteeriltä?"
"Oikeuskanslerilta", sanoi Bonnithorne.
"Onko se kyllin hyvä?" kysyi Drayton vahingoniloisesta.
"Anna mennä", käski Hugh Ritson naputtaen pöytää sormiensa päillä.
Drayton antoi kirjeen asianajajalle. "Lukekaa te se", hän sanoi. "Minä en ole mikään kirjanoppinut. Minä olen herrasmies ja —" Hän vaikeni ja siirteli jalkojansa, kun Bonnithorne luki:
"Ellei ole mitään syytä otaksua, että isä on menettänyt skotlantilaisen kotipaikkaoikeutensa, on poika laillinen. Jos isä pojan kastetilaisuudessa tunnusti äidin vaimokseen, tunnustaa Skotlannin laki avioliiton lailliseksi, olipa siinä vihkimistä tai ei — se ei muuta asiaa."
Seurasi äänettömyys. Drayton otti kirjeen asianajajalta, taittoi sen huolellisesti ja pisti povitaskuunsa. Sitten hän katsoi Hugh Ritsonin kasvoihin voitonriemuisin ilmein. Bonnithorne oli siirtynyt sivulle. Vieraat olivat ääneti.
"Kuuletko?" sanoi Drayton. "Poika on laillinen." Hän painosti jokaista sanaa ja taputti kirjetaskuansa niitä kerratessaan. "Mitäs sinä siitä sanot, häh?"
Aluksi Hugh Ritson silminnähtävästi ponnisteli säilyttääkseen mielenmalttinsa ja hänen kasvonsa valahtivat marmorin valkeiksi. Drayton tuli lähemmä häntä.
"Sinä tahdoit antaa minulle potkut, vai? Ajaa minut ulos talostani, häh? Saatana, nyt on minun vuoroni, niinkuin se onkin."
Näin sanoen Drayton astui ovelle ja heitti sen selälleen.
"Tämä talo on minun", hän sanoi. "Mene ja piru sinut periköön."
Saatuaan tämän odottamattoman iskun Hugh Ritson polki jalkaa. Hän katsoi vieraisiin ja tunsi asemansa ilkeäksi kuin roisto, jolle on pantu kapula suuhun niin ettei hän voi puhua. Sitten hän hoippasi kädet ojona sinne, missä Drayton seisoi.
"Anna minun puhua joku sana sinulle kahden kesken", hän kähisi äänellä, jota tuskin saattoi kuulla.
Drayton kohotti kätensä ja puristi nyrkkinsä. "Ei tavuakaan", hän sävähti. Hänen äänensä oli raaka ja hurjistunut.
Hugh Ritsonin sieraimet värähtelivät ja hänen silmänsä iskivät tulta.
Drayton nolostui hetkeksi, mutta räjähti sitten nauruun.
Seurasi pitkä äänettömyys. Bonnithorne seisoi yhä akkunassa pää painuneena, kädet ristissä selän takana ja tömistellen lattiaa jaloillansa. Hugh Ritson astui hänen luoksensa. Hän katseli häntä hetkisen ja kosketti sitten olkapäähän. Hänen kasvonsa olivat intohimon vääristämät, ja ääni kuului hiljaa ja syvänä kuin maan alta, kun hän puhui.
"On eräs kirja", hän sanoi, "jonka te kirkonmiehet hyvin tuntenette, ja se kertoo väärästä huoneenhaltijasta. Isäntä aikoi ottaa häneltä huoneenhallituksen pois. Silloin tämä palvelija kyseli itseltänsä: 'Mitä on minun tehtävä?'"
Seurasi äänettömyys.
"Mitä hän teki?", jatkoi Hugh Ritson, ja sanat kaikuivat hiljaisuudessa vihlovina kuin rautakellon läppäykset. "Hän kutsui isäntänsä velkojat yhteen ja sanoi ensimmäiselle: 'Kuinka paljon olet velkaa?'"
"Sata painomittaa." Silloin hän sanoi: "Kirjoita viisikymmentä'."
Seurasi toinen äänettömyys.
"Mitä tämä huoneenhaltija tarkoitti? Hän ajatteli, että kun isäntä karkoittaa hänet palveluksestansa, velallinen ottaa silloin hänet omaan taloonsa."
Hugh Ritsonin tapa oli nyt tyyni ja jäätävän kylmä. Hän kääntyi puoliksi Draytoniin ja kohotti ääntänsä.
"Tämän jälkeen oli velallinen sidottu käsistä ja jaloista. Kun hän tahtoi neuvotella huoneenhaltijan kanssa, huusi tämä: 'Rosvo', 'Väärentäjä', 'Valapatto'."
Kiusaantuneena Bonnithorne liikahteli sinne tänne. Hän avasi suunsa puhuaksensa, mutta sanat eivät lähteneet hänen huuliltansa. Vihdoin hän näytti heittävän hartioiltaan kuorman, joka siihen äkkiä oli laskettu ja kasvoille ilmestyi heikko, vararikkoinen hymy, kun hän virkkoi:
"Miten meidän on selitettävä sinun vertauksesi? Oletko sinä velallinen, jonka kädet ja jalat on sidottu, ja onko sinun veljesi viraltapantu huoneenhaltija?"
Hugh Ritson polki voimansa perästä jalkaa.
"Käännätkö sen niin?" hän huudahti sanoja tavoitellen. "Olkoon sitten niin!" ja hänen äänensä muuttui vihlovaksi kirkunaksi. "Tuo huoneenhaltija on kukistuva ja hänen isäntänsä hänen kanssaan."
Sitten hän palasi sinne, missä Drayton seisoi ja hänen silmistään hehkui hullu raivo.
"Paul Lowther —" hän sanoi.
"Sano minua Paul Ritsoniksi", keskeytti Drayton.
"Paul Lowther —"
"Ritson", korjasi Drayton ja lisäsi sitten äkkiä ääntänsä alentaen:
"Sinä annoit minulle sen nimen ja Jumalan nimessä minä sen pidän!"
Hugh Ritson kumartui pöytään päin ja otti siitä paperin, joka oli siinä levällään.
"Tämä on sinun nimesi", hän sanoi, "ja minä tahdon todistaa sen."
Drayton purskahti toisen kerran nauruun.
"Sinä et uskalla sitä koettaa", hän hohotti.
Hugh pyörähti häneen silmät tulta leimuten.
"Silloin sinä arvostelet minun rohkeuttani omasi mukaan. Mies, mies!" hän sanoi, "tiedätkö sinä, mitä sinä aiot tehdä?"
Kuului taaskin Draytonin raaka nauru, mutta se kuoli äkkiä hänen huulillensa.
Sitten Hugh Ritson astui ovelle. Hän heitti viimeisen silmäyksen huoneeseen. Tuntui kuin hän olisi tietänyt joutuneensa lopun alkuun — kuin hän olisi sinä hetkenä saanut varmuuden, ettei hän enää koskaan näe tätä tuttua huonetta. Onni ja tulevaisuus, joka vain joku tunti aikaisemmin näytti hänelle hymyilevän, oli jättänyt hänet ainiaaksi. Malja, jonka hän oli jo huulilleen kohottanut, oli nyt pirstaleina hänen jaloissansa. Hän näki sen kaiken tänä lyhyenä hetkenä. Hänen kasvoillaan kuvastui ääretön tuska, mutta sittenkin huulilla leikki lievittävä hymy. Hän painoi toisen käden otsallensa ja sanoi niin hiljaisella äänellä, että se oli vain kuiskaus:
"Odota, niin saat nähdä."
Kun vieraat, jotka olivat painautuneet yhteen kuin lampaat myrskyssä, saivat lamautuneet aistinsa takaisin, oli Hugh Ritson kadonnut. Drayton oli lysähtänyt tuoliin lähelle Bonnithornea ja vikisi kuin pieksetty koira.
"Menkää hänen jäljessänsä. Mitä hän aikoo? Te tiedätte, että minä aina olin tätä vastaan."
Pian hän kuitenkin nousi seisoalleen ja nauroi, lörpötteli ja melusi selittäen, että on ikävä, jos mies ei saa olla isäntä omassa talossansa, ja jos ajos on parannettava, on leikkaus kestettävä.
"Aivan oikein", myönsi joku vieraista, "ja minun myötätuntoni on täydellisesti teidän puolellanne, herra Ritson. Häpeällisempää syytöstä ei koskaan ole miehekkäämmin torjuttu."
"Minä olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, naapuri", virkkoi toinen, "ja sellaista kamalaa valhetta ei kukaan voi kärsiä. Paul Lowther, toden totta! Sehän on verratonta ivaa."
"Niin, onpa melkein, eikös olekin?" sanoi Drayton. Ja sitten hän nauroi ja he kaikki nauroivat ja olivat erinomaisen hyviä ystäviä.
VI LUKU.
Greta viipyi Mercyn luona puolipäivään asti pyytäen, houkutellen ja lopulta komentaen häntä makaamaan hiljaa vuoteessa sill'aikaa, kun hän itse puki ja syötti lapsen ja keitti ja puhdisti loordi Fisherin hartaista vastalauseista huolimatta. Kun kaikki oli tehty ja vanha hiilenpolttaja oli lähtenyt vuorelle, Greta otti pienokaisen syliinsä ja meni Mercyn huoneeseen. Mercy kuuli pienimmätkin äänet ja jo heidän lähestyessään nousi vuoteellansa istuallensa. Hänen kasvonsa säteilivät, avautuneet huulet hymyilivät ja ihastuneet sormet leikkivät hermostuneesti pieluksella.
"Miten kirkasta tänään onkaan, Greta", hän huudahti. "Olen aivan varma, että nyt aurinko paistaa."
Akkuna oli auki ja leppoisa tuulenhenki leyhyi auringonsäteitten välitse huoneeseen. Mercy kallisti päänsä sivulle ja lisäsi: "Ah, sinä nuori veitikka, sinä — siellähän sinä olet, olethan vain? — Antakaa se minulle, se veijari." Veitikka annettiin hänelle ja hän rankaisi sitä veijarimaisuudesta hukuttamalla sen suudelmiin. "Miten sievät hänen kasvonsa varmaan ovatkaan! Niiden täytyy olla juuri kuin kaksi kypsää omenaa." Ja taas satoi suudelmia. Sitten hän taputteli ja hyssytti pienokaista, kuiskaili ja soperteli, puhalteli ilmaa sen hiuksiin ja kutitti sitä, kunnes se nauroi ja hyppi ja kellahti selälleen nostaen pienet kantapäänsä pystyyn, jolloin äiti peitti sen pehmeät jalkopohjat suudelmiin ja lopuksi vangitsi suuhunsa koko pienen jalan. "Voitteko te koskaan ymmärtää, että jalka voi olla noin hentoinen, Greta?" hän kysyi. Ja pienokainen ryömi ja kiipesi äitinsä rinnalle ja useammin kuin kerran koetti irroittaa äitinsä pään ympäri käärittyä valkeata sidettä. "Ei, ei. Ralphie ei saa koskea", sanoi Mercy käyden äkkiä vakavaksi. "Ajattelehan toki, Ralphie, yksi viikko — vain yksi — ei, vähemmän — vain kuusi päivää enää, ja sitten — oh, sitten —" pitkä syleily, ja pieni sankari ankarasti vastusti sitä kiihkeää syleilyä, johon äiti tätä suunnatonta ilonhetkeä ajatellessaan hänet sulki.
Äkkiä Mercyn olento muuttui. Hän kääntyi Gretaan ja virkkoi: "Minä en milloinkaan koske kääreeseen, en; mutta jos Ralphie päästäisi sen irti ja se putoaisi, olisiko se minun lupaukseni rikkomista?"
Greta huomasi, mitä hänen sydämessänsä liikkui.
"Minä pelkään, että olisi, rakas", hän sanoi ja ääni väkisinkin värähti.
Mercy huokasi kuuluvasti.
"Ajatelkaahan — sehän olisi vain Ralphie. Kiltti tohtori ei voisi suuttua minun pikku ressulleni. Minä sanoisin: 'Poika sen teki', ja hän hymyilisi ja sanoisi: 'Ah, se on aivan toista'."
"Anna pienokainen minulle", sanoi Greta heltyneenä.
Mercy veti lapsen lähemmä, ja seurasi äänettömyys.
"Minä olin hyvin väärässä, Greta", hän sanoi matalalla äänellä. "Ah!
Te ette voi kuvitella, mikä kauhea ajatus pisti juuri minun päähäni.
Ottakaa Ralphie. Voitteko te ymmärtää, että oma lapseni kiusasi minua?"
Kun Greta lähestyi vuodetta ottaakseen pienokaisen pois, pikku mies sopersi ja hetken vakavuus, joka näytti luovan jonkinlaisen varjon hänen päivänpaisteiseen elämäänsä, sai hänet yhdistämään äänteitä oikeaksi sanaksi. "Kitta — ym", toistettiin monta kertaa ja lihava etusormi osoitti toisen pyöreän käden selkää.
"Se selittää, että pikku kissa on raapaissut sitä", sanoi Greta. "Mutta siunatkoon sitä pikku hiirtä! Se osoittaa väärää kättä."
"Kitta — ym", jatkoi lapsi ja tirkisteli äitinsä valottomiin kasvoihin. Sinä hetkenä Mercy puhkesi kyyneliin. Hän oli kärsinyt eilispäivän leikkauksen ääntä päästämättä, mutta nyt tuo pieni naarmu lapsen kädessä viilsi kuin miekka hänen sieluansa.
"Lepää hiljaa, Mercy", pyysi Greta. "Se on huomenna jo mennyt."
"Mee-nyt", kertasi poikanen ja osoitti akkunaan.
"Se lemmikki tarttuu jokaiseen sanaan!" ihasteli Greta.
"Hän tarkoittaa hevosia", sanoi Mercy.
"Mee-nyt uk-ko- mee-nyt", sopersi pikku mies huomaten ajatuksen kaikkien muiden puheesta, paitsi omastansa.
"Varjelkoon sitä kullanmurua, se varmaankin muistaa tohtorin ja hänen hevosensa", puheli Greta.
Mercy painoi pienen käden naarmut huulilleen.
"Oi, Greta, minä olen hyvin lapsellinen, mutta äidin sydän sulaa kuin voi."
"Voo-i", kertasi lapsi ja pyörähtäen alas Gretan sylistä, se taas kiipesi tuolille ja otti leipäpalan, joka oli pöydällä vuoteen vieressä. Sitten pieni kähäräpää vilahti kuin auringonsäde ovesta keittiöön.
"Mitä minä välitän, vaikkapa muut äidit saavatkin nähdä minun lapseni?
Saanhan minäkin hänet nähdä", lohdutteli Mercy itseänsä huoaten.
"Näen", hän lisäsi, "minäkin vielä saan nähdä hänen kätensä ja jalkansa
ja silmänsä ja pehmeän tukkansa."
"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä voit nousta vähän ylös iltapäivällä — vain ehkä, tiedäthän, mutta saammehan nähdä."
"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!"
"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta hyvin hellästi.
"Ei — ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs, kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan — minä en koskaan pidä itseäni Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."
"Uk-ko — mee-nyt — voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen mukana.
"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!' ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs, mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."
"Kyllä. Hän on hyvä", myönsi Greta.
Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin hyvä näille kahdelle naiselle?
"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, "luuletteko, että Ralphie on — jonkun näköinen?"
"On, rakas — hän on samanlainen kuin sinä."
Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja tapaili Gretan rannetta.
"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää, kuka se on?"
"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle."
"En minäkään — hän ei ole koskaan kysynyt — ei kertaakaan. Mutta tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."
Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi oudolla äänellä: "Onko se pian — se koe?"
"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki riippuu sinun selityksestäsi."
Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa keihästänyt.
"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.
"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi
Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.
Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.
"Minusta ei väliä", hän sanoi änkyttäen, "minä tahdon maata hiljaa ja olla onnellinen ja iloinen, kuten hänkin."
VII LUKU.
Greta palasi pappilaan keskipäivän korvilla ja tapasi kirkkoherra Christianin ja Peterin käytävällä — toisella oli viikate olalla ja toisella kimppu kaisloja kainalossa. Kirkkoherra asteli äänetönnä päivänpaisteessa olkihattu työnnettynä taakse ja silmät maahan luotuina. Hän askarteli omine ajatuksineen. Vasta kun Greta oli astunut hänen rinnalleen ja ottanut kovasimen hänen taskustaan, hän tajusi hänen läsnä-olonsa ja heräsi mietteistänsä.
"Suuria uutisia, Greta; suuria uutisia, tyttöseni", hän sanoi vastaukseksi Gretan hyväilevään ja kysyvään katseeseen. "Kuinka hyvin onkaan sanottu, että se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, varokoon, ettei itse siihen lankea."
"Mitä uutisia, herra Christian?" kysyi Greta, ja voimakkaampi puna ilmestyi hänen kasvoillensa.
"No, me olimme olleet niittämässä kirkkomaalla, Peter ja minä, ja kun viikate on yhtä vanha kuin me itsekin, me menimme pajaan kallitsemaan sitä. Sanottu ja tehty. Me saavumme pajaan ja kuka sinne myös tulee, ellei Robbie Atkinson. Robbie pyytää meitä kanssaan ilonpitoon Lentävään Hevoseen. — No, me menimme siis ja otimme tuopin maitoa ja olutta, kun Natt, Ritsonien tallimies, hyökkäsi sisään sieraimiansa päristellen aivan kuin hevonen, jolla hänen isäntänsä on ylenmäärin ratsastanut. Ja Natt tiesi kertoa julmasta riidasta, joka on ollut Ghyllissä, kun nuori Hugh Ritson oli koettanut ajaa pois talosta sitä roistoa tavalla, josta sinulle kerroin. Mutta tuo miespä kielsi, että hän on se, miksi Hugh häntä sanoi ja väitti olevansa Paul Ritson tuoden samalla kirjalliset todistukset, että Paul sittenkin on isänsä laillinen perijä."
"Niin, niin. Entäs sitten?" kysyi Greta henkeään pidättäen.
Peter oli tallustanut taloon.
"No, Natt nyt ei ole aivan luotettava kertoja, pelkään, mutta yksi asia on kuitenkin varma, ja se on: herra Hugh, joka aikoi ajaa tuon miehen ulos talosta, onkin ajettu itse ulos kuin kerjäläinen."
Greta seisoi käytävällä vapisten päästä jalkoihin. "Minun miesparkani!"
hän huo'ahti. Sitten seurasi kysymysten tulva. "Koska tämä tapahtui?
Mitä te luulette siitä tulevan? Mihin Hugh nyt menee? Mitä hän aikoo?
Ah, herra Christian, te sanoitte aina, että se roisto tuhoaisi hänet!"
Kuului askeleita heidän takaansa. Kiihkoissaan he eivät olleet niitä kuulleet, ennenkuin ne olivat aivan heidän takanansa. Kun he kääntyivät, seisoivat he silmä silmää vasten herra Bonnithornen kanssa.
Asianajaja kumarsi, mutta ennenkuin he ehtivät vaihtaa tervehdyskohteliaisuuksia, kuului hevosen askeleita tieltä, ja Drayton ratsasti käytävälle. Hänen kasvonsa punoittivat ja hän esiintyi pöyhkeän meluisasti, kun hän hyppäsi satulasta heidän keskellensä.
Greta kohotti toisen kätensä rinnallensa, ja toisella hän tarttui kirkkoherra Christianin käsivarteen. Sinä hetkenä muuttuivat vanhan miehen kasvot juroiksi ja niiden luonnollinen hyväntahtoisuus oli kokonaan hävinnyt.
Drayton kääntyi Gretaan ja kirkkoherraan, kuten röyhkeä kerskuri.
"Minä olen tullut sanomaan kerta kaikkiaan, että minun vaimoni täytyy asua minun kattoni, alla."
Kukaan ei vastannut. Drayton astui lähemmä pieksäen saappaansa vartta ratsupiiskallansa.
"Laki velvoittaa minua siihen, ja minä tahdon saada sen nyt täytäntöön."
Kukaan ei vieläkään vastannut, ja Draytonin röyhkeys lisääntyi äänettömyydestä.
"Ei niin, että minä himoitsisin häntä. — Älkää sitä pelätkö, rouva." Käheä nauru. "Saakeli vie, totisesti tahtoisin äitini mieluummin vaimokseni kuin teidät!"
"Mitäs sitten?" sanoi kirkkoherra Christian hiljaa.
"Ihmisten vuoksi. Minä en tahdo olla enää ihmisten naurun aiheena. Minun vaimoni on minun vaimoni. Aviomies on aviomies ja vaatii kuuliaisuutta."
"Ja mitäs sitten, jos te ette sitä saa?" kysyi kirkkoherra, vanhat kasvot valkeiksi valahtaneina.
"Mitä? Vankeus — se on selvä." Drayton käännähti ympäri ja kosketti asianajajaa piiskansa varrella. "Nyt on teidän tehtävänne, kertokaa heille, mitä siitä seuraa."
Tämän vetoumuksen kuultuansa herra Bonnithorne selitti, että aviomiehellä on oikeus vaatia oikeuksiansa, ellei hän itse ole rikkonut "uskollisuuttansa" puolisoaan kohtaan.
"Laki", lisäsi herra Bonnithorne, "pakottaa vaimon elämään miehensä kanssa yhdessä, tai rankaisee häntä vankeudella, ellei hän sitä tee."
"Kuuletteko?" sanoi Drayton kuopien kiihkoissaan käytävää kenkänsä koroilla, — "rankaisee häntä vankeudella."
Seurasi äänettömyys, ja sitten kirkkoherra sanoi hiljaa, mutta varmasti:
"Minä huomaan, että tahtoisitte saada tämän rouvan omaisuuden tuhlattavaksenne."
"No, mitäs siitä? Eikö minulla oli oikeutta tuhlata sitä, häh?"
"Te olette tuhlannut sitä jo kylliksi varastaessanne hänelle kiinnitetyt velkakirjat uskottelemalla olevanne hänen miehensä, mutta nyt te menette liian pitkälle."
"Saammepa nähdä. — Kas niin, te" — kääntyen asianajajaan — "tarttukaa asiaan. Ellei hän tahdo tulla, vangitkaa hänet. Kuuletteko — vangitkaa hänet."
Hän käännähti ympäri ja sieppasi ohjakset hevosen harjalta hohottaen onttoa naurua. Greta vapautti kätensä kirkkoherran kainalosta ja astui Draytonin luo, kunnes hän oli aivan hänen edessänsä silmä silmää vasten silmät leimuten, huulet vapisten, kasvot kalpeina, koko olento suorana ja majesteetillisena.
"Ja mitäs sitten?" hän sanoi. "Luuletteko te voivanne peloitella minua lain kovuudella? Minua? Minua?" hän kertasi korostaen erikoisesti jokaista tavua. "Olenko minä kärsinyt teidän tähtenne niin vähän, että te uskallatte sanoa: 'vangitkaa hänet', aivan kuin se voisi saada minut tulemaan teidän asunnollenne!"
Drayton koetti nauraa, mutta heikko yritys kuoli hänen kuumille huulillensa. Hän sylkäisi maahan ja koetti kohottaa silmänsä Gretaan, mutta ne painuivat heti piiskaan, jota hän piti kädessänsä.
"Vangitkaa minut, Paul Drayton. Minä en ole ensimmäinen, jonka olette vanginnut. Vangitkaa minut, niin minä vapaudun teistä ja teidän rikoksistanne", hän lisäsi ääntänsä kohottaen.
Drayton oli hypännyt satulaan.
"Sen minä teen", hän mutisi. Hän oli nyt kalpea ja lyöty ja hänen röyhkeytensä oli kadonnut. Hän käänsi hevosensa ja iski piiskansa sen lautaseen.
Kirkkoherra Christian kääntyi herra Bonnithorneen.
"Seuratkaa häntä", hän sanoi päättävästi ja kohotti kätensä.
Asianajaja yritti selittää, sitten näytti kovin hämmästyvän ja huomattuaan, miten valkeat kirkkoherran kasvot olivat, kääntyi tiehensä.
Seuraavana hetkenä Greta riippui kirkkoherran kaulassa nyyhkyttäen ja valittaen, jolloin hyvä, vanha Christian uurteisilla kasvoillaan taas entinen, rajaton hyvyys silitteli hänen hiuksiansa hellästi kuin joku nainen.
"Minun Paul-parkani, minun rakas mieheni!" huusi Greta tuskassa.
"Ah, Jumalan kiitos, asiat ovat nyt pahimmillansa, tämän pahemmiksi ne eivät enää voi muuttua", sanoi kirkkoherra.
Hän vei Gretan sisään, valeli hänen polttavaa otsaansa vedellä ja kuivasi kovalla, karkealla kädellänsä kyyneleet noista silmistä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat säihkyneet kuin salamat.
Noin kello viiden seutuvilla sinä iltana kuului naputus pappilan ovelta, ja vanha loordi Fisher astui huoneeseen. Hänen olentonsa oli vieläkin hillitympi ja juhlallisempi kuin tavallisesti.
"Minä tulin sanomaan, että minun tyttäreni pikkuinen vauva on tullut hyvin kipeäksi", hän sanoi, "ja aivan äkkiä."
Greta nousi ja pisti hatun päähänsä ja levätin hartioillensa. Hän kiisi jo tietä pitkin, kun vanha hiilenpolttaja oli ehtinyt vasta kynnykselle.
VIII LUKU.
Kun Greta ehti vanhan hiilenpolttajan mökille, lepäsi pienokainen puolihorroksissa Mercyn sylissä. Sen hengitys tuntui vaikealta. Joskus se hätkähti aivan kuin kauhistuen jotakin. Kuume oli korkea ja suuta kuivasi. Äidin vakavat kasvot olivat painuneet sen yli ja niiden ilmettä on mahdoton kuvata. Vain vapisevat huulet kertoivat taistelusta, joka riehui hänen sielussansa. Mutta halu nähdä pienet, punaiset kasvot, kiihkeä toivo saada nähdä edes vilahdukselta uinuvat pienet silmät, äidin sydämen sanaton tuska, kun hän moitti kohtaloa, joka oli tehnyt pienokaisen hänen rinnallaan vieraaksi hänelle niin ettei hän edes sen piirteitä tuntenut — kaikki oli samalla hetkellä kirjoitettu näihin sokeihin kasvoihin.
"Onko se kalpea?" kysyi Mercy. "Nukkuuko se? Se ei puhele nyt, vaan säikähtelee ja itkee ja joskus yskii."
"Milloin tämä alkoi?" kysyi Greta.
"Tuossa neljän tienoissa. Se oli leikkinyt ja minä kuulin, että se hengitti raskaasti, ja sitten se tuli minun luokseni hoidettavaksi. Onko se nyt valveilla? Kuunnelkaa."
Pienokainen levottomassa unessaan mutisi heikosti: "Uk-ko — mee-nyt — voo-i — paitta."
"Se lemmikki puhuu unissaan, eikö vain?" sanoi Mercy.
Sitä seurasi hinkuva, ankara yskä.
"Se on kuristustautia", ajatteli Greta.
Hän sulki akkunan, sytytti tulen, asetti kattilan tulelle, että vesi kiehuisi ja huoneeseen tulisi höyryä, kasteli sitten flanellin kuumassa vedessä ja kääri sen hennon kaulan ympäri. Hän jäi koko yöksi mökkiin, istuen pienokaisen vuoteen vieressä ja hoitaen sitä. Mercyä hän ei voinut saada menemään levolle, mutta nuori äiti oli hyvin äänetön. Hän ei vielä ollut varmistunut siinä ajatuksessa, että pienokainen oli vakavasti sairas. Se oli horroksissa ja vähän kuumeessa, sen valtimo löi kiivaasti ja se yski joskus hyvin ankarasti, mutta huomenna se olisi parempi. Oi, niin, pian se on taas terve ja poimii kukkia puutarhasta!
Puoliyön lähetessä valtimo äkkiä rauhoittui ja hengitys kävi tyynemmäksi ja sairaan koko olento muuttui hervottomaksi. Mercy kuunteli painaen korvansa lähelle lapsen suuta ja kuvaamattoman riemun hymy levisi hänen kasvoilleen.
"Jumala sitä siunatkoon, se makaa nyt niin tyynenä", hän sanoi.
Greta ei vastannut.
"'Kitta' ja 'ukko' eivät nyt kummittele sen elämässä", lisäsi Mercy iloisesti.
"Eivät, rakas", myönsi Greta koettaen saada äänensä niin vahvaksi kuin voi.
"Minun rakas poikani on pian terve ja onnellinen taaskin, eikös olekin?"
"On, rakas", myönsi Greta väännellen käsiään tuskissansa.
Onneksi Mercy ei voinut nähdä toista vastausta, joka kuvastui hänen kasvoillansa.
Mercy oli asettanut herkän sormensa lapsen nenälle ja tunnusteli keveästi sen suun ympärystä.
"Greta", hän pelästyneenä kuiskasi, "näyttääkö se tuskaiselta?"
"Vähän", myönsi Greta hiljaa.
"Ja hänen kasvonsa — eivätkö ne ole kylmät ja tahmeat?"
"Meidän täytyy panna sille uusi kääre", sanoi Greta.
Mercy istui vuoteen ääressä eikä tuntiin puhunut sanaakaan. Sitten hän sanoi äkkiä oudolla, käheällä äänellä:
"Minä toivoisin, ettei Jumala olisi tehnyt Ralphieta niin suloiseksi."
Greta hätkähti näitä sanoja, mutta ei puhunut mitään.
Päivä sarasti aikaisin. Kun ensimmäiset harmaat pilkahdukset tuikahtivat sisään, Greta kääntyi sinne, missä Mercy äänetönnä istui. Hän näki surulliset kasvot lampun kellertävässä valossa ja päivän sarastaessa.
Mercy puhui taaskin.
"Greta, muistatteko, mitä rouva Branthet sanoi, kun hänen lapsensa kuoli noin kaksitoista kuukautta sitten?"
Greta katsahti ääneti kääreillä peitettyihin silmiin.
"Mitä?" hän kysyi.
"No, kirkkoherra koetti lohduttaa häntä ja sanoi: 'Lapsenne on nyt enkelinä paratiisissa', ja silloin äiti kääntyi häneen ja sanoi: 'Teidän enkeleistänne minä en välitä! Minä en tahdo yhtään niistä. Minä tahdon pienen tyttöni takaisin.'"
Mercyn ääni hukkui nyyhkytykseen.
Kymmenen seutuvilla tohtori tuli. Hän oli ennemmin ollut estetty. Hän oli hyvin pahoillaan, ettei ollut voinut heti täyttää rouva Ritsonin pyyntöä, mutta tosiasia oli, että vanha herra de Broadthwite oli saanut hirveän kolotuksen lonkkaansa ja siihen liittyi vielä hammastauti, ja kaikkihan tiesivät, että hänen vaatimuksiansa ei voi sivuuttaa. Tämän nuoren naisen lapsiko on kipeä? Kuumeessa, levoton, säikähtelee unissaan, yskii? Ah, kuristusyskä — niin, kuristus, varma kuristustauti, arveluttava. Katsotaanhan. Kuinka vanha se on? Puolitoista vuotta? Ah, paha, hyvin paha. Aivan yleinen toisella vuodella olevissa lapsissa. Hyvin arveluttavaa. Tulehdus kurkunpäässä, joka sulkee ilmatiehyen. Päättyy usein kouristuksiin ja lapsi tukehtuu. Ikävää, hyvin ikävää. Katsotaanhan vielä. Kauanko siitä on, kun kohtaus alkoi? Eilen kello neljä. Ah, pitkälle ehtinyt, liian pitkälle. Suuri mies pian katosi ruiskutettuaan vastamyrkkynsä ja tehtyään kaiken, mitä lääkäri voi.
Mercy oli kuullut kaiken, ja hänen pidätetty tuskansa puhkesi nyyhkytyksiin.
"Oi, ajatelkaa, minä en kuule enää koskaan Ralphien ääntä, ja hänen valkeat, kylmät kasvonsa katsovat arkusta sill'aikaa, kun toiset lapset leikkivät päivänpaisteessa ja ottavat kiinni perhosia! Ei, ei, se ei voi tapahtua, Jumala ei voi sallia sen tapahtua. Minä rukoilen Häntä, ja Hän pelastaa minun lapseni. Hän voi tehdä kaikki ja koko maailma on hänen. Mitä minun pieni poikaseni on Hänelle? Hän ei voi ottaa sitä minulta."
Gretan sydän oli liian täysi, jotta hän olisi voinut puhua. Mutta hän saattoi itkeä hiljaa, eikä kukaan tiennyt sitä. Mercy ojentui vuoteen yli ja ottaen hellästi lapsen syliinsä kohotti sen ylös ja lankesi polvillensa.
"Armollinen Isä", hän sanoi lapsen suloisella, luottavalla äänellä, "tämä on minun Ralphieni ja minä rakastan häntä niin syvästi. Sinä et voi ajatella, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Mutta hän on sairas, ja tohtori sanoo, että se kuolee. Oi, rakas Isä, kuinka kauheata olisikaan sanoa: 'Hän on siirtynyt pois'. Enkä minä ole koskaan nähnyt häntä. Sinä et voi ottaa häntä pois, ennenkuin hänen äitinsä on nähnyt hänet. Niin pian se vielä tapahtuu — vain viisi päivää vielä. No, sehän on ihan kohta. Ei huomenna, ei ylihuomenna eikä sitä seuraavana päivänä, vaan sitten."
Hän lausui vielä monta lapsellista rukousta ja nousi sitten hymy huulillaan ja asetti lapsen takaisin tyynyille.
"Kuinka kärsivällinen se onkaan!" hän jutteli. "Se ei voi sanoa 'kiitos', mutta minä olen varma, että sen silmät puhuvat. Antakaapa kun minä koettelen." Hän pani sormensa kevyesti sen luomille. "Ei, ne ovat suljetut: hän varmaankin nukkuu. Oh, rakas, se nukkuu kauhean paljon. Ovatko sen posket punakat? Miten hiljaa se on! Kunpa se voisi sanoa: 'Mamma!' Oi, kuinka minä tahtoisin sitä nähdä!"
Hän vaikeni hetkeksi ja tarttui sitten Gretan hameeseen.
"Greta", hän sanoi kiihkeästi, "jokin sanoo minulle, että jos minä näkisin Ralphien, niin se paranisi."
Greta hypähti kauhuissaan ylös. "Ei, ei, ei, sinä et saa sitä ajatella", hän sanoi.
"Mutta jokin kuiskasi sen minulle. Se oli varmaankin Jumala itse.
Tiedättehän, että meidän täytyy aina totella Jumalaa."
"Mercy, ei se ollut Jumala, joka sen sanoi, vaan sinun oma sydämesi.
Sinä et saa totella sitä."
"Minä olen varma, että se oli Jumala", päätti Mercy. "Minä kuulin sen aivan selvään."
"Mercy rakas, ajattele, mitä sinä puhut, ajattele, mitä sinä aiot tehdä. Jos sinä sen teet, sinä olet ikuisesti sokea."
"Mutta minä olisin pelastanut Ralphien."
"Ei, ei, et olisi."
"Eikö häntä voi pelastaa, Greta?"
"Taivainen Isä yksin sen tietää."
"Hyvä, Hän kuiskasi minun sydämeeni, ja kuten sanotte, hän tietää parhaiten."
Greta joutui epätoivoon. Hänen ylevä sydämensä ei voinut vedota kiitollisuuden ja velvollisuuden tunteeseen silloin, kun äidinrakkaus vaati toista. Mutta hän tunsi, että koko hänen onnensa riippuisi siitä, miten toinen menettelisi. Jos Mercy saisi näkönsä, kaikki kääntyisi hyväksi hänelle ja hänen omillensa; jos Mercy kadottaisi sen, olisi koko tulevaisuus synkkä ja toivoton.
Päivä kului verkalleen, ja lapsi huononi huononemistaan. Illalla palasi vanha hiilenpolttaja ja pistäysi sänkykamariin. Hän seisoi vuoteen ääressä ja katseli vääntyneitä pieniä kasvoja ja kun lapsen silmät avautuivat, hän tarjosi sille laihtuneen etusormensa. Mutta pyöreä käsi ei tarttunut siihen enää.
Vanhan miehen huulet vapisivat valkean parran takana.
"Se oli suloinen pikku olento", hän sanoi hellästi ja kääntyi pois.
Hän jätti soppansa koskematta ja asteli portaille. Siellä hän istui vuoleskellen oratuomikeppiä. Aurinko painui Ankerias-kallion taa ja koko laakso ui illan autereessa. Cat Bellsin huippu hohti kirkkaana vaipuvan auringon luodessa siihen viimeisiä säteitänsä. Raitis etelätuuli alkoi puhaltaa ja vilja huojui ja välkähteli kuiskaillen ihmeellisin kielin yön tervetulleeksi. Koira makasi vanhan hiilenpolttajan jaloissa, avaten joskus silmänsä ja tavoitellen lentäviä kärpäsiä, jotka ilokseen näyttivät tahtovan kiusoitella sitä.
Nuori elämä sisällä riutui loppuansa kohden. Ei kuulunut enää kirkuvaa yskää, äänekäs hengitys kävi säännöttömämmäksi ja korahtelevaksi. Mercy nosti lapsen vuoteesta ja istui se sylissänsä takan edessä. Greta näki sen silmien avautuvan ja samana hetkenä hän näki sen huulten liikkuvan hiljaa, mutta hän ei kuullut mitään.
"Hän kutsuu äitiänsä", sanoi Mercy kallistaen korvansa lähelle lapsen suuta.
Seurasi pitkä äänettömyys. Mercy puristi lasta rintaansa vasten. Sen läheisyys näytti lievittävän hänen tuskaansa.
Greta seisoi ja katseli. Hän näki pienten huulien liikkuvan taas, mutta nytkään hän ei kuullut mitään.
"Hän kutsuu äitiänsä", kertasi Mercy miettivästi, "ja oh, hän tietää lähtevänsä niin pitkälle matkalle!"
Vielä kerran liikkuivat pienet huulet.
"Hän kutsuu minua", sanoi Mercy kuunnellen henkeään pidätellen ja hän tuli levottomaksi ja kiihoittui. "Hän muuttaa pois, minä kuulen sen. Hän on hyvin kaukana. — Ralphie, Ralphie!" Hän oli kohottanut lapsen hyvin lähelle kasvojansa. "Ralphie, Ralphie!" hän huusi.
"Anna lapsi minulle, Mercy", pyysi Greta.
Mutta äiti puristi sitä suonenvedontapaisesti.
"Ralphie, Ralphie, Ralphie!"
Äkkiä levähtivät valkeat vaatteet. Sinä hetkenä side ole pudonnut Mercyn silmiltä ja hän tirkisteli lapsen kasvoihin silmät villeinä ja pois suunniltansa.
"Ralphie, Ralphie… Hugh!" hän huusi.
Äiti oli lopultakin nähnyt lapsensa ja sinä hetkenä hän oli tuntenut siinä isän piirteet.
Seuraavana hetkenä Jumalan enkeli liiteli läpi tämän murheiden talon, ja lapsi lepäsi kuolleena äitinsä rinnoilla.
Mercy näki sen ja hänen kiihkonsa asettui. Hän nousi hiljaa seisoalleen ja asetti pienokaisen vuoteelle. Ei kuulunut ainoatakaan huokausta, eikä vuotanut yhtään kyyneltä. Hänen kasvonsa vain olivat tuhkanharmaat ja hänen valkeat huulensa vapisivat.
"Greta", hän sanoi hyvin hiljaa, "tahtoisitteko mennä hakemaan häntä?"
Greta suuteli hellästi tytön otsaa. Hänen oma tyyni, luja mielensä lannistui. Koko maailma oli nyt hänelle kuollut.
"Kyllä, rakkaani", hän kuiskasi.
Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt huoneen.
IX LUKU.
Ilta oli joutunut. Silloin tällöin lintujen kirkuna kaikui läpi hämärtyvän illan. Pitkä hopeanhohtoinen viiru häipyi vähitellen äärettömyyksiin Hindscarthin yläpuolelta. Greta riensi kaivosvuorelle. Nostokoneitten vitjojen kitinä ilmaisi, että työ kaivoksessa jatkui.
Siitä oli nyt puolitoista vuotta, jolloin onnettomuus ja mustin ja kauhein epätoivo heitti ensikerran synkän varjonsa hänen elämäänsä, eivätkä ne pilvet olleet poistuneet hetkeksikään, ennenkuin kolme päivää sitten. Silloin muutamana hetkenä valo oli välähtänyt pilvien välitse ja hän oli nähnyt tien, joka voi johtaa hänet tästä tuskain sokkelosta ulos. Mutta nyt näytti kohtalon tuomio riistäneen häneltä ainiaaksi elämän, toivon ja rakkauden.
Mercy olisi ikuisesti sokea! Kaikki oli nyt peruuttamattomasti tapahtunut. Gretan voimakas, tyyni mieli painui painumistansa. Hän näki petturin ainiaaksi voittaneen oikean miehen aseman ja nimen, ja hän näki sen oikean miehen laahustaen kulkevan elämäänsä — hylkiönä, pilkattuna, kantaen häpeän kuormaa, rikoksen merkki otsallensa poltettuna. Ja tämä onneton mies oli hänen puolisonsa, eikä hänellä ollut muuta jäljellä kuin vaimonsa rakkaus, ei muuta toivoa kuin hänen uskollisuutensa.
Greta pysähtyi Hugh Ritsonin toimiston ovelle ja koputti. Hetkistä myöhemmin nämä kaksi seisoivat silmä silmää vasten. Hugh oli puettu kaivosflanelliinsa ja seisoi pöydän ääressä, jolla lamppu paloi. Kun hän tunsi tulijan, hän kohotti toisen kätensä ohimoillensa ja toinen lepäsi kaminan reunalla. Gretan huulet omituisesti nytkähtelivät, ja Hugh sai vaistomaisen varmuuden, että Greta sitten viime tapaaman oli tullut laihemmaksi ja läpikuultavammaksi.
"Tule minun kanssani", kuului Gretan värisevä kuiskaus. "Mercyn lapsi on kuollut ja tyttöparka pyytää sinua luoksensa suuressa surussansa."
Hugh ei puhunut aluksi mitään, vaan varjosti silmiänsä lampun valolta.
Sitten hän sanoi äänellä, joka oli aivan toinen kuin hänen omansa:
"Minä seuraan sinua."
Greta oli pitänyt kiinni oven vetimestä ja nyt hän kääntyi mennäksensä.
Hugh astui askelen häntä lähemmäksi.
"Greta, eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle?" hän kysyi.
"Mitä sinä toivoisit minun sanovan sinulle?"
Hugh ei vastannut; hänen silmänsä painuivat maahan Gretan katseen edessä.
Greta teki kädellänsä kevyen liikkeen lisätessänsä:
"Sinun ja minun ei pitäisi viipyä samassa huoneessa — ei koskaan olisi pitänyt viipyä — mutta minun asiani ei ole se."
"Minä olen tämän ansainnut", sanoi Hugh nöyrästi.
"Hirveä työ on tehty — niin, tehty, eikä sitä voida enää auttaa. Mutta koska olet kysynyt, mitä minulla on sinulle sanottavaa, on se tämä: Se mies, joka on ollut sinun pahuutesi välikappaleena ja hallitsee nyt sinua, on ollut tänään sanomassa minulle, että hän voi pakottaa minut elämään hänen kanssaan ja jos kieltäydyn, hän voi vangituttaa minut. Voiko hän tehdä sen?"
Hugh Ritson kohotti silmänsä ja tuijotti tylsänä ja älyttömänä eteensä.
"Elää hänen kanssaan — hänen? Sinun elää hänen kanssaan?" hän sanoi hajamielisesti.
"Elää hänen kattonsa alla — ne olivat hänen sanansa. Voiko hän tehdä sen? Minä tarkoitan, tunnustaako laki hänet minun miehekseni."
Hugh Ritsonin silmät pyörivät.
"Tehdä sen? Sinun miehesi?" hän toisteli sekavasti.
"Minä tiedän, mitä hän tahtoo", sanoi Greta raskaasti huoaten. "Ei hän ollenkaan toivo minua itseäni, mutta hän ei voi saada toista, ellei toista ensin saa."
"Toinen ilman toista?" kertasi Hugh Ritson matalalla äänellä. Sitten hän kävi huoneen yli tavattoman kiihtyneenä. "Greta, tuo mies on — tiedätkö sinä, kuka hän on?"
"Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija", vastasi Greta kylmästi.
"Ei, ei; hän on sinun —"
Hän pysähtyi otsa rypyssä ja sormet nyrkkiin puristettuina.
"Tahdotko sinä sanoa minulle, että hän on minun mieheni?" kysyi Greta arvokkaasti.
Hugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.
"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä muuttaen.
"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi", vastasi
Greta.
Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli vielä kiihoittunut.
"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."
"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian myöhään."
Hugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:
"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia ennen kuin on tehnyt rikoksen. Minä olin — minä olen — se mies. Minä tein, mitä minä tein, tietäen, että katuisin sitä — ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti. Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."
Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui askelen lähemmä.
"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa." Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä. Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen:
"Tämä on sinun lapsesi kuolinhetki, ja taivas sinulle anteeksi suokoon, se tuntuu olevan myöskin sinun veljesi toiveiden kuolinhetki", hän katsahti ympärilleen. "Ajatteletko sinä häntä?" hän lisäsi ääntänsä korottaen. "Kun sinä näet tuon miehen hänen paikallansa, hävittävän hänen ja minun omaisuuttani, ajatteletko sinä koskaan, missä hän on?"
Hänen äänensä vapisi ja katkesi. Seurasi hetken äänettömyys. Hän oli kääntänyt päänsä sivulle, ja Hugh kuuli tukahdutettua nyyhkytystä.
"Kyllä, minä ajattelen häntä", vastasi Hugh hitaasti. "Öisin, unettomina hetkinä minä ajattelen häntä ja missä hän on, ja minä pidän häntä onnellisena miehenä — niin, onnellisena miehenä! Mitä siitä, jos hän käyttää vangin pukua? Hänen sieluansa ei paina kuolemansynti. Toista on minun — katso minuun!"
Hän hymyili julmasti.
"Minä olen kuullut kaiken", sanoi Greta. "Sinä olet kylvänyt tuulta ja korjaat myrskyä."
Hughin huulilta kuului naurua muistuttava ääni. Se kohosi katkeruuden lähteistä, jotka kuohuivat syvällä hänen sydämessänsä.
"Ei sitä", hän sanoi, "kaikki se kyllä häviää pois."
Greta seisoi kynnyksellä; hän ei käsittänyt, mikä voima häntä pidätti siinä.
"Greta, minä en ole niin paha kuin minä ehkä näytän. Minä olen arvoitus, jota sinä et osaa ratkaista. Ei ole kaukana se aika, jolloin minä en enää huoleta maailmaa ja jälkeeni minä en jätä mitään muuta kuin kurjan, häväistyn nimen, onko se paljon? Greta, tuntuisiko sinusta pyhyyden pilkalta, jos minä pyytäisin sinulta anteeksi?"
"On toisia, joilla on enemmän anteeksi annettavaa", sanoi Greta. "Yksi niistä odottaa sinua tällä hetkellä, ja, ah, tyttöparka, hänen sydämensä on murtunut!"
Hugh Ritson painoi päänsä alas, ja Greta sulki oven jälkeensä.