X LUKU.
Oli myöhäinen ilta. Vetiset hunnut, jotka usein ilmestyvät erottamaan päivää yöstä, riippuivat taivaalla. Tuuli oli yltynyt ja puut huokailivat. Kun Hugh Ritson saapui mökille, oli kaikki pimeää sen ympärillä, paitsi sitä valojuovaa, joka takasta lähtien lankesi avoimesta ovesta portaille ja pihalle. Takan ääressä istui vanha loordi Fisher, orapihlajakeppi jaloissaan, kyynärpäillään polviinsa nojaten ja kasvot käsiin hautautuneina. Uninen takka heitti hiiltyvää valoansa hänen painuneeseen, valkeaan päähänsä. Kun Hugh Ritson astui keittiöön, kohotti vanhus päänsä ja kasvoilla kuvastui sanaton murhe ja moite yht'aikaa, Hugh Ritsonin ylpeä mieli painui hänen katsellessaan tätä äänetöntä surua. Vanhuksen katse oli kuin haavoitetun koiran, joka katselee raakaa isäntäänsä.
Lammaskoira makasi pitkin pituuttaan lieden edessä. Keittiö oli tyhjä eikä kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon nakutus ja sirkkojen laulu. Mutta Hugh Ritsonin epävarman askelen kopsaessa kovaan savilattiaan avautui sänkykamarin ovi, ja Greta tuli sieltä häntä vastaan.
Vuoteen ääressä paloi kynttilä. Takan vieressä istuivat Mercy Fisher ja kirkkoherra Christian. Mercyn pää lepäsi heidän välillään olevalla pöydällä ristiin heitetyillä käsivarsilla. Toinen käsi oli auki, ja pitkä keltainen tukka irtonaisena peitti sekä kädet että ruumiin yläosan ja kirkkoherran käsi silitteli hyväillen sitä. Hugh Ritsonin astuessa huoneeseen kirkkoherra nousi ja kylmästi kumartaen poistui. Greta oli ennemmin jättänyt huoneen ja keittiössä he toisensa tapasivat.
Mercy kohotti päänsä ja katsoi Hughiin. Ei ollut kyyneltä uupuneissa, punaisissa, turvonneissa silmissä, eikä ainoakaan huokaus kohonnut aaltoilevasta rinnasta. Hän nousi ääneti ja ottaen Hughin käden omaansa johti hänet vuoteen luo.
"Katso, siinä hän on", hän sanoi järkyttävän vakavasti ja kohotti toisella kädellänsä nenäliinan pieniltä kasvoilta. Hugh Ritsonia värisytti. Hän näki omat piirteensä, niinkuin muisto olisi kaukaisilta, menneiltä ajoilta loihtinut ne esiin.
Mercy vapautti kätensä ja äänettömänä peitti kasvonsa. Mutta hän ei itkenyt.
"Minun pikku Ralphieni", hän sanoi selittäen, "kuinka äänetön se onkaan nyt! Oi, sinun olisi pitänyt nähdä se silloin, kun se oli kuin aamuauringon hohtava säde. Miksi sinä et tullut ennemmin?"
Hugh Ritson seisoi katsellen lapsen kuolleita kasvoja eikä vastannut mitään.
"Parasta on, että asia on, niinkuin on", hänen sydämensä kuiskasi sinä hetkenä. Seuraavana hetkenä koko hänen olentonsa vapisi. Mitkä olivat ne ajatukset, jotka kutsumatta olivat kohonneet hänen sielustansa? Eikö ollut parempi, että hänen lapsensa lepäsi tuossa kylmänä, kuin että hän täyttäisi tämän yksinäisen talon ilolla ja rakkaudella? Oliko hän sitten niin musta konna? Jumala varjelkoon siitä! Kuitenkin parasta on näin.
"Kaikki on ohi nyt", virkkoi Mercy ja hänen kätensä putosivat hervottomina kasvoilta. Hän käänsi väsyneet silmänsä Hughiin ja lisäsi: "Me olemme saaneet jo rangaistuksemme."
"Rangaistuksen?" sanoi Hugh — "me?" Seurasi hetken äänettömyys, ja laskien äänensä, niin että se oli tuskin kuuluva, hän sanoi: "Sinun kuormasi on raskas kantaa, tyttöparkani."
Mercyn hennot sormet liikkuivat hiukan.
"Minä en voi sitä enää kantaa", hän vastasi.
"Moni on ajatellut samoin ennen sinua", sanoi Hugh, "mutta Jumala yksin tietää, kuinka paljon me jaksamme kantaa, ennenkuin olemme tarpeeksi koetellut."
"Hyvä, kaikki on nyt ohi", kertasi Mercy kuuntelematta häntä.
Hän puhui itsestänsä, niinkuin hänen päivänsä olisivat jo päättyneet ja kärsimys olisi ohi, niinkuin hänen elämänsä lanka olisi punoutunut tuossa vuoteella lepäävän pienokaisen olentoon, jonka tie nyt oli päättynyt. Hugh Ritson katsahti häneen ja hänen kasvolihaksensa vavahtelivat. Mercyn uupuneet silmät olivat vielä kuivat, niiden hämärä valo tuli kuin jostakin kaukaa sumujen takaa.
"Kuinka minä rukoilinkaan, että saisin nähdä Ralphieni!" hän huokasi. "Minä ajattelin, että Jumala olisi määrännyt, etten minä saisi koskaan nähdä lastani. Ehkäpä se oli minun rangaistukseni kaikesta — kaikesta, mitä on ollut. Mutta minä rukoilin yhä. Oi, sinä et voi käsittää, miten paljon minä rukoilin! Mutta sen täytyi olla kirottua rukousta."
Hän kätki kasvonsa uudestaan käsiinsä ja lisäsi odottamattoman innostuneesti:
"Jumala kuuli minun rukoukseni ja vastasi siihen. Mutta katso!" Hän osoitti lasta. "Minä näin hänet — niin, minä näin hänen — kuolevan!"
Hugh Ritson oli liikutettu, mutta hänen sydämensä oli katkera. Tänä hetkenä hän kirosi sen uskollisuuden, joka sitoi tuon naisen sielun häneen. Jospa hän voisi tallata sen jalkoihinsa ja katkoa iäksi sen ketjun, jolla hän piti tuota typerää olentoa sidottuna.
"Hugh", jatkoi Mercy ja hänen äänensä sai vienon soinnun, "me eroamme nyt iäksi. Meidän Ralphiemme — sinun ja minun — kutsuu minua. Minä en voi elää ilman häntä, Jumala ei tahdo minua pakottaa siihen. Hän on rangaissut jo minua ja Hän on armollinen. Ajattelehan, meidän Ralphiemme on taivaassa."
Hän vaikeni, puri huultansa ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvonsa saivat kuoleman ilmeen ja äkkiä hänen koko olentonsa muuttui äärettömän tuskaiseksi.
"Tiedätkö, jokin kuiskasi tänä hetkenä minulle, että Jumala on rangaissut meitä niin, ettei Ralphie olekaan taivaassa, ja että isän synnit —. Oi, minun lemmikkini, minun rakkaani!"
Kirkaisten hän kääntyi kädet levällään vuoteeseen, sulki lapsen syliinsä ja suuteli sitä hellästi.
Kyyneleet tulvehtivat vihdoin esille ja huuhtelivat pienokaisen äänettömiä kasvoja. Hugh Ritson ei voinut kauempaa tätä näkyä kestää.
"Mercy", hän sanoi, ja hänen äänessään oli syvä, värisevä sointu. "Jos on olemassa jotakin syntiä, se synti on minun, ja jos on olemassa jokin rangaistus, sekin on minun. Mitä tulee sinun pikku poikaasi, ole varma, että hän on taivaassa." Hän oli astunut ovelle ja tarttunut puiseen vetimeen. "Sinä sanoit oikein, me emme enää koskaan tapaa", hän sanoi omituisella äänellä. "Hyvästi."
Mercy kohotti kyyneleiset kasvonsa. "Anna minulle kätesi erotessamme", hän sanoi rukoilevalla äänellä. Hugh oli toisella puolella vuodetta, ja Mercy ojensi hänelle kätensä vuoteen yli. Hugh astui askelen lähemmä ja sulki tarjotun käden omaansa. Heidän välillänsä ja heidän yhtyneitten käsiensä alla lepäsi lapsi. "Hugh, me emme voineet rakastaa tässä maailmassa — jokin johti meitä harhaan, mutta me yhdymme vielä kerran, emmekö yhdy?"
Hugh käänsi silmänsä toisaalle.
"Ehkä", hän vastasi.
"Lupaa minulle", pyysi Mercy, "lupaa se minulle."
Hugh hengitti raskaasti.
"Jos on olemassa Jumala ja vanhurskas tuomio, me kohtaamme vielä jälleen", hän myönsi.
Hänen äänensä katkesi. Hän kääntyi kiireesti ympäri ja riensi ulos huoneesta.
XI LUKU.
Yö oli tavattoman pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Tuuli huokaili raskaasti puissa. Kun se joskus hetkiseksi tyyntyi, kuului ilman läpi veden synkkä kohina kaukaisista koskista.
Hugh Ritson asteli pimeässä painunein päin. Hän ei kulkenut nyt kaivosvuorelle, vaan päinvastaiselle suunnalle. Kun hän saapui kylään, hän pysähtyi Lentävän Hevosen luona. Äänekkäät naurunpuuskat kuuluivat salista, jonka akkunoita punaiset verhot peittivät.
Hän seisoi ovella, joka avautui kapakkahuoneeseen. Kapakan emäntä, seisten selin häneen, jutteli tavattoman innokkaasti muutaman laakson vaimon kanssa, joka seisoi kannu kädessä myymäpöydän toisella puolella.
"Mitä, eukko, ettekö todellakaan ole kuullut, mitä tapahtui Ghyllissä tänä aamuna?"
"En, Bessie, minä olen ollut ahkera kuin muurahainen koko päivän pesten ja silittäen."
"No, sieltähän kuuluu aivan kummia. Kaksi veljestä ja sellaisia kelvottomia. Siellä tuli lopulta ilmitappelu ja herra Hugh kuuluu olevan kuoleman kielissä siitä iskusta, jonka tuo pitkä kolppana hänelle antoi."
Hugh Ritson tömisti kovasti jalkojansa ovella.
"Sanokaa miehellenne, että minä tahdon tavata häntä", hän sanoi käskevästi.
Kapakan emäntä katsahti ylös, kääräisi lautasliinan kokoon ja vastasi hermostuneesti: "Kyllä, herra." Sitten hän luntusti salin ovelle ja avasi sen. Meluisat äänet, höyryt ja inhoittavat hajut hyökkäsivät kilvan raittiimpaan huoneeseen. "Tommy!" hän huudahti, niin että se kirkuvana kuului yli muiden melun.
Kapakan isäntä ilmestyi.
"Voitteko lähettää minulle kyytirattaat puoli viideksi huomenaamuna?" virkkoi Hugh.
"Ehkä; se on kyllä sangen varhainen hetki, luullakseni", inisi kapakan isäntä.
Puhuessaankin hän veti pitkävartista piippua ja hänen punakoille kasvoillensa ilmestyi kaksimielinen hymy.
"Minun täytyy joutua viiden junalle", selitti Hugh. "Lontooseen?" toinen poski irvistyi lukemattomiin poimuihin.
"Sanoin viiden junalle", sanoi Hugh kiivaasti. "Mää en sano millonkaan, ei. Se olisi kolme puolikruunusta."
Hugh heitti puolen sovereignen rahan myymäpöydälle.
"Lähettäkää se täsmälleen puoli viisi."
"Ghylliin?"
Kureet poskella näyttivät nyt tasoittuneen.
"Kaivosvuorelle."
Salin ovi avautui uudelleen, ja Natt ilmestyi kynnykselle. Tallimiehen uniset silmät avautuivat ja välähtivät tietävän näköisinä. Sitten hänen pyöreät kasvonsa katosivat ja hänen livertävä äänensä sekaantui toisten äänekkääseen meluun. Seuraavana hetkenä ovi heitettiin selkoselälleen, ja Drayton vetelehtivänä ilmestyi kapakkahuoneeseen. Hänen tukkansa oli laskeutunut otsalle, josta hattu oli työnnetty takaraivolle. Sikaari savusi hänen suussansa, ja sormiensa päät hän oli tukkinut liivinsä taskuihin.
"Tuu sisään, mull' on jotakin näytettävää sinulle", hän hohotti.
Hugh ei hievahtanut paikoiltaan, vaan nosti kuitenkin päänsä ja silmäsi huoneeseen. Puolet koko laakson kelvottomimmasta roistoväestä oli kerääntynyt pöydän ympärille, ja heidän haamunsa näyttivät sinisiltä savun sisässä. Suuren takan puisella reunuksella oli auki suuri kirja, jonka lehtiä ovelta puhaltava tuuli selaili.
"Mää en ol' unohtannu, mitä sää sanoit kauan aikaa sitten kirkkoherran kirjast'", sanoi Drayton, "tässä se on ja verraton kalleus se onkin. Sinä tahroit peloittaa mua sillä, mutta varjele taivas, miten kauheasti minä siitä pirän. Kuuntele."
Drayton astui takaisin huoneeseen, käänsi lehtiä ja alkoi ilakoivalla äänellä lukea:
"1847: marrask. 18. — Thomas sanoi, että Allan on äskettäin tullut Skotlannista, on skotlantilaista syntyperää, ja että hänen vaimonsa on irlantilainen, ja että heillä on lapsi, nimeltä Paul, joka on vasta muutaman kuukauden vanha eikä vielä kävele."
Se oli kirkkoherran muistiinpanokirja.
"Sehän on verrattoman hyvä, eikös olekin, herra Hugh Ritson?" sanoi Drayton kohteliaasti kumartaen ja osoittaen harvinaista sivistyneisyyttä, jota seurasi merkitsevä sivukatse hänen hohottaviin seuralaisiinsa, jotka istuivat siinä ympärillä.
Hugh Ritson seisoi jäykkänä ja sanoi tyynesti:
"Mistä olet saanut tuon?"
Kun tämä kysymys oli lausuttu, kuului pöydän ympäriltä mitä erilaisinta tirskunaa ja murinaa, aivan kuin tässä olisi tehty verraton sankarityö. Hugh Ritsonin silmät kiersivät miehestä mieheen ja katse tuli yhä tiukemmaksi.
"Olette sen varastaneet, olen siitä varma", hän sanoi hiljaa.
"Entäs sitten?" rähähti Drayton. "Se oli hienoa hommaa. Natt viekoitteli pois methodistin, ja sill'aikaa minä supelsin kirjan."
Drayton näytti ylpeilevän osastaan mikä hänellä oli tässä erinomaisessa näytelmässä, ja hänen ystävänsä nauraa hohottivat hänen loistavalle selityksellensä. Nattin uniset silmät olivat yliluonnollisen kirkkaat tänä suurena hetkenä.
Hugh Ritsonin otsa synkkeni raivosta.
"Tämä on teidän kiitollisuuttanne seurakuntanne paimenta kohtaan", hän sanoi.
Kuului taas tirskunaa ja murinaa pöydän ympäriltä.
"Yhdelläkään teistä ei taida olla syytä pitää kirkkoherra Christianin puolta", sanoi Hugh lujalla äänellä. Hän katsoi terävästi pöydän ympärillä istuvien miesten kasvoihin, ja nauru alkoi vähitellen tyrehtyä. "Reuben Rae, kuka hoiti teidän sairasta vaimoanne? — John Proudfoot", — sepälle — "mitä voitte kertoa siitä ajasta, jolloin lapsenne makasi kuumeessa?" Hänen vilkas silmänsä tunkeutui salin jokaiseen soppeen, ja useampi kuin yksi iloinen veitikka painoi päänsä rinnallensa. "Te nauratte vielä, te kelpo sankarit, kun teidän hyväntekijänne taloon on varas tunkeutunut."
Drayton harppasi häntä kohti.
"Tuki kitas ja paikalla", hän karjui.
Hugh Ritson ponnisti hillitäksensä itseänsä.
"Minä en ole tullut tänne rähisemään", hän sanoi tyynesti.
"Hempeämielinen mammanlellu, huh, se sinä olet, kuuletko?" pyhähti
Drayton.
Hughin kasvot väännähtivät, mutta hän kääntyi ympäri ja oli jo seuraavana hetkenä tiellä.
Drayton seurasi häntä ulos äänekkäästi nauraa hohottaen. Hugh kääntyi äkkiä ympäri ja sulki oven. Sitten hän kääntyi Draytoniin, jonka innoittavat kasvot olivat epäselvinä hänen edessänsä verhojen takaa tuikkivassa punertavassa valossa.
"Sinä olet koettanut kiduttaa minua", hän sanoi, "aivan kuin koettaisit hirttää koiraa hännästänsä ja kiskoisit hampaita rotan suusta. Sinä olet uhannut myöskin inhoittavalla tavalla kiduttaa jaloa ja hyvää naista. Sinä olet roisto ja sinä tiedät sen. Mutta sinäkin epäröisit, jos sinä varmasti tietäisit, kuka tai mikä sinä olet. Anna minun sanoa se sinulle uudestaan nyt, kun me olemme kahden ja kun minulla ei ole mitään persoonallisia etuja ajettavana. Sinä olet se mies, jonka nimen minä sinulle annoin — Paul Lowther, Robert Lowtherin poika — ja tuo nainen, minun veljeni vaimo, jonka sinä omaa etuasi tavoitellessasi tahdot pakottaa asumaan saman katon alla sinun kanssasi, on sinun oma sisaresi." Draytonin raaka naurun hohotus kuului yli puissa tohisevan myrskytuulen. Hänen seuralaisensa sisällä kuulivat sen ja vaikenivat kuuntelemaan.
"Se on sievä, vanha juttu, tuo. Annapas olla — sinä olet kertonut sen ennenkin, muistaakseni."
"Silloin se oli valhe, nyt se on Jumalan nimessä totta!" vakuutti Hugh.
Drayton nauroi taaskin.
"Ja silloin sitä uskottiin, mutta nyt ei uskota. Ei, ei, herra Hugh, se ei kävele."
"Me saamme nähdä."
Hugh Ritson oli pyörähtänyt ympäri ja mennyt. Drayton palasi takaisin ystäväinsä luo. "Eikö kyyhkynen tuo riistaa nokassaan, kun se palaa pensaaseen?" hän mutisi.
"Ei, sillä on nokassa komea, valkoinen höyhen", sanoi vanha Reuben Rae.
"Ei se riistaa kokoa, jolla on vain kieli aseena", päätti John, seppä.
* * * * *
Hugh Ritson asteli pimeässä kaivosvuorelle. Sulatusuunista hohti valoa eteläiselle taivaalle, ja vuorenjyrkänteet häämöttivät epäselvinä sen valossa. Koneen jyske, ketjujen kolina ja viiltävä lapioiden kirskuna, kun miehet loivat kopista malmia pengermälle, olivat ainoat äänet, jotka kuuluivat tuulenpauhinan yli. Gubblum työskenteli aivan kaivosaukon suulla. "Oglethorpe", sanoi Hugh, "kuinka monta vuoroa on alhaalla työssä tänä yönä?"
"Kaikki, paitsi kahta miestä — vanhaa Reubenia ja Jim Southia."
"Sittenhän ne ovat valinneet työn."
"Niin, toiseks' kahreks' viikoks' — luottaen siihen, että saavat palkkansa jo ennen sitä, jos Jumala suo."
"He eivät tule pettymään."
Hugh Ritson kääntyi pois. Gubblum työnsi kärrynsä pengermän reunalle ja levähti mutisten itseksensä: "Joka tapauksessa hän kestää sen aivan kylmästi."
Mutta ulkonainen tyyneys hävisi heti, kun Hugh Ritson pääsi omaan huoneeseensa kaivosvuoren juurelle. Hän valeli polttavaa otsaansa uudestaan ja yhä uudestaan. Hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti ja hän pisti hikiset kätensä kyynärpäitä myöten kylmään veteen pitäen niitä siellä useita minuutteja. Pitkään aikaan hän ei hetkeksikään istahtanut. Hän käveli lakkaamatta ja kiusaantuneena, ja hänen herpaantunut jalkansa oli raskas ja laahustava. Sitten hän heittäytyi leposohvaan, pyöri siinä hetkisen ja alkoi taaskin surullisen marssinsa. Nämä tunnit kuluivat hitaasti.
Hän kertasi kohta kohdalta päivän elämykset. Ja yksitellen syöksyivät hänen mieleensä kaikki ne tapaukset, joita hänelle oli sattunut näinä kahtena vuotena isän kuoleman jälkeen. Myrsky raastoi esille kaikki jo haihtuneetkin muistot. Ja jokaisella muistolla oli oma katkera makunsa ja ne saastuttivat koko hänen sielunsa kuin rutonhuurut. Hän koetti suojata itseään itseänsä vastaan. Mitä hän ensin oli aikonut tehdä, oli ollut vain etsiä eittämätöntä laillista oikeuttansa, ja — jos hän oli mennyt pitemmälle uskaltamatta ajatella, ennenkuin teko oli tehty — oli se ollut rakkaus, joka hänet oli harhaan vienyt. Oliko siis niin raakaa etsiä oikeutta, niin häpeällistä rakastaa?
Mutta yli vaihtelevien omantunnon soimausten, yli tukahdutetun katumuksen, yli rakkauden tuskain ja ristiriitojen, puhui koston ääni hänen sielussansa. Tämä mies, hänen välikappaleensa, nyt hänen isäntänsä, Paul Lowther, täytyi nujertaa maahan ja hänen luikerteleva apurinsa hänen kanssaan. Mutta miten? Oli vain yksi tie — paljastaa itsensä. Nyt se oli ainoa tie, joka tyydyttäisi hänen petettyä ja solvaistua henkeänsä. Hänen täytyy mennä oikeaan paikkaan ja sanoa: "Minä olen tehnyt väärän valan ja ryöstänyt sen kautta veljeni vapauden. Mies, joka tuomittiin Paul Draytonina, onkin Paul Ritson. Kaikki on minun syyni."
Se kaataisi tämän hävyttömän roiston lokaan, mutta millä hinnalla! Vangin puku, jota nyt kantaa hänen veljensä, joutuisi silloin hänelle. Ja mikä lohdutus se olisikaan, että ryöväri itse joutuisi rikoksestaan kärsimään! Mutta miksi puhua lohdutuksesta tällaisessa asiassa! Oliko hänellä mitään muuta mahdollisuutta? Mistä hän löytäisi sellaisen paikan, johon taivaan pilvien läpi valo kirkastaisi hänen tietänsä? Hän matkusti kohden synkkenevää yötä ja hänen elämänsä päivätyö oli tehty.
Mitäs sitten, jos hän antaisi kaiken mennä menojaan? Silloin hän olisi häväisty, perikatoon joutunut mies, joka on ajettu kuin koira ulos hänen isänsä talosta ja jonka aina täytyisi nähdä, kuinka muukalainen siinä isännöi. Voisiko hän juoda niin katkeran kalkin? Katkeran! oh, tuhat kertaa katkerammaksi se tuli sen kautta, että hän itse, oman loppunsa alussa, oli asettanut roiston sille paikalle, jota hän nyt hallitsi.
Ei, ei, ei! Paul Lowtherin täytyy kukistua ja hänen kanssaan täytyy kukistua myöskin erään paremman miehen sortuneen jäännöksen. Niin, paremman miehen, sanokoon maailma mitä tahansa!
Voisiko tapahtua, etteivät he uskoisi häntä? Kun hän sanoo: "Vangitkaa minut — minä olen valapatto", he ehkä vastaavat: "Ei. Te tunnustatte itsenne rikolliseksi senvuoksi, että saisitte kostaa sille, joka on ajanut teidät pois talostansa." Hugh Ritson naurahti julmasti, kun tällainenkin mahdollisuus johtui hänen mieleensä: Roisto pelastuu rangaistuksesta kun hänen vihamiehensä syytöspuhe muuttuu puolustukseksi.
Ovelta kuului koputus. Hän oli niin sotkeutunut näiden ajatusten sokkeloihin, ettei aluksi ymmärtänyt, mitä koputus tarkoitti. Lopuksi hän hallitsi itsensä ja huudahti:
"Sisään!"
Gubblum Oglethorpe astui huoneeseen.
"Kahrentoist' vuorolaiset ovat juuri lähröss' ales, mutt' tahtovat vierä muutamia pölkkyjä mukanaan. Sanovat, että suojusvarustukset hiekkaosalla ovat alasromahtamaisillansa."
Hugh Ritson ponnisti tahtoansa tajutaksensa Gubblumin sanoman.
"Käskekää heidän ottaa pölkkyjä", hän myönsi matalalla äänellä.
Gubblum peräytyi ovelle ja pysähtyi.
"Oletteks' kuullut viimeisiä uutisia vanhan Matthan mökilt'?" hän kysyi toisella äänellä.
"Mitä uutisia, Oglethorpe?" sanoi Hugh pää painuneena yli pöydän.
"Robbie Southin muija oli tääll' kaivoksell' ja sanoi, että Mercyn pikku vauva on muuttannu pois."
Hugh ei kohottanut silmiänsä.
"Sekö uutinen on viimeinen?" hän kysyi.
"Ei, vaan pahin. Tyttö itte repi siteen silmiltään ja on iäks' päiväks' tullu sokeaks' kuin kivi."
Hughin pää painui lähemmäksi pöytää.
"Hyvää yötä, Oglethorpe", hän sanoi.
Gubblum peräytyi ovesta ulos ja mutisi astellessansa kaivokselle:
"Kylmä mies, joka tapauksessa."
Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta? Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia oikkujansa?
Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho — oh, sellaiseen alentuvat vain ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä varten.
Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus — kumpaa tuli seurata? Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.
Unta hän ei toivonut — unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja katseli alas heihin molempiin.
"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa, ovat siunatut."
Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä. Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää vasten — voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa, ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä."
Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi. Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta — vain unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon. Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen. Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan. "Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää, toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti sohvaan.
Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni, joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet. Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin, kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.
Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."
Seuraavana hetkenä kuului huuto: "Herra Ritson!"
Hän kuunteli ja päivän hämärtäessä hänen kivettyneet kasvonsa hymyilivät julmasti.
"Herra Ritson!" kuului taas ja piiskan varrella kolkutettiin oveen.
"Kapakoitsija Tommy", sanoi Hugh Ritson ja purskahti katkeraan nauruun.
"Tuo Tommy oli siis minun pelastava enkelini, hoh!"
Toinen korvia vihlova nauru. Kapakoitsija istuen kuskipenkillä kuuli sen ja ajatteli itseksensä: "Siellä on joku hänen kanssansa."
Hugh Ritson painoi koko päänsä pesuvatiin ja hankasi sitten kiivaasti karkealla pyyhkeellä. "Minun viimeinen uneni on ohi", hän sanoi katsahtaen kauhuissaan sohvaan. "Minun täytyy tehdä se, johon velvollisuuteni vaatii, mutta ei enää painajaista eikä unia!"
Hän avasi oven, heitti karkean vaipan ajajalle, veti ulsterin päälleen ja hyppäsi rattaille. He lähtivät matkalle kiireisellä vauhdilla. Kolea aamutuuli puhalsi yli laakson. Aurinko nousi Cat Bellsin yli, mutta Hugh Ritsonista tuntui kuin hän olisi matkustanut ainaista yötä kohden. Hän istui käsivarret ristissä ja pää rinnalle painuneena.
"Oletteks' kuullu, mitä on vanhan loordi Fisherin mökill' tän' aamun' tapahtunnu?" kysyi majatalon isäntä.
Hugh vastasi matalalla äänellä.
"En ole kuullut mitään."
"Tyttö on seurannu lastaan sanken orottamatta. Niin, hän on myöskin menny. Kuollu noin puol' tuntia sitten. Sivukulkiessan' kuulin sen kirkkoherra Christianilt'."
Hugh Ritson taivutti painuneen päänsä vieläkin alemma.
XII LUKU.
Kello kaksi sinä päivänä Hugh Ritson saapui Eustoniin. Hän otti ajurin ja ajoi Whitehalliin. Sisäasiaintoimituskunnassa hän kysyi ministeriä. Sata vastusta nousi hänen tiellensä estämään häntä tapaamasta toimituskunnan päällikköä. Yksi virkamies neuvoi häntä toisen, toinen kolmannen, kolmas neljännen luo.
Hugh Ritson oli tuskin sellainen mies, joka saattoi ottaa lukuun sellaisia esteitä. Hänellä oli asiaa ministerille eikä kenellekään muulle. Parlamentilla oli istunto ja ministeri oli mukana. Hugh Ritson etsi häntä sieltä. Hän selitti asiansa muutamin sanoin, ja ministeri kuunteli häntä epäilevin ilmein.
Ministeri oli tyhmä yorkshirelainen, jonka hyvät päivät olivat tehneet luonnottoman pulleaksi ja kömpelöksi. Aluksi hän katseli vierastansa ilmeisesti epäillen hänen järkeänsä, mutta kun tämä epäilys näytti turhalta Hughin johdonmukaisten selitysten vuoksi, hänen mielensä näytti tekevän omin käsin puhkaista koko mätäpaise.
Pian ilmestyi yorkshirelaisen kasvoille kuitenkin varjoja, jotka syntyivät vakavammista syistä kuin tuon epäilyttävän miehen liikatunteellisuudesta.
"Eikö teidän olisi paras jättää asia huomiseen ja tulla aamulla minun luokseni Whitehalliin?" hän sanoi osoittaen suurempaa huomaavaisuutta kuin tähän asti. "Jos te silloinkin vielä olette samaa mieltä, minä annan asian yleiselle syyttäjälle."
Hugh Ritson kumarsi hyväksyvästi.
"Ja saanko minä käydä myöskin vankilassa?" hän kysyi.
"Luultavasti. Se on kyllä vasten uusia määräyksiä, etteivät kuritushuoneessa saa käydä kutkaan muut kuin vankilan viranomaiset ja henkilöt, jotka tahtovat tutustua vankilan rangaistustapoihin. Mutta saamme nähdä, mitä voimme tehdä."
Sinä iltana Hugh Ritson pistäytyi St. Margaretin luostarissa. Oli myöhä, kun hän astui sisään ja kun hän palasi puoli tuntia sen jälkeen, olivat lamput Abbey Gardensilla sytytetyt. Valo lankesi päivystäjä-sisaren kasvoille, kun hän avasi hänelle oven. Hänellä oli harmaa puku, mutta ei huntua, ja päätä peittävän liinasiteen alla silmät olivat punaiset ja turvonneet.
Hugh Ritson vihelsi ajurin Broad Sanctuarylla ja ajoi Hendoniin. Haukka-Haikaran kapakkahuone oli täynnä kantajia, kuorma-ajureita, tienkiertäjiä ja maatyöläisiä, kaikki juoden ja meluten. Mutta tästä näennäisestä vilkkaudesta huolimatta koko paikka oli rappeutuneen ja häviävän näköinen. Jabez tarjoili myymäpöydän takana. Hän oli suuresti entisestänsä edistynyt ja piti päänsä pystyssä, kuten ainakin nuori keikari, joka juuri on vanhempain holhouksesta vapautunut ja pääsee omin neuvoin esiintymään suuressa maailmassa. Rouva Drayton istui neulomassa samassa huoneessa, jossa Mercy kerran oli leikkinyt naapurin lasten kanssa. Kun Hugh Ritson astui hänen luokseen vanha rouva hätkähti.
"Herra hyvästi siunatkoon, herra, oletteko se te. Minä olen niin pelännyt, kun minä silloin itkin ja valitin ilman aikojani. Ja mitä hyvää minä olen siitä saanut? Sen erän perästä ei minun oma lihani ja vereni, kuten hyvin voitte sanoa, ole tuntenut minua."
"Tarkoitatteko koet-laisuutta?" kysyi Hugh Ritson.
"Koettapa koetta!" voivotti kapakan emäntä kohottaen silmänsä samalla, kun neulintikkujen kilinä lakkasi. "Minun Paulini ei ollut siellä. Cummerlannissa taas, herra — itse kuulitte, mitä hän minusta sanoi." Hänen talousesiliinansa nurkka kohosi silmille. "Minusta, joka olen häntä sillä hellyydellä kasvattanut! No", päättävästi itseänsä hilliten, "minun sydämeni on niin täysi ja minä kostan hänelle ansion mukaan. Minä uhallakin annan talon ja tavaroiden mennä, se on totinen tosi. Minä luotan Luojaan, ja tuo Jabez, ei hänkään ole oikea lapsi."
Kun Hugh Ritson teki lähtöä, vanhan rouvan kiihko lisääntyi. Hän pani neuleen syrjään ja kiireesti askarteli ensin päähineensä nauhoilla ja sitten esiliinallansa.
"Kuunnelkaa minua", sanoi Hugh. "Tänään on perjantai. Maanantaina teidän pitää mennä siihen luostariin, jossa näitte Paulin äidin. Kysykää sisar Gracea. Muistatteko — sisar Gracea. Hän sanoo teille kaiken."
Kello oli melkein yksitoista, kun Hugh Ritson palasi kaupunkiin. Kadut olivat tungokseen asti täynnä, ja monta pitkää tuntia hän kulki ihmisvirrassa, joka vyöryi edestakaisin Strandilla. Tässä ihmiskasvojen lainehtivassa meressä eivät missään tuskan ja kärsimyksen jäljet näkyneet selvemmin kuin hänen kasvoillansa.
Hänen tunteensa olivat kääntyneet sellaiselle ladulle, jota hän ei olisi toivonut. Hän oli kuin lastu laineilla, jotka heittelivät häntä oudoille vesille, pilvenhattara ilman ankkuria taivaan tuulissa. Sen lisäksi hän tunsi selvemmin kuin koskaan ennen, että yön hetket muuttavat ihmisen herkemmäksi ja aivan toiseksi kuin päivällä. Yhdenkään kasvoilla tuossa kasvojen meressä ei näyttänyt kuvastuvan se salainen pelko, ilmeellinen ilo ja katkerin tuska, joka yön hiljaisina hetkinä yksinäisen ihmisen sydämeen hiipii täyttäen sen onnella tai epätoivolla.
Kuinka kauheata olikaan joutua synnin ja kärsimysten hyökylaineille tällaisin tuskain raatelemin tuntein! Hän tunsi — tahtoipa tai ei — olevansa peto, joka oli hävittänyt orpojen onnen ja murtanut leskien toiveet, niinkuin hän olisi julmin ilmein katsellut syrjästä vapisevaa miestä, joka oli kumartunut hänen kynnykselleen kuolleen naisen yli, jonka elämän hän oli tuhonnut.
Niin, ei vain menneisyys kohottanut kaikkia kauhujaan hänen mieleensä, vaan myöskin tulevaisuus turmiota uhkasi. Hän tiesi, että se nuori tyttö, joka punertavassa musliinissaan hymy huulillaan sipsutti katua idästä länteen, oli kuin luotu herättämään uinuvat vaistot, joiden mutaisista lähteistä kuohuva häpeän lieju lopulta peittää kaiken vihannan.
Hän kauhistui itseänsä; hän vapisi, niinkuin pyövelin käsi äkkiä olisi laskeutunut hänen olkapäällensä. Hän vapisi vielä enemmän, kun näki kuin peilistä omien kivettyneitten kasvojensa kuvan ja mieleen johtui ajatus, että toisetkin saattaisivat nähdä sen, minkä hänen silmänsä näkivät.
Hän kulki Arundel Streetiä ja kääntyi Embankmentille. Ei, ei, ei! Armollinen Jumala ei voi sallia, että toinen näkisi niin syvälle toisen sydämeen. Silloin ihminen tietäisi hyvän ja pahan. Hänen mieleensä sukelsi ajatus, että tämä tunne oli sama kuin mahtoi olla ensimmäisillä ihmisillä, kun he syötyään hyvän ja pahan tiedon puusta saivat kuulla kirouksen ja katkeran tuomion.
Täällä tyhjällä käytävällä, joka kaikuna kertasi hänen askeltensa äänen, ilma oli vapaa. Hän paljasti päänsä, ja lempeä länsituuli leikki hänen hiuksillansa ja viillytti hänen ohimoitansa. Pään päällä ei tuikkanut ainoatakaan tähteä, ja virta, joka vieri verkalleen syvässä uomassansa, oli synkkä ja uhkaava. Mutta vielä synkempi oli elämän virta, jonka pohjamutiin hän avuttomana oli painunut.
Hän oli kuullut, että Thames vaatii vuoden jokaisena päivänä yhden ihmisuhrin ja nojatessaan marmorireunustan yli hän aprikoi, olisiko se jo tänäkin päivänä, jonka viimeiset hetket olivat käsillä, veronsa saanut. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän ajatteli, että ehkä juuri tällä hetkellä musta vesi hänen alapuolellansa uhkaavana vyöryi uhriansa vaatien.
Hän asteli edelleen, ja epäselvä ihmisten hyörinä ja melu saapui Strandilta hänen korviinsa. Mitä sittenkin on joen vanhan jumalan vaatimus kaupungin hirviön vaatimusten rinnalla? Ja nyt kun päivän melu oli häipynyt, Hugh Ritsonin ajatus kääntyi kaikkeen, mitä hän kaukaisessa pohjoisessa oli taaksensa jättänyt. Siellä, äänettömyydessä ja pimeydessä, vuoristojen välillä, huojuvien puiden ja kuohuvien koskien seutuvilla olivat puolet hänen tuhotun elämänsä raunioista. Kajastus vanhan Lontoon monista valoista ei ulottunut sinne asti, mutta se mies, joka niille paikoille oli luonut synkän varjon, kulki nyt täällä.
XIII LUKU.
Kello löi puoliyötä, ja hän suuntasi askelensa siihen hotelliin, josta oli tilannut vuoteen. Hän ei yrittänytkään nukkua, vaan käveli edestakaisin läpi yön.
Aamulla kello kymmenen hän oli taaskin sisäasiaintoimituskunnassa. Hän tapasi ministerin ja muutamia tuomareita hänen kanssaan. Kun hän tuli ulos, hänellä oli taskussaan määräys, että hän saa tavata erästä kuritushuonevankia Portlannissa, ja eräs poliisikersantti seurasi häntä sinne siviilipuvussa. He astuivat junaan Waterloossa kello kaksi iltapäivällä ja joutuivat Weymouthiin kuuden aikaan. Kun he kulkivat meren salmen yli, oli päivä lopussa ja raitis tuuli puhalsi ulapalta. Anglosaksien aikuisen vanhan linnan seinät kuvastuivat uhkaavan synkkinä siniseen veteen Vernon Hillin juurella, mutta etempänä, jossa kallioinen ranta muodosti niemekkeen, keltaiset kivet ja halkeillut sinertävä savi välkkyivät ilta-auringon valossa.
Hugh Ritson ja hänen toverinsa asettuivat yöksi Portlandin yleiseen majataloon. Punakka, pyöreäposkinen, keski-ikäinen mies, parta sileäksi ajettuna ja nuorten tavalla puettuna, istui seurusteluhuoneessa tupakoimassa. Hän vastasi tervehdykseen avomielisen sydämellisesti, niinkuin ainakin mies, joka mielellään tahtoo keskustella. Mutta Hugh Ritson ei ollut ollenkaan juttutuulella, vaan asteli heti päivällisen jälkeen yksinäiselle kävelyretkelle. Hän asteli sitä tietä, joka niemeltä kulkee Chiswellin ja Fortune's Weilin kylien kautta. Kun hän saapui vuorenharjalle, välkkyi vesi joka puolelta, ja hänen alapuolellansa oikealla ja vasemmalla olivat kivilouhimot, joissa vangit työskentelivät. Itse vuorella, nimeltä Grove, oli pitkä graniittiseinä, jonka läpi johti leveä portti pihaan. Se oli kuritushuone ja kolme tai neljä sen edessä olevaa rakennusta oli johtajaa, kappalaista ja muita virkamiehiä varten. Vähän matkan päässä oli ryhmä mökkejä, joissa vartijat ja työnjohtajat asuivat. Näiden mökkien välissä oli muutamia puoteja ja kapakka, nimeltä Koiran Kita.
Hugh Ritson tallusti kapakkaan ja istahti "kommeroon", joka oli erotettu yleisestä osastosta ohuella lautaseinällä. Mutta tämä seinä oli niin matala, että pitkä mies saattoi kurkistaa sisään sen yli ja väli kattoon oli auki. Toiselle puolen tätä seinää oli saapunut muutamia miehiä "pitämään lystiä".
"Nyt minä puhun vangista B 2001", sanoi omituinen kurkkuääni — jota kuullessaan Hugh Ritson hätkähti. "Minä nujersin sen niskat kohta ensi yrityksellä. Suolta tullessa jouruin hänen kanssans' kahren. Nähressäni, ettei hän ollu vielä vanha vetelys, minä sanoin hänelle: 'Vastatullut', sanon minä, 'jos te tahrotte oppia talon tapoja, on teillä ehkä hyvätkin päivät, ei muuta kuin olla ja elää, mutta ellette, voi täällä tulla olo hyvinkin tukalaksi.' 'Mitä te tarkoitatte?' hän kysyi. 'Tämä vartijan toimi', sanon minä, 'ei ole mitään herkkua, ja epäilen, viittisittekö meirän asemassa tehräkään sellaista työtä. On pirettävä kieli keskellä suuta — vettä ja leipää jokaisesta sopimattomast' sanast',' sanon minä. 'Te kuulutte minun ryhmään enkä minä vaari teitä ihmeesti raatamaan, ellette itte minua siihen pakota. Mutta minä tahron, että minun ryhmässäni on reiluja miehiä, jotka eivät kymmenmiehiään pistä kiikkiin.' 'En ymmärrä', sanoo hän. 'Minä sanon siis selvään', sanon minä, 'puolustakaa vartijaanne, niin vartijanne puolustaa teitä.' Hitto vie, jos saaraan tietää, että olen antanut teille tällaisen neuvon, piru minut silloin perii!"
"Sanoitko, saakeli soi!" epäilivät toiset kuorossa.
"Oli sitten kuuma iltapäivä, ja pistettyäni mällin poskeen, minä heittäysin muskettini viereen uinahtaakseni hiukan päivällisen päälle. Toiset kuokkivat etempänä, mutta 2001 ja se nuorukainen, joka kuoli keuhkotautiin, olivat ihan lähellä. No, tulee silloin johtaja ihan 2001 erestä ja karjaisee: 'Vartija', huutaa hän, 'saatte sakkoa huolimattomuudesta.' Tämän sanottuaan hän menee matkoihinsa. 'Vai niin, herra 2001', sanon minä, 'tätä minä en unohra'."
"Mitäs sinä teit?"
"Tein?" — äänekäs ontto nauru. "Tämä tapahtui silloin, kun parakkeja rakennettiin. Eräänä päivänä lensi pala sanomalehteä upseerien asunnosta rakennuspaikalle, ja 2001 sieppasi sen ylös. Hän hypähti ilosta saaressaan uutisia. Mutta kuului: 'Mars matkaan!' Hän sai seittemän paria, kuukauren koppia ja menetti vuorevaatteensa."
Sydämellinen nauru seurasi tätä kertomusta, miten "kymmenmies" kosti "uurelle" tulokkaalle. Hugh Ritson kuunteli ja häntä puistatti.
"Minua ei hämmästytä mitkään sen ukkelin härkäpäisyyret", sanoi toinen ääni. "Hän ol' mun sakissan' suolla ja minä tunnen hänet. Hänet pantiin vellin keittoon, mutta siitäkin hän toimitti ittensä pois. Sitten hänet vietiin räätälien poksiin, mutta hän valitti johtajalle, ettei hänenlaisensa pitkä roikale voi päiväkausia pöyrällä istua. Se miekkonen ei halua helppoa hommaa, se ainakin on varma."
Sitä seurasi äänekäs naurunrähäkkä.
"Sitten he panivat hänet minun ojasakkiini suolle, ja eräänä päivänä tulee vanha pappi sääryksissä ja leveälierisessä hatussa ja suu niin messingillään, kuin talon isäntä olisi hänet tervetulleeksi toivottannu, ja rouva sipsutti alas ja maiskautti häntä suulle. No niin, 2001 tapasi heidät ylivartija Rennellin luona eikä ristikkojen takana. Seuraavana päivänä minä sanon: 'Saittekos mitään, mikä voi auttaa teitä maanalaiselle tielle?' 'Mille?' hän kivahtaa, ja hänen hahmonsa mustaksi muuttuu. 'Maanalaiselle rautatielle', minä sanoin merkitsevästi silmää iskien. 'Menkää tiehenne minun luotani, verenimijä', hän sähähtää. Mutta minä nokastin hänet. Vanhat laiskurit nauroivat kerran ojalla, kun Rennell saapui. 'Kuka siellä hohottaa?' hän sanoo. '2001', sanon minä, 'hänell' on alituiset kujeet ja laiskuus mielessä'."
"Ha, ha, ha! Mitä hän sai?"
"Kolme päivää vettä ja leipää, viikon yksityiskoppia ja menetti majanvahrin viran. Ei hän välittänny muista eikä missä hän oli, mutt' se häntä kismitti, kun ei saannu kirjoittaa kotiin rouvalleen."
"Millaisen annoksen hän saa?"
"Kolmanneksen. Joku toinen hänen sijastaan olisi työntänny ittensä paremmin framille ja onnistunnu. Hän on koulutettu ja olis' voinnu päästä sairaalan vahtimestariks' tai tohtori Crokerin pitsentiks', tai parhaassa tapauksessa johtajan kirjanpitäjäks'. Mutt' hän ei ole ansainnu ylennystä ja joutuu pois ennenkuin saa siihen enää tilaisuutta."
Hugh Ritson ei voinut sietää heidän keskusteluansa kauempaa. Hän nousi jättääksensä talon, mutta ennenkuin sen teki, hän heitti oven auki viereiseen huoneeseen, seisahtui kynnykselle ja yhdellä silmäyksellä näki yksityiskohtia myöten sekä huoneen että siellä olijat. Raitis tuuli puhalsi ulkona. Hän asteli illan hämärtyessä kirkon raunioille, jotka olivat aivan jyrkänteen partaalla ja astuttuaan porttiaukosta hän joutui kallionlouhokselle. Louhos ulottui noin sata kyynärää rinnettä alas. Suuret särmikkäät möhkäleet oli kiskottu irti vuoresta, joka näytti uhkaavana tahtovan nielaista kitaansa jokaisen, koska sen ikuista rauhaa oli näin häiritty. Voiko olla mahdollista, että ihmiset saattavat alentua viettämään tuollaista orjan viheliäistä elämää kuin nuo kapakkasankarit, vaikka pelastuksen kallio on näin lähellä? Kerta huiskaus alas ja silloin olisi päässyt. Kylmä hymy leikki Hugh Ritsonin huulilla, kun hän ajatteli, että tuli mitä tuli, hän ainakaan ei tällaiseen kurjuuteen ainiaaksi jää.
Ikivanha vaahtera huojutti oksiansa muinaisen sakastin edustalla, ja rastaan viimeiset iltasäveleet kaikuivat sen tuuheista haaroista. Kaukana alhaalla aallot laiskasti huuhtelivat rantakiviä. Hugh Ritsonin jalkain juuressa oli toisenlaisia laineita — kuolleitten nurmettuneita hautoja. Muutamat, jotka tänne oli haudattu kauan aikaa sitten, oli haudattu kahleissaan. Maassa kahlehditut ihmiset — kirkon raunioilla vapaiden lintujen laulu. Valojuovat veden pinnalla tummenivat joka hetki tummenemistansa. Pian on päivä lopussa ja sitten nousee kuu luoden rauhallista valoansa niin kahlituille kuin vapaillekin.
Hugh Ritson palasi hotelliinsa. Hän tapasi poliisikersantin keskustelemassa pyöreänaamaisen miehen kanssa, joka oli tarjoutunut selittämään hänelle leikkausveitsen salaisuuksia.
"Hän on vankilan tohtori", kuiskasi kersantti Hughille, kun tohtorin silmä vältti.
Paikalla Hugh kääntyi häneen ja kysyi:
"Satutteko tuntemaan, kuka on vanki B 2001?"
"Kyllä — Drayton", vastasi tohtori, "sanoo itseänsä Ritsoniksi.
Oletteko hänen ystävänsä?"
Hugh Ritsonin kasvot hieman vavahtivat.
"Ei", hän sanoi, "minä en ole hänen ystävänsä." Sitten hetken vaitiolon jälkeen: "Mutta minulla on määräys saada tavata häntä. Sitäpaitsi olen juuri kuullut hänestä parin vartijan keskustelun kapakassa tällä harjulla."
"Ketä ne olivat? Minkä näköisiä ne olivat?"
"Toinen oli pitkä mies, iältään ehkä viisikymmentä viisi vuotta, tukka harmaa, parta inhoittava, silmät tummat ja kostonhaluiset, arpi toisessa kasvossa ja ääni kuin variksella."
"Humph! Jim-porrasvahti — eronsaanut soturi." "Toinen oli inhoittavan näköinen lurjus, jonka kieli ansaitsee tunnustuksen."
"Horroeks — vanha toisluokkainen. Palvellut aikansa Dartmoorissa ja saanut ylennystä — saanut virkatehtäväänsä epäilyttävän kasvatuksen."
"He molemmat tarvitsevat toisen ylennyksen ja paljon korkeamman kuin entinen", sanoi Hugh merkitsevästi.
"Tarkoitatteko tätä?" nauroi tohtori pistäen toisen käden etusormensa vaakasuoraan ja pannen toisen kätensä riippumaan siitä etusormen varassa.
"Voiko olla mahdollista, että laki on voimaton taistellessaan rikollisuutta vastaan ja täytyykö sen kutsua joukko roistoja ja pelkureita vartijoikseen?"
"Te kuulitte jotakin pahaa B 2001:stä, päätän."
"En kuullut mitään, mitä hän olisi tehnyt sellaista, joka estäisi häntä ylenemästä vaikka Rooman paaviksi."
"Olette aivan oikeassa: häntä parempaa miestä ei ole koko Portlannin vankilassa", sanoi tohtori, "ja jos hän ei ole aivan niin tahraton kuin hänen Pyhyytensä, hänen esiintymisensä tällä kertaa oikeuttaa hänet vaikka paaviksi."
Hugh Ritson katsahti häntä silmiin.
"Te kai olette kuullut, että hän on nyt rangaistuskopissa", jatkoi tohtori. "Sivumennen, te ette voi tavata häntä ennenkuin maanantaina. Sitä ennen hän ei voi puhua kenenkään kanssa ja hänelle ei myönnetä pienintäkään lievitystä, poikaparalle."
Hugh Ritson kysyi syytä.
"Siitä asti kun hän tuli tänne, hänen toverinaan oli muuan nuorukainen, joka poti keuhkotautia. Poika ei tahtonut olla sairaalassa, vaan vaihtoi sen vankilaan, kun sai siellä erikoisia oikeuksia. Hän tiesi kuinka monta päivää hänen vielä piti olla vankilassa ja merkitsi ne joka ilta puisen lusikkansa varteen. Siinä kuvastui hänen sielunsa kiihkeä huuto: pois, pois, pois! Tuo Jim-porrasvahti teki siitä suuren numeron. Poikaraukka tahtoi kuolla äitinsä syliin. Hänellä oli aikaa jäljellä enää yksi ainoa viikko, mutta 'herrat' lisäsivät hänen vankeutensa kuukauteen. Silloin hän epätoivoissaan heittäytyi mereen ja kun hänet saatiin ylös, hän oli kuollut."
"Oliko B 2001 hänen kanssaan silloin, kuten tavallisesti?"
"Oli. Hän joutui pois suunniltaan, hyökkäsi vartijan kimppuun ja riisti häneltä aseen käsistä. Jim-porrasvartija on ennen ollut ammattinyrkkeilijä ja syntyi kamala mylläkkä. Hän karkasi takaapäin B 2001 niskaan huutaen kuin riivattu ja iskuja satoi kuin vesipisaroita. Syntyi kauhea hämminki, ja vangit kirkuivat kuin hullut."
"B 2001 on siis voimakas mies?" kysyi Hugh Ritson.
Tohtori nyökkäsi.
"Hän tarttui vartijaan, väänsi hänet melkein solmulle lanteesta, kohotti sitten päänsä päälle ja iski tantereeseen sellaisella voimalla, että se olisi vienyt hengen joltakin toiselta, mutta ei siltä mieheltä. Tuli lisää vartijoita ja vanki vietiin koppiinsa tomuisena, hiestä märkänä ja verissään, silmät hohtaen kuin tulipallot. He panivat pojan ruumiin penkille hänen viereensä, huulet valkeina ja kasvot sinervinä. Se oli kauhea näky, sen voin sanoa teille."
Hugh Ritsonin rinta kohoili ja ihme kyllä, jostakin hänen sydämensä syvyyksistä nousi merkillinen ylpeyden tunne. Tämä mies oli sankari ja hänen oma veljensä.
"Ja siitä sitten vankia rangaistiin?"
"Neljätoista päivää rangaistuskoppia ja kuusi kuukautta puoli annosta. Maanantaina hän pääsee pois ja silloin hänellä on sininen lakki, joka merkitsee hänet vaaralliseksi mieheksi."
Hugh Ritson värisi.
"Onko ihan mahdotonta saada nähdä häntä huomenna?" hän kysyi.
"Tulkaa huomenaamuna ennen kirkonaikaa minua tapaamaan, niin saamme puhua johtajan kanssa."
XIV LUKU.
Varhain seuraavana aamuna Hugh Ritson näytti määräyksensä vankilan portilla, ja hänet neuvottiin tohtorin asunnolle. Hugh ja tohtori menivät etsimään johtajaa, mutta saivat tietää, että hän oli koko päiväksi mennyt pois. Apulaisjohtaja makasi vuoteessa hammassäryssä, eivätkä he voineet tehdä mitään muuta kuin odottaa huomiseen saadakseen puhutella vankia.
"Te voitte jäädä tänne huomiseen", sanoi tohtori, "ja minä toimitan, että saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme kirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä."
He astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein kirjaimin maalattu: "34 ryhmä" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä lähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla kirjaimilla: "E Halli". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat portaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita ovia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota kaasutuikku valaisi.
"Hush! Katsokaa!" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän eteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.
Hugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä. Mutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian tottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon tapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella seinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.
Oven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa kynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva riippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata, että raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät rinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin liikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki unissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti hänen elämästään ainoan valonpilkahduksen — unien lahjoittaman päivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä tuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka hän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin tarkka silmä erotti sanat: "Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa minut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" Hän pysäytti kirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli hänen vieressänsä.
Hugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan, hätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat kasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä kuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.
"Tunnetteko hänet?" kysyi tohtori.
Mutta Hugh Ritsonin silmät olivat kääntyneet maahan eikä hän vastannut.
He menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine pyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa vankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet hartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin sisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli Hugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa. Hän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli nuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä näytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin salaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä hillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän keskusteli.
"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka kattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna hän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille markkinoille."
Papin ääni keskeytti pitemmät selittelyt, mutta jo seuraavana hetkenä vanhan veitikan suu kävi kuin mylly, kun hän selitti:
"Hän on aika mestari — kulkee kuorossa ja senvuoksi saa etuja. Joka lauantai-aamu hänellä on harjoitus — eikä hänellä kuitenkaan ole ääntä enempää kuin ruisrääkällä."
Ilmeisesti ei täällä ollut epäedullista olla suurin lurjus, kunhan ei vain osoittanut jalompia harrastuksia. Kun kuivuneenkeltainen vanha Jew kulki sivukäytävää, tietoviisas kuiskasi kunnioittaen:
"Tuo on vanha Mo. Hän kuuluu vahtiväkeen, vaikkakin kerran oli aika, jolloin yhressä suunnittelimme, miten voisimme lähettää vahan Rothschilden vaivaistaloon."
Muutamana hetkenä vasta-tulleen huomiota näytti kiinnittävän muuan pitkä mies mustan ja harmaan raidakkaassa puvussa, jollaista käyttivät karkaamista yrittäneet vangit.
"Sanotaan, että hän on täällä kahrest' kymmenest' tuhannest', mutta se on valhe", kuiskasi vanha mies. "Hän oli vain mutikoinnu hengen muutamasta herran viinimäen sanansaattajasta."
Viimeinen, mitä Hugh Ritson kuuli, oli tämä mieleen-pantava neuvo:
"On sellaisia, jotka eivät voi kattoa eteensä, kuten B 2001, ja toisia taas, jotka eivät täälläkään anna paarmojen pesiä nenälleen. Ja minä sanon: Pitäkää silmänne auki."
Jumalanpalveluksen jälkeen jaettiin ehtoollinen. Rippivieraita oli monta sataa, kaikki yksinkertaisia ja hartaita jumalanpelossansa. Saattoi huomata, että kappalaisen täytyi varoa viiniänsä, sillä muutamat ahmatit tahtoivat hotkaista kerralla kalkin tyhjäksi.
Tämän yön Hugh Ritson vietti tohtorin asunnolla. Hän ei nukkunut, vaan nyt, kuten edellisenäkin yönä, hän käveli edestakaisin tunnit pitkät horjumatta vastustaen kaikkia unimatin kiusauksia. Kello viiden aikaan aamulla hän kuuli suurta kelloa soitettavan parin minuutin ajan ja kohta kuului akkunan alta monien jalkojen synnyttämä tramp, tramp, tramp. Vangit, viiden sadan ryhmissä, oli tuotu ulos aamukierrokselle. He näyttivät — harmaat takit tiukasti olkapäille vedettyinä — ikävystyneiltä aamuauringon koleassa valossa, kädet riippuivat hervottomina sivuilla, ja he astuivat huojuen ja laahustaen aivan kuin olisi ollut tavattoman vaikea vetää raskaita kenkiä. Vartiosto oli paikallansa, vartijapäällikkö vihelteli, ja sitten miehet hajaantuivat kahdenkymmenen viiden miehen ryhmiin, kullakin oma vartijansa.
"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan — mars!" Sitten uudistui taas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista, saivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä ja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa alitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen mies — käyden kuin runneltu eläin — sattui nostamaan katseensa akkunaan.
Kello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli laihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen sotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan oli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin paperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein — siihen yhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan valtiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia vedelle ja leivälle.
"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän", hän sanoi, "Watkins", vartijapäällikölle, "tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on palannut."
Hugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli, kun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.
"Vene!" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen suuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. "Mies on karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa alas."
Kuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä, kuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa kiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa, joka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni saamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen torniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä yli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon raunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja huutaen innoissansa.
"Se on 34 ryhmä", huomautti tohtori, "Jim-porrasvahdin ryhmä."
Aurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja lukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa pinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa veden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä. Siinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä sitä veneenä.
"Se uppoaa; kaikki vankkurit ovat raskaasti raudoitetut", selitti tohtori.
Vanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen käsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen reunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta kappaleen ja sitoi ranteensa.
"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?" sanoi Hugh Ritson. Hän ei tiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että vanki pääsisi pakoon.
"Hän on auttamattomasti tuomittu — hän on joutunut pyörteeseen ja virta painaa hänet takaisin saarelle", puheli tohtori.
Puolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen avustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan johtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä varmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua ja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale kömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat ja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän näytti uhmaavan sitä.
"Ottakaa miehen numero", komensi johtaja.
"Jaa, ottakaa se ja katsokaa, että otatte sen oikein", uhitteli vanki.
"Se on B 2001", sanoi vartijapäällikkö.
Johtaja tarkasti käsissään olevia papereita.
"Kutsukaa se herra tänne", hän sanoi kansliapäivystäjälle. "On onni teille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä", hän lisäsi vankiin kääntyen.
Vanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän esiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on kärsinyt vääryyttä.
Seuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä painuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva. Hän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.
"Tässä on mies, jota haluatte puhutella", sanoi vartijapäällikkö kohteliaasti kumartaen.
Hugh Ritson koetti kohottaa katsettansa, mutta se vaipui äkkiä maahan. Hän avasi huulensa puhuakseen, mutta sanat pysähtyivät kielelle. Sillä aikaa märkä, likainen, alaston, sidottu ja verintahrattu vanki aseellisten vartijoitten välissä seisoi hänen edessänsä suorana ja ylväänä ja hänen silmänsä näyttivät tunkeutuvan toisen sielun pohjiin asti. Vanki pani toisen kätensä lanteelleen ja osoitti toisella halveksien Hugh Ritsonia.
"Mitä tuo mies minusta tahtoo?" hän sanoi syvällä rintaäänellänsä.
Tämän kuullessaan Hugh Ritson vastasi kiihkeästi:
"Paul, minä en tahdo lisätä sinun kärsimyksiäsi lausumalla julki säälittelyni."
Virkailijat katsahtivat toisiansa silmiin.
"Minä en huoli sinun säälistäsi", virkkoi vanki katkerasti.
"Et, vaan minä tarvitsen sinun sääliäsi", sanoi Hugh Ritson hiljaa.
Vanki naurahti karkeasti ja kääntyi sitten vartijaan.
"Tässä, viekää minut pois. Minä olen saanut tästä tarpeekseni."
"Kuuntele minua. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle — jotakin tehtävää sinun puolestasi."
Vanki räjähti taaskin nauruun.
"Viekää minut pois, kuuletteko?"
"Mitä jos minä sanon, että olen pahoillani kaikesta, mitä on tapahtunut?" jatkoi Hugh.
"Silloin sinä olet tekopyhä", vastasi vanki.
Hugh Ritson oikaisi ryhtiänsä ja veti kuuluvasti ilmaa keuhkoihinsa. Äkkiä väri katosi hänen vääntyneiltä kasvoiltansa. Hetkisen äänettömyyden jälkeen hän sanoi hiljaisella, murtuneella äänellä:
"Paul, sinä tiedät, millainen mies minä olen, älä kohtele minua liian kovasti. Minä olen tullut tänne tehdäkseni sinulle palveluksen. Muista kärsimyksiäsi —"
Vielä kerran vanki purskahti kylmään nauruun. "Muista mitä muut — eräs muu — on kärsinyt sinun kanssasi."
Vangin kopea ilme muuttui ja silmissä leimahtivat salamat.
"Tässä, viekää minut pois", hän puuskutti hiljaa tukehtuneella äänellä. Hän astui taapäin, mutta vartija sulki häneltä tien. "Minä en tahdo jäädä kuuntelemaan tätä miestä. Kuuletteko? Minä en tahdo kuunnella", hän huusi tulisesti, "hän on tullut tänne kiduttamaan minua — siinä kaikki."
"Minä olen tullut hyvittämään kaiken, mitä minä olen tehnyt", vakuutti Hugh. "Paul, anna minun sovittaa se. Älä yllytä minun pahempaa puoltani tänä sinun ja minun elämäni tärkeimpänä hetkenä." Vanki vaikeni ja sanoi sitten hiljemmin: "Mitenhän sinun kieroutesi voi sen sovittaa?" Hugh Ritson horjahti taapäin. Sanat lävistivät hänen sydämensä kuin teroitetut nuolet. Jos hän oli koettanut peitellä tarkoituksiansa, tämä huomautus nyt riisti hänet ilkoisen alasti.
"Minä en tahdo häväistä totuutta väittämällä, että minä olen muuttunut mies", hän vastasi nöyrästi. "Minulla on omat syyni, mutta minun tekoni kaikesta huolimatta on sinulle tärkeä."
Vangin silmät leimahtivat.
"Sinä olet käyttänyt minua välineenä saadaksesi tyydyttää kostonhimoasi", hän sanoi, "mutta sinä et saa minua katumuksesi välikappaleeksi. — Vartijat, viekää minut pois, viekää minut pois, minä sanon teille!"
Johtaja keskeytti:
"Kun te jätätte tämän huoneen, te menette suoraan rangaistuskoppiin."
"Vaikka! Viekää minut koppeihinne ja antakaa minun maata, kuolla ja mädätä sinne", kuohahti vanki.
"Viekää hänet pois", komensi johtaja.
"Paul, minä rukoilen sinua kuulemaan minua", kuului Hugh Ritsonin huuto kahleitten ja vartijain aseitten kalskeen yli.
"Viekää hänet pois", huusi johtaja uudestaan.
Tuntia myöhemmin vanki B 2001 kutsuttiin uudestaan vastaanottohuoneeseen. Hän oli nyt aivan tyyni.
"Meillä on valtion prokuraattorin määräys", sanoi johtaja. "Teidän asianne otetaan uudestaan tutkittavaksi. Kello kaksi te jätätte Portlannin matkustaaksenne Cumberlandiin, ja vartijanne tulee teidän kanssanne."
Vanki kumarsi päätänsä ja astui ääneti ulos.