XV LUKU.
Paul Ritsonia — älkäämme enää käyttäkö hänen virallista numeroansa — ei viety rangaistuskoppiin. Hänet oli pantu työhön kivenhakkaajain sakkiin, joka työskenteli lähellä vankilan porttia. Tieto hänen pakoyrityksestänsä ei ollut levinnyt nopeammin kuin huhu hänen lähenevästä vapautumisestansa.
"Minä tahron", huudahti eräs harmaahapsinen vanki, "eks' ottais' vieräkses' täält' tärkeitä terveisiä?"
"Mitkä teidän terveisenne ovat?"
"Vain sana mun vanhall' muijall', mist' hän löytää kimpun avaimia, joit' hän angeleegist' tarttee."
"Kirjoittakaa hänelle, ukkoseni."
"Mitä, ettäkö johtaja lukis' sen ja minä joutuisin häpeään ja se vanha lunttu kiikkiin? Toren totta, minua hämmästyttää. Mutt' mää unohrin: sää olet rehellinen miäs, niinkuin sää oletkin."
Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja veti saappaansa varresta esille kirjeen.
"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen kirjeen Paulin käteen.
Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.
Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu asia tässä ruttuisessa paperissa oli.
Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."
"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä — sama, jonka keskustelua kirkossa seurasimme. — "Mää olen kuullu, että te olettekin työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono. Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie, lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä, eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."
Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.
Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta soitteli etukannella.
Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita, jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.
Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta, vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä — etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."
Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän. Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.
Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä. Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä muistellut.
Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin. Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen ei alentanut häntä, vaan lakia.
Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna, joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen otsaltansa.
Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin. Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja hautasi leukansa rintaansa.
Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä, miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten huomiota!
Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan, niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte? Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä korkea-äänistä iloa.
Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.
Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.
Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa. "Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä. Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui äänettömyyteen.
Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi. Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen "hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.
Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.
Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä, tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.
Välittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta, johon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija oikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat Creween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät ihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista sankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli omat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten tunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva tyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt tuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin toiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan olennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle ja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul johti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen viehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti puristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja tänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka mitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan rakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui, kun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja sadatukset.
Hän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja kun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja hän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä kylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut ja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään — hän oli nyt kehnompi ihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran oli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista. Mutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät tunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä tuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki vastustamattomasti mieli iskeä takaisin.
He saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa tyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa. Päivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa häämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria myöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros hänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät vain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä — tavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä Cumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen kertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen sydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi ja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan, ja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla tuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja hänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan liitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka ruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun juna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli täynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki katkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän äkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen, joka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä vuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen usva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä alas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta katkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja vaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat: leppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut harmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja muninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi niiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli tuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän tiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja aikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.
Kaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän pisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka uitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja tuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.
Silloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen ranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun penkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin hänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti pamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.
Mutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia kotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi ajatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin. Kotiin! — Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa tapauksissa se oli tulo kotiin.
XVI LUKU.
Kahta päivää myöhemmin oli vanhan, harmaan kaupungintalon ympärille Keswickissä kerääntynyt tungokseen asti väkeä. Kihlakunnanoikeus oli kokoontunut välikäräjille tutkimaan erästä juttua, joka herätti paikkakunnalla tavatonta huomiota. Kantajana esiintyi Greta, Paul Ritsonin rouva, ja vastaajan nimeksi kannekirjelmässä oli merkitty Paul Drayton, esiintyvä nykyjään Paul Ritsonin nimellä ja halliten Ghyllin kartanoa Newlannin seurakunnassa.
Käräjähuone oli tungokseen asti täynnä Se oli suuri, tyhjä huone, jonka toisessa päässä oli pitkä pöytä ja kaks riviä tuoleja, toinen rivi oikeutta ja valamiehiä ja toinen asianajajia, vieraitamiehiä ja asianosaisia varten. Muita istuinpaikkoja huoneessa ei ollut ja laakson asukkaat seisoivat tyhjällä lattialla ahdettuna niin tiukkaan, että tuskin saattoi hievahtaa.
Pöydän toiseen päähän varatulla tuolilla istui Greta. Hänen leukansa oli käden varassa. Hän painoi silmänsä maahan, kun katselijat kuroittivat kaulojansa nähdäkseen häntä edes vilahdukseltakin. Hänen rinnallaan, toinen käsi hänen tuolinsa selkänojalla seisoi vanha kirkkoherra, kaunis päänsä valkeampana kuin koskaan ennen, hänen lempeitten kasvojensa hellyyttä ilmaisevat piirteet kuvastivat syvää tuskaa. Lakkaamatta tuijotellen Gretaan istui pöydän toisessa päässä Hugh Ritson. Toinen jalka oli nostettu toiselle polvelle, ja pitkät hermostuneet oikean käden sormet leikkivät kengännauhoilla. Hänen päänsä oli kurkottunut eteenpäin ja kuultava, kalpea, sileäksi-ajettu naama suurine kylmine silmineen ja laajoine, liikkuville sieraimineen muistutti enemmän kuin koskaan ennen rotuhevosta. Kenkään ei arvannut syytä, mikä Hugh Ritsonin oli tänne tuonut. Joku olisi voinut sanoa, että välinpitämättömyys kuvastui noista silmistä ja tuolla otsalla asui epätoivoa peittelevä huolettomuus.
Lähellä sitä paikkaa, jossa tungos oli ahtain, supina vilkkain ja levottomin, istui Drayton herra Bonnithornen rinnalla. Hänen yllään oli raidakkaasta kankaasta tehty puku, jollaista hän kaikista mieluimmin käytti, ja hän oli pistänyt jättiläismäisen sinipunervan liljan napinkoloonsa. Hänen poskensa punoittivat ja silmät säteilivät. Silloin tällöin hän nojasi taapäin, kuiskaten jotakin sepälle, myllärille ja Lentävän Hevosen kapakoitsijalle, jotka olivat ryhmittyneet hänen taaksensa. Hänen huomautustensa täytyi olla erittäin sukkelia, sillä niitä seurasi aina hiljainen kikatus ja silmien välke, vaikkakin äänekäs ja hyväksyvä melu hillittiin.
Kantajan asianajaja luki julki kannekirjelmänsä, Kantaja vaati, että sukutilojen perintöoikeus tuomittaisiin hänen miehellensä, joka nyt oli oikeuden turvaa vailla. Hän väitti, että se mies, joka nyt hallitsi Ghylliä, ei ollut hänen miehensä Paul Ritson, vaan Paul Drayton, Hendonin kapakoitsija, joka merkillisellä tavalla oli hänen miehensä näköinen ja sen avulla oli asettunut hänen miehensä sijalle. Selvät asianhaarat, jotka jätettiin nyt oikeuden tutkittaviksi, peittämättömästi todistivat, ettei vastaaja ollut Paul Ritson, joka yksin perintöoikeuden nojalla oli isänsä kiinteimistöjen omistaja. Onnettomuudeksi se, joka olisi voinut antaa ratkaisevan todistuksen, kuinka Paul Drayton, kapakoitsija, saattoi päästä toisen miehen sijalle, tuli sokeaksi ja oli nyttemmin kuollut, ja asia oli sen kautta tullut vieläkin vaikeammaksi. Kuitenkin esitettävien todistusten nojalla herra tuomarin tulisi antaa valamiesten ratkaista, ettei vastaaja ollut se mies, jona hän esiintyi, vaan rikoksentekijä, jonka puolesta toinen oli kärsimässä rangaistusta. Asian selville saamiseksi yleinen syyttäjä esitti kaksi vierastamiestä, joiden todistuksen täytyi olla ratkaiseva, Paul Ritsonin vaimon ja kirkon palvelijan, joka vihkimyksen toimitti. Gretan nimi mainittiin ja hän nousi pöydän päässä seisoalleen. Hänen rintansa aaltoili pienen pitsishaalin alla, joka peitti hänen olkapäitänsä ja oli sidottu kuin merimiesten kaulahuivi rinnalle. Hän seisoi suorana, silmät kohosivat hitaasti maasta ja painuneet kädet puristettiin edessä yhteen. Tavallisten muodollisuuksien jälkeen hänen kuulustelunsa alkoi.
"Te olette Robert Lowtherin ainoa lapsi?"
"Minä olen Robert Lowtherin tytär."
Drayton nytkäytti päätänsä taapäin ja naurahti. "Te menitte naimisiin Paul Ritsonin kanssa Newlannin seurakunnan kirkossa 1875 ja vihkimyksen toimitti kunnia-arvoisa kirkkoherra Christian?"
"Niin tein."
"Hääpäivänänne te matkustitte miehenne kanssa Lontooseen, ja hän jätti teidät samana iltana St. Margaretin Westminsterin luostariin?"
"Se on aivan totta."
Kuului keskustelun supinaa oikeussalista ja kuiskauksia tuoliriveiltä. Tuomari pysähtyi ja selitti, ettei ollut hänen aikomuksensa koettaa päästä selville tästä omituisesta tosiasiasta, jonka vain yksi henkilö valallansa voisi todistaa. Mutta vaikka tämä henkilö olisi saapusalla, ei häntä kuitenkaan voitaisi kuulustella. Kuullessaan tämän selityksen Hugh Ritson kohotti raukeat silmänsä, ja kuulustelu jatkui.
"Kolme päivää myöhemmin te saitte mieheltänne sanan saapua puoliyön junalle St. Pancraksen asemalle, josta teidän miehenne kanssa oli matkustettava takaisin Cumberlandiin?"
"Niin sain."
"Kuka toi teille sen sanan?"
"Rouva Drayton, Hendonin kapakan vanha emäntä."
"Menittekö te asemalle?"
"Oh, kyllä."
"Kertokaa oikeudelle, mitä sitten tapahtui."
"Juuri kellon lyödessä kahtatoista, kun junan piti lähteä, eräs mies, jota ensi silmäyksellä pidin miehenäni, kiiruhti asemasillalle ja minä menin hänen kanssaan vaunuun."
"Näettekö te tämän miehen täällä oikeussalissa?"
"Näen, hän istuu teistä oikealle kolmannella tuolilla."
Drayton nousi, hymyili leveästi, kumarsi todistajalle ja istahti sitten takaisin.
"Olitteko te yksin siinä vaununosastossa?"
"Ensin olimme, mutta juuri, kun juna alkoi liikkua, kukas muu yhtyi meihin, ellei kirkkoherra Christian."
Taas seurasi keskustelua ja supinaa, ja tuomari selitti, ettei hän tahdo viivyttää oikeutta tutkimalla sitä merkillistä sattumaa, joka kirkkoherra Christianin toi Lontooseen tällä ratkaisevalla hetkellä. Nämä seikat itsessänsä muodostavat tosiasiain ketjun, joka vielä on joutuva rikosoikeuden tutkittavaksi, koska tämän kautta juttu tapahtuneesta rikoksesta käy yhä tuskallisemmaksi ja peittyy yhä suurempaan hämärään.
"Kertokaa oikeudelle, mitä tapahtui junassa."
"Minä huomasin heti, ettei mies ollut minun mieheni, vaikka hän muotonsa ja kokonsa puolesta suuresti oli hänen näköisensä, ja kun hän puhutteli minua vaimonaan, minä jyrkästi kielsin häntä sitä tekemästä."
"Huomasiko myöskin kirkkoherra Christian erehdyksen?"
"Huomasi kyllä, vaikk'ei aivan niin pian."
"Mitä te teitte?"
"Me jätimme junan ensimmäisellä asemalla, missä se pysähtyi."
"Koettiko vastaaja estää teitä siitä?"
"Ei. Hän näytti häpeävän ja huomautti, että sairaus ehkä on kokonaan muuttanut hänet."
Yleinen syyttäjä, jonka vasemmalla puolella herra Bonnithorne istui vastaajan lainopillisena avustajana, silmäili tutkivasti todistajaa.
"Te sanotte, että vihkimäpäiväänne seuranneena yönä miehenne jätti teidät luostariin?"
"Niin sanon."
Herra Bonnithorne painoi maahan vilkkuvat silmänsä ja virkkoi jotakin, jota todistaja ei voinut kuulla. Ihmiset hänen tuolinsa takana nauraa kikattivat.
"Ja te sanotte, että rouva Drayton toi teille sanoman, josta mainitsitte. Puhuiko hän siitä, että teidän miehenne on sairas?"
"Kyllä hän puhui."
"Siitä me kai saamme päättää, että olitte sitä ennen käyneet Draytonin talossa Hendonissa?"
"Rautatieonnettomuus pakotti meidät siihen."
"Oliko ketään vastaajan mukana, kun hän tuli St. Pancraksen asemalle sinä yönä?"
"Minun mieheni veli, Hugh Ritson, oli hänen kanssaan."
"Sanokaa valamiehille, missä teidän miehenne nyt on, ellei hän tällä hetkellä ole oikeussalissa."
Ei vastausta. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa odotettiin, että kantajan asianajaja vastaisi tähän kysymykseen.
"No, sen asian me voimme jättää silleen", jatkoi tuomari ylhäisesti hymyillen. "Yksi kysymys vielä, rouva Ritson. Sattuiko teille miehenne kanssa mitään erimielisyyksiä?"
"Ei milloinkaan."
"Tahdotteko vannoa, ettei äänenne ollut noussut kiivaaseen sanasotaan, kun olitte Hendonin kapakassa?"
Greta kohotti päänsä ja hänen silmänsä salamoivat. "Kyllä, minä vannon sen", hän sanoi lempeällä äänellä, mutta järkyttävällä painolla.
Herra Bonnithorne läheni tuomarin korvaa ja antoi ymmärtää, että ehkä asia oli liian arkaluontoinen valanvelvoituksella kuulusteltavaksi.
Tämän jälkeen kuulusteltiin kirkkoherra Christiania. Vastaaja ei ollut se mies, jonka hän oli kantajan kanssa vihkinyt. Sen jälkeen hän oli nähnyt Paul Ritsonin. Missä? Dartmoorin kuritushuoneessa. Kysellen hän oli saanut selville, millä nimellä viranomaiset pitivät häntä vankina ja hänelle oli sanottu: Paul Drayton.
"Kertokaa oikeudelle, kuinka saitte selville, että vastaaja on Paul
Drayton."
"Monet tosiasiat selvittivät sen."
"Sanokaa niistä joku."
"Hääaamuna minä löysin kirjeen sakastini uuninreunustalta. Se oli herra Hugh Ritsonilta herra Bonnithornelle ja siinä mainittiin Draytonin nimi, joka myöhempien tapausten valossa on johtanut varmaan päätökseen, että vastaaja on sama mies."
"Voitteko näyttää meille sen kirjeen?"
"En, minä jätin sen siihen, mistä sen löysin."
"Tuskinpa me silloin voimme saada sitä todistuskappaleeksi."
Tuomarit hymyilivät, ja jännitys Draytonin kasvoilla laukesi. Yleisössä syntyi liikettä, ja todistaja siirtyi syrjään.
Puolustajan asianajaja aloitti puheensa. Heitä oli koetettu saada uskomaan, että syytetty tässä jutussa olisi Paul Drayton, huolimatta siitä, että varmasti tiedetään Paul Draytonin olevan vankina kuritushuoneessa. Oli kyhätty kokoon merkillinen kertomus, että vast'ikään naimisiin mennyt mies heittää vaimonsa luostariin heidän hääpäivänsä iltana, ja kun heidän pitäisi keskinäisen sopimuksen mukaan kohdata toisensa, mies meneekin toisen nimellä vankilaan ja toinen mies tulee Cumberlandiin vaatimaan oikeuksiansa vaimonsa aviomiehenä. Edelleen heitä on uskoteltu, että aviomiehen veli, herra Hugh Ritson, on joutunut petturin narriksi tai tehnyt itsensä syypääksi petokseen. Onneksi oli helppo saada selville asian oikea laita kahden verrattoman todistuskeinon — ulkomuodon ja muistin avulla. Voitiin todistaa, ettei vastaaja ollut kukaan muu kuin Paul Ritson, koska hän ensiksi oli täydellisesti hänen näköisensä, toiseksi tiesi kaikki, mitä Paul Ritsonin tuli tietää, ja kolmanneksi, koska hän ei tiennyt mitään, mitä Paul Ritson ei saanut tietää. Koska maailman alusta ei ole ollut kahta ihmistä, joiden elämä olisi niin täydellisesti sama, ei myöskään vastaaja voinut olla kukaan muu kuin Paul Ritson.
Dick-mylläri oli vastaajan ensimmäinen vierasmies. Hän vannoi, että Paul Ritson oli sammuttamassa tulipaloa, joka syttyi hänen myllyllänsä kaksi vuotta sitten ja että vastaaja kertoi hänelle vain joku kuukausi sitten, miten hän oli kiivennyt katolle ja miten tuli lopulta sammui. Yksikään, joka ei itse olisi ollut saapuvilla, ei olisi voinut kertoa asioita niin yksityiskohtia myöten. Se mies oli Paul Ritson, ja monet katselijat muiden muassa kirkkoherra Christian näkivät hänet.
Seuraava todistaja oli rouva Calvert, Laiskan Hevosen kapakasta. Paul Ritson oli ollut heillä yötä kaksi vuotta sitten eikä ole kulunut kuin muutamia päiviä, kun vastaaja tuli heille, osoitti sitä huonetta, jossa oli nukkunut, ja kertasi ne harvat sanat, jotka silloin lausui.
Kutsuttiin esille tallimies Natt. Hänen uniset silmänsä välkehtivät tietoviisaina, kun hän selitti, että eräänä talvi-iltana, jolloin satoi julmasti lunta, rouva Ritson, silloin neiti Greta, oli säikähtänyt jotakin, jota hän piti Paul Ritsonin kummituksena. Todistaja ei antanut pettää itseänsä niin helposti, ja syytetty olikin sittemmin selittänyt kulkeneensa käytävällä ja kertonut, millainen tilanne oli ja mikä hänet oli saattanut näyttämään aaveelta. Sitten seurasivat John Proudfoot, seppä, Tuomas Kyttyräselkä, postinkantaja, Giles Raisley, kaivosmies, Job Sheepshangs, kivenhakkaaja ja Tommy Lowthwaite, Lentävän Hevosen kapakoitsija — kaikki vannoen tuntevansa syytetyn Paul Ritsoniksi.
Joku huomautti, että Paulilla oli päässään arpi, jonka hän oli saanut, kun hevonen oli häntä pienenä potkaissut. Vastaajalla juuri oli mainittu arpi.
Toinen muisti, että Paul Ritsonilla oli arpi myöskin jalkopohjassa.
Se oli muisto haavasta, jonka hän kerran oli saanut kiivetessään
Hindscarthille. Siinäkin piti todistus paikkansa.
Kolmas oli lyönyt painia Paul Ritsonin kanssa ja tiesi, että hänellä on luomi selässä oikeassa lavassa. Vastaajalla oli luomi tässä harvinaisessa paikassa.
Yleinen syyttäjä hymyili merkitsevästi valamiehille, ja valamiehet hymyilivät merkitsevästi yleiselle syyttäjälle. Oliko todellakin tarpeen, että vastaaja vieläkin kutsuttaisiin esille? Totisesti se kulutti vain turhaan oikeuden kallista aikaa. Koko juttu oli selvä kuin päivä: rouva oli riidellyt miehensä kanssa. Asiat oli saatettava oikealle ladulle siten, että tämä aiheeton kanne kumottiin ja miehelle annettiin oikeus valvoa aviollisia oikeuksiansa, jotka häneltä näin väärällä tavalla oli tahdottu riistää.
Kantajan asianajaja hymyili myöskin ja hänen hymynsä koetti ilmaista heikkoa itsepuolustelua. Hän änkytti joitakin sanoja selittääkseen, että hänelle oli luvattu sitovampia todistuksia silloin, kun hän otti tämän asian ajaaksensa.
Oikeussalista kuului askelten töminää. Drayton oli noussut vastaamaan takanaan seisovien ystäviensä onnentoivotuksiin ja tuomarien oikealla ja vasemmalla puolella istuvien ylempien kansalaisten sydämellisiin päännyökkäyksiin. Hän vastasi äänekkäästi, kun yht'äkkiä vaadittiin hiljaisuutta, ja kaikkien silmät olivat kääntyneet pöydän toiseen päähän.
Hugh Ritson oli noussut seisoalleen, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, mutta kovat kuin kallio. Hän neuvotteli kuiskaavalla äänellä kantajan asianajajan kanssa. Mainitun herrasmiehen kasvojen ilme kertoi hänen tavattomasta mielenkiinnostaan siihen, mitä hän kuuli. Hän kohotti äkkiä tavattomalla kiihkolla kätensä ja sanoi:
"Hyvät herrat, minulle on huomautettu eräistä todistajista, jotka voivat luoda valaistusta tähän sangen merkilliseen ja hämärältä näyttävään juttuun."
"Millaisista todistajista?" kysyi tuomari.
"Jos onkin mahdollista", alkoi asianajaja, "että oikeus panee enemmän arvoa päättäessään kyseessä-olevien yksilöitten henkilöllisyydestä suutarien ja räätälien ja laakson roskaväen todistuksiin kuin sen miehen vaimon sanaan, jonka maatiloista on kysymys, ehkäpä sallitaan kuitenkin mainita, että on olemassa kolme henkilöä, joiden kuulusteleminen ehdottomasti on tarpeen, että asia saisi oikean ratkaisun — Paul Ritsonin veli, syytetty, joka väittää olevansa Paul Ritson ja vanki, joka Paul Draytonina on tuomittu kuritushuonerangaistukseen. Voisin nimittää vielä yhden, jonka todistus olisi varmin ja sitovin — Paul Ritsonin äidin — mutta hän, ikävä kyllä, on kuollut maailmalle."
Drayton seisoi kuin kivettyneenä paikallansa. Vaikka hän olikin hidasjärkinen, hän yhdellä silmäyksellä tajusi, mitä oli tapahtunut. Laskelmissaan hän ei kertaakaan ollut ottanut huomioon sitä mahdollisuutta, että Hugh Ritson voisi antautua itse vaaraan koettaessaan paljastaa häntä ja saada hänet turmioon.
"Voitteko te vaatia kaikki nämä henkilöt todistajiksi?"
"Herra tuomari, minä olen varma, että syytetty vapautensa hinnalla kieltäytyy ilmaisemasta tärkeitä tosiasioita, mutta oikeus ei voi kieltäytyä kuulustelemasta kahta mainitsemistani henkilöistä — Paul Ritsonin veljeä ja vankia, joka tunnetaan nimellä Paul Drayton."
Tämä selitys herätti tavatonta hämmästystä. Greta oli nojautunut tuolinsa selustaan, hänen rintansa aaltoili ja raateleva tuska synkisti hänen kasvojansa. Kirkkoherra Christian seisoi hänen takanansa ilonsekainen hämmästys ja kiihko kasvoillansa. Draytonin kulmat olivat vetäytyneet kurttuun ja huulet puristuneet lujasti yhteen.
"Minä en tarvitse heidän lavertelujansa", hän mutisi.
"Te voitte päätöksestä vedota", sanoi tuomari.
"Herra tuomari, muutamia seikkoja on ennen istunnon lopettamista mahdollisuus saada selville ja ne tosiasiat saattavat olla niin ratkaisevia, että asia saa aivan uuden käänteen."
"Mitä te siis vaaditte?"
"Ennen lopullista päätöstä mainitsemieni todistajien kuulustelua."
Tämän välikohtauksen ajan oli Hugh Ritson hievahtamatta seisonut paikallansa pöydän ääressä. Hän jäi paikalleen ja osoitti täydellistä mielenmalttia, kun asianajaja selitti, että neljä päivää sitten oli oikeusministerille esitetty sitovia todistuksia tässä asiassa eikä niitä tässä tilaisuudessa vielä ole julkituotu. Ensimmäinen tulos näiden todistusten jättämisestä oli, että vanki Drayton oli tällä hetkellä tässä samassa talossa ja voitiin siis heti kuulustella.
Tuomari antoi määräyksen, että vanki on tuotava heti sisään.
Hugh Ritson lähestyi erästä pitkää miestä, joka seisoi lähellä, ja pian heitettiin ovi auki ja hänen kanssaan astui toinen mies käräjähuoneeseen.
Jokaisen silmät kääntyivät häneen. Hänellä oli yllään vangin takki, johon oli kiinnitetty pyöreä levy ja siinä merkki: "B 2001 P.S." ja sen alla leveä nuoli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kangistuneet ja hänen suuret silmänsä kiilsivät. Hän oli täysissä miehuutensa voimissa, mutta hänen pörröisessä tukassaan oli runsaasti harmaata. Hän työntyi ihmisten välitse, ja kaikki vetäytyivät syrjään antaaksensa hänelle tietä. Kun hän saapui pöydän luo, hän laski kärsimättömästi sille toisen kätensä, joka oli kahleissa ja kohotti uhmaten päätänsä. Hänen koko olentonsa osoitti voimakasta miestä, joka tietää, että kaikkien kädet on kohotettu häntä vastaan, ja joka tahtoo näyttää, että hänen kätensä ovat kaikkia vastaan.
Kantajan asianajaja vaati uudelleen, että vastaajan todistajat kutsuttaisiin toistamiseen esille. Se tapahtuikin.
"John Proudfoot, Job Sheepshangs, Thomas Lowthwaite, Giles Raisley, katsokaa tänne. Kuka on tämä mies?"
Seurasi kuolemanhiljaisuus. Sitten mainitut miehet yksitellen pudistivat päätänsä. He eivät tunteneet vankia. Tietysti hän oli kauheasti vanhentunut. Kahden vuoden kärsimykset ja tuskat olivat piirtäneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Tällä hetkellä hän oli vähemmän oman itsensä näköinen kuin se petturi, joka esiintyi hänen nimellänsä.
Hugh Ritsonin käytös ei muuttunut. Vain huulten tuskin huomattava värähtely ilmaisi hänen tunteitansa.
Tuomari kysyi: "Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?"
Yksikään ääni ei vastannut. Kaikki oli aivan hiljaa. "Tahtooko vastaaja asettua hänen rinnallensa?" Drayton hypähti äänekkäästi nauraen seisoalleen ja tallusti pöydän ääreen. Kun hän lähestyi, katsoi vanki terävästi häneen.
"Tahtooko rouva Ritson astua uudestansa esille?" Greta oli jo noussut ja piteli kirkkoherra Christianin kättä hermostunein sormin. Hän astui erilleen ja tullen miesten taa hän joutui seisomaan heidän välillänsä. Toisella puolen seisoi Drayton teeskennelty hymy huulillaan ja puoliksi kääntyneenä katsojiin; toisella puolen seisoi vanki kädet eteen sidottuina, uhmaava katse heltyneenä ja huulet avautuneina huudahdukseen, joka kohosi niille, mutta ei kuulunut kenenkään korvaan.
"Greta", sanoi Hugh Ritson hiljaisella äänellä, mutta se kertoi sanoinkuvaamattomista tunteista, "kumpi näistä kahdesta miehestä on sinun miehesi?"
Tuomari kertasi virallisesti kysymyksen. Greta oli hitaasti kohottanut katseensa maasta, kunnes se pysähtyi vangin kasvoihin. Sitten äkkiä, salaman nopeudella, kirkaisten kuin pelästynyt lintu hän heittäytyi vangin kaulaan.
Liikutus kuristi Hugh Ritsonin kurkkua, mutta hän seisoi äänettömänä pöydän ääressä. Vain hänen hento vartalonsa nytkähteli ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun.
"Siinä on luonnon vastaus", hän virkahti hiljaa. Hugh Ritson asetettiin todistajan paikalle ja täyteläisellä ja lujalla äänellä, joka kuului oikeussalin perimpäänkin soppeen, hän todisti vangin veljekseen, Paul Ritsoniksi.
Syytetyn asianajaja näytti siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja. Voittaen itsensä hän koetti hymyillä ja sanoi:
"Tämän vaikuttavan välinäytöksen jälkeen minun ehkä sallitaan tälle uudelle todistajalle tehdä muutamia kysymyksiä:
"Vannoitteko te Keskusrikosoikeudessa, Vanhassa Baileyssä vuonna 1875, että tämä henkilö, joka seisoo tässä vangin puvussa, ei ollut Paul Ritson?"
"Vannoin."
"Nyt minun toinen kysymykseni. Vannoitteko myöskin, että tämä vastaaja oli teidän veljenne, eikä niin ollen voinut olla Paul Drayton?"
"Vannoin."
"Siinä tapauksessa te teitte väärän valan silloin, tai teette te väärän valan nyt?"
"Minä tein väärän valan silloin."
Tuomari keskeytti nyt ja kysyi, tiesikö todistaja, kuinka suuren rikoksen hän oli tehnyt, jos hänen tunnustuksensa oli tosi. Hugh Ritson painoi päänsä alas.
"Ymmärrättekö te, että tämä teidän tunnustuksenne vie teidät kuritushuoneeseen väärästä valasta ja petoksesta?"
"Minä olen sinetilläni vahvistanut selitykseni, jossa olen tunnustanut rikokseni."
Hän lausui tämän vastauksen täydellisesti itsensä hilliten, vaikka syvä liikutus väreili jokaisessa sanassa. "Tiedättekö, että moni haaksirikkoutunut raukka, joiden rikos laatunsa puolesta on verrattava teidän rikokseenne, muutamia vuosia sitten meni suoraan oikeussalista hirsipuuhun?"
"Minun rikokseni on sovittamaton rikos. Minä teen tunnustukseni vapaaehtoisesti ja tietoisena. Minä en ole täällä armoa pyytääkseni."
Kauhistuksen kohahdus kävi läpi oikeussalin. Vangin kasvoille oli kohonnut sanoin-kuvaamaton ihmettelyn ilme.
Tuomari hymyili taas.
"Otaksun teidän käsittävän, että jos valtion lainvalvojat uskovat sen kertomuksen, jonka juuri olemme kuulleet, se mies, jota te sanotte veljeksenne, saa haltuunsa ja hallittavakseen ne kiinteimistöt, jotka teidän isänne kuollessansa jälkeensä jätti?"
"Hänellä on oikeus niihin."
Vastaajan asianajaja kääntyi hymyillen valamiehiin.
"On aina tärkeätä löytää jokin järjellinen syy tuomitessamme ihmisten tekoja. Todistaja riiteli vastaajan kanssa neljä päivää sitten ja tässä on kosto. Mutta minä vetoan oikeuteen. Onko tämä juttu uskottava? Eikö tämä ole ilmeinen petosyritys?"
Tuomari keskeytti taaskin.
"Ihminen ei uhraa niin paljoa valheen vuoksi. Todistaja tietää, että kun oikeus lopettaa istuntonsa, hän itse joutuu telkien taa."
Tässä asianajaja nousi taas ja pyysi, ettei tuomari leikkisi piilosilla todistajan kanssa, ennenkuin asia on selvillä.
"Ottakaamme vanki kuulusteltavaksi," sanoi tuomari.
Paul Ritson kohotti päätänsä, Greta vaipui tuolille hänen viereensä.
Vankia ei voitu vannottaa.
Vartija esitti otteen vankilan henkilöluettelosta. Se kuului: "Paul Drayton, viisi jalkaa yksitoista tuumaa, ruskea tukka ja silmät, ikä kolmekymmentä, ammatiltaan ravintoloitsija, syntynyt Lontoossa, tuomittu ryöstöstä rautatieonnettomuudessa."
"Tarkoittaako tämä ote teitä?" kysyi tuomari.
Vangin silmät kiersivät ympäri pöydän.
"Mitä on tekeillä?" hän kysyi hämmentyneellä äänellä.
"Pitäkää ajatuksenne koossa, mies. Oletteko te Paul Ritson, Allan
Ritsonin vanhin poika?"
"Miksi sen tahdotte tietää", murahti vanki.
"Vangin, jonka on sallittu saapua todistajaksi, vaikk'ei hänellä ole kansalaisluottamusta, tulee vastata tehtyihin kysymyksiin selvästi ja kiertelemättä. Mikä on nimenne, herraseni?"
"Ottakaa se selville."
"Kuulkaahan mies", sanoi tuomari lievitellen, "me istumme täällä lain nimessä ja laki tahtoo olla teidän ystävänne." — Vanki nauroi katkerasti. — "Auttakaa meitä tässä vaikeassa jutussa muutamilla kohteliailla vastauksilla. Jos te olette Paul Drayton, te menette takaisin Portlandiin suorittamaan rangaistuksenne loppuun. Jos saamme selville, että te olette Paul Ritson, teidän juttunne annetaan Ylioikeuden selvitettäväksi ja te saatte takaisin vapautenne, ja omaisuutenne palautetaan teille takaisin. Ennen kaikkea, mikä on teidän nimenne — Paul Drayton vai Paul Ritson?"
Vanki oli aluksi vaiti. Sitten hän virkkoi hiljaa:
"Mikään laki ei voi palauttaa minulle kaikkea, mitä minulta on viety."
Tuomari lisäsi:
"Ajatelkaa, jos te olette Paul Ritson, ja syytön mies, lain avulla te saatte takaisin nuoren vaimonne."
Tämä vetoaminen muutti vangin olennon kokonaan. Hänen silmänsä kääntyivät hänen vieressään istuvaan Gretaan ja hänen kasvojensa jännitys laukesi. Tuomari alkoi taas:
"Kaksi todistajaa — toinen väittää olevansa teidän veljenne, toinen teidän vaimonne — on tuntenut teidät Paul Ritsoniksi. Oletteko se henkilö?"
Vangin kasvot ilmaisivat niitä tuskia ja ristiriitoja, jotka riehuivat hänen sielussansa. Hämärästi ja sekavasti hän ajatteli niitä seurauksia, joita hänen vastauksestansa saattaisi olla. Jos hän sanoisi olevansa Paul Ritson, hänestä tuntui samalla välttämättömältä tunnustaa, ettei hän ollut isänsä vanhin laillinen poika. Silloin hänen äitiänsä ympäröivä kunniakehä menisi rikki ja tallattaisiin lokaan. Hän muisteli valaansa. Voisiko hän sanoa kuuttakaan sanaa rikkomatta sitä? Ei, hän ei tahtonut lausua kuutta tavuakaan. Miten nuo vuoriston juorukellot iloitsisivatkaan, jos pääsisivät tahraamaan hyvää nimeä!
"Oletteko te Paul Ritson, Allan Ritsonin vanhin poika ja perijä?"
Vanki katsahti Gretaan. Tämä nousi seisoalleen hänen rinnallensa — hänen koko sielunsa kuvastui hänen kasvoillansa, kun hän huusi:
"Vastaa, vastaa!"
"En voi vastata", sanoi, vanki kuuluvalla, mutta värähtelevällä äänellä.
Tänä kauheana hetkenä hänen voimansa näytti jättävän hänet. Hän horjahti taapäin ja lyhistyi sille tuolille, josta Greta oli noussut.
Greta kumartui hänen ylitsensä laskien kätensä hellästi hänen päänsä päälle.
"Sano heille totuus", hän rukoili, "sano, että olet minun mieheni, sano se heille, oi sano, sano!"
Paul kohotti häneen silmänsä, joista kuvastui kauhea tuska, joka rakkautensa nimessä häneltä armoa rukoili.
Kaikista läsnä-olijoista Hugh Ritson yksin tajusi, mitä liikkui hänen sydämessänsä.
"Paul Ritson on oikeutettu perijä ja isänsä ja äitinsä laillinen poika", hän mutisi kuuluvasti.
Vanki kääntyi sinne, missä hänen veljensä istui ja katseli häneen sellaisin ilmein, ettei hän näyttänyt ymmärtävän, mitä uskoa tai olla uskomatta.
Vastaajan asianajaja nousi.
"Kaikki selvästi huomaamme, ettemme tätä onnetonta vankia voi käyttää
todistajana saadaksemme selvitystä asiaan", hän sanoi. "Hän on Paul
Drayton eikä häntä voida saada edes yrittämäänkään koettaa esiintyä
Paul Ritsonina."
Oikeussalissa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ovi tuomareitten takana avautui ja kynnykselle ilmestyi kaksi naista. Toinen niistä oli pieni, ryppyinen ja vanha. Se oli rouva Drayton. Toisella oli nunnan huntu ja puku. Se oli sisar Grace.
Hugh Ritson kumartui kantajan asianajajaan, joka nousi äkkiä ja virkkoi:
"Se todistaja, josta mainitsin ja jonka sanoin kuolleen maailmalle, on nyt oikeussalissa."
Syntyi tavatonta supinaa, jonka aikana nunna johdettiin pöydän ääreen. Hän kohotti pitkää huntuansa ja sen takaa tuli esille tyynet kalpeat kasvot. Tavallisten muodollisuuksien perästä tuomari kysyi häneltä:
"Rouva Ritson, kumpi näistä kahdesta miehestä, jotka istuvat vastapäätä, on teidän poikanne?"
Sisar Grace vastasi kirkkaalla, pehmeällä äänellä:
"Molemmat ovat minun poikiani. Vanki on Paul Ritson, minun ja Allan Ritsonin poika. Toinen on Paul Lowther, minun poikani onnettomasta yhteydestä Robert Lowtherin kanssa."
Drayton hypähti seisoalleen.
"Siinä se on, kylliksi siitä", huusi hän kiihkoissansa. "Saatanan saatana, jos minä voin sitä enää sietää!"
Bonnithorne lähestyi häntä ja kuiskasi:
"Hullu, mitä aiotte tehdä? Hillitkää kielenne."
"Nyt se on selvillä. Tuolla on tuo vanha akka myöskin, tulkoon hänkin antamaan minua ilmi. Kas niin, minä sanon, minä olen Paul Drayton. Niin, se minä olen, jos haluatte tietää."
"Poliisi saa pidättää tämän miehen viivyttelemättä kuulustelua varten", sanoi tuomari.
"Se olitte te, joka keititte minulle tämän sopan", huusi Drayton Bonnithornelle. "Ilman teitä minä olisin ollut Australiassa tällä hetkellä."
"Poliisin tulee pidättää herra Bonnithorne myöskin", sanoi tuomari. "Mitä teihin, herra, tulee", hän lisäsi kääntyen Hugh Ritsoniin, "minä ilmoitan teidän todistuksenne oikeuskanslerille, joka jo ennemmin lienee teidän selityksenne saanut — ja laki saa teidän suhteenne menetellä, miten asianhaarat vaativat."
Tämä asia lykättiin toistaiseksi.
* * * * *
Drayton ja Bonnithorne eivät huolestuttaneet maailmaa enää kauaa. Kuukauden kuluessa heidät tutkittiin ja tuomittiin yhdessä — toinen väärällä nimellä esiintymisestä, molemmat petoksesta.
Paul Ritson vapautui vartijastaan, mutta hänen täytyi kuitenkin jäädä vielä poliisikamarille odottamaan oikeuskanslerin vapauttavaa päätöstä. Hugh Ritson asteli ulos oikeussalista vapaana miehenä.
XVII LUKU.
Hugh Ritson palasi asunnolleen kaivosvuorelle. Matkalla sinne hän kohtasi joukon ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet kaupungin puoleiselle sillalle. He hajaantuivat, kun hän kulki läpi, mutta ainoakaan ilme hänen kivettyneillä kasvoillansa ei todistanut, että hän tunsi heidät. Puoli-iltarupeamassa saapui Carlislesta asianajaja, joka osti kaikki koneet ja kaivoskaluston. Samana iltana, kun päivävuorolaiset palasivat ja yövuorolaiset menivät työhön, heidän palkkansa maksettiin viimeiseen penniin. Sitten Hugh Ritson sulki ovensa ja alkoi uudestansa surullisen marssinsa huoneessansa.
Tänä iltana — se oli keskiviikko-ilta — kun pimeys peitti laaksot ja vuoret, oli laaksossa kauhea huuto ja valitus. Se alkoi kaivosaukolta ja sieltä se levisi kaikkialle. Vähemmässä kuin neljännestunnissa satakunta ihmistä, miehiä, lapsia ja vaimoja oli kokoontunut kaivosaukon ympärille. Hiekka oli sortunut kaivokseen ja vanginnut sinne muutamia työmiehiä. Huuto, valitus ja moninaiset itkun äänet täyttivät yhtenäisenä kuorona ilman.
"Minä tiesin, että näin kävisi." "Minä jo sanoin isännälle aikoja sitten." "Missä on minun mieheni?" "Ja minun?" "Ja minun lapsiraukkani — vasta viidentoista vuotias." "Onko kukaan nähnyt minun Willietani?" "Oletko se sinä, Robbie, poikaseni? — Ei." Ja joka kerta kun alhaalta tuli nostokorissa miehiä ja poikia, hyökkäsivät äidit, vaimot ja isät tuntemaan omiansa.
Hugh Ritson astui ulos ja kulki läpi ihmisjoukon.
"Missä hiekka on sortunut?" hän kysyi muutamalta kaivosmieheltä, joka juuri tuli ylös aukosta.
"Hiekkasuonilla 2, 3, 1", vastasi mies.
"No, sittenhän itse kaivos on selvä?"
"On, mutta vettä on sinne tulvinut, niin ettei sinne ole turvallista mennä."
Hugh Ritson oli ottanut kynttilän hänen kädestänsä ja puhdisti sen sydäntä hattunsa suojassa.
"Oletteko valmis?" hän huusi konemiehelle yli ihmisten melun.
Seuraavana hetkenä hän oli asettunut koriin ja päästi irti rautaparrun, joka sitä piti kiinni. Kauhun valtaamat ihmiset olivat hetken vaiti, kun kori alkoi painua alas.
Aukon pohjalla odotti joukko miehiä päästäksensä ylös. Heidän kasvonsa olivat kalmankarvaiset hämärässä valossa. Ennenkuin kori oli päässyt alas, Hugh Ritson saattoi kuulla heidän hengityksensä.
"Kuinka monta teistä on poissa?" hän kysyi.
"Ei ketään muita kuin Giles Raisley ja vanha Reuben", vastasi yksi miehistä. Toiset välittämättä isännän kysymyksistä olivat hyökänneet koriin ja antoivat kiivaita kohotusmerkkejä.
Hugh Ritson lähti siihen osaan, jossa olivat hiekkasuonet, kuten miehet sitä nimittivät. Kori kohosi jo, ja mies, joka oli puhunut, huomasi jääneensä kaivoksen pohjalle. Se lyhyt hetki, jonka hän oli isännällensä uhrannut, oli vienyt häneltä otollisen tilaisuuden. Hän heitti raivokkaan silmäyksen ylös, ja mutistu kirous oli hänen huulillansa. Tämän huomattuaan hän lähti samaan suuntaan kuin Hugh Ritsonkin ja tallusti askelen päässä hänen jäljessänsä.
Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa äänet kalliossa ja veden tipunta. Kun he olivat kulkeneet satasen kyynärää, saapui heidän korviinsa paljon kauhistavampia ääniä. Se oli kuin meren myrskyisä kohina, kun se lyö rannan kallioita vasten tai katkoo padot ja syöksyy jyrkännettä alas. Se oli tuhansien hiekkatonnien ääni, kun se jyristen vyöryi heidän päänsä päällä. Ja tämän hirvittävän painon luhistamina vankat hirret taittuivat kuin tulitikut.
Tätä kauhistavaa, jylisevää ääntä kohden Hugh Ritson kiirehti askeleitansa. Mies seurasi ihan hänen kintereillänsä. Äkkiä hiekkaseinä tukkesi heidän tiensä. Samalla heidän päänsä päällä puiset varustukset murtuivat ja hirret sinkoilivat heistä oikealle ja vasemmalle. Maa heidän allansa vapisi, kun tämä ääretön uusi paino jyristen yhä lisääntyi. He kiiruhtivat takaisin ja sinä hetkenä maa vaipui alas kohisten kuin hyökyaalto syöksyessään kallioluolaan. Välikerros uusimpaan kaivokseen, joka oli tämän käytävän alapuolella, oli murtunut. Heidän eteensä oli ilmestynyt ammottava aukko. Tätä järistystä seurasi äänettömyys, ja hiljaisuuden läpi kuului heikko avunhuuto. Hugh Ritson koetti tarkastaa paikkaa kynttilänsä valossa.
"Missä te olette?" hän huusi ja kamalana kaikuna kertasivat synkät käytävät hänen äänensä. Pian huomattiinkin, että mies oli kömpinyt muutamaan kallion aukkoon, johon kerran kaivostyö oli pysähtynyt. Mutta ennenkuin hänet saatiin sieltä vapautetuksi, täytyi kaivaa käytävä. Mutta se oli sekä vaikeata että vaarallista, sillä vähimmästäkin liikkeestä hiekka alkoi taas juosta. Hugh Ritson ei kuitenkaan epäröinyt. "Tämä on avattava", hän sanoi käyden käsiksi työhön. Mutta mies tarttui takaa häneen.
"Jumalan tähren, älkää", hän huusi. "Tämä työ vaatii meiltä hengen."
Hugh Ritson kääntyi ympäri ja katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Mikä on teidän nimenne, ukkoseni?"
"Davey Braithwaite."
"Sittenhän te olette se nuori leski, jonka vaimo kuoli viime viikolla?"
"Olen", hän vastasi painunein päin.
"Teidän lapsenne kuoli ennen äitiä, eikös kuollut?"
"He ovat menneet molemmat!"
"Eikä teillä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan ihmistä, joka jäisi suremaan?"
"Ei, tässä on koko minun heimokuntani."
Hugh Ritson ei puhunut enempää. Kova hymy leikki hänen valkeilla kasvoillansa ja sinä hetkenä hän alkoi pelastustyönsä.
Mies seisoi ällistyneenä katsellen ja ennenkuin hän ehti käydä auttamaan, veti hänen isäntänsä Giles Raisleyn esille tämän vaikeasta suojasta.
"Missä oli vanha Reuben ja hänen ryhmänsä työssä?" kysyi Hugh Ritson.
"Suuressa kaivoksessa, mutta se on täyttynny verell', sinne me emme ikinä pääse."
He painuivat kaivoksen pohjaan ja lähtivät sitä käytävää, joka haaraantui oikealle. Kynttilän valo tuikki kaukaa hämärästi pitkän pimeyden läpi.
Se oli käytävää valaiseva kynttilä, joita sinne tänne oli kallioseinään pistetty. Miehet, jotka olivat siinä lähellä työskennelleet, olivat jättäneet sen siihen hyökätessään henkensä edestä pois täältä nostoaukolle. Tämän onkalon pohjassa oli syvä vesiväylä, mutta se oli nyt kuiva.
Se oli se kanava, johon kaikki vesisuonet oli johdettu ja joka piti koko kaivoksen kuivana. Vähän matkan päässä toinen hiekkaseinä tukki heiltä tien, ja sen takaa kuului synkkä veden kohina.
"Jos vanha Reuben on tuolla, hän on kuoleman oma", sanoi Giles Raisley ja kääntyi mennäksensä.
Hugh Ritson oli kiivennyt hiekkareunustaa kattoon asti ja koetti kaikin voimin käsillänsä avata tietä. Vähässä ajassa hän olikin kaivanut aukon ja tuijotti edessään avautuvaan pimeään. Vesi oli patoutunut ja noussut monen jalan korkeudelle. Mutta se oli vieläkin neljä tai viisi jalkaa katosta, ja mustissa, loiskivissa ja kuohuvissa aalloissa hän huomasi vankeuteen joutuneen kaivosmiehen, joka oli vyötäisiään myöten vedessä, ja piti kallionkielekkeestä kaikin voimin kiinni. Kun kynttilän valo pilkahti läpi aukon, miesparka päästi heikon huudahduksen.
Seuraavana hetkenä isäntä oli hivuttautunut läpi aukon ja laskeutunut veteen. Kahlaten rintaan asti vedessä hän pääsi kaivosmiehen luo, antoi hänelle kätensä ja talutti hänet läpi tulvivan veden.
Kun kori nousi ylös tuoden tullessansa viimeiset vangituista, pääsi raju riemuhuuto monista kurkuista yht'aikaa. Vaimot, jotka olivat ajatelleet, etteivät ikinä siunaisi isäntäänsä, siunasivat häntä nyt kaunopuheisin kielin. Miehet, jotka eivät olleet luulleet tuossa hentovartisessa miehessä löytyvän sellaista voimaa ja rohkeutta, häpesivät nyt omaa pelkuruuttansa. Sulaton punertavassa valossa monen kovat kasvot sulivat.
Hugh Ritson ei sitä huomannut eikä siitä ollenkaan välittänyt. Hän otti kynttilän, jota oli hatussansa ilmavirralta suojannut, vapaaksi ja heitti syrjään. Hän astui sitten ihmisten välitse huoneellensa ja päästyään sinne löi oven kiinni niiden monien nenän edessä, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Hän laski kaihtimet akkunain eteen ja aloitti uudestansa keskeytyneen edestakaisinkulkunsa.
Hän oli muuttunut kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Synkkä tuli paloi hänen silmissään ja hänen huulensa näyttivät lakkaamatta yhä valkenevan. Hänen askelensa, joka ennen oli ollut reipas ja varma, oli nyt veltto ja epävarma. Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut sitten Mercyn kuoleman yön. Päättäen olla antautumatta kauheiden unien kanssa taisteluun ja niiden kiusattavaksi hän oli lakkaamatta kävellyt kaikki pitkät tunnit viimeisinä neljänä yönä. Hän tiesi, mikä lopputulos oli oleva eikä hän tahtonut sitä väistää. Vain kerran hän oli ajatellut käyttää nopeampaa tietä päästäksensä määränsä päähän. Silloin hän oli avannut kaapin ja tuijottanut kauan ja melkein henkeänsä pidättäen pulloon, jonka oli sieltä ottanut. Mutta hän oli pannut pullon takaisin. Miksi hän näyttelisi hullua ja turmelisi tulevankin elämänsä? Nämä yöt toisensa jälkeen hän oli kulkenut ja kulkenut hetkeäkään levähtämättä, usein seisahtuen miettimään, vaikka väsyneet raajat hänen allansa vapisivat eivätkä tahtoneet totella, ja neljä seinää pyöri hänen kiiltävissä silmissänsä.
Ennen kotiinmenoansa ihmiset kokoontuivat pimeässä toimiston ovelle ja hurrasivat viimeisen kerran.
Isäntä kuuli sen, ja hänen huulensa värähtelivät.
"Tomppelit — he eivät ymmärrä", hän mutisi henkeään vetäen ja jatkoi yksinäistä käyntiänsä.
Seuraavana aamuna eräs kaivosmies, joka toimi Hugh Ritsonin käskyläisenä, toi hänelle aamiaisen. Ei ollut enää varhainen. Aurinko oli noussut korkealle, mutta kaihtimet olivat vielä alhaalla ja kynttilä paloi pöydällä. Mies tahtoi sammuttaa kynttilän ja päästää sisään auringonvaloa, mutta hänen isäntänsä kielsi sen. Mies oli methodisti ja hyräili virttä askarrellessaan. Tänä aamuna hän oli tavallista iloisempi ja onnellisempi astuessaan sisään tarjottimineen, mutta kun hän näki Hugh Ritsonin kalpeat kasvot, hänen omatkin kasvonsa synkistyivät.
"Te olette vielä kuin nuoret miehet, Luke", sanoi isäntä. "Kuinka vanha te olette?"
"Seitsemänkymmenen yhreksän, herra. Minä olen syntynyt yhreksänkymment' kahreksan. Se oli samoihin aikoihin, kuin Punaparta taisteli meitä vastaan ja Nelson nujersi sen."
"Uskallanpa otaksua, että teillä on nyt jo lapsenlapsiakin?"
"Herra teitä siunatkoon, on, ja lapsenlapsenlapsia kokonaista kymmenen kappaletta. Ja kaikki ovat riskiä ja terveitä, Jumalan olkoon kiitos."
Kuului laakson läpi kirkonkellojen juhlallinen soitto. Hugh Ritsonin kasvot laskeutuivat poimuihin ja katse painui alas.
"Mitä ne nyt soittavat?" hän kysyi muuttuneella äänellä.
"Tänä aamuna haurataan Matthan tyttöraukka ja hänen sikiönsä."
Hugh Ritson ei koskenut aamiaiseensa.
"Luke, pankaa laudat akkunain eteen ja tuokaa lisää kynttilöitä."
Hän ei mennyt ollenkaan ulos sinä päivänä, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin hämärässä huoneessa. Illan saapuessa hän sai kuumetta ja soitti vähän väliä kelloa, joka kutsui käskyläisen hänen luokseen. Mutta hänellä oli annettavana vain joku tavallinen käsky, joku sanoma tai vähäpätöinen selitys.
Vihdoin mies oli ymmärtävinään hänen tarkoituksensa ja jäi yöksi hänen luokseen. He puhuivat paljon varhaisina tunteina, ja isäntä nauroi usein ja laski leikkiä. Mutta unettoman miehen hengittämä ilma on aina unettavaa, ja ankarista ponnistuksistaan huolimatta Luke lopulta nukahti tuolillansa. Sitten seurasi tuntimääriä kestävä äänettömyys, jota häiritsi vain yksitoikkoinen askelten sipse sisällä ja sulaton kohina ulkoa.
Seuraavana päivänä, perjantaina, aurinko paistoi ihanasti, mutta suojuslaudat eivät avautuneet kaivosvuoren pienen talon akkunoista, ja kynttilä yhä paloi pöydällä. Hugh Ritson oli tullut huomattavasti heikommaksi, mutta yhä hän jatkoi väsynyttä käyntiänsä. Vanhaa miestä kiellettiin kutsumasta tohtoria, mutta sen sijaan hän sai viedä sanan kirkkoherra Christianille. Tämänkin yön vanhus valvoi isäntänsä luona. Kun puhelu vaikeni, hän lauloi — ensin Davidin psalmin: "Hullut sanovat sydämessänsä, ettei Herraa olekaan", sitten Charles Wesleyn virren Kristuksen veren puhdistavasta voimasta.
Vieraan silmälle olisi ollut outo näky: vanha mies — vielä nuori, vaikka seitsemänkymmenyhdeksän-vuotias, rakas rakkaiden ympäröimänä, viettäen rakastettuna ja kunnioitettuna elämänsä iltahetkiä, eläen köyhyydessä, vaikka luuli elävänsä yltäkylläisyydessä, uskoen kerran ikuisen onnen käsittävänsä, ja siksi kasvot kukoistavampina ja lempeämpinä kuin koskaan ennen — huojuttaen päätänsä lauloi sydämensä yksinkertaisuudessa. Toinen mies, tuskin vielä kolmenkymmenen vanha, oli menettänyt nuoruutensa, hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja silmissä paloi synkkä tuli — yksin maailmassa, hylättynä ja omistaan erotettuna — kävi epävarmoin askelin ja laahustaen kuin hänen kuormansa olisi joka hetki tahtonut hänet maahan rutistaa, heiluttaen käsiänsä virren tahdissa ja hymyillen pakotettua hymyä, joka ei tahtonut kohota hänen valjenneille huulillensa.
Kun laulu lakkasi, Hugh Ritson pysähtyi äkkiä ja kääntyi vanhaan kaivosmieheen.
"Luke", hän sanoi äkkiä, "otaksun, että teillä on monta saattomiestä, kun kerran teidän aikanne tulee."
"Niin, Jumalan kiitos", vastasi vanhus pyyhkäisten pois kuuman pisaran, joka oli vierähtänyt hänen kasvoillensa, "siellä ovat minun lapseni ja lastenlapset ja vielä niirenkin lapset. Ehkäpä lapset tahtovat laskea minut äidin, sen siunatun vanhan olennon, viereen."
Hugh Ritsonin kasvot synkistyivät ja hän jatkoi käyntiänsä.
"Loruja, välipä tällä!" hän hymähti itseksensä. "Yötuulen valitus on kylliksi miehen haudalla." Ja hän naurahti hiukan.
Seuraavana aamuna — lauantaiaamuna — hän kirjoitti kirjeen ja lähetti Luken kylään viemään sitä postiin. Sitten hän itse kävi kaivoksella toimittamassa muutamia asioita. Sieltä tultuaan hän sulki ja salpasi ovensa. Kun vanhus toi päivällisen, hän kolkutti turhaan ja sai niine hyvinensä mennä tiehensä.
Ilta saapui eikä vieläkään kuulunut vastausta vanhan miehen koputukseen. Auringon laskettua tuuli oli yltynyt. Uhkasi tulla myrskyinen yö.
Kymmenen tienoissa kirkkoherra Christian saapui. Hän oli taistellut kauan sydämessään, päästäkseen selville, mihin velvollisuus häntä käskisi. Vastaukseksi vanhan miehen pyyntöön hän oli vihdoin saapunut ja kolkutti nyt ovelle. Mitään vastausta ei kuulunut. Tuuli vinkui ja tohisi äänekkäästi puissa hänen päänsä päällä, mutta sittenkin hän kuuli levottoman astunnan sisältä. Hän kolkutti uudestaan ja uudestaan.
Lopultakin avautui salpa ja ääni, joka samalla oli sekä outo että tuttu, huudahti: "Astukaa sisään, kirkkoherra Christian."
Kirkkoherra astui huoneeseen. Kun hän katsahti Hugh Ritsonin kasvoihin, häntä värisytti kummallisemmin kuin koskaan ennen. Monen monta kertaa hän oli nähnyt kuoleman elävän ihmisen kasvoilla, mutta ei milloinkaan tuollaisena. Elävät kasvot olivat kivettyneet, valkeat huulet olivat yhteen puristetut, synkät silmät paloivat kuin syvä, kytevä tuli, keltaiset kädet olivat kuivettuneet ja hermostuneet. Epätoivo, mutta ei katumus kuvastui kurttuun painuneelta otsalta. Uupuneet jalat vapisivat, mutta yhä eteenpäin — yhä, yhä, yhä eteenpäin matkaa, joka oli pitempi kuin Gabbathasta Golgatalle. Huoneen ilmassa tuntui kuoleman siipien suhina.
"Antakaa minun rukoilla teidän kanssanne", sanoi kirkkoherra lempeästi ja pitemmittä puheitta hän heittäytyi polvillensa.
"Niin, rukoilkaa, rukoilkaa minun puolestani! Mutta työnne on turha — mikään ei voi minua pelastaa."
"Huutakaamme Jumalan puoleen", sanoi kirkkoherra.
Hugh Ritsonin huulilta kuului katkera nauru.
"Miksi! Viedäksemme hänen eteensä minun elämäni ränstyneet rauniot? Ei."
"Kristuksen veri on pelastanut maailman. Se voi puhdistaa meistä suurimmankin syntisen ja lepyttää Jumalan ankarimmankin vihan."
Hugh Ritson purskahti uudestaan katkeraan nauruun.
"On tullut synnin ja pahuuden loppu. Eipä sillä väliä." Sitten hän kauhistavan juhlallisesti lisäsi: "Minun sieluni on tyhjä. Se on jo joutunut ikuiseen tuskaan. Minä kuolen huomenaamuna auringon noustessa."
"Yksikään ihminen ei tiedä aikaa eikä hetkeä —"
Hugh Ritson kertasi kauhealla innostuksella: "Minä kuolen, kun aurinko sunnuntaiaamuna nousee."
Kirkkoherra Christian jäi hänen luokseen koko täksi raskaaksi yöksi. Tuuli ulvoi ja tohisi ulkona. Se nuoleksi seiniä kuin käärmeitten kielet. Kirkkoherra rukoili palavasti, mutta Hugh Ritsonin ääni ei kertaakaan yhtynyt häneen. Edestakaisin, edestakaisin kuoleva mies lakkaamatta jatkoi vaivalloista kulkuansa. Muutamana hetkenä hän pysähtyi ja sanoi aavemaisesti hymyillen: "Tämä kuolema on vanha juttu. Se on vieraillut ihmisten kodeissa jok'ikinen päivä näinä kuutenatuhantena vuotena ja kuitenkin se on meistä aina yhtä kauhea."
Kolmen tienoissa aamusilla hän veti kaihtimet auki. Akkunat olivat vielä pimeät; näytti kuin aamun sarastus olisi vielä kaukana. "Se lähestyy", hän sanoi tyynesti. "Minä tiesin, että se tulisi pian. Lähtekäämme ulos sitä vastaan."
Tavattomalla ponnistuksella hän sai ulsterin päällensä, pani hatun päähänsä ja avasi oven.
"Mihin te lähdette?" sanoi kirkkoherra, ja hänen äänensä petti.
"Vuoren huipulle."
"Miksi sinne?"
Hugh Ritson käänsi raskaan katseensa häneen. "Nähdäkseni uuden päivän sarastuksen", hän sanoi kauhean juhlallisesti.
Hän oli jo astunut ulos hämärään. Kirkkoherra Christian seurasi häntä. He kääntyivät polulle, joka vei suon halki Cat Bellsin juurelle. Vanha mies tarjosi kätensä, mutta Hugh Ritson pudisti päätänsä ja asteli yhden askelen edellä. Se oli surullinen matka. Tuuli oli asettunut. Ilmassa tuntui yön ja päivän taistelu. Kuoleva mies jatkoi matkaansa rohkeana kuin haavoitettu leijona. Askel askelelta he jatkoivat vaivalloista työtänsä kiiveten päivän sarastaessa yhä korkeammalle. Vihdoin he pääsivät korkeimmalle huipulle.
Heidän allansa lepäsi suo synkkänä ja äänettömänä. Sumu ympäröi heitä. Heistä tuntui kuin he seisoisivat pilvien meressä. Päivän valjetessa tuntuivat pilvien reunat vähitellen murtuvan, ja niiden läpi tunkeutui päivä ihmeellisen kirkkaana ja hohtavana hukuttaen koko maailman loistavaan valomereen.
Päästyään huipulle Hugh Ritson pysähdytti surullisen kulkunsa. Vanha kirkkoherra mutisi kuin itseksensä: "Murtunutta ruokoa ja särjettyä sydäntä et sinä Herra, hylkää. Eikö sinun armosi saa sänkeäkin uudestaan vihannaksi?" Hugh Ritson kuuli nämä sanat ja koko hänen olentonsa muuttui. Katkeruus huulilta suli, synkkyys katseesta häipyi, rypistynyt otsa kirkastui ja ensi kerran moniin pitkiin vuosiin hän itki kuin avuton lapsi.
Samana hetkenä, kun aurinko nousi, hän vaipui maahan ja nukahti. Kirkkoherra Christian kumartui hänen ylitsensä. Idän puna säteili hänen valkeille kasvoillensa. Uusi päivä oli sarastanut.
* * * * *
Seuraavana tiistaina seisoi kaksi surijaa Newlannin kirkkomaalla avoimen haudan partaalla. Toinen niistä oli valkohapsinen vanhus, toisella oli sininen lakki ja takki, johon oli kiinnitetty vangin numerolappu nuolinensa. Haudankaivaja miehinensä oli laskenut arkun sen uuteen kotiin ja astunut sitten syrjään. Eräs pitkä mies nojasi pylvääseen kirkon portaalla ja joukko miehiä ja naisia seisoi ääneti kirkon portilla. Illan aurinko oli painunut alas, ja hautapatsaiden varjot venyivät yhä pitemmiksi vihannalla äpäriköllä.