IV LUKU.
"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä", sanoi
Allan Ritson.
"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?" kysyi rouva Ritson matalalla äänellä, joka oli hänelle luontainen.
"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan sitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni kyllin kauan."
Allan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat painaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä epämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka katselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu mieluumminkin kuin todellinen.
Rouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava katseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä pehmeämmäksi, kun hän sanoi:
"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka ovat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät ikinä hajoa."
Allan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta pilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen viljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.
"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin' ja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan voi juoruta mittään kun vain emme ite kerro."
Rouva Ritson katsoi hänen kasvoihinsa surullisin ilmein.
"Taivas tietää, Allan", hän sanoi, "ja mustat pilvet kerääntyvät yhä."
Vanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui alas. Ääni syveni.
"Puhut oikeen, äiti", hän sanoi, "sinä sanot oikeen. Se raskauttaa minui vanhuutenipäiviä ja — sinun myös!" hän otti vielä pari askelta ja lisäsi: "Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei — ei nyt enee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet — mutta vähät siitä", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, "meillä on ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet ohakkeitakin joskus korjata."
"Niin, onhan meillä ollut onnellisiakin päiviä", sanoi rouva Ritson.
Juuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia ääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä, nyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi oli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.
"Tuolla ne ovat — painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei ollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani kilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul hallihtee useimmat niistä — niin, niin hän tekkee."
Viulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen kasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki kädellään notkean liikkeen.
Sinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen riemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat kuulleet tiellä.
Surun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi sydämellisenä, kun hän sanoi:
"Se on Gretan nauru — aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!
Minä rakastan iloisia tyttöjä — ilo voittaa ja viehättää!"
"Totta", sanoi rouva Ritson, "Greta on ihastuttava tyttö."
Tuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen hengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:
"Eläköön! Hävinnyt, herraseni! Eläköön!"
Se oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö, jonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli. Punoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu — hän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.
"Minä olen voittanut hänet", hän sanoi, "hän aikoi kiertää Istuinkiven kautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin valtatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle."
Sitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa heilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:
"Huraa, huraa, hävinnyt, herraseni, hävinnyt!"
Paul Ritson tuli vuorta alas kahden kyynärän askelilla.
"Ai, sinä nuori veijari — sinä petit minut!" hän huudahti pysähtyen ja vetäen kiivaasti henkeänsä.
"Petit?" sanoi Greta ilakoiden.
"Sinun piti koskea rovioon Tuulensuussa, mutta sinä et mennyt sadankaan kyynärän päähän siitä."
"Rovioon? Tuulensuussa?" sanoi tyttö, ja kummastunut ilme levisi hänen rakastettaville kasvoillensa.
Paul kuivasi otsansa ja pudisti päätänsä, niinkuin tämä ihastuttava petos olisi tehnyt hänet hyvinkin vakavaksi.
"Nyt, Greta, nyt, nyt — kiltisti —"
Greta katseli ympärilleen kuin säikähtänyt karitsa.
"Äiti", sanoi Paul, "hän pääsi minusta varkain edelle."
"Hän oli varas, uskokaa minua, ettekös uskokin?"
"Minä? Miksi, eläissäni en ole mitään varastanut — käytin vain tilaisuutta hyväkseni."
"Ja mikä tilaisuus se oli, ole hyvä", sanoi Greta mahdollisimman viattomin ilmein.
Paul harppasi hänen sivulleen ja kuiskasi jotakin hänen olkansa yli. Silloin tyttö katsoi häntä ja sanoi samalla kuin hymy välähti hänen kasvoillansa:
"Älä sano niin! Äläkä myöskään ole aivan varma siitä. Minä varmasti en ole koskaan kuullut sellaisesta varkaudesta."
"Sittenpä sinä saat siitä kuulla", sanoi Paul pannen kätensä hänen kaulalleen ja taputtaen häntä poskelle.
Hetkiseksi yhtyivät vallattomat huulet ruusunpunaisiin. Vanha Allan poikamainen pilke silmissään oli keksivinään heidät etäämmältä.
"Ai, mitäs siellä on?" hän sanoi. "Ovatko nuorten kisat tänne siirtyneet?"
Greta pyörähti irti toisen sylistä.
"Kuinka sinä voit — ja kaikki ihmiset näkevät. He voivat vielä luulla, että me — että me olemme —"
Paul tuli jäljessä, käänsi päänsä olkansa yli ja sanoi:
"Ja emmekö me sitten ole?"
"He ovat toistensa arvoiset, äiti, vai mitä?" sanoi Allan kääntyen vaimoonsa. "Heistä tulee komea pari, kuten ihmiset sanovat. — Greta, poika on hirveä tomppeli, eikös olekin?"
Greta astui vanhan miehen viereen ja laski tuttavallisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Samana hetkenä Paulkin tuli isänsä rinnalle. Allan taputti poikaansa olalle.
"Sinä hirveä, pitkä tomppeli", hän sanoi ja nauroi sydämellisesti. Kaikki varjot, jotka olivat sumentaneet hänen taivastaan, olivat nyt kadonneet. "Ja kuinka voi kirkkoherra Christian?" hän kysyi toisella äänellä.
"Hyvin, oikein hyvin, ja yhtä rakastettava vanha ystävä kuin ennenkin", vastasi Greta.
"Hän on sekä isä että äiti sinulle, tyttöseni. En koskaan tuntenna sinun omaa isääsi. Hän oli kuollu, ennenkö me tultiin näille main. Ja sinun äitisi myöskin, Jumala häntä siunatkoon! hänkin on nyt kuollut. Mutta jos tämä minun poikani, tämä Paul, tämä pitkä —. Ah, tuollahan onkin herra Bonnithorne ja myöskin Hughie."
Asianajajan ja Hugh Ritsonin ilmestyminen keskeytti sen rangaistuksen uhkauksen, joka tuntui juuri olevan livahtamassa vanhan miehen huulilta.
Hugh Ritson oli heti päässyt selville tilanteesta. Tyttö nojasi hänen isänsä käteen; puhdas, pehmyt poski oli aivan vanhan miehen päivettyneitten, tummien ja vieläkin kauniitten kasvojen vieressä; kohotetusta katseesta loisti syvä tunne, huulet olivat puoliksi auki ja niiden välistä loisti valkoisten hampaitten rivi kuin helminauha; ja kun hän käänsi katseensa Pauliin, joka hymyili hänelle, ilmeni siinä vallattomuutta, moitetta ja rakkautta; väljän puvun kaulus jätti paljaaksi kaulan ja käsivarret ja rinta nousi ja laski äskeisen kiihtymisen vuoksi — kaiken tuon Hugh näki yhdellä silmäyksellä ja hänen rintansa oli pakahtua. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät valkeiksi ja hänen epävarma jalkansa astui raskaasti kiville.
Allan pudisti herra Bonnithornen kättä ja kääntyi sitten poikiinsa. "Tulkaa, te kaksi poikaa ette ole olleet hyviä ystäviä viime aikoina ja se on tuottanna raskasta surua sekä teijän äijillenne että minulle. Teitä ei ole tehty saman kaavan mukkaan. Mutta teijän täytyy sopia riitanne vanhempienne vuoksi, jos ei muuten."
Näin sanoen hän ojensi molemmille kätensä, aivan kuin yhdistääkseen heidän kätensä. Hugh teki vastustavan ilmeen.
"Minulla ei ole mitään riitoja sovittavana", hän sanoi kääntyen pois.
Paul ojensi kätensä. "Pudista tuota, Hugh", hän sanoi. Hugh työnsi ilmeisellä kylmyydellä pois tarjotun käden.
Paul katsoi veljensä kasvoihin hetkisen ja sanoi: "Mitä hyödyttää pitää vihaa? Se on kuin jokin satujen kummitus, joka syö kaiken muun."
Hugh Ritsonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti, mutta mitään virkkamatta hän kääntyi pois. Pää painuneena alas rinnalle hän asteli porrasta kohti.
"Seis."
Se oli vanhan Allanin ääni. Syvä ääni ilmaisi harmin, joka kiehui hänen sisällänsä. Hänen kasvonsa punoittivat, hänen silmänsä leimusivat, hänen huulensa vapisivat.
"Tule takaisin ja purista veljesi kättä kunnollisesti." Hugh Ritson silmäsi ympärilleen ja seisoi epävarmana toisella jalallaan.
"Miksi tänään paremmin kuin eilen tai huomenna?" hän sanoi kylmästi.
"Tule takaisin, minä sanon sinulle!" huusi vanha mies tulistuneena.
Hugh pysyi liikahtamatta paikallaan ja sanoi hiljaa tavallisella äänellään: "Minä en ole enää lapsi."
"Käyttäy sitten kuin mies, äläkä kuin pieksetty koira."
Väristys kävi salaa nuoren miehen läpi päästä jalkoihin. Hänen silmänsä äkkiä leimahtivat. Sitten hilliten itsensä hän sanoi:
"Yksinpä koirakin voisi suuttua tuollaisesta puheesta, herra."
Greta oli siirtynyt syrjään päästäkseen katselemasta tätä kiusallista näytelmää, ja hetkisen Hugh Ritsonin silmät seurasivat häntä.
"Minä en taho nähä riitaa ja toraa omassa talossani", huusi vanha mies murtuneella äänellä. "Niien, jotka assuuvat siinä, täytyy elää sovinnossa; jotka tahtoovat sottaa, saavat männä."
Hugh Ritson ei voinut kestää enempää.
"Ja mitä on teidän talonne minulle, herra? Mitä se on tehnyt minun hyväkseni? Maailma on avara."
Vanha Allan oli hämmästynyt. Vaieten, mykkänä, suurin silmin hän katseli ympärillään olevien kasvoja. Sitten hän epäselvällä, vapisevalla äänellä huusi:
"Purista veljesi kättä tai sinulla ei ole veljeä hänessä."
"Ehk'ei", sanoi Hugh hyvin hiljaa.
"Purista kättä, minä sanon sinulle." Vanha mies puristi kätensä nyrkkiin. Hänen ruumiinsa jokainen jäsen vapisi.
Hänen poikansa huulet olivat yhteen puristetut; hän ei vastannut mitään.
Sitten vanha mies sieppasi kepin herra Bonnithornen kädestä. Silloin
Hugh kohotti äkkiä silmänsä, kunnes ne kohtasivat hänen isänsä katseen.
Allan masentui. Keppi putosi hänen kädestään. Pyörähtäen ympäri Hugh
lähti taloon.
"Tule takaisin, tule takaisin, poikani… Hughie… tule takaisin!" vanha mies nyyhkytti. Mutta mitään vastausta ei kuulunut.
"Allan, ole kärsivällinen, anna hänelle anteeksi; hän kyllä pyytää sinulta anteeksi", sanoi rouva Ritson.
Paul ja Greta olivat pujahtaneet tiehensä. Vanha mies oli nyt aivan mykkä ja hänen silmänsä olivat painuneet alas ja uivat kyynelissä.
"Kaikki kääntyy hyväksi, jos Jumala suo", sanoi rouva Ritson. "Muista, häntä on kovasti koeteltu, poikaparkaa. Hän on odottanut, että sinä tekisit jotakin hänen hyväksensä."
"Ja minä aioin teliä — ja minä toellakin aioin tehä", vastasi isä itkun murtamalla äänellä.
"Mutta sinä olet siirtänyt sitä päivästä päivään, kuten kaikkea muutakin."
Allan kohotti sumean katseensa vaimonsa kasvoihin. "Jos tämän olisi tehnyt toinen poika, minä ehkä olisin voinut sen kestää", hän sanoi liikutettuna.
Herra Bonnithorne seisoen syrjässä oli raaputtanut kivitystä jalallansa. Hän kohotti nyt katseensa ja sanoi: "Ja niinpä, herra Ritson, ihmiset sanovatkin, että te olette aina enemmän suosinut vanhempaa poikaanne."
Vanhan miehen tuijottava katse pysähtyi hetkeksi asianajajaan, mutta hän ei puhunut mitään, vaan seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Minä haluan puhua nyt herra Bonnithornen kanssa, äiti", sanoi herra
Ritson. Hän oli tyynempi nyt. Rouva Ritson astui sisään.
Allan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen saliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan muistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla; katto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli asetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli kirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu kömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut mustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa akkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon kajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.
"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni testamenttini", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.
"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa kynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut."
Vanha mies välitti vähät tästä huomautuksesta.
"Niin", hän sanoi, "mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu minulle."
Tämä vihjaus sai herra Bonnithornen heristämään korviansa.
"Ja mitkä ovat teidät varsinaiset syynne?" hän kysyi.
Allan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten hitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:
"No niin, teijän täytyy tietää… Minä tuskin tiijän, kuinka sen sanoisin … Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan —"
Vanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja epävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.
"Niin, minä olen pelkkänä korvana. Teidän vanhin poikanne —"
"Hän on — hän on —"
Ovi avautui, ja rouva Ritson astui huoneeseen jäljessään loordi Fisher.
"Herra Ritson, teijän lampaanne, koko mustaposkinen lauma Hindscarthilla, ovat murtautuneet ulos haa'asta ja kiipeilevät nyt juuri kuilun reunamia", sanoi hiilenpolttaja.
Vanha mies hypähti seisoalleen.
"Minun täytyy mennä heti", hän sanoi. — "Herra Bonnithorne, minun täytyy jättää teijät, muuten minä menetän viisikymmentä parhaimmista lampaistani kuiluihin."
"Mää olin niin rohkee, että tulin sanomaa, kun näin, ankara jumalanilma on tuloss'."
"Se oli oikeen, Mattha, ja teit niinkuin hyvä naapuri ainakin. Tulen mukaasi tuossa paikassa."
Loordi Fisher astui ulos.
"Voitteko te tavata minua täällä uuvvestaan kello kaheksan illalla?"
Harmi kuvastui herra Bonnithornen kasvoilla, mutta nöyrästi hän kuitenkin vastasi:
"Olen aina valmis palvelemaan teitä, herra Ritson. Voin palata kello kahdeksan."
"Olkee hyvä." Sitten Allan kääntyen rouva Ritsoniin lisäsi: "Tarjoa herra Bonnithornelle virvokkeita", ja hän kiiruhti hiilenpolttajan jälkeen. Päästyään pihaan hän kutsui koiria. "Britz! Laddie! Se, seh! Tulkaa, pojat, tulkaa, pojat, se, seh!"
Hän kurkisti sisään muutamasta ulkohuoneen ovesta — ja huudahti:
"Reuben, missäs sinä oot? Jouvvu ny' sukkelaan, ja tuo poika mukanas!"
Seuraavana hetkenä nuori lammaspaimen ja karjapoika mukanaan kolme paimenkoiraa saapuivat Allan Ritsonin luo pihaan.
"Tulekkos vuorelle, Mattha?" kysyi vanha mies.
"En, tältä päivältä saa riittää. Oon matkalla kotiin."
"Hyvää yötä, ja kiitos!"
Sitten joukko lähti kujaa myöten, miehet huudellen, koirat haukkuen.
Kulkiessaan eteisen läpi herra Bonnithorne tapasi Hugh Ritsonin, joka oli menossa ulos kasvoilla kova ilme ja pää alas painuneena.
"Tahtoisitkos", kysyi asianajaja, "tietää, mitä varten minua on kutsuttu tänne?"
Hugh Ritson ei heti kohottanut katsettaan.
"Tekemään hänen testamenttiansa", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta toisen vastausta.
Nyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta sen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.
V LUKU.
Hugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu naamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja sieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja välkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean tukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille. Tavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa piirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei paljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät ja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli sopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä ääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen rinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion lamaannuksesta.
Koska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti hän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut kaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin rautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen ilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella. Siellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen ylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului ilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä oli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei rakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi ollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi marssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen hiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä matkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin olentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut viimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman sivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen maastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja nyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin ollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.
Vain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla tuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren alla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli intohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista kasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti. Mutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin hänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa oleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa salaiset pohjavirrat.
Kaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli syytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle. Vuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten toiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä, Paul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että hän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei asioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa, kuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein päättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei jaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.
Eräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä kierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher työskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata lirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi vanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että tämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias olento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat kauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei hän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli äskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä — usein yönsäkin, kun hiilihauta paloi — vuorella, joten hän joutui enimmäkseen elelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan ja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli tarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei saanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen mies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen jäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän ilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut mitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi, että tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet nojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja kasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui hänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se miinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja hajonnut.
Sitten tuli heräämys, ja Hugh Ritson huomasi liian myöhään, ettei hän ollut koskaan rakastanut tätä yksinkertaista lasta, joka oli saanut hänet päästämään irti hänen intohimojensa siteet, vaan toista naista.
Tästä johtui ensimmäinen murhenäytelmä tämän, miehen elämässä.
Nyt äskettäin hän oli saanut toisen tärkeän seikan aprikoidakseen. Herra Bonnithornen juttu siitä, että Gretan isältä oli jälkisäädöksen mukaan jäänyt poika erään Grace Ormerodin kanssa, sattui juuri siihen aikaan, jolloin hän tunsi mielessään katkerinta pettymystä, ja siksi hän helposti lankesi kiusaukseen "rehellisesti kokeilla", eikö saisi asioita kääntymään mielensä mukaan. Jos se Grace Ormerode, joka oli mennyt naimisiin Lowtherin kanssa, sattui olemaan hänen oma äitinsä, silloin — voi panna veikkaa siitä — Paul oli Lowtherin poika. Jos Paul oli Lowtherin poika, hän samalla oli Gretan velipuoli. Ellei Paul ollut Allan Ritsonin poika, silloin hän, Hugh Ritson, oli isänsä perillinen.
Nykyisessä tunteitten pyörteessä hän ei joutanut tarkasti kysymään, miten asiat todellisuudessa olivat. Hänelle riitti, kun olosuhteet näyttivät kääntyneen hänelle edullisiksi ja se muutti koko maailman hänen silmissään.
Ensimmäinen tulos tästä muutoksesta oli, että hän huomaamattaan alkoi katsoa onnetonta suhdettaan Mercy Fisheriin aivan toisin silmin. Mitkä hänen aikaisemmat tunteensa olivat olleet, olemme jo nähneet. Nyt hänestä koko juttu oli onneton "sattuma", joka herätti "hitonmoista melua" ja ajatus "mennä naimisiin" tuntui hassulta hulluttelulta, jolloin hän vain leikkisi "romaanien suuria rakastajoita" toisten katsellessa sysihaudalta hänen hommiansa.
Kun hän kulki herra Bonnithornen ohi Ghyllin eteisessä, hän oli matkalla loordi Fisherin mökille. Hän näki edellään joukon, jossa oli hänen isänsä ja hiilenpolttaja ja päästäkseen tapaamasta heitä hän kulki Ankerias-kallion yli oikopolkua. Astuttuaan kiivaasti yhden penikulman hän tuli valkeaksimaalatulle mökille, joka oli kylän laidassa likellä sitä siltaa, joka kulki putouksen yli. Se oli suloinen, yksinäinen paikka, jossa hiljaisuutta häiritsi vain veden kohina, kyyhkysten kujerrus ylisillä ja rastaan laulu kosken partaalla. Ilmassa tuntui turpeen raikas tuoksu. Talon edustalla oli kiilanmuotoinen puutarha, jossa kasvoi enimmäkseen pähkinäpuita. Tullessaan lähelle Hugh Ritson huomasi, että orava kurahti muutaman puun haaraan. Tämä pieni olento keinutteli itseänsä vetreällä oksalla laskien välistä tuuhean häntänsä pitkin oksaa ja raksutellen auki pähkinöitä. Avatessaan pientä porttia Hugh Ritson keksi, että kissa oli asettunut puunrungon taa vaanimaan oravan liikkeitä ja ehkä käyttääkseen sen varomatonta urheilua hyväkseen.
Hänen tullessaan puutarhaan Mercy kulki juuri sen yli kädessään vesisanko, jota hän juuri lähteestä toi. Hän oli nähnyt tulijan ja koetti kiiruhtaa sisään. Hugh seisahtui hänen eteensä, ja tyttö laski sangon kädestänsä. Mercyn pää oli painunut hyvin alas ja kasvot olivat karahtaneet hehkuvan punaisiksi.
"Mercy", sanoi Hugh Ritson, "kaikki on järjestetty. Herra Bonnithorne saattaa sinua junaan tänä iltana ja perille tultuasi tulee sinua vastaan se henkilö, josta sinulle puhuin."
Mercy kohotti silmänsä katsellen rukoillen hänen kasvoihinsa.
"Ei tänään, Hugh", hän sanoi kuiskaten murtuneella äänellä; "anna minun jäädä huomiseen."
Hugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui hänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.
"Matka on tehtävä. Jokaisen viikon viivytys suurentaa vaaraa."
Tytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle käsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.
"Tule", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; "juna lähtee tunnin kuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein kaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje polkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua."
Tytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja koetti pidättää niitä.
"Tule nyt, tule; tiedäthän, että juuri itse valitsit tämän."
Seurasi äänettömyys.
"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä", virkkoi tyttö vihdoin.
Hugh hymyili heikosti ja jatkoi houkuttelevammalla äänellä.
"Ethän sinä iäksi mene. Sinähän tulet takaisin turvassa ja onnellisena."
Sanat kulkivat uudestaan ja uudestaan tyttöparan läpi. Hänen ristissäolevat kätensä vapisivat huomattavasti ja hänen sormensa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Hetkisen kuluttua hän hieman tyyntyi ja sanoi hiljaa:
"Ei, minä en koskaan tule takaisin — sen minä hyvin tiedän." Ja hänen päänsä painui rinnalle ja sydäntä poltti kauheasti. "Minun täytyy jättää kaikille hyvästit. Täällä olivat Betsy Jacksonin lapset — minä suutelin heitä kaikkia tänä aamuna, mutta en sanonut, miksi; pikku Willy näytti tietävän ja itki niin katkerasti, pikkuinen raukka."
Tämän tapauksen muisto liikutti tytön yksinkertaista sielua, niin että lähteet kuohuivat yli äyräittensä ja lapsellinen ääni tukahtui nyyhkytyksiin.
Mies seisoi tuskan hymy huulillaan. Hän tuli lähemmä ja pyyhki pois kyyneleet ja siveli hänen päätään koettaen saada hänet tyyntymään.
Mercy kohotti äänensä.
"Ja vielä sinun äitisi, enkä minä voi sanoa edes hänelle hyvästiä", hän sanoi; "ja minun isäparkani, jolle minä en tohdi puhua mitään —"
Hugh polki kärsimättömästi käytävää.
"Tule, tule, Mercy, älä ole hupakko."
Tyttö kohotti nuoret kasvonsa, jotka ennen olivat olleet kauniit kuin päivä, mutta nyt olivat itkusta ja huolesta laihtuneet ja kalvenneet. Hän otti Hughin nutun rintapielestä kiinni ja sisäisen voiman pakottamana, jota hän ei näyttänyt voivan vastustaa, heitti toisen kätensä hänen kaulaansa, kohotti kasvonsa, kunnes heidän huulensa hipaisivat toisiansa ja heidän katseensa yhtyivät vakavasti hetkeksi.
"Hugh", hän sanoi kiihkeästi, "rakastatko varmasti minua niin paljon, että poissaollessanikin muistat minua? — oletko sinä oikein, oikein varma?"
"Olen, olen; ole varma siitä", Hugh sanoi hellästi.
Hugh irroitti hänen kätensä.
"Ja tuletko sinä hakemaan minua sen jälkeen, kun —"
Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: "Kuinkas, tietysti, tietysti."
Tytön sormet vapisivat ja menivät ristiin; hänen poskensa hehkuivat.
"Tietysti, totta kai." Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi tällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle, laski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja sanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: "Kas niin, kas niin; mene nyt laittautumaan valmiiksi."
Tyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi häpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.
"Minä menen juuri."
"Sinä olet hyvä, pieni tyttö."
Kuinka auringonpaiste palasikaan näiden sanojen mukana tytön sieluun!
"Hyvästi toistaiseksi, Mercy — vain toistaiseksi, tiedäthän."
Mutta miten kiireesti sittenkin seurasivat varjot auringonpaistetta!
Hugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli muutaman askelen takaisin.
"Vielä — yksi hymy — vain yksi pieni hymy!" Tyttö hymyili kyyneltensä läpi. "Kas niin — kas niin — pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi, hyvästi."
Hugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista hän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun juurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan häntä roikkui sen hampaitten välistä.
Hugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi kärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt hän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten. Puhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli sekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä koskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä hänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli ajatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin tunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin epätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana vain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli raakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin se koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki miehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.
Ilta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret peittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin vaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt poistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei liikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten vain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä ja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle taivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina purjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.
Hugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli kiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin tällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella olevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän kiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä lammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä kiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.
Sinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui raskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi loordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin tavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein raunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.
"Hyvää iltaa, herra; kuinka voitte?" hän sanoi melkein iloisesti.
Hugh Ritson vastasi lyhyesti:
"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?" hän kysyi ja hänen silmänsä kääntyivät vuoritielle.
"Ei, hauta ei pala tänä yönä, se on varma; minun tyttäreni oottaa minua."
Hugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki vuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan, mihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:
"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja pojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia pilvenmöhkäleitä!"
Hugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi tavallisella äänellänsä:
"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni väsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä."
"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon", sanoi Hugh hämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.
Hän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka vei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen muutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa, pehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava puna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.
Greta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut lehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita. Sen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska sen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi. Sen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti sammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat kättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä linnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella Gretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen olikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin. Uskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan kiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.
Kohdatessaan Hugh Ritsonin hän oli ajattelemassa Paulista ja koko hänen sukupuolestaan yleensä: "Mitä rakkaita, yksinkertaisia, epäluulottomia ja luottavia olentoja he ovatkaan!" Mutta se ajatus katkesi lyhyeen: "Ah, Hugh!"
"Kuinka onnelliselta sinä näytätkään, Greta!" virkkoi Hugh iskien silmänsä häneen.
Uusi säde kirkasti Gretan päivänpaisteisia kasvoja. "En näytä onnellisemmalta kuin olen", hän vastasi. Hän kohotti käsivartensa, ja kohoava ja laskeutuva rinta osoitti, että hän oli täysi nainen.
Hugh Ritson oli viimeisen puolen tunnin aikana tehnyt monta hyvää päätöstä, mutta tällä hetkellä niistä ei ollut jäljellä ainoatakaan.
"Sinä olit tänään kiusallisen kohtauksen todistajana", hän sanoi hieman arvellen. "Ole varma siitä, ettei se ollut vähemmän tuskallinen minulle senvuoksi, että sinä olit saapuvilla."
"Ah, minä olin niin pahoillani", sanoi Greta kärsimättömästi.
"Halveksitko sinä isääsi?"
Hugh painoi päänsä hieman alas. "Sitä ei voinut auttaa — tiedän hyvin, että se oli ikävää — omasta puolestani pyydän sitä sinulta anteeksi."
"Mitäs minusta", sanoi Greta, "mutta sinä loukkasit isääsi liian syvästi."
"Kohtelin häntä samalla mitalla kuin hän minua — siinä kaikki."
"Mutta se rakas vanhus ei tarkoittanut mitään, ja sinä tarkoitit sangen paljon. Hän vain tahtoi komentaa sinua vähän, ehkäpä hiukan peloitellakin ja siksi hän uhkasi sinua kepillänsä, rakastaaksensa sinua jälkeenpäin sitä enemmän."
"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä tavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta — samoin kuin koko elämänkin."
Hän vaikeni, ja hänen huulensa vapisivat hiukan.
"Sitäpaitsi", hän jatkoi toisella äänellä, "aina se on ollut sellaista. Jo siitä asti, kun olimme lapsia — veljeni ja minä — ei minulle ole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt odottaa."
"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua", sanoi Greta hajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti sinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja sitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi häntä osanottavasti suoraan kasvoihin.
Hugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja katse muuttui teräksenkylmäksi.
"Ei, ei sitä", hän sanoi, "minä en pyydä sääliä — enkä tarvitse sitä. Luonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut — yksinpä ruumiinkin niin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia mutta hän ja minä olemme kuitit — ehkäpä enemmän kuin kuitit."
Hän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi häpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.
"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita", hän sanoi hitaasti. "Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani. Minä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on koko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?"
Hugh pudisti päätänsä.
"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma rakas äitini olisi ristinyt hänet."
"Ei hän kuitenkaan ole tehnyt paljoa, joka olisi sulostuttanut minun elämääni, Greta", sanoi Hugh.
Hänen äänensä vaikutti voimakkaasti Gretan mieleen. Siinä ilmeni syvä, tavaton tunne. Greta ei vastannut mitään ja he alkoivat astella taloon päin.
Kuljettuaan muutamia askeleita Greta muisti kepposen, jonka oli Paulille tehnyt, ja kurottaen kaunista kaulaansa hän tahtoi nähdä yli kentän lehtoon, johon hän oli hänet jättänyt.
Hugh arvasi, mitä hänen silmänsä etsivät.
"Olen kuullut, että sinä olet päättänyt. Onko se totta, Greta?" kysyi
Hugh.
"Päättänyt, mitä?" kysyi tyttö punastuen taas.
Hugh myöskin punastui hiukan ja vastasi pakotetusti ja hiljaa:
"Mennä naimisiin minun veljeni kanssa."
"Jos hän sitä tahtoo. Otaksun, että hän tahtoo, hän sanoo aina niin, tiedäthän."
Hugh katseli vakavasti tytön hehkuvia kasvoja ja; sanoi miettivästi:
"Greta, on ehkä syitä, jotka sanovat, ettei sinun pitäisi mennä Paulin kanssa naimisiin."
"Mitä syitä?"
Hugh ei vastannut heti, ja Greta uudisti kysymyksensä. Sitten Hugh sanoi oudolla äänellä:
"Vaikeita ja laillisia esteitä, kuten sanotaan."
Gretan silmät levähtivät auki tavattomasta ihmetyksestä.
"Mahdotonta — sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt sanot!" hän sanoi varmasti ja kiivaasti. Hän katsoi Hughin kasvoihin ja luki väärin, mitä siellä näki. Sitten hän alkoi nauraa ensin kevyesti, hetken päästä äänekkäästi ja sanoi kääntäen päänsä toisaalle, ihan kuin puhuen itseksensä: "Ei, ei; hän ei ole minulle mitään muuta kuin se mies, jota rakastan."
"Rakastatko sinä sitten häntä?"
Greta hätkähti.
"Kysytkö sinä sitä?" hän sanoi. Hämmästys hänen suurissa silmissään oli syventynyt ihastukseksi. "Rakastaa häntä?" hän sanoi. "Enemmän kuin mitään muuta maailmassa." Tyttö tahtoi paljastaa salaisuutensa. "Sinusta tulee minun veljeni, Hugh, enkä minä pelkää sanoa sitä sinulle."
Hän otti hattunsa ja heilutti sitä säilyttääkseen mielenmalttinsa horjumattomana.
Hugh Ritson pysähtyi ja hänen ilmeensä herkistyi. Hänen kasvoilleen ilmestyi epämääräinen hymy. Puhuessaan Gretan kanssa hänen sielussaan oli tuskaatuottavana pohjasävelenä kulkenut ajatus Mercy Fisheristä. Mutta nyt hän vieroitti hänet kokonaan mielestänsä. Olla sidottuna iäksensä mitättömään olioon, jonka kasvojen kauneus tosin saattoi hetkeksi viehättää — kuka mies sitä voisi kestää? Hän oli kyllä hetkisen seurannut viettiensä vaatimuksia — tosi! Sen kiusauksen valtaan heittäytyminen oli johtanut ikävään lopputulokseen — tosi sekin! Mitäs siitä? Ei kannata ajatella! Pitäisikö hänen joutua koko iäksensä kantamaan sellaista hirttä niskassansa? Turhaa! Luonnon laki taisteli sitä vastaan. Eikö hän ollut sanonut, että hän oli ennakkoluulojen yläpuolella? Niinpä hän ei myöskään tahtonut näytellä "romaanien suuria rakastajoita". Gretan kauniit kasvot hänen edessään karkoittivat kaikki kiusalliset viisastelut. Tarttuen hänen viimeisiin sanoihinsa hän sanoi:
"Sinun veljesi — niin. Mutta etkö sinä ole koskaan ajatellut, että olisin toivonut saavani toisen nimen?"
Hämmästynyt ilme palasi taaskin tytön kasvoille. Hugh näki sen ja jatkoi:
"Onko se mahdollista, ettet sinä vielä olisi lukenut minun salaisuuttani?"
"Mitä salaisuutta?" kysyi Greta melkein lämpimästi. "Greta, jos sinun rakkautesi olisi ollut suuri, sinä olisit lukenut minun salaisuuteni, kuten minä olen lukenut sinun." Hiljaisella äänellä hän jatkoi: "Se tapahtui paljon ennen kuin minä tiesin, tai edes ajattelin, että sinä rakastaisit minun veljeäni. Minä näin sen, ennenkuin hän oli huomannut sitä — ennenkuin itsekään olit päässyt selville siitä."
Punainen hohto Gretan kasvoilla syveni entistä enemmän. Hän pysähtyi, ja Hugh liikehti hermostuneesti edestakaisin.
"Greta", virkkoi Hugh katsoen rukoillen tytön kasvoihin, "mitä on rakkaus, joka tuskin tajuaa olemassa-oloansa? Sellaista on se rakkaus, jolla sinä minun veljeäni rakastat. Ja minkä arvoista on se miehuuton, arka intohimo, jota hän sinulle tarjoaa? Sellaista on kuitenkin hänen rakkautensa. Mitä on hänen rakkautensa sinuun tai sinun häneen — mitä se on — mitä se voi olla? Rakkaus ei ole hyödytöntä tunneleikkiä, vaan sen pitää vallata koko olento. Sen olen aina sanonut, Greta, ja kuinka se onkaan tosi!" Hän jatkoi äkkiä ja äänessä helähti raivo: "Muu rakkaus ei ole muuta kuin halujen tyydyttämistä. Greta, minä ymmärrän sinua, Sitä ei voi tehdä niin sivistymätön mies kuin minun veljeni." Sitten hän lisäsi kiihkeällä äänellä: "Rakkahin, minä tarjoan sinulle rakkautta, josta nämä maanmoukat eivät osaa uneksiakaan."
"Maanmoukat!" Greta kertasi puoliksi tukahdutetusti kuiskaten.
Hugh ei kuullut häntä. Hänen kiihkeät silmänsä hehkuivat ja häntä huimasi.
"Rakkahin Greta, minun elämässäni on ollut vähän, joka olisi sulostuttanut sitä. Minä olen kuitenkin mies luotu rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Kuukausia olen salannut rakkauttani sinuun, mutta nyt sitä ei voi enää salata. Ehkä minua on estänyt tunnustamasta sitä meidän molempien rakkaus Pauliin. Mutta nyt senkin on täytynyt väistyä."
Hänen leukansa vavahteli, hänen huulensa vapisivat, ääni paisui ja sormet puristuivat lujasti kämmeniin. Hän lähestyi Gretaa tarttuen hänen käteensä. Voimakas tunne näytti vallanneen tytön. Hämmästys oli saanut hänet sanattomaksi ja hän seisoi kuin kuvapatsas tuskin käsittäen, mitä ympärillä tapahtui. Mutta kun hän tunsi käteensä koskettavan, hänen tietoisuutensa palasi. Hän vetäisi kätensä pois. Hänen rintansa kohosi. Ääni muuttui ylpeäksi, kun hän virkkoi:
"Tämä on siis sinun tarkoituksesi! Minä vihdoinkin ymmärrän sinua!"
Hugh Ritson astui askelen taakse päin.
"Greta, kuule minua — kuule minua vielä!"
Greta oli nyt voittanut mielenmalttinsa takaisin.
"Herraseni, sinä olet solvaissut veljeäsi yhtä syvästi, kuin jos minä nyt jo olisin sinun veljesi vaimo."
"Greta, ajattele, ennenkuin puhut — ajattele, minä rukoilen sinua."
"Minä olen ajatellut! Minä olen ajatellut sinua, kuten sisaren tulee ja puhutellut sinua veljenäni. Nyt minä tiedän, kuinka alhainen sinun sielusi on."
Hugh Ritson keskeytti intohimoisesti:
"Jumalan tähden, vaikene! Minä olen mies, joka ei voi anteeksi antaa."
Hänen sieraimensa värähtelivät, jokainen hermo vapisi.
"Rakastaa? Sinä et ole milloinkaan rakastanut. Jos sinä tietäisit, mitä se sana merkitsee, niin kuolisit häpeästä siihen paikkaan, missä nyt seisot."
Hugh kadotti kaiken arvostelukyvyn.
"Minä varoitan sinua", hän sanoi raivoissaan. "Ja minä pyydän sinua olemaan vaiti", sanoi Greta kohottaen torjuvasti kättänsä. "Sinä tarjoat rakkauttasi naiselle, joka on jo lupautunut toiselle. Se on halpaa rakkautta, jota niin halvalla tavalla tarjotaan. Se on väärää rahaa, herra, ja se halveksien hylätään."
Hugh Ritson sai hieman hillityksi itseänsä. Rypyt hänen otsallansa olivat syvät, mutta hän sanoi tyynesti:
"Sinä et koskaan mene naimisiin minun veljeni kanssa."
"Minä menen — jos Jumala suo."
"Sitten sinä menet hänen vaimokseen joutuaksesi koko elämäsi ajaksi kärsimään suunnatonta häpeää ja inhoa."
"Se on niinkuin taivas määrää."
"Moukka — sivistymätön raukka kehno —"
"Kylliksi! Mieluummin minä otan miehekseni mieronkiertäjän, kuin sinunlaisesi herrasmiehen."
Kasvot kasvoja, silmä silmää vasten, kiihkeästi hengittäen he seisoivat hetkisen. Sitten Greta pyörähti ympäri ja asteli reippaasti käytävää pitkin.
Hugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä, eikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja meni mitään virkkamatta taloon.
VI LUKU.
Nukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi välipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä huoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun, jonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko oli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet näköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti asettuvan tyyneen rauhaan.
Rouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli vaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen piirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän rypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä oli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen silkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla jännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.
Pää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa hermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui ääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.
Herra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet kuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli veistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen erinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien äänien häipyvä sorina tänne asti.
Vihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen pidättyväisyytensä.
"Herra Bonnithorne", hän sanoi, "koettakaa saada testamentti tehdyksi vielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin, tekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta, mutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen."
Herra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä, ja kohotti äkkiä katseensa.
"Anteeksi, rouva", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut lievittää hänen sanojensa vaikutusta, "tämä on erityisistä syistä asia, josta tuskin voin — voin — keskustella naisen kanssa."
Juuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen raa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.
Rouva Ritson karahti hiusrajaa myöten punaiseksi.
Niin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut liian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas, lopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:
"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja lapsiansa."
Suuri mies oli asettanut veitsen ja haarukan lautaselleen.
"Ei aina", hän vastasi. "Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei tunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa."
Tämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin punakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja heittäytyi leposohvalle.
Kohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi:
"Mikä ehto?"
Herra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi
Hugh Ritsoniin vastatessaan: "Ehto äpärälapsista."
Jonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän kohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:
"Mitä te tarkoitatte?"
Bonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan, yskähti ja sanoi: "Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen jälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä."
Rouva Ritsonin kasvot kävivät sinipunerviksi ja hän nousi seisoalleen.
"Sellainen laki on julma ja kirottu", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta hänen äänensä vapisi tavallista enemmän.
Herra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän "hem" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin, kohotti katseensa ja sanoi: "Omituista, eikö totta?"
Onnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson, Gretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun. Miesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen levottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät hänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne, missä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat hohtivat — ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.
"Ystäväni", sanoi Paul iloisesti, "ehk'ei ole aivan turvallista teille, että puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla."
Herra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä pysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.
"Turvallista?" hän kertasi kiihkeänä kaikuna.
Paulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän kohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.
Mitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa. Rouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä käsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos huoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi veljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen katseestansa.
Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra
Bonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä.
Sitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat
pöydän yli toisilleen kätensä.
VII LUKU.
Pilvet, jotka olivat kokoontuneet pohjoiselle taivaalle, kiisivät laakson, yli ja ankara sadekuuro, jonka mukana kuului kaukainen ukonjyrinä, pakotti huviväen siirtymään vajaan. Se oli pitkä purjekankaasta laitettu teltta, jonka toisessa päässä tarjoiltiin virvoitusjuomia ja nurkissa oli pöytiä, joille oli levitetty piparikakkuja ja kaikenlaista rihkamaa myytäväksi. Ruoho tällä kohden oli tallattu ihan lakoon, ja käytävät olivat paljaat ja kiilsivät sateessa. Kokoontunut seura oli sangen omituinen ja sekalainen. Erillään muista istui kumolleen käännetyllä nelikolla Newlannin viuluniekka, postinkuljettaja Tuomas Kyttyräselkä. Hän oli pieni mies, jonka polvet olivat koukussa ja jalat hirvittävän pitkät.
"Nyt, tyttäret, astuapas essiin. Ei sua virotella."
"Tulkoot kaikki, joilla on notkeutta jäsenissään."
Tätä karkeata kutsua seurasivat kursailematta monet komeasti-puetut neitoset riisumatta hattua päästään. Pari parin jäljessä edestakaisin pyörien kukin siinä taitoansa kilvan näytti.
"Mää nousen parhaan hevoosein selkään ja ajan jonakin iltana sun luokses ja koputan ikkunaas", kuiskasi eräs nuorukainen tytölle, jonka kanssa oli juuri tanssinut.
Tyttö nauroi ilakoiden.
"Sinun parhaan hevosesi, Ville?"
"No niin — isännän sitten."
Tyttö nauroi taas, ja iva värähti hänen huulillaan. "Te Kaaliharjun urhot olette oikein kuuluisia rakastajoita, kuulen ma. Hyvästin, Ville!"
Ja tyttö pyörähti ympäri. Poika seurasi häntä.
"Elä suutu, Aggy. Mää oon pian itte isäntä."
Tyttö tunkeutui ihmisjoukon läpi ja katosi.
"Tyttö on nähtävästi antanut hälle aimo rukkaset", sanoi eräs vanhanpuoleinen mies, joka sattui seisomaan lähellä.
"Juuri heidän kaltaistaan", sanoi toinen. "Tyttö on punonut paulojansa poikaparan ympäri ja vihdoin saanut hänet verkkoihinsa. Eikös pojan rikas eno ole kuollut Australiassa?"
"Ei, mutta voisihan sellaista uskotella. Silloin kyllä kaikki tytöt hyökkäisivät hänen kimppuunsa."
Tanssi jatkui edelleen.
"Kas vain, nämä juhlathan loppuvat yhtä hauskasti kuin Carelin markkinat", sanoi eräs tytöistä.
"Bessie, sinä totisesti olet kevyt kuin höyhen", vastasi hänen toverinsa.
Bessien silmät säteilivät ilosta, kun hänen tanssiansa oli näin kehuttu ja hän avasi manttelinsa viillyttääkseen itseänsä ja näyttääkseen kaulassaan riippuvan kauniin medaljongin.
"Tuollaisesta totisesti on hitonmoiset seuraukset", mutisi vanha ilonvihaaja. "Kyllä tulevaisuus tuollaisten tyttöjen kautta muodostuu ihanaksi."
"Turhaa, mies, turhaa, maakunta menestyy vallan mainiosti", vastasi hänen ystävänsä. "Tytöt tekivät työtä ennen aikaan. Nyt ne eivät työllä käsiänsä turmele. Ehkä sentään joskus huviksensa pesevät, silittävät, kiilloittavat ja kähertelevät tukkaansa."
"Ei, ei, maakunnassa ei ole ollut onnea siitä alkaen, kun naiset rupesivat halveksimaan työtä."
Viuluniekka vetäisi jousellaan kolme säveltä, jotka tuntuivat sanovan "suutele" ja muutamasta teltan nurkasta kuuluikin äänekäs huulten maiskahdus.
"Minä näjin sinun rakastelevan koreeta Bessyä", sanoi eräs nuori mies toiselle.
"Ja minä näjin sinun kujertelevan niin sulosesti niityllä. Elä nyt kato noin vijattomasti. Turha on kieltää. Varo vain Aggyn äitiä, hän on aikamoinen lörppökieli, elä anna hälle tuulta purjeisiin. Hän höyhentää tytön ja hennoo se höyhentää jonkun muunkin."
Tanssin tauottua alkoi kuulua äänekäs lasien kilinä ja tavaton puheensorina tarjoilupöytien luota.
"Hei, sinä kelpo viuluniekka! Tule, niin otetaan tuikku murheeseen!" huudahti eräs nuorukainen, jonka posket olivat punaiset kuin kirsikat.
"Tule, Dick, tyhjennetyn yksi neljännes. Kyllä Dielin kukkaro kestää."
"Kyllä vain, mies, ja missä olet ollut sitten pestuumaanantain?"
"No, kattos, mää menin pestinottiin ja orottelin pureskellen olkea, ja silloinkos kaikki muijat kerääntyivät mun ympärillein. Yksi heistä sanoi: 'Paljonko tahrot palkkaa, korea poika?' 'Viis ja puol puntaa', sanon minä. 'Ja mitä sinä voit tehrä?' kysyy hän. 'Tehrä?' sanon minä; 'kaikkea kyntämisestä ja puimisesta hevosen harjaamiseen asti', sanon minä. 'Tule, sinä olet minun miehiäni', sanoo hän. Mutta hän oli kuin takkiainen aina mun niskassain ja siksi minä pakkasin tavarain, vaarin tilin ja tässä mää nyt olen."
Pieni joukko oli kokoontunut soittajan nelikon ympärille.
"Tulkaa, täällä Tuomas Kyttyräselkä selittää ihmisille, mitä he ajattelevat."
"Mahrotonta hänen on selittää sellaisten pölkkypäiren ajatuksia, jotka eivät milloinkaan mitään mieti."
"Hän ruoskii koko huvijoukkoa, sit' on Tuomas."
"Kuka tuo on, joka heristelee sanomalehrellä ja sanoo, että 'koko maakunta on muuttumassa, hitto vie, narrien pesäpaikaksi'?"
"Sehän on Gray Graham, joka tuomitsee ihmisiä ja isottelee omalla hyvyyrellänsä."
"Huomatkaa, pojat, hänestä tulisi hyvä parlamentin jäsen, sillä hän osaa mainiosti soittaa suutaan kansan kelvottomuuresta."
"Suunsoitto ei tee valtiomiestä. Hän tarvitsisi hieman rokkiinsa oppiakseen pitämään pienempää suuta."
"Ovatko nuo herra Paul Ritson ja neitsy Lowther, jotka juuri tulevat telttaan?"
"Totisesti, ja hän on kerrassaan korea tyttö."
"Ja poika on myöskin oppinut ja sivistynyt."
"On, kyllä Paul on miehekseen paremmanpuoleista sorttia."
"Asuuko tyttö pappilassa — kirkkoherra Christianin luona?"
"Totta kai, tietysti, mies; sehän on luonnollista — hänhän on hänen holhoojansa."
"Ja mikä hän on miehiänsä, tuo pappi?"
"Hänen kaltaistaan ei tule toista, kun hän on mennyt; on hän sellainen mies."
"Ei, ennenkuin vesi virtaa vastamäkeen ja puut kasvavat latva alaspäin."
"Niin oppinut ja lokova kansanmies, ja mikä verraton pappi! Se kelpo poika antaa maailmalle arvon, ja maailma kohtelee häntä sen mukaan."
"Tyytyväisyys on kuningaskunnan arvoinen eikä hyväntekeväisyys uskonnon arvoa alenna."
Syntyi tungosta ovelle päin, johon Gubblum Oglethorpe ilmestyi rihkamalaatikko niskasta riippuen. Varsinkin tytöt työntyivät kiihkeästi hänen ympärilleen.
"Mitä teillä on tänään, Gubblum?"
"Ee, ee mittaan teille, rakkaani. Te ootte yks' niistä, joita kattellessa kaikki muu unehtuu."
"O, Gubblum!"
Kohteliaisuuden sai luonnollisesti selittää, miten halusi.
"Teirän kauniitten kasvojenne yks' ainoa hymy voi tehrä jonkun ryysyläisen onnelliseks'."
"Oi, Gubblum!"
Kerjäläinen ilmeisesti oli hyväntahtoinen ja sukkela vekkuli.
"Jumala teitä siunatkoo, hohhoh! Mitäkö täällä on?" jatkoi kerjäläinen kiivaasti heilutellen laatikkoansa. "Nämä tavarat on hankittu lontoolaisille, joiren kasvot ovat kuin Englannin kartta, mihin on merkitty kaikki rautatiet, että ne oisivat eres vähän sierettäviä, tierättehän. Eikä siellä kukaan tierä, että muutamat näistä esineistä voivat tehrä hienon ihmisen — siihen tarvitaan rintaneuloja, nenäliinoja, kauluksia ja ties mitä."
Gubblumin välinpitämättömyydellä oli erinomainen voima kääntää kaikkien katseet hänen rihkamalaatikkoonsa. Kerjäläisen kasvojen ilme oli viattoman näköinen, kun hän jatkoi:
"Mää oon sangen vaatimaton poika, muuten minä saavuttaisin onneni sillä, mitä minulla on täällä."
"Avaa laatikkosi, Gubblum", sanoi eräs pojista, Georgie Moore, kyynärpäällään tyrkkien toiset pois tieltään, että hän ja tyttö hänen kynkässään pääsisi esille.
"Vaatimaton poika" teki hyväksyvän eleen ja alkoi täyttää pyyntöä. Nuoria avatessaan hän ylisti liikemiesrehellisyyttänsä ja horjumatonta kunniantuntoansa.
"Mää en ol' kyllin viekas, se on mun vikan'. Mää osaan elää vain kärestä suuhun ja siinä kaikki. Jos mää tyyryn vähempään, niin hukka mun perii."
Gubblum avasi nyt laatikkonsa ja veti sieltä esille punaisen ja vihreän shaalin, joka oli hirvittävän räikeä ja huonoa kangasta.
"Kas niin, tässä mull' on verraton näyte. Näin siistiä ja kaunista shaalia mull' ei ol' ollut kuin kaksi kappaletta koko elämäni aikana. Sen toisen mää myin erääll' sulhaisell' seittemäst' ja kuurest' pennyst'!"
Se ihastunut ilme, jonka hänen oma sukkeluutensa oli kerjäläisen kasvoille nostanut, hämmentyi, kun Paul Ritson veitikkamaisin elein astui hänen luokseen ja ottaen shaalin hänen ojennetusta kädestään kuiskasi:
"Eihän, myittekö todellakin?"
Gordie Moore sukelsi nyt taskuunsa ja kaivoi sieltä kolme puolikruunusta.
"Tässä on sulle, Gubblum, ota nämä."
"Kattoppas tuota", huudahti vanha ihmisvihaaja, "tuo Gubblum ei koskaan pengo laatikkoansa ilmaiseksi."
Gray Graham, joka oli katsellut nuorten touhuja ja näki, mitä Gordie tarjosi kerjäläiselle, hymähti hiukan katkerasti:
"Tule kotiin järkikulta,
älä haihdu tuuliin multa."
Juuri silloin kuului melua tarjoilupöytien luota. Kaksi ystävystä oli joutunut ilmi sotaan keskenänsä.
"Hitto vie, minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikeanpuolisessa housuntaskussa, ja missä ne ovat nyt?"
"Piru sinut periköön, mistä minä tiedän, mihin sinun kolikkos ovat joutuneet! Sinähän potkit kuin riivattu, ne ovat lentäneet tiehensä."
"Minulla oli viisitoista hopeashillingiä oikean käden housuntaskussa, minä sanon sinulle."
"Mitä sinun viheliäiset killinkisi minuun kuuluu? Sinä olet humalassa kuin pörriäinen. Luuletko sinä, että minä olen sinun kolikkosi ottanut? Sinä olet erehtynyt miehestä käydessäsi minua epäilemään."
"Ne olivat oikeanpuolisessa housuntaskussa, minä voin vannoa sen."
"Älä horise! Koeta vasemmanpuolisesta housuntaskusta."