TAISTELUA.
Mooseksen piti mennä jatkamaan lukujansa, mutta Veronika jäi kotiin. Hän kirjoitti Almalle aikovansa ryhtyä työhönsä Hallimajassa. — Täällä on niin huutavaa hätää ja törkeätä kurjuutta, ettei omatuntoni salli minun seurata omia mielitekojani, — kirjoitti hän.
Härmälän täti oli nyt Veronikan hyvä ystävä ja Veronika hänen "sielunsa virkistys", niinkuin Esa sanoi. Vielä kolmaskin oli heidän liitossaan. Se oli Kruunu-Anna.
Kruunu-Anna oli kookas, vanhahko nainen, puhtaassa, lämpöisessä puvussa. Ruskeista silmistä loisti eloisuutta ja leveistä kämmenistä näki, että niillä oli tartuttu kiinni. Järeissä kasvoissa oli älyn ja päättäväisyyden ilme.
— Nyt on Ruhalan Irja raasukin päässyt maahan, — kertoi hän Härmälässä tädille ja Veronikalle. — Se Ruhala, jumalaton, vei lapsen yleiseen, avonaiseen hautaan, jätti sinne eikä antanut vaimonsakaan mennä sunnuntaina papin kanssa sitä siunaamaan. Vieraat ihmiset saivat papille tehdä tiliä, missä Irjan kirstu oli. Onkos tää nyt enää!
— Hän ei usko Jumalaan eikä tahdo teeskennellä, — sanoi Veronika.
— Antaisi sitte vaimonsa mennä eikä estäisi.
— Kiihkeät ihmiset ovat suvaitsemattomia.
— Neitikin vielä puolustelee niitä. Tää lakkokin oli vielä tullakseen; ei saa enää penniä irti mistään noitten raukkojen hoitoon. Onkos niillä kellään säästöjä, vaikka kopeasti sanotaan, ettei työhön. Nälkää, pelkkää nälkää ja alastomuutta. Nuo jumalattomat vielä juovat ja pyllyilevät mäillä ja teillä ja räyhäävät kotonansa, vaikka kuolema seisoisi joka sängyn päässä.
— Onko mitään erityistä tapahtunut? — kysyi Veronika levottomasti.
— On kuollut kolme lasta kurkkumätään, ja tulirokkoa on liikkeellä. Sunnuntaina oli vaan kaksi haudassa, ensi sunnuntaina on kymmenen vähintäin ja seuraavana kaksikymmentä, ellei apua tule jo tänään, huomenna, aivan heti.
— Täytyy saada apua! — huudahti Veronika tuskin malttaen kuulla loppuun. — Sanokaa, mistä nuo taudit niin äkkiä — — —.
— Kysykää sitä. Kun ei ihmisillä ole ton vertaa — Kruunu-Anna mittasi puoli kynttään — lähimmäisen rakkautta. Tehdään niinkuin Karéni teki. Sinne tuli vieras akka lapsi käsivarrella, pyysi suojaa ja apua, ei jaksanut kauemmaksi. Palvelijat kysyivät Karénilta, minne akka oli vietävä. — Heittäkää ulos! — huusi Karéni. Mutta eihän Miina, vanha ihminen, sellaiseen suostunut. Ukko talutti itse vaimon lapsineen mäelle. Se raukka rukoili: — Älkää jumalan tähden, olemmehan me veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa ja edesvastuussa toinen toisistamme. — Siihen se raukka olisi pihaan kuollut kovassa kuumeessa, mutta tallimies otti huoneeseensa ja minä häntä hoidin. Se muijaraasu oli tartuttanut lapsensa. Se kuoli ja kaksi muuta lasta. Manun vaimo kuuluu tänä aamuna sairastuneen.
— Jaa, jaa. — Veronika lähti kotiin kiihoittuneena. — Nyt minun täytyy puhua, en saa, enkä voi enää vaieta! — päätti hän itseksensä.
Tiellä hän tapasi Melun, Rolfin ja Oran, nyökkäsi heille hajamielisesti. Heidän iloinen naurunsa ja vilkas, äänekäs puhelunsa suututti häntä. Hän melkein vihasi heitä tuon huolettomuuden vuoksi. Sydän löi rajusti; oli mahdoton ajatella tyynesti, punnita sanoja, olla viisas ja varovainen.
— Mamma, kuinka pappa jaksaa? — kysyi hän ruokasalissa.
— Hän on ollut virkeämpi entistään. — Äiti huomasi Veronikan levottomuuden ja lisäsi: — Hän tahtoo levätä ehtoopäivän.
Iltapäivän tunnit olivat pitkät, ja Veronika alkoi rakentaa suunnitelmia. Hänellä oli jo sairastupa valmiina, Kruunu-Annan tytär Helmi sen hoitajana ja pappilan Heikki lääkärinä. Lastenhoitajakin oli selvillä. Kutomakoulusta he jo Helyn kanssa olivat päättäneet. Aika unohtui ja ilta oli käsissä, kun suunnitelmat olivat huipussaan. Silloin tuli korkea seinä eteen: — Mitä sanoo pappa?
Isä oli illallisella hilpeällä mielellä, ja se rauhoitti Veronikaa.
— Me olemme ajatelleet nyt laittaa tänne. Helyn kanssa kutomakoulun.
— Se nyt ei olisi hullumpaa, — sanoi Marck. — Mutta se työväen yllyttäminen ja sen kanssa seurusteleminen teidän pitää heittää. Te ette ymmärrä hölynpölyä siitä, kuinka korkeita palkkoja voidaan maksaa. Meidän pölkkypäitä työmiehiä ei voi saada kunnollisiksi ammatissaan.
— Luuleeko pappa, että Suomen kansa on huonolahjaisempaa kuin muut kansat? — Veronika tunsi sydämensä rauhattomaksi.
— Luulen.
— Eiköhän siihen ole syynä se, ettei sen älyä ole viljelty — — —.
— Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä. Suomalainen työmies, olkoon ammatiltaan mikä tahansa, on ammatissaan yhtä typerä viidenkymmenen vanhana kuin oli kolmenkymmenen. Eikö hän sillä ajalla ole ennättänyt viljellä älyään?
— Hän on elänyt sumussa nuo vuodet, ei ole viljellyt älyään, on lapsesta saakka ollut sitä viljelemättä, — huudahti Veronika.
— Sellaisille sumusankareille ei voi maksaa suurempia palkkoja kuin nyt maksetaan.
— Voi, pappa, minä en tosiaan ymmärrä, kuinka suuria palkkoja heille voidaan maksaa, mutta heidän elämästään näen, että heidän pitää saada suurempia palkkoja. Ajatelkaa, pappa, leskeä, joka koko päivän tekee voimiensa takaa työtä, aina huoli mielessä, että työ kelpaisi ja hän saisi pitää paikkansa, niukan tulonsa. Ja tällä työllään hän ei voi ansaita muuta kuin huonon, kurjan asunnon, niukan leivän, räsyiset vaatteet. Hänen lapsensa kuolevat onnettomuuteen, hoidon puutteesta, villiintyvät ja kasvavat roistoiksi. Ja kuitenkin hän on antanut kaikkensa, ihan kaikkensa. Tämä on julmaa ihmisen kohtelemista, se on hänen sielunsa ja ruumiinsa tappamista. Minä en voisi enkä tahtoisi hetkeäkään elää, jos noin tylysti työnnettäisiin ulkopuolelle ihmisyyden rajoja. Jos kaikki eläisimme niin, tai jos olisi todistettu, ettemme voi elää muulla tavalla, silloin vielä voisi mukaantua, mutta nyt ärsyttää häntä ja hänen laisiaan joka askeleella parempi elämä. He ojentavat kätensä sitä tavottamaan, heidän sielunsa janoo sitä. Tyly oikeus nauraa heille pilkallisesti ja katkaisee käden, joka ojentui anastamaan sitä, mikä ei hänelle kuulunut. Sanokaa, pappa, eikö tämä ole orjuutta, julminta orjuutta!
— Sinusta on tullut oivallinen maailmanparantaja!
— Voi pappa kulta, etkö sinä usko? Uskotko kun kerron, että tämä leski on sinun työssäsi, ja minä olen sulkenut hänen palaneen lapsensa silmät ja nähnyt hänen poikansa, joka uhkasi puukolla tappaa itsensä ja siskonsa, jos äiti vielä kytkisi hänet päiväkaudeksi heidän kanssaan huoneeseen?
— Työnjohtaja on taas, kuulen ma, vastoin kieltoa ottanut sellaisen naisen työhön, jolla on lapsia.
— Mitä, ellei tätä naista olisi otettu työhön? Sehän on siunattu asia, että hän saa työtä, voi elättää perhettään. Kerronpa vielä kuinka käy, kun ei heille anneta työtä. Tänne on tullut kulkurinainen lapsi käsivarrella, uupunut sairaana Karénin tallimiehen asuntoon, tuonut kurkkumädän, johon kolme lasta on kuollut. Sunnuntaiksi, sanoo Kruunu-Anna, voi kuolleita olla kymmenen, seuraavaksi kaksikymmentä, ellei apua pian saada, aivan heti. Tulirokko on tullut kaiketi samalla tavalla ja leviää kuin kulovalkea.
— Sinulle on uskoteltu — — —.
— Ei, ei, pappa, mene itse katsomaan ja kuulemaan, ota selvä heidän elämästään!
— Sinä olet tosiaankin vaatelias, ikäänkuin en minä tietäisi — — Et puhuisi näin, ellet olisi nainen!
Veronika kalpeni, nousi pöydästä ja heitti päätään.
— Miksi pappa aina puhuu naisesta halveksivalla paatoksella ja alentavalla ritarillisuudella. Ellen olisi nainen, en voisi tuntea niinkuin nyt tunnen, en uskaltaisi sanoa, mitä nyt sanon. Sinä et koskaan jalallasi astu heidän asuntoonsa, näet heissä vaan koneita, välikappaleita. He kuolevat nytkin tauteihinsa. Sinun oma tyttäresi puhuu heidän puolestansa, mutta ei, hän on vaan nainen, hänkin ala-arvoinen! Kuka on se korkea olento, mikä se absoluuttinen oikeus ja järki, johon pitää vedota, jotta sitä kuultaisiin, ymmärrettäisiin ja uskottaisiin?
— Veronika, varo sanojasi, ja muista, kelle puhut! — huusi Marck tulistuneena.
— Minä muistan sen liiankin hyvin ja itken heidän ja sinun vuoksesi.
He kuolevat nälkään ja tauteihin; etkö sinä näe, etkö sinä usko!
— Riittää —! — Marck heitti tuolin kolisten paikoilleen. Äiti torjui käsillään Veronikan sanoja.
— Ole vaiti, sinä onneton, etkö näe, että tapat hänet, — huusi hän osottaen miestään. Veronika nosti itkuiset silmänsä ja katsoi isänsä harmaita kurttuisia kasvoja.
— Oi, pappa, pappa, Jumalan tähden, anna minulle anteeksi! Teenkö sinulle kipeää? — Hän nyyhki isänsä rinnalla kuin tuskaansa nääntyvä lapsi. Isä silitteli hänen päätään ja kasvoilla muuttui ilme lempeäksi, ja hätäisellä äänellä hän lohdutteli:
— Älä itke, tyttöseni, sinä olet raju ja tulinen kuin minäkin. Katsotaan, katsotaan. Älä itke. Minä en jaksa nähdä kyyneleitä. No, no, älä vaan itke!
Myrsky oli asettunut ja ukonpilvet lauenneet, mutta uhkaava synkkyys painosti yhä.
* * * * *
Aamulla herätessä palasi illallinen kiista elävänä mieleen ja ahdistava tunto siitä, ettei ehkä mitään ollut voitettu.
— Enkö voi mitään, en mitään? — hän kysyi itseltään. — Minä menen itse heitä hoitamaan, tänä päivänä menen, ellei pappa anna heille lääkäriä ja hoitajia. — Hän oli juuri pukeutunut, kun äiti tuli huoneeseen.
— Pappa kutsuu sinua.
— Heti tulen, mamma!
— Oletko nyt tyytyväinen? Olen saanut aikaan osittaisen sovinnon työväen kanssa. Toiset alkavat työn entisillä ehdoilla, toiset pysyvät vaatimuksissaan. Sinä saat mielesi mukaan järjestää sairaitten hoitamisen. Olen puhunut heille siitäkin. Tuolla konttorihuoneessa odottavat miehet sinua, — sanoi Marck.
— Minuako?
— Niin, niin. Nyt saat tahtosi. Minä annan sinulle vapaat kädet.
— Jumalan kiitos! Sinä olet aina suuremmoinen, pappa. — Veronika hypähti ja syleili isäänsä rajusti.
— Ole varovainen, tyttöseni, varovainen, varovainen! — Ne sanat kaikuivat Veronikan korvissa, kun hän jätti isänsä ja meni valkean salin poikki, sitte isänsä huoneen läpi konttorihuoneustoon, missä miehet odottivat.
Samat kulmikkaat, luisevat kasvot ja ahnaat silmät, jotka olivat piirittäneet hänet Härmälän edessä, ympäröivät häntä nytkin. Kysyvinä ja outoina he siinä seisoivat, toiset pilkallisesti hymyillen, toiset epäilevästi mutisten.
— Mitä sairashuonetta me täällä tarvitsemme! Ei rutto rupee eikä tauti tartu…
— Niin, patruuna uskoo, että sairaus menee pois sairashuoneilla. Me nyt tuota…
— Ei ne sellaiset auta, emmekä me anna lapsiamme niihin rääkättäviksi.
Veronikan valoinen mieli ei vieläkään tajunnut, että vastustettiin hänen kiihkeästi toivomaansa parannusta.
— Niin, neiti, me emme huoli sairashuoneesta! — huusi eräs mies, joka näki Veronikan hämmästyksen. Nyt vasta Veronika heräsi, tajusi koko vaaran.
— Oletteko kuulleet, kuinka Karénin tallimiehen lapset saivat kurkkumädän ja kuolivat?
— Olemme.
— Ettekö vieläkään usko, että tauti tarttuu?
— He, he, ei!
— Ensi sunnuntaina on haudassa ainakin kymmenen lasta ja seuraavana kaksikymmentä. Ne ovat teidän omia lapsianne!
— Kuolevat ne sairaalassakin.
— Kuolevat, ehkä parantuvat, mutta he eivät siellä levitä tautia toisiin.
Miehet katsoivat toisiinsa.
— Kun tietäisi, mikä siinä myrkyssä tarttuu?
Veronika mietti — Tahdotteko tietää sen?
— Kyllähän se olisi tiedettävä.
— Ensi sunnuntaiksi toimitetaan siitä selonteko. Ehkä sopii työväen talolla?
— Sopiihan se.
— Mutta sairashuone?
— Maksaako se mitään.
— Tehtailija, isäni, maksaa kaikki.
— Ottaako neiti sen sitte hommakseen?
— Otan, mutta määrätkää tekin joku joukostanne.
— Sehän se Härmälän maisteri lienee paras apulainen.
— Niin, ja Kruunu-Anna on niissä askareissa kulkenut.
Miehet lähenivät ovea ja pujahtivat ulos toinen toisensa jälkeen.
— No? — sanoi isä, kun Veronika tuli takaisin.
— Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, kuin minä luulin.
* * * * *
Hallimajan isäntä luovutti pienen kesävieraitten huvilan rannalta sairastuvaksi, ja sen laittoivat kuntoon Veronika ja Hely, pitivät ompelutalkoita, taivuttivat vastahakoiset vaimot kahvilla ja vehnäsillä. Näin saatiin pian kaikki vaaralliset sairaat hoitoon. Manun vaimo yksin jäi kotiin, sillä Manu oli uhannut tappaa sen, joka uskaltaisi tulla häntä hakemaan.
Manda oli taas päässyt "kodin" lattioita pesemään ja siitä hänen suunsa venyi kaikkein leveimpään hymyyn. Hän oli heti Jooseppinsa unohtanut ja säälistä rakastunut Pitkään. Pitkä oli uskollinen kuin kulta sekä rakkaudessa että poliisin toimessa, vaikkei häntä kukaan totellut eikä kavahtanut.
— Mitenkä Manda viihtyy sairaalan lattioilla? kysyi Veronika
Kruunu-Annalta Härmälässä.
— Kyllähän sen hevosenpuolikkaan kelpaa. On se ollut koko lailla siistikin, mutta eilen sitä vanha perisynti riivasi. Olin juuri laittanut sille lautasen ja veitset pöytään, mutta niitäkös se käytti, kuori perunat sormillaan, heitteli kuoret nurkkaan, roiski samaa tietä sillin päät ja hännät. Satuin juuri tulemaan keittiöön, kun Manda oikein nautti vapaasta aterioimisestaan. — Mitäs Manda nyt? — Ei nyt pidä suuttua, kyllähän ne korjaan. — Osasi hevosenpuolikas hävetä.
Veronika nauroi makeasti, ja Kruunu-Anna yltyi kertomaan. — Näkisipä neiti niitten sairaitten puhtautta. Hanna, joka otettiin sinne kuolevan Vanninsa kanssa, voivottelee: — Voi, voi mitäs täällä saa muuta kun pelkkää kylmää ja laihaa ilmaa ja sitä tyhjää puhtautta. Siunakkoon, kun sisälmyksiäni hiukasee. Ei taila enää olla sylen tippaakaan suussani. — Samassa se hylky lossahutti lattialle aika syljen. — Voi, voi, olihan siellä. Mistä se nyt sinne?
— Mistä nyt saamme Vannille arkun? Ruhalan emäntä ei ole Irjan kuoleman jälkeen kyennyt työhön, — sanoi Veronika.
— Pannaan Homperi tekemään, — ehdotti Melu.
— Kai niitä puita aina saa, mutta kuka ne säälii ja koristaa?
— Kaikille näille vielä koristettaisiin! — huudahti Melu.
— Tahtoisitko itseäsi haudattavan kuin koiraa? sanoi täti.
— Hoo, en minä olekaan Hannan Vanni!
* * * * *
Kevättalvi mateli hiljaa ja uhkaavana Hallimajassa. Hökkeleissä istui lutoposkinen puute pöydän takana, tuijotti isää ja äitiä verisillä silmillään ja säästeli viimeisiä paloja lapsille nälkäisen ärtyisällä tuskalla.
Marck oli ottanut tehtaaseen vierasta työväkeä ja tyytymättömät lakkolaiset vainosivat heitä, pieksivät toisinaan pimeän aikana, heittelivät kivillä ja estivät työhön menemästä. Vainon alaiset vetosivat isäntäänsä, ja Marck tuotti poliiseja läheisestä kaupungista järjestystä valvomaan.
Ruhala, joka oli sahuri, ja lämmittäjä Onni Hannula sekä väliaikaisesti rakennustöissä ollut Manu olivat tyytymättömien kiivaimpia yllyttäjiä. Työväen salaiset, suljetut kokoukset tähtäsivät nyt kaikki Marckia, ja miesten viha kyti poliisien tuottamisesta ja sivullisen väen käyttämisestä.
Joka päivä kävi Veronika Kruunu-Annalla antamassa rahaa ja uusia määräyksiä.
— Kävin tänään Ruhalassa, — sanoi Anna. — Se emäntä rukka on ihan kuin sekaisin siitä, ettei mennyt Irjaa saattamaan, tuijottaa aina vaan kirstuihin ja sanoo näkevänsä Irjan niissä ja Irja kutsuu häntä aina saattamaan.
— Hänen pitäisi päästä kotoa pois lepäämään. Minne me hänet veisimme?
— Vaikka tulisi tänne minun luokseni.
Veronika meni kutomakoululta Helyn kanssa Ruhalan emäntää katsomaan. Siellä oli siivotonta ja köyhää, niinkuin on nääntyneen vaimon kodissa. Itse hän makasi vuoteessa ja lapset leikkivät törkyisellä laattialla. Ruhala istui uunin vieressä perunoita paistaen. Kruunu-Anna tuli heti tyttöjen jäljestä, ja yhdessä he tahtoivat taivuttaa Ruhalaa lähettämään emäntänsä Annan luo.
— Nyt minä vien tämän teidän emännän meille lepäämään, — sanoi
Kruunu-Anna.
Ruhala hymähti kylmästi ja katsoi vieraisiin tiukasti.
— Ei ole ennenkään oltu säätyläisten armoilla.
Kruunu-Annan silmät iskivät tulta, ja järeät kasvot värähtivät. — Tiedättekös, Ruhala, missä minä tänä aamuna olin. Olin Manun vaimovainaata hoivaamassa. Täytyihän sen maailman hylyn lopultakin tulla minua hakemaan. Ja millaista siellä oli? Voi, ei luulisi ihmismajassa — — —. Ovi piti jättää auki en voinut muuten, olla, ja olenhan minä sentään tottunut jos johonkin. Se muijaparka vasta oli laiha. Luut kelluivat koossa kuin lankaan pujotettuina, ja nahka oli kuin homehtunut vanha vaate. Pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä se raukka makasi. Voi, voi, että ihmisen, jolla on sielu, pitää sillä tavalla loppuman, kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Ja niin hyvä ihminen!
— Mitä Manu sanoi? — kysyi Hely.
— Manu? Manu pelkää ruumista, hongottaa pitkin maailmaa. Vai saisi siltä sanaa suusta, kun pahat työt häntä itseään lyövät. Ja sen nyt jokainen Hallimajassa tietää, että Manu piinasi vaimonsa kuoliaaksi ja ajoi hyvät ihmiset pois hänen luotaan. — Kruunu-Anna katsoi tiukasti Ruhalaan.
— Missä Manun lapset ovat? — kysyi Ruhalan vaimo raukeasti.
— Aikojahan minä ne vein Mäki-Maijalle salaa Manulta, eikä se hylky uskaltanut…
— Kyllä meiän Anna saa levätä kotona! — sanoi Ruhala painavasti, nousten seisaalleen. Hän oli kookas, roteva mies, kasvot neliömäiset kuin kirveellä veistetyt ja poskista hiukan ontoiksi lohkaistut ja silmät tuimat.
Tulijat nousivat lähteäkseen, ja Ruhalan katse iski Veronikaan.
— Minä olen huomannut, että patruunan neidillä on täällä Hallimajassa yhtä ja toista hommaa, mutta sen minä sanon, ettei tämä vanha yhteiskuntarämä paikaten parane!
— Väsynyt, väsynyt! — valitti emäntä sängyssä. Ruhala hiukan värähti, mutta ilkkuva katkeruus ei silmästä sammunut.
Veronika hymähti. — Olisimme ihmisinä tahtoneet auttaa ihmistä, emme säätyläisinä.
— Kukahan niistä Ruhalan kielloista välittää! Emäntä tulee ja sillä hyvä. — Kruunu-Anna auttoi emäntää istumaan.
Ruhala astui uhkaavasti pari askelta, mutta hänen vaimonsa sekava, hurjistunut katse ja kimakka huuto pidätti hänet.
— Irja! Irja! Muista!
Ruhala vaipui istumaan pää käsien nojassa muurin viereen. Perunat pannussa käristyivät ja huoneessa hajusi ellottava rasva.
Veronika ja Hely poistuivat alakuloisina ja Kruunu-Anna vei sairaan luokseen.
* * * * *
Emäntä parani hyvin hitaasti, ja Kruunu-Anna alkoi kyllästyä.
— Voi, hyvä neiti, niin tämä auttaminen on kuin seulalla vettä kantaisi. Heidän kotinsa ovat niin siivottomat ja tautia, tautia…
— Minä tiedän, — huudahti Veronika. — Me paperoimme ja maalaamme joka mökin!
— Saisimme paperoida joka vuosi, — murahti Kruunu-Anna.
— Entäs sitte?
— Neiti puhuu leikkiä.
— En ollenkaan. Aloitetaan heti. Tämä on niin perin turhaa, mutta me voimme sen tehdä. Ilmaa, valoa ja vettä heidän pitäisi saada! Se, se jotakin olisi!
— Jumala teitä siunatkoon. Aletaan vaan. Kyllä minun vanha raatoni kestää.
— Ettehän te voi maalariksi ruveta.
— Eikös neiti tiedä, että minulla on toinenkin arvonimi paitsi
Kruunu-Anna. Sanovat minua "akkamaalariksi". Katsokaa tätä asuntoani.
Itse olen joka sormenlevyn maalannut.
Veronika katsoi ympärilleen. Lattia kiilsi lujassa, ruskeassa värissä. Pöydän, rahien, tuolien ja akkunain puna oli nähnyt monet vuodet ja syöpynyt puun sisään. Tiilestä tehty muuri oli vedetty kellertävällä öljy värillä. Huoneessa oli Kruunu-Annan oma puhtauden ja järjestyksen leima, järeä, mutta turvallinen ja lämmin. — Täällä viihtyy aina hyvin, ei raaskisi mennä pois. Tuo on varmaan teidän aateliskilpenne, — sanoi Veronika osottaen kultakruunua nurkkahyllyllä.
— Onhan se, mitä on. Tällaista ei enää näe. — Anna silitteli metallipapereilla koristettua kruunua, joka helisi ja välkkyi monenmoisissa väreissä. — Tämä on minun muorilleni tehty. Äitini ja minä olemme sama kruunu päässä vihityt. Minä olen sitä lainannut ennen muinoin morsiamille ja siitähän ne sen nimen ovat antaneet. — Kruunu pantiin kunniapaikalleen nurkkahyllylle.
HELSINGISSÄ.
Mooses tuli Helsingistä kotona käymään ja aikoi mennä Heikin ja Esan kanssa työväen talolle, jossa piti luennoittaman tarttuvista taudeista, mutta työväki oli joutunut asiasta kiistaan, eikä luennosta tullut mitään, vaikka kuvernöörin lupa oli saatu. Vielä samana päivänä sai Mooses tiedon Helsingistä, että hänet oli ilmiannettu yllytyksestä ja jottei "kodille" tulisi rettelöitä, neuvottiin häntä heti eroamaan sen kirjastonhoitajan toimesta.
— Näin se leikki alkaa, — sanoi Esa. — Ei muuta kuin pussi selkään ja värvinkii, siin' on leipä kuin särvinkii.
Mooses käveli kiivaasti lattialla, huitoi käsillään ja mutisi ääneen: — Minua tukehuttaa se, mikä nyt on tulossa. Eivät he lakkaa vainoamasta ennenkuin saavat minut maasta pois tai linnaan!
Toiset olivat poistuneet Mooseksen huoneesta ja jättäneet hänet
Veronikan kanssa kahden.
Veronika kiersi kätensä hänen kaulaansa. — Eihän sinun koskaan tarvitse olla yksin. Meidän pyhättömme ulottuu kaikkialle ja sen kirkon huippu on niin korkealla, ettei mikään tässä maailmassa voi meitä siellä häiritä.
He unohtivat maanpaot, vankeudet ja pakkovallat eläen hetkisen toinen toisilleen.
— Minä lähden huomenna takaisin Helsinkiin, — sanoi Mooses illallisella tädille ja Melulle.
— Minä tulen mukaan! — huudahti Melu vilkkaasti.
— Nyt on huonot ajat, — yritti täti estellä.
— Sen kyllä tiedän. Te ette kumpikaan välitä, vaikka paita päältänne menisi, kunhan nuo tehtaan rotat vain elävät. Nyt olemme kauniisti kiikissä, mutta heidän tähtensä minä en ole kotona, en vaikka! Täti saa hankkia rahaa vaikka silmästään. Taikka minä menen lainaamaan.
— Kukahan sinulle uskoisi? — sanoi täti.
— Kun lupaan hankkia itselleni rikkaan miehen, niin uskovat.
— Älä aina hulluttele. Et sinä Helsinkiin pääse, ellet tahdo siellä mitään oppia.
— Tahdonhan minä oppia, nähdä teatterit, käydä konserteissa, tanssiaisissa, tuntee ihmisiä, juoda elämää!
— Sen ohella voit muutakin oppia, sanoi Mooses.
— Voin oppia olemaan nainen, viljelemään kauneutta, pukeutumaan, puhumaan, seurustelemaan, arvostelemaan ja kietomaan sen tulevan mieheni noin, noin sormeni ympärille.
— Miehet vaativat nyt jo vakavampaa, ei se vanha keino tepsi, — sanoi
Mooses.
— Uskokoot sitä narrit. — Melu rallatti täydellä äänellä iloista tanssilaulua, ja toisten täytyi hymyillä.
— Antaa pahan saada, ei pahalle mitään voi, — sanoi täti masentuneena. — Mene Helsinkiin, mene!
Sitten tuli kiista rahoista, ja Melu urkki ja saikin selville tädin viidensadan säästön. Nyt ei häntä pidättänyt mikään. Melu sanoi: — Minä menen!
— Tuleeko se Karénin keppulikinttu kanssa? — Täti ei voinut olla pistelemättä, niin häntä kiukutti.
— Ei Karénin keppulikinttu tule, mutta ylioppilas Rolf Karén tulee.
— No, sellainenhan se on, aina silmät kirnapillaan ja jalat housuissa niinkuin mänttä kirnussa.
— Ei suinkaan täti tahtoisi, että hän hameissa kävisi?
— Kulkee se nyt sellainen hameissa tai housuissa, aina se on kuin lankavyhti.
Mooses tahtoi tehdä lopun kinastelusta.
— Minä soitan siis Alma Borgille, että Melu tulee. Ehkä sinä pääset hänen luokseen asumaan.
— Laita vaan, ettei minun tarvitse ruveta maailmaa parantamaan.
* * * * *
Melu seisoi peilin edessä sovitellen punaista silkkiunikkoa korvallensa kellertävään tukkaan, pehmeisiin hiuspyörylöihin. Hän hymyili ja viehkeili itselleen, katseli hoikkaa, hiukan eteenpäin kumartuvaa vartaloaan peilissä. Tummanvihreä samettipuku liittyi vartaloon tiiviisti kuin patsaan ympärille kiedottu vaate solmittuna povelle. Kellertävä harsopilvi ympäröi hohtavan valkoista, pehmeätä kaulaa kuin keltaiset lehdet neitseellisen koivun runkoa.
Ovelle koputettiin.
— Sisään!
Ora astui sisään kumartaen ylen syvään ja pysähtyi matkan päähän arvostelevin silmäyksin mittaillen Melua.
— Taideteos. Jos olisin maalari, ikuistaisin teidät kevätmetsän hengettärenä. Syvä havunvihreys, synkän viehkeästi houkutteleva, kellertävät lehdet pään ympärillä ja koivun hohtavuutta, neitseellisyyttä ja kevään ihana, salaperäinen sulo. — Ora astui puhuessaan lähemmäksi, kietoi käsivartensa Melun olalle.
Melu seisoi kuin patsas liikahtamatta nojaten peiliin takanaan ja siristi katseensa intohimoiseksi viivaksi. Nuori mies horjahti häntä kohti, kohotti toista kättään. Silloin Melu vavahti, katsoi hänen ivallisesti nauraen.
— Demooni! — puristi Ora vihamielisesti hampaittensa välistä.
— Ehkä, olen sen lainannut teiltä. — Melu nauroi.
Komean samettipuvun päälle vedettiin ohut, kulunut nuttu. Vastakohta oli liian räikeä. Runollisuus katosi, ja hytistelevä sievistelijä istui reessä.
Ylioppilastalon salissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja tummat värit. Rolf tuli heitä vastaan ovella ja yhteen he asettuivat istumaan. Melun tulipunainen unikukka herätti huomiota.
Mooses istui heidän lähellään.
— Antakaa minulle tuo kukka korvanne juuresta, — kuuli Mooses Oran sanovan.
— Vaivaavatko teitä ihmisten silmät? — kysyi Melu.
— Täällä rakastetaan tummia värejä; maassa on suru.
— Minä suren punaisella unikukalla. —
— Keinotekoisella. Teille sopisi sitäpaitsi paremmin pihlajanmarjat.
— Hyi, olette runoilija ja kehoitatte koristamaan syötävällä.
— Liian kirpeliä syötäviksi.
Melu kääntyi puoleksi selin Oraan ja puhui Rolfin kanssa.
— Täällä on kuolettavan ikävää. Minä tahtoisin tanssia.
— Hei, sitä ette tarvitse kahdesti pyytää, tunnin päästä vien teitä ensimmäistä valssia, — huudahti Rolf vallattomasti.
Mooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän samppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan sivuhuoneissa.
— Nyt minä hengitän jälleen, — sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa, intohimoisesti Melun korvaan:
Mun vereni syttyy ja sieluni juo,
Juo viinin ja lemmen tulta…
Mooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen saattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen: — Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi he-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.
— Teidän rakkautenne ehkä, — sanoi Melu.
— Meidänkö?
— Niin, niin teidän!
Ora hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.
— Eläköön!
— Mikä sitte?
— Te, te ihana neito. Hurraa!
Pojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä käsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja kantoi Melun sylissään portaita ylös.
Mooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen kasvojensa velton ilmeen.
— Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään.
Usko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin…
— Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.
— Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte.
Mihin minä nyt menen?
— Hallimajaan.
— Ei, ei, viikon, kahden tai kolmen päästä, ei nyt.
— Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.
— Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut sinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.
— Älä puhu niistä!
— Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos tuodaan — — — ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.
— Minne?
— Saamme nähdä.
Seuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti.
Se oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.
— Neiti ei ole kotona.
— Niin täällä aina sanotaan, — väitti velkoja, soma, nuori neiti.
Melu ei ollut ilmoittanut, missä asui.
— Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? — sanoi Mooses, kun tapasi Melun kadulla.
— En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.
— Kuinka paljon sinulla niitä on?
— Mistä minä tietäisin?
— Oletko kirjoittanut tädille?
— Kaikkea vielä!
— Minä hankin sinulle rahaa.
— Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?
— Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.
— Minä näännyn ikävään siellä!
— Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle seitsemän sataa.
Melu riensi kevyin askelin kaupungille.
* * * * *
Mooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki harminsa.
Hallimajassa.
Rakas ystävä!
Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta, suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.
Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä — — — en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!
Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin. Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet, manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.
Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on! Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.
Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki, kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin onnellisten hetkien yksinäisyydessä.
Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.
Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani. Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle, huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta, en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään, ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä, ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.
Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi jälkeen. Tulevaisuus on meidän!
Veronikasi.
Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.
MELUN HÄÄT.
Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana, kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään tapaansa:
— Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta käy hullusti! — Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.
— Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi hullusti! — Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.
Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi nyrkkiään ja hoki: — Kuinka hän uskaltaa?
— Kuka nyt uskaltaa? — kysyi täti toisesta huoneesta.
— Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! — Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että tädin sydäntä särki.
— Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, — sanoi täti arastellen.
— Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!
— Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.
Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva
lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun
Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.
Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.
— Tulihan puolukka, kiitos! — sanoi Rolf.
— Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.
— Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.
— Maantielle! — Melu nauroi. — Maantie on minusta mieluisempi kuin mies, joka tekee sydämensä maantieksi.
— Punnitse sanasi! Jumaliste!
— Oletko sinä niitä punninnut?
— Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä joko kuunnella tai olla kuulematta.
— Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi, jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa vihreetä ruohoa jalkaimme alla.
— Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!
— Puolukka on sitkeänahkainen. — Melu naurahti sovinnollisesti ja
Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.
Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.
— Mitä ajattelet, Melu?
— Sinua.
— Mitä minusta?
— En hyvää.
Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä, mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.
— Sinä olet — — — Rolfin kädet irroittuivat — — kuin puolukka houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. — Katse oli yhä musta ja pyytelevä.
— Ja sitten sylkeä ulos?
— Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui uudestaan Melun käsivarteen.
Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.
— Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.
— Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu — —?
— Älä puhu siitä! — ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti itsensä irti.
— Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan sinut! — Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti hattuneulansa.
— Ellet päästä, isken sinua silmään.
— Villikissa! — Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi, seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.
Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema, piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.
— Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?
Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.
— Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? — Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia, sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.
— Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!
Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf uhkaavana ja katse palavana.
Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.
— Onko pappa itse niin tehnyt?
Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.
Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi, virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.
* * * * *
Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä pukeutua morsiameksi.
— Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.
— Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?
— Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi taivaan väri.
— Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen, hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on valkoinen.
— No, mistä sinä sellaisia mietteitä —?
— En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo, minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin haluni. — Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja onnellisena.
— Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.
Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.
— Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.
— Melu, sinähän ihan väriset!
— Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! — Hän ponnisti kyyneliä vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: — Morsianta pitää itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.
Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut halveksivansa.
Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.
ISKU.
Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla. Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.
Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi Moosekselle: — Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät, että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.
— Kiitos! — Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.
— On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.
— Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.
— Sinä onnen poika, — hymyili Mooses.
— Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.
— Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.
— Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.
— Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena huolinut.
— No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?
— Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata, myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se, etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. — Mooses käveli kiihkeästi lattialla, katse maahan tähdättynä. — Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.
— Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein tärkein.
Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:
— Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa. Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.
Mooses katsoi kelloaan. — Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.
Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti, joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.
— Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, — sanoi Ruhala.
— Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin? — kysyi eräs nainen.
— Hitto heidät vieköön! — sanoi Onni Hannula.
— Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, — päätti Ruhala.
— Niin kapitalistitkin sanovat! — huudahti nainen katkerasti.
Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit puivat ja silmät paloivat.
Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin uinaileva koira.
— Sen minä vaan sanon, — huusi Onni Hannula, — että kyllä työväki kerran herää ja kostaa verenimijöille! —
Manu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen vartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki puristui: — Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!
Manu poistui huoneesta.
Esa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet keskustelua.
— Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.
— Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, — kuiskasi
Mooses.
Osuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti palkoista.
Mooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.
— Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne hyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin rahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda järjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista. Vaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa. Vaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja itseltänne.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja elämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä velvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta niitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja nyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.
Minä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei sellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman, tökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi aikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.
Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat, rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä kehittynyt sivistynyt kansa.
Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot, toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me olemme jälleen ihmisiä.
Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se kuuluu meidän työhömme!
Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.
— Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta asemastamme, — ilmoitti puheenjohtaja.
Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo mies vaati kokousta keskeyttämään.
— Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, — selitti Mooses.
— Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, — oli ainoa vastaus.
Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.
Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.
Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.
— Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle ja he taas vuorostaan muille, — ehdotti Esa.
— Niin, sehän kyllä käy päinsä, — sanoi Ruhala.
— Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti minun täytyy pian poistua.
— Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, — sanoi Onni. Mooses puristi ystävällisesti hänen kättään. — Olisimme maisterin avulla ehkä päässeet selville monesta pulmasta.
* * * * *
Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.
Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian pelätyn karkoituskäskyn.
Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.
— Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, — sanoi hän.
— Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi, mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.
— Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.
— Siis?
— Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä tarkoitan pyhänä pitämisellä? — Mooses veti hänet lähelleen heidän mäenlaitaa astuessaan. — Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka synkkää olisi. —
— Toivoa, mitä?
— Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko, täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa, emme elää!
He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven suhahdus.
— Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin, lähemmin meidän se pitäisi tuntea.
— Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa. Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille: Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa, niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse heitä pelätä!
He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona luisilla hartioilla.
— Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi tehdä mitä tahansa, — sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.
— Pelkäätkö häntä?
— En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. — He astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.
— Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!
— Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. — Mooses otti hänet kevyesti syliinsä. — Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen rauha.
— Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.
— Ja sinä olet — — — tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan huuliasi. — Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen rannalla.
— Suutele minua, Veronika!
Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja metsässä kuiski lempi.
— Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?
— En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?
— En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.
— Kyyneleitä, miksi?
— Onnesta, sinä.
— Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!
— Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.
Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?
— Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän kaulan utuisen harson poimuissa.
— Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään rintasi. — Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. — Nyt kastan sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.
Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. — Ja minä kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.
— Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.
— Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu hartioillani ja ne olet antanut sinä.
Kiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja sirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen pintaa selviämään.
— Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin kauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.
— Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.
— Tule! — Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä kerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä sanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.
Mäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.
— Erota, erota!
— Onko se tuskaista?
— Älä kysy!
— Ei puhuta, ei!
Pitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui alas puutarhaan pienen portin kautta.
* * * * *
Pihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä ääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se oli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä huoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.
Siinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja häristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski miehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä hurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja survaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi arkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet kiistaan sekaantua.
Joku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin sekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet ympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika kuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: — Laskekaa irti! — Kukaan ei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi miehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa päätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset alkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä Veronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka tähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei kerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita, seurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon ja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan käsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas, veti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi Veronikan vasenta olkaa.
Marck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat etäämpää: — Ryökinän kädestä tulee verta! — otti hän Veronikan syliinsä ja kantoi sisään.
— Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!
— Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.
Veronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.
Ehkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki levottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä, etsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita. Hän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin paraaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.