— Noo, ennen sinä siksi ehdit kuin Helyn papan opisto kurkihirteen. Mutta se harrastus, se niin sota itse paholaista vastaan, se sinun pitää aloittaa nyt jouluna. Me tulemme kaikki Hallimajaan ja pidämme siellä sellaisen helkkarinmoisen metelin, että pappa Karén hyppää niskaamme ja unohtaa oman viisaan varovaisuutensa.
Alma hyväksyi Mooseksen lähdön, ja Veronika päätti myös liittyä seuraan.
— Viekää Pitkä mukaanne, — pyysi Alma. — Hän on ruvennut syömään niin hirveästi, että kyllä minä köyhdyn, ellei hän pääse laveammille laitumille. —
— Tulkoon hän meille. Siellä se Homperikin majailee. Tuleehan yksi lisää kokoelmaan, — sanoi Esa.
Kun Manda kuuli, että Pitkäkin lähtee, tuli hän itkien pyrkimään mukaan.
Hänen lemmenjuttunsa oli päättynyt suruun.
Kun hän ja Jooseppi menivät pappilaan, ei sulhasen kirjoja siellä ollutkaan. Sitten niitä haettiin kautta maan ja Alma kysyi ja kuulusteli kaikilta ilman suunnilta. Viimein huomattiin, että Jooseppi oli kreikanuskoinen eikä hän osannut lukeakaan. Mandan rakkaus oli suuri, mutta Joosepin saamattomuus oli vielä suurempi.
Manda taisteli itsensä kanssa kovat taistelut ja nyt hän oli päättänyt.
— Ennen minä lähden vieraille maille ja jätän sen, muuten vielä langetaan syntiin ja se olisi häpeä tälle talollekin.
Alma syleili Mandaa ja ylisti hänen siveyttään ja lupasi toimittaa, että hän pääsisi vieraille maille.
— En minä voi ottaa kokoelmaani muita kuin miespuolia, — sanoi Esa.
— Kyllä minä otan naispuolet, — lupasi Hely. Ja niin Mandakin pääsi vieraille maille Hallimajaan.
Keltaisen kaapunsa ja aurinkopaperin hän tahtoi mukaansa.
RAUTATIEVAUNUSSA.
Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia. Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä lensi punaiseksi.
— He ovat tietysti kolmannessa luokassa, — sanoi hän itselleen melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.
— Hei tänne, tänne! — huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat tungoksessa tilansa saaneet. — Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa, että meitä on neljä. — Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä. Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut pelkkää ruskeata nahkaa.
Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti kätensä pehmeään puuhkaan.
— Voi pikkusta, kun on uninen! — sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.
Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.
— Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda itkeskelee nurkassa, — kuiskasi Esa Veronikalle.
— Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin kotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, — sanoi Hely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika hymyili.
— Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän ääni lähde, — sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.
Mooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.
Juna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää pois päällysvaatteensa.
Hely heitti kätensä Mooseksen polvelle.
— Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon se, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.
Esa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa povestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät punaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa alimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:
— Mooses!
— Mooses, pelasta nahkasi!
Hely hymyili tyytyväisenä Esalle.
— Oikein laskettu.
— Jaa, se oli hienosti tehty, — nauroi Esa niin, että valkeat hampaat loistivat.
— Ei hyväksytä, — sanoi Mooses.
— Vedetään pitkää tikkua sitte, — ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua ja laitteli niitä selkänsä takana.
— Vedäppäs, mies!
Mooses veti ja sai pitkän tikun.
— Näytäppäs muut tikut, — sanoi Mooses.
— Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.
— Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, — sanoi Hely.
Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen kämmentään.
Hely ja Esa koskivat yht'aikaa.
— Liian monta. Yksi kerrallaan, — sanoi Veronika. — Mooses! — huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.
Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen, loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.
— Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, — puhui Esa.
— Hyväksytään! — huusivat toiset.
— Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, — lupasi Hely katsoen
Veronikaan.
Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa, ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa, joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten silmissä.
— Veronika, — lausui Mooses hyväilemällä nimeä — ja Hely, te keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja opetatte viljelemään elämän kauneutta. —
— Sen me teemme! — huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.
— Kättä päälle! — Esa vaati tyttöjen kädet. — Mooses erottaa. Tästä ette nyt pääse yli ettekä ympäri.
— Ei ole tarviskaan. — Hely heitti somaa päätään ja hymyili.
— Se on tehtävä ja paljon muuta, — sanoi Veronika. Hänen äänensä oli vakava.
* * * * *
Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän sopimuksen.
— Hallimajan asema! — kuului huuto ulkoa.
— Minä kuulun nyt heihin! — päätti Veronika, ja se päätös teki hänet isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä ja heijastui koko olennosta.
HALLIMAJASSA.
Veronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja kiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan kohdalla.
— Mamma! — huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään. — Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski sanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. —
He olivat tulleet pienen hevosen luo. — Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,
Talli-Ville, kenen tämä on? —
— Patruuna sanoo, että se on ryökinän, — sanoi poika naurahtaen.
— Mamma, onko se minun? —
— Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja taputteli ponia. — Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa joutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein sominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa, loistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla sahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi, mamma kulta, kuinka minä olen iloinen!
Sinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen valo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa, ilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas puista.
— Täällä on ihanaa! — huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.
Äiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun näki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat kasvot.
— Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja tukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.
— Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, — sanoi äiti moittivasti.
— Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin — — — historiallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen aina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö sinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit, kruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten keskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki, korkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.
— Kuinka sinä nyt tähän johdut?
— Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen kokonaisuus, johon pyrkivät, mutta —.
— No, jätä nyt!
Veronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi hiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja rauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina ollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua kirjoitustuoliin.
— Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on minun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani siihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!
Äiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.
— Mamma!
— Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota paitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä kädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.
— Voi, mamma, mamma! — Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki pois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.
Vasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa muuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt syviä ryppyjä.
— Miksi et tullut aikaisemmin kotiin? — sanoi hän melkein ankarasti.
— Olihan minulla lupa olla niin kauan kuin halusin.
— Lupa, enhän minä nyt sitä tarkoittanut. — Ääni oli jo lempeämpi. — Ei tässä muuten joudu ajattelemaan eikä muistamaan omia asioitaan. On niin yllin kyllin tekemistä työväestä ja sen rettelöimisistä.
— Mitä vaikeuksia teillä on ollut? — kysyi Veronika aivan luonnollisesti.
Isä katsoi häneen pitkään.
— Mitä sinä niistä välität? Onhan sitä siinä, kun minä saan niiden kanssa rähistä. Täällä on ollut sellainen helvetinmoinen sekasorto sitte syksyn, kun oluttehdas ja nyt työväen talo valmistui. Työväki juo itsensä köyhäksi, ja humaltuneina he tappelevat teillä ja asunnoissaan, usein tehtaalla työssäänkin, ja työväen talolla ajetaan jos jotakin hullutusta heidän päähänsä.
— Täällä täytyy saada aikaan vastaliike. Mooses Härmälä ja Esa Helin ovat juuri sitä varten tulleet tänne, ja minäkin olen luvannut auttaa, vaikka vähäistähän se on.
— Sinä! Raakojen työmiesten kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä. Ja se Härmälän ottopoika on juuri pahimpia; kuuluu jo toissa kesänä niitä villinneen ja huutaneen mäellä hullutuksia polttamisesta ja sen sellaisesta. Ihmettelen vaan, etteivät viranomaiset ole sekaantuneet asiaan. Mutta täällä eletään kuin varis takatalvea paossa omissa oloissamme. Eivät tänne muut osaa kuin työväen villitsijät.
— Ei suinkaan pappa toivoisi, että santarmit — —.
— Ei sitä tiedä, mitä tässä toivoo, täällä on sellainen sekamelska yöt ja päivät, että taitaa olla parasta tehdä työnsulku.
— Sehän olisi kauheata! — huudahti Veronika.
— Lakko ainakin tulee — — —.
— Eikö voida sopia? — kysyi Evelina rouva säikähdys kasvoillaan.
— Heidän vaatimansa korotus nousisi viiteen kymmeneen tuhanteen markkaan vuodessa. Me emme voi.
— He näkevät nälkää, tulee levottomuuksia, ehkä sotaväkeä, voi, pappa kulta! Eikö ole mitään keinoa?
— On, jos he pysyvät kohtuudessa.
— Minä puhun huomenna tästä pojille. He varmaan keksivät keinon.
— Minä kiellän sinua sekaantumasta tähän asiaan eikä noitten nulikoiden kanssa sinulla saa olla mitään tekemistä!
Veronika sävähti tulipunaiseksi, ja tummissa silmissä välähti uhka.
— Pappa unohtaa, että olen jo täyskasvanut ja ymmärrän itse kulkea tietäni. Minä kuulun heihin ja heidän aatteensa ovat minun aatteitani ja minä tahdon puhua heille tästä.
Marck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi musertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär istuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.
— Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että papan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, — sanoi äiti matalalla äänellä.
— Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.
— Ja kuitenkin sinä — — —.
— Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun heihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän puolellaan.
* * * * *
Erottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen jalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään entistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän olikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia kiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän siitä kuin vähä toista…
— Joko sinä nyt jouduit? — huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen. — Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän se — — —. Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En olisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä. Se on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se enää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet kotona! Vaan kuinka kauan?
— Mitähän sitä täälläkään?
— Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?
— Olen ansainnut lukujeni ohella.
— Jaa, jaa, tietystikin. Minulla on nyt pikkusen säästöä, — kuiskasi täti, — vaan en ole virkkanut siitä Melulle mitään. Ei se antaisi pahaakaan rauhaa, on ruvennut koreilemaan ja kulkemaan Karénin Rolfin kanssa.
— Ja täti on antanut hänen…! Mooses kiivastui.
— Minkäs minä sille mahdan! Ne jaarittelevat kaiket illat, enkä minä tule hullua harmaammaksi, vaikka kuinka kuuntelisin, mitä he jaarittelevat.
— Kuinka paljon tädillä on säästöä?
— Viisi sataa, — kuiskasi täti.
— Melu voisi elää sillä noin viisi kuukautta Helsingissä tai jossain muualla ja oppia jotakin. Hän ei saa jäädä tänne koko talveksi.
— Sitähän minäkin olen ajatellut, vaan en ole uskaltanut puhua Melulle mitään. Se on niin tyranni ja omavaltainen. Kas niin, nyt ollaan kotona. Pane tuohon minun kamarini nurkkaan kapsäkkisi. Tässä saat nyt asua. Melulla on sinun kamarisi ja siellä on niin paljon kampsuja.
— Täällähän on uudestaan rakennettu ja suurennettu huoneita. Kas vaan tädin kamaria! Vai mikä tämä nyt on?
— Minun nimellänihän tämä… Tules katsomaan Melun kamaria. Pirtin seinää on siirretty, kaikki maalattu ja paperoitu ja vanhoista seinän tyngistä laitettu jos mitäkin komeroita. —
Täti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen huoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut. Somat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki hiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.
— Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? — kysyi Mooses ihmetellen.
— Ei ole ketään koulussa. —
Mooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.
— Ei ole ketään koulussa, — toisti täti.
Ei ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli sittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän nähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli penni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut ruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja syönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle. Aina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut elää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja oikullista veljentytärtä.
Täti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään ja sai pölyä.
— Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan. Komeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota. — Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä kiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan eihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut kertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut koskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses hymähti.
— Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä, mutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, — sanoi hän nauraen.
— Mitäs nyt vielä! — Täti meni kiiruusti keittiöön.
— Joko Mooses on tullut? — kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu, vaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu, vaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi Melu kuin ennen.
— Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. —
— Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja uudenaikaisiksi.
— En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää toista talvea. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi. Kuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.
— Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? — keskeytti Mooses.
— Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. — Melun silmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi kuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. — Minä tahtoisin päästä Helsinkiin! — huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.
— Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.
— Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa, tanssia ja — — —.
— No, sitähän voi täälläkin tehdä, — sanoi Mooses hymyillen.
— Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi kaunis ja — — —? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!
— Sinä kai tunnet Rolfin? — Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen, miten se Meluun vaikuttaisi.
— Ei yksi pääsky kesää tee! — huudahti Melu niin keveästi, ettei Mooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi Melun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa huolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten välistä.
Pitkät on päiväni, raskahat on yöni, kyynelet lohtuni, murhe mulla työni.
Sävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että
Moosesta vihloi:
Ennen soisin oman kullan
Vaikka alle mustan mullan…
Senkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.
— Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte mennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja siellä on — —
— monenlaisia vaaroja, — lisäsi Mooses.
— Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan, siellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin sellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.
— Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut Rolfilta — — —. Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä kuulu hienoihin.
— Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä ylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla, kymmenistä käskyistä ja herran hengestä! — Melun silmät säkenöivät, kuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli, kunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi tanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru upposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti tuolin.
— Osaatko sinä?
— Miksikäs en.
He tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes hengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:
— Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun tapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy minusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen, makaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä rahasäkkiään ja röhkii!
— Joku välimuoto sentään lienee olemassa.
— Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana ja kokonaisena. Sen pitää olla "joko — taikka". Minä tahdon elää; minun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää elää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet ovat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua kuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin muistelee!
— Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti ja nämä muut täällä elävät? — kysyi Mooses vakavasti.
— Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista päivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen kyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan toimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista! — Melu kiihtyi omista sanoistaan.
— Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista ei todellisuudessa ole.
— Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan hautoa mitään veretöntä mielessäni.
— Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu minun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava ja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää silmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.
— Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? — kysyi Melu syvään huoaten.
— Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä. — Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa kämmenillään. — Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja, hapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni kulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä tahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään, mutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait sallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? — Mooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.
— Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! — Melu pudisti pois raskasmielisyyden. — Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa'ta, ja minä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän. Mutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja vaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta kuin yhdenlaisen aa'n.
— Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.
— Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä vateja ja laski ne pöydälle.
— Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, — sanoi hän. — Olin
Melinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.
— Käytkö sinä Karénilla? — kysyi Mooses.
— Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, — sanoi
Melu ärsyttelevästi.
— Ja poikaa sinuksi, — lisäsi täti nyreissään.
— Eipäs, se ei ole tavallista hienojen ihmisten kesken, — sanoi Melu.
— Ovatko Karénit sinun mielestäsi hienoja ihmisiä? — kysyi Mooses.
— Ovat kylläkin. Rouva on käynyt ulkomailla ja herra on ystävällinen ja hauska. Ja se on aina hienouden merkki, — päätti Melu varmasti.
— Vaikkei hän olisi viinapatruuna, en sittenkään pitäisi häntä hienona miehenä, — sanoi Mooses.
— Entäs sitten, on niitä muitakin viinapatruunoita, oikein maan mahtavia. Täti, emmekö mekin osta Karénilta uutta olutta? Se on erinomaisen hyvää. Minä olen juonut sitä.
— Emme sinä ilmoisena ikänä. Vai olutta! — Täti oli tavattoman varma.
* * * * *
Aamulla oli mieto pakkanen, ja aurinko näytti talvista, kylmästi hymyilevää naamaansa. Veronika riensi alas jäälle arvaten tapaavansa pojat siellä, eikä hän erehtynytkään. Mooses sitoi luistimia jalkaansa ja auttoi Veronikaa.
— Tuleeko toisia? — kysyi Veronika, kun he olivat kappaleen matkaa luistelleet.
— En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on puhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.
Ilma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin hohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä toisiaan tavoitellen.
— Uskallammeko kauas?
— Uskallamme.
Selemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin itseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri selkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt eloa.
— Nyt olemme kahden, — sanoi Mooses.
— Täällä on ihanaa, vapaata! — Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla hohti puna ja voitokas onnen hymy. — Ei kaipaa mitään, ei toivo mitään, vaikka aika seisahtuisi.
— Veronika! — Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja vapiseviin huuliinsa.
Miljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa hymyilivät nuorelle lemmelle.
— Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran katsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä puhuit.
— Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen, suloisen suusi, sinun — — —.
— Mooses!
— On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni, omistaa, aina omistaa!
— Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi minua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun täytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen sielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.
Lämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen ympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni huoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut. Onnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten tuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.
— Mamma, onko pappa tänään kotona? — kysyi hän ruokasalissa.
— On, kuinka niin?
— Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja meille kaikille — — — Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla tuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi. Hän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi uhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.
— Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on jotakin sen tapaista kuin eilen.
— Ei nyt puhuta siitä. — Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä sointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä kysyvästi, odottaen.
— Näen, että jotakin on tapahtunut.
— Mamma, minä olen kihloissa. — Sanat tulivat hiljaa, onnellisilta huulilta.
Rouva Marck vavahti, punastui ja vaaleni. Poskille jäivät punaiset täplät, ja katseessa oli vapisevaa hämmästystä.
Isä tuli huoneeseen, pysähtyi pöydän luo ja katseli heitä hetken.
Veronika seisoi vapaana ja varmana, äiti tuskaisena ja hätääntyneenä.
— Veronika sanoo menneensä kihloihin, — sanoi rouva Marck oudolla äänellä.
Isä loi Veronikaan suuren katseen.
— Olen kihloissa, pappa, Mooses Härmälän kanssa. Isku tuli liian äkkiä. Tehtailija Marck sävähti kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja. Konemaisesti hän asettui paikalleen ja otti leipää. — Sitä kihlausta ei julaista.
— Pappa, se ei olekaan tarpeellista. Meidän pitää kauan odottaa.
— Siitä ei saa koskaan tulla mitään! — Nyt hän vasta pani ääneensä pelottavaa voimaa.
— Me emme ole lapsia, vaikka olemme nuoria. Meidän työmme ja aattemme ovat samat!
— Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.
Veronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.
— Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.
— Uskallatko sinä — — —? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa hän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui valkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt katse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä käyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.
— Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko minä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?
Äiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti hänen painunutta päätään.
— Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?
Äiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.
Monta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan päivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan päätään. —
Ellei Mooses näin ollen — — — ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan telefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit matelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki löi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne saapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta asiastaan.
— Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän päätöstämme muuta.
— Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee, ellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen leivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.
— Hylkäätkö sinäkin minut? — Veronika hoippui leveällä tiellä ja tuijotti itsepintaisesti maahan.
— En koskaan! Kuinka sinä… Sinä olet nyt tuhat kertaa minua lähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä pidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.
— Vaikka minusta luopumalla?
— Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä minä voisin — — —.
Pimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja hukkui voiton riemuun.
— Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?
— En, minä olen julman rikas!
VETEHISEN TANSSI.
Valot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se oli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen oluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely olivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.
— Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?
— Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? — He seisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa, taukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja jäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta jalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan paha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui Mooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon lävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju vahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja Hely olivat myös pujahtaneet tänne.
— Mikäs roive tuo on? — kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.
— Se on meirän!
— Mitä se teirän täällä makaa?
— Häh? — hönähti akka.
— No, herättäkää se ja viekää — — —.
Akka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies istumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja alkoi:
— Voi, rahjus, tääll' sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?
— Piir — — ru-rahatko? — mörräsi mies.
— Anna rahat!
— Rahat män' mänöjää! — sammalsi mies.
— Män' mänöjää, kurkust' alas, häh! Onkos nyt sitte parei ollakses, kun on kuormalliin piiruja mahassas — —?
Hely ja Veronika punastuivat ja käänsivät päänsä pois avioparista. Esa nauroi:
— Aijai, vai piiruja koko kuormallinen?
— Sellaihaa se on tää meirän. Syksyll' ikää toi tänne kaikki kalat ja ajoi ne omaa nahkaasa, niin että nyt saan hakea niit' täält' takasi.
— Äijän nahastako? — ivasi Esa.
— Häh! — hönähti akka ja reuhtoi äijää mukaansa.
— Piirujenko joukosta ne ongitte? — huusi Esa.
— Selkänahasta, — ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa rekeen.
Nuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus helmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta tanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä kohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin että sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä aloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat sen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.
— He tanssivat kuin henkensä edestä, — kuiskasi Veronika. Hän tunsi kuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä, märkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi heitä. — Minua puistattaa, — kuiskasi hän Helylle. — He värisevät kuin leikattu kala, — sanoi Hely.
Silmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina heittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät raivoisasti.
— Minua tukehuttaa, — valitti Hely.
— Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, — pyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat, ja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan otsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:
— Oli kerran, — hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset katsoivat häneen. — Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu ja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne ei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina ollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä vesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen kotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja tuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä, soitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa onkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa ristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia jäisen kannen alla.
Minusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa, kahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu sydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota! Uneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme seppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies astui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.
— Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä näemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon: Uneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä saavuta!
Veronika tuli levottomana häntä vastaan. — Mitä tästä vielä tulee?
— Ne riivatun nuuskijat ovat saaneet sinut mustaan kirjaan ja sinun on oltava nyt tuppisuuna, ellet tahdo pistää käpäliäsi ketunrautaan. Mutta ei vielä hätää, — puhui Esa.
Kansa hajaantui, ja tytöt jäivät kahden, sillä Esa ja Mooses häärivät kansan joukossa.
— Nepäs vasta hienoja lintuja, — sanoi joku miehistä.
— Suunne kiini! — huusi Manu. — Ettekös hölmöt näe, että patruunan tytär katselee, kuinka nälässä tanssitaan?
— Hah, hah! — naurettiin. Mooses ja Esa tulivat.
— Kas Härmäläistä! Herrat herroja hakee. Härmäläkin on kapitalistien tuttu. Hunsvotti! — Mies sylki ja jonkki pois kädet taskussa. Veronikaa puistattivat villit katseet.
— Nyt se vasta tanssitus alkaa. Me olemme hiljaa kuin myyrät, vikisemme koloissamme, kaivamme kuoppia ja maanalaisia käytäviä, että kun esivallan herrat jalkansa maalle astuvat, niin kyllä heidän kompastuman pitää!
Veronika huomasi Mooseksen muuttuneen. Entisestä valoisasta katseesta, joka aamulla vielä iloisena loisti kirkkaalla jäällä, oli kaikki lapsellinen kaiho poissa. Hän puristi Veronikan kättä kovasti ja katsoi häneen tulisesti. Voimakas tunnevirta sitoi heidät ja pakotti astumaan lähetysten. — Nyt, Veronika, on hyvä, että meitä on kaksi.
* * * * *
Esan ja Helyn seuraan oli liittynyt Ruhala ja hänen vaimonsa.
— Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä tarkoitti työväen luokan pyöveliä, — sanoi Ruhala.
— Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? — kuuli Mooses Esan vastaavan.
— Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja se komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa, kerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän vaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän palvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos tahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa meille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan kahleissa.
— Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.
Veronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi molemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.
— Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät kultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria, on tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan naura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on tökerö tekele.
— Kristushan on itse lempeys, — yritti Veronika sanoa. Hän huomasi, kuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika liittyi häneen.
— Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.
— Kristus ei ollut sosialidemokraatti, — sanoi Esa.
— Sosiaalidemokraatti — —! — Ruhala joutui sileälle jäälle. — Olkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa hyvällä, otamme väkisin.
— Mitä pakolla otetaan, se pakolla viedään. Jos kerran väkivaltaan turvataan, niin kovaa vastaan täytyy panna aina kovempi, — sanoi Mooses.
— Mikä meitä muukaan auttaa? — kysyi Ruhala.
— Kehitys, — sanoi Veronika.
— Kehitys! Kun kukin saa vatsansa täyteen kolmasti päivässä, hyvän asunnon ja vähän huvia, silloin vasta voimme puhua kehityksestä.
— Onko teidän mielestänne esimerkiksi Karén kehittynyt mies. Hän on ainakin rikas? — kysyi Mooses.
— Karén on itse paholainen!
— Ja se on kehityksen huippu sekin, — sanoi Esa. He olivat tulleet
Ruhalan portille.
— Minä tulen katsomaan pikku Irjaa, — sanoi Hely. — Tiedätkö, Veronika, Irja on koko Hallimajan lemmikki, pikkunen enkeli taikka untuinen kananpoika. Tule sinäkin katsomaan. Tyttöraukka on nyt sairaana. Pikku Irjan kutrinen pää oli likomärkä ja rinta huohotti. Hän ei kärsinyt lähellään muita kuin äitiä, huitoi pois luotaan. Itkeä hän ei enää jaksanut.
— Mitä lääkäri sanoo? — kysyi Veronika.
— Ei meillä ole ollut lääkäriä, — sanoi äiti.
— On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi. —
— Näytätte itsekin väsyneeltä, — sanoi Hely.
— Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. —
Kamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen, akkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku telineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä pintaa ja hymyili sen somuudelle.
— Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota, kun katselee tätä pikkusta, — sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat lapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi unisesti pöydällä.
— Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä kuuluu olevan hyvin kurjaa, — sanoi Ruhalan vaimo.
— Mennäänkö huomenna? — kysyi Hely. — Olisi paras neuvotella ensin
Härmälän tädin kanssa. —
He lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien kanssa tulostansa Härmälään.
Yksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia tapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet, mutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän tullen, ja illalla, — niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön tanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän vakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan sammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän nukkui.
Härmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten kasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan vakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä ja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin "kädenalaisen" oveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.
— Tää on hulluutta! — kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn padan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. — Te miesroikaleet tapatte muijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!
— Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki piletää, ennenku kuollaa, — sanoi karkeanaamainen mies.
Ruhala tuli "kädenalaisesta" ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä neuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli niin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.
— Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu onnettomuuksia, ellei — — —.
Täti keskeytti Ruhalan puheen.
— No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne tulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei siinä mitään ilmoittamisia tarvita. — Täti heitti neuvottelut sikseen ja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. "Nälkäkirjaan" tuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.
— Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.
— Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä sitte.
— Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.
— Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne jää maalliset.
Työväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin mennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt astumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja hajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän kohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden käsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet seurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:
— Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.
— Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit kansaa kurissa pitää? — sanoi Manu, ja joukko nauroi.
— Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten piiskurien kanssa! — Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen ratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta. Veronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat katseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta uteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä, sen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän aineellinen kohtalonsa riippui.
— Mitä me roskaväki tietäisimme! — huusi Manu.
— Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet heidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan silmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!
Hehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui jäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. — Jos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä teitä rumentaisi!
Miesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto: Hyvä, hyvä! — Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka eivät tienneet, mille huudettiin.
— Mitä he huutavat? — kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.
— Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, — sanoi joku mies.
Härmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka seisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.
— Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette kuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset neidit tule tanssiaisiin? — kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei kuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi puhumaan.
— Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua kuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas, ei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin pitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää huolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian luonnollinen.
Oran suupielissä oli hieno hymy. — Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto ja taide suloiseksi sopusoinnuksi.
— Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina saapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. — Melu aavisti Oran sanoissa ivaa.
— Menettekö Karénille tanssiaisiin? — kysyi Hely hyvästellessä.
— Ettekö tekin tule? — kysyi Ora seurueelta.
— Olemme menossa muuanne, — sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.
— Leben und leben lassen! — huudahti Ora ovessa.
— Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen takana tehtäisiin, — sanoi Hely.
— Mitäs minä osaisin neuvoa. Ne ovat sellaisia kuin ovat, eihän niitä — — —.
— Täti on ihan litistynyt mitättömäksi Veronikan vuoksi, — kuiskasi
Esa Helylle.
— Ruhalan vaimo sanoi siellä olevan puutetta, — sanoi Veronika katsoen tätiin.
— Voi, herra paratkoon, kyllähän sitä aina on!
— Täti alkaa lämmitä, — kuiskasi Esa.
— Mitä niille tekisimme?
— Antaa olla ja vähän auttaa, — neuvoi täti.
— Jos menisimme katsomaan?
Täti vaan salavihkaa katseli Veronikaa, oli hämillään ja kömpelö.
— Eikö täti usko, että heitä voisi auttaa? — huudahti Veronika innolla.
— Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! — pääsi tädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta kasvoiltaan.
— Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, — kuiskasi Esa.
* * * * *
Kivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa asui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia. Kinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti lautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.
— Minua kammottaa, — sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven. Vastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen tuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti harmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.
— Mikä lapsen on? — kysyi Veronika.
Heidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki, mutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.
— Mikäkö on? Häi toinen taitamaton — nainen katsoi pientä tyttöä uunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa — kantoi eilen kuumaa tuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, — puhui vaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä vastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.
— Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? — kysyi Hely.
— Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin villiintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä telkeisin huoneeseen.
— Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, — yritti Veronika neuvoa.
— Kukahan tässä hyvällä … sutenahan kaikki juoksevat. — Lapsi valitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä. Järeä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni naiselliseksi. — Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! — puhui hän valittaen tuskassaan.
Juhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan läsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat kehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika silitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja lasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät ikuisen verhon taa. — Tämä lapsi ei enää valita, — sanoi Veronika lohduttaakseen vaimoa.
— Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein taivaan valtakuntaa lisää.
Tytöt katsoivat toisiinsa.
— Oletteko tekin Karénilla työssä? — kysyi Hely.
— En, minä olen Marckin sahalla.
Veronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti ja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina, tuskaisina.
* * * * *
Kotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.
Palvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.
Talvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa
painostavina, tukehuttavina.
Telefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa hiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.
Seuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset. Mooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä pitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.
— Millaista oli Kivikolla eilen? — kysyi Mooses. Veronika painautui lähemmäksi häntä.
— Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua. Mutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen toisillemme, vaikka — — —. Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti maasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.
Lumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla ja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten hellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta irti, pyhässä metsässä he astuivat.
— Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.
Minä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. —
Mooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.
— Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.
— Oli niinkuin nyt, — alkoi Mooses. — Lumihaahtuvat putoelevat, liittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla. Ne käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat päälaen, satelevat käsivarsille, olalle, syliin pitkähkön käärön päälle ja koteutuvat harmaan vaipan poimuihin. Hiljaa, aivan hiljaa ne siihen laskeutuvat, kartellen, varoen, ettei käärössä nukkuja heräisi. Kantaja ravistaa tungettelijat maahan.
Ne tulevat uudestaan, yhä rohkeammin, yltyvät, yhtyvät tuuleen, joka puitten latvoissa laulaa ja viskoo lunta kulkijanaiselle vasten kasvoja. Hän painaa päänsä alas, etsii suojaa vaipoista, astuu vuoroon nopeaan, vuoroon vitkaan. Toisinaan hoipahtaa hoikka olento ladulta syrjään ja jalka kompastelee. Eteenpäin, aina vaan eteenpäin.
Ajatukset ne tulevat kuin lumihiutaleet hiljaa, kiertoteitä, kyselevät, piinaavat, uhkaavat. Muistot kerääntyvät kintereille, ilkkuvat ja haukkuvat. Lopulta ne tuulessa ulvovat, inuvat ahnaasti kuin pedot. Mitä ne ajatukset ilkkuvat ja ahnaina ulvovat?
Poika hänen sylissänsä nukkuu.
— Jospa saisikin nukkua, on niin väsynyt. Ei, silloin ne vainoojat vievät pojan!
Metsä harvenee, tie puikahtaa veräjästä aukealle. Tuuli karkaa repimään vaippoja ja hakkaa jäiset hameet sääriin. Kulkijanainen taistelee tuulen kanssa, kietoo ja kietoo harmaita vaippoja kääröönsä ja katsoo hätääntyneenä ympärilleen.
Nyt nauraa.
— Mikä nauroi?
— Hah, hah, haa! — Kulkijanainen uupuneena vaipuu puunjuurelle, käärii ja käärii, kätkee lasta ja torjuu — — —.
— Anna tänne, sinä kulkijaäiti, anna pois poikasi! — Se oli myrskyraivotar, piiskoi valkoisin hapsin kulkijaäitiä.
— Sinä kurja kulkija-äiti, minun on poikasi, minun! Myrskyraivotar ryöstää pojan, kietoo valkohapsiinsa ja kiidättää. Äiti tavottaa, juoksee, nääntyy tielle, juoksee uudestaan tavottaen ilkkuvaa raivotarta, ja joutuu kaupunkiin, missä tuhannet valot tuikkivat.
Sairaalassa hän huutaa myötäänsä myrskyraivottarelle: — Anna pois, sinä siivellinen peto! Kuuletko piiskuritukka, päästä kynsistäsi, muuten sinut kuristan!—
Valkoinen lepo käärii hänet hohtaviin vaatteisiin ja antaa ikuisen rauhan.
Veronika kätki kasvot käsiinsä ja nyyhki: Kulkijanainen oli sinun oma äitisi. — Hän itki raskaan sydämensä kevyeksi Mooseksen sylissä.