He näyttivät ilakoivan ja väittelevän keskenään. Se ikäänkuin sattui Iivariin. Verna neidin nauraessa tuon »keljuilevan herraspojan» seurassa ei hän tahtonut häntä katsoa silmiin. Ei kyennyt paljastamatta vihanpitoaan ja… Niin, oliko tämä mustasukkaisuutta? Kysymys välähti pakostakin aivoissa. Mutta samassa hän nauroi sen mahdottomuutta.
Ei, hänen oli vain niin kummallisen vaikeata kohdata neiti Mertheniä luonnollisesti ja vapaasti. Hänen edessään nousi käsi takinreunaan tavallistakin kömpelömmin, ja jos neiti pysäytti hänet tiellä, jäi käsivarsi avuttomasti koukkuun, eikä hän tietänyt miten päin sitä asetella. Osasipa se sellainen karvastella. Kyläläisten kanssa hän osasi laskea sekä laatupuheet että loikurit. Heidän parissaan tuskin enää muistikaan kulkuriaikojensa ihmisvihoja, sillä 'kulkurisälli', 'laukkuryssä' ja 'äpärä' näyttivät hukkuneen ihmisten mielestä, mikäli heitä kaikkia täälläpäin tiesivätkään. Mutta… Verna Merthen! Hänen edessään takoivat ne jälleen jonnekin takaraivoon. Suonet alkoivat pakottaa. Käsivarsi jäykistyi ja huulet pureksivat sanoja kuin kiven palasia.
Vain kerran, viime juhannuskokolla, kun neiti itse oli pyytänyt tanssiin, hän oli unohtanut tuon mieltä hiukaisevan välimatkan. Kokon loimo ja tanssi tehtaantyttöjen ja talontyttärien kanssa oli jo ennakolta päihdyttänyt hänen verensä. Hän ei ajatellut mitään. Otti ja tanssitti. Silloin… hän olisi vienyt häntä vaikka koholla ympäri kuumottavan kokon. Heidän katseensa oli palannut silmästä silmään. Hänen kasvonsa olivat olleet varjossa ja tulenloimossa vuorotellen. Ne olivat välkähdelleet naurua kuin kerran sillankorvalla ja taas uhanneet kulmien alta, tutkimattomista pohjavesistä. Mutta vähitellen ne olivat käyneet kuin ajatuksettoman totisiksi, katsoneet ja katsoneet… Ja hän oli tanssittanut joka nivel ja jäsen norjana… kuin ihananpaahteista maantietä pitkin… korpimailla, sokaisevassa helteessä.
Tanssin päätyttyä neiti Merthen oli jättänyt kuin väsyneenä kätensä hänen käsivarrelleen ja sanonut hengästyneenä, huulilla nauraen, mutta silmät totisina: »Teillä on vasta käsivarret… kuin karhulla. — Hyvät kädet… turvalliset kädet…» oli hän lisännyt puoleksi itsekseen.
Iivari oli pysähdellyt ja jatkanut matkaa. He seisauttelivat yhä ratsujaan. Hän tunsi käyvänsä naurettavaksi, riipaisihe irti epäröinnistään- ja alkoi kävellä rennoin askelin. Mutta lähetessään hän pakostakin taas tunsi, kuinka jalat liikkuivat luonnottoman kankeasti.
»Ahaa… herra Takala! Nytpä minä saan sen sittenkin kuulla…»
Thure Gavelius näytti kieltävän seuralaistaan jatkamasta. Mutta Verna neiti touhusi kuin kavaljeerinsa kiusalla: »Tämä herra on ilkimys tai… tyhmä! Hän ei osaa selittää mitä merkitsee äpärä. Te sen varmaan tiedätte, herra kauppias. Sanokaa! Hän on pitänyt minua mokomallakin tempulla narrinaan… Sanottehan?…»
Hänen huulillaan näytti olevan vieläkin sanoja. Mutta ne sulkeutuivat äkkiä, sillä Iivarin hahmo oli muuttunut. Hän oli viemässä lakkia päähänsä. Se pysähtyi koukistuneeseen käteen. Äsken Vernan iloisesta äänestä kirkastuneet kasvot kävivät harmaan elottomiksi. Oli kuin joku tunnoton käsi olisi heittänyt niille tappavaa myrkkyä. Hän seisoi kuin patsas. Lakkia pitelevä käsi törrötti luonnottomassa asennossaan.
Verna Merthen oudostui, pelästyi ja alkoi hätääntyä. Thure Gavelius oli karauttamaisillaan pakoon.
Mutta hermot alkoivat elää kasvoissa. Huulet tottelivat. Äkkinäisellä tempauksella löi Iivari lakin syvälle päähän. Kädet työntyivät röyhkeästi taskuihin. Ja sanat alkoivat viiltää kuin kylmä puukko.
»Satunpa tietämään tuon sanan. Se merkitsee 'horpojke', neiti
Merthen.»
Verna neiti vavahti. Hän tunsi antaneensa kuolettavan iskun. Hevosen liinaharja hämärsi hänen silmissään.
»Niin, hyvä neiti», Iivari jatkoi yhä karkeammin, »horpojke! Huorpoika, sanovat suomalaiset. — Tämän herran olisi pitänyt se sana muistaa, sillä hän on senvuoksi saanut räpiköidä mylly ruuhessa kuin… sammakko. Hyvästi.»
He jäivät. Ja hän tunsi, että hänen kielensä ei ollut ainoastaan viiltänyt, se oli myös repinyt kuin tylsä saha. Hetken hän nautti tästä selkein aivoin. Mutta sitten… ääretön, kuuma suuttumus hukutti hänet pyörryttävään häkään.
»Hyvät kädet, turvalliset kädet…» hän hähätti jätkytellen. »Oikein, karhun kourat ja karvainen rinta. Se kestää kyllä lirkutella, mamselli parka…»
Hän nauraa sisimmässään hohottavaa naurua. Tuolla hän hönttää korvessa kuolasuisena karhunpenikkana. Yhyttää nälästä ja pelosta vinkuen vanhan marraskarhun, jolla on karvattomat nivuset, mutta ryntäillä takkukarvainen turkki ja leuan alla pikimusta parta kuin taistelussa revitty haava. He hönttäävät yhdessä muurahaispesät ja lehmikarjat. Ja syövät mitä saavat, ihmisten takaa-ajamina, kauhistuttavina peikkoina…
»Hyvä! Saivat meidät tänne markkinoille. Vanha karhu on kuollut. Mutta penikka elää! Elää ja repii… Puree kuin orava, kiertää kuin kettu ja lyö kuin peto. Aika tulee, aika tulee… te koreat rotuhiehot… aika tulee…»
Hän näki enemmän kuin muisti tai ajatteli. Merthenien sillankorvalla hän katseli hetken jäälohkareitten vyörymistä. Virrasta nouseva pakkasenhenki teki hyvää päälle…
4
»Te olette siis, herra kauppias, ryhtynyt pelaamaan leikkipeliä kanssani…» alkoi kauppaneuvos kuivahkon leikillisesti.
»Vain kilpailla tietääkseni.»
»Luullakseni… tässä tapauksessa… hieman korkealentoinen sana», kauppaneuvos kiersi ironisen hienosti.
»Siinä tapauksessa on se vähintäin koninleikkiä, herra kauppaneuvos.»
Tuli hetkisen vaitioloa.
»Kuinka kauan te aiotte tätä 'koninleikkiä' jatkaa?»
»No ainakin ensimmäiseen konkurssiini saakka», Iivari leikkasi yhä hävyttömämmin.
Albert Merthen alkoi tuntea jo jotakin suuttumusta, mutta hän peitti sen asialliselta näyttävään kysymykseen:
»Mistä te saatte rahaa?»
»Petkuttamalla ja varastamalla», Iivari läimähytti.
Kauppaneuvos löi kädellään tuolin käsinojaan ja rypisteli kulmallisiaan.
»Niin, se olisi kai teidän mieleisenne vastaus», jatkoi nuorukainen.
Isäntä naurahteli hieman väkinäisesti: »Osaattepa te olla julkea, nuorimies.»
»Metsä vastaa, niinkuin sinne huudetaan.»
Kauppaneuvos ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta hän näki, että nyt oli iskettävä pääasiaan.
»Sanokaapa minulle suoraan, herra Takala, millä keinolla te olette onnistunut houkuttelemaan tehtaitteni työläiset ostajiksenne.»
»Teidän kaupanhoitajanne suosiollisella avulla», Iivari tokaisi.
Herra näytti hämmästyneeltä vasten tahtoaankin.
»Niin», Iivari jatkoi, »hän puhuu kuin porsas ostajainsa kieltä ja seisoo kuin apteekinmamselli tiskin takana nenä nyrpällään. Te, sanalla sanoen, kohtelette suomalaista kansaa yhä vieläkin moukkina, kuten kävi päinsä vielä viime vuosisadalla, mutta ei enää.»
»Ohoh… olipa se 'paljastus'.»
»… jota kaupanhoitajanne ei kyllä pysty käyttämään hyväkseen, sillä hän kykenee vain patruunanpoikien ryyppytoveriksi ja hovinarriksi ja on liian usein ärtypäällä kohmelosta.»
Kauppaneuvos nauroi melkein hereästi. Mutta sisimmässään hänen täytyi tunnustaa tuo arvostelu päteväksi.
»No, hyvä, minä ostan varastonne käypään hintaan ja otan teidät kaupanhoitajakseni. Mitä arvelette?»
»Kauppaneuvos arvelee, että vihollisen tappaa parhaiten tekemällä hänet rengikseen.»
»No, jaa», venytteli Merthen, »se voi olla toinen puoli asiasta, mutta vasta toinen… Katsokaa tuonne, tuota Jänkälää. Patruuna Krook teki hänet ylimmäksi työnjohtajakseen ja sai hänestä kolmen vuoden kuluttua säälimättömän kilpailijan. Minä en yleensä ole suomalaisia virkailijoikseni ottanut… korkeintaan alemmiksi työnjohtajiksi. Mutta oikeudentuntoni sanoo, että… todellinen kyky on palkkansa ansainnut ja… ensipolvessahan ei sentään tulla paperitehtailijaksi», hän iski lopuksi ylpeän suorasukaisesti.
»Selvää kieltä. Mutta yhtä suoraan sanon minäkin, että minä sovin yhtä vähän rengiksi kuin kauppaneuvos Merthen.»
Kauppaneuvos nousi ja alkoi kiertää huonetta. Jos tuollaisen röyhkeyden sanoja olisi ollut suunnilleenkin hänen säätyänsä, olisi hän heitättänyt miehen ulos talostaan. Mutta nyt häntä alkoi huvittaa yhä enemmän tuo kylmäverinen lurjus. Hän heitti kuin viimeisiksi sanoikseen pöydän takaa: »No, ja… millä ehdoilla olette valmis luopumaan tuosta niinsanotusta kilpailustanne?»
»Suostun sopimaan kuranttitavaraan nähden määrätyistä minimihinnoista, jos te luovutatte minulle käärepaperin, paperipussien ja muiden jalostustuotteittenne agentuurin. Rajoitan myyntini tämän ja rajapitäjien sekatavarakauppiaille.»
Nyt unohti kauppaneuvos osan arvokkuudestaan. Hän nauroi täyttä kurkkua.
»Juuri niin. Luottoa en pyydä enempää kuin muutkaan paikallisagentit.
Pankistani saatte selville maksukykyni.»
Kun herra ei vastannut, tuli loppuheittona:
»Miten haluatte. Teidän kauppanne seisoo turhan vuoksi tyhjillään.
Minulla ei ole mitään halua luopua kilpailusta ilman vastaavaa etua.
Jos suostutte kauppaan on hyöty molemminpuolinen. Jos ette, on muitakin
paperitehtaita. Hyvästi.»
Ja hän oli kadonnut.
Kauppaneuvos oli lakannut nauramasta. Oli vähältä, ettei hän ollut ruvennut pitämään tuosta röyhkeilijästä.
Asuinhuoneisiin johtavilla portailla seisoi Verna neiti Iivarin palatessa konttorinovesta.
»Lie odottelemassa… pillerimaakarin Tuure Kunnaria… Onneksi olkoon…» kiersi pahanilkinen ajatus Iivarin mielessä. Nosti sivulleen katsomatta lakkiaan. Ei edes nähnyt, että Verna neiti laskeutui kiirehtien portaat ja lähestyi vielä käytävälläkin pari epäröivää askelta, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa.
KAHDEKSAS LUKU.
1.
Neiti Siviä Syrjänen, posteljoonin tytär läheisestä kaupungista, käynyt tyttökoulua, erotodistuksessa keskiarvo tyydyttävä, uskonnossa hyvä kiitettävä, laulussa välttävä… hän seisoo Takalan sekatavarakaupan myymäpöydän takana. Hän palvelee yleisöä, järjestelee ja pyyhkielee hyllyt… koko puoti helottaa iloista puhtautta; hän laskuttaa tavarat, virkkaa pienet lomahetket somankapeita pitsejään, pitää osittain huolta taloudestakin, ompelee kauppiaan höltyneet nutunnapit ylen piukkaan ja kaiken lisäksi opettaa iltamyöhät matematiikkaa ja paria kieltä isännälleen.
Ilman Sivi-neitiä — kuten paikkakuntalaiset häntä nimittivät — ei Iivari tulisi enää toimeen päivääkään. Hänen välittäjäkauppansa on laajentunut tuonnempiinkin pitäjiin ja myyntiartikkelien luku lisääntynyt… polkupyörien ja etenkin maanviljelyskoneiden välitys on tuottanut hyviä tuloksia.
»Minun oikea käteni», Iivari sanoo usein leikkiä laskien Sivi-neidille. Hänen parissaan on hyvä olla. Niin ketterän ahkera kuin Rosina muori, tulee joskus hänen mieleensä, kun kiireisissä hommissa tytön hameet kiepsahtelevat pikkuruisella vartalolla.
Ja muutenkin palautti tuo tyttö mieleen vanhan äitimuorin. Tällä oli ollut omat mielikukkansa, joita hän sanoi kylmänkukiksi ja joita hän juhannuksen alusviikolla tapasi poimia pieneen peltipurkkiinsa. Niissä oli tähtimäinen, valkea, yksi ainoa kukka ja herkästi varisevat heteet. Niitä löysi katvipaikoista ja niiden tuoksu muistutti kielon tuoksua, mutta oli miedompaa ja helposti haihtuvaa.
Sellaista… miedon suloista tuoksua oli olla Siviä neidon lähellä. Ja yhtä leppoista oli katsoa hänen lemmikinsinisiä silmiään, jotka olivat tosin väriltään hieman haaleat, mutta ilmeiltään kuitenkin tähtimäisen sirkeät.
Työteliästä rattoisuutta ja perheenomaista rauhaa oli ollut heidän elämänsä aamusta iltaan.
Leikkuuaikana, kun kaupankäynti oli tavallista hiljaisempaa, olivat he molemmat eräänä pilveilevänä päivänä puodissa. Iivari hinnoitteli saapuneita tavaroita myymäpöytään nojaten, ja Siviä istui melkein näkymättömissä myymäpöytien kulmauksen takana, ainainen kapopitsi ahkerissa sormissaan.
Kello kilahtaa. Iivari ei jouda nostamaan katsettaan. Jotakin ilmavaa lehahtaa hetken kuluttua kasvoille. Hän näkee kesäisen, kuohkean hameen lanteitten kohdalta ja käden hienosti muodostuneet sormet ja safiirikiven ohuessa sormuksessa. Hän tietää… päätä on vaikeata nostaa. Se alkaa painaa raskaasta verestä. Sitten viime kevään hän on karttanut mennä huveihin ja kokkotulille. Ja nyt… tänne?…
Pää täytyy kuitenkin kohottaa. Hän kokoo kasvoilleen jonkinlaista ammatti-ilmettä ja katsoo Verna Mertheniä kysyvän näköisenä kasvoihin.
»Onko tuo hän… joku toinenko? Vielä silloin… kokolla… huulet kuin pieni tulipalo… Nyt jollakin tavalla kypsyneet, vakavat ja… himmeämmät.» Miten tarkasti hän muistikaan! Kulmallisilla oli liikahdellut pienen pieni, levoton höyhenpari… Nyt… kuin kaksi tummaa, leveähköä sulkaa, jotka harvenivat kärjiltään hämäräksi untuvaksi, mutta ulottuivat keskeltä melkein yhteen. Ja noinko raskaat ja rauhalliset silmäripset? Ja entistäkin tummempi niiden alla katse! Epämääräistä rasittuneisuutta himmeällä hipiällä… laihtuneempi… Ja vartalo kuin naisen!
Verna neiti on alkanut puhua, viitannut erääseen hyllyltä heloittavaan kangaspakkaan. Kauppiaan kurkottaessa hyllyä kohti ostajatar liikahtaa kuin lähestyäkseen. Katse lämpenee, se hyväilee kuin liian kauan poissa ollutta tuttua olentoa. Tuttua ja samalla vierasta, joka täytyy jälleen tuntea entisekseen. »Niin, tuollaiset olivat hartiat… luonnottoman leveät, juuri niin, ne ovat kantaneet tavaralaukkua.» Silmät heittelevät ja käyvät yhä lämpimämmiksi. »Ja hoikka… kuin tiivis teräsvyö vyötäröillä. Kädet suuret ja kopristuneet monenlaisesta työstä. Juuri niin… nuo hyvät kädet… turvalliset kädet… Asultaan hienompi kuin ennen, karkeat hiukset… tasaista, tiheätä metsää… Juuri niin.»
Kauppias kääntyy. Salakatsoja ennättää nähdä hänen leveän otsansa, joka on kuin lujittunut entisestään. Hän kokoo rohkeutta… ryhtyäkseen selittämään tuota viimekeväistä onnettomuutta. Hän on jo katsomaisillaan suoraan Iivaria kasvoihin, melkein käteen tarttumaisillaan, kun sivuseinällä myymäpöydän takana joku liikahtaa hermostuneesti, ja tarkat, epäluuloiset silmät tuntuvat seuraavan häntä sivultapäin.
Sieltä nousee Siviä neiti, mutta ei poistu, vaan on järjestelevinään joitakin vaakapunnuksia.
»Niin, noin paljon ehkä… olkaa hyvä», Verna neiti sanoo lyhyesti kauppiaalle. Hän seisoo jäykkänä. Kauppias leikkaa. Vernasta tuntuu tämä kaikki tuskalliselta. Ooh, mitäpä turhia sattumia selitellä! Tuon miehen poskipäät näyttävät kuluneilta, rahankeruusta, ovelta ovelle juoksemisesta ja kaikenlaisesta… Hän muistaa isänsä puheet nousukkaista.
Vaistomaisesti hän kääntyy kuin pois lähteäkseen, mutta sanoo jotakin sanoakseen:
»Teilläpä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä!»
Iivari ojentaa hänelle pakettia. Verna näkee pakostakin nuo harmaat silmät, jotka katsovat häneen alhaalta päin, pitkän välimatkan takaa. Ne ovat unohtuneet jostakin syystä vain katselemaan. Ja Verna neiti horjahtaa äskeisestä jäykistymisestään. Hän ei voi olla katsomatta anteeksi pyytävästi. Mutta hän ei saata enää olla lähtemättä.
»Kiitos, hyvästi», tulee hengästyneen hätäisesti. Mutta ovella hän käännähtää äkkiä reippaasti ja antaa kuin uhalla koko kasvojensa päivänpaisteen tulvia Iivaria kohti, joka hänkin alkaa nauraa avoimin suin ja tervein hampain. Ovikello helähtää iloisesti. Iivari seisoo yhä kuin voittaja urheilukentällä. Hän on nähnyt kerran neiti Merthenin hätääntyneenä ja epävarmana. Oliko se mahdollista? Hän ojentaa käsivartensa herätäkseen todellisuuteen. Oh, tyhjä puoti… Apulaistyttö seisoo ja kääntelee virkkuuneulaansa. Mitä hän sanoi? »Teillä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä.» Ei muuta.
Mutta äskeiset kasvot ovella ja kellonhelähdys eivät lakkaa paistamasta ja kuulumasta. Menee hän tänä päivänä minne tahansa, hänen silmänsä näkee ja korvansa kuulee kummallisella tavalla.
Hän ei vain ymmärrä, mitä kaikella tuolla oudolla kauneudella tehdä.
Eihän ole mitään tapahtunut eikä muuttunut mikään.
2.
Verna ei tietänyt mitä tehdä. Hän kierteli yksin sisähuoneissa.
Tuli »pönkkähamekamariin». Täällähän ei tietenkään ollut mitään uutta. Sifonierissa, salalaatikossa, oli tosin sukukirja, mutta sitä hän ei koskaan ominpäinsä saanut nähdäkään. Isä oli sieltä vain joskus hänelle lukenut noiden partaniekkojen elämästä, naimisiin menoista, syntymisistä, rakentamisista ja kuolinpäivistä. Ei kannattanut edes muistella…
Hän levähyttää yksinäisellä pöydällä olevan vanhan saksankielisen sukuraamatun kannen levälleen. Siellä olivat vain nuo vanhat harakanvarpaat.
»Autuaat ovat puhtaat sydämestä», oli kirjoitettu sen ensilehden ylälaitaan. Ja hirveän pitkät saksalaiset ässät jatkoivat yhä hullunkurista marssiaan pitkässä jonossa. Ne… juuri nuo ässät olivat Mertheneitä, muisti hän ajatelleensa lapsena.
Ei mikään miellyttänyt. Ei enää pitkään aikaan. Pimeä syksyiltä oli tulossa. Tuulet jo tohisivat. Ne kiersivät ikäänkuin yhtämittaisessa kehässä saaren ympäri. Ja hän oli sen keskellä, toivottomana vankina… Hän saattoi tosin kuvitella niinkin, että ne lakaisivat maata määrättömät lepakonsiivet selässä ja pyrstönä kilometrin pituiset hulmuavat harjat. Ja kaatoivat ryskyen tieltään korvessa petäjiköt ja laaksossa aidat ja rakennukset… Mutta jos sillä tavalla kuvitteli, veivät ne hänet aina tietä pitkin tuon kauppiaan talon luo ja ovesta sisään… ostamaan kangasta.
Tuo elokuinen käynti ei lakannut häntä vaivaamasta. Miksi hän ei ollut kyennyt selittämään suorin ja selvin sanoin tekemäänsä loukkausta erehdykseksi? Ooh, tuo haaleasilmäinen tyttö pöydän takana kurkistelemassa! Se se oli ollut. Ja siksi hän ei ollut sinne toistamiseen mennyt. Mutta miksi hän oli sitten ovella… tuon toisen nähden… nauranut Iivarille koko olemuksellaan. Niin, hän tunsi vieläkin, että hän oli antanut jotakin itsestään. Ja sitten… paennut… pujahtanut ovesta kuin joku… pahanpäiväinen puotityttö. Jokin koskematon hänessä… hänen sisäinen ylpeytensä nousi tuota tekoa vastaan harmittavana, poskille saakka läimehtivänä joka kerta, kun hän sen muisti. Ja hän muisti sen aina, tuon tuostakin.
Samassa iskeytyi mieleen taas tuo sukutotuus. Pitää tehdä oikeutta, ei saa koskaan tehdä vääryyttä. Se oli ollut melkein ainoa siveellinen käsky, jota hänelle oli opettamalla opetettu.
Isällä oli ollut aina tunnuslauseenaan: »Tee talonpojalle oikeutta, mutta älä koskaan enempää.» Ja talonpojalla hän tarkoitti aina suomalaisia. »Jos loukkaat alempiasi, alennat itsesi heidän tasalleen», oli toinen hänen alinomaisista ajatuksistaan.
»Niin, todellakin… isä ei edes osaa suuttua alaisilleen. Hän pitää sitä mahdottomana. Sellainen hieno ja ylpeä herra. Eikä hänen tarvitse suuttua. Hän vain käskee, ja he tottelevat», muisteli Verna.
Oi, kuinka hän rakastikaan isäänsä! Ei kukaan osannut pää niin ylpeänä pystyssä, selkäranka suorana ja sikari niin hienosti sormien välissä sanoa ajatuksiaan.
Hiljan hän oli ollut purjehtimassa kahden isän kanssa. Se oli aina hänen suurimpia juhliaan. Ja hän oli kysynyt: »Isä, eikö kukaan Mertheneistä ole koskaan tehnyt vääryyttä toiselle, pettänyt tai…?»
Isä oli huudahtanut hänelle varoittavasti, sillä hänen oli juuri laskettava isopurje vastakkaiselle laidalle. Mutta hetken kuluttua hän oli vastannut:
»Ei koskaan, tyttäreni.»
»Mutta jos he ovat vahingossa tai melkein tietämättään loukanneet tai häväisseet syytöntä ihmistä, miten he sellaisessa tapauksessa…?»
»Oikea Merthen tunnustaa aina rehellisesti tekonsa ja on valmis antamaan hyvitystä», isä oli taas vastannut kuin sukukirjasta lukien.
»Eilen, juuri eilisiltana, kun hän oli taas miettinyt tuota onnetonta tekoansa, oli hän kysynyt äidiltä: »Miltä sinusta tuntui, äiti, kun rakastuit isään?»
»Vai sinä, hupakko, tässä vielä rakkauksista höpöttelet.» Tuo 'höpöttelet', se oli taas äidin mielisanoja…
Mutta sitten hän oli ikäänkuin liihoitellut kauaksi heidän keskustelustaan ja lisännyt väsähtäneellä äänellä: »Niin, ei missään voida toista pettää ja sydänjuuriin saakka loukata niinkuin rakkaudessa, jos sokeana seuraat vain sydäntäsi.»
Miksi hän oli sellaista kysynyt? Ja miksi äidin huokaava ääni soi hänessä vieläkin. Ei hän tietänyt. Mutta jotakin oli tehtävä. Tätä tuskaa oli mahdotonta kestää…
Verna kierteli taas huoneita. Hänen täytyi saada liikkua. Akkuna auki! Se revähtyi tuulen painosta levälleen. Virta vyöryi… sekin kuin raskaassa ympyrässä saarta kiertäen. Raskas tuulenpaine suorastaan työnsi hänen ruumistaan taaksepäin. Täytyi pidellä akkunasta kiinni. »Ei tässä niin vain…» hän huohotti ihastuneena, että sai ponnistella jotakin vastaan.
Hänellä oli näihin saakka ollut tapana iltamyöhällä hypätä matalasta akkunasta puutarhaan ja kuvitella karkaavansa seikkailumatkalle. Tänä kesänä oli tuo melkein unohtunut. Mutta nyt! Nyt se tehdään. Ja hän pudottautui märkään pensaikkoon.
Silta oli sähkölampuin kirkkaasti valaistu. Ja rantakin molemmin puolin. Verna juoksi yli sillan… vastatuulta. Rantalehmukset tohisivat, ja niiden alitse alkoi pimeä maantie. Sinne! Ei satanut. Mutta koko ilma oli märkää. Se pesi lämpimin aalloin kasvoja ja… koko ruumista. Hän käveli ja juoksi. Melkein kuin ratsastusta! Samanlainen hurjapäinen rohkeus valtasi hänet kokonaan.
Ei ole olemassa mitään esteitä ja raja-aitoja! Vain vastatuulta ja… ikävä, ikävän ikävä… huuhtoa pois tämä kiusallinen tuska. Kylläpä sitä olikin… takertumistaan takertunut. Mutta nyt… se irtautui irtautumistaan! Hän oli vapaa, vapaa… tekemään mitä tahtoi. Ja hän teki oikein! Juuri niinkuin sopi Merthenien tyttärelle… rohkeasti ja kerta kaikkiaan.
Oliko nyt kuinkakin myöhä? Olkoon vaikka yö! Verna Merthen on menossa
Iivari-kauppiaan talolle, tulkoon mitä tulkoonkin…
Matka oli lyhyt. Samassa vauhdissa hän kiertää kaupparakennuksen pihanpuolelle ja lyö suljetulle ovelle. Tosin tuli ajatus: Mitä sitten, jos tuo puotityttö tulee avaamaan? Ooh, tulkoon! Hän ei aikonut toista kertaa puikahtaa pakoon… Hän ei ollut mikään apulaistyttö. Ja hän löi uudestaan ovelle.
»Tullaan, heti tullaan», kuului sisältä Iivarin ääni. Odottaja tunsi nyt jo itsensä turvalliseksi. Miksi hän ei tullutkin jo ennemmin, paljon ennemmin…
Lukkoa avataan. »Hyvät kädet… turvalliset kädet.» Verna hymyilee jostain nurkan takaa heijastavan sähkölampun valossa.
Kauppias seisoo hämmästyneenä, sitten hullunkurisesti säikähtyneenä.
»Onko jotakin tapahtunut?» hän kysyi hätäisesti.
»Tulkaa», Verna neiti toistaa, ikäänkuin ei osaisi sanoa enää mitään muuta.
3.
Kun Verna oli selittänyt tuon onnettoman tekonsa, kertonut miten se oli häntä vaivannut ja kuinka hän oli sen tehnyt suureksi osaksi tietämättään ja hetken ajattelemattomuudessa, olivat he ennättäneet vanhan tuulimyllyn kohdalle.
Hän oli puhunut niin omantunnontarkasti kuin suinkin.
Aluksi hän oli ajatellut täyttävänsä vain välttämättömän velvollisuutensa. Mutta vähitellen oli tuo selittely, jonka hän oli luullut tuskalliseksi, muuttunut läheiseksi, vapauttavaksi tunnustukseksi.
Iivarin kasvojenilmeet näyttivät tiheän hämärän läpi luonnottoman venähtäneiltä. Ja hän kulki mykkänä. Mutta Verna tunsi hänen kuuntelevan. Ja hän jatkoi. Hän ei halunnut enää mitään itsestänsä peittää. Ja kun hän ei osannut enää puhua, tuntui hänestä kuin hän olisi lahjoittanut itsensä kokonaan. Siitä ei ollut enää mitään pelastettavissa. Eikä tarvinnut. Hänen oli hyvä olla.
He nousivat rinnettä tuulimyllyä kohti. Kumpikaan ei puhunut.
Raskaat huokaukset tulivat korvesta. Verna kuunteli tuttua koskenkohinaa. Se oli alkanut kuulua hämmästyttävän selkeästi. Puhelinlangat soivat, sähköjohtojen kuparilangat vonkuivat ja kaiken alta kuului tehtaitten kumea jyminä. Koskaan, ei koskaan hän ollut kuullut tuollaista veden, korven ja ilman määrätöntä ääntä.
»Vaikka hukkuisikin sinne… löytämättömiin», hän tunsi kuin tajuttomuuden vesiin painuva hukkunut. Ja taas, kun he pysähtyivät tuulimyllyn juurelle, hän ikäänkuin heräsi ja ajatteli täysin päinvastaista:
»Tämä, tämä vasta on elämän alkamista…»
Iivari oli kulkenut kuin rikoksentekijä. Tässä hän rämpi… kehno otus, matalajalkainen peikko, joka oli hautonut alhaisia ajatuksia hänestä… puhtaimmasta ja rehellisimmästä olennosta, mitä hän oli osannut edes kuvitella. Loukannut muka häntä! Mokomaakin… kyläkujien ja riihentakuisten maleksijaa, jota ei edes retonkihameinen torpantyttö kyennyt tunnustamaan ihmisten arvoiseksi. Tuo mitätön, unohtunut olento palasi muistiin inhoittavan selvänä. Se asettui tuohon… hänen vierelleen. Se teki mahdottomaksi kaiken puhumisen. Vastakohta oli luonnoton. Tienvierillä sanajalkojen alla likainen, matala elämä, johon hän itse oli kuulunut kaikkine haluineen ja himoineen. Täällä, hänessä… sellaista avomielisyyttä ja jaloutta, jota ei voinut arvioida millään hänen tähänastisen elämänsä mitoilla tai punnuksilla.
Ensikerran elämässään hän tunsi itsensä todella, sielultaan äpäräksi… Ajatuksiltaan, tunteiltaan ja kokemuksiltaan viheliäisen elämän viheliäiseksi äpäräksi.
Ja ensi kerran hämärtyi muistissa Rosina-muorin kuva epämääräiseksi hahmoksi, joka seisoi korvenlaidassa koleassa varjossa.
Verna kosketti hänen käsivarttaan. Mies tiesi saavansa ottaa häntä kädestä, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen…
He olivat istuutuneet tuulimyllyn portaille. Korkeasta sähköpylväästä heijastui sinne heikko valojuova.
Iivari tunsi tartuttavan käteensä ja näki palavat silmät lähellä kasvojaan. Niissä oli houkuttelevaa kysymystä.
Raju tahto… kohottaa kädet ja hukuttaa tuo olento käsivarsien alle… repi rinnan sisäpuolta. Mutta siellä oli myöskin toivotonta voimattomuutta. Hän ei jaksanut muuta kuin nostaa kätensä raskaasti Vernan olalle. Se ei uskaltanut puristaa. Se painoi sitä kömpelön hellästi. Ja hän sai lopulta sanotuksi yhtä kömpelöt sanat:
»Ei teillä ole minulle… mitään selitettävää… ei yhtään mitään…»
Mutta äänessä oli sellaista liikuttavaa hartautta, että Verna naurahti iloisesti. Nousi äkkinäisestä hyvänmielen tulvasta, kiersi kätensä miehen pään ympäri ja hyväili karkeaa tukkaa kädellään, rinnallaan, hengityksellään, huulillaan… hetken, olemattoman lyhyen hetken ja pakeni samassa rinnettä alas. Viittasi vielä alhaalta kädellään, nauroi haihtuvan, riemukkaan naurun ja katosi kuin kiitävä varjo.
Iivari jäi seisomaan rinteelle toinen käsi ojollaan ja ruumis kallistuneena eteenpäin. Hän oli kuin hyökkäämässä, mutta yhtä avuton kuin jalustaansa kahlittu patsas.
YHDEKSÄS LUKU.
1.
Iivari Takalan elämänaurinko oli noussut.
Mutta se oli singahtanut suoraan keskitaivaalle. Eikä se ollutkaan kultapallo tai vallan jättiläisomena, vaan rakkauden pyörryttävä silmä.
Hänen entiset elämänlaskunsa olivat sekaantuneet. Hän oli nähnyt usein rikkauden näkyjä: palatseja ja torneja. Mutta tämä… tämä oli uneksimattoman kaunis, häikäisevää ihmettä…
Se täytyi saavuttaa, mutta se oli luonnottoman korkealla. Kuinka monesti hän joutuikaan tänä talvena epätoivoon. Koko hänen miehinen tahtonsa nousi vaatimaan oikeuttaan. Mutta… hän ei ollutkaan tullut syrjäkyläisen aitanoven eteen, jossa mitättömät kiiltomadot köllöttelivät kiertolaissällien tallattavina.
Hän oli tullut koskemattoman, ylhäisen kuvan eteen. Ja alkukantainen miehinen vaisto hänessä vaati tinkimättömästi, että hänen oli tuo kauneus itselleen ansaittava merkillisillä teoilla. Hänen oli tultava voimakkaaksi ja mahtavaksi mieheksi… Mutta miten, millä tavalla? Sellaista vartenhan tarvittiin hänen mielestään valtakuntia.
Uudestaan ja uudestaan epätoivo hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Mutta teon mies, jolle ristissäkäsin rukoileminen on luonnonvastaista, ei voi olla etsimättä käsiinsä asetta, jolla taistella.
Iivarille kävi nyt, kuten ennen poikana, nähdessään yli kotosalmen viitametsän paistavan kultana ja marmoripilareina. Hänen oli täytynyt ryhtyä johonkin, joka muuttaisi näyn lähemmäksi todellisuutta. Hän oli ryhtynyt tekemään kultaa ja saanut ainakin kuparilantteja.
Samoin hänen oli nytkin mahdotonta haaveilla toimettomana. Hän näki yhä selvemmin, että hänen täytyi kyetä rakentamaan silta yli pyörryttävän kuilun. Mutta miltä kohtaa ja millä voimalla?
Sekatavara- ja maalaistukkukauppa ei siihen riittänyt.
Edellisessä kilpailussa hän oli jo saavuttanut voiton. Kauppaneuvos oli antanut kaupanhoitajansa tehdä sopimuksen myyntihinnoista. Vieläpä oli soittanut eräänä koreana aamuna ja sanonut hyvätuulisen ivallisesti: »Myönnän teille tuon agenttuurin. Minua, nähkääs, huvittaa nähdä, onko teissä myöskin sanojenne mittaista miestä.»
Ja nyt. Välityskauppaa oli enää mahdotonta alueellisesti laajentaa. Saattoi vain lisätä myyntiartikkeleitten lukua. Mutta se ei kykenisi oleellisesti tilannetta muuttamaan. Ei, oli tehtävä jotakin ehdottomasti ratkaisevaa!
Maat jo alkoivat pälvehtiä.
Iivari kuljeksii koko kevät illan Länsikylän syrjäteillä. Kiipeilee vuorenrinteitä, nousee samalle paikalle, jossa hän ukon kanssa oli päättänyt rakentaa kaupan. Täälläkään ei tapahtunut mitään ihmettä. Selluloosatehtaan happotorni uhkaa vain ylpeänä kosken vastarannalta. Hän palaa pää painuksissa takaisin laaksoon. Mutta hän ei voi olla kulkematta omaa kehäänsä. Tuossa on taas kunnaalla hänen yläpuolellaan siivetön tuulimylly. Ajatuksettomana hän menee myllyvanhuksen juurelle, kiertää sen ympäri, seisoskelee ja kiipee lopulta sen sisäpuolelle, istahtaen kylmenneelle jauhinparille.
Ympärillä oli vain koleata ilmaa, hometta ja lepakonkoloja. Mutta hänen aivonsa tyyntyvät.
Tuollaisia, mutta vielä suurempia myllynkiviä hän oli kotokylässä teroittanut myllärin apupoikana teräväkärkisellä vasaralla. Se oli ollut vasta nakutusta, kilkettä ja kalketta… Kivensirut olivat lennelleet ja iskun jäljistä oli noussut tulikivenkatkua. Hän oli tuntevinaan sitä vieläkin sieraimissaan.
Kuluu hetki. Tuo vanha iloinen kuva särkyy äkkiä kuin moukarin iskusta. Ja samassa valaistuu hänen päässään huima ajatus. Ponnahdus… hän on noussut seinäparrulle ja alkaa tuijottaa vuoren huipulle. Tarkastelee sen kuvetta, kallioseinää ja taas sen jyrkkänä taittuvaa harjaa.
Mies on sokaistumaisillaan mielenliikutuksesta. Mutta hän näkee, hän näkee. Tuosta… vuoren juurelta torni! Oikea nykyajan tuulimylly. Jyvinä lyijyrakeet ja säkkiin kultajauhoa… Haulitehdas! Niin, tuosta se nouskoon, pitkin kallioseinää, vuorenharjan tasalle ja siitä ylemmäksi, jotta näkee kauppaneuvos akkunastaan ja Verna pienestä kulmakamaristaan…
Iivari hohottaa, kuten ennenmuinoin Vikruutin ukon kanssa.
Välähtää mieleen: koko maassa ennestään… yksi ainoa kilpailija! Hyvä. Hän tekee nopeasti summittaisia laskelmia. Siihen yritykseen hänellä on joka tapauksessa mahdollisuuksia…
Ainakin osakkaaksi yhtiöön.
Niin juuri… siitä nousee yhtiö! Haulitehdas O.Y. tai… Haulitehdas Tuulimylly O.Y.
Iivari Takala kiirehtii juoksujalkaa asuntoonsa. Hänen täytyy ennättää ensimmäiseen junaan ja matkalle kaupunkiin, jossa sijaitsee vanha, maankuulu haulitehdas.
2.
Kauppias Takalan useimmat liiketuttavat olivat häntäkin pienempiä aloittelijoita. Sahanomistaja Jänkälä oli ainoa, jolla jo oli mahtia käsissään. Muut tavoittelivat vasta ensimmäisen miljoonansa ensimmäistä kourallista. Näissä ei Iivarilla, yhtiökumppaneita hakiessaan, ollut paljonkaan valitsemisen varaa.
Mutta iloista Artturi Toikkaa oli onnestanut häntäkin vuodesta vuoteen. Osasi tehdä vekseleitä kuin poika. Ja luotto kasvoi, sillä ne hoideltiin reippaasti. Ja hänen ruuviittarilaukkunsa! Se se vasta oli kasvanut. Ja vuodesta vuoteen olivat pidentyneet »oorterilistat» ja kundit lisääntyneet.
Mikäs hän sen vähempi nyt enää olisi kuin oikea tukkukauppias ja koht'sillään tehtailija. Ainakin hän tänä hetkenä, iloisena kevätaamuna, istuu ensi kerran elämässään toisen luokan vaununosastossa menossa Iivari Takalan luo perustavaan yhtiökokoukseen. Kutsukirje on povitaskussa. Kiiltävänappisilla samettiliiveillä heilahtelevat sirot »tupleeperät», ja soukkakärkiset nappikengät ovat jalassa. Eikä hän suinkaan ole unohtanut juhlatuliaisia. Kolmen tähden Martellia on käsilaukussa.
Mutta hänen iloinen sydämensä! Se oli kaikkia niitäkin soreampi. Se sykki sellaiseen »voi sun peeveli»-tahtiin, ettei ollut pysyä samettiliivienkään alla.
Tehtailija! Sellainen arvonkorotus pyrki nyt ainakin laulattamaan. Mutta hetkittäin se teki myöskin vakavaksi. Erotus entisen souvariajan ja tämän pehmeäsohvaisen herraselämän välillä oli sentään juhlallisen pelottava asia. Ja miksi ei tuossa vastapäätä ollut edes ketään ihmistä puhetoveriksi? Niin, niin, suuret herrat matkustavat ylhäisessä yksinäisyydessä… kapinetissaan…
Artturi Toikka kun ei sittenkään ollut vielä yksinäisyyteen tottunut…
»Mutta… ehkäpä tässä, kun pannaan vaikka… paperossiksi!» Hän pisti nokkelasti savukkeen pitkään guttaperkaiseen imukkeeseen ja sai samassa takaisin koko iloisen luontonsa. Pienet muistot sieltä ja täältä alkoivat mukavasti kutittaa sydänalaa.
»Olin minä sentään jo silloinkin aika poika Kokkolasta!» hän yritti lyödä entiset loistotemppunsa summamutikassa. Mutta eipäs. Herkullisin niistä jäi vain kuin lauluna soimaan. Ja samassa hän alkaa hyräillä selvällä ranskankielellä: »La femme fait sa toilette, la femme fait…» Ja sitten hän hohotti entisille postikorttikaupoilleen. Miten hän oli osannut sen jo silloin, noin vain vaistostaan kääntää ja vääntää? Noin vain… kautta rantain, puoliksi laulaen: »Reilingit reilaan…» Ei, ei… ei nyt riittänyt pelkkä lallatus. Se piti laskea oikealla nuotilla. Ja hän kajautti oman sävellyksensä kuin ennenmuinoin maanteillä pyörän satulasta: »Reilingit reilaan sano' entinen…»
Mutta tässä hetkessä hän pysäytti äkkiä tahtia lyövän jalkansa. Hieno herra meni ohi ja muljautti häneen kuin… mihinkäkin hanurinsoittajaan. Ei, ei täällä sovi. Ja taas tuli tuo kummallinen ikävän ja kaukaisen pelon tunne. Eikä hän voinut olla kaihoamatta niitä hauskoja aikoja, jolloin hän oli saanut tuolla… kolmannessa luokassa haastella hyväntahtoisten ihmisten kanssa.
»Ho-jaa… ei sitä näy pääsevän ihan näin ensihetkessä ihmisparka irti edes… omasta entisestä itsestään», hän huokasi lopuksi.
Mutta tätä uutta tehtailijan-arvoa ei hän sittenkään olisi vaihtanut mihinkään muuhun maailman koreuteen. Sillä se se oli alku ja juuri, josta kaikki muu koreus oli kasvava itsestään, noin vain… kuin rekoolikukat suuren herran puutarhassa.
3.
Ja niin istuivat sahanomistaja Jänkälä ja Artturi Toikka vielä samana päivänä Takalan puotikamarissa. Iivarin valmistama rakennussuunnitelma ja kustannusarvio oli tarkastettu. Ja kun Toikan poikakin oli noin vain… lystikseen lisännyt oman allekirjoituksensa, oli yhtiö valmis. Takala oli tullut osake-enemmistön haltijaksi ja toimeenpanevaksi johtajaksi. Jänkälä vastasi kolmanneksesta. Ja Toikka sai muutamalla osakkeellaan olla välttämättömänä kolmantena pyöränä eli »hyrrärattaana», kuten Jänkälä oli tokaissut tärkeää Artturi-poikaa härnäten.
Toikka oli ollut vähältä suuttua. Mutta miten ollakaan! Kun hän oli hetken istuskellut keinutuolissa ja katsellut haulitehdasta kuvaavaa piirustusta, jossa punaisen tiilitornin taakse taivaalle oli pantu kaiken koreuden lisäksi vielä punertava pilvenhattara, näytti se hänestä niin kauniilta, että hän yltyi taas omiin iloisiin viisauksiinsa:
»Siinä se on… tämän rumfatiraatin ruusunpunainen onnenpilvi. Jaa, jaa… afäärimies se vasta tarvitsee tuulta ja purjetta, tuuria, oikeata hasartituuria, sanoi Karneeki Ameriikan herroille. Skool, pruurit.»
Konsta Jänkäläkin iski pikarinsa pohjaan, nikkasi Iivarille ja alkoi taas härnätä Toikan poikaa:
»Älä sinä, poika, puhu Carnegiesta, jonka tämä mies on omilla silmillään nähnyt Pittsburgin kaupungissa.»
»Vai ei tässä, mukamas, enää saisi puhuakaan… omassa yhtiökokouksessaan? Jeskandeeraa! Ole sinä ollut vaikka Pätspuurissa, mutta toisella kun on tuuri jo syntymäpäivänään ja toisella ei, niin…»
»Ei ole muuta kuin työ ja järki», Jänkälä keskeytti vetäen naamansa äkkiä synkkiin kureisiin. »Eivätkä riitä aina nekään… tavalliselle miehelle», lisäsi hän hiljaisemmin.
Mutta Artturi oli jo ennättänyt paljastaa harminsa ja häntä kiukutti yhä enemmän Jänkälän naamassa ärsyttävästi liikkuva arpi. Tämä ulottui valkeana juovana oikeasta silmänurkasta korvanjuureen saakka. Hänen nauraessaan se leveni, mutta ilmeen tuimistuessa kiemurteli kuin ohut mato hipiällä. Ja se näkyi sitäkin selvemmin, kun senpuolinen poskenaluskin oli ikäänkuin ruudinsavun syövyttämä, musta kuin murjaanilla.
Niinpä parin ryypyn kuluttua, Jänkälän nauraessa kirjavalla naamallaan, hän kimmastui ilkeilemään:
»Nauraisit, patruuna, sinäkin ees ihmisen huulilla etkä pelkillä arvilla.»
»Nääpäs, veli veikkonen, kun arvet vanhenevat, alkavat ne nauraa, mutta nuorena ne vain irvistelevät», Jänkälä muhoili.
Nyt ei osannut Toikka vastata mitään. Jänkälä kysyi lopuksi: »Tiedättekös, pojat, mistä tuo arpi on saatu? — No niin», hän jatkoi hetken kuluttua, »sopisipa tässä ajanollen nuorten miesten kuulla, mitä tämä murjaanin naama oikein nauraa».
Hän painoi syvälle paksut kulmakarvansa ja paiskasi kuin kertomuksensa päällekirjoitukseksi:
»Se on sitä tämän miehen… elämäntuuria.
»Oltiin nuorena miehenä Connelsvillen hiilikentillä eli ’Frickin helvetissä’, kuten siihen aikaan kirottiin. Eikä se maa ollutkaan tavallista jumalan maailmaa. Ympärillä ruosteen ruskeat vuoret ja keskellä tulenkarvainen, satojen ratakiskojen leikkelemä laakso. Eivät siellä tomuhiukkaset leikkineet auringon juovassa, vaan miljoonan miljoonat hiilensirut iankaikkisessa savussa ja saatanannäköiset työläiset tulenlieskojen välissä. Minun ammattinani, kuten satojen muidenkin, oli juosta jättiläisuunilta toiselle, jotka seisoivat suunnattomassa puoliympyrässä ja kärvensivät miehiä kuin kärpäsiä.
»Ja oli siinä miestä paistettavaksi. Neekereitä, ryssiä, makarooninsyöjiä, madjaaripoikia ja meitä suomalaisia eli "hunneja", kuten jenkit meitä haukkuivat. Halveksituimpien kansojen pohjaryönää. "Niillä on käsivarret, mutta ei aivoja", arveltiin meistä kaikista summamutikassa. Eikä siitä pohjasakasta ollut helppo nousta ihmismäisempään sakkiin.
»Mutta väliin auttaa suomalaista sisu. Kun olin pari vuotta juossut ja kärrännyt, luutinut ja hankonut, kertaakaan kuukahtamatta, pääsin kuin pääsinkin paremmille työmaille. En suinkaan pelkällä työkyvylläni! Ei, pojat. "Hunni-elukan" piti näyttää muka sankaruutta, ennenkuin se edes havaittiin ihmiseksi. Mitäpäs minä? Tuli taas kerran kaivos-onnettomuus. Pelastustöitä ei saatu alkuunkaan, ellei ensin joku hounapää avannut räjäyttämällä aukkoa kaivoskäytävään. Kyseltiin miestä. Minä painuin maan alle. Räjäytin, enkä hautautunut, kuten olivat luulleet. Ja niin pelastettiin kokonainen työporukka. Mutta minuakos kiitettiin sankariksi! Hullut! Se oli vain kiusaantuneen ihmisen epätoivoinen teko. Olin päättänyt joko kuolla tai — päästä ihmiseksi. Sillä tavalla selitin sen pääpomolle, ja minut siirrettiin Lake Superiorin rautavuorille, jotka kuuluivat samoihin Pittsburgin tehtaisiin.»
Iivari oli kuunnellut jännittyneenä. Hän oli tuollaisesta jo lukenut kirjoja. Mutta nyt… kertojan elämänraskas ääni, nyrkinojennukset ja ennenkaikkea nuo hänen intohimoiset, kovat ja synkät kasvonsa melkein kuristivat hänen kurkkuaan. Tuo ei ollut enää työtä ja kilpailua. Se oli sotaa, armotonta sotaa elämästä tai kuolemasta.
Sitä kuunnellessaan hän joutui sisäiseen hätään oman tulevaisuutensa edessä, joka näytti niin toisenlaiselta ja kuitenkin epätietoisen määrättömältä.
»Ja tuo arpi on muistona tuosta… räjäyttämisestä?» hän sai kysytyksi.
»Ei, veli hyvä, siellä vain mustui tämä naamatauluni. Mutta sekin piti kertoakseni, jotta ymmärtäisit, miltä tuntui olla elukkaakin halveksitumpana ja mistä minä sain sisun nousta.»
»Niin, ymmärrän», sanoi Iivari, »lie ollut tässä… kukin omalla tavallaan… halveksittuna».
»Siksipä juuri! Ja siksi minä sinua autankin… ja jokaista sisukasta miestä, joka halveksitusta suomalaiskansasta kykenee nousemaan.»
Jänkälä sipaisi harmahtavaa tukkaansa ja jatkoi vapautuneemman näköisenä:
»Niin, tultiin Superiorin järven malmikentille. Ja siellä osattiin jo paremmin erottaa mies miehestä. Eikä kestänyt kauankaan, kun pääsin Steel Companyn terästehtaaseen oikeaksi masuunimieheksi. Sai sielläkin vielä kuulla jenkeiltä: 'Outsider', mikä merkitsee melkein samaa kuin 'saatanan muukalainen'. Mutta se aika oli minulle juhlaa. Minä näin edessäni virtaavan koko maailman voiman, joka muutti muutamissa minuuteissa koksin, kalkkikiven ja malmin teräskiskoiksi ja pantsariplootuiksi. Koko tehdas on kuin käsin mittaamaton rautajättiläinen, jonka suonissa virtaa ihmisen voimasta tulenpalavaa verta. Sen sisukset sulattavat kymmenen tonnia minuutissa raakaa ruokaa. Sen aivot iskevät tulta ja taas jäähtyvät jäälohkareeksi, joka panee hyytymään hirvittävimmänkin tulivirran. Sen käsivarret juoksuttavat edestakaisin satoja vaunuja kiskoja pitkin kuin leikkikaluja. Ne kaatavat vaununtäydet sulaa massaa sekoittajiin ja taas jättiläismuotteihin ja taas hehkuvat lohkareet kaasu-uuneihin ja valsseihin, joissa se vatkaa teräsparkaa kuin pyöveli piinattavaa saatanaa, kunnes se katkeilee kortena huimissa sirkkelisahoissa ja pääsee taas uusissa vaunuissa uusille markkinoille.
Kas sellainen leikki oli minulle oikeata taivasmatkaa. Nousin ja nousin. Pääsin kokonaiseksi masuunipomoksi. Mutta silloinpa pistin tämän moukan-pääni alimmaiseen kattilaan.»
Artturi Toikkakin heitti keinuttelunsa ja sytytti hermostuneella raapaisulla uuden paperossin.
»Meillä oli pääinsinöörinä oikea herra miehekseen. Aina ensimmäisenä vaaranpaikassa, iloinen heiskale ja työläisille kuin kaveri.
»Kerran eräs masuuneista tukkeutui kokkareisiin eli ruuhkautui, kuten suomalaisten oli tapana sanoa. Murrettiin miehissä ruuhkaa rikki, insinööri taas etunenässä. Äkkiä murtui uuninsyrjään aukko, josta purkautui hehkuva laava päin naamaa. Näin, kuinka yli suojamuurin syöksyy tulinen suihku kohti insinöörin päätä. Kiskaisin miehen suolivöistä olkani sivu. Taisi lentää takaseinään saakka. Hyppäsin suojamuurille ja löin maasta kaapaisemani malmilohkareen reikään. Se tukkeutui. Mutta ennätti tuiskata vielä raiskauksen, joka söi luuta myöten oikeaa käsivarttani ja olkapäätäni ja pirskautti tuohon korvanjuureen tämän lähtemättömän laikan. Ja siinä se on pysynyt uskollisena kaverina nyt jo parikymmentä vuotta.
»Niin, että, Toikan poika, jos se nauraakin minun mukanani, ei se sen häijymmin naura kuin isäntänsäkään», katkaisi kertoja karkean leppoisasti.
»Eipäs se ollutkaan pikkuinen teko», ihasteli korkealla äänellä
Artturi. »Ryypyt vaan… kunniaksi ja ylistykseksi!»
»Sillä tavalla, pojat pääsin kiinni tähän kapitaalitavaraan. Sain nimittäin teosta suuren palkinnon. Mutta sairaalassa oli iskeytynyt minuun, joka jo repsikkapoikana olin pudistanut isänmaan tomut jaloistani, sellainen kiukkupäinen koti-ikävä, ettei muuta kuin takaisin tänne syntymämaille. Ja olipa taskussa sievoinen pääoma, joskaan sillä ei vielä voinut suoraa päätä ruveta tehtaita rakentamaan. Niinpä, katsasteltuani taas kotoisia paikkoja, menin tämän Krookin patruunan palvelukseen. Näin, että laitos oli rappiolla. Olin oppinut yhtä ja toista maailmalla ja yritin sitä kohentaa. Touhusin yht’aikaa sahanasettajana, konemestarina, metsänostajana ja proomunrakentajana. Ja lopulta hoitelin melkeinpä koko hotellia, jossa isäntä lallatteli ja möyhähteli ja nuori herra tuhlasi huvilaivoihinsa ja ryyppykavereilleen minkä kerkesi.
»Sattui hama mihin paikkaan tahansa tai tuli rahan vaatija, tapasi Krookin ukko tokaista: 'Höh, kysy Konstalta, kyllä se korjaa' tai: 'Kyllä se rahaa tekee.' Minua se konttorissaan ravisteli hartioista ja möyhähteli hyvillään: ’Sinä se vasta olet oikea arpipiru. Taidat pelastaa minut konkurssista…'
»Ja pelastinkin sillä kertaa. Tuotanto ja luotto nousivat perättäin tikapuita. Ja ukko lasketteli leikkiä herra-seuroissa: 'Minäpä olen tehnyt liiton sellaisen moukkapirun kanssa, joka ei osaa vaatia edes kunnollista palkkaa.'
»Mutta eräänä päivänä latelin herralle ehdot pöytään. Halusin kerta kaikkiaan koko laitoksen tirehtööriksi ja palkat senmukaisiksi.
»'Höh, pöyhkeiletkös?' sanoi patruuna. 'Suomalainen ei koskaan minun sahoillani käske, vaan palvelee… möh.'
»Sitten hän vatkasi ikäänkuin epäillen paksua nenäänsä peukalollaan, kakoi ja mumisi: 'Tirehtööriksi tarvitaan oikeata nimeä… käsitätkös, nimeä, titteliä ja hmh… sukua… mnjaa, jaa… mutta palkan lisää voitaisiin kyllä… jaa, paljoko?'
»'Kauanko sitten tämä patruunantitteli on ollut Krookin suvulla?' tokaisin piruuksissani, kun satuin, näet, tietämään, että ukon isoisä oli ansainnut omaisuutensa kyypparina tuolla eräässä rantakaupungissa.
»Ukko paran naama tuli suuttumuksesta paleltuneen nauriin näköiseksi. Hamuili muka keppiään. Mutta oli saada halvauksen ja jäi kakomaan ja huohottamaan nojatuoliinsa.
»'Hyvä', ajattelin minä, 'ruotsalaiset kapitaaliherrat eivät ole parinkymmenen vuoden aikana oppineet mitään. Mutta me olemme!' Ja rakensin tuon sahani, joka tänä hetkenä on ajanut Krookin uudestaan konkurssituvan kynnykselle.
»Eikä nyt säälitä! Elämä ei ole säälinyt meitä ja vielä vähemmän nuo vierasveriset herrat, jotka ovat pitäneet meitä jos jonkinlaisina muukalaisina ja äpärinä omassa maassamme. Niin, älä ollenkaan hekota, Toikan poika, koko suomalaiskansa on ollut tähän asti omassa syntymämaassaan äpärä! Ja varsinkin me mannuttomat, jotka teemme kauppaa ja yritämme perustaa laitoksia.
»Mutta nyt, sanon sen vieläkin, tämä äpärä on tehtävä isännäksi omaan taloonsa, eikä siinä taistelussa sääliä anneta eikä tarvita.
»Ja jos sinä, Iivari, kykenet paiskaamaan kontilleen tuon heikäläissakkiin kuuluvan hauliherran, ristin sinut vaikka… Carnegieksi. Mutta se muista, että koko vastuu on sinun harteillasi.»
»Sehän on selittämättäkin selvä», tuimistui Iivari.
»Älähän soutele», Jänkälä jatkoi, »katsokaapas tuonne tuosta tuulimyllyn nurkan ohi… Jänkälän niemelle. Siellä kaivaa työporukka perustuksia… Ja kohta alkaa siltä paikalta nousta voimalaitos, jolla valaistaan koko pitäjä ja vähän naapuripitäjiäkin. Se on viimeinen isku Krookille, sillä se mies ei osaa tehdä jätepuulle muuta kuin lykätä sitä järveen ja tehdä kilometrisiltoja Bertil-herran loistomoottoreille…»
Puhe katkesi hetkeksi repäisevään nauruun, jonka aikana kimitti Artturi vikkelästi väliin:
»Ja siitä se alkaa nuoren herran matka kilo 144 metritehtaalle!
Jeskendeeraa!» Ja hän imi posket lontolla ryypyn niskaan paperossiaan.
»Niinpä niin, pojat», levahutti Jänkälä kämmenillä polviaan, »mutta tuo laitos nielee pitkiksi ajoiksi luottonikin viimeistä hännänpäätä myöten, jottas sen tiedät… jo Paapelin-tornisi juurella.»
»Pa-pa-paapelin torni…» tapaili Artturi hykertävässä ilossaan.
Iivari oli noussut seisomaan ja laski vaistomaisesti käden nyrkkinä pöydänkulmalle:
»Hyvä. Minä rakennan tehtaan. Ja jos hauliherra Vargen minut nujertaa, ei siitä tule kärsimään kukaan muu kuin minä, vaikka sitten maksaisin laukunkannolla tappioni. Onko selvä?»
»Selvä. Sinä sen nostat. Ja sitten saat minun puolestani ampua sellaisen pienen väkänuolen vaikka Merthenin tyttären sydänalaan, jollei jo lie ammuttunakin…»
Ja Jänkälä nauroi koko suullaan, arvellaan ja mustalla poskellaan, niin että koko ruumis tärähteli.
Mutta Artturi alkoi laulaa korkealla äänellä:
»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia,
mut avioss' on elämä kuin karvasmantelii-aa.»
»Ja nyt tämä juhla on lopussa!» karjahti Iivari ja löi nyrkkinsä tärähtäen pöytään.
Artturi jäi suu auki. Mutta Jänkälä nousi lepyttelemään: »Eihän sitä, näin meidän kesken, toki pieni leikinlasku tapa miestä. Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä… Mutta mitäs me niistä akkojen veuhtomisista…»
Iivari pysyi mykkänä. Mutta ojensi hitaasti kätensä lähtijöille.
Jänkälä vei kääseillään Artturi Toikan asemalle. Iivari seisoi akkunassa ja katseli otsa raskaana heidän lähtöään. Hänestä tuntui kuin he olisivat reväisseet jostakin… rinnan kudoksista sen arimman kalvon riekaleiksi. Ei koskaan hän ollut tuntenut olevansa näin yksinäinen… kuin rannattoman meren takana… lähtemässä mitättömällä laivalla ryöstämään kokonaista valtakuntaa…
»Ja sitten kun tuli se kolmas kerta, kolmas kerta…»
loilotti Toikan ääni ulkoa lurittelevaa säveltä. Ääni haihtui jonnekin. Mutta mäenpäältä kaikuivat vielä loppusanatkin:
»… oli aamu jo kirkkaimmillaan.»
Eikä Iivari voinut olla hymähtämättä. Kaksimielisestä laulusta jäivät hänen korviinsa vain sanat »aamu» ja »kirkas». Ja ne ikäänkuin siirsivät hänet seuraa van päivän taisteluun.
KYMMENES LUKU.
1.
Haulitorni on jo voittamaisillaan vuorenharjan. Iivari seisoo töiden päätyttyä sen ylimmillä telineillä. Keskelle syksyä syntyneen intiaanikesän taivaankupu seisoo suunnattomana kristalliholvina laajan maiseman yllä. Pienimmätkin piirrot, kirpeän viheriät sammaljuovat ja kituliaat katajapensaat näkyvät silmään laaksontakaisista kallioseinämistä. Koko maisema on kuin mittaamaton lasimaalaus: yht'aikaa kirkas ja kuultava, harras ja riemastuttava.
Päivätyön kireä koura on hellittänyt. Graniittiseinä on voitettu.
Hän tietää jo telineiden pilkoittavan Vernan kulmakamariin. Hän on valmis hyppäämään kuilun yli vuorelle ja huutamaan alas: »Tule, tule katsomaan! Minä olen tämän tehnyt. Ja nyt olen sinut itselleni ansainnut!»
Kuitenkin… miten kaukana he ovatkaan yhä olleet toisistaan… Hän muistaa heidän jokaisen tapaamisensa. Ne ovat kaikki toistensa kaltaisia. Hän, Iivari, odottaa kärsimättömänä, käsivarret avoimina. Verna lähestyy. Hän huudahtaa odottajan havaittuaan kuin tahtoisi heittäytyä suoraan hänen syliinsä. He lähestyvät. Odottajan käsi on ojentuneena. Tulija ottaa kädestä, käsivarresta tai olkapäästä. Ja katsoo ensi hetkessä kuin todellakin pitkä, nälkäinen ikävä olisi tehnyt kuumeisiksi silmät.
Hän hengittää läheltä kuin aikoisi suudella kasvoillaan, huulillaan, koko ruumiillaan. Mutta vain sanomattoman lyhyen hetken. Vain käden kosketus, hyväily, joka hukkuu henkäyksenä tuuleen… ja hän istahtaa jäykkänä kivelle tai kääntyy katsomaan puolittain selin maisemaa. Hän on jäykistynyt, vieraantunut, istuu tai seisoo kuin ylhäisessä juhlapuvussa…
»Taisteleeko hän itseänsä vastaan? Joutuuko hän pettymyksen valtaan vai hämmästyykö hän joka kerta omaa hulluuttaan?» Iivari on usein kysellyt itseltään. Ei, sellaistakaan ei se voi olla. Sillä kun hän taas alkaa keskustella, puhuu hän läheisesti ja luontevasti, kuten ainakin ihminen, jolla on hyvä olla toisen kanssa.
Mutta… entä jos se olisikin vain nuoren, kokemattoman herrastytön romanttista seikkailun halua? Myöhäisiltaiset salakohtaukset tuulimyllyllä, vuorella, metsäteillä?… Ei, ei! Olisihan hänellä koko tehdas ja Krookin saha ja aateliskartanot täynnä koreita ihailijoita, jotka, kuulema, kauppaneuvoksen kutsuissa ja omissa juhlissaan kilvan häntä palvelevat…
He eivät ole puhuneet sanaakaan rakkaudesta, mutta joskus kun hän, pääsemättä tapaamaan, kirjoittaa kirjeen, on siinä niin kipeää ikävää, katkonaisin lausein kirjoitettuja tunnustuksia, suloista iloa edellisestä näkemisestä ja kuumaa lupausta, ettei se voi olla pelkkää leikittelyä tai seikkailunhalua.
Kaupungissa käydessään oli Iivari hiljan nähnyt Strindbergin »Neiti Julien» teatterissa. Se ilta oli hänet tukehduttaa. Kreivitär, vanhan suvun viimeinen tytär, kuolee sairaassa rakkaudessaan, joka alentaa hänet karkean lakeijan rakastajattareksi. Mitä? Eletäänkö tuolla heidän kohtaloansa? Kuuma hätä oli vallannut hänet pimeässä. Tuollako tavalla? Vanhentuneen suvun viimeisillä jälkeläisillä on himo tulla tallatuksi lokaan. He laskeutuvat sukupuustaan sen juurelle… mättäille, raakaan maahan ja liejuun, imeäkseen heiveröisiin jäseniinsä uutta, punaista verta. Ja tuhoutuvat nousukasten raakojen ryntäitten alle…
Sellaistako? Tuhoutumisen intohimoa, sairaalloista kiimaa imeytyä rahvaan ruumiiseen kuoleman hädässä?
Iivari ei ollut voinut olla vertaamatta tuota lakeijaa ja kreivitärtä heidän suhteeseensa. Ulkonaiset olosuhteet, syntyperä ja asema sopivat yhteen kauhistuttavan selkeästi, ja hän oli tullut takaisin kotiin tuskasta väsyneenä, turtana koko elämälle.
Mutta sekin epätoivo oli mennyt ohi jo saman päivän iltana, kun hän sai nähdä rakastettunsa. Miten luonnottoman turhia hän oli kuvitellutkaan! Tuoko olento olisi alentunut kuin nuori kreivitär karkeitten käsien häväistäväksi. »Siinä, siinähän juuri», Iivari ajatteli palatessaan yöllä kotiin, »on hänen puhdas terveytensä, että hän odottaa… varjelee itseänsä ja että… hänet on todella ansaittava hänen itsensä arvoisella teolla».
Siitä alkaen Iivari oli saanut takaisin tuon onnellisen ajatuksensa rakastamansa naisen ansaitsemisesta ja piti taas heidän kaukaista rakkauttaan luonnollisena ja ainoana oikeana.
He olivat sittenkin yhteisen kohtalon alaisia, ja hän, Iivari Takala, torninrakentaja, oli kohta oleva sen kohtalon herra…
Nytkin, telineillä seisoessaan, oli hänen kärsimättömyytensä iloista voitontunnetta. Hän olisi tahtonut juuri tässä silmänräpäyksessä näyttää rakastetulleen, kuinka paljon heidän alapuolellaan jo oli voitettua maailmaa… Kohta, vaikka tässä paikassa… hän on valmis repäisemään auki koko rintansa… Se oli pakahtumaisillaan. Hän ei voinut olla painamatta molempia nyrkkejään kylkiluita vasten. Se tuntui rauhoittavalta.
Kallion vastakkaiselta puolelta nousee näkyviin ruskea hattu, jonka oikeanpuolista ohimoa leikkaa punainen siipikuvio. Iivari alkaa nauraa vapaammin kuin koskaan ennen rakastettunsa lähestyessä. Hän näkee sanomattoman selvästi Vernan katseen, joka on täynnä iloista uteliaisuutta. Hänenkin huulensa nauravat hengästynyttä naurua.
»Arvasinhan», Verna huudahtaa, »ennenkuin olin oikein avannut silmänikään…»
Hänen lauseensa kätkee hengästymiseen. Iivari näkee rakastettunsa kasvot unesta heräämässä sinisten uudinten takana, auringonvalon varkaana häilähdellessä silmäripsillä.
»Arvasinpas», jatkoi Verna, »tänään, juuri nyt sen täytyy näkyä akkunaani… koko tämän maailman kahdeksannen ihmeen…»
»Niin, nyt se näkyy», vastasi Iivari. »Ja kohta se alkaa työntää taivaalle savupilviä ja lyijyrakeita maahan.»
Puhuessaan Iivari levitti vaistomaisesti kätensä, kuin kutsuen Vernaa luokseen.
»Ei sinne taida päästä», nauroi Verna. Lähestyi pari askelta kuilun reunaa: »Kuilu on pyörryttävä!»
Ja jatkoi taas leikintekoa, kädet lanteilla ja pää eteenpäin kurkottuneena:
»Ettepä taida uskaltaa tekään, suuri Solness-rakentaja? Ettepähän taida!»
Huima leikki iski Iivarin päähän. Hän tunsi itsensä yhtä luontevan joustavaksi kuin kerran kokko-tanssiaisissa. Nosti telineitten reunalle pystyyn lankun ja antoi sen kallistua sillaksi, joka ulottui kallioseinän reunalle. Ja samassa hän seisoi lankulla sen torninpuoleisessa päässä. Verna ei ennättänyt saada sanaa suustaan. Kädet nousivat voimattomina estävään liikkeeseen. Kasvoissa oli jäykistynyttä hätää.
»Hän pelkää minun puolestani», soi Iivarin mielessä.
Poikamainen, säälimätön peloittelun halu ja tahto saada tässä samassa riemussa syliinsä tuo vapiseva olento yllyttivät hänet jatkamaan. »Tuohon… askel, kaksi askelta ja… kolmannella kalliolle!»
Hän harppasi. Lankku putosi kuiluun. Mutta Iivari seisoi ehjänä Vernan edessä. Tämä tarttui hänen käteensä, ikäänkuin tunnustellakseen, että hän oli siinä elossa. Huulet vavahtelivat moitetta, ja vapauttavan huokauksen mukana tuli tuskallinen äännähdys. Sitten… hän oli syleilemäisillään…
Mutta samassa hän kääntyi kuin loukkautuneena poispäin ja loittoni.
Iivari jäi syyllisenä katsomaan alaspäin taipunutta niskaa ja hiljaa liikahtelevia kyynärpäitä, joista näkyi, että kädet puristelivat avuttomina toisiaan.
Iivari oli ollut varma, että hän kahmaisee Vernan suoraan käsivarsilleen, hukuttaa hänet suudelmiin ja puhuu rakkaudesta: »Minä rakastan sinua, tuo torni on meidän rakkautemme merkki… Ja minä ryöstän sinut sinne kuin peikko…»
Mutta nyt… hän oli hätääntynyt. Hänen oli pyydettävä jollakin tavalla anteeksi… Lähestyen hitaasti hän veti Vernaa puoleensa kömpelön arasti eikä osannut sanoa muuta kuin nuo mitättömiltä näyttävät sanat:
»Niin, katsokaas, se nousee nousemistaan…» Mutta näihin valautui sellainen suojeleva ja rauhallinen varmuus, että Verna kääntyi tyyntyneenä hänen puoleensa.
»Se on hyvin kaunis», hän sanoi hetken kuluttua.
»Viikon parin kuluttua se on käynnissä. Ja sitten alkaa kilpailu.»
»Oletteko varma, että voitatte… siinäkin?» Verna kysyi ikäänkuin selvää ratkaisua odottavalla äänellä.
»Minun täytyy voittaa», vastasi Iivari. He katsoivat avoimesti toisiinsa. Läksivät painumaan äänettöminä rinnettä alas.
Vernaa näytti vaivaavan jokin ajatus. Lähellä maantietä hän pysähtyi, näytti hetken epäilevältä, mutta sanoi sitten tyynesti, matalalla äänellä:
»Isän kuuluville on tullut… jostakin kylältä meidän tapaamisemme.
Uhkasi lähettää minut ulkomaille, jos en niistä luovu.»
Iivari katsoi kysyvästi, silmät laajentuneina. Mitä oli Verna vastannut, mitä hän aikoi?…
Verna otti Iivarin käden ja katsoi silmiin:
»Teidän täytyy voittaa.» Ja hän poistui taakseen katsomatta.
Niistä sanoista kuulosti Iivarin korviin hätää, kovaa välttämättömyyttä ja kaukaista lupausta.
»Kukin käy… omalla tavallaan sotaa… elämästä tai kuolemasta», Iivari ajatteli. Mutta hänen oma taistelunsa oli hänestä kaikista ihmeellisin ja ylpein.
2.
Myyntikilpailu on täydessä vauhdissa. Vargenin koko maan myyntiä hallinnut haulitehdas oli painanut hinnat lopulta alle tuotantokustannusten nujertaakseen epämukavan aloittelijan.
Mutta tämä pinnisti sitkeästi vastaan. Iivari Takala käytti entistä sotatapaansa: lisäsi lisäämistään tuottoisan tukkukauppansa myyntiartikkeleita, ja samalla kun hän kauppiaana turvasi tällä tavoin selkäpuolensa, hän tehtailijana hyökkäsi hyökkäämistään. Kyetäkseen yhä tappavampiin vastaiskuihin hän nosti luotolla käyttökapitaalinsa kaksinkertaiseksi, heitti rahoja arvelematta reklaamiin ja kehitti tarjonnan niin riuskaotteiseksi, että mukaviin myyntitapoihin tottunut kaupungin hauliherra hämmentyi, pudisteli kapikaljua päätään kuin siellä olisi keikkunut leijonanharja, ihmetteli ja kiroili ja alensi vielä kerran hintojaan.
Mikään ei auttanut.
Takala jatkoi. Hän laski, että vanhan tutisevan Vargenin kärsivällisyys loppuisi, ennenkuin hänen käyttökapitaalinsa. Ennenpitkää hän tarjoisi sovintoa. Silloin he jakaisivat maan kahteen myyntialueeseen, hinnat kohotettaisiin jälleen luonnollisiksi. Ja taistelu oli voitettu.
»Kohta, kohta… ratkaisun täytyy tulla», hän hoki itsekseen ja jännitti askel askelelta luottonsa äärimmilleen. Jänkälän mukana-olo teki uskottavaksi, että heilläkin riitti kapitaali tasavertaisesti kilpailijan kanssa. Ja laadultaan heidän tuotteensa kestivät vertailun koska tahansa. Vielä ei ollut hiventäkään menetetty lopullisesta voitosta.
Taloon poikkeilevat kauppamatkustajat toivat hyviä viestejä. Suomalaiset liikemiehet seurasivat taistelua suu messingillään. »Koroita veli, osakepääomaa… osakkeita kauppaan ja menevät kuin kuumille kiville», kehoittelivat. Iivari pudisti päätään viisaan näköisenä.
»Ähää, poikaa», ajattelivat, »aikoo syödä yksin koko saaliin, nahkoineen, karvoineen… peevelin poika». He eivät tietäneet, että Iivari kieltäytyi tuntonsa pakosta. Hänen mielestään oli edesvastuutonta keinottelua vetää sivullisia tappionvaaraan äärimmäisen uhkarohkeassa yrityksessä. Ei, tämä oli hänen taistelunsa… sekä voitossa että tappiossa.
Artturi ilmoitti tavan takaa, mitä huhuiltiin kaupungin liikepiirissä.
»Kaljupää ei uskalla enää mennä suomalaiseen saunaan, pelkää halvausta!» hän huijasi puhelimessa. »Me sitten ollaan vasta aika poikia Kokkolasta! Hei sun, poika, terve.»
»Jatka poika», tärähytteli Jänkälä. »Täällä nousee sähkölaitos kuin tuomiopalatsi Krookille ja Merthenille. Patruuna veisaa viimeisiä virsiä ja Merthen on pirunmoisissa takuissa. Minä pehmitän herran selkäpuolta, pidä sinä huolta etupuolesta ja… tyttärestä… ho-hohoo… Jatka! Mutta älä polta, pakana, housujasi. Selvä.»
Iivari alensi vielä kerran ja lähetti kiertokirjeet ensimmäisinä juuri Vargenin taatuimmalle ostajajoukolle, saadakseen ukon sitä nopeammin ärsytetyksi ja tekemään päätöksensä.
Alkoi odotus. Hänen hermonsa olivat jo katkeamaisillaan. Viimeiset punnukset oli pantu vaakalautaan. Jos niistä yhtäkään varomattomasti liikahuttaisi, romahtaisi koko yritys.
Iltaöistä hän ei saanut unta. Tuijotteli ikkunasta tai kiipesi torniin, josta katseli Verna neidin ikkunaa. Mutta kertaakaan hän ei pyrkinyt rakastettuaan lähestymään.
»Minulla ei ole oikeutta saattaa häntä vaikeuksiin, moitittavaksi, ehkä solvattavaksi», hän toisteli itselleen ahmiessaan näännyttävän nälkäisenä pienen kamarinikkunan sinertävää valoa. 'Ennenkuin olin oikein avannut silmänikään'… hän muistelee Vernan sanoja ja näkee jälleen hänen kasvonsa, tummat hiukset hajallaan, silmäripset unesta raskaina.
Palatessaan yöllä kotiin tapaa Iivari Siviä neidin yhä useammin valvomassa, silmät itkettyneinä. Hänen nukenkasvonsa ovat Iivarin huomaamatta jostakin syystä rutistuneet. On kuin niiden korein vahakerros olisi alkanut lohkeilla. Ja lemmikinsini silmissä on entistäkin haalistuneempaa.
»Mikä teitä vaivaa?» kauppias kysyi kerran puoliksi ärtyneenä.
»Mikäpäs minua», neiti vastasi liioitellun alakuloisesti, »ettei vain kauppias itse olisi joutunut…»
»Ja mihin?» Häntä ei suututtanut mikään sen enempää kuin kauttarantain puhuminen.
»Mitäpäs minä…» jatkui haikea voivotus. »Minä vain tunnen sillä tavalla», tuli äkkiä tarmokkaammin. Hän painosti kolmatta sanaa särähtävällä äänellä. Ja poistuessaan katsoi punareunaisilla silmillään voimattoman syyttävästi.