»Ja mitä tämä tällainenkin… kaiken lisäksi?» mutisi kauppias, mutta ei jaksanut pitemmältä asiaa ajatella.
Mies on tullut suorastaan taikauskoiseksi. Ensi kerran elämässään hän kuulostelee harakannaurua, ikäänkuin se tarkoittaisi häntä. Ja ensi kerran eräät ihmiset kammahduttavat hänet.
Syyskuisessa iltahämärässä lössöttelee puodinovesta Joonas Tassi. Tulee lompsahtelevin askelin myymäpöydän eteen ja ojentaa velton kätensä. Silloin vasta kauppias hänet tuntee.
»Konkurssihaaska!» Hän saa vaivoin pidätetyksi sisäisen huudon hampaittensa taakse.
Vieras kääntyilee ja mittailee hyllyjä silmillään. Hänen litteä nenänsä näyttää nuuskivan salattuja kätköjä.
»Taitaa olla… suurikin varasto?» honottelee.
»Onhan sitä.»
Joonas Tassi panee tupakaksi.
»Eikähän se tehtailija tainne enää kauan näitä pöksäkauppoja…»
Iivari koetti nauraa.
»Jo taitaa Tassi haistella haaskanhajua… Turha vaiva.»
»Eipähän mitä… poikkesin vain tuossa mennessäni, jos niinkuin muutenkin tulisi myymistuuri… Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä…» Veti tupakkansa loppuun, ojensi kättänsä ja läksi.
Kauppias käveli silmät rypyssä työpöytänsä ääreen ja alkoi taas laskea jo sata kertaa laskettuja numeroitansa.
Aamuyöstä hän havahtuu tuon tuostakin levottomasta unenhorrosta, katsoo vähän väliä kelloa. Aika kulkee hitaammin kuin etana. Se tuntuu matelevan taaksepäin. Äsken se näytti jo olevan seitsemän ja nyt taas… tunti tuskin puolessa. Lepiköstä räjähtää harakannauru. Veret sävähtävät, hermot pingoittuvat. Hän ei voi pysyä vuoteessa. Lähtee kuljeksimaan asemalle päin, vaikka postijuna saapuu vasta yhdeksältä.
Asemalle! Sieltä täytyy ratkaisun tulla, postissa tai sähkösanomana.
Kerranhan tuon haulipohatan täytyi taipua. Hänen täytyi.
Päivät ja viikot hän sai tällä tavalla kulkea jäsenet lamassa. Ei ollut mahdollisuutta enää tarttua yhteenkään uuteen otteeseen. Hän oli kerta kaikkiaan tullut laskujensa rajalle. Tehdas vain jatkoi käyntiään. Se oli suljettava viikon, viimeistään kahden kuluttua, jos aikoi säilyttää edes rehellisen ihmisen maineen, säästyä konkurssista.
Iivari kantoi ensi kerran elämässään voimattoman toimettomuuden kiristäviä kahleita. Kulkea puolittain tainnoksissa ja näytellä ulospäin toimeliasta tehtailijaa! Se oli hänen luonnolleen enemmän kuin vankilaa. Se oli roviolla palamista. Hänessä alkoi vähitellen horjua kaikki muu paitsi aivot ja eräs lähtemätön kirkkaus kuumeisen silmän pohjukassa.
Taas turha käynti aamujunalla. Ja turha päivänpitkä odotus. Iivari Takala istuu iltapäivällä pöytänsä ääressä ja piirtelee kynällä ajatuksettomia numeroita. Hän laskee niitä yhteen. Ne nousevat suunnattomiin summiin. Hän kertoo, yhä hirvittävimpiin. Ne ovat olevinaan hänen tappioitaan. Ooh, nuoko tappiolukuja! Kynä vetää niiden yli paksun moninkertaisen viivan. »Tappio on toisaalla…» hän huokaa ja nousee raskaasti.
Puhelin soi pitkään. Kuulotorvi otetaan käteen haluttomasti.
Äkkiä kuuntelijan rannesuonet jännittyvät. Asemalta? Sähkösanoma?
Hänelle luetaan: »Ukko selvä. Huomenna tullaan. Heleijaa. Artturi.»
Sähkösanoman lukija hymähtää. »Toistakaa», sanoo kuuntelija. »Kiitän», hän päättää lyhyesti. Yhdellä iskulla hän on saanut takaisin koko tarmonsa. Tekee tuokiossa sopimusluonnoksen, jonka hän on valmiiksi ajatellut jo sadat kerrat, ja painaa Jänkälän luo.
Vasta pimeässä hän palaa. Nousee rantatietä. Tulee Merthenin sillan kohdalle. Voittamaton halu hiipiä Vernan ikkunan alle ja kertoa hänelle onnellisesta sanomasta naulitsee hetkeksi hänet sillankorvaan.
Ei, ei… ei sittenkään, hän ei halua tulla hiipimällä sen herran saarelle. Ei, vaan kohta… kaiteilla kivillä laskettua siltaa pitkin, käsissä aseet ja valtakirjat. Matka jatkuu.
Seuraavana päivänä, ennen päiväjunan tuloa Iivari järjestää konttorihuoneessaan kynät, paperossit, sikarit ja istuimetkin huolellisesti paikoilleen. Jo aamulla hän on ottanut ylleen parhaan pukunsa. Ja istuu nyt akkunan vieressä. Tänään, tänään hänen elämänsä ratkaistaisiin onnen puolelle! Hän ei osaa muuta kuin ihmetellä edellisten viikkojen tuskanpäiviä.
Jänkälän kääsit ajavat lujaa vauhtia alamäkeä. Odottaja kavahtaa seisaalleen. Menee eteiseen ja avaa ulko-oven. Vastaan töytää Jänkälä retuuttaen käsipuolesta Artturi Toikkaa, joka seuraa nöyrästi, kasvot itkun sekaisessa irvessä. Hän viittaa avuttomasti käsillään kuin aikoisi jotakin selittää. Mutta Jänkälä työntää yhä ja heittää uhrinsa kamarin sohvalle.
»Tuosta nulikasta ei ota selvää pirukaan!» hän tuhahtaa murahtaen ja istuu pätevissään keinutuoliin.
»Jotakin on tapahtunut, jotakin saatanallista», pusertuu Iivarin aivoihin. »Missä on Vargen?» hän kysyy lyhyesti.
»Se on sitten vasta piru miehekseen, oikea juutalaispiru, kaljupää rappi, Ristuksenpettäjä!» kiukutteli ja voivotteli Artturi, nikottaen ja hakaten päätään rystysillään.
»Missä hän on?»
»Missä ja missä? Matkalla! Tai… pukinparta sonnien välissä… kas näin ikään…» Ja Artturi parka hapuili toivottomana olemattomia haiveniaan, muka matkien Vargenia.
»Puhu heti ja kaikki!» Jänkälä karjahti ponkaisten Toikan luo ja ravistaen hartioista.
»Kyllä se tuli, mutta.»
»Kerro», käski Iivari synkästi.
»Katsokaas nyt, hyvät veljet. Se soitti eilen ja sanoi: 'Olen valmis myyntisopimukseen. Voitteko lähteä huomenna päiväjunassa, te kun, kuulemani mukaan, olette myös pääosakkaita, niin…'
»'Jaha, jaha', ajattelin minä… 'ei meitä petetä' ja lauloin muina miehinäni: 'No jaa, no, niin… onhan tässä vähän muitakin matkoja sinnepäin.' Ja sitten minä sähkötin. Ja sitten… asemalla tavattiin, jetsulleen, kuten liikemiesten sopii. Ja ukko oli höyli kuin narinkkajuutalainen, noin vain, kas näin…»
Artturi alkoi tehdä käsillään matkivia eleitä, ikäänkuin päästäkseen jatkamasta vaikeata tunnustustaan.
»Älä vikurtele, lurjus!» Jänkälä tärähti.
»Vikurtele ja vikurtele… Kuka siinä vikurteli? Ei kukaan muu kuin se peevelin rilliniekka. Melkein otti käsikynkästä ja vei vaunuun, tietenkin toiseen luokkaan… No, niin.»
»Siinä sitten istuttiin herrat vastakkain, ja minä tarjosin Fenniaa… Ja se sytytti, kuten tuleekin… kohteliaan miehen. No, ja… eikä siinä sen kummempaa.»
Iivarin kärsivällisyys oli katkeamaisillaan. Mutta hän seisoi liikahtamatta.
»Minä kun aloin ylistellä meikäläisiä laitoksia. Näyttelin valokuvaa haulitornista. Ja sekös nyökytteli: "Komeata on, onpas siinä…" Taputteli olalle, noin vain, noin ikään… Ja ottipas ehtahopeisen taskumatin ja sanoi väpäytellen parrastaan: 'Kun tässä nyt tullaan melkein kuin yhtiötovereiksi, niin…' No, mitäs minä? En suinkaan minä ruvennut loukkaamaan ystävällistä ihmistä. Häh? No niin…»
»No, jaa, ja sitten sinä ryyppäsit kuin porsas», sanoi Jänkälä.
»Se on sitten vasta emä vale! Ei muuta kuin kierretään auki ruuvi ja siitä samasta vekineestä noin vain… sivumennen putkahti pystyyn oikea helkutin hieno hopeapikari, ja sitten, no niin… maistettiin pari tippaa ja… jatkettiin tietenkin keskusteluja…»
Iivari alkoi kävellä. Pysähtyi tuijottamaan akkunasta. Jänkälä seisoi muurin luona kädet puuskassa.
»Ja annapas olla! Oltiin melkein jo kuin veljeskannalla. Niin, tuota… puhuttiin parhaillaan afäärielämän vaikeuksista ja tästä elämän souvista ylimalkaan, ja miten ollakaan… rupesin ukon kanssa vähän metkuilemaan: 'Juuri niin, niin se on… että oikea afäärimies elää alvariinsa tätä yhdettätoista hetkeä', sanoin… 'En oikein ymmärrä', ukko tokaisi. 'No sitä vaan, että taisipa olla meilläkin jo vähän niinkuin viimeiset tuutissa', nauroin, enkä minä sillä sen kummempaa, noin vain… aioin kaverillisesti vähän härnätä ja keplotella ukkoa paljastelemaan asioita. Mutta siinäpäs olin oma nenä ongessa. Ukko kiersi taskumatin ruuvin tiukasti kiinni, veteli partaansa ja killisteli rilliensä takaa, eikä sanaakaan, ei sanaakaan päästänyt pitkään aikaan hampaittensa välistä. Rupesin siinä kautta rantain vähän korjailemaan sanojani. Mutta ei! Ei siinä enää auttanut enkelinkään kieli, ei vaikka olisi ollut arkkienkelin pasuunatorvi… Ei! Se oli muuttunut kerta kaikkiaan selväksi piruksi. Ja mitäs teki tultaessa väliasemalle? Napitti takkinsa, nosti borsalinoaan, noin vain, näin ikään… Ja käski sanoa terveisiä. 'Viekää terveisiä kauppias Takalalle, että valitsee seuraavalla kerralla itselleen soukempisuisia yhtiökumppaneita.' Niin, sillä tavalla! Ja nauroi suu vinossa kuin jäniksellä. Ja-ja-ja… sitten se… jänisti. Luikahti asemalle ja jäi, jäi… kuuletteko, jäi tulematta! Jeevelin peeveli, veljet! Tässä istun enkä muuta voi…»
Siihen lysähti sanomattoman onnettomana Artturi Toikka.
Iivari tuijotti yhä akkunasta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tilanne oli naurettava ja toivoton. »Kirottua ja naurettavaa», puri hän hampaitaan. Mutta mitä se auttoi? Elämä oli huvikseen pyörähyttänyt sattuman hyrrää ja sipaissut sivumennen hänen tuulimyllynsä pirstaleiksi. »Narri», hän ähkäisi hetken kuluttua. Mutta mitä enää sekään auttoi? Hän tiesi nyt vasta, että yksi narri voi tehdä narriksi kymmenen selväpäistä miestä. »Narri!» suutahti hän vielä kerran itselleen ja jatkoi tuijottamistaan, välittämättä Jänkälän yrityksistä aloitti keskustelua.
3.
Iivari Takalan tähänastinen kamppailu oli hänet opettanut näkemään vasta raja-aitoja ja kuiluja. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sydämet voisivat olla purppurarintaisia lintuja, jotka lentävät vapaasti toistensa luo, yli kuilujen, yli vuorien, ohi huimaavien tornien ja suunnattomien merienkin taakse.
Merthenin tytär oli tullut hänelle epäjumalaksi, jonka jalkojen juureen tuli kantaa satumaiset aarteet ja voittojen kunnia, ennenkuin saattoi hänelle edes sydämensä rehellisesti avata.
Ja nyt… ylpeän, epätoivoisen ja rohkean taistelun jälkeen, ratkaisevan voiton kynnyksellä, herruuden portilla, jonka sisäpuolella hän olisi kyennyt riistämään mahtavalta kilpailijaltaan puolet maasta omaksi valtakunnakseen, juuri nyt hän oli sortunut maahan, takaisin kyläkujille ja maantien ojaan, yksinäisen akan yksinäiseksi pojaksi.
Tosin olivat hänen tilikirjansa selvät ja tunto puhdas. Olihan vielä komea kauppatalo. Vähittäiskaupan varasto oli muutettavissa rahaksi ja tukkukaupan puolella oli laajalti varmoja saatavia. Tuosta kaikesta jäi osa vielä puhtaaksi omaisuudeksi, vaikka haulitehdas olikin pakko myydä tuskin rakennusaineittensa arvosta.
Hän kykeni siis jatkamaan ainakin luoton turvissa liikemiesuraansa.
Mutta hän oli sittenkin kärsinyt enemmän kuin liiketappion. Hän oli tullut narriksi. Heille naurettiin. Toikan narrinteko oli levinnyt monenkarvaisina juttuina kaupungista käsin maaseudulle saakka. Ja ennenkaikkea tänne… Merthenin ja Krookin seurapiireihin.
Thure Gavelius ja Bertil Krook nauroivat hänelle vasten naamaa tavatessaan maantiellä. Ja Krookin totijuhlissa oli, kuulema, hovinarri Lasse Snöre esittänyt Vargenin loistotempun kuplettina, jolle koko herrasjoukko oli nauranut haljetaksen. 'Moukat', 'kollot' ja 'nousukkaat' olivat päässeet irvikuvina herrasseuraan.
»Ja ehkäpä äpärätkin! Kyllä kai, tietenkin… kuinkas muuten», kuvittelihe Iivarin katkerassa mielessä. Häpeä oli tappaa hänet. Täytyi paeta, paeta! Samalla tavalla kuin kerran kotokylästä. Häpeässä!
Jäädä rakastettunsa läheisyyteen nuolemaan haavojaan häväistynä koirana! Ei koskaan…
Ennen vaikka korpeen tai… maailmalle, hukuttautumaan vähäpätöisten onnenonkijain suureen laumaan…
Tällaisissa mielialoissa Iivari Takala selvitteli tappiotilinsä ja valmisteli muuttoa kaupunkiin.
Routaisena syysiltana hän nousi viimeisen kerran aution torninsa ylimmäiseen kerrokseen, odotellessaan yöjunan tuloa. Hänen täytyi saada ahmia vielä kerran tuon pienen akkunan valoa sinisten uutimien takaa.
Jos joku olisi nähnyt hänet tuossa… nousemassa levottomin askelin taskulamppu kädessä kerros kerrokselta, olisi hän näyttänyt yhtähyvin mielenhäiriöön joutuneelta itsemurhantekijältä kuin lemmenkohtaukseen kiirehtivältä rakastajalta. Himo tuntea eroamisen tuska ytimiin saakka poltti hänen kasvojaan, jotka kuitenkin olivat vain kosteat kylmästä hiestä.
Se välimatka, joka oli ollut aina hänen ja muiden ihmisten välillä, oli revähtänyt mitattomaksi tyhjyyden kuiluksi. Se täytyi kuitenkin mitata! Pohjaan saakka… toivottomilla silmillä, rannasta rantaan avuttomilla käsivarsilla…
Jollakin tavalla juuri niillä, avuttomuuden käsivarsilla, oli hän ylettyvä mustien vesien vastarannalle ja kouraiseva itselleen… jonkin ihmeen avulla surullisen hymyn rakastettunsa kasvoilta tai… hetkeksi ojentuvan käden tai edes… kylmän korun hänen hiuksiltaan.
Mitäänhän muuta hänellä ei ole oikeutta pyytääkään…
Ylhäällä on tyyntä ja kylmää.
Mutta alhaalta Merthenin saarelta tulvii valoa tavallista enemmän. Ja äkkiä… torvisoittokunta kajahuttaa tanssikappaleen. Värilliset paperilyhdyt reunustavat laajaa kuistia. Koko rakennuksen pituudelta nousevat niiden loistavat pallot kuin raskaat hedelmät yli puutarhan ja päätyvät lipputangon huippuun, muodostaen rakennusta kohti levitetyn säteilevän jättiläisviuhkan. Ja tuolla, lipputangon juurella, istuu köynnöslavalla soittokunta.
»Niin, tanssia! He juhlivat… suurten herrain malliin. Niin, he tanssivat, tanssivat…» Ja tähän ajatukseen juuttuu katselijan koko mielikuvitus.
»Thure Gavelius… Tuure Kunnar! Hän kumartaa parkettilattialla ja vie tanssiin Verna Merthenin… Niin, niin… kas, vaan… miten taitavasti he liihoittelevat satojen katseitten saattamina. Ja Bertil herra odottaa vuoroaan… Kyllä se tulee, tuleehan toki. Hän nojaa ovenpieleen ja arvioi jo edeltäpäin raukein elostelijankatsein kaunotarta… Sopii yrittää, harvinainen saalis, niin, niin… sangen arvokas ja harvinainen… Mutta helppo, tietenkin helppo Bertil Krookille, maanmainiolle naisten hurmaajalle… Ja sitten toiset! Kokonainen armeija toinen toistaan hienompia hännysniekkoja, ritareita ja maailmanmiehiä isiensä armosta, aviossa syntyneitä, täsmälleen oikealla ajalla… ei kynnenmustukaisen tahraa frakinrinnuksella, ei nimessä, ei suvussa, eikä koskaan häpeänpaloja kurkussa… eikä taakkoja hartioilla…»
Soitto lakkasi. Iivari nojasi kaiteeseen ja kuulosteli synkkänä kuin salakyttä korvessa. Kaukaista ääntensorinaa… Puutarhassa nuoria pareja… Hän kääntyy poispäin. Mutta hän kuulee. On kuulevinaan juhlasalista lauluntapaista.
»Mitäpäs muuta, tottahan toki… Narri parka esittää loistonumeroaan postikorttikauppiaista, laukkuryssistä ja äpäristä…»
Hän ei kuule, tulevatko aploodit. Mutta totta kai, mitenkäs muuten… kuvittelevat hänen kiusatut korvansa. Tuolta alhaalta ilkkuvat valonsäteet ovat sokaisseet hänet, sieltä tulevat äänet ovat särkeneet hänen korvansa. Aistien tiehyet valuttavat häneen vain myrkkyä. Ne eivät lopulta välitä hänen tajuntaansa muuta kuin yhtä ainoata katkeraa tunnetta: Verna Merthen on hänet pettänyt, juossut tanssimaan hänen häpäisijöittensä kanssa ja Tienaamaan, niin… Tienaamaan koko sielunsa häneltä pois… toisille…
Kun hän astui askel askelelta portaita alas ja laahusti asemaa kohti, jäi siivetön tuulimylly tuijottamaan hänen selkäänsä kuin raajarikko, kädetön ja tunnoton, olento, joka jo iäkseen on lakannut taistelemasta ja mitään kaipaamasta.
»Ihmeitä, mukamas… Ei tällä kamaralla», kohautti hän vielä kerran hartioitaan pimeyteen katoavassa tienmutkassa.
YHDESTOISTA LUKU.
1.
Ei ole kulunut vielä kahtakaan kuukautta Iivari Takalan kaupunkiin muutosta, mutta neiti Syrjäsen lemmikkisilmät ovat jo kirkastuneet entiselleen. Itkut ovat kaukana. Pienten kasvojen hipiä on jälleen raikastunut ja rusottaa poskipäillä kainona punerruksena. Ja neitseellisen kapea pitsi sujahtelee taas lomahetkin näppärissä sormissa.
Mutta pienetkin lepohetket ovat entistäänkin harvinaisempia. Hän on nyt arvoltaan kassanhoitaja, ja hänellä on oikeus kirjoittaa per procura, ei siis mitään sen vähempää kuin isäntänsä oikea käsi. Mutta siksipä juuri… Jo kello seitsemältä aamulla hän tulee konttoriin ja suorittaa siivoamistyöt, hoitelee konttorihuoneen etuosaan perustettua pientä teekauppaa, jonka on määrä peittää konttorikulut; pyörähtää jo ostajan kääntyessä takaisin pulpettinsa ääreen kirjeenvaihto- ja kirjanpitohommiin, ottaa puhelimessa tilauksia ja suorittaa omin käsin pienempien lähetysten pakkaustyötkin. Pankkiajan lähestyessä tulee hänen pieni Aili sisarensa myyjättäreksi, ja Siviä neiti juoksee pankkiasioille ja pelastelee tuon tuostakin isäntänsä vaikeista tilanteista, joista tämä, alinomaa kiertäessään kundien luona, ei aina saa tietoakaan, ennenkuin ne jo ovat onnellisesti järjestetyt. Ja niistä kertoessaan katsoo Siviä neiti isäntänsä silmiin kuin hakeakseen näistä auringonpilkkeitä. Hän ei tiedä mitään onnellisempaa kuin olla tuon kalvistuneen miehen pieni uskollinen kotikoira. Eikä hän halua mitään sen parempaa palkkaa kuin ansaita joskus väsähtänyt hymy yksinäisten iltaöittensä hiljaiseksi iloksi.
Olipa Siviä neiti osannut keksiä pieniä temppujakin tuodakseen edes jotakin kodikkuutta herransa elämään. Tällähän ei ollut oikeata asuntoakaan. Heittäytyi aamuöiksi pitkälleen pienen varastohuoneen kapealle vuoteelle, jonka ympärillä oli hyllyillä kangaspakkoja ja monenkarvaisia pahvilaatikoita, laattialla teelaatikoita, kahvisäkkejä ja pakkalaatikoita, vieläpä maanviljelyskoneiden tarveosia jos jonkinkokoisia.
Siviä neiti pyyteli isäntäänsä milloin itsensä milloin sisartensa nimi- ja syntymäpäiville. He istuivat silloin kahden posteljooni Syrjäsen ainoassa kamarissa koreasti somistetun kahvipöydän ääressä. Ja emäntä oli asettanut piirongin kulmalle hienoimmat kirjansa: »Ajatelmia elämästä» ja »Ollos iloinen elosi tiellä». Onnentoivotuskortit taas sijaitsivat akkunan luona pienellä kukkapöydällä, jolta ne otettiin joka kerta katseltaviksi.
Sellaisina iltoina uneen vaipuessaan hän kuvitteli olevansa kihloissa… nuori morsian, jonka pään yllä häämötti ihanasti myrttiseppele ja valkea huntu. Ja sellaisten unien jälkeen tuli hän työhön kaksin verroin ahkerampana.
Niin hän nytkin, ensilumen sataessa kadulle, seisoo pienillä tikapuilla ja järjestelee hyllyjä.
Artturi Toikka levähyttää oven auki ja pinkaisee sisälle kädessä päivän aamulehti.
»Onkos neiti jo nähnyt? Kalle Hoppa on voittanut komian lesken ja lesken sängyn ja lesken putiikin, noin vain… sivumennen reklaamilla. Jeskandeeraa!»
Asiainmeno oli ollut nimittäin sellainen, että Kalle Hoppa, ävertymistään äverryttyään, oli hänkin muuttanut kaupunkiin ja heti ryhtynyt jatkamaan omalaatuista neronuraansa.
Oli perustanut pelikorttien, unikirjojen, jännitysromaanien, »seuranäytelmien» ja »kansallisten laulukirjojen» kustannusliikkeen sekä pystyttänyt paperi- ja kirjakaupan, jossa oli myös erikoinen antikvaarinen osasto.
Liekö ollut sattuma vai nerollinen näkemys, joka tapauksessa oli hän avannut liikkeensä kadunkulmassa, jonka vastapäätä sijaitsi leskirouva Toivaisen pieni, mutta vakavarainen paperitarpeiden kauppa.
Ensi päivästä lähtien Kalle Hoppa oli aloittanut säälimättömän kilpailun. Aamulehdessä seisoi kuvallinen ilmoitus, joka pian teki uuden kauppiaan päivän sankariksi. Siihen oli kuvattu pyylevä naisihminen — reikäleipä kaulassa ja viereen nöyrännäköinen mies, joka kurkotti rouvasihmisen täysinäistä leipää. Alla oli teksti: »Kalle Hoppa on saapunut.»
Seuraavassa reklaamissa oli samat hahmot, mutta mies oli jo lohkaissut loven rouvasihmisen leveään leipään. Eikä alla ollut muuta kuin Kalle Hopan nimi ja liikkeen osoite. Mutta koko kaupunki oli jo käsittänyt asian. Se nauroi. Seuroissa ei puhuttu muusta kuin lesken ja sukkelan kauppiaan kilpailusta. Kaduilla naurettiin, rouva Toivaisen akkunan alla naureskeltiin. Ja Kalle Hopan puotiin virtasi uteliasta väkeä.
Reklaamit jatkuivat. Pala palalta soukkeni rouva paran leipä. Lopulta ei hänellä ollut enää kuin pieni kannikka kädessä.
Toivaisen rouva oli pakahtua harmista. Hän kävi kilpailijansa luona uhkaamassa kanteella kunnianloukkauksesta. Mutta Kalle Hoppa kumarteli kohteliaasti ja näytteli liikettänsä. Rouva poistui epätietoisena. Mitäpäs siinä kanteetkaan auttoivat. Hänen nimiänsä ei ollut mainittu, eikä se kuva ollut edes hänen näköisensä.
Mutta jollakin tavoin hän tahtoi kostaa. Painatti hänkin reklaamin. Siinä oli yläkulmassa puhdas siropiirroksinen sydän, jonka alla luettiin: »Parhaat lemmenkortit saadaan Alma Toivaisen tunnetusta ja tunnustetusta liikkeestä.» Ja alakulmassa oli kuva äijänkäppyrästä, joka katseli toivottomasti taivasta kohti.
Mutta jäikös Kalle Hoppa vastauksen velkaa. Seuraavassa ilmoituksessa oli taas miehen ja vaimoihmisen kuva. Ja nainen tarjosi miehenkuvalle, jonka alla seisoi 'Kalle Hoppa', herttaisesti hymyillen siropiirroksista sydäntä.
Rouva Toivainen oli suuttunut yli äyräittensä. Hän oli tuoksahtanut suoraan kilpailijansa puotiin ja toraillut ankaralla äänellä, kunnes oli pillahtanut vainotun leskivaimon haikeaan ja hellyttävään itkuun.
Tämä kohtaus oli nyt ollut viikon verran maukkaana puheenaiheena kaupungissa. Ja nyt… kaikkien ihmeeksi ja Artturi Toikan suureksi iloksi, juuri tämän päivän aamulehdessä on kihlausilmoitus: Alma Toivainen ja Kalle Hoppa.
»No, nyt siitä vasta patruuna paisuu», touhusi Toikka Siviä neidille. »Saattepas nähdä, sanokaa minun sanoneeni, että Kalle Hoppa istuu kohta vaikka… teatterin johtokunnassa, sillä se poika ymmärtää sekä taiteet että lesket, ja nyt sillä on, millä kirjoittaa poikkipäin, kun tarvitaan… sanokaa mun sanoneeni», heitti hän vielä kääntyessään ovelle.
Mutta alkoi samassa hyräillä mielilauluaan:
»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia…»
2.
Elämä antaa meille sittenkin aina siivet.
Jos se toiset, pilviä tavoitelleet, murskaa, antaa se sijaan toiset, tosin aluksi laahaavasti lentävät, mutta kauaksi kantavat.
Niiden varassa me liikumme kummallisina kaksoisolentoina.
Me lennämme yli maallisten maisemain, kuten ennenkin. Mutta me näemme puut ja pensaat, kukat, laaksot, eläimet ja ihmiset entistä selkeämmin kuultavassa, läpitunkevassa valossa. Me viistämme vettä, etenemme yli ulapoiden, kuten ennenkin. Mutta vedet avautuvat allamme uudennäköisinä, syvänsinisinä ja pohjattomassa rauhassaan ylhäisinä.
Ja parhaimpina hetkinämme me silloin näemme läpi näkymättömänkin… jonnekin, jonka jotkut ovat ristineet Ikuisuuden rannaksi.
Samalla tavalla, kaksoisolentona, oli elänyt viime ajat Iivari
Takalakin.
Hän järjesteli asioitansa, tapasi ihmisiä, kävi kauppaa ja teki sopimuksia, kuten ennenkin. Olivatpa vapaahetket hänelle entistäkin harvinaisempia.
Mutta hänellä ei ollut samanlaista sisäistä kiirettä kuin aikaisemmin. Hän ei välittänyt enää välimatkoista ja näki ihmiset tuossa… edessään, alapuolellaan… selkeästi ja rauhallisin aivoin.
Tämän vuoksi juuri oli hänen toimintansa entistä määrätietoisempaa. Hän oli jo hankkinut nuoren matkustajan palvelukseensa, etupäässä maaseutua varten. Omalle osalleen hän oli ottanut suurimmat kaupungeista. Taas hän näki ratansa nousevan linjasuoraa viivaa loivasti ylöspäin. Ulkonaisesti näytti äskeinen tappio yhä mitättömältä.
Tämä yksitoikkoisia ratakiskoja ja maanteitä haarautuva ja leviävä liike ei ollut kuitenkaan hänen lopullista valtakuntaansa. Sen tiet olivat jo kaikkien kuluttamia. Kerran hän tiesi löytävänsä oman alueensa, joka oli omin käsin vallattava ensimmäisestä peruskivestä alkaen ja rakennettava kerros kerrokselta… sellainen rakennus, joka kestää.
Mutta nyt hänellä ei ollut kiirettä. Oli toistaiseksi etupäässä tarkasteltava ympärilleen.
Pieniä ja suurempia suomalaisia yrityksiä oli nousemassa kaupungin joka kolkassa. Eräs suutarinverstas oli jo laajentunut kenkätehtaaksi, ja toisia oli parhaillaan nousemassa. Entiset karvarimestarit alkoivat muodostella yhtiöitä luodakseen parkkitiinuistaan oikeita nahkatehtaita. Korjauspajat pyrkivät laajenemaan konepajoiksi. Ja monenkarvaisia pikkuyhtiöitä nousi, vaurastuakseen tai kaatuakseen, miten milloinkin. Varsinkin juuri muotiin tulleet eläväin kuvain yhtiöt näyttivät muodostuvan keskeymättä pyöriviksi rahamyllyiksi.
Mutta Iivari Takalalla ei ollut kiirettä. Hän antoi rahan kasaantua. Ja odotti. Hän tunsi viikko viikolta kykenevänsä erottamaan ihmiset toisistaan yhä selkeämmin. Ja juuri siksi, ettei hän kiinnittänyt heihin muuta kuin aivonsa.
Hän itse oli jossakin… poissa. Katseli kauas uneliaan hämärälle rannalle, jossa ei kukaan häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli hänen todellisinta elämäänsä.
Tänä iltana kauppias Takala on tullut kotiin vasta lähellä puoltayötä.
Pöydällä palaa enää pieni viheriävarjosteinen työlamppu. Koko muu huone
on pimeässä. Suuret ulkoikkunat ovat puoliväliin himmennettyä lasia.
Yksinäinen katulamppu heittää valonsa jonnekin ohi, katua pitkin.
Häntä, istujaa, ei näe kukaan.
Hän katselee ajatuksettomana käsiään. Ne ovat ohentuneet ja liikahtelevat luontevammin kuin ennen. Laukunkantajan kämmenet ovat siliytyneet ja kädenselän paksut suonet ohentuneet. Hän hymähtää… Mitäpä niillä enää tekisikään…
Kalvistuneilla kasvoillakaan ei läimähtele enää tuo kuriton verentulva, joka oli aina niin tolkuttomasti paljastanut hänen sydämensä juuri silloin, kun se olisi ollut salattava… kaikilta.
Ennenkaikkea häneltä, häneltä…
Istuja sipaisee hiuksiaan ja nousee aikaillen, epätietoisena, mennäkö jo levolle vai jäädäkö. Hän kulkee jo varastohuoneen ovelle. Huomaa vasta, että pöytälamppu on väännettävä sammuksiin. Palaa ja ojentaa kättään yli pöydän… Se pysähtyy.
Ulko-ovelta on kuulunut kiireinen kolkutus. Himmeän oviakkunan takaa näkyy hämärän hämärä varjo. Se käy mustemmaksi, painautuu aivan ovea vasten. Ja taas kolkutus yhä kiihkeämpänä.
Iivari menee ovelle. Hän on nähnyt. Hän tuntee tuon kolkutuksen… eräästä yöllisestä tapauksesta. Mutta hän ei usko mitään… on mahdotonta ajatellakaan…
Lukko aukenee. Ovi vetäistään puoliksi auki, ja sisään pujahtaa Verna Merthen, kasvot kosteasta lumesta märkänä, päällystakilla suuria, vielä sulamattomia hiutalekimppuja.
Iivari peräytyy ovelta. Tuulimylly-vuoren tapaukset lennähtävät takaisin juuri tähän hetkeen ja tähän huoneeseen. Jotakin kuitenkin on toisin… Mitä kaikkea onkaan saattanut tapahtua ihmeellistä tai hirvittävää?
Verna lähestyy kuin muinoinkin… rientäessään vastaan metsäpolulla. Silmät loistavat kosteista kasvoista. Kädet ojentuvat kuin pitkän pitkää ikävää valittaen, kohoavat… kiertyäkseen hellittämättömään syleilyyn…
Iivarikin on liikahduttanut käsiänsä. Mutta ne eivät enää pysähdykään epätietoisina. Nyt on tapahtumaisillaan enemmän kuin koskaan ennen… hän tuntee sen. Hän on kuin paareilta heräämässä.
Ja samassa hän on tukahtua Vernan käsivarsien rajusta syleilystä. Ne eivät enää vain koskettaneet, hänen huulensa eivät enää vain hyväillen hengähtäneet. Kädet puristuivat lujaan, ruumis painautui herpautuen häntä vasten, ja huulet hukkuivat mittaamattomaan suudelmaan…
Heräämisensä sanomattomassa riemussa Iivari kiersi tuon kummallisen, itkevän ja nauravan olennon käsivarrelleen ja vei takahuoneeseen kovan ja kapean vuoteensa laidalle. Taivutti hänen päänsä kasvojensa alle. Katsoi ja katsoi… omana omaisuutenaan. Suuteli suutelemistaan kuin eksynyttä lintua. Syleili uudestaan ja uudestaan kuin surmaisi saalistaan pitkän pitkäin vaivojen jälkeen. Nuo huulet, nuo silmät, tuo ujosti ylpeä kaula ja hengittävä rinta, nuo suuret kyynelet poskilla ja hyväilevät sormet ja väsyneet käsivarret… ne ovat olleet hänen omiansa aina… Ne ovat tähän saakka nukkuneet valekuolleen unta lasisessa arkussa ja nyt… ties mistä syystä… samantekevää… ne ovat rikkoneet lasiarkut, ajaneet pakoon painajaiset rinnalta ja suutelevat, itkevät, nauravat, värisevät ja syleilevät, kuten olisivat jo sata vuotta tätä hetkeä odottaneet… noidutussa arkussaan…
»Tiedän… nyt sen tiedän», Verna huoahtaa. Hän tahtoo puhua. Hänen huulillaan näyttää värisevän tuhansien malttamattomien sanojen hurma. Hän kavahtaa istumaan. Hänen täytyy saada tunnustaa jokainen ajatuksensa. Ne olivat nyt sekaisin. Mutta ne täytyy tunnustaa. Ja hän noppasi kuin liian innokas vyyhdenkerijä umpimähkään langanpään. Se sujui vyyhdestä oikkuillen, katkesi ja alkoi taas juosta, jälleen katketakseen. Mutta hän ei herennyt. Hän oli tullut selvittämään omaa sydäntään, joka nyt vasta… hänelle itselleenkin oli tullut maailman tärkeimmäksi ihmeeksi.
Niin, he olivat uskaltaneet nauraa hänen rakastettuaan. He olivat häväisseet hänet pilkkalaululla. Ja silloin… Hätäinen, itkettävä sääli oli ottanut hänet valtoihinsa. Niin yksinäisenä ja surullisena hän oli nähnyt rakastettunsa. Ja sitten… kuin suloisesti vuotava haava oli avautunut hänen rintaansa. Päivät ja tunnit olivat käyneet sietämättömiksi. Sillä hän olisi tahtonut juoksemalla juosta hänen luokseen, vaikka mittaamattomaan korpeen ja antaa hänelle koko itsensä, jotta tietäisivät nuo… hienot kavaljeerit, että hän, Iivari, oli voittaja, voimakkaampi kuin kukaan muu, ja että he yhdessä nauraisivat heille kaikille…
Sellaista oli rakkaus. Ja nyt hän tiesi sen rakkaudeksi.
Hän oli nauranut ja tanssinut heidän juhlissaan. Mutta koko ajan hän oli vain ajatellut keinoja, miten päästä rakastettunsa luokse. Ja vihdoin… kuten monet kerrat tyttönä, hän oli pujahtanut akkunasta puutarhaan, juossut lokaista tietä pitkin suuressa hädässä ja sitten… asemalle.
Tuon kaiken ja tuhat muuta seikkaa hän oli ennättänyt kertoa. Lause lauseelta hänen oli tullut yhä parempi olla. Ihan kuin hän olisi vapauttanut itsensäkin, pelastaessaan rakastettunsa suuresta murheesta. Ja nyt hän nauroi lapsellisen onnellisena.
Mutta hetket olivat kuluneet laskemattoman nopeasti. Hänen täytyi ennättää varhaisimmalla aamujunalla kotiin, jotta ei kukaan huomaisi hänen poissa-oloaan. Hänen täytyi… Mutta vielä jäähyväissuudelmiin hän valoi onnentunnustuksiaan, sillä hän oli saanut ensi kerran elämässään puhua tuosta kummallisesta ihmeestä, jota sanotaan rakkaudeksi.
Kun Iivari hetken kuluttua palasi asemalta ja heittäytyi vuoteelleen, oli tuo täyteen ahdettu varastohuone hänestä onnellisen hauska. Hän tuijotti kattoon. Kahvisäkit ympärillä nyhjöttivät kuin uniset vartijat. Puoliksi kuivaneet laatikkolaudat seinävieriltä ja hyllyiltä kangaspakat lemusivat kodikkaasti. Unta ei tullut. Vastapäisestä karkeasta tiiliseinästä alkaa jo aurinko taittaa säteitään. Pahvilaatikoitten värikkäät tehtaanleimat valaistuvat kirpeän punaisiksi kukiksi ja kiiltävät koneosat ja teräsrattaat makaavat loistavin kyljin, kuin olisivat laattialle pudonneita kattokruunuja. Tämä on kaikki huvittavaa sekamelskaa suuren juhlan jälkeen. Merthenin ainoa tytär ja Iivari Takala ovat pitäneet ensimmäisen juhlansa. Se oli tullut ja kiitänyt hänen ohitseen kuin epätodellinen uni. Mutta hän ei enää epäile oikeuttaan omistaa ja rakastaa.
KAHDESTOISTA LUKU.
1.
Thure Gavelius ja kaupanhoitaja Snöre ovat menossa Bertil Krookin krapukesteihin.
Lasse Snöre yrittää kertoa vitsejä. Mutta insinööri Gavelius, joka vasta hiljan on palannut Saksasta, insinöörinpaperit taskussa, hyräilee »Burschenherrlichkeitiä» ja on muutenkin sangen hajamielinen kuulijaksi.
Hän on rakastunut korvia myöten. Ja kuka nyt ei tehtaan insinööreistä olisi ollut rakastunut Verna Mertheniin? Sekin häntä hermostuttaa, ja hänen poissa-ollessaan on tullut vielä jotakin lisää. Ilmassa on sähköä. Huhutaan jostakin viimesyksyisestä skandaalista. Mutta kukaan ei tiedä mitään varmaa. Verna kohtelee häntä jäykästi, ja kauppaneuvos on entistäkin ystävällisempi; ja tuo Snöre, »helvetes spefågel»… hän tietää jotakin, mutta tekee vain viittailuja ja pirullisia grimaaseja. »Olkoot… kyllä siitä selvä otetaan», hän puraisee huultaan ja heittää savukkeensa tiepuoleen.
Mutta hermostuneet mietteet eivät pysähdykään tähän päätökseen. Häntä on jo melkein totuttu pitämään kauppaneuvoksen tulevana vävypoikana. Ja isä-ukko kotona on siitä liiankin varma. Mutta minkäs teki? Valitteli ja valitteli hänen tuhlauksiaan jokaisessa kirjeessään. Ja hänen oli lopulta täytynyt panna rahanpyyntöihinsä sellainen sävy, että hän oli muka Vernan kanssa läheisessä kirjevaihdossa… Ja nyt! Hän oli melkein suutuksissaan itselleen. Oli tullut tottakin eletyksi vähän holtittomasti… Opintokaupungista oli tullut vielä jälkilaskuja. Ja pari selvää kapakkalaskua oli mennyt suoraan isäukolle, ties minkälaisin… 'memorandumein'… Joka tapauksessa oli ukko kirjoittanut hirvittävän saarnan. Ja vihoviimeiseksi kiipeliksi! Hän ei ollut uskaltanut ukolle kirjoittaa selityksiä, vaan… oli sähköttänyt kaksi hullunrohkeata sanaa: »Kihlaus odotettavissa.» Ooh, tätä sekamelskaa! Sisimmässään hän kiemurteli kuin kananvarkaista tullut repolainen ketunraudoissa. Muistuivat mieleen isä-ukon antamat selkäsaunatkin. Ja näiden yhteydessä… jostakin syystä myllynruuhi ja lautakatoksella rähmällään Veentaan Iivari, jonka kasvojen vääristynyttä ilmettä hän ei ollut koskaan saanut kokonaan irti itsestään.
Bertil herran moottorin peräsalonkiin on pöytä katettu koreaksi. Valikoidut jättiläiskravut loistavat kuin panssaroidut vainajat, joita odottaa juhlallinen hautaus. Hautajaisviinat seisovat salongin perähyllyllä loisteliaassa rintamassa. Nelikulmaisessa jättiläispullossa Savon kuuluisaa pöytäviinaa, ribinofka koreilee siromuotoisena kuin ryssäläisen upseerin paraatisaapas, tummat likööripullot, jotka näyttävät olevan armeijan kantaupseeristoa, keikistelevät mahojaan kuin parhaat viinaveikot, ja vihdoin kokonainen pataljoona tavallista miehistöä… uskollisen näköisiä olutpulloja. Esikuntaupseeristo… chambertinit, haut'sautemet ja champagnet ovat jääneet salongin kaappien lokeroihin ylhäiseen yksinäisyyteensä. Saattavat… ilmestyä seuraan korkeintaan aamutunneilla, kun tulee 'korkeitten' maljojen vuoro.
Tämä yö on kuitenkin poikkeuksellinen. Jo edeltäpäin on jyrkästi päätetty harjoittaa etupäässä henkevää keskustelua, ainakin kello kahteentoista saakka, sillä silloin laulaa heidän kvartettinsa serenaadilauluja Verna Merthenille, jonka syntymäpäivä on huomenna.
Tämä ilta oli oleva hienojen gentlemannien juhla.
Mutta isäntä, Bertil herra, oli näkemässä pikku ukkoja jo vieraiden tullessa. Prokuristi Zinck, joka oli siitä kummallinen, ettei ottanut koskaan enempää kuin yhden viinaryypyn tai kaksi konjakkiryyppyä tai kolme likööriryyppyä, oli saapunut jo heitä aikaisemmin ja istui nyt kuivat kasvot halveksivassa ilmeessä katsellen Bertil herraa, joka nyppi olemattomia paholaisia salongin akkunaverhoista, kaula ja koko pää hermostuneesti oinistellen.
Lasse hovimestari oivalsi heti tilanteen ja kaatoi väkisin suuren angosturaryypyn Bertil herran suuhun. Niin oli isäntä jo rauhoittunut neljän muun insinöörin saapuessa ja juhla saattoi alkaa.
Oli jo laulettu pari serenaadiohjelman laulua harjoitukseksi. »Den glada änkan», joksi kaupanhoitaja oli tällaisiksi juhlailloiksi ristitty siitä yksinkertaisesta syystä, että Lasse parka oli eleiltään perin naisellinen, oli jo alkanut vitsailunsa.
Mutta kesken kaiken rikkoi Bertil herra taas juhlatunnelman. Hän alkoi sadatella naapuriansa, sahanomistaja Jänkälää.
»Katsokaa tuonne», hän osoitti ikkunasta vastapäiselle niemelle, »siellä kiertää shakaali, suomalainen shakaali-susi… Muuta en sano… Ei mitään muuta…» hän lopetti kuiskaavalla äänellä ja näytti rauhoittuvan.
Mutta kesken seuraavaa laulua hän kavahti taas pystyyn ja huusi kauhistuneen näköisenä:
»Se syö isäni ruumista vielä haudastakin. Se syö ja syö ja syö…»
Lasse kaatoi hänen lasinsa täyteen vermouthia, mutta juodessaan mumisi
Bertil herra puoliksi itsekseen:
»Minä poltan sen…» Ja lopuksi hän taas huusi huutamalla:
»Minä poltan koko röttelön! Ja kuula ohimoon… skål!»
Mutta Lasse kiepsahti istumaan perähyllylle pullojen keskelle ja alkoi laulaa uutta kuplettiansa.
»Fröken Julie», hän lausui aluksi kirpeällä äänellä, irvisti
Gaveliukselle ja vilkuili muille pirullisen iloisena.
Insinööri Gavelius puri hampaitaan. Siinä se oli… tuo skandaali! Sehän oli selvää… Korkeasyntyinen neiti Julie karkaa akkunasta syysyöhön, juoksee ja juoksee, kunnes tapaa maantienpenkalta laukkukauppiaan, salaisen rakastettunsa. Aamulla hän palaa hienoissa helmoissa heinänkorsia ja sammaleita… Ja laulu päättyi siihen, että neidin korkeasyntyinen isä panee hänet lukkojen taakse, jossa hän nyt ikävöi »laukkuryssäänsä».
Thure herra näki, että kaikki vilkuilivat häneen hävyttömän näköisinä. Hän oli tavallisesti näin nousuhumalassa pelkkää hyvänahkaisuutta. Mutta nyt… tuo harmillinen juttu isä-ukosta ja sähkösanomasta ja jonkinlainen pakko tehdä ratkaisevia tekoja ärsyttivät hänet suunniltaan. Mitä tuo uskalsi rääkyä… tuo akkamainen narri… insinööreille, ylemmilleen.
»Teufel… Knabenlieber!»
Ja hän heitti pikarin Lassea päin. Mutta tämä oli tottunut sellaisiin temppuihin. Kiskaisi taitavasti naamansa sivuun. Ja hoilasi viimeistä kertosäettä huikealla tenorillaan.
Prokuristi Zinck katsoi jäätävän halveksivasti. Thure herra tunsi nolostuvansa ja pelastautui heittäytyen äänekkäästi yhteiseen naurunremakkaan.
2.
»Du bist wie eine Blume, so hold und rein und schön…» oli kantanut ritarillisena rakkaudentunnustuksena Verna Merthenin ikkunaan. Herrat olivat soinnukkaassa kuorossa hurranneet ja kadonneet rantatielle valkoisine housuineen, sinisine takkeineen ja purjehtijalakkeineen.
Tehtaan torvisoittokunta oli jo soittanut juhlakappaleensa ja nuorisoseuran laulukuoro oli laulanut suurella hartaudella »Neito kaunis kultalintu» ja »Sä kasvoit neito kaunoinen» ja päättänyt ohjelmansa ylitsevuotavan tunnelmallisesti laulamalla loistonumeronsa »Mä oksalla ylimmällä».
Mutta vielä seisoi päivän sankaritar akkunassa isäänsä nojaten, äidin istuessa jossakin taempana.
»Odota tyttäreni», sanoi kauppaneuvos, »nyt se vasta alkaakin!» Ja tytär syleili häntä ihastuneena jo edeltäpäin. Ei koskaan, ei koskaan ollut isä tuhlannut hänelle niin paljon huomaavaisuutta… rakkautta kuin tänä talvena ja kesällä… Ja nyt! Mitä kaikkea sieltä vielä saattoi tullakaan…
Samalla valaistuivat suuret heijastajat vastarannalle. Tuli näkyviin säihkyvässä valossa uudenuutukainen lava, jonka taustapylväät oli koristettu köynnöksin. Tyyneen, lämpimään kesäyöhön alkoi kuulua orkesterin soittoa. Ja samalla ilmestyi näyttämölle värikkäisiin kansallispukuihin puettuja tanssijoita ja tanssijattaria. He esittivät sarjan kansantanhuja. Ja katosivat taas iloisessa kulkueessa pimeään yöhön. Valot sammuivat. Se oli mennyt kuin näky. Verna näytti unohtaneen koko talviset surunsa. Sellaista yllätystä ei ollut isä vielä koskaan keksinyt. Hän oli suunniltaan ilosta. Hän pyöritti ympäri huonetta voivottelevaa äitiä ja halaili isää loppumattomiin.
Ja nyt… tuo hänen komea isänsä kumartaa kuin hieno gentlemanni ylhäiselle naiselle ja sanoo nuorekkaasti nauraen: »Toivottavasti kaksikymmenvuotias prinsessamme on armollisesti tyytyväinen hovinsa esityksiin? Tänään on polvistuva koko valtakunta teidän jalkojenne juureen, rakas valtiataremme.» Nyt hän hymyilee kuin viekas ja viisas hoviherra ja iskee silmää äidille, joka nyökyttelee päätään kuin käskystä.
Mutta Verna on tänä hetkenä unohtanut kokonaan, että tässä käydään taistelua perheen tyttärestä ja yltyy itse näyttelemään isänsä kanssa. Hän tekee hovikumarruksen, on löyhyttelevinään viuhkalla polttavia kasvojaan ja tarttuu isänsä käsivarteen kuin valtaistuimelle saatettavaksi.
Todellakin. Koko talvi ja kesä on käyty näkymätöntä taistelua
Mertheneillä.
Kun kauppaneuvos oli yllättänyt tyttärensä syksyllä, tämän palatessa kalpeana ja vaatteet sateesta rutistuneina salaretkeltään, hän oli ensi suuttumuksessa sulkenut tytön lukkojen taakse ja uhannut lähettää hänet heti ja armotta ulkomaille. Tätä varten kutsuttiin kiireellisellä kirjeellä matkatoveriksi kauppaneuvoksen naimaton Juliana sisar, joka oli nuorena harrastanut maalausta ja viettänyt suuren osan elämästään ulkomailla.
Tuomiosta kauhistuneena oli Verna viettänyt tuskan päiviä vankeudessaan. Hän ei tahtonut lähteä. Hän ei sallisi viedä itseänsä merien taakse rakastetustaan. Päivät päästään hän suunnitteli omia keinojaan… pelastaakseen nuoren rakkautensa, joka kaipasi juuri tuota samaa syksyöistä, salaperäistä hurmaa kipeän toivottomasti.
Ja vihdoin… hän keksi sen. Hän alkoi näytellä isälleen pahankurista, huoletonta tyttöhupakkoa. Kuten jo ennen tyttönä, hän aikoi vangita hänet hyväilevillä käsillään. Ooh, hän kyllä osasi… Hän näytteli taas pikku tyrannia, joka ei muusta välittänyt kuin saada tolkuttomat oikkunsa täytetyiksi. Tuollaiset karkaamisjutut hän oli muka jo unohtanut. Oli ollut vain sillä tavalla suutuksissaan, että… Mutta ulkomaille hän ei haluaisi… Kuinka hän voisi olla erossa omasta isästään… ehkä kokonaiset vuodet.
Kauppaneuvos oli helposti nähnyt tyttärensä lävitse. Mutta hän oli ihmistuntija, ja tarkemmin mietittyään hän tiesi voittavansa varmimmin salaisella taistelulla. Tyttären elämä oli täytettävä jollakin muulla… ihailulla, huvituksilla ja loistolla.
Juliana täti sai tehtäväkseen kouluttaa tyttöä alituisena seuralaisena.
Rekiretkiä ja tanssiaisia pantiin toimeen hänen ilokseen läpi talven.
Hän itse sai koska tahansa tehdä tädin seurassa pääkaupungin matkoja ja
tuhlata mielin määrin huvitteluun ja pukuihin.
»Sinun tulee oppia edustamaan perhettä kuin hovin valtiatar», hän selitti tyttärelleen. »Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, ainoastaan sinä», hän lisäsi hyväillen, ja silloin kiertyi todellinen kyynel hänen silmänurkkaansa. Eihän hänellä ollut poikaa perijäksi. Ainoasta tyttärestään hänen täytyi taistella kaikella voimallaan, pelastaa hänet ja oman nimensä liittymästä tuollaiseen kömpelöön ja kaiuttomaan nimeen kuin…
Päivästä päivään kauppaneuvos seurasi tyttärensä kasvoja. Ne näyttivät hurmautuvan uusia pukuja koeteltaessa. Mutta tanssiaisissa ja kutsuissa ne saattoivat jäykistyä uhmaavan kylmiksi. »Turhaan taistelet, isä», ne näyttivät sanovan, »Albert Merthenin tytär ei petä hänkään lupauksiaan…» Ja hän saattoi koko illaksi kieltäytyä tansseista ja näyttää vihamielisen kiusaantuneelta herrojen ladellessa kohteliaisuuksiaan.
»Ei, ei vieläkään», ajatteli kauppaneuvos. Leikin varjolla, huvittavilla kaskuilla tai kertomalla vakavia tapauksia, joissa edesmenneet Merthenit esiintyivät sankareina, hän koetti tehdä eläväksi tyttärelleen suvun perinnäistotuuksia… tahratonta rehellisyyttä ja kaikkeen alhaiseen taipumatonta kunniakäsitystä.
Mutta tällaisten keskustelujen jälkeen kauppaneuvos sai usein ojentaa ankarin sanoin vaimoansa. Tämä oli ollut mukana väkinäisesti, ottamatta osaa keskusteluun, huoahdellut mielenosoituksellisesti ja kerran tokaissutkin puolittain halveksivasti: »Tokkopa lienee kaikki kultaa mikä kiiltää… ylhäisimmissäkään suvuissa.»
Silloin he olivat keskustelleet kauan kahdenkesken…
Mies oli sanonut:
»Aiotko sinä hajoittaa, mitä minä rakennan suurella vaivalla?»
»Jospa tietäisinkin, mikä on hänelle todelliseksi onneksi…» oli huoannut vaimo. »Sinä talutat häntä valheen ohjaksilla. Niin, sitä minä olen huokaillut…»
Albert Merthen oli jäykistynyt. Ja vaimo oli ruvennut repimään vanhaa haavaa:
»Entä jos hän saisi tietää, että kaksi Mertheniä, isä ja poika, lähestyivät alhaisempiansa. Ei rakkaudesta, kuten tyttäremme nyt, vaan alhainen petos mielessä, keinotellakseen tietämättömän tyttöparan sydämellä ja ruumiilla itselleen rahaa ja tavaraa. No, niin? Mitenkäs silloin kävisi sinun rehellisyyssaarnojesi ja sen… horjumattoman sukukunnian? Entä jos minun velvollisuuteni oli se juuri hänelle paljastaa?» Viimeinen lause oli tullut melkein hätähuutona. Se kysymys oli kuukausien aikana näännyttänyt hänen sielunsa, Eikä mies ollut voinut muuta kuin vastata haikeassa tuskassa:
»Ja mitä se auttaisi, rakas vaimoni? Sehän on meidän onnettomuuttamme eikä…»
»Niin, niin… tiedän tuon kaiken», vaimo oli vastannut sortunein äänin. »Mutta… minulle on tullut ajatus, sellainen yhtämittainen painajaisajatus, että meille kostetaan hänen kauttansa, Albert…»
Mies oli hermostunut. Hän oli kohauttanut katkerin ilmein hartioitaan:
»Meille? Siinä tapauksessa kai vain minulle…»
»Ei, rakas Albert… Hän on myöskin minun tyttäreni. Ja minä… rakastan teitä molempia.»
Puolisot olivat hiljenneet. He olivat tulleet toisiansa lähemmäksi kuin pitkään aikaan. Mutta hetken kuluttua oli vaimo jatkanut raskaita aavistelujaan:
»Niin, Albert, jos tarvittaisiin, olisin valmis uudelleen… sinun petettäväksesi. Mutta kerran… keskellä rakkautta, kun ymmärsin, miksi olit minut ottanut, silloin häpesin ja vihasin sinun sukuasi, ja hän, joka oli minun sydämeni alla, vihasi teitä minun ruumiissani… Me vihasimme!»
Merthen oli tyynnyttänyt puolisoaan ottamalla hänen päänsä käsiensä väliin. Ja vaimo oli jatkanut melkein kuin tarinoiden:
»Kun toinen lapsemme kohta synnyttyään kuoli, oli isäni, joka ei osannut vihastaan laata, sanonut: 'Vai kuoli? Niinpä niin… Eikä heistä tule olemaankaan eläjiksi muuta kuin ensimmäisestä… äpärästä…'»
»Älä jatka, älä jatka», oli Merthen rukoillut viimeiseen saakka piinattuna. Mutta vaimolla oli kuin pakko puhua loppuun.
»Ei, ei, vielä on muutakin, jota en ole sinulle koskaan rohjennut sanoa… Kuolinvuoteellaan makasi isä kattoon tuijottaen… ja tarttui äkkiä käteeni ja sanoi kuin ennustaja: 'Se suomalaisveri, jonka he petoksella saivat, on tuleva heidän päällensä. Sillä se oli kuoleman synti.' Niin hän sanoi, ja minä muistan ajatelleeni: 'Niin, se oli synti rakkautta vastaan…'»
Kauppaneuvos Merthen oli istunut pitkän ajan väsyneenä, nääntynein kasvoin. Hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Hänen järkensä oli valmis nauramaan tuollaiselle rahvaanomaiselle taikauskolle. Mutta se kykeni kuitenkin hänet masentamaan rinnan pohjia myöten. Siinä uhosi sama raskas suomalainen korpi, joka jylisi ja pauhasi keväisessä jäänlähdössä, huokasi ja uhkasi ylämaista tohisevissa syystuulissa ja hengähteli työläisten ja korveneläjien muodottomilta kasvoilta, karkeasta puheesta, kirouksista ja kulmanaluisten sammumattomasta vihanpalosta. Ja kauheinta oli niiden kuolintapa. Toimittivat talonsa, ottivat mustassa saunassa viimeiset löylynsä, paneutuivat lavitsalleen, järähtelivät viimeiset, homepartaiset 'testamenttinsa' ja odottelivat kuolemaa kuin tavallista rahdinajajaa. »Tulkoon, mitäpäs tästä, työ on tehty, sanottavat on sanottu.» Niiden ajatuksenjuoksu kuoleman ovella oli kammottavan yksinkertaista, yhtä välinpitämätöntä ja leppymätöntä kuin elämässäkin. Kuin luonnon laki! He olivat yhtä sen kanssa eivätkä ottaneet eivätkä antaneet armoa, nuo… ennustelijat…
Tavallisissa oloissa hän kykeni tuota kaikkea halveksimaan. Mutta tällaisina hetkinä, jolloin ne ikäänkuin tarrautuvat imemään verta hänen suonistaan, oli hänen vaikea riistäytyä irti tuon noitahengen siittämästä painajaisesta.
Tuossakin keskustelussa oli hänen täytynyt kokoamalla koota kaikki hermovoimansa, ennenkuin hän oli kyennyt ryhdikkääseen vastaukseen.
»No, hyvä», hän oli sanonut kireän iroonisesti, »sitä välttämättömimmin minun on kaikin keinoin tuhottava tuo huuhkajain huutama ennustus. Ja minä olen sen tekevä enkä salli kenenkään nousta itseäni edes huokauksilla vastustamaan. Ymmärrätkö?»
»Albert, sinä tiedät, etten minä ole koskaan kyennyt sinua vastustamaan… En osaa, en tahdo mitään muuta kuin… rakastaa», oli sanonut lopuksi rouva Merthen. Ja hänen miehensä silmät olivat kastuneet syvästä hellyydestä pitkästä aikaa.
Niin, he rakastivat kaikki tosiansa. Ja taistelivat kuitenkin toisiansa vastaan. Tänäkin yönä, jolloin isä oli tyttärelleen tarjonnut yllätyksiä kuin pienelle ruhtinattarelle ja iloinnut koko sydämestään hänen onnellisesta naurustaan, oli Merthenien talo täynnä näkymätöntä, tukahduttavaa ristiriitojen sähköä. Säie säikeeltä riisti isä Vernan sydämestä sen elämänvoimaisimmat kuidut ja istutti sijalle ohdakkeita. Ja hänen vaimonsa, joka rakasti heitä molempia ja jota he molemmat rakastivat, nyökäytteli päätään ja nauroi yhteisessä valheilossa sielussa alinomainen hätä.
Ja Verna, joka äskeisenä ilonhetkenä hehkui kiitollisuutta ja rakkautta vanhemmilleen, hän makaa nyt vuoteessaan silmät unettomina. Hänet on vallannut tuska. Äsken ja monet kerrat aikaisemmin hän on melkein unohtunut mitättömiin ilonpitoihin. Ne ovat pelkkää katinkultaa ja petosta verrattuna siihen salaiseen uskollisuudeniloon, jonka rinnalla ei saa olla mitään muuta. Miksi hän ei kieltäydy niistä, kalpeana ja nääntyvänä, mutta sydämessä marttyyrin hurmioitunut rakkaus? Hän ei tiedä, vihaako hän itseänsä vai rakastamaansa isää, jonka hän tietää vainoavan heidän rakkauttansa.
Hänen mielensä on kuin yksinäinen tuulennuoliainen autiolla järvellä.
Se ei tiedä suuntaansa. Se kiitää hetken. Hukkuu näkymättömiin.
Eikä kukaan sitä kykene löytämään. Taas se kinuaa näkyviin, uudessa
suunnassaan, yhtä toivottomana ja nopeasti hukkuvana.
Vernan täytyy ikäänkuin kamppailla eksyttäviä voimia vastaan, ennenkuin hän saa kiinni onnellisimmasta ajatuksestaan, siitä hetkestä, jolloin hän oli tarjonnut rakkautensa määrättömässä riemussa.
Sillä hän on, hän tahtoo olla uskollinen, niinkauan kuin elää. Houkutelkoot, hyvitelkööt täällä… kultaisessa vankilassaan. Heidän juhlissaan hän on laulava vain omaa salaista lauluaan. Ja oikean hetken tullen hän on luopuva tästä kaikesta, isänsä rakkaudesta, perinnöstään ja tyttärenarvostaan ja lähtevä kaikkien nähden, tyhjin käsin, halvimmissa vaatteissaan, sinne… konttorin takaiseen, ahtaaseen varastohuoneeseen, jossa on kova ja kapea vuode…
Nyt hän on jo unen rajalla. Hän hymähtää viimeisenä ajatuksenaan, nauraen sydämessään sekä itselleen että kaikille Mertheneille… Kuinka hän saattaisi pettää… mitä ne kuvittelevatkaan… Kuinka hän saattaisi pettää itsensä… oman rakkautensa… Hänhän kuuluu itse Mertheneihin, jotka ovat loppuun saakka uskollisia ja… puhtaita ja rehellisiä…
KOLMASTOISTA LUKU.
1.
Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla. Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa, että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös… Verna Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan.
Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois. Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'.
Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä.
Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa.
»Kas vain… herra Takala! Mehän taidamme tunteakin…»
Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut päästä alkuun.
»Yhä kaltaisensa tuo… Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee aina turvallista välimatkaa…» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä:
»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos satutte muistamaan.»
Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin:
»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne?
Väärinkäytöksiä vai…?»
Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin… »Aha», hän ajatteli kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat sievistyneet, mutta… 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.»
»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon, etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten… lukekaa uutisista. Niissä seisoo… kavallus!»
Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan.
Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi kärsimänsä tappion.
Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen.
Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää hänen vahingokseen.
»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan oli oikeus täyttynyt… »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin lopullisesti vakuuttautuakseen.
Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus. Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan… Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin… hapsinkakkiaisia ja narreja… Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot kravatit ja vaikka… insinöörintitteli…
Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi.
Mutta silloin… hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan: »He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen… selviämään. »Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta… tässä ajan ollen… hänen ainoata tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena.
2.
»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän vekseleitämme, esimerkiksi…»
»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?»
»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta… kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt. Ja sitäpaitsi… paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä, herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle…»
»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi.
Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään:
»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.»
Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri tämäntapaista… ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia. Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman nousukasluokkansa voitontunnosta.
»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina 'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?»
Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla naamiolla.
»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi»,
Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.»
»Erehdys… teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui minulle siitä lähtien, kun rohkenitte… rohkenitte kuvitella, että minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai… mökintytärtä maantien varsilla…»
Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa.
Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti:
»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun.
Olettekos ymmärtänyt?»
»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.»
»Mitä te?… Uskallatteko te?…»
»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.»
Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen mieleensäkään.
Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden 'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä.
Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt… tuo suuri herra tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä typeryyttä, jotakin… päältäpäin kiilloitettua museotavaraa, ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset… kullakin omansa, ja tuolla tuossa… niin pitkät ja painavat, ettei suostunut niitä edes käyttämään…
Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa… Uhkaava ajatus pyöri raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa:
»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?»
Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta.
»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille edelleenkin, jos…»
»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten… Könnin talossa.»
Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan.
Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain.
Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta.
»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra kauppaneuvos. Hyvästi.»
Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä.