Sanat olivat tulleet särkevinä. Verna Merthen oli noussut hitaasti ja siirtynyt ovea kohti. Täällä hän kääntyi. Silmäripset olivat kosteat. Hartiat näyttivät uupuneilta, ja kädet riippuivat hervottomina kuituina.
»Lienette oikeassa», hän sanoi surullisena. »Tulin tänne todellakin luopuakseni kaikesta muusta kuin rakkaudesta… Niin, olin valmis lähtemään tästä sairashuoneesta teidän rinnallanne… teidän luoksenne… Nyt kuitenkin tunnen, etten kykene kesyttämään teissä raivoavaa petoa…» Olkapäät nousivat hitaasti. Painunut rinta kohosi pitkään hengitykseen. Ja viimeiset sanat uhkuivat hiljaisina sisäistä ylpeyttä:
»No hyvä. Jaksan ehkä odottaa siellä… sukupuussa maahan varisemista tai… jotakin vieläkin murheellisempaa… Enhän ole sittenkään rakastanut ketään muuta…»
Sairas jäi tuijottamaan sulkeutuneeseen oveen. Hän oli loppuun saakka väsynyt, eikä hän jaksanut tuntea mitään muuta kuin määrätöntä halua hukkua unettomaan uneen.
Mutta vielä seuraavina päivinä, kun hän sana sanalta punnitsi lausumiansa ajatuksia, ei hän kyennyt yhtäkään niistä katumaan. »Rehellinen itselleen… se se juuri onkin… tuo peto toisia kohtaan…» hän päätteli hitaasti itsekseen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
1.
Pikajuna lähenee pääkaupunkia.
Verna Merthen istuu akkunanpielessä, silmäluomet puoleksi kiinni, kuin onnelliseen uneen painumassa. Toinen käsi hyväilee hitaasti helmassa lepäävän sukukirjan kellastunutta lehteä. Suuret kirjaimet »Några svåra år» kurkistelivat hänen sormiensa lomitse vanhanaikaisen leppoisasti.
Hän on lukenut viime päivinä sen luvun moneen kertaan ja koko kirjan alusta loppuun. Ja yhtä monta päivää hän on kuunnellut äitiänsä, joka on levännyt keittiökamarissa kuluneella sohvalla ja kertonut hänelle nuorena kuolleesta äidistään, isästään ja Könnien suvusta, omasta lapsuudestaan, rakkaudestaan ja koko elämästään.
Mutta Verna Merthenin ajatukset eivät pysy enää kiinni noiden tapausten yksityiskohdissa. Ne vaeltavat unen ja toden huikaisevan kirkasta rantaa, hamuttavat vettä ja maata ja ihmisiä ja pysähtyvät näkemyksiin, jotka aukenevat kummallisella helppoudella autuaan varmoiksi ajatuksiksi.
Hän soutaa kotona alisen suvannon kaislikkorantaa. Veden pinta on elottoman himmeää. Tulee tuulennuoliainen. Ja menee. Liikkumaton pinta on havahtunut kuin käärmeen puremista. Pienet vihurinlaikat kiitävät vettä pitkin. Yksi niistä kohahtaa tuossa vieressä… kaislikkoa vasten. Kaislat kahahtavat. Viiltävät vedenpintaan äkkinäisen haavan. Jäykistyvät jälleen entisille paikoilleen. Heilahtivat kuin rintaan ammutut nuolet käden tempaisusta, mutta eivät lähteneet irti. Taas seisovat siinä kerran tekemässään haavassa lähtemättömän tuskan todistajina.
Tällainen näkemys viimesyksyisestä iltapäivästä vaeltaa hänen sielussaan. Ja hän muistaa silloin ajatelleensa: Juuri noin… nuolet, jotka meihin on elämä ampunut, liikahtavat tuontuostakin, aukovat arvet, mutta eivät lähde, eivät, vaan turtuvat jälleen, kohta taas reväistäkseen luopumattomina kiduttajina. Haikea autius oli täyttänyt hänen mielensä, ja hän oli vaeltanut sielultaan ja ruumiiltaan toivottoman väsyneenä.
Tuo syksy oli ollut hänen elämänsä raskainta aikaa. Hän ei ollut löytänyt yhtäkään lohduttavaa ajatusta eikä ainoatakaan tietä päästä kesyttämään rakastettunsa rintaan siittynyttä petoa.
»Ooh, sellaista se oli… odottaa… varisemista lahoavasta sukupuusta», hän huoahtaa vieläkin.
Kaksi vaivan ajatusta oli ollut hänen alinomaisina kumppaleinaan: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa», oli sanonut hänen rakastettunsa edellisenä keväänä.
Mikä oli tuo kaikkein vaikein? Vaikka se olisi ollut vankilaan astumista, hän tahtoi sen suorittaa. Ja hän tiesi siihen kykenevänsä. Mutta mikä se oli? Kaikki kyseleminen oli näyttänyt turhalta…
Mutta Iivari Takala oli käskenyt hänen tutkia myös Merthenin sukupuuta, eikö sattuisi sen ylpeillä oksilla olemaan yhtäkään maahan ravistettavaa toukan syömää lehteä tai hedelmää…
Ja itsensä varisemista hän oli odottanut!
Ja nyt, tänä hetkenä hän tiesi, mikä oli heidän rehellisyydessänsä kaikista vaikein. Se oli hänen isänsä ja isoisänsä rikos nuorta talontytärtä kohtaan, joka oli rakastanut pyytämättä muuta kuin rakkautta. Ja se oli myös hänen oma heikkoutensa rakkautensa ensimmäisessä koettelemuksessa. Mutta nuo molemmat vääryyden teot kuuluivat yhteen, kuten siemen ja hedelmä. Heidän rehellisyytensä oli ollut ulkokullaista polvesta polveen. Eikä ollut heistä yksikään kyennyt sitä korjaamaan kaikista vaikeimmalla…
Mutta hän, Verna Merthen, oli nyt menossa suorittamaan kostoa itselleen ja suvulleen. Hän oli saanut kamppailla raskaasti, mutta nyt hän tiesi löytäneensä oikean tien. Ja siksi on hänessä muuttunut kaikki… Hänen tapansa ajatella ja tuntea, hänen hengityksensä ja verenkiertonsa, hänen käsityksensä häpeästä ja ylpeydestä, suvusta ja… niin, ennenkaikkea siitä, mikä on rehellistä ja epärehellistä ihmisten kesken.
Miten toiselta näyttikään nyt tuo hänen viimesyksyinen näkemyksensä. Katkera vihuri oli muuttunut paisuilevaksi etelätuuleksi. Kaislojen nuolet olivat muuttuneet ihanasti huojuilevaksi lehvistöksi. Tai… ainakin kohta… niiden täytyy muuttua…
Kuvat olivat tulleet ja menneet, risteilleet kuin aamuiset säteet ja hyväilleet suloisesti sydäntä.
Mutta hänen ajatuksensa tulivat hereillä-olon maailmaan. Ja kehkeytyivät totiseksi mietteeksi.
»Niin, on totta», hän ajatteli, »että vihassa ammutut nuolet eivät irtaudu vihurin tempaisulla… Mutta kun tulee määrätön rakkaus… etelätuuli, joka huuhtoo pohjaa myöten ja syvimpään haavaan ja haavojen pohjaan saakka, silloin ne muuttuvat… viheriöitseviksi kasveiksi, jotka huojuvat ja laulavat humisevassa tuulessa…»
Vielä kerran riipaisi valittava ajatus Verna Merthenin sydäntä. Miten kipeätä se olikaan tekevä hänen isänsä ylpeään rintaan! Miten olikaan koskeva häneen itseensä… paljastaa oman isänsä syvin ja salatuin haava. Ja oliko hänen rakastettunsa sen ymmärtävä oikein… hänen nöyrimmäksi rakkaudekseen molempia kohtaan…?
Mutta kaupungin harmaat ja valkeat seinät nousivat näkyviin veden takaa. Juna vihelsi pitkään. Se oli hänelle merkki ajatella vain tekoa, jonka kerta kaikkiaan sydän ja järki olivat kypsyttäneet… putoamaan juuri tänään, jolloin Mertheneillä on jäidenlähdön aika.
Silmäripset painuivat vielä hetkeksi kiinni. Ja kun ne taas avautuivat, oli hänen katseensa rauhallinen ja sinistä selkeyttä täynnä.
2.
Samoihin aikoihin istuivat Kämpin yksityishuoneessa tehtailija Iivari
Takala ja häntä vastapäätä insinööri Gavelius.
Takalan kasvoille ei ole enää sairauden jälkeen palautunut entinen nuoruuden raikkaus. Mutta niiden ilmeisiin on tullut voimaa kaksinkertaisesti. Hänen leveän otsansa liikkumattomassa levossa on yhä armottomampaa painetta. Ja pöydällä lepäävässä oikeassa kädessä ja olkapäässä on musertavaa raskautta. Ne ovat työntyneet vinosti eteenpäin, kuin kahmaistakseen ratkaisevana hetkenä odotetun saaliin allensa.
Käden vieressä pöydällä on täytekynä, avattu shekkikirja ja valmiiksi kirjoitettu valtakirja. Thure Gavelius tekee hermostuneesti laskujaan pitkälle paperiliuskalle.
Hetken kuluttua Takala ottaa kynän ja tarjoo sitä Gaveliukselle:
»Kirjoittakaa siis pelkästä valtakirjasta summa, joka vastaa osakkeittenne nimellisarvoa.»
»Voisin kyllä kirjoittaa», alkaa puhuteltu, ja hänen molemmat kätensä haparoivat pöydän viheriätä verkaa, »mutta tahtoisin tietää, mikä asema minulle tulee tehtaassa siinä tapauksessa, että…»
»Korkeintaan… konttoristin», tuli tasaisella, mutta järkkymättömällä äänellä.
Insinööri Gavelius ponnahti pystyyn:
»Ja sellaistako te uskallatte?» Mutta retkahti samassa takaisin sohvalleen ja jäi tuijottamaan rypistynein kulmin eteensä.
»Sellaista», Takala jatkoi. »Tunnen teidän paperinne. Niissä on etupäässä Weinstube-istuntojen viinitahroja niistä saksalaisista pikkukaupungeista, joissa yrititte ansaita perintörahoillanne insinöörintitteliä. Sellaisilla… Nachtlokal-todistuksilla ei päästä minun tehtaissani insinöörin asemaan.»
Puhujan ääni nousi lopussa. Siinä vavahti vihaa ja halveksumista. Hän oli lyömäisillään nyrkkinsä pöytään. Mutta laski sen samassa tukevasti reidelleen ja lisäsi:
»Huomatkaa, että tämä summa on teille todellakin 'ansiotonta arvonnousua' siitä, että kykenitte tärvelemään Verna Merthenin elämän…»
»Vai niin, vai niin», haparoi insinööri löytämättä nopeaa vastausta. Mutta iski lopuksi sivulta päin, ärsytykseksi: »Ehkäpä aiotte värvätä minut juuri… puhemieheksi…»
»Ei, hyvä herra. Tämä on paitsi taistelua rahasta ja vallasta lisäksi ja ennenkaikkea… kunniakysymys kauppaneuvos Merthenin ja minun välilläni. Enkä minä tarvitse teidän osakkeitanne pelkästään voittaakseni, sillä osake-enemmistö on luultavasti jo hallussani, vaan sitä varten, että haluan tällä kertaa työntää nyrkkini pohjaan saakka.»
»Jos teillä kerran on jo voitto käsissänne, en todellakaan käsitä, millä minä puolestani voin tässä 'kunniakysymyksessä' palvella.»
»Kunniattomuudellanne», Takala vastasi painostaen hitaasti jokaista tavua. »Te olette antanut entiselle apellenne sananne siitä, ettette käytä osakkeitanne tässä taistelussa häntä vastaan, vaan hänen puolestaan.. Hyvä. Minä ostan teidän valtakirjanne ja kunnianne. Ja kuten näette… avoimin kortein. Sanokaa hintanne. Paljonko?»
Takalan käsi asettui valmiiksi kirjoittamaan numeroita shekkikirjaan.
»Paljon, mutta… ei rahaa!» Gavelius huudahti epätoivoisen kiukkuisena.
»Juuri rahaa, herra insinööri! Olen antanut laskea teidän loistavan elämänne ja mitannut teidät lisäksi kiireestä kantapäähän. Ja tosiasia on, että te näytätte vielä hienolta herralta, mutta todellisuudessa te olette hunningolla. Isänperintönne jäi sangen pieneksi, sillä te olitte sen jo tuhlannut korkeihin opintoihinne. Avioerossa saitte huomattavan summan rahaa, viettääksenne tarpeellisen ajan ulkomailla. Palatessanne kotimaahan ei teillä ollut muuta kuin osakkeenne, joiden arvo silloin oli mitätön. Lisäksi olette ilman tointa ja vekseleissä korvianne myöten ja saatte muuttaa kohtapuoliin johonkin… matkustajakotiin, jollette käytä hyväksenne tätä tilaisuutta. Tällä hetkellä on teillä hävyntuntoa vielä sen verran, ettette kykene appenne kanssa ryhtymään kiristyskauppoihin, ja huomisena päivänä ovat osakkeenne vain normaalisessa arvossaan. No, niin. Siis valtakirja. Se teko on teidän arvoisan luonteenne mukainen. Pääsette katsomasta silmästä silmään pettämäänne miestä. Ja lopuksi koroitan tarjoukseni kaksinkertaiseksi.»
Sohvaan kyyristyneen miehen silmät revähtivät auki. Ne alkoivat palaa kuin uhkapelaajalla. Loukatun ilme ja herrasylpeys oli niistä kadonnut. Ne tuijottivat selällään, kuin pyörisi huimaava ruletinpyörä tuossa edessä, käden ulottuvilla, ja kourassa olisi viimeinen panos ojentaa ja… voittaa… Hänen kätensä vapisivat. Mutta ne haparoivat kynää. Hänen täytyi nousta puoliksi seisovaan asentoon, ennenkuin hän sai sen tavoitetuksi. Mutta samassa hengenvedossa kirjoitti käsi nopealla vetäisyllä nimen valtakirjaan ja ojentui odottamaan, koska reväistään lehti shekkikirjasta.
Iivari Takala oli lopettanut kirjoittamisensa, tuijotti hetken ilmeettömänä kuivuvia kirjaimia ja repäisi lehden irti kuin likaisen riekaleen, heittäen sen pöydälle.
Thure Gavelius kuuli raskaitten askelten etääntyvän ovea kohti.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
1.
Pörssihotellin kokoushuoneessa kävelee edestakaisin kauppaneuvos Merthen ja puhaltelee hyvätuulisena huikaisevan sinisiä sauhuja havainnastaan. Sivupöydällä availee salkkuaan prokuristi Zinck, joka vuosien varrella on kuivahtanut ärtyisen näköiseksi käppyräksi.
Albert Merthenin hiukset ovat harmaantuneet ohimoilta ja otsalta takaraivoon saakka. Mutta selkäranka on yhä suora, eivätkä ole vieläkään ylpeätä päänasentoa painamassa kalkkiutuneet niskasuonet. Hänen liikehtimisensä on yhä vapaata ja luontevaa. Ja jos ovatkin syventyneet suupielten vaot, on niiden kylmä, kohtelias hymy sitä erehtymättömämpi. Se ei häviä näkymättömiin nytkään, vaikka hän on yksin omine ajatuksineen, ja huulet pyrkivät pakostakin kääntymään vihelteleväksi nauruksi. Sillä tämä päivä on hänelle monien raskaitten vuosien jälkeen ilon ja koston päivä, ensimmäinen jäidenlähdön aika, jolloin eivät enää mitkään suomalaiskorvesta nousseet voimat kykene hänen sukuansa uhkaamaan. Tänään, juuri tänään hän on osoittava noille kyläkujien nousukkaille, että hän on ja pysyy sukunsa ja tehtaittensa herrana. Hän ei voinut olla ääneensä naurahtamatta. Tuo 'kansallinen kapitaali' oli tulossa hänen yhtiökokoukseensa valloittajana ja saapa pysähtyä ovensuuhun… kuokkavieraaksi…
Kauppaneuvos kulki akkunan luo. Alla kulki vain katuliikenne. Mutta hän tunsi olevansa tehtaittensa keskellä, valtiassaarensa komentosillalla.
Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet merihädässä kulkemista. Rauhan tultua oli ollut hidasta ja vaikeaa kääntää menekkiä länsimaille menetettyjen Venäjän-markkinoiden korvaukseksi. Sodan aikana rappiolle kulunut koneisto olisi täytynyt uusia yhdellä iskulla. Mutta se oli ollut mahdotonta valuutan hoippuessa ja laskiessa luonnottomiin ja kotimaisenkin kauppiaskunnan pysähdyttäessä tuontuostakin ostonsa maksuvälineiden puutteessa.
Oliko ihme, ettei tilinpäätöksissä ollut voitu jakaa osinkoja? Mutta tämä, juuri tämä oli ollut Albert Merthenistä tuskallisinta. Osakkaat rettelöivät. Pörssissä alkoivat osakkeet painua alle nimellisarvon ja joutuivat ties minkälaisten olentojen käsiin. Hänen kuuluisa komentajamaineensa oli hukkua häväisevien huhujen likavesiin. Ja mikä pahinta! Niissä oli osa tottakin. Lasse Snöre oli saatu kiinni kavalluksesta. Ja eräs yhtiökokous oli täytynyt lykätä, kun tilintarkastajat eivät olleet hyväksyneet tilejä paljastuneiden väärinkäytöksien vuoksi. Ja samoihin aikoihin… tuo hänen tyttärensä onnettomuus, ja Krookin lopullinen haaksirikko.
Vieläkin hän näkee silmäinsä edessä sen ajan alinomaisen näyn.
Maine vaarassa, koko yhtiö tuuliajolla pörssissä ja silmien alla tuo saharaunio, jonka Jänkälä oli huutanut omakseen, hän oli seisonut yksityiskonttorinsa akkunassa koko syksyn ja kuunnellut raskaan ilman läpi verivihollisensa karkeata hohotusta. Niin, silloin olivat hänen hiuksensa harventuneet ja harmaantuneet, ja hänen selkärankansa oli ollut katkeamaisillaan.
Mutta vihdoin… keskeltä haaksirikkoa oli syttynyt kamppailu elämästä ja kuolemasta.
Äkkiä olivat, nimittäin, osakkeet alkaneet nousta pörssissä. »Hyvä», oli hän ajatellut, »laskusuunta oli vain yleistä kriisitilannetta ja rahapulaa. He luottavat minuun edelleenkin ja ovat aina luottaneet…» Mutta nousua kesti vain hetken. Ne alkoivat heilua edestakaisin. Laskivat ja nousivat. Taas laskeakseen, noustakseen ja laskeakseen… »Nehän ovat joutuneet keinottelijain käsiin», oli välähtänyt pahaa aavistava ajatus.
Ja hän oli ruvennut miettimään: »Se on sameassa vedessä kalastamista. Joku viholliskäsi on sen pannut liikkeelle… Se on lähettänyt kätyrinsä kalastamaan, apaja apajalta, kunnes…»
Jänkälän, Iivari Takalan ja eräitten muiden leveät kasvot olivat nousseet koskenniskasta hänen näkyviinsä. »Kaivosmiehet ja kulkukauppiaat, nuo… nykyiset saha- ja verstasherrat… he eivät enää saarra, he hyökkäävät!» oli paljastunut hänelle selviönä. Ja hän oli alkanut raivokkaana taistelun omasta hengestään.
Uskollisimmat kannattajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Epävarmoista käsistä oli houkuteltu tai riistetty rahan voimalla osakkeet. Viikko viikolta oli käyty ankaran paineen alla, kuin tietymättömän meren syvyydessä, salamyhkäisiä kahakoita kahden rintaman välillä. Ystävää oli ollut monta kertaa mahdoton erottaa vihollisesta. Petturit olivat luikahtaneet saaliin himossa puolelta toiselle. Ja monesta voitosta oli saatu maksaa verisen kalliisti.
Mutta nyt… nyt ei ollut muuta tehtävää kuin… sanella viholliselle masentava rauha ja korjata talteen saalis ja pelastettu kunnia, sillä hän oli laskenut päässeensä voittajaksi osaketaistelussa.
Kauppaneuvos viittasi prokuristilleen:
»Apropos, lukekaa vielä kerran tuo arvio… kapinoitsijain äänimääristä.»
»Tehtailija Iivari Takala», prokuristi aloittaa.
»No niin, ja samaan summaan hänen kätyrinsä», keskeyttää isäntä ärtyvästi.
»Yhteensä 70,500 osaketta ja meillä…»
»Hyvä, hyvä, muistan kyllä… lähes 20,000 osakkeen enemmistö…»
»Epäilemättä, mutta…»
»Ei mitään ’epäilemättä'!» kauppaneuvos sinkosi. »Jos otaksuisimme senkin, että insinööri Gavelius ei äänestä 8,000 äänellään puolellamme, jää meille sittenkin yli 10,000 äänen voitto.»
»Epäilemättä, mutta jos tuo herra Gavelius ei ainoastaan jätä äänestämättä, vaan on antanut valtakirjansa Iivari Takalalle… entä sitten?»
»Mahdotonta. Tuo lurjus on kyllä sukunsa mätämuna. Mutta hän on sentään ruotsalainen eikä voi syödä antamaansa sanaa. Ja sitäpaitsi…»
»Jotakin epäilyttävää, jos saan sanoa, on kuitenkin siinä, ettei hän suostunut myymään noita osakkeitaan herra kauppaneuvokselle eikä antamaan valtakirjaa, vaikka…»
»No, jaa», isäntä hymähti, »aristokraattiselta suvulta peritty viimeinen ylpeyden ripe… Hänhän oli jo sitä ennen antanut kunniasanansa. Ja hänellä oli jonkinlainen oikeus loukkautua tarjouksestani. Katsokaas, peritty kunniallisuus ei hevin heltiä miehestä vielä katuojassakaan. Ja ketä hän vihaisi enemmän kuin tuota kiipeilijä Takalaa, joka… Hjaa. No, niin. Joka tapauksessa… mahdotonta.»
»Mutta, herra kauppaneuvos, jos, sanoin vain jos?»
»Hyvä, siinäkin tapauksessa jää parintuhannen enemmistö, ja hätätilassa saa riittää sekin.»
»Toivotaan, toivotaan», hymisi kohteliaasti prokuristi. Mutta kauppaneuvos jatkoi kävelyään hieman harmistuneena.
Koputettiin oveen.
»Verna, sinä täällä?» huudahti Merthen puoliksi iloissaan, puoliksi hämmästyneenä.
»Ja miksikä en, hyvä isä? Osakkeenomistaja, katsos…» hän lisäsi liioitellun leikillisesti ja hypisteli hivenen hermostuneena hansikoittensa sormenpäitä.
»No, mutta meillähän on sinun valtakirjasi, lapsi rakas, ja sinä joudut täällä olemaan ainoana naisena ja seurassa, joka tulee olemaan aika tavalla… sekalaista.»
»Ei siinä auta, isä, 10,000 osaketta ja 10,000 ääntä, jotka käytän itse», helähti tytär kirkkaalla äänellä ja nauraen. Mutta samassa sulkeutuivat hänen huulensa päättävään ilmeeseen, ja hän kääntyi prokuristin puoleen:
»Herra Zinck, annattehan tuon valtakirjan haltuuni, koska kerran olen nyt omassa persoonassani läsnä…» Hän korosti taas leikillisen liioittelevasti viimeiset sanansa, mutta niiden alta kuulosti kuitenkin käsky, joka saattoi prokuristin selailemaan valtakirjaa papereistaan.
»Mikä on tarkoituksesi?» kauppaneuvos kivahti ärtyneesti.
Mutta tytär kiirehti isänsä luo kulmallisten ilmeet iloisen moittivina ja syli avoinna. Veti isän hartioista lähelleen ja vei hänet ulommaiseen akkunasyvennykseen. Toinen käsi hyväili harmaata tukkaa, huulet jokelsivat torailevaa houkuttelua. Mutta jossakin salassa kiersi kuumaa itkua… »Miten kipeästi se koskeekaan…» soivat uudelleen tukahduttavina.
Ikkunan luona hän jätti toisen käden isän hartialle ja kysyi avoimesti:
»Rakas isä, mitä arvelet itse? Onko sopivaa, että kauppaneuvos Merthenin tytär pakenee ratkaisevaa hetkeä eikä uskalla seisoa kasvoista kasvoihin vihamiestensä edessä?»
»Vihamiestesi?» konsuli rypisti kulmallisiaan. »Luulen päinvastoin, että minun tyttäreni ei sovi edes vihata jotakuta herra Takalaa siksi, että on kerran suvainnut antaa hänelle rukkaset.»
»Entäpä, jos minua huvittaisi koettaa, uskaltaako hän tarjota niitä takaisin!» tytär nauroi kylmää uhmaa ja parahtavaa itkua. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti:
»Olen kauan tätä asiaa ajatellut ja vasta viime yönä pääsin selvyyteen siitä, mitä minun on tehtävä… Isä, olen tullut sovittamaan… Ei, ei, kuuntele mitä sanon!»
Isän katsoessa häneen epäilevän synkkänä soi hänessä itsessään: »Sanonko hänelle kaiken… ymmärtääkö hän… ja auttaa meitä?» Mutta hän ei rohjennut. Oliko hänellä oikeutta säästää Mertheneitä sovituksen teolta? Ei, ei! huusi koko hänen tahtonsa. Ja hän jatkoi taitavasti tunnustellen:
»Katsos, olethan itse joskus sanonut, että tehtailija Takalan herkeämätön taistelu sinua vastaan on juurtanut alkunsa hänen onnettomasta… no, niin… tuosta hänen nöyryytyksestään, meidän ylpeydestämme…»
»Olenko sitä valittanut?» kauppaneuvos katkaisi tuimasti. »Ja enkö ole sitä kestänyt? Tänään on voitto meillä, kuten tiedät.»
»Tiedän kyllä, tiedän… Mutta… kuule, isä, minä tahdon olla mukana… ratkaisemassa», tytär pyytelee kiihkeästi.
Isän korvaan kuulosti tyttären kärsimätön ääni lapselliselta päähänpistolta. Noin, juuri tuolla äänellä oli hän jo tyttöhupakkona houkutellut mielitekoihinsa. Ja Merthen naurahti huvitettuna:
»No, jos sen kunnian haluat, hupakko…»
»Minä haluan sen, isä», Verna sanoi hitaasti ja vakavasti. Hän katsoi taas avoimin silmin, joissa oli läheistä hellyyttä ja rohkeutta. Ja hän lisäsi hiljaa, kuin kuumana rakkauden tunnustuksena: »Kaikille Mertheneille onneksi…»
Isä oli sokaistunut hänen silmiinsä, ääneensä ja sanoihinsa. Niiden alla ei ollutkaan vain tyttöhupakon mielitekoja, vaan… sankarillista kauneutta, jotakin… elämän jalointa viiniä…
»Tuosta äänestä ja noista silmistä tunnen tyttäreni ja Merthenit», hän alkoi puhua ihastuneen ylpeänä. »He eivät unohda loukkausta, he pysyvät alhaison yläpuolella ja osaavat laskea jalkansa sen niskalle, silloin kun se nöyryytystä tarvitsee…»
»Niin, isä, pääasia ei ole osakkeissa, vaan tyttäresi oikeassa teossa.»
»Bravo, bravo!» Kauppaneuvos alkoi liikehtiä silmät loistavina. »Herra Zinck, antakaa tuo valtakirja ja järjestäkää hänet äänestämään heti minun jälkeeni ja — huomatkaa — ennen Gaveliusta. Taas hän palaa kädet avoimina.
»Hyvä, tyttäreni! Tuo mies uskalsi tavoitella minun ja minun isieni tehtaita, ja tänään heitän hänet aasinsatulasta maahan. Hän rohkeni toivoa jotakin Verna Mertheniltä, ja tänään sipaisee tyttäreni hansikkaallaan huvikseen tuon narrin naamaa.»
Kauppaneuvos nauroi herttaisesti ja pitkään. Verna oli jo pannut valtakirjan käsilaukkuunsa. Nyt hän seisoi ovella joustavan solakkana ja ojensi kutsuen kättänsä:
»Mutta nyt, rakas kavaljeerini, saata minut ravintolan puolelle. Tahdon nähdä ihmisiä, kuulla musiikkia ja ylpeillä omasta isästäni.»
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
1.
Herrat seisovat ryhmissä. Parkettilattia välkehtii kattovalojen alla. Pitkä, viheriäverhoinen pöytä jakaa kokoushuoneen suurelta osalta kahteen puoliskoon. Toisella puolella istuvat ja seisoskelevat suomalaiset valtaajat, toisella Merthen kannattajineen.
Kumpikin puoli on laskenut voittavansa. Suomalaiset keskustelevat matalalla äänellä, mutta heidän kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä. Ja nurkkauksen nojatuolissa loistaa Jänkälän naama kuin ukkos-säällä aurinko. Hänen oikea kätensä nojaa tanakasti reiteen, eikä se siitä kertaakaan liikahda.
Seuran kavaljeerit seisovat Verna Merthenin istuimen ympärillä. He hakevat sukkeluuksia ja kohteliaisuuksia ja tarjoilevat niitä kuin hienon hienot tarjoilijat herkkupaloja.
Verna rouva vastaa herrojen leikkiin ilakoivasti ja kylmästi. Mutta hänen kätensä tapailee jännittyneesti nojatuolin kädensijaa. Hän ei muuta asentoaan, mutta hänen korvansa ja silmänsä aistivat joka hetki hermostuneesti ovenkäyntiä.
Iivari Takala ei ole vielä saapunut.
Kauppaneuvos keskustelee huolettomasti poltellen, nojaten ikkunalautaan. Herroista toinen toisensa jälkeen pysähtyy hänen luokseen, ja hänellä on jokaiselle heittää leikkisänä tai vastaus kysymyksiin.
Mutta yli puhuteltavan olkapään, kävelevien herrojen ja seisoskelevien ryhmien lomitse hän tarkastelee yhtämittaa suomalaista valtaajajoukkoa.
Aikaisemminkin on noita nousukas-kapitalisteja joutunut hänen lähettyvilleen. Mutta ei koskaan ennen noin suurena joukkona. Eikä hän tunne voivansakaan — omaksi ihmeekseen — välttää eräitä epäröiviä ajatuksia.
Siellähän on pujopartaisia, itsetietoisen näköisiä liikemiehiä, nenällä välähtelevät silmälasit tai tottuneesti sormien välissä hitaasti palava sikari. Tuossa nuori, joustava vartaloinen gentlemanni! Hän kuuntelee harmaa-ohimoisten herrasmiesten keskustelua. Olento on vapaa, epäilemättä urheilijanvartalon ansiosta. Mutta kasvoilla on lisäksi — kauppaneuvos toteaa sen yhä kiusaantuneempana — älykästä iloa ja terävyyttä. Profiili ehjä ja voimakas.
»Mitä? Tuollaistako on heidän nuorisonsa?» tunkee hänen mieleensä karvaita kysymyksiä.
Onko hän lopultakin säilyttänyt liian kauan suvussa periytyneitä ennakkoluuloja? Tuossahan… häntä vastassa… ei seiso enää korpea, kuten vielä hänen isäänsä Jaakko Könni ja muut erämaan eläjät. Nuo eivät ole enää mitään… työläisjoukkoakaan… ei edes työläisten poikia tai pojanpoikia, vaan… itsetietoisia herroja. Mistä he ovat tulleet? Parissa vuosikymmenessä!…
Kauppaneuvoksesta tuntui, kuin koko hänen elämänsä ojennusnuora alkaisi luisua käsistä. Hermostuneella liikkeellä hän heitti tuhkan sikaristaan. Käsivarret herpautuivat voimattomiksi. Hän tuijotti hetkisen maahan. Ja hämmästyi puoliksi kiukuissaan. Hän oli karistanut sikarin tuhkan — laattialle, parkettipermannolle… Sehän oli kuin tuon pirttiläisjoukon tapoja…
Hänen suutahtanut katseensa kimmahti suoraan Jänkälän kirjaviin kasvoihin. Ja nyt… omasta kiukustaan ja tuon »arpipirun» naamasta hän sai taas ajatuksilleen uutta ainesta.
»Ahaa, Jänkälä… suoraan suomalaisesta sysihaudasta… kaivosorjaksi ja — herraksi. Mutta… vestigia terrent…»
Tarkastelija oli taas saanut kiinni oikeasta ojennusnuorastaan. Ja hän naurahti. Siinä, juuri siinä miehessä oli koko tuon nousukasrodun todellinen edustaja, niin, ja hänen oppipojastaan, joka oli hävyttömässä moukan-röyhkeydessään noussut vielä mestarinsakin yläpuolelle. Äpärä ja arpisaatana!
Kauppaneuvos ei ajatuksissaankaan lausunut noita sanoja. Mutta juuri sensisältöisten käsitteiden ympärille oli hänen halveksuntansa lopulta tihentynyt. Se oli löytänyt oikeat perushahmot, ilmielävät vertauskuvat. Ja nuo muut… ihmisemmännäköiset! Pari poikkeusta ja sekarotuista, toiset ruotsalaissukujensa luopioita, fennomanian ja nimenmuuttoraivon uhreja… hän ajatteli. Eikä tuollainen nuorukaisvartalo synny pelkästä urheilusta. Jonkun todellisen herran haaksirikosta nopeasti noussut jälkeläinen tai jälkeläisen poika, jonka on täytynyt avata ensi uransa itseänsä alemmassa luokassa…
Jänkälä nousi. Käveli ovea kohti.
»Kuin vanha karhu», kauppaneuvos hymähti. »Menee hakemaan marraskarhua.» Ja hänen sisimmästään noussut nauru soi pitkään ja voitollisena. Se soi korvissa ja sekaantui hänen oman seuransa iloiseen äänten sorinaan. Barytoneja, tenoreita, kalskahtelevaa, teräskaikuista kieltä… Nuo tuolla… nurkassa supisijoita, mykkää joukkoa… Eivät rohkene täällä käyttää todellista kieltään… maailman karkeimpia kiroussanoja.
Ylimielinen kädenheilahdus. Niskan ylpeä terästyminen. Joustava askel lähinnä seisovaan ryhmään. Ja kauppaneuvos alkoi kierrellä omiensa keskellä, iloisena ja säkenöivänä.
Hän oli valmis karhunmetsästykseen. Pesä oli jo merkitty ja kierretty.
Hetken hän nojasi tyttärensä tuolinselustaan ja sanoi kavaljeerimaisen nuorekkaasti: »Saanko toivoa, että tyttäreni saapuu tämäniltaisen juhlamme kuningattareksi?»
»Suurimmalla ilolla, rakas kuningas-isäni», tytär vastasi leikkiin, »jos asetat rinnalleni naapurivaltakunnan kuninkaanpojan…»
»Sen saa prinsessamme itse armollisesti valita», isä kumarsi nauraen.
Kirkas naurunhelähdys oli vastauksena.
Samassa alkoi näkyä suomalaisten puolelta liikehtimistä. Ovi oli avautunut. Iivari Takala ja Jänkälä olivat astuneet sisään.
Takala kumarsi seuralle. Mutta liike katkesi kuin kesken. Hän oli huomannut Verna Merthenin. Ja kääntyi jäykkänä kannattajiensa ryhmää kohti.
»Herra Takala», kuului samassa rohkeana Verna rouvan ääni. Puhuteltu lähestyi kuin pakosta ja tarttui ojennettuun käteen. Huoneen kummallakin puolen seurataan tapahtumaa salavihkaisesti hymyillen, kuin arveluttavaa näyttämökohtausta.
Verna ei sitä huomannut. Hän näkee vain rakastettunsa ilmeissä riutumusta ja jotakin liian yksinäisen erakon elotonta tuijotusta. Kumma sääli tulvahti äskeisessä kutsujassa.
»Miten olettekaan vanhentunut», hän sanoi välittömästi, melkein huudahtaen sisäisestä tuskasta.
Herrat lähettyvillä naurahtivat. Huudahdus käsitettiin Merthenin tyttären ylpeäksi leikittelyksi tai taisteluhaasteeksi.
»Kiitän säälistänne», Takala vastasi. »Mutta tuo väite ei pysty ainakaan minun järkeeni, joka on vasta kahden vuoden vanha, tuskin sitäkään.»
Kuului römeää hohotusta. Se oli Jänkälän ääni. Hän seisoi todellakin pöydän takana kuin isokarhu penikkansa puolesta.
Häpeä ja tuska, tuska ja häpeä riipoivat joka puolelta Vernan sydänhermoja. Tuo herrojen naurahtelu nosti kasvoille kuumaa häpeän punaa. Ja tuo suuri mies, joka parhaillaan kääntää hänelle leveän, tunnottoman selkänsä! Hänkin oli lyönyt kuin sydämetön peto… Hän oli tarkoittanut sairausaikaansa, heidän kohtaustansa, jossa hän oli hylännyt hänen rakkautensa ja saanut muka itselleen järkevyyttä ja…
Verna Merthen valahti voimattomaksi. Tuon miehen puolesta hän oli tullut uhraamaan ja taistelemaan, ja hänen ensimmäinen nuolensa oli pudonnut maahan katkenneena ja kärki tylsänä. Mutta hän hillitsi itsensä. Ja hetken kuluttua hänen silmänsä alkoivat kirkastua kuin sumun seasta. Ne tähyilivät silmäripsien varjosta kuumeisen palavina. Ja aivot alkoivat laskea luonnottoman selkeästi kylmiä lukuja. Hän oli kuullut puheenjohtajan äänen, joka ilmoitti jätetyn kaksi johtokunnan jäsenehdokaslistaa:
Merthenin ja Takalan.
Kauppaneuvos istuu tytärtään vastapäätä, puoliksi vihoissaan siitä, että insinööri Gavelius on jäänyt saapumatta. Mutta ohuilla huulilla pysyy kuitenkin järkähtämättömästi varma voitonilme.
Hän rykäisi ensi kerran vasta sinä hetkenä, kun hänen tehtaittensa apulaisjohtaja äkkiarvaamatta äänesti vastustajan listaa.
»Konna», välähti aivoissa. »Havittelee oman isäntänsä vihollisilta johtajanasemaa. Laskuvirhe, miesparka», sanovat hänen ivalliset huulensa, kun hän silmää entistä kannattajaansa.
Petturin äänimäärä ei ollutkaan murhaava. Se tuhottiin, vieläpä ylitettiin nopeasti, sillä eräät epävarmoiksi lasketut näyttäytyivät vuorostaan uskollisiksi.
Takala ja tämän kannattajat lyövät näkyviin omat osakemääränsä ja valtakirjoja.
Ja nyt, nyt on hänen vuoronsa!
Yhdellä iskulla nousee Merthenin listan äänimäärä lähes tasalle vastustajain summaa. Vain kuutisentuhatta ääntä puuttuu. Kauppaneuvos ottaa kotelostaan sikarin ja leikkaa sikarisaksillaan, naurahtaen kuin olisi kysymys jostakin pienestä leikistä, kärpäsenpään katkaisemisesta.
Hän luo silmäyksen Takalaa kohti.
»Laskujen mukaan, sittenkin… laskujen mukaan, hyvä herra», hän uhoo puoliksi siristyvien silmäluomien alta.
Hän käännähtää. Katsoo avoimin silmin tyttäreensä. Nyt oli hänen vuoronsa. Kymmenentuhatta ääntä! Lähes neljätuhatta yli vihollisten, siitä huolimatta, että…
Mutta hänen ajatuksensa pysähtyivät samassa. Verna Merthenin nimi oli jo kaikunut. Kiihkeästi väreilevä hiljaisuus oli äkkiä muuttunut hämmästyneen tyhjäksi äänettömyydeksi. Rouva Merthen ei puhu vieläkään. Hän katsoo isäänsä. Huulissa vavahtelee itkevä ilme. Silmissä on hätä kuin lapsilla vanhempainsa kuolinhetkellä. Hänen toinen kätensä liikahtaa hieman. Se jää pyrkimään avuttomana isää kohti…
Mutta katse on jo kääntynyt pöytää pitkin vastakkaiselle suunnalle. Se nousee ja nauliutuu Iivari Takalan silmiin.
»Te luulette, että me uhraamme pienessä, päästäksemme olemasta rehellisiä kaikista vaikeimmassa», se uhoo kuin kylmä, kirkas lähde. Ja se havahduttaa istujan ja taas… vangitsee hänet.
»Jotakin on tapahtumassa… onnellista ja hirvittävää… Hänet on estettävä itseänsä hukuttamasta», risteilee Iivari Takalassa sokaisevia valoja. Käsi vavahtaa noustakseen estävään liikkeeseen.
Mutta se ei ennätä muuta kuin rutistaa insinööri Gaveliuksen valtakirjan, joka on maannut hänen kätensä alla. Hän näkee rakastettunsa valkean kaulan kuin kaatumassa jyrkänteeltä koskeen. Ja hän kuulee hillityn, jäntevän äänen:
»Äänestän herra Takalan listaa.»
Lauseen jälkeen jäävät hänen huulensa puoliavoimiksi. Ne eivät jaksa enää tarmokkaasti sulkeutua. Ne avautuvat voimattomina Takalaa kohti.
Iivari Takala tuijottaa silmät suurina ja nöyrtyneinä häntä vastaan.
Ympäriltä kuuluu sekaisia ääniä. Liikehditään levottomasti.
He ovat vain kahden, kahdenkesken luonnottoman pitkästä aikaa.
Sanotaan, että kuoleman hetkellä nähdään taaksepäin. Suuressa onnessa käy samoin.
Hukkuneet tapaukset palasivat tuoreina, kuin äsken, tänä hetkenä syntyneinä aistimuksina Iivarin tajuntaan. Hän seisoo Merthenin sillankorvalla, edessään oravanhäkkiä tiukkaava tyttö. Suloinen odotus tuulimyllyn portailla. Yölliset suudelmat konttorintakaisessa varastohuoneessa. Kuparisen loistava mökinporras ja sillä hyvästiä viittomassa Rosina-muori, siipimuurahainen… Ja hän, hän… seisomassa sairashuoneen ovella kasvot ihanassa valossa, kuten nyt… Ja ennen… ja aina. »Hän on rakastanut aina!» humahtelee suloisena lämpönä hänen olemuksessaan.
Iivari nousee. Valtakirja jää pöydälle rutistuneena pallona. Hän lähtee kiertämään pitkän pöydän päitse.
»Hän tulee, hän on ymmärtänyt… se paha mies»… humisee Vernan sydämessä. Äsken hän oli putoamassa huimaavasta korkeudesta, jostakin… sukupuusta. Ja murskautunut kipeästi. Ja silloin, juuri silloin… pienen pieni, suloinen ilo on noussut särkyneitten kuorien alta. Se on pistänyt päänsä kuin kuultava itu siemenestä. Ja nyt… se kasvaa taimeksi, vesaksi, tuuhealehtiseksi, viheriöitseväksi…
Verna on noussut. Mutta hän on uupunut paikalleen. Painavat askelet lähestyvät. Hän kuulee ne. Mutta hän ei osaa liikahtaa, ennenkuin hänen käteensä tartutaan. Hän tuntee ranteensa lepäävän rakastettunsa käsivarrella. Ja hän osaa kävellä… Hän alkaa tajuta ympäristöä. Ihmiset siirtyvät molemmille puolille. He avaavat tietä. Häntä johdetaan ovea kohti. Sen ymmärrettyään hän tarttuu yhä lujemmin johdattajansa käsivarteen.
Ovi käy. Koko seura jää tuijottamaan pitkän tovin sulkeutunutta ovea. Kukaan ei huomaa, että kauppaneuvos Merthen on painanut hitaasti otsansa vasten pöydän viheriötä verkaa.
Hetken kuluttua kuuluu akkunain alta auton lähtösurina, joka tohahtaa silmänräpäyksen ajaksi kuin kaukaiseksi myrskyksi ja vaihtuu samassa pariksi heleäksi autotorven toitahdukseksi.