Halveksittu mies

language: Finnish

HALVEKSITTU MIES

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

ENSIMMÄINEN LUKU.

1.

Sanoivat häntä hounaksi.

»Houna-Iivari, Houna-Iivari», huutelivat pojat hänelle vieläkin rähäkän sattuessa, vaikka hän oli jo iso pojan jolppi ja puoleksi elätteli äitiänsäkin, Rosina-muoria, jonka ainoana poikana hän oli kasvanut Veentaan pikkuruisessa mökissä.

»Ho-ho-houna», pojat räkättivät. Sillä yhä hän heidän mielestään hounaili puheissaan, vaikka he usein olivat saaneet tuta, niin selkänahassaan kuin sisuksissaankin, että Iivari teoillaan ja tempuillaan piti heitä kaikkia vallassaan.

Jo pari vuotta sitten oli Iivari ollut sahan koneenkäyttäjällä passaripoikana. Tovin se oli sen jälkeen ollut seppä Raivanterilla ’palkeitten pullistelijana', kuten pojat haukuskelivat, mutta samaan aikaan teroitellut myllärin apupoikana jauhinkiviä ja juossut passinkia kauppias Piinulla makasiinin, laivasillan ja puodin välillä.

Viime talvena se oli ollut vasta poikaa. Oli lasketellut pyhäpäivät kelkalla kirkonmäkeä ja pihamaita ja myyskennellyt leipuri Hiukkasen vehnäpullia, sokerikorppuja ja veskunapaakelseja. Arjet oli kierrellyt vehnäskoreineen syrjäkylillä ja kehunut saavansa mestarilta oikeat rosentit jokaisesta kakkarasta.

Mutta houna kuin houna. Oli jättänyt kesken senkin souvin. Ja höyläili nyt oppipoikana nikkari Viitasella. Näperteli ja höyläili. Mutta samalla kiskaisi heiltä, pojilta, lantin ja hilkun jos jollakin konstilla. Varsinkin apteekkarin pillikinttuiselta Tuure Kunnarilta ja sahanpatruunan Allanilta, jotka olivat hänelle yhtämittaista velkaa kokonaisia markkojakin.

Kotonorolla rakentamillaan myllyillä, joissa ei ollut ainoastaan ruuhia, tokeita ja vesirattaita, vaan yksinpä pieniä sirkkelisahojakin pyörineen ja hihnoineen, vieläpä samaan alasimeen puuvasaroilla nakuttavia ukkoja, hän oli heiltä keplotellut rahaa pelkästä näyttämisestäkin. Senkin juutas! Ja sitten… huvittavasti näverretyillä koivunpahkoilla, harvinaisilla harakankivillä ja pilleillä ja huiluilla, joiden hän väitti soivan ihmeellisemmällä tavalla kuin kenenkään muun, hän oli heiltä etuillut lantteja ja hopearahoja.

Entäs hänen mökkiräppänänsä puuliiteri? Se se vasta oli Allanin ja Tuure Kunnarin surmanpaikka. Siellä oli vekinettä ja kapinetta. Mutta kaiken lisäksi oli se kokonainen Noakin arkki. Siellä oli joka kevät kesytettyjä, synkeän näköisiä variksenpoikia, joita teki mieli ostaa. Talvisin tirskuttivat siellä talitiaiset häkeissään. Ja mikä houkuttelevinta kaikessa kaameudessaan. Käärme, elävä kyykäärme, jolta oli nykäisty pois myrkkyhampaat, lojuili siellä kannellisessa kopassa. Ja se syötti sille hiiriä, jos vain herraspojat maksoivat näyttelystä. Mutta kaiken yläpuolella, kattoparrusta, riippui moniosainen häkki, jossa oli eri huoneita ja näiden välissä pyöriviä, rattaan näköisiä vempeleitä, ja siellä asusteli Iivarin ihastuttavin aljo: tuuheahäntäinen, vikkeläkäpäläinen orava, jota myöskin näytettiin, mutta jota poika ei suostunut myymään millään rahalla. Se hyrräsi rattaissaan ja killisteli niin, että pojat olivat naurusta tukehtumaisillaan. Mutta sen kojeisiin ei saanut sormellaankaan koskea. Ei edes syöttää. Ruokaa sille anteli Rosina-muori ja Iivari itse. Ja he hellittelivät sitä monenlaisilla lempinimillä, joille herraspojatkaan — ties mistä syystä — eivät uskaltaneet naureskella.

Joskus pojista tuntui, että Iivari vouhotteli piruuksissaan houkutellakseen ansaan, tekemään kauppoja, joita vasta jälkeenpäin sai katua, kun se otti niskavilloista kiinni ja paukahutti kuin vasaralla: »Maksaks kanss'?»

Mutta melkein iltikseen saivat pojat häntä ihitellä ja hounuutella. Ei se höyrypää osannut oikein suuttuakaan, jollei satuttanut hänen mielensä arimpaan sykkyrään, hänen äitiinsä, joka oli saanut Iivarinsa huorkakarana, kuten oli tapana huokaista kylän akkojen kesken, eli äpäränä, kuten oli merkitty kirkonkirjoihin.

Eräänä kevätiltapäivänä, kun poikaroikka seisoi nikkarintönön nurkkavierustalla, katsellen yli jääsohjoisen salmen vastarinteen punertavaa viitametsää, huudahti Iivari ihastuksissaan:

»Kultaa, kultaa. Tuolla on kultaa…»

Apteekkarin Tuure Kunnar, joka heitteli paraikaa kuperkeikkoja viheriänmakuisella pälvellä, jäi nelinkontin paikalleen ja pirahutti lovellisesta ylähampaastaan tirskauksen. Patruunan Allan alkoi hokea isältään oppimaansa kiroussanaa:

»Sappermanni, sappermanni…» ja tokaisi jotakin ruotsiksi Tuure
Kunnarille.

Iivari seisoi silmät ympyriäisinä, pää haaveellisena takakenossa ja tuhisteli väärähköllä nenällään taivasta kohti. Hän osoitteli sormellaan, löi välillä rintaansa ja huitaisi taas käsivartensa kohti hehkeänpunaista viitametsän rintaa, jonka takana rinteellä nuokkui hänen äitinsä mökki, ja puheli kuin sekapäinen itsekseen:

»Kultaa, jukoliste! Siellä on palatsi… rappuset marmorista ja elfenluusta pilarit ja kaiteet, ja seinät… jukoliste… kullasta ja hopeasta.»

Poika jäi tuijottamaan silmäluomet lupsallaan, alahuuli lerpullaan ja ylähuuli höröllään. Siellä… pienellä laattialla käpsähteli vikkelästi pienen pieni Rosina-muori, hänen äitinsä… Avarassa poimuisessa hameessa, pienet jalat näkymättömissä, pikkuruinen naisolento pyrähteli hellan luota ikkunan luo, jossa hypisteli siunaaman hetken heloittavaa verenpisaraa tai muutti raikasta vettä valkoisille kylmänkukille, jotka katselivat tähtisilmin pienestä peltipurkistaan.

Kiepsahti taas rosoisia palkkeja pitkin astiahyllylle, jossa sinikirjavat kupposet ja pikkuruinen sokeriastia puhtaina säteilivät.

»Västäräkki…» hymähtelee Iivarin mielessä keskellä näkyä.

Nyt käännähtää Rosina-muori ovelle ja piipertää hintelä selkä kyhärässä yli pienoisen pihamaan ja palaa tuossa tuokiossa käsivarrella soman soma puusylys. Ja nyt… taas liikettä pienellä laattialla, ja hän istahtaa ruskeanpunaisen akkunapöydän ääreen, jossa alkaa suu supussa nypläillä pieniä neulomuksiaan…

»Siipimuurahainen, senkin siipimuurahainen…» pälkähtää Iivarin päähän toinen äidilleen antamista lempinimistä.

Mutta punainen aurinko valaa viitametsän keskelle vaskea, kuparia ja kultaa. Sinisenpunainen, yhä vielä lumen painama notkelma kallistuu kuin jättiläispilari alas salmea kohti. Ja marmoriseinät, patsaat, joiden päissä säihkyvät kultaiset pallot, ja koreat kaiteet nousevat jälleen uneksijan eteen. Ne sekoittuvat ihanana värileikkinä hänen kotimökkinsä harmauteen ja äitinsä ruskeaan hameeseen. Ja kas, vain kulumaton hetki… hän näkee Rosina-muorin seisomassa kultalinnan porraspuulla heleässä nutussa ja kultaiset kengät pilkistämässä ihanapoimuisen hameen alta. Ja samassa kaikui pojan korviin pitkin kuparinkuultoista santatietä tutulla, hyväilevällä äänellä:

»Käenpoika! Siinä… senkin käenpoika…»

»Ja sinä, senkin Orava-muori, oikea siipiorava!» kuuli hän itsensä huudahtavan vastaan.

Ja näkynsä katsoja alkoi nauraa suu levällään, sillä käenpojaksi tapasi muori häntä kiusoitella usein, kun hän ahmi nälissään velliä suurella lusikalla akkunapöydän ääressä, ja äiti itse oravankepeänä laattialla hyöri.

Sahanpilli alkoi huutaa. Iivari havahtui kuin ihanasta unesta.

»Jokos lakkasit höynästelemästä», hohottivat pojat.

Iivari katseli hetken säikähtyneenä. Mutta sitten hän jäykisti niskansa kyhärään, rypisti silmänsä ja veti suupielensä viuruun:

»Kakarat», hän murahti lopuksi.

»Kakarat, pakarat, hakarat, sakarat», alkoi jätkytellä Tuure Kunnar.

»Häpärät, täpärät, ää-pää-rät», Allan käkätti.

»Huorkakara», huusi Tuure Kunnar.

»Huorkakara! Äpärä! Huorkakara!» rääkyi ärräpäinä koko poikajoukon suusta. Rumat sanat sekaantuivat rähiseväksi sekamelskaksi, josta ei lopulta kuulunut muuta kuin mieletöntä kirkunaa.

Iivari seisoi hetken neuvottomana joukon edessä. Oli kuin hänen jäsenensä olisivat puutuneet. Huulet vavahtelivat itkunsekaisesti. Silmät seisoivat avuttomina. Laihat kasvot kävivät vieläkin laihemmiksi. Ne harmenivat, ikäänkuin vanhenivat. Mutta hetken kuluttua alkoi ohimoissa jyskyttää. Sormet haparoivat, kunnes puristuivat nyrkiksi. Pää työntyi hyökkäävästi etukenoon. Huulissa viipyi vielä kärsivää, katkeraa itkua, mutta kulmalliset ja otsa ponnistelivat kostonhaluisina kohti poikalaumaa.

Silmät nauliutuivat samassa Tuure Kunnariin, joka äkkiä lakkasi huutamasta eikä osannut säikähdykseltä liikahtaa askeltakaan. Iivari syöksyi pojan kimppuun ja retuutti tätä tolkuttomasti kauluksesta. Hetken aikaa ei hän oikein tietänyt mitä tehdä rääsäävälle pojalle. Mutta äkkiä hän näytti keksineen huiman keinon. Pihan puolelta, törmänteeltä nousivat matalat tikapuut nikkarintönön katolle. Iivari retuutti säälittä pojan tikapuita raahaten katolle. Täällä Tuure Kunnar alkoi kavuta pakoon harjaa kohti. Iivari uudestaan haukkana kiinni. Ja siinä seisoivat pojat harjalla, korkean päätyseinän yläpuolella ja huojuivat kuin vaappuvan laivan kokassa.

»Peruutatko?» Iivari karjui.

Tuure Kunnar itki, peruutti kaiken ja pyyteli nikotellen anteeksi.

»Peruutatteko joka sorkka», Iivari huusi alas poikajoukkoon, »tai tämä variksenpoika saa opetella lentämään?» »Peruutatteko, saatanat?» Ja käsi työnnälsi samassa Tuure Kunnaria, niin että tämä oli kuukahtamaisillaan. Hetken hiljaisuus. Uhri on hervoton kauhusta. Silloin kuuluu alhaalta yksinäinen ääni:

»Peruutetaan, pojat.»

Samassa huutaa koko joukko peruuttamista.

Tuure Kunnar pääsee irti ja lysähtää harjalle. Iivari ottaa pari askelta räystästä kohti ja hyppää suoraan alas törmänteelle ja näyttää katkeran ylpeältä, poikien kääntyessä häneen ihaillen katsomaan.

Lopulta hän sanoo harvakseen, hammasten välistä työnnältäen sanan toisensa jälkeen:

»Minä näytän teille, että tuolla on kultaa. Ja minä sanon, että tuolle kummulle rakentaa tämä poika huvilan ja palatsin ja suuren… Ja suuremman kuin on Allanin ja Tuure Kunnarin isällä. Sopii rääsätä siihen asti.»

Ja mitenkäs kävi, kun tuli silmujen puhkeamisaika? Istuttiin pajukkometsän rinteellä. Kukin näperteli omia hommiaan.

Iivari pureskeli ruohonkortta:

»Mitäs maksatte, pojat, vielä koreammasta kepistä kuin on Allanin velipekalla, sillä Ookke-herralla?»

Toiset lupasivat viisi penniä, toiset kymmenen. Mutta Allan tarjosi kokonaisen suutarinmarkan siinä tapauksessa, että hän saa valita keppinsä ensimmäiseksi.

Iivari veti samassa ladon alta joukon pajukeppejä, joiden päät oli lakattu mustalla lakalla kiiltäviksi ja varret sivelty mikä siniseksi, mikä viheriäiseksi. Mutta yksi oli maalattu keltaiseksi ja lisäksi koristeltu tulipunaisin täplin. Ja tämän sai ensimmäisenä omakseen sahanpatruunan Allan.

Kauppa kävi hyvin. Mutta Iivari tokaisi hampaitaan narskuttaen:

»Etteks näe, että kyllä tästä rinteestä rahaa saa. Ja raha se juuri on kultaa.» Hihitti ja virnisti päälle ja sujautti lantit housunkaulukseensa.

Koko sen viikon pasteerailivat pojat kirkonkylän valtatiellä viuhautellen koreita, kummallisen näköisiä herraskeppejä.

Mutta Iivari kuljeskeli ilman keppiä, kädet housuntaskuissa. Hän oli kiikuttanut rahat Rosina-muorille ja mietti uusia tienauskeinoja.

2.

Pysähtyivät pojat erään kerran Hiskias Piinun kauppapuodin porraspieleen, jonka nojalla seisoo jonkun matkustavaisen polkupyörä. Portailla lekottelee pari sahalaista. Kukerteleva leipurinpiika ja marja-akka supisevat vastapenkillä. Tarkastellaan. Polkupyörä on kummallisen näköinen kapistus. Kummit moninpäin paikatut. Lakeeraus lohkeillut rautatangoista. Suuri, ruskeankulunut laukku peittää tankojen välisen aukon. Mutta istuimen alla on vielä kummallisempaa: mustalle peltilevylle on maalattu tuhruisin kirjaimin:

ARTTU TOIKKA AKENTTI

Iivari tarkastelee takapyörää, koettelee, tunnustelee, pyörittelee…

Tulee puodista pyörän omistaja, itse Artturi Toikka, postikorttien ja valokuvasuurennusten kaupitsija. Kauppias Piinu lösähtää nojalleen kaidepuun varaan. Ja perästä sipsuttelee hänen ainoa tyttärensä, neiti Silla Piinu, jonka alinomaa nauravasta suusta oli ruoste syönyt ylähampaat poikkinaisiksi piikeiksi ja jonka vartalo oli kuin ennenaikojaan kuivahtanut latuskaiseksi kaperoksi.

Mutta Artturi Toikka, hän alkaa hääriä, niin että tulee eloa koko seuraan. Hän vetäisee pyöränsä laukusta pari suurikokoista valokuvamallia ja pinkan postikortteja. Näyttää valokuvaa, jossa seisoo vasta vihiltä tullut nuoripari, sipaisee leukaansa, jossa on siellä täällä värittömän valkoisia haivenia ja esittää tuotteitaan:

»Hyvät ihmiset, tänne… te lainatkaatte nyt silmiänne. Tässä on nuori pari, jolle tulee kohta vari. Nyt lempi heitänsä yhteen mallaa ja kuherrusviikot on heipparallaa. Mut on aavistus mulla, että vuoden perästä aa-aa ja tussalulla…»

Pojat kimahtivat nauramaan, Silla neiti heivautti esiliinaansa, piika kukersi, marja-akka veti liinankulman huuliensa eteen ja sahalaiset röhähtelivät.

Artturi Toikka jatkoi:

»Eikös siis passais, jos markan pari hassais suurennuskuvaan kullastaan tai omasta naamastaan. Työn ehtaksi takaa Artturi Toikka, tämä poika reipas ja hoikka…»

Samassa hän siehauttaa postikortit kuin viuhkaksi ja jakaa niitä kaikille, pojillekin.

»Katsokaa, lukekaa. Kymmenen penniä per stykke. Jaa, jaa. Lukekaa jos osaatte spanjaa ja ranskaa.»

»Mitä lienee mongerrusta», kauppias muhoilee.

»Siinäpä se. Minun täytyy lukea ja kääntää.»

Ja Artturi Toikka lukee korttikuvan alta, joka esittää harsoverhoihin puettua rusoposkista naista, kuuluvalla äänellä kirjain kirjaimelta:

»La femme fait sa toilette.»

Tämän jälkeen hän painaa etusormensa pienelle syylälle, joka nyhjöttää hänen nenänsä vasemmalla sieraimella ja kääntää:

»Se merkitsee: Hieno taami vuottaa toiletissa kreivillistä lemmittyään, eli… Susanna on menossa paatikylpyyn eli… vapaasti käännettynä… reilingit reilaan sano’ entinen likka…»

Sahalaiset hohottivat täyttä kurkkua ja alkoivat kaivaa lanttia kukkarostaan.

Ja Artturi Toikka lopetti saarnansa:

»Joo, joo, on kirjat selattu ja kortulla pelattu, mutta tässä ei ole petos mielessä eikä valheen hunaja kielessä, vaan rakkautta puolella hinnalla tämän maailman kaperalla pinnalla.»

Ja kauppa kävi. Allan ja Tuure Kunnarkin ostivat omansa. Mutta Iivari katseli suu auki pelkästä ihastuksesta.

»Siinä on vasta poikaa…» välähteli hänen mielessään. »Tuolla tavalla livetellä pyörällä maanteitä, puhua, nähdä, puhua ja tehdä kauppaa… Palata taas Rosina-muorin luo kukkaro täynnä rahaa, mukana lahjat ja iloiset kertomukset…»

Tämä ajatus oli hänet huikaista. Hänestä tuntui, että hänen piti ruveta kyselemään jotakin tuolta pojalta, jonka pienet silmät killistelivät iloisina kaikille puolille.

Mutta samassa jo hyrräytteli matkamies koneensa takapyörää, että laakerit vingahtelivat ja kettingit rotisivat ja ratisivat.

»Kylläpä se kauppamiehen kone rätisee kuin ikäkulu akka», tokaisi Piinu portailta.

»Eipäs mitä, eipäs mitä», singahteli vastaan lähtijä. »Apostolinkyydistä pyörän satulaan ja satulasta orivarsan rattaille. Ja silloin on tämä poika herra. Hip hei!»

Artturi Toikka teki ympyrän kädellään, heitti lentomuiskun ilmaan ja huudahti:

»Hyvästi, neiti Zilla! Taivaassa tavataan!»

Silla neiti alkoi viuhtoa kädellään, ikäänkuin kainosti torjuen, ja kauppamies paineli matkaansa.

Iivari jäi tuijottamaan ajovehkeen vempsahtelevaa takapyörää, kunnes koko komeus häipyi tienmutkan taakse.

Mutta kotomatkalla hän tokaisi pojille:

»Ostaaks kuka puolikkaan polkupyörää?»

Pojat katsoivat kysyjään ymmällä naama.

»Tämä poika sen joka tapauksessa tekee, ensin puolikkaan ja sitten kaksipyöräisen, ja sitten se ajelee kauppamatkoja, jotta hippulit vinkuu ja maailman ranta pöllyää. Sopii toljottaa siihen asti.»

TOINEN LUKU.

1.

Syvästä notkelmasta, umpilammen rannasta nousee lyhyt polku. Tämä leikkaa metsätaipaleista maantien sarkaa.

Teiden risteyksessä, nurmikkokennäällä, istuvat huonosilmäinen Vikruutin ukko, vanha kulkukauppias, ja Veentaan Iivari, joka on päässyt laukunkantajan oppaaksi eli liehtariksi — kuten ukolla oli tapana sanoa — tämän syrjäkyläisille kauppamatkoille.

Lopettelevat murkinoimistaan.

Iivari oli jo monet viikot talsinut Vikruutin vierellä, tämän itsensä kantaessa laukkua ja tehdessä kauppoja.

Mutta näihin saakka hän oli tuntenut vain umpimielistä vierautta puolisokean isäntänsä parissa. Taipaleilla oli ukko tuskin sanaa ärähtänyt. Sokonsilmät sen mustapintaisessa naamassa vain tuijottivat elottomina jonnekin olemattomaan taivaanrantaan. Vanhanmiehen voimaton pihinä ja köhinä säesti laukunkantajan vempsahtelevia askeleita. Se oli Iivarin mielestä kuin keuhkotautinen ja kyttyräselkäinen yhtaikaa. Ja kammottavinta oli sen leuanaluinen parranvarjo, joka leikkasi kuin tummanpuhuva haava suonikasta kurkkua. Kun se tuontuostakin yskäisi korahtaen, sävähytti pojan sydänalaa, kuin olisi ukon viimeinen henkäys revähtänyt ilmaan avonaisesta haavasta.

Oliko ihme, että Iivari oli alkuviikot kulkenut talottomat taipaleet alituinen ikävä ja kammo painajaisena jossakin… hartioilla tai selkärangan värähtelevissä ytimissä. Ei ollut pojalla silloin muuta iloa kuin keskustella salaa kotoliiteristä tuomansa Käpy-oravan kanssa, jota hän kantoi pienessä häkissä kaikkialla mukanaan.

Mutta vähitellen oli tuo alinomainen kammonalaisuus alkanut helpottaa.

Sillä kylissä, kaupanteossa, oli ukosta tullut näkyviin toinenkin olento, lempeä setäukko ja huoleton kulkurimies.

Taloon tultaessa olivat useimmat kasvot tärkeän myrtyneet tai mutruilivat epäluuloisina. Mutta Vikruutti osasi laskea leikit. Jo talojen kujansuussa hän suoristihe varreltaan, ja veräjällä hän muuttui äkkiä kuin nuoreksi kulkurisälliksi, joka viekasteli emännät ja luritteli piiat ja haasteli isäntien ja renkien kanssa sekä luvalliset että luvattomat. Mutta lapsille hän oli leppoisa setäukko tai kuin… ihmeellinen tietäjä Itäiseltä maalta. Niin, sellaiseltakin tuntui joskus Iivarista.

Jos nukkui pirtin vakussa pieni lapsi, hamuili ukko sen lähelle, pisti jonkin pienen lelun vakun laidalle ja supisi liikutettuna:

»Kaunis olet, kaunis olet…»

Niin että olisi luullut hänet näkeväksi eikä sokeaksi.

Ja sitten hän saattoi sivellä luisevilla sormillaan pitkin pientä peittorisaa ja hyrähdellä puoliääneen kuin jokeltelisi lapsen kieltä tai siunaisi hänen unensa murheellisen hellästi.

»Ihan kuin tietäjä kaukaiselta maalta… laskemassa kultaiset lahjansa taivaallisen rinssin seimelle», alkoi silloin iloita ajatus Iivarin mielessä.

Isommat seinänvierellä seisovat tyttöset taas ukko tavoitti letinsaparosta ja pisti karamellin kouraan, niiaavaa tyttöä leuasta sipaisten.

Ja niin tapahtui, että ihmiset heidän taloon tullessaan unohtivat arkipäivän ja tekivät kauppoja kuin jonain aattopäivänä tai kissaviikolla.

Ukko olikin tokaissut kerran eräällä kyläkujalla:

»Ilomielellä kun pysyt ja leikit lasket ihmisille, myöt mitä haluat. Ne ovat, nääs, enimmäkseen murhetta täynnä ja maksavat mielellään pienestäkin ilosta.»

Näin oli Iivarin kammahteleva mieli rauhoittumistaan rauhoittunut, mutta yhä hän tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi pakolaiseksi, joka ei uskaltanut palata edes käymätieltä kotomökille.

Lammen vastapäisellä rinteellä, koukeroisten pikkusarkojen yläpäässä makaa harmaa mökki korvenlaidassa, kuin loivahartiainen mörkö kuusten siimeksessä. Mutta sen porraskiveä ja pihamaata paahtaa hellittämätön aurinko. Ja Iivarin silmiin se paistaa kuin kotipiha jäähyväishetkenä. Sen portailla seisoo Rosina-muori hyvästiä viuhtomassa. Ikävän hiukaisu sydänalassa alkaa poika taas, tuhannennen kerran, keskustella aljonsa kanssa, joka nälissään, kannolla, jyrsii kerkeästi kuusenkäpyä:

»Syö, syö, västäräkki… se, se… siinä on senkin käenpoika… Syö, syö, äläkä hyrrää, senkin siipimuurahainen… Käpy se, Käpy se… Kas, niin, Käpy-poika… Kas, kas! So-so-so… Pure, pure, hammasniekka, mutta älä kiukkuusi kuole…»

Ja Iivari nauraa höröllä huulet oravan yrittäessä purra häkin rautaisia puolapuita.

Mutta naurun mukana kiertyy hänen silmäkalvoonsa hämärtävää itkua.

»Orava-muori», hän saa vielä kuiskatuksi, kuin hyväilysanana äidilleen, mutta silloin sumenee koko orava häkkeineen, harmaa kanto, ruskeat petäjänkyljet ja koko maailma hänen ympäriltään. Hän näkee itsensä kotikujan viimeisessä polvekkeessa ja Rosina-muorin peittävän esiliinalla itkevät kasvonsa, jotka vieläkin katsovat Iivarin sydämestä kuin suloisen lapsen avuttomat kasvot.

Vikruutti nojaili laukkunsa laitaan ja katseli hämärillä silmillään pojan hommia. Herkällä korvallaan hän kuuli pojan niiskahtavan lyhyen itkuntapaisen ja samalla tuhahtavan kuin suutuksissaan. Hetken kuluttua kuuluivat hampaat kirahtavan yhteen, ja ukon korviin sihahti kirouksen tapainen äännähdys:

»Saatanan nulkit…»

»Niin se on, poika», ukko alkoi, »että täynnä on ihmisen sydän, jos siellä on kirouksen käärme ja samalla aikaa itkemässä tii-tii-tiaisen poika. Usko minulle mikä mieltäsi painaa, niin helpottaapa… Käy kuin sille varpuselle, joka pääsi pakoon houkutuskäärmeen kidasta. Puhu, poika, ei sinun tarvitse surujasi kaihtaa Vikruutin ukolta… Surun kaima on tämäkin mies.»

Iivari kuuli ukon äänen sorahtelevan erikoisen lempeästi, ihankuin pirteissä lasten kehtojen ääressä. Ja hän alkoi kertoa melkein hätäisen kiireesti niistä karvaista kotikylän tapauksista, jotka äsken olivat saaneet hänet kiraisemaan.

»Viime keväänä, muutamaa aikaa ennen, kun tulin teille liehtariksi, sain valmiiksi polkupyörän puolikkaan… Niin, niin. Se oli ihankuin oikean koneen takapyörä. Vain kummit ja laakerit olivat vähän toista maata. Sen puolaimet kiilsivät kuin hopealangat, vanne oli lakattu ruskeaksi. Ja jos pisti kepinpään sen keskusrenkaaseen, se pyöri hereästi, kevyttä vauhtia juoksijan mukana. Timpermannasin sitä koko talven ja keväällä möin sen viidestä markasta apteekkarin Tuure Kunnarille. Ja oli se koko värkki tuo poika. Oli näpistänyt setelin apteekin rahalaatikosta ja sai sitten isäpapaltaan roiman selkäsaunan.

»Se ei vielä sen kummempaa. Mutta kun ne raahasivat minutkin apteekille, kuulusteluille muka… Minkäs siitä… selvästä kaupasta minulle saivat. Mutta siitä alkaen rupesivat ne kirkonpuolen herraskaiset minua toljottamaan kuin jotakuta varastelulla elävää kulkuria.»

Iivarin silmät synkkenivät entisestäänkin. Kertomus jatkui pojan tuijottaessa leuka jämeränä polvien välitse maahan:

»Tuure Kunnar ja sen paras kaveri sahanpatruunan Allan alkoivat pitää vihaa. Panivat minun syykseni… muka sen pillikintun selkäsaunan. Ja sitten se tapahtui… sahakosken ylätokeilla. Herraspojat seisoivat myllyruuhen niskalla, kun minä olin tulossa lautatarhalta selässä kantamus vuoruulautoja. Tukkesivat tien. Kurkottelivat kuin kaksi pitkänokkaista variksenpoikaa minua vastaan ja alkoivat rääkyä kulkku oikosena:

»'Huurpoikke, huurpoikke! Rosinashuurpoikke! Saatanskollo, kukelikuu…
finntuppe, finnkollo… Sillä tavalla ne finnittelivät ja kukkoilivat.
Ja kun olin pysähtynyt, huusivat huikealla äänellä: 'Ruu-si-naa,
Ruu-si-naa.' Haukkuivat… ruippanat… sillä tavalla minun äitiäni…»

Iivari ponnahtaa istuinkiveltään ja elää tapauksen mukana käsivarsin, liikkein ja katkonaisin sanoin:

»Hyökkäsin kimppuun. Rukkasin… tokeilta ruuheen. Ja virta vei ne mukanaan… Myllynrattaan häkki tuli vastaan. Sinne ne litisti virran paine, niin että henkeä salpasi. Haukkoivat kuin lutikat seinän raossa. Ja minä kun makasin rähmälläni ruuhen lautakatoksella ja härnäsin: 'Huutakaa, vänskipojat, huutakaa kovemmin, ei tämä poika ymmärrä ruohtia. Kas, kas, sillä tavalla, tillittä, lillipoikke, jotta mammamuori tuo rusinasoppaa ja nella-paarnit saa pom-pommia… Sillä tavalla minä niille ryökäleille näytin, ja sitten minä pakotin ne tavaamaan tarkasti ja oikein äitini nimen. Ja sitten retuutin ne kauluksesta kuivalle.

»Mutta siitäkös syntyi herrasväissä meteli. Uhkasivat lähettää muka… kasvatuslaitokseen, sellaisten pahankuristen poikain rangaistuspaikkaan. Niin, niin, vankilaan suoraa päätä. Raahasivat sahanpatruunan eteen ja uhkasivat vallesmannilla. Ja Hontaalin konstaapeli jo meillä kävikin. Mutta se kun on hyvänahkainen ukko, niin ei sanonut äiti paralle mitään, vaan puhui minun kanssani liiterissä…

»Ne olivat vasta hikisiä viikkoja. Ajattelin karata korpeen, mutta en hennonut Rosina-muoria jättää häpeään. Minä vain maleksin, pelkäsin, istuskelin ojan penkalla ja odottelin jotakin pelastusta.

»Ja kukas silloin tuli? Vikruutin ukko… Poika pääsi liehtariksi! Ja tässä sitä nyt ollaan, mutta…»

Iivarin kulmalliset alkoivat taas rypistyä ja »äpärä» murtautui synkkänä tärähdyksenä hampaitten välistä. Elämän vääryys täytti hänen mielestään sinä hetkenä koko maailman. Pienen korvenpojan sielu oli takaa uhoavan umpilammen rutaista rantaa. Silmät katsoivat heleänkeltaista maantietä pitkin. Mutta ne eivät tuntuneet ottavan vastaan mitään kirkkautta. Ne pysyivät pimeinä.

Tuo kummallinen, repivä ja musta sana »äpärä» oli ne sumentanut.

Vikruutti oli noussut ja kopeloi poikaa hartioista. Koura oli luiseva.
Mutta turvallista hyväntahtoisuutta valui siitä Iivarin olemukseen.

Hän käänsi kasvonsa ylöspäin. Ukon naama oli huvittavassa naurussa, joka oli sekä katkeraa että lohduttavaa.

»Ja meillä kun ei surra», ukko alkoi. »Vai äpäräksi haukkuvat? Ei se tapa. Sisun se tekee.»

Käpsähti ukko samassa istumaan Iivarin vierelle.

»Nythän tässä vasta kavereiksi tultiin. Minä se vasta äpärä olen. Kohtalaisen talon poikana synnyttiin. Mutta emintimän toi isä-houkka taloon. Ja maantielle oli työnnyttävä tuonkokoisena pirulaisena…

»Koommin kaksikin kertaa olet minua rikkaampi. Ja nytkös hätää…
Minusta saat oikean kompuran isäukoksesi… Äläs mitä, äläs mitä…
Tulitpa ihan kuin rakkaammaksi…»

»Jopas nyt jotakin», Iivari naurahti peittääkseen äkkinäisen hyvänmielen merkityksettömiin sanoihin.

Ukko keplotti virkkuna tantereella. Ja kiimasi laukun selkäänsä.

2.

Matka jatkui pitkin ylämäkiä. Ukko otti tavallista pitempiä askeleita. Iivari kulki vierellä venyvin harppauksin, niin että orava keikkui häkissään kuin pahassa myrskyssä.

»Näin ne Rokkevellerit taivalta tekevät», hörähti Vikruutti seuraavassa alamäessä.

»Rokkevellerit», poika kimitti jätkytellen perässä.

Koko elämä oli kirkastunut yhtä rohkeaksi kuin kullankeltainen, huolettomasti kaarteileva maantie.

Mutta vanhus oli intoutunut ponnistamaan yli voimiensa. Parin kilometrin päästä hän tuupertui erään ahteen kylkeen. Hetkahti polvilleen eikä päässyt auttamatta pystyyn. Seuraavassa pitkässä ylämäessä hän läähätti kuin hengen hädässä, hiki noruili suurina karpaloina lakin alta ja kiilsi kosteana kaulasuonissa. Vihdoin hän vaipui kasvot kelmeinä ojanpenkalle ja katseli eteensä, puhumatta, kuoleman väsyneenä.

Autio kammo juuttui Iivarin mieleen.

»Ukko kuolee», välähti ajatuksissa. Mutta samassa taas kirkastuivat hänen silmänsä oivasta keksinnöstä.

»Ukko, minä otan laukun ja sinä otat oravanhäkin. Heisaa!»

Ukko teki voimattomasti vastustavan liikkeen. Mutta Iivari pinnisti jo ylös ojasta harteillaan laukku, jonka alta ei näkynyt muuta kuin vantterat jalat.

Mäen päältä poika kääntyi katsomaan. Vikruutti hiihteli perässä oravanhäkki hyppysissä.

Seuraavalla mäellä tokaisi Iivari käskevästi:

»Kävele sinä edellä. Tahdon nähdä Kävyn teikaroivan häkissään. Heisaa, sano' kulkurisälli!»

Ukko laputteli tottelevasti alamäkeen ja höpisi hyvillään:

»Jopas sain, jopas sain… potran pojan… potran pojan…»

»Jopas sait. Ja paina nyt, että hippulit vinkuu», huusi Iivari perästä.

Ukko huusi mäen alta:

»Luuletkos olevasi tirehtööri?»

»Äpärätirehtööri», karjaisi Iivari nauraen ja irvistäen.

Hän tunsi polvitaipeissaan, lonkissaan ja keuhkoissaan loppumattomain voimain ponnistelevan eteenpäin. Maantie avautui väljänä ja mittaamattomana.

KOLMAS LUKU.

1.

Avautui silloin Veentaan Iivarille ihmeellinen elämä.

Omin silmin ja Vikruutin ukon opastuksella paljastui vähitellen hänen näkyvilleen suuri taistelu, jota käytiin sitkeänä kamppailuna korpikylistä suuriin kauppa- ja teollisuuskeskuksiin saakka.

Suomalaiskansan pojat ja miehet hyökkäsivät ensi kerran kokonaisena kansanvaelluksena koreuden ja mammonan pääpaikkoihin, saalistaakseen hekin osansa Suomen kamaran ja kansan työn tuottamista rikkauksista, jotka vieras verinen kapitalistiluokka yhä piti hallussaan ylpeät konkonenät sojossa suomalaisrahvasta vastaan.

Tosin jo miespolven ajan kansasta syntyneet suomalaiset miehet olivat maaseudulle levittäytyneet kauppamiehinä pieniin kyliin, joskuspa kaupunkeihinkin.

Mutta vasta nyt, uuden vuosisadan hyökätessä esiin, tunkeutuivat suomalaiskansan raatajat, onnenonkijat, saalistajat, kekseliäät neropatit ja todelliset taistelunmiehet kaikilta puolilta kohti suurten tehdasalueitten koneitten kohinaa. Alkoivat hääriä komeitten liikehuoneistojen portaissa ja seisoskella kultapankkien eteisissä.

Oli kuin olisi jostakin loistanut jokaisen silmään maan keskeltä kohoava Mammonan vuori, jota kohti hamuili silmät kiiluvana köyhyyttä ja vääryyttä kokenut, mutta myös tietämättömyyden ja laiskuuden pankolla oljennellut Suomen kansa.

Niinä kolmena vuotena, joina Iivari Vikruutin ukon rinnalla ansaitsi leipäpalan itselleen ja äidilleen, hän näki kaikesta tästä vain osan. Mutta hän oli kokeva tuon taistelun vaihe vaiheelta. Ja nyt jo sen hän aavisti.

Yhä seurasivat häntä haaveelliset näyt kullasta ja marmoripalatseista. Häntä hurmasi maanteiden rohkea elämä. Tuli tuttavia kokonainen maailma. Jos jonkinnäköistä ihmistä… tavallista kansaa, puotipoikia, oikeita puukhollareita, pikkukauppiaita ja kammottavia konkurssihaaskoja, jotka ajelivat pitäjissä ostelemassa polkuhintaan vararikkopesiä, joutui tapaamaan päivästä päivään.

Pysähtyivät keskellä taipaletta, tupakkaa ostamaan, monenlaiset Artturi Toikat, jotka pyörillä ajelivat ja rahaa tienasivat koijarikonsteillaan. Ja ne pojat ne vasta arvossa nousivat.

Eräänä kesäisenä poutapäivänä ajeli vastaan Artturi poika jo kestikievarikyydillä. Ja rattaitten perälle oli köytetty monihelainen, suuri kauppamatkustajan kapsäkki.

Oli perustanut kaupunkiin oman välitysliikkeen. Eikä myynyt enää vain postikortteja ja valokuvasuurennuksia, vaan myös hiusneuloista, nauhoista, guttaperkakammoista ja karamelleistä aina kravatteihin ja huopatossuihin asti. Ja arkun laitaan oli maalattu:

ARTHUR TOIKKA AKENTTUURI

Ei ollut ylpistynyt. Pysäytti ja tarjosi Vikruutille tupakat.

»Joo, joo, Pollella pääsee ja akenttuurilla tienataan», vastasi vaeltajien ihmettelyyn. »Nyt on tämä poika ruuvittari ja heiluu päivästä päivään kuin tärpäntikkeli… Mitenkä trotsii kinttukauppa?»

»Siinä kävelee», ukko tokaisi.

»Juosta sen pitää, sano' Kaakon Nikki», huijasi Toikka ja löi kyytipojan ruoskalla konia selkään.

Sinne katosi.

Iivari tuijotti jälkeen ja tunsi pientä noloutta. Oli kuin joku olisi ihitellyt heille tätä vaivalloista patikoimista yletön taakka selässä.

»Taitaisi olla meidänkin aika hankkia paremmat värkit ja päästä suuremmille markkinoille.»

»Ei me, poika, herroiksi keplotella eikä kaakilla ajeta, me vain kävelemme ja sitten pannaan pystyyn sellainen kauppa, ettei Toikka muuta kuin portinpielessä pokkuroi. Kas, näin ikään…»

Ja ukko teki hullunkurisia kumarruksia.

Iivari hörähti nauramaan.

Kerran syyskelillä ajoivat kaupungista entistä kotiseutua kohti upeat kääsit, joissa istuivat koulusta lomalle ajelevat Tuure Kunnar ja sahanpatruunan Allan.

Sininen, hopealyyrainen lyseolaislakki oli nuorilla herroilla päässä.

Eivät olleet tuntevinaan. Eivät päätänsä kunahuttaneet. Eikä Iivari sanaakaan sanonut. Mutta hän tuijotti pitkän tovin herraspoikien jälkeen. Katkerahko itkunilme ja kaukainen, äärettömän hämärä kostonajatus paistoivat riutuneina hänen kasvoiltaan. Mutta nuokin olennot tuntuivat olevan jossakin ehdottomasti erillään hänestä, tyhjän tilan takana, jonka tuolle puolelle ei kannattanut iloita eikä kadehtia, ei rakastaa eikä vihata.

Jo toisena kulkurikesänään hän oli saanut itseensä tällaisen kummallisen tunnelman kaikkiin muihin olentoihin paitsi äitiinsä ja Vikruutin ukkoon nähden.

Se oli keräytynyt vähitellen tajunnan pohjalle mökeistä, taloista ja kartanoista. He möivät ja laskivat leikkiä tuvissa ja pihamailla elävien ihmisten kanssa. Ja nuo ihmiset monesti heidänkin kanssaan. Mutta keskenään he puhuivat aivan toisin kuin hänelle ja Vikruutin ukolle. Heissä, kulkukauppiaissa, vaikka he olivat rehellisiä, tavallisia ihmisiä, oli muiden mielestä sittenkin jotakin epäiltävää, kuin olisivat olleet mustalaista tai jotakin muuta vierasta rotua.

Iivari piti vaatteensa puhtaina ja saappaat kunnossa, etteivät vain likaisuutta tai rentunnäköisyyttä olisi karttaneet. Tämä ei auttanut mitään. Laskivat yhä leikkinsä kuin tyhjän takaa tai yht’äkkiä, varsinkin kahdenkesken joutuessaan, vaikenivat kammahtaen.

»Mikähän onneton parka tuokin lienee», sanoivat jonkun silmät.

»Lie jos jotakin tehnyt… tihutöitä», uhosi toisen katse.

»Varastelevat sivuammatikseen», pisti kolmannella.

Aluksi tuo kaikki oli ollut Iivarille tuskallista. Mutta vähitellen hän oli alkanut siihen tottua.

Hänhän oli noussut jo melkein nuorukaiseksi. Pihamailla vilkuilivat tytöt häneen tietävän näköisinä. Olivat olevinaan välinpitämättömiä lähemmäksi tultuaan. Mutta Iivari rupesi aavistelemaan, että kulkuripoikaan ne naisihmiset taisivat vasta ahvattuja olla. Ja nuoret veret heilahtelivat hänessäkin iloisena läikäyksenä sinne tänne, sekä jäseviin piikoihin että hoikkiin tyttäriin.

Tämä tällainenkin alkoi vähitellen kuulua ikäänkuin kaupantekoon. Eikä sillä paljon ihmeempää tarkoitettukaan. Nuo kaikki heilahtavat helmat, vilhuvat silmät ja ohuen nutun alla vilpoisessa hämärässä kuumottelevat rinnat, nuokin olivat hänelle, tulevalle ja lähtevälle, kiellettyä elämää. Ei sitä osannut lähestyä…

2.

Mutta kerran he poikkesivat tienvarren torppaan juomista saamaan. Katsahtivat hämärään porstuaan. Tuli porstuan perältä maitokamarin ovesta viilikehloa kantava tyttö. Lähestyy ovenpuolen valojuovaa hidastaen käyntiään.

Iivari näkee solakan jalkapöydän astuvan valoon. Ohut sinisenkirjava helma kuultaa läpi. Hame on monien kesäpyykkien kuluttama, huolettomasti sitaistu vyötärölle. Sen poimuissa on hämärää lämpöä. Ja nyt… tyttö seisoo kokonaan valossa. Kasvot ovat auringossa paahtuneet. Mutta niissä ei ole mitään punakkuutta. Ne ovat vain himmeät. Ja päivässä vaalistuneet hiukset näyttävät sitäkin valkoisemmilta.

Tyttö astuu kynnyksen yli porraskivelle. Hän hymyilee vierastavasti.

Iivarin tajun läpi häivähtää kuva kotomökin porraskivestä, joka oli päivänpunertava kuin tuo tuossa… Hän jää katsomaan tyttöä silmiin.

Jalkaansa ontuva karitsa on pihanurmella nuorasta keppiin sidottuna ja nyhjäisee nyt Iivarin polvitaivetta.

Samassa on tyttö kadonnut aittaan ja tuo tullessaan matkalaisille tuopillisen sinttupiimää.

Odottelee miesten juodessa. Iivari katselee taas tuopin reunan yli hänen silmiään. Ne vetävät puoleensa. Mutta niistä on vaikea saada selvää.

Kenties vaikka olisivat tavalliset hätäräsilmät. Luomet ovat jollakin tavalla sairaat, kuumeiset, silmäripset kosteat ja kuin toisiinsa sekaantuneet. Mutta tämänkö tähden juuri niissä on ihmeellistä houkutusta, jotakin sihertävää salasyntisyyttä, mikä viettelee Iivarin katselemaan hänen vyötäröänsä, josta näkyy valkeata paitaa liian lyhyen puseron alta?

Tyttö ottaa Iivarin kädestä tyhjän tuopin.

Tuossa ne ovat ihan lähellä, katsovat alhaalta ylöspäin… Paljonkos Iivari niistä ymmärsi. Mutta ne olivat lakanneet sihertämästä. Ja niihin oli kerääntynyt kuin taian voimasta kaikki se ihanuus, mikä tytössä oli muualla huolettomassa epäjärjestyksessä.

Iivari oli nähnyt pihamailla ja aitovierillä lukemattomia tyttöjen silmiä. Niitä oli ollut tyhjiä, oli ollut hailakan lempeitä tai kuin täysinäisiä, ruskeita petäjänkäpyjä, iloisia tinanappeja tai tähtimäisiä, elottomia koreuksia. Näissä oli kaskimaiden sauhua, hiilakansinistä ilmaa ja näkymätöntä tulta.

Vai olisivatko nuo pehmeät silmät olleet vain muinaisten savupirttien uudestisyntynyttä kauneutta?

Iivari ei sellaisia osannut kysellä. Mutta hän tunsi kipeänä riipaisuna, että nuo silmät eivät häneltä unohtuisi vielä kymmenenkään penikulman päästä.

Ei puhuttu koko aikana montakaan sanaa. Miehet painuivat suurempiin asumuksiin kauppoja tekemään. Ja Iivari, joka jo ajat sitten oli ottanut melkein koko myönnin haltuunsa, oli tänä päivänä reippaalla päällä. Hän määräsi hinnat, alensi, alensi taas ja työnsi kouraan muka melkein ilmaiseksi. Lahjoitti tytöille hiusneuloja, silkkinauhanpätkiä ja pyöreitä peltiselkäisiä peilejä. Mutta joka talosta jäi voitolle. Niin oli hullulla tuulella, etteivät osanneet olla ostamatta, vaikka olisivat olleet saivarpäisiä kitupiikkejä.

Ja ukko hyvitteli kujilla:

»Pohatta tulee Vikruutin pojasta… oikea narinkkajuutalainen…»

»Myön vaikka oikean silmämunani, jos saan tuohon kouraan kokonsa kultaa», Iivari rehenteli.

Illan tullen kierrätti Iivari ukon aamuiseen mökkiin yöpuuta hakemaan.

3.

Aitan matalalla kuistilla istui Iivari tytön kanssa. Olivat jo tutuksi tulemaisillaan. Puolikas aurinkoa paistaa selän takaa.

Ukko polttelee torpan kynnyspuulla. Isäntä ja emäntä ovat jo yötiloillaan.

Sairas karitsa kiertää pientä liekaansa, pysähtyy, pitelee toista etujalkaansa koholla ja määkäisee nuoren emäntänsä edessä.

Iivari puhuu rentoja asioita, sellaisia, ettei ole ennen osannutkaan. Hän ei voi olla remahtamatta nauramaan, kun kuulee, että tyttöä sanotaan Nillaksi eli Kunillaksi.

Nilla kikahtelee Iivarille, kukertaa kukerruksiaan pitkän sarjan ja liikahuttelee välillä huuliaan niin lipovasti kuin aikoisi latkia maitoa pienestä kupista.

Hänen silmissään ei ole enää hiilakasta sineä. Ne ovat kuin tummat haavat, vailla väriä. Poski hivelee Iivarin rintapieltä. Katseen upottavasta syvänteestä näkee poika estelemättä mitä haluaa. On kuin näkisi tyhjän kautta omat tuntemattomimmatkin halunsa… Vai onko hän itse, tuo kuuma ja hervoton torpantytär, siellä silmän pohjalla alastomana makaamassa, kipeän pehmeät silmät kuin unisella kissalla? Ja tuo hengityskin korvanjuuressa… kuin hyväilyä hyrräävällä mirrillä…

Ontuva karitsa nuhjaa otsaluutansa Nillan polveen.

Se liikahtaa pehmeästi.

Iivarin sekoavat ajatukset ja suuri käsi liikkuvat tytön kainalossa ja hartioilla. Luisevat sormet rusentavat ärsyttävää olkapäätä. Tekee mieli rouhaista se olemattomiin.

Tukahduttava äänettömyys tulee jostakin. Saamattomuuden häpeä alkaa takoa Iivarin ohimoissa. Aitan ovi on lengollaan. Ja poika tuntee näkemättäkin sen mustan oviaukon selkänsä takana.

Nillan silmät siristyvät kiusoitteleviksi viiruiksi. Hän ei enää kujerra, ei naura. Hänessä on jotakin pientä, pyöreää, köllöttelevää matoa… kuin kiiltomato kesäyössä… houkutteleva ja lähipitäin kammottava.

Iivari on tolkuttoman arka. Kurja, mitätön mato kiiltomadon fosforiloisteessa.

Nilla hamuilee karitsaa leuasta. Tarttuu sen etulavan alta. Eläin ja tyttö tappelevat keskenään. Ja kohta makaa karitsa sylissä.

Iivari tuntee vapautuvansa äskeisestä painajaisesta. Hän alkaa tukistella karitsaa villoista. Puristaa sitä niskasta. Röhähtää nauramaan.

Vetää rennosti tyttöä toisella kädellä vyötäröiltä ja tökkää elukkaa toisella kupeeseen. Käy yhä kovakouraisemmaksi. Eläin reutoo, potkii. Potkaisee lopulta takajalallaan raivokkaasti.

Pieni kavio repäisee Nillan ohuen hameen pitkälti halki. Ja karitsa retkahtaa maahan.

Tytön silmät säikähtyvät. Mutta hän ei osaa mitään. Hän ei halua kaikkea osata. Silmälaudat sulkeutuvat. Kulmien alla on vain huikaiseva tummuus. Suu huohottaa avoimena.

Iivari on kiertänyt pitkät kätensä kainaloihin ja jalkoihin. Hän, laukunkantaja, hänkö ei jaksaisi nostaa! Jalkajäntereet ponnistavat. Tyttö makaa hänen käsivarsillaan. Aitan ovi nielee heidät. Hyrisevä hiljaisuus pihamaalla. Ovi painuu lonksahtaen kiinni.

Vikruutin ukko haroo hetken leuanaluspartaansa. Kopauttaa piippunsa kynnyspuuhun. Kömpii tuvan puolelle.

Aitta jää yksin mäenrinteelle. Sen pääty ui kesäyön valossa kuin leikki laivan iloinen keula.

NELJÄS LUKU.

1.

Syyskesällä, eräänä pyhäisenä päivänä, palasivat kauppiaat samaan kylään.

Iivarilla oli ensi kerran elämässään uutena ostetut, melkein herraskaiset nauhakengät. Mutta ne eivät olleet jalassa, vaan laukussa päällimmäisinä. Ja jalkaan ne piti pantaman vasta kylän laitamalla. Siihen asti painoi Iivari laukku selässä paljain jaloin maantien piennarta, jonka kostea nurmi hyväili jalkapohjaa ja solui mukavasti varpaitten lomitse.

Ja kukkarossa oli Iivarilla rahaa.

Mutta sen sisimmäisessä lokerossa oli kultaakin kalliimpaa… Nillan kirjoittama rakkauden kirje. Se oli luettu sataan kertaan kuukauden aikana. Eikä voinut olla rakastuneelle nuorukaiselle sen taatumpaa tyttönsä rakkauden ja uskollisuuden panttia. Se kuului sanasta sanaan seuraavasti:

»Kerihtin sen valkian lampaan. Sain naulan villoja. Luukampaa jonka Lemmen Pantiksi sinulta sain kesäyön aamuna olen Pyhä päivinä pitänyt ynnä itseäni peilannut siitä pyöreästä peilistä. Ikävä on kovasti. Eikä se ihmekään ole kuin ei sen kesäillan jälkeen oo aittani ovea muille Riiareille avattu. Omalle Reissusällilleen

Kunilla Mäenpää.»

Kirjeen lapselliset koukerot olivat Iivarin silmiin suloiset kuin Nilla itse. Hän näki niiden lomitse tytön pienet varpaat, nilkan huvittavat kuoppaset ja pikkuiset, kutittavat sormet. Suloista oli sitä muistista tavata. Laukku ei painanut mitään. Ilma oli ukkoskuuron jälkeen kuultavan raikas. Maa oli lämmin, poika nauroi molemmilla suupielillään.

Hetken ne tulkitsivat rehentelevää ajatusta:

»Siellä se istuu aittansa portailla kauppamiehen tuleva rouva.»

Suu vääntyi yhä enemmän messingilleen. Laukun sivulokerossa oli silkkipaperiin ja sitten sanomalehteen kääritty silkkihuivi, oikea hartiahuivi, jossa oli ylt'ympäriinsä raskaat silkkiset hetaleet. Sen kirjavia kuvioita oli ihana muistaa. Se oli kihlahuivi.

Se kun kääräistään näkyviin, niin… sopiipa katsoa, ettei… tässä olla mitään tavallisia jätkiä.

»Jeevelin peeveli!» Iivari hokaisi suuressa ilossaan.

Huivi oli ostettu läheisestä kaupungista, jossa Iivari oli nähnyt ensi kertaa elämässään muutamia tehtaitakin.

Siihen kylään oli poika ollut hukkuvinaan kuin muurahainen kekoon. Ei ollut kukaan osannut sanoa äpäräksi. Ei siellä ollut katsottu toista sen vieroksuvammin kuin toistakaan. Kukin piti huolta omista hommistaan eikä toisten. Heitä rentummatkin olivat vain rentoina kävelleet tai kiireissään juoksujalkaa painaneet. Kyllä katu kesti, eikä raja-aitoja näkynyt.

Siellä oli Iivarin päähän painunut vuorenvarma ajatus: Sinne oli kaivettava jalansija ja sitten lennätettävä Nilla vierelleen vaimoksi… oikeaksi rouvaksi.

Ensi kerran koettu kaupungin humina ja se kultainen kimmellys, jonka hän oli saanut rakastettunsa silmäterästä juhannustienoisena yönä, olivat muuttaneet Iivarin muutamassa viikossa oikeaksi röyheärintaiseksi miehenaluksi.

Nurmikkokolostaan eksynyt kastemato kiemurteli kovalla maantien hiekalla kiivasta vauhtia. Iivari tallasi sen jalkapohjansa alle.

»Vaikka käärme… ei meillä sumeilla», hohahti kulkija.

Korvesta nousi pari höyrypatsasta muurahaispesistä. Tehdaskaupungin kuva nousi samassa uudestaan hänen tajuunsa. Maailma oli hänen silmissään rannattomana sauhuna ja rikkauden merenä.

Hän istahti suurelle kivelle. Pani puhtaat sukat ja uudet kengät jalkaansa. Katsoi kukkaroansa. Siellä se oli tallessa Nillan kirje… keskimmäisessä kulumattomassa lokerossa. Huivipaketin hän asetti varovasti povitaskuunsa. Ja lopuksi pani paitansa kiinni uudella kullanvärisellä kaulusnapilla.

Sitten silmäsi taaksepäin. Mäen lapetta hönttää perässä Vikruutin ukko, niin että oravanhäkki heiluu suuressa kaaressa.

2.

Kylässä olivat iltamajuhlat käynnissä. Niitä vietettiin Markkulan talon uudessa riihirakennuksessa, joka juuri salvumiesten kourista lähteneenä seisoi tienvarressa keltaisen puhtaana ja köynnöksin koristettuna.

Sen edessä kummulla huojui vinossa asennossa oikea juhlaportti ja vieläkin ylempänä pitkä, laudoista kyhätty ravintolapöytä.

Tällaisten tapausten eteen sattuessa oli ukolla ja Iivarilla tapana pystyttää tupakkakauppa.

Tällä kertaa jäi kuitenkin kaupanteko yksinomaan ukon huoleksi. Sillä Iivari oli oikaissut suoraan kohti Mäenpään torppaa, povessa lämmittävää silkkiliinaa tuontuostakin varovasti kouraisten.

Vikruutti löi kauppalaukun syrjälleen portinpieleen ja latoi sille tupakkavarastonsa.

Mutta ylempänä ravintolapöydän luona seisoskeleva Kalle Hoppa kävi tärkeän näköiseksi. Häntä närkästytti kilpailija, sillä hänellä oli erikoisoikeus juhlan ravintolahommaan.

Sitäpaitsi oli Kalle Hoppa eli Hoppa-Kalle, kuten häntä yhä kylällä haukuttiin, lukemattomia portaita ylempänä kauppias-säädyssä kuin tavalliset kulkukauppiaat, joita hän summamutikassa sanoi kaikkia laukkuryssiksi.

Kauppias Hoppa ei ollut koskaan alentunut sellaiseksi kulkukoiraksi.
Hänen takanaan oli vakaa ja arvokas liikemiesura.

Oli alkanut oppipoikana läheisen kirkonkylän leipurilla. Ja jo silloin oli hänessä tullut ilmi epätavallisia liikeneron tunnusmerkkejä. Ei ollut tosin mitään erikoisen poikkeuksellista siinä, että hänen oppiaikansa oli ollut etupäässä selkäsaunojen vastaanottamista leipurinsällien tottuneista ja lämpöisistä kämmenistä. Mutta jotakin taittumattoman sitkeää oli ollut se hammasta pureva, mykkä äänettömyys, jolla Kalle-poika oli ottanut vastaan säännölliset selkäsauna-annoksensa.

Sitäpaitsi… jo noissa koettelemuksissa hän oli esiintynyt ei ainoastaan selkäsaunan ottajana vaan myös tietoisena marttyyrinä. Sillä mikä oli lopultakin tehnyt hänestä kaikkien nyrkkien jokapäiväisen maalitaulun?

Hänen tiedonjanonsa. Oppipoika Kalle luki illat, iltayöt, aamupuhteet, ruoka- ja työajat. Niin, myöskin työajat, milloin piilossa jauhomakasiinissa tai vintin rappusten alla tai uuninpäällä tulisessa pätsissä. Hän luki huulillaan, silmillään ja korvillaan. Melkeinpä taikinaisilla sormillaan. Luki romaaneja kokonaisia pinkkoja, pinoja ja lainakirjastoja. Eikä mitään muita kuin romaaneja. Ja kulutti hän kaikki vähät tienestinsä kelloromaaneihin, niin että tuskin ehjää sukkaa tai paitaa enää kykeni päällensä hankkimaan.

Tämän vimmatun lukuhimonsa tähden hän etupäässä selkäänsä saikin.

Mutta juuri siitä, palavan intohimonsa ja kihelmöiväin mustelmainsa kiirastulesta hän noppasi eräänä hetkenä koko elämänsä neronkipinän.

Sattui niin, että hänen äitivainajansa sisar, Tyttö-Miina, kuoli kuin vahingossa, jossakin pirtinnurkassa, ja akan sukanvarresta löydettiin kaksisataa markkaa, jotka Kalle poika peri.

Jos Hopan Kallella tänä kummallisena päivänä ei olisi ollut kirjahimoansa ja kirveleviä kokemuksiansa, ei hän varmaankaan olisi paljonkaan perinnöllään tehnyt. Mutta nyt.

Hän perusti kelloromaanikaupan, sillä hän tahtoi lukea, mutta päästä selkäsaunoista.

Kaikessa salassa hän livahti läheiseen kaupunkiin. Sai täältä ostetuksi armottoman suuret pinot lituskaisia vihkosia »Kuningatar Draagan synkeää rakkauden tarinaa». Ja pani lopuilla rahoilla ilmoituksen lehteen:

TIETOA RAHAA ILMAISTA RAHAA JA SYTÄMEN VIISAUTTA

    Silinterikello joka miehelle ja naiselle ja
    herralle ja narrille kun olette lukeneet ja
                maksaneet

     40 kirjaa Kuninkaatar Draagasta ja tämän
      Rakkauden ylenpalttisista tapauksista.

HUOM! HUOM!

          Varma takuu. Draagasta että
                Kellosta

Ilmoituksen otsikosta tuijotti synkeäkulmaisen Draagan kuva, ja alla seisoi Kalle Hoppa osoitteineen.

Siitä se oli alkanut. Pari vuotta oli kertynyt romaaneja ja rahaa.
Tosin oli tullut rettelöitäkin kelloja pärmänttäävien tilaajien kanssa.
Mutta siihen mennessä oli perintö kasvanut kymmenkertaiseksi.

Ei tullut enää hätäpäiviä Kalle Hopalle.

Hän perusti kirkonkylän myllärin tyhjänä seisovaan pärevajaan limunaatitehtaan, ikäänkuin hengenjanonsa maalliseksi ilmennykseksi. Ovenkamaraan lyötiin puhdas päre, jolle riitattiin timperikynällä:

KALLE HOPPA TEHTAALIA

Siitä se oli lähtenyt… yhä äveriäämpi rikkaus. Ja kaiken kukkuraksi oli syntynyt myös oikea puoti, jossa myötiin vehnästä, paakelseja, limunaatia ja syrjähyllyltä päättyneen kelloromaanikaupan päivänpolttamia jäännöksiä…

Näiltä ajoilta hän oli vallannut syrjäkyläisten juhlatkin melkein kuin monopolikseen. Varsinkin kun hänellä ohjelmansuorituksissakin oli kulumattomat ansionsa.

Ei kukaan osannut matkia sillä tavalla kuin Hoppa-Kalle kollikissan naukumista, sammakon kurnutusta ja keväistä lemmenkuherrusta, joista hän oli rakentanut loistonumeronsa. Syrjäkyläisen kansan karkea maku hyväksyi hänet koko seutukunnan parhaaksi taiteilijaksi.

Oliko ihme, että tällainen herra katsoi portinpielessä nyhjöttävään ukkoon puolittain närkästyneenä, puolittain kärsivän näköisenä.

Hänen leveällä ja lattealla naamallaan, johon pienehkö nenä oli istutettu melkein kuin lumiukolle, pysyi muuttumattomana tämä loukatun kärsivä ilme. Mutta hänen väärähköt jalkansa seisoivat tarmokkaina maata vasten. Lattea vartalo, joka oli suuriluinen ja lonkkien kohdalta huomattavan leveä, mutta toistaiseksi vailla porvarillista vatsaa, ojentui uhkaavana matalan pöydänreunan yläpuolelle. Liian leveä oli leukakin. Mutta se oli painettu rintaa vasten, niin että kyhmyinen otsa työntyi uhkaavana alamäkeä kohti.

Siinä seisoi kummallinen sekoitus uhkaavaa ylemmyyden tuntoa ja haikeata kärsivällisyyttä. Itsetietoinen »tehtaalia» oli yhtynyt samaan maalliseen olemukseen loukatun »taateilian» kanssa.

Iivari oli hakenut turhaan Nillaa kotoa.

Hän tekee nyt ukon avuksi kauppaa ja etsii samalla Nillan näköistä parveilevalta juhlakentältä.

Äkkiä… tuolla pöydän kulmalla… seisoo Nilla jonkun kylänpojan kanssa. Juovat keltaista limunaatia.

Iivari huudahtaa ja ojentaa kätensä. Tämä herpoo hiljalleen. Nilla ei huomaa. Hän hekottaa, kilistää lasiansa, särpii sen laidasta, nyhjäisee kavaljeeriaan ja tarttuu lopulta hänen kainaloonsa.

Iivari kulkee roimin askelin pöytää kohti.

»Nilla», hän huudahtaa mielenliikutuksesta sortuvalla äänellä.

Tyttö sävähtää, mutta tointuu samassa.

»Kas vaan… mitäs reissusällille kuuluu?»

Ojentaa kätensä ja vetää sen takaisin.

Iivari sopertaa häveliäästi, läheisellä äänellä:

»Tule tänne…» Ja samalla hän vie vaistomaisesti kätensä povelleen, jota kuumottaa hänen riemullinen salaisuutensa.

»Eipä tässä taida joutaa näiltä omankylän kavaljeereilta», Nilla sirkuttaa ja tarttuu taas pojan kainaloon.

Iivarin käsi haparoi neuvottomana.

»Minulla on tuota… Nilla!»

Viimeisen sanan hän syöksee karkeana syytöksenä.

Tyttö alkaa kikattaa pieni suumalo pyöreänä.

Sipristää toisen silmänsä, nikkaa toisella veikeästi:

»Aikansa kutakin sano' pässi, kun päätä leikattiin…»

Ja taas kuului luikertava nauru, samanlainen kuin kerran aitan kuistilla.

Kikatus hukkuu samassa nuorukaisen hohotukseen ja Kalle Hopan rämähtävään nauruun.

»Eipä ole tuohesta…» alkaa kylänpoika.

»Ei laukkuryssilläkään», räjähtää Hopan Kalle.

Muutakin väkeä alkoi kertyä. Se tuijotti Iivariin kuin markkinarahvas posetiivarin narriapinaan. Siinä oli halveksivasti luimistelevia kasvoja, oli pistäviä silmiä, joissa synnynnäinen ilkeys haki uhria nautinnokseen. Höllästi virnuilevat suut tekivät elottomia liikkeitä. Ja nokkelammat alkoivat nakella sutkauksia, tolkuttoman näköisenä seisovan kulkurin kustannuksella.

Nyt vasta alkavat Iivarin sumentuvissa aivoissa kuulua Nillan äskeiset sanat pässistä kaikessa kauheudessaan. Heidän ihmeellisen karitsansa, joka oli ollut kuin… Jumalan karitsa… senkö tuo tyttö nyt häpäisee iljettävällä sutkauksella?…

Hänen nyrkkinsä puristuvat.

Hän ponkaisee kahdella suurella askelella pöydän luo, painaa nyrkkinsä sen kulmalle ja katsoo ruumis etunojossa Nillaa kasvoihin.

»Minulla olisi asiaa Nillalle ja… heti!»

Nilla neiti räpytteli somasti kosteita silmäripsiään, hymyili salavihkaa ja naureskeli ärsyttävästi:

»Ei kiirettä kirkkoon…»

»… pappi on vielä paitasillaan», kylänpoika hohotti.

Nilla nikkasi taas merkitsevästi Iivarille ja alkoi vetää seuralaistaan poispäin.

Mutta Iivarin suonet olivat pakahtua tuskasta ja suuttumuksesta. Hän työnsi nyrkkinsä alaspäin ja oli kuin hyppäämäisillään pöydän yli. Tämän irtolaudat kohosivat ja pulloja, kuppeja, laseja ja leivoksia vieri maahan.

Nilla oli kadonnut. Mutta herra Hoppa karjui:

»Maksa vahinko, roisto! Rahat tänne. Katsokaas, hyvät ihmiset…»

Uteliaita kertyi yhä enemmän.

Poika repäisi kukkaron taskustaan ja heitti summamutikassa hopearahoja pöydälle.

»Riittääkö, pullamaakari?»

»Ulos, kilometritehtaalle, laukkuryssät! Nähkää nyt hyvät ihmiset…
Hoi, ukko, siellä! Painu matkoihin! Nähkää nyt…»

Ympärillä olevat kyräilivät kauppiaan puolesta. Sieltä täältä kuului murinaa. »Laukkuryssä!» rähähti pari kertaa joukon takaa. Lihava talollisenpoika seisoi älliönä lähinnä.

Iivari remahti lyhyeen nauruun, joka päättyi halveksivaan karjahdukseen: »Tolvanat!»

Huitaisi kädellään. Portilla keikahti täysinäinen laukku hartioille, niin että nahkahihnat viuhahtivat. He painuivat mäkeä alas.

3.

Aamuyöstä Iivari seisoo Mäenpään torpan pihamaalla.

Hän ei ole saanut rauhaa. Koko yön hän on kahlannut tienvieruisia kangasmaan kanervikkoja. Laakeilla kallioilla poika on maannut suullaan ja repinyt hopeanväristä sammalta kourillaan. Tuskin näkymättömiä polkuja hän on seurannut haikean väsyneenä, kunnes ne ovat loppuneet olemattomiin. Ajatuksettomana on hän tuijottanut läpi oudonkuulakan lehvistön nousevaa aurinkoa kohti.

Mutta aamukylmä havahdutti hänet alastomaan inhoon.

Tuossa kulki mittari-mato. Kärpässienen myrkylliset silmät tirkistelivät sanajalkojen viereltä, joiden lehtien alla oli kammottava hämärä.

Sanajalan lehdeltä putosi kelmeä mato. Hetken kuluttua toinen. Poika tuijotti älyttömänä. Muutamain sanajalkojen hiutuneet lehdet olivat kuin kämmenet, sormet sisäänpäin koukistuneet. Palaneet kädet… hiiltyneet sormet… kammottavasti ihmiskäden näköiset…

Kastemato, jonka hän oli rusentanut tullessa maantiellä, muistui jotakin tietä mieleen. Muinaisen aitan hämärä muuttui sanajalkametsän kosteaksi varjoksi, jossa itujen näköiset madot kiemurtelevat.

Tuo niljakas kiemurtelu… sekö oli rakkautta? Kaksi matoa! Tai kuin myrkynkirjava kärpässieni ja juopunut toukka…

»Miksi hän kielsi minut ihmisten edessä? Niin, miksi?» tuli pakottava ajatus. »Siksikö, että olen kulkuri, vai siksi, että olen äpärä?»

Nämä kysymykset olivat ajaneet Iivarin Nillan aitan eteen. Hän löi pari kertaa luisilla rystyillä oveen. Alkoi kuulua kahahtelevaa liikettä, ja raapaistiin tulta.

»Jos olet yksin, avaa, muussa tapauksessa ei tarvitse.»

Ovi lipsahti hiljaa ja nopeasti raolleen.

»Tule, Iivari tule…» sirkuttivat näkymättömät huulet. Kuumatuoksuiset käsivarret ja rinnat halasivat tulijaa.

»Mitäs sillä tavalla äksyilet? Koko yön olen maannut valveilla ja…»

»Miksi kielsit minut ihmisten edessä?» tuli Iivarin suusta kuin katkismuslukuna, ja kovat kädet työnsivät Nillan vuoteen laidalle.

Tyttö kiepsahti somana keränä vuoteen seinäviereen ja virnisteli sormi suulla.

»Kun ma heinällä heitän… Etkös sitä tiedä, että kun tyttö on vikisevinään, niin siitä se vasta…»

»'Äpärän' vai 'laukkuryssän' vuoksi?» Iivari jatkoi tinkimättömästi, suuri nyrkki oman leukansa alla.

»Kaikkihan ne pilkkasivat kylänpojat ja akat lentojätkän ja laukkuryssän morsiameksi…» Samassa hän kivahti: »Ja pakkokos minun on sinua päiväsaikaan tuntea, kun ei ole kihlojakaan…» Yhä riitelevämmäksi ärtyi ääni: »Ja jos tuossa paikassa tarjoisit, ei niitä oteta, ennenkuin on pojalla kultaiset kellonperät, silkkisaalit ja rouvan paikka. En mä sun perässäsi rupea mieronkelkkoja lykkäilemään. Älä luulekaan…»

Nyt hän ikäänkuin väsähti riitelyyn. Avasi huulensa ja pyöristi ne somaksi ympyräksi, joka houkutti kuin kuuma leppälinnun pesä ahteen rinnassa. Taas laajenivat huulet nauruksi ja paistoivat hampaat pikkuisina linnunmunasina kuin hämärästä pesästä. Pienet sormet alkoivat hypistellä viattoman viettelevästi Iivarin nutunhelmaa. Ääni muuttui lurittelevaksi lauluksi:

»Tuu tänne vaan, poika… En ma sun äpäryyttäsi moiti. Jestas sentään… on siinä kanss' sälli», tuli lopuksi kimeästi hihitellen. Ja tyttö huitaisi kädenselällä Iivaria polveen.

Mutta Nillan pelehtiminen oli muuttanut Iivarin inhon ja hädän selväksi päätökseksi. Hän ojensi silkkiliinan Nillalle tönkkänä käsi:

»Siinä on. Kihloiksi sen aioin. Jääköön muistoksi, jos kantaa kehdannet kulkukauppiaan ja äpärän lahjaa.»

Kääntyi poistuakseen.