Nillan käteen kahahti silkki. Silmiin säikkyivät läikkyvät värit. Ne siristyivät huikaistuneina. Huulet menivät suppuun ja hengittivät kiivaasti kuin olisivat puhaltaneet hehkuvaan hiileen.
Kynttilän liekki paisui hänen ihastuneissa silmissään pieneksi auringoksi. Ja säihkyvä silkki sokaisi hetkeksi kokonaan hänen näkönsä.
Samassa lonksahti aitan ovi kiinni.
Nilla havahtui.
Veräjällä hän tavoitti Iivarin:
»Tuu takaisin, poika», hän rukoili todellisessa hädässä.
»Mene siitä paitasillasi värjöttelemästä», tuhahti Iivari.
Nilla tarttui kaulaan, kuumasti, irtipäästämättömästi.
Mutta Iivari ei tuntenut muuta kuin tarvetta sipaista kasvoiltaan jotakin iljettävää. Työnsi tytön syrjään ja heilautti itsensä veräjän yli.
Ja kuuluivat vielä viimeiset sanat:
»Sinä… hapsinkakkiainen… Ero meistä! Ja ero kaikista ihmisistä», hän liitti synkkänä loppuun, kääntyessään taipaleelle.
Nilla tuijotti tajuttoman näköisenä hänen tasaisesti heilahteleviin hartioihinsa, mutta hän ei nähnyt, että ne olivat samalla tavalla kumarassa kuin laukkua kantaessaan. Syysaamu kopristi pakkasena hänen pieniä varpaitaan, hänen somia nilkkojaan ja hänen aivinaista paidanhelmaansa.
VIIDES LUKU.
Lokakuu satoi viikkokautista vihmaa, ja jos piti päivän pari seesteistä, sitä roimempia rankkasateita löi sen jälkeen maahan. Kylätiet olivat täynnä lätäköltä ja liejua.
Iivari tarpoi kyläkujia synkeänä ja sanattomana.
Elokuisen aamuyön jälkeen oli välimatka hänen ja ihmisten välillä laventunut silmän kantamattomaksi. Sisimmässään hän ei enää koettanutkaan sopeutua ihmisiin, vaikka olikin laskevinaan leikkiä kaupanteossa.
Jos tytöt häneen vilhuivat aitansolasta tai karjatarhan aidan takaa, pakkautui samassa mieleen: Kieltäisivät kuitenkin ihmisten edessä. Saattoi viitata kädellään tai laskea houkuttelevan pilan kaupan alkajaisiksi. Mutta sinne saivat jäädä, kun vain olivat ostaneet.
Iivari huomasi pian, että niille saattoi teeskennellä iloista mieltä ja valehdella ummet ja lammet yhtähyvin kuin olla todella ystävällinen ja rehellinen.
Hän oppi ovelasti kiskomaan. Mitä kylmempänä pysyi sisimmässään, sitä helpommin lankesivat ansaan. Ei muuta kuin nauraa: huulilla kulkuripojan reimaa naurua ja sydämessä ilkkuvan katkeraa.
»Moukat», hän toisteli Vikruutin ukolle, »eivät näe nenäänsä pitemmälle. Nähnevätkö edes harakankiveä omassa sydämessään.»
»Me kun, nääs, ollaan sellaisia komeljanttareita, ettei meistä saa selvää muu kuin taivasten tekijä», ukko naurahti.
»Ja tuollaiset ovat sitten, mukamas, niitä ‘oikeita' ihmisiä!»
»Äläs mitä. Olinpa kerran, vuosia sitten, kun eivät olleet vielä silmäni kaiheutuneet, oikeassa suuren kaupungin teatterissa. Ja komeljanttarit leikailivat sellaista näytöstä, että muka valloittivat kokonaisen linnan. Ja oli siellä myös ihmeen ihana ruhtinaan tytär, joka oli rakastunut suureen sankariin. Ja sitten se tyttö parka kuoli sen rakkautensa tähden.
»Eikä sen vähemmällä vaatteella kuin kuninkaan omalla sotalipulla peitettiin kauniin neidon kalvistuneet kasvot.
»Herahtipa mokomasta pelistä pari kyynelmarjaa silmänurkkaan. Uskoin olevani ikäänkuin paremmassa maailmassa.
»Mutta kun se ruhtinaantytär sitten tuli niiaamaan suu muikeassa naurussa ja sen tulen vietävän kipunoita heitellen joka puolelle silmäkulmistaan, hörähtelin itsekseni: Jopas pettivät aikamiestä kuin silmänkääntäjät ja pakanat? Eivätkä ne olleet mielestäni oikeita ihmisiä koko leikarit. Eivätkä, kuulema, ole muidenkaan ihmisten mielestä.
»Mutta samaa sorttia ollaan mekin näiden kyläläismoukkien silmissä. Ja kuuluupa siihen joukkoon muitakin luojanluomia. Mustalaiset ja muutkin markkinasankarit, kaupunkien pihoissa soittelevat posetiivarit, viuluniekat ja torvenpuhaltajat, karhuntanssittajat, miekannielijät ja nuorallatanssijat, kiertelevät nokikolarit, satulamaakarit ja lentojätkät. Niin että… onpa meitä tässä joukkoa… Ei muuta kuin leikailemme ihmisten narrina. Mutta eivätpä huomaakaan, kun jo itse narreina nauravat tai… itkevät, ihan kuin minä sille ruhtinaan tyttären leikailulle.
»Niin että… parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.»
Tällä tavalla kautta rantain koetti ukko lohduttaa Iivaria, jonka mielenmuutoksen syyt hän kyllä oli jo aikoja ymmärtänyt.
»Hyvä. Mutta maksaa saavat sekä naurut että itkut», Iivari jatkoi. »Kyllä meilläkin osataan olla kamasaksoja. Ja kanttinauhasta silkkinauhan hinta, kirjavasta pumpuliliinasta silkkiliinan hinta.
Ja valhetta kaupan alle ja kaupan päälle, jotta korvat soivat. En välitä mistään muusta kuin rahasta.»
»Ja rahalla kun saa vaikka 'oikean' ihmisen arvot ja kunniat. Äläs mitä, äläs mitä…» ukko myötäili.
»Ja me perustamme seisovan kaupan, sekatavarakaupan. Juoskoot sitten vuorostaan. Me vain seisomme tiskin takana ja juoksutamme…»
He loikoilivat tällöin tyhjässä pirtissä penkillä, kummallakin nuttu tyynynä niskan alla ja päät vastakkain. Ukko kääntäytyi istualleen, ikäänkuin aikoen sanoa jotakin ratkaisevaa.
Mutta samassa hän alkoi kyhniä korvallistaan, sanoen marisevalla äänellä:
»Entäpäs ne rahat… ei riitä pennoset puotikaupan ostoon…»
Iivari kavahti hänkin istumaan ja kivahti suoraa päätä:
»Sisulla pääsee ja luottoa saa! Kaupan panen joka tapauksessa pystyyn, vaikka paljaista kämmenistäni.»
Iivari nousi rennosti ja alkoi panna laukkua matkakuntoon.
»Kappas vaan poikaa…» hyrähteli ukko nyhjätessään saapasta jalkaansa.
Ja Käpy-orava ravisteli häkkiä etukäpälillään.
KUUDES LUKU.
1.
Pohjoisesta etelään, yläisistä vesistä laajaa järvialuetta kohti, laskivat suuret kosket. Ylimmässä niskanikamassa, pitkästä järvensuikaleesta lähtiessään, vedet pyörteilivät hiljalleen kuin epäröiden jättää ympäröivien korpien suurta rauhaa.
Ne haparoivat, souketen keskellä kesää melkein myllypuron näköiseksi, länteen ja itään jättäen keskelleen laajan, soikean saaren ja taakseen pari lahonnutta korpimyllyä. Mutta yhtyessään jälleen ne olivat saaneet vauhtia kierrollaan ja alkoivat työntyä väkevänä virtana alamaata päin. Samalla ne siemaisivat uomaansa vasemmalta ja oikealta purosen sieltä ja täältä tai ruskeavetiset joet, jotka olivat syntyisin rutarantaisista umpilammista.
Seuraavassa koskenniskassa yhä ylpeämmin etenevä vedenpaljous kuitenkin hidastui vauhdissaan. Se laajeni järven tapaiseksi. Ja näin marraskuussa se melkein jäykistyi ohuen jään ja jäähileiden painosta mustaksi, kuolleeksi lammeksi. Sen voima näytti lannistetulta, sillä ihminen oli rakentanut sen tielle mahtavat muurinsa.
Suuret patolaitteet korkeine tokeineen, raudoitettuine hirsipylväineen, jättiläisluukkuineen ja rautapyörineen, joista käsin ihminen hallitsi mielin määrin korpien synnyttämää painetta, katkaisivat sen tien.
Patolaitteitten läntisestä päästä sen pintavedet saivat tosin vapaasti painua pitkän pitkään jättiläisruuheen. Mutta muuten se oli kokonaan kahlittu, säännöstelty, jaoiteltu ja ohjailtu palvelemaan toista, ei itseään.
Tältä ratkaisevalta luonnon ja ihmisvoiman rajalta alkoi suuri tehdasalue.
Paperi- ja selluloosatehtaat nielivät veden voimasta suurimman määrän, melkein kaikki. Ja varsinkin selluloosatehtaan korkea happotorni ja rikinkäry hallitsivat koko seutua.
Mutta sen ja paperitehtaan jättiläisjytinään liittyi tuhottoman paljon muidenkin pienempien tehtaitten ääntä ja touhua. Höyrymyllyt, sementtivalimot, tervauunit ja tärpättitehtaat ja vieläkin sivummalla monenlaiset verstaat, konepajat ja tiilitehtaat antoivat kukin lisänsä siihen viuhinaan ja räiskinään ja jytinään, koko siihen kilisevään ja kalisevaan, hyrisevään ja helisevään yhteislauluun, joka täytti avaran laakson.
Kauimpana etelässä, missä kosket olivat lakanneet, ja juoheana paisuileva virta kuin huomaamattaan avautui välkeäksi suvannoksi, sijaitsi Joensuun kummallakin niemekkeellä sahalaitos, Toinen suuri ja mahtava, ulottaen lautatapulinsa, lastausplaaninsa ja monet siltansa lautavajoineen, proomuineen ja hinaajineen kauas pitkin läntistä rantamaa poukamasta poukamaan ja niemenkärjestä toiseen.
Täällä hallitsi Johan Krook, rasvasilmäinen, möyhähtelevä patruuna, joka jo vuosikymmenet oli hallinnut tätä ruotsalaisisäinsä perintöä.
Itäpuolen niemekkeellä sisukkaasti sätkyttelevä saha, joka näytti kuin vahingossa kasvaneen Krookin sahan kylkeen ja jonka hallitsema alue oli siihen verraten kuin torpanmaat kartanon vainio- ja peltolakeuksiin, oli Jänkälän, patruunan entisen sahanasettajan ja konemestarin, rakentama.
Se oli tuskin saanut säälliset rakennukset koneittensa ympärille, eikä sen konehuoneen korsteeni ollut pahaisen pultsarin piippua kummempi. Mutta siinä se kaksine raamisahoineen — kuten sanottu — löi tukkipuuta laudoiksi, niin että sen vihellys, suihke ja rätinä erottui selvästi patruunan sahan paljon mahtavammasta, kumea-äänisemmästä melusta. Ja helposti erotti tarkasteleva silmäkin nämä laitokset toisistaan. Jänkälän ainoan lastuupaikan touveissa seisovat proomut olivat tuoreessa, kellanruskeassa tervassa, kuin jättiläispullot, peräpuolet pönkeinä, ikäänkuin eivät olisi aikoneet ruveta vuotamaan ja lotisemaan sinä ilmoisna ikänä. Näiden rinnalla makailivat patruunan monet proomut kuin vanhat, mustuneet noita-akat vesikoetta tekemässä. Upotako vai pysyäkö pinnalla? hotisivat aamusta iltaan ja illasta aamuun niiden keulakansien huokailevat pumput.
Uutta ja ehjää ei sillä puolella näkynyt muualla kuin sahan nuorenherran, Bertil Krookin, poukamassa, jota sanottiin Pertel-herran satamaksi. Siellä keinahteli välkeässä altaassa kiiltokylkinen ja messinkikoristeinen huvimoottori mahonkisine kansihytteineen ja sametinhienoine peräsalonkeineen. Ja ulompana halkoi aaltoja jalomuotoinen huvipursi punaiseksi ja keltaiseksi maalatun poijunsa vieressä.
Näitä vastaan ei Jänkälän rantueella ollut panna muuta kuin uudenuutukainen tanakka hinaajalaiva, jonka tummanruskeaan kylkeen oli vedetty räikeänkeltainen juova ja keulaan maalattu Konsta I.
Näiltä saha-alueilta vielä etelämmäksi urkenivat pitkät väylät ja suuret selät, joita myöten koko tehdasyhteiskunnan moninaiset tuotteet rahdattiin merelliseen satamaan ja maailman markkinoille.
2.
Taivas oli marraskuun viheriänkylmää kirkkautta. Maa oli roudassa.
Iivari ja Vikruutin ukko painelivat Länsikylän maantietä, jonka kummallakin puolella siintäiksen suurten talojen katonharjoja, mutta jonka varrella on kauppoja vain yksi pahainen nurkkapuoti tienristeyksessä.
»Siinäpä tokkeroi kehno kauppamies», Iivari tokaisi miesten käväistyä kaupassa.
»Äläs mitä, saatpa nähdä kohta Jokivarressa sellaisia hotelleja, etteivät vedä vertoja raatihuoneet kaupungissa.»
Ja niinpä kävi. Kun he pääsivät paperitehtaan kaarisillalle, olivat ennen nähdyt kaupungit Iivarin mielestä pelkkiä kuolleita kyliä. Hän tuijotti etelää kohti jokilaaksoa pitkin, ja hänen henkeänsä salpasi. Tämänkaltaista hän oli kuvitellut ensimmäisen kaupunkimatkansa jälkeen. Mutta tuossa… tuossa seisoi nyt hänen kuvitelmansa räiskyvänä ja sauhuavana todellisuutena. Oli pakko tuntea itsensä tämän kaiken rikkauden yläpuolella pelkäksi tuulenvietäväksi.
Päästäpä tänne yhdeksi ainokaiseksi rattaaksikin, pieneksi vauhtipyöräksi, hammasrattaaksi tai vaikkapa vain viheliäiseksi ruuviksi ja mutteriksi. Kelpaisi täällä… tarrautua kiinni, pyöriä ja soittaa mukana… Mutta haikea voimattomuuden tunne lamasi hänen aivonsa: miten pureutua kiinni itsensä Mammonan kultavuoreen? Mustalainen, kiertolainen, äpäräksi haukuttu ja halveksittu…
Ukko alkoi käkättää lystillisellä naamalla:
»No, niinhän sinä pölläilet kuin Nalle markkinoilla. Ei poika», ja samassa hän löi Iivaria olkapäälle, »ei meillä olla muuta kuin Mooseksen poikia, Israelin lapsia… korvesta tullaan, ja Kaanaanmaa on silmiesi alla. Rieskaa ja hunajaa sen sinulle vuotaman pitää. Tulepas… pannaan kaupanteko käyntiin.»
Iivari seurasi epäröiden. Mutta työläisasuntojen kujillapa alkoi vasta elämä. Ukko näytti tuntevan täälläkin ihmisiä.
Tulevat juuri salvetun uudistalon luo, jonka harjalla nuorehko mies naputtelee päreitä kattoon.
»Mitä sinä, suutari, siellä harjalla kukut? Nurkkaanko olet lestisi heittänyt?» pauhaa sivumennen ukko.
»Eipä ei, tässä vain suutari kukkuu omalla harjallaan», mies huijasi vastaan. »Kiire on, kiire on… kun on se morsian-likka jo paksullaan», hän lauloi lopuksi huikealla äänellä ja nauroi hyväntahtoisen leveätä naurua.
Ukko hohotti. Suutari löi suuhunsa pärenauloja ja alkoi vimmatusti naulata niitä päreeseen, mutta jatkoi yhä samaa nuottia kurkullaan.
»Heipä hei», Iivari huusi ja viittasi kädellään. Oli kuin olisi saanut ensimmäisen oivallisen tuttavan.
Ja niitä tuli lisää. Asuntojen ovilla emännät tulivat kädet levällään vastaan.
»Kappas vaan… no, voi jestas sentään… että tässä vielä piti näkemän tätä Vikruutin ukkoa.» »Oli se ennen lenheettiä, kun Vikruutti heilautti laukkunsa kototuvan permannolle… Hoi jaa, muuttuneet ovat ajat ja ihmiset…»
Sellaisia tervetulosanoja lennähteli ukkoa vastaan portailta jos toisiltakin. Kahvit tupattiin eteen joka toisessa talossa ja kauppoja tehtiin leikin lomassa. Niin oltiin kuin orpanoimassa.
Iivari oli taas riuskemmalla päällä kuin pitkään aikaan. Nuo työläisihmiset olivat kuin yhtä perhettä. Menneitä aikoja kiiteltiin ja nykyisiä voivoteltiin. Tuon tuostakin kääntyi puhe tehtaanherroihin. Ja siinäkös pärmäntättiin.
»Niinhän nuo ovat ylpeitä kuin olisivat rautakangen nielleet.» — »Rahan saa maksaa, mutta ei saa tehtaan kaupassa ees säällistä kohtelua… venskata pitäisi.» − − − »Eikä tuo kuulu komersrootikaan muuta kuin moukaksi karahteeraavan… suomalaista työläistä.» —
»Ja pikkupomot!… Ne, ne vasta koko perkeleitä ovat!» rääsäsi suutaan joku pojankloppi.
»Mitä lienevät saksmanneja tai herrasväkien hulttiopoikia», lisäsi joku tietävämpi.
»Mutta ei tule ihminen sen höylimmäksi kuin on komersrootinna… Hyvänpäivän sanoo kuin vertaiselleen, ihan on katsannoltaankin kuin kärsivä karitsa. Tietäähän sen… sellaisessa palatsissa ja kun kuuluu syntyjään olevan tätä suomalaista kansaa», jatkoi joku huokaileva akka.
Puhetta tuli kuin vettä, ja etupäässä akkojen suut oli seulana.
3.
Iltapäivällä alkoi jo rihkamalaukun pohja paistaa. Iivarin jalat olivat suloisen veltot. Ruumista kiersivät lämpöiset virrat. Hän oli häärinyt kuin kalastaja apajalla, joka on täytenään kiiltäväkylkistä kalaa.
Rinta oli röyheästi kohollaan… Mutta se oli muutakin kuin laukun keveyttä ja onnistuneen saalistajan rohkeutta. Hän tunsi saaneensa kokonaisen ihmispaljouden itselleen läheisiä olentoja. Hän oli heidän kauppiaansa.
Heitä kaikkia yhdisti toisiinsa jokin perinjuurinen vastahenki vierasverisiä, kopeita herroja kohtaan. Kotokylän sahanpatruunan ja apteekkarin herrasväet, Allan ja Tuure Kunnar, jotka olivat häntä äpäräksi haukkuneet vieraalla kielellä, palasivat tajuntaan. Nuo komersrootit, saksmannit ja herrasväkien hulttiopojat olivat varmasti samaa väärämielistä joukkoa. Ja poika tunsi päivän kuluessa liittyneensä tämän tehdasyhteiskunnan pieneläjien vastahenkeen. Heille hän halusi myydä tavaraa aamusta iltaan. Tulisipa täällä kaupanteosta oikeata leikintekoa…
»Tänne se kauppa perustetaan, juuri tänne eikä mihinkään muualle», hän jämäsi ukolle useampaankin kertaan. Mutta ukko vain kyhni leuanaluista parranvarjoaan. Sitä näytti huvittavasti kutittavan.
Päivä oli jo laskun puolella. Ilma oli tullut melkein yhtä lämpimäksi kuin kesällä. Iivarin housuntaskussa oli kukkaro täynnä hopearahaa. Se painoi mukavasti kuvetta. Ja kylkilaukussa oli kosolti setelirahaa ja kuparia, joutipa jo vähän toljailla muuten vain ympärilleenkin.
Olivat tulleet tehtaanherrojen koreitten asuntojen lähettyville. Ei niihin ollut menemistä kaupantekoon. Missä vain näyttivät herraskaisilta portit ja porraspielet, sieltä ajettiin kulkukauppiaat tiehensä. »Hus, koirat, kulkukoirat!» sähistiin kintuilla. Mutta sopipa noita sentään loitommalta katsastella…
Joutuivat aivan kosken rantaan, jossa erääseen sivu-uomaan oli rakennettu aivan erikoiset, valkoiseksi maalatut patolaitteet, niin että näiden yläpuolelle oli syntynyt ikäänkuin pieni lampi. Pikkujärven keskelle oli — nähtävästi keinotekoisesti — tehty saari, jolla seisoi ylpeä rakennus, päätypuolen kohotessa kolmikerroksisena tornina kaikkia muita lähirakennuksia korkeammalle. Saaren rannat oli laskettu sileillä kivillä. Pihamaalla risteili hiekkaisia käytäviä ja nurmikolla kasvoi pari koivua, mutta etupäässä joitakin ulkomaan puita, joiden niiniäkään eivät kauppiaat tietäneet.
Kapean salmen yli vei vaakasuora puusilta koukeroleikkauksin koristeltuine kaiteineen, ja sen kummassakin päässä oli portti.
»Se on sen komersrootin palatsi», ukko sanoi.
Hitaasti myötäilevä patolammin vesi muodosteli liikahdellessaan monennäköisiä viistoja, soikeita ja häränsilmän muotoisia kuvioita. Sen pinta välkehti kaikissa väreissä, sinisen mustasta aina taivaanrannan lohenpunaiseen saakka. Mutta tämän kaiken Iivari huomasi vain sivumennen.
Hän tuijotti saarta ja rakennusta. Tuossa… tuossahan oli hänen palatsinsa, se sama satulinna, jonka hän oli nikkari Viitasen nurkalta nähnyt Veentaan viitametsän rinnassa. Siinä ei ollut marmoriportaita eikä pilareita. Mutta sen valkea torni ja ikkunapäällysten leikkaukset olivat vieläkin kauniimmat kuin hänen kuvitelmassaan.
Ja itsestään lennähti siihen jostakin iltaruskosta Rosina-muorikin ja nojasi portailla elfenluiseen kaidepuuhun, nojasi, käännähti ja kokosi helmojaan alas astuakseen, tullakseen vastaan…
Vähältä piti, ettei ennättänyt poika nähdä hänen pieniä kultakenkiäänkin, kun lennähti ovi jostakin auki. Ja sen näköinen tyttö kuin Iivari oli nähnyt vain kuvissa alkoi juosta santatietä siltaa kohti.
Musta tukka oli oikosenaan juoksun vauhdista. Tulipunainen rusetti kimmelsi korvan juuressa ja vielä suurempi lehahteli toisella olkapäällä. Ja punainen oli silkkinauhakin hoikilla vyötäröillä. Ilma painoi ohuen puvun laihoja lanteita vasten ja nousi poimuihin polvien yläpuolelle.
Portti lennähti auki, samassa toinen, ja miesten edessä seisoi puoliksi palavasilmäinen tyttöhupakko, puoliksi nuori neiti.
Hame oli koltun tapainen. Pitkät sääret eivät olleet oikein sopia sen pariin. Liikkeet olivat kulmikkaat ja holtittomat kuin keskenkasvuisella tytöllä. Mutta kun hän seisahtui ja näytti äkkiä häpeävän törmäilevää kiirettään, katsoivat tummansiniset silmät arvostelevan tutkivasti kuin hienon neidin. Pää meni takakenoon ja kääntyi sivuittain, kuin aikoisi hän palata takaisin sen tiensä.
Mutta samassa seisoi tyttö taas harajaloin, polvet koukistaen ja lyöden kämmenensä polviin. Siristi matalalta silmiään ja kurkisti kasvoihin vuorotellen ukkoa ja Iivaria.
»Ettepäs olekaan posetiivareita? Eikö teillä olekaan onnenlehtiä?
Keitäs te sitten oikein olette?»
»Ollaanpahan vaan… kauppamiehiä», Iivari tokaisi hyvittelevästi.
»Mitäs sinulla, ukko, on sitten tuollainen häkki?» Samassa hän kihahti kutittavaan nauruun »Orava!» Oravanpoika! Se, se… onkos sillä nimeä?»
»Käpy, Käpy se vaan on», sanoi Iivari.
Tyttö oli jo kyykkysillään.
»Se on vasta kaunis. Kauniimpi kuin lintu. Se on somempi kuin äidin kanarialinnutkin. Kas, kas, se osaa purra. Puree kuin poika…»
Tyttö kurkisti alhaaltapäin ukkoa kasvoihin:
»Anna se minulle.»
Ukko nikkasi Iivariin päin. Tyttö nousi ja katsoi kysyvästi poikaan.
»Enpä ma taida antaakaan», Iivari vastasi leikillisen venyttävästi.
»Minä tahdon», kivahti tyttö ja suoristautui pieneksi ylpeäksi neidiksi. Iivari ynähteli nauruntapaista.
»Pappa antaa siitä sinulle rahaa.»
»Ei sitä rahalla saa», sivalsi Iivari jyrkällä, hieman halveksivalla äänellä.
»Etkö sinä tiedä, että kaikki ihmiset antavat minulle mitä vain tahdon?»
Kukaan ei vastannut. Tyttö rypisti tummia kulmallisiaan. Ne vavahtelivat kuin pikkuruiset siivet lentoon lähtemässä, painuivat nenän juureen yhä syvemmälle, uhkaavaksi kulmaksi. Ja huulet pingoittuivat suuttumuksesta.
»Vieraatkin antavat! Tulevat vaikka Tukholmasta ja Kööpenhaminasta ja Lyybekistä ja… ja… Englannista, kaikki antavat sellaisia lahjoja, etten ole osannut nähdä unessakaan… Teet minulle vääryyttä!» Ja viimeinen tavu kimmahti kiukkuisena.
»Nähkääs, neiti», Iivari alkoi suuret kämmenet kömpelösti ojossa, »kun se on sellainen kotokorvesta otettu aljo, että…»
Aljo-sanaa ei tyttö ymmärtänyt. Hän vain tuijotti alta kulmain syvästi loukattuna ja sanoi pikkuvanhan vakavasti: »Ei saa tehdä koskaan vääryyttä, sanoo pappa.»
Iivari ei kyennyt jatkamaan.
Hän hämmästyi saamattomaksi. Mutta äkkiä hän riuhtaisi rennosti kädellään, koppasi laukusta pienen pääkamman ja pyöreän peltiselkäisen peilin, ojensi ne kankean juhlallisella kädenliikkeellä tytölle, sanoen takeltelevalla äänellä:
»Rohkenen ojentaa tämän lahjan… muistoksi… kulkuripojalta…»
Tyttö ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä. Nosti suipon leukansa ylemmäksi. Kääntyi hitaasti poispäin. Painoi portit lukkoon taakseen katsomatta ja käveli yhtä hitaasti santatietä kaartaen veden rajaa. Siellä hän pysähtyi, vei kädet selän taakse ja jäi tuijottamaan sinisen mustia katvipaikan pyörteitä. Niin surullista… Iivarin kädet vaipuivat vähitellen alas. Miehet jatkoivat hitaasti matkaa.
Iivarin oli pitkän aikaa sanomattoman paha olo. Ensin ne olivat olleet… sen silmät… kuin juuri heränneet auringon huikaisusta… tumman tummat ruiskukat, jotka ovat kasvaneet väkevässä mullassa, sitten… kuin leikkivät, kimmeltävät kuplat ja sitten… kuin sinisen musta pyörre katvessa, surulliset, syyttävät ja… liikuttavat. Sydäntä kiersi pitkän aikaa jonkinlainen häpeä.
Mutta taivaltaessaan Länsikylään päin he kulkivat taas ohi uudistalon, jonka harjalla suutari yhä naputteli naulojaan. Siinä samassa haihtui jonnekin ilmaan tuo kasvoilla läimehtivä nolous ja palasi taas hänen näkyjensä palatsi. Ja nyt sen kristalliset seinät päilyttelivät tuon äskeisen tytön kuvajaista kaikkiin suuntiin. Ovilla kumartuivat tummasukkaiset palvelijat. Katossa paloi kuin alttarikruunu. Ja sen alla käyskeli hoikkavyötäröinen tyttö olkapäällään hehkuvasiipinen perhonen. Voitollinen riemu tulvahti taas päätä huumaavana vereen.
Palatsi… pyörryttävä taivassali… jytisevät tehtaat, taskussa rahaa… Rosina-muori ja… olematon olento, joka oli löytämättömissä ja — tuossa… omassa silmäterässä.
4.
Virran suuntaan kulki korkea vuori, joka päättyi laajaan, puuttomaan kumpuun. Tämän huipulla seisoi lahonnut ja siivetön tuulimylly ja sen tehtaanpuoleisella rinteellä kekotti pari työläisasuntoa, joista heidän piti hakea itselleen yökortteeri.
Iivari heitti laukun portaille. Juoksi kummulle. Kiersi tuulimyllyn ja nauroi sitä suu levällään. Harppoi täältä kaarevaa notkoa vuorelle ja alkoi katsella ympärilleen.
Tuolla avautui Länsikylä suurine taloineen, peltoineen ja metsineen. Jokin pienten rakennusten ryhmä tönötti sielläkin puolella, lähellä tehdasalueen rajaa. Iivari näytti ahmivan sitä silmillään. Äkkiä hän huitaisee kädellä ja lipsahuttaa peukalollaan. Alkaa huutaa ukkoa, joka kömpii jo vuoren kuvetta.
»Senkin köntys», huutaa Iivari.
»Senkin tirehtööri. Mitä sinä siellä ärjyt?» ukko hohottaa kääntäen toista korvaansa muka paremmin kuullakseen.
»Senkin saapas» karjuu poika.
»Tanssi, tanssi, karhunpenikka!»
»… kun on morsianlikka jo paksullaan», lallattaa Iivari.
»Senkin äpärä!» huutaa taas ukko, huitaisten käsivarret levälleen.
»Mee-tuu-saa-lee-mi!» poika rähisee silmät täynnä pieniä, iloisia piruja.
»Katso, tuonne, tuonne noin…»tohisee Iivari ukon läähättäessä hänen vierellään, »noihin tönöihin pannaan kauppa». Sormi sojottaa Länsikylän puoleista rakennusryhmää.
»Tuo pikkuruinen kyläpuoti nujerretaan parissa viikossa. Isännät ja torpparit meille viimeistä sorkkaa myöten. Sitten… pannaan kampoihin tehtaankaupan kanssa. Kihaman kahaman juoksevat meidän puotiin työläispöksistä miehet ja muijat, kun vaan saavat kaupan, jossa niitä kohdellaan ihmisiksi ja selvällä kielellä. Ja me kun osataan panna kauppa leikiksi ja leikki kaupaksi. Mitä sanot?»
»Djenki nietu, sano' tattaripoika ryssänlikalle», ukko piruili leuka ojossa.
»Älä sinä aina marise, senkin kitupiikki. Rahat tai henki, sano' Kuoreveen rosvo. Oletpa luvannut palkan lisäksi kymmenen rosenttia voitosta siltä ajalta, kun olen laukun kantanut ja kaupat hoitanut. Ja sitä souvia on nyt tehty yli kolme vuotta. Ja olenpa laskenut, että sillä ja säästöilläni ostetaan pari kolme laukullista riimatavaraa. Lisää saan velaksi, jotta hyllyt luokkina notkuvat. Häh? Uskotkos?»
Vikruutin ukko oli istahtanut kivelle ja katsasteli vain muina miehinään tehtaanpiippujen ja savupatsaitten taivasta hamuilevaa hongikkoa. Oli muka itsekseen hokevinaan:
»Ne-nee, onpas tässä… tuota näkemisen alaa, ihankuin kiusauksen vuorelta, on, on… koko maailman loisto ja valtakuntain rikkaus…»
»Ja mitäs panet likoon omasta takaa?» jatkoi tuimana Iivari.
»Ja mitäpäs, poika, tekisit, jos sinullekin sanottaisiin: Tämän kaiken minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja palvot minua?»
»Älä sinä enää ärsytä, senkin salarikas saituri», poika puhisi. »Onpa sulla risainen pankkikirja risaisen liivisi taskussa. Kyllä se tietään: Hö-höö! Ja minä otan sinut komppanjuuniksi, jos hellität mustakyntiset hyppysesi ja annat kapitaalia.»
Ihankuin tätä olisi odottanut, käännähti ukko seisaalleen, seisoi kahareisin kuin vanha jäärä kalliolla, löi kämmenensä polviin ja hohotti:
»Ehei, Rosinanpoika, ei tässä köyhiä olla, vaikka hullut luulevat. Täällä on… kirjassa sellainen tukko seteleitä, jotta… vaikka maakuntakauppa pönkilleen huomenissa. Mutta eipä ollut haitaksi katsoa, onko sinulla älliä päässä ja mitä minusta meinasit. Lyötkös tuohon kouraan? — Ja pokkaatkos kanssa?»
»Pokkaanpa maahan saakka, vaikka olisi edessäni mustempikin sarviniekka.»
»He-hee… Ja luuletkos, etten ole tätä asiaa valmiimmaksikin aatellut? Kauppa pystyyn. Sinä puukhollariksi ja minä olen patruunana. Ja jos patruuna kuolee, ennenkuin on sata vuotta täyttänyt, perii puukhollari koko kaupan kaikkine kampuineen. Siinä ne on sinun kymmenen rosenttiasi.» Ja ukko alkoi taas hohottaa.
77
Iivari oli ilosta suunniltaan. Kumarteli ja pokkaili hullunkurisesti keikistellen. Pökkäsi kämmenellään ukkoa rintaan. Hyppäsi sekapäisenä korkealle kivelle ja huijasi laaksoon täyttä kurkkua:
»Rosina-muori! Ro-si-naa! Ro-si-naa!»
SEITSEMÄS LUKU.
1.
Selluloosa- ja paperitehtaitten suurin osakkeenomistaja ja johtokunnan puheenjohtaja, kauppaneuvos Albert Merthen, seisoi yksityiskonttorinsa akkunan luona, katsellen hetken tokeille päin, joissa miehet taistelivat kevättulvaa ja vyöryviä jäälohkareita vastaan. Yksi patoluukuista oli murtunut, ja vesimassa, jääsohjo ja toisiaan vastaan törmäilevät lohkareet painuivat uhkaavasti sen vetävää nielua kohti.
Taistelu oli jännittävimmillään. Muutkin luukut uhkasivat murtua. Ne oli vivuttava kiireesti auki. Toinen miesjoukko huusi niitä vintatessaan heijaataan, joka kuului kuin hätähuuto ryskeen alta, ja toinen huhtoi jäälohkareitten kimpussa. Keksit heiluivat, puutangot kumahtelivat ja pitkät varpit vapisivat kuin jättiläiskielet jääröykkiöitä vasten.
Saaren loivaa rantamuuria myöten lipuivat niljakkaat jäätelit, nousten tuontuostakin kuin suuripäiset vetehiset kivivallin ylärajalle saakka.
Ne jytisivät, sälähtelivät, rouhiutuivat ja ulisivat välkähdellen ilkkuvasti tornirakennuksen alakerroksenkin akkunaan.
»Korven voima», urahti herra. Sanojen alta kuulosti halveksuntaa ja hieman hermostunutta katkeruuttakin.
Albert Merthen oli miehuutensa parhaissa voimissa. Suurten tehtaittensa keskellä hän seisoi konttorissaan kuin kapteeni jättiläislaivan komentajasillalla, ohjaten sitä lujin käsin ja kylmin päin kohti etelää, valtamerta.
Mutta jäänlähtöjen ulvonta ja ryske rikkoivat säännöllisesti joka kevät erään tarkasti suljetun patoluukun hänen sydämessään.
Ne muistuttivat hänelle liian paljon suomalaista korpea, johon hän ja hänen isänsä olivat aina suhtautuneet kuin lannistettavaan petoon, mutta joka oli kyennyt silloin tällöin lyömään myöskin vastaiskuja salakavalalla karhunkämmenellään.
Ja ehkä ammottavimman haavan juuri häneen, Albert Mertheniin.
Se oli jo kauan sitten arpeutunut, sillä se oli saatu jo nuorukaisiässä. Mutta se oli saatu eräänä varhaiskeväänä, jäiden lähdön aikaan. Ja siksi se läimehti jälleen juuri nyt, kun suomalainen korvenvoima räiski ja ryski hänen valtiassaarensa ympärillä.
Kauppaneuvos käveli kiivaasti kahden akkunan väliä. Pysähtyi ja tuijotti.
Ovi aukeni hiljaa ja sulkeutui. Kauppaneuvos seisoi selkä oveen päin. Mutta se värähti. Hermot pingoittuivat. Se oli hän… hänen häpeänsä muistuttaja… hänen vaimonsa, Magda Merthen.
»Kuulehan, Albert…» kuului hyväilevän arka ääni.
Niin, siellä selän takana seisoi hänen sukunsa ainoan, korjaamattoman tappion ruumiillistuma. Niin nöyrä ja… kauniskin… ja kuitenkin… Herra puri leukapielensä yhteen, kääntyi jäykkänä:
»Missä on Verna?»
»Insinööri Gavelius satuloi tallinpihalla, niin että ovat kai aikeissa ratsastelemaan», tuli rouvan huulilta epäröivän hymyn mukana.
»Yhdessäkö aikovat?»
»Niinpä kai», rouva sanoi yhä epävarmempana.
»Kai? Se ei riitä. Toivoisin, että pitäisit hänestä parempaa huolta. Hän katoo — ja useimmiten yksin — puoliksi päiviksi, ratsastelee huolimattomassa pojanpuvussaan työläiskujat, Länsikylän mökit ja torpat… Ei välitä asustaan ei arvostaan…»
»Mutta, rakas Albert, sehän on ratsastuspuku, parempi toki kuin että hameisillaan…» yritti kauppaneuvoksetar.
»Tarkoitin», jatkoi herra, »tuota hänen sopimatonta tapaansa käyttää kuluneita risoja. Toin hänelle uudet ratsastussaappaat. Ei, hän jättää ne nurkkaan ja käyttää joitakin… talonpoikaissaappaita… tallirenkien jätteitä, luultavasti…»
»'Nämä ovat paljon mukavammat jalkaan', tapaa Verna sanoa, kun koetan tyrkyttää niitä uusia. Minkäs sille hurjapäälle sitten tekee?» pyrki taas rouva sovittelemaan. Ja hänen silmistään näkyi, että tytär oli saanut kyllä hellien ja ominvalloin kasvaa.
»Hänen äitinsä pitäisi kuitenkin voida häneen enemmän vaikuttaa.
Tiedäthän, ettei minulta jää aikaa hänen joka askeltaan seuraamaan.»
Kauppaneuvoksen puhe oli lyhyttä, kohteliastakin. Mutta sanojen alla oli vuoroin kylmää vierautta, vuoroin hermostunutta halveksumista… Varsinkin sanoissa 'työläiskujat', 'mökit', 'torpat', ja 'talonpoikaissaappaat'.
»Niin, mitä sinulla olikaan…?» hän päätti hajamielisesti.
Kauppaneuvoksettaren silmät syvenivät. Hän puristi jostakin esiin kuin viimeisen tarmonsa:
»Albert, isäni on kuolemaisillaan. Sallitko minun lähteä… käymään kotona?»
Kauppaneuvoksen kasvot harmenivat. Istui niska jäykkänä työtuoliinsa.
Rouvan ääni muuttui syyttäväksi:
»En ole päässyt kotona käymään hänen eläissään… Nyt minun täytyy.»
»Kummallista. Niinpä niin, tietenkin… jäidenlähdön aikana», mumisi mies. Siinä oli hänen mielestään kuin jotakin noituutta.
»Siellä ei ole enää ketään asioitakaan järjestämässä. Muistanet kai, että olen isäni ainoa perillinen?» Sanat olivat tyynet ja jäykät, mutta viimeisessä särähti jotakin menneitä asioita muistuttavaa, ivantapaista katkeruutta.
Puolisot katsoivat suoraan toisiansa silmiin. Ei, Albert Merthen ei tällä kertaa jaksanut! Tuskin koskaan oli hänen vaimonsa katse ollut noin taipumaton.
Ehkä… ehkä hän ei ollut koskaan pohjimmaltaan lannistunutkaan? Ei niitä tiedä. Ne ovat sitkeitä sisimmässään… Kuolevatkin kuin… tarkoituksella, juuri keväisin, korven ryskiessä…
Kauppaneuvoksetar seisoi yhä liikkumattomana, kuin jäälohkare purevassa tuulessa. Hän… tavallisesti niin nöyrä ja… lämmin…
Säälintapaista kihosi syvältä miehen sieluun.
»Niin, onhan sinun toki… lähdettävä», hän sanoi asiallisuutta tapailevalla äänellä.
»Käske Verna oitis luokseni», lisäsi hän rouvan kääntyessä ovelle.
2.
Kauppaneuvos käveli hitaasti parin huoneen kautta 'viktoriaaniseen pyhättöönsä' eli — kuten Verna oli sen ristinyt —, 'pönkkähamekamariin', jossa hän tapasi lepuuttaa hermojaan ja lueskella sukukirjaansa. Nyt jos koskaan hän tunsi tarvitsevansa rauhoittavaa lepoa.
Täällä kamarissa oli sohvan yläpuolella norsunluulle maalattuja pönkkähameisia naistenkuvia pienissä, soikeissa kehyksissään. Suvun äitejä ja tyttäriä.
Erikseen näistä, matalan kirjakaapin yläpuolella, oli kellastunut puupiirros, joka kuvasi suvun suomalaishaaran kantaisää, Joachim Mertheniä, joka ensimmäisenä, jo Suomen sodan jälkeisinä aikoina, oli tullut maahan kirjanpainajana, jostakin… Hollannin ja Saksan rajamailta. Tuuhea, harmaa poskiparta, leuka paljas ja jykevä. Pitkässä terävässä nenässä, joka kivertyi juohevasti ylöspäin, suuressa suussa ja pienissä, terävissä silmissä oli jotakin apinamaista, melkein gorillamaista, jolle kaikelle Verna oli lapsena nauranut katketakseen. Ja vielä enemmän tuolle luonnottoman korkealle ja vähän ryppyreunaiselle silkkistormarille, joka törrötti kuin vanha tuulimylly ukon päässä.
Kolmisen vuosikymmentä myöhemmältä ajalta oli peräisin tehtaitten privilegiokirja, joka riippui kantaisän kuvan alapuolella himmentyneen lasinsa alla. Yhä vielä paistoivat selvinä näkyviin sen ensimmäiset korkeakirjaimiset sanat:
»Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Resolution.»
Näiden ympärillä oli muita suvun päämiesten ja poikien kuvia. Oli yksinkertaisia, jykeviä miehiä, joiden pitkät lievetakit oli kuin surunauhoin päärmetty. Oli myöskin keikareita, joilla oli kirjavat tai valkoiset silkkiliivit, leveät takinrinnukset, taidokkaat, suuret rusetit avonaisella paidanrinnuksella ja korvanjuuressa hienot pulisongit — sataluvun puolivälin miehiä. Ja alimpana pari »vuosisadan lopun» miestä kokopartoineen tai täysin sileine kasvoineen.
Polvesta polveen olivat hienostuneet Joachim-patriarkan alkukantaiset piirteet. Leuka oli kaventunut, joskin oli pysynyt varmapiirteisenä ja tarmokkaana. Mutta etenkin oli kuvasta kuvaan tuo juoheasti kiverä nenänvarsi lyhentymistään lyhentynyt. Ensin näytti se parissa polvessa äkkiä tylpistyneen ja saaneen jykevää konkoa yläjuoksulleen. Sitten se oli hienostumistaan hienostunut oikeaksi ylimystöporvarin mallinenäksi… kapeasieraimiseksi, hieman-hieman kaarevaksi, ylimalkaiseksi herrasnenäksi. — Tämä oli ollut kaikki epäilemättä monien Suomen ruotsalaisten aatelis-, virkamies- ja kauppiassukujen muokkaustyötä.
Kauppaneuvos heitti kuviin ylimalkaisen silmäyksen. Jäi tuijottamaan kirjarivejä. Runebergia, Topeliusta, Hellmania ja Geijerstamia, Multatulia, Chateaubriandia, Grillparzeria ja Heineä.
Tuijottaja hymähti vaivautuneesti. Hänen silmänsä olivat lipuneet alemmaksi. Siellä oli melkein risaisissa niteissä Linnankoskea, Leinoa ja Ahoa ja eräitä nimettömän näköisiä runovihkosia.
»Niin Verna-tyttären kaltaista, moneen kertaan ahmittua rihkamaa», ajatteli kauppaneuvos.
Vihdoin hän istahti nojatuoliin. Avasi pöydällä lojuvan sinisenhaalistuneen, silkkipäällyksisen lippaan, josta hän ajatuksettomana silmäili eräitä teatterikuvia: »Kypron prinsessaa», »Kaarle kuninkaan metsästystä», John Forsellea valkeatrikoisine säärineen, madame Rejanea suurine silmineen ja Sarah Bernardia otsatukkineen ja pussihihoineen.
Äkkiä hän vetää viereisestä sifonierista sukukirjan ja alkaa tätä selailla. Avautuu lopulta sivu, jonka yläreunaan on kirjoitettu monikoukeroisin kirjaimin:
Några Svåra År.
Hänen ei tarvitse lukea. Osan siitä luvusta hän osaa ulkoa ja osan — sen raskaimmat tapaukset — hän on itse kokenut ja kärsinyt.
Ne olivat alkaneet 80-luvulta, jolloin hän oli huolehtinut vain raisuista purjehdus- ja jahtiretkistään. Sen alussa oli ruvettu tehtaalla toteuttamaan uutta saksalaista patenttia, Grellinger-systeemiä, jonka avulla kyettiin valmistamaan paperia suoraan puumassasta. Se oli avannut Suomen tehtaille uudet, suunnattomat mahdollisuudet — halpaa raaka-ainetta kasvoi loppumattomiin suomalaisessa korvessa.
Kokeilu oli tosin ollut vaivalloista. Se ja rakennusten laajennustyöt olivat nielleet monia summia. Ja ennestään vakavaraisen tehtaan oli täytynyt turvautua suureen obligatsionilainaan.
Mutta vaikeudet oli läpäisty. Tuotanto moninkertaistui. Vienti Venäjälle kasvoi kasvamistaan. Kultaruplat alkoivat huippia kokonaisina laumoina kuin ryssän jänikset Rajajokea kohti.
Mutta saman vuosikymmenen viidentenä vuotena pani keisarillinen hallitus ankarat tullit Suomesta tuotavalle paperille. Koko Venäjänkauppa oli yhdellä iskulla tuhottu.
Silloin näytti isä Joachim oikeata kantaisä-Joachimin karvaa. Läksi
Länsi-Eurooppaan avaamaan uusia markkinoita. Ja silloin oli hän,
Albert, tehnyt ensimmäisen ulkomaanmatkansa: Hampuriin, Amsterdamiin,
Lontooseen, vieläpä ominpäin Pariisiin, josta palattuaan takaisin
Lontooseen hän oli saanut tuhlaustensa vuoksi ukolta siekailemattoman
selkäsaunan.
»Oli toki viimeinen sitä lajia», kauppaneuvos myhähti vieläkin keskellä muistojaan.
Tehtiin suuria sopimuksia, aina brittiläisiin siirtomaihin saakka. Palattiin, ja isä Joachim köhähteli ja naurahteli ylenpalttista tyytyväisyyttään.
Mutta kaksi seuraavaa talvea tuli harvinaisen lumettomia. Täytyi turvautua, jotta myyntisitoumukset kyettäisiin täyttämään, puumassaostoihin toisista, luonnonsuhteiltaan onnellisemmista tehtaista. Tästä kuitenkin tuotantokustannukset nousivat yli laskelmain, eikä sittenkään voitu läheskään kaikkia hankintasopimuksia täyttää. Korvaussummat nousivat tuhottomiin. Tehtaan vakavaraisuuden maine kääntyi lopullisen romahduksen ennusteluksi. Tämän vuoksi ja yleisen kriisitilanteen puristaessa oli enää mahdotonta lisätä jo ennestään rasitettua luottoa.
Isä Joachim säästi yksin perheensä ruoassakin, kiskoi vähennetyltä työläisjoukoltaan melkein veret kynsien alta ja keräsi viimeiseen kauhalliseen saakka syrjäpurojenkin vedet rattaisiinsa. Hän vihasi tuota ehtynyttä korpea. Se oli hänen silmissään kuin laihalonkkainen suomalainen lehmä, joka kyllä osasi ruokaa ammua, mutta lypsää vain veritippoja elättäjälleen. Ja tuon luonnon mukana hän vihasi ja halveksi korven asujaimistoakin, koko suomalaista kansaa.
Kekseliäisyydellään, säälimättömyydellään ja monihaaraisen sukunsa avulla oli kuitenkin Joachim-herra onnistumaisillaan. Entisentapaiset köhähtelyt ja murahtelut katkaisivat jo silloin tällöin sen synkän äänettömyyden, jossa hän oli vihannut, halveksinut ja kamppaillut.
Silloin tuli korvesta itse saatana hänen kimppuunsa. Tietenkin suomalaisen talonpojan jääräpäisessä hahmossa.
Talollinen Jaakko Könni, jonka maihin tehtaan kosket kuuluivat, oli — jo edellisen polven aikana tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti — nostanut tyytyväisin naamoin tehtaan konttorista vuotuiset vuokrasummat. Ja joka kerran hän oli saanut nahkaansa pitkät ryypyt.
Mutta nyt, kun alkoi käydä vuokra-aika umpeen, rupesi talonjussi marisemaan muka vuosivuokran pienuutta. Ja hetken tullen — kieltäytyi uudistamasta kontrahtia. Neuvoteltiin ja ryyppäytettiin miestä.
Eräänä päivänä isä Joachim ja hän, nuoriherra Albert, istuivat isännän seuraksi.
Könnin ukko livahutti konjakkiryypyn, vetäisi pöllysauhun tarjotusta sikarista ja jauhoi omaan kummalliseen tapaansa:
»Äks-ty-ty… minä meinaan tuota, että… Könnin mannaa ei anneta enää ilmaiseksi… äks-ty-ty…»
»Paljollako koroitat?» kysäisee Joachim-herra. »Kertokoon vaikka kahdella, jos osaa… moukka, ei siinä ole vielä sittenkään liikahintaa», herra ajattelee, sytytellen sikariaan.
»Noo, jos sitten tuota… äks-ty-ty… tuo summa kerrattaisiin kolmosella ja sitten… jos pantaisiin nollia perään noin niinkuin vain… äks-ty-ty… yksitellen, eiköpä tuosta tultaisikin… sopusummaan… äks-ty-ty…»
Joachim-ukko alkoi murahdella, sitten pamahteli ja jyrähteli kuin rumpu, minkä piti merkitä suurta naurua.
»Eipä silti, ettei vaikka myötäisikin koko rikkautta… Satatuhatta markkaa. Ei penniäkään alle. Äks-ty-ty… tuota… se kun kävisi herralle halvemmaksikin niinpäin… tuota.» Ja isäntä turahutti koko nenänsä puhtaaksi, vetäen rystysillä saapasvartta pitkin.
»Puhutko tosissasi?» ukko kivahti.
»Ei tässä ole naurun paikka. Puussa ja metsässä te olette, herrat, kettäneet jo talonpoikaa tarpeeksi. Ilmaiseksi olette saaneet koko korven voiman, joka on minun omaani viimeistä rantaniittyä, kivenmukulaa ja häränsilmää myöten… ilmaiseksi, sanon… niin isäni kuin minunkin aikanani. Lisäksi olette mielin valloin niittyjäni upotelleet ja rannat kaikenlaisella töryllänne tärvelleet. Mutta nyt sopii panna mieleen, herra, että sellainen törkypeli on Könnin mailta lopussa.»
»Ja minkä arvoinen olisi nyt sinun hallainen korpitalosi, jollei olisi ollut tehtaitani sen arvoa nostamassa kymmenkertaiseksi? Mitäh, moukka?»
»Siitä olette jo korvauksenne ottaneet… ilmaisista koskista ja ilmaisista metsistä. Ja nyt ollaan… äks-ty-ty… nyt… tuota ollaan vatupassissa. Joopa, joo, Ruohtin herrat, vaakasuorassa vatupassissa. Kauppa kuin kauppa. Niin, jotta… minun reklementtieni mukaan kahdenkymmenen vuoden kontrahti tai satatuhatta kerta kaikkiaan. Laki on puolellani. On tultu reilattua nämä asiat herrassöötinkienkin kanssa, jotta… äks-ty-ty… sopii kärrätä pois koko törky, jos ei sovussa selvitä.» Roiskautti viimeisen tupakkasylkynsä ja läksi.
Sukukirja oli jäänyt pöydälle levälleen. Kauppaneuvos paiskasi sen kiinni, ja käsi jäi nyrkkinä lepäämään sen kannelle.
Sukutarina oli kääntymässä häntä itseänsä kohti. Se alkoi tehdä yhä kipeämpää.
Isä Joachim oli laskenut ja neuvotellut lakimiesten kanssa. Uusi pitkäaikainen sopimus sellaisin vuokraehdoin oli tehtaan tulevaisuuden kannalta mahdotonta. Kosken ostamiseksi oli olemassa vain velkaa ja markkinatiet tukossa. Käräjöimään ei ukko uskaltanut, sillä mielivaltaisesti, perityn tavan mukaan, oli todellakin käytetty rantamaita, sekä varastopaikkoina että patoamalla ja uittoaikoina puuta haaskaamalla. Arvaamattoman suuret korvaussummat saattaisi se moukka riidellä itselleen kaiken lisäksi.
Korpi oli ruvennut vaatimaan palkkaansa ja jurnutti äänettömänä, suostumatta mihinkään sovinnon tekoon.
»No, ka tuota… syksykäräjillä lämmitetään herroille saunat äks-ty-ty… ja ukkosenpuilla», vastasi Jaakko Könni jokaiseen sovitteluyritykseen.
Ja lautamiehet tulivat jo jäidenlähdön kynnyksellä…
Kauppaneuvos nousi ja alkoi kävellä huoneesta huoneeseen. Jostakin keittiön puolelta salin läpi juosten tuli Verna häntä vastaan, harppasi suoraan kynnykseltä ja heittäytyi kaulaan. Märällä saapaspohjallaan tytär tuli polkeneeksi isänsä hienoille kengille. Kauppaneuvos etääntyi ja osoitti tyytymättömän näköisenä tyttärensä saappaita.
»No, noo, pappa parka, älä nyt ole sellainen mamselli», ehätti Verna. »Ja koetapas alkaakin torumista. Vai hankaanko hihallani…?» Ja samassa hän on jo polvistumaisillaan laattialle.
»Älähän nyt, älähän nyt…» isä hätäilee.
Verna riepoittaa hänet istumaan ja paukauttaa suoraa päätä:
»Pappa, mitä merkitsee äpärä? Se on suomalainen sana, mutta Thure ei suostunut selittämään…»
»Missä olet sen kuullut?» kysyi isä ankarasti.
»No, ka… Thurelta. Äsken tuolla… puhuimme siitä Länsikylän nuoresta kauppiaasta, jolla on hartiat kuin karhulla…»
»Ooho», hämmästeli kauppaneuvos.
»… ja Thure sanoi hävyttömällä äänellä: Hän ä så'n skålknalle och landstrykare och… äpärä… Mitä se merkitsee? Sano… Jotakin häijyä varmaan, sillä Thure on aina ilkeä, varsinkin suomalaisille, ja sitä minä en siedä.»
»Kas, kas, älä nyt innostu, rakas, enpä ole sattunut kuulemaan… sellaista sanaa. Niillä kun on niitä niin kummallisia…»
»Otan siitä kyllä selvän!» sinkautti tytär ja nousi lähteäkseen.
Huudahti ovelta jäähyväiset ja katosi.
Ja siinä olivat kauppaneuvoksen ojennusyritykset, nyt kuten ennenkin. Hän ihaili tyttärensä kauneutta. Tämä oli hänen elämässään ainoa, jota hän saattoi rakastaa täysin sydämin. Tytär kaikesta huolimatta hänen vertansa, Mertheneitä. Ja niinpä oli hän ollut jälleen heikko.
Sitäpaitsi oli tuo 'äpärä' hätkähdyttänyt hänet. Hän uumosi siinä — ties mistä syystä — jotakin kaukaista vaaraa tyttärelleen. Ja se oli kaiken lisäksi sattunut hänen ajatuksiensa ratkaisevimpaan vaiheeseen ja ajoi nyt kuin kirvelevä isku hänet taas siihen jäidenlähdön aikaan, jolloin hänet oli uhrattu suvun pelastamiseksi.
Niin, kevättalvi oli kulumistaan kulunut.
He seisovat noilla samoilla tokeilla, jotka yhä saivat turhaan odottaa jää- ja vesimassain rynnistystä. Silloin… äkkiä, kuin luonnottoman paineen räjähtäessä, ärjähtää isä kummallisen käskyn:
»Mene ja nai sen tytär.» Käänsi selkänsä ja käveli poispäin. Palasi vielä pari askelta: »Mene ratsain. Se on moukkien mielestä komeata.» Murahti ja meni.
Seuraavana päivänä, kun poika asettui vastarintaan, hän lisäsi synkkänä:
»Parempi häpeä, joka menee vuosien mukana ohi, kuin konkurssi, joka tappaa koko suvun.» Ja lopuksi jyrähti kiusatun sielun hirvittävällä voimalla:
»Tottele!»
Valvottuja öitä, jotka olivat täynnä kirvelevää häpeää ja tolkutonta raivoa, ja niitä levottomia päiviä, joina hän ratsuilleen lanasi niityt ja kaatoi sen kavioihin lahonneet aidat, hän ei vielä tänäkään hetkenä jaksanut muistella pohjia myöten. Hän ikäänkuin hyppäytti hevosensa yli mustan kuilun ja antoi lopputapahtumain palautua silmäinsä eteen.
Uusimmassa ratsupuvussaan hän ratsasti eräänä iltapäivänä Könnin pihamaalle. Astui taloon ja ryhtyi isännän kanssa muka sovinnonhieromisiin. Mutta samalla katsasteli tytärtä, joka ei osannut puhua sanaakaan, mutta joka ei kyennyt pakoonkaan pyrkimään, kun nuoriherra pois lähtiessään sai silmiin katsotuksi ja leuan alta sipaistuksi. Jäi ovelle katselemaan ja kauniisti katselikin. Nuori herra olisi jo melkein innostunut leikkiin omasta takaa, jollei sillä olisi ollut nimenä tuo… typerältä kuulostava Leena.
Mutta kirkonkirjoissa oli se sentään Magdaleena, ja Albert-herra palasi taloon harva se päivä. Ja mitäs osasi tyttö parka hienolle herralle?
Kauppaneuvos naurahti kesken kaiken melkein huvitettuna.
Rakastui heleästi punastuvaa korvannipukkaa myöten eikä puhunut sanaakaan. Mutta hymyili ja huoahteli sitä enemmän.
Ei ollut aikaa menettää. Albert-herra kysyi tyttöä isännältä, säädyllisesti ja kohteliain sanoin.
»Herrojen temppuja», kivahti Könni, »ulos talosta, nulikka, ja keileesti tai… äks-ty-ty…» Ja käsi haparoi uunin nurkasta makkarahalkoa.
Albert kalpeni ja läksi. Mutta nyt oli taistelu muuttunut uudeksi. Tähän saakka hän oli suorittanut uhritehtäväänsä sisimmässään häpeä. Kokematonta tyttöä, jolta hoivaava äiti oli varhain kuollut, yksin kasvanutta raukkaa… tätä hän oli metsästänyt teeskennellyn rakkauden myrkkypalalla. Ooh… hän oli tietänyt sen häpeälliseksi. Se ei ollut sopinut hänen verelleen. Mutta nyt… häntä, nuorinta Mertheneistä, oli tuo talonjussi sanonut nulikaksi.
»Satans bondfolk», oli hän ähkäissyt pihalla painaessaan kannukset
Trollen kupeisiin.
Ja nyt, nyt oli tämä seikkailua, siekailematonta ja hurjaa.
Hän tunsi melkein rakastavansa — ja yhtä monin hetkin halveksivansa — tuota viatonta tyttöä, joka oli uhri, kuten hän itsekin. Joka tapauksessa oli hän liekeissä, oli se sitten koston tai valloittamisen himoa.
»Niin, niin», hymyili raukea ajatus muistelijan mielessä, »miten vähän ajatellaankaan nuorena ratsun selässä… Hulmuavaa harjaa, kuumien kupeitten tuskaa ja vapisemista, tuulen soittoa ja ruoskan viuhinaa… on silloin elämä.»
Jo seuraavana yönä hän oli Magdaleenan kamarinakkunan alla. Ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Nuoriherra alkoi raivostua. Vihdoin hänestä tuntui, että joku nousi vuoteesta ja istahti jonnekin. Hän kiersi porstuan oven taakse ja kuiskasi: »Magdaleena…» Läheltä ovea kuului hätäinen huoahdus, kun joku koettaisi pidättää hengitystäänkin. »Tietenkin se vain huokailee… ei osaa puhua, ei liikahtaa, tuo… Könnin tytär…» Tuli ajatus potkaista hajalleen tuo ovi, häväistä, tehdä skandaali… Pääsisi jatkamasta. Kuului pieni niiskutuksen tapainen. Jotakin itkettävää alkoi kiertää odottajankin kurkussa. Hän koputti hätäisesti rystysillään. He olivat kuin yhteisessä hädässä. Hänen täytyi, täytyi…
Samassa hän tuntee, että kamarin sisäpuolellakin nousee sydämen hätä korkeimmilleen. On kuin siellä ojennettaisiin käsiä suuressa tuskassa, painettaisiin ne rintaa vasten ja sitten… neuvottomille huulille, jotka ovat parahtamaisillaan.
»Magdaleena», kuiskaa jälleen nuorukainen, ääni kiihkeänä todellisesta, palavasta kaipuusta.
Silloin kuuluu kamarin ympäri kiertäviä askeleita, pysähtyvät ja vihdoin… riennähtävät ovelle. Kädet avaavat lukkoa niin hätiköiden, että ne sekaantuvat hetkeksi jonnekin. »Odota, odota», soinnahtaa kärsimättömästi huohottava ääni. Laskemattoman lyhyt hetki täyttä hiljaisuutta… Ovi vaipuu vetävästi sisäänpäin. Kynnyksen takana ovat itkettyneet silmät, mutta huulet onnellisesta naurusta avoimina, pää antautuvasti taaksepäin horjahtaneena, olkapäät, käsivarret, koko vartalo vastaanottavina.
Leena Könni tuli rakkautensa uhriksi suku-uhrin suorittajalle.
Tässä hetkessä viipyi kauppaneuvos kauan. Ja kireät kasvot olivat sulaneet hetkeksi kokonaan.
Niin, mitä sitten? — Taas tuli hänelle kiire päästä muistojensa päähän.
— Pelkkää häpeällistä peliä, inhoittavaa, konnamaista kiristämistä…
Kun Leena-tytär oli ilmoittanut isälleen olevansa raskaana ja isä Joachim oli 'suostunut' antamaan pojalleen naimaluvan, jos kosket tulisivat pesään tyttären myötäjäisinä, oli Jaakko Könni tyytynyt nyökytellen, kuin halvattuna kaikkeen mitä vaadittiin. Mutta häitten jälkeen ei hän käynyt kertaakaan Merthenien talossa. Ei edes Joachim-herran kuolinvuoteella, vaikka tämä oli lähettänyt sanan kolmeen kertaan. Mutta eipä ollut Magda Mertheniäkään päästetty käymään syntymäkodissaan. Kummallakaan puolella ei ollut voitu unohtaa, ei tähän päivään saakka.
»Hyvä kuitenkin, että… päästin hänet lähtemään.» Hän tunsi tyynnyttävää helpotusta sekä tuosta jalomielisyydestään että Könnin ukon kuolemasta ja näiden nuoruudenmuistojensa kertakaikkisesta ja lopullisesta — kuten hänestä jälleen tuntui — voittamisesta ja unhoon painamisesta.
2.
Oli kyllin taisteltavaa vielä eteenkin päin. Merthenin tehtaat olivat yhä johtavassa asemassa maan paperiteollisuudessa. Mutta kaikki sarakkeet eivät kirjanpitäjän kirjoissa kuitenkaan olleet yhtä loistavia. Monenlaiset nousukkaat, myöhempäin polvien Könnit ja Kannot, tuollaiset Leppäset ja Löppöset olivat alkaneet häiritä kauppaneuvoksen mielenrauhaa. Tehtaitten osakkeita oli jokunen määrä joutunut suomalaisten käsiin. Yksinpä kaikenlaiset kulkukauppiaat olivat alkaneet perustella kauppoja ja kilpailla… hänen kanssaan.
Tämä viimeinen suututtava ajatus ikäänkuin muistutti häntä jostakin. Hän riensi konttoriinsa ja käski puhelimella kaupanhoitajansa puheilleen.
Tuskin hän oli laskenut kädestään kuulotorven, kun puhelin alkoi soida.
Kuului patruuna Krookin suuttumuksesta läkähtyvää karjuntaa:
»Tietääkös veli… jah… höh… Donnerwetter. Siinä sitä ollaan. Tjam-tjam-mmh… tämä Jänkälä. Keisari Konsta ensimmäinen… hö-hö-hö… varastanut, rosvonnut… parhaat mieheni omalle rö-rö-rö-rötökselleen. Paremman kohtelun ja palkan muka. Sanoivat… ottaessaan litviikin… ro-ro-roistot. Ja minulle ei jää kohta muuta kuin luikkumiehet ja repsikkapojat, vastatulleet maantienlipparit, lentojätkät ja kaikki maailmanrannan rentut… Jah… höh? Mitäs sanot?»
Kauppaneuvos koetti tyynnyttää muutamalla sanalla kiivastunutta patruunaa.
»Helppo sinun on sieltä yläjuoksulta saarnata järkeä. Mutta täällä…helvettiä. Oikeata suomalaisten noitain häkäsaunaa… Sitä ei kestä perkelekään. Tästä tulee ko-kho-khom-konkurssi…» Ja taas hän yski ja kakoi, läkähtymäisillään.
Kauppaneuvos naurahteli.
»Höm…» möyhähti patruuna vastaan. »Oho-ho-homaan nilkkaasi sattuu… ha-ha-ka-likka. Hmmh. Aikoo rakentaa kuulema — ties millä rahoilla — voimalaitoksen ja ruveta kilpailemaan Merthenien kanssa… Hjo-hoh? Mitäh?»
»Pikku seikka meille. Emme ole tarkoittaneetkaan sähkölaitostamme tuskin muuta kuin omaa tarvetta varten», kauppaneuvos sanoi kuivasti.
»Jaa-hah… ne-nee… mutta se-se-seh… piru on yksissä juonissa sinun kilpailijasi, sen maankiertäjän kanssa. Milläs se muuten rakentaisi omaa kaupparakennusta ja… ja-jajah…»
»Hyvä veli, ei ole syytä puhua kilpailusta jonkun… nurkkakauppiaan ja… No, niin, tuo tehtaankauppa on meillä vain hyväntekeväisyyslaitos, niin sanoakseni… omaa työväkeä varten…» Kauppaneuvos oli aikonut katkaista keskustelun ylpeällä viittauksella, mutta hermostui vasten tahtoaan loppusanoissa.
»Älä, älä… khä-khä-häh… älä sinä ylpistele turhia. Sinua puree tuo saatana tällä kertaa vasta ky-khy-kyljestä ja selästä ja minulle ä-hä-härhentelee vasten naamaa, ärhentelee kiertää ja petkuttaa, tuo… entinen renkini, tuo mustakyntinen viiluri ja kattilanpaikkuri… oikea korpisaatana…» Patruunan ajatuksenjuoksu alkoi hukkua kokonaan haukkumasanojen tulvaan. Kauppaneuvos kuuntelee vain puolella korvalla, katsellen ikkunasta. Ja kun hän näkee kaupanhoitajan saapuvan siltaa pitkin salkku kainalossa, lopettaa hän lyhyesti keskustelun.
»Kevätkuukausien myyntisummat ja vastaavat numerot edelliseltä vuodelta», käskee herra.
Nuorehko, neekerinnäköinen kaupanhoitaja, jota sanottiin Pertteli-herran hovinarriksi, koska hän oli Krookin nuorenherran välttämätön vitsiniekka tämän jahti- ja purjehdusretkillä, vilkui ja luimisteli syrjittäin kuin karkumatkalta tuotu koira isäntänsä edessä.
»Mitä?» kauppaneuvos sanoi katseltuaan numeroita. »Laskua, kuukausi kuukaudelta, ja tänä keväänä? Narrinpeliä! Ettekö osaa ammattianne, mies?»
Lasse Snöre selittää ja selittää. Tuon Iivari Takalan täytyi myödä pelkällä tappiolla, ainakin kaikki kuranttitavara. Mutta se oli vasta piru miehekseen…
»Millä hän sitten kestää? Me ostamme suuremmin parttioin, laskemme hyväksemme kassa-alennukset… Hän ostaa epäilemättä raskaalla luotolla. Ja te, te ette kykene häntä nujertamaan. Selittäkää.»
»Osh… tuo kulkukoira! Juoksee iltakaudet työläismurjut ja Länsikylän torpat ja talot. Näyttelee ja tarjoo, hekottaa ja horisee tyttöjen ja akkojen kanssa… osh… Alensimme hintoja moneen kertaan. Mies oli kuukahtamaisillaan. Mutta alkoi tukkukaupan tuon kylän talollisille. Ja välittää nyt heille suurin porttioin väkirehuja ja lannoitusaineita. Miten jatkaa kilpailua? Satans bodpojke — anteeksi herra kauppaneuvos — hän on nyt tukkukauppias ja meillä on vähittäiskauppa…»
»Vai sellainen poika!» huudahti kauppaneuvos. »Niin, niin, sellaisia ne ovat, toinen toistaan sisukkaampia, nousukkaita», hän mumisi taas ikäänkuin häveten äskeistä ihastunutta huudahdustaan. »Hyvä, lähettäkää tänne prokuristi Zinck ja soittakaa herra Takalalle, että kävisi puheillani… liikeasioissa. Menkää.» —
»Tahdon nähdä sen… äpärän», mutisi hän itsekseen, noustessaan torninsa toiseen kerrokseen, jota sanottiin Galleriaksi, koska sen salihuoneessa ja kamarissa säilytettiin suvun taulukokoelmia, joita varsinkin kauppaneuvos intohimoisena kokoojana oli paljon laajentanut.
Salihuone oli vain keveästi kalustettu: toisella sivulla pieni pöytä tuoleineen, joiden päällys oli sinistä, hieman haalistunutta verkaa ja sirokaarteiset puuosat valkoista ja kultaa. Kevyt korituolikalusto oli eräässä nurkassa ja omalla seinällään yksinäisenä harvinaisuutena vanhanaikainen spinetti, jota ei enää vuosikymmeniin ollut kukaan soittanut.
Tällä kertaa ei kauppaneuvos kiinnittänyt huomiota maalauksiin. Hän kulki suoraan akkunan luo ja otti seinällä riippuvan kiikarin kotelostaan. Todellakin. Tuon »kulkukoiran» uusi kaupparakennus oli noussut jo harjaan saakka. Ikkunain yläkamaraan asti näkyivät keltahirsiset seinät. Puodin puoli lienee jo pantu kuntoon sisältäkin päin, koska oven yläpuolelle oli naulattu uusi kilpikin:
Sekatavarakauppa
Iivari Takala
Kauppaneuvos hymähti. Kirjaimet olivat mustat ja kankeat, ja tuo I… ja T… kuin kömpelö seiväs ja korkea risti…
Eteläpuolen ikkunasta hän tarkasteli Jänkälän sahan aluetta. Niin, siellä toinen! Kaksi lautatapulia oli tullut lisää talven kuluessa. Uusi räikeänpunainen höyläämö näytti olevan jo täydellä käynnissä ja joitakin perustuksia juntattiin saharakennuksen toiselle puolelle. Krookin puolella maalattiin telakalla Bertil-herran huvimoottoria.
»Hm… todellakin, meitä taidetaan ruveta saartamaan», hymähti kauppaneuvos.
Hänen olkapäittensä asennossa oli jotakin raukeaa. Mutta hetken kuluttua hän nauroi äänetöntä naurua: »Eivät taida tietää nuo… Takalat ja Jänkälät, että korvenlaidasta… uudisrakennuksilta on pitkä matka… valtaistuimille.»
3.
Niin, hän ei ollut enää Veentaan Iivari. Hän oli kauppias Takala.
Jo edellisenä kevättalvena oli kuollut Rosina-muori, joka kuolinvuoteellaan oli hypistellyt poikansa uuden verkapuvun rinnuspieltä ja mustaa silkkikravattia ja sanonut: »Hienoksi herraksi olet käynyt, poikani… ihankuin rinssiksi…» Ja värittömät huulet olivat olleet ilosta höpöllään kuin pienellä lapsella.
Yksin oli poika seisonut hänen pienen hautansa hiekalla.
»Siipi-muu-ra-hainen», hän oli hokenut särkyneellä äänellä. Ja yksin hän oli sieltä kylän läpi palannut. Mutta kesällä oli hän tullut sinne uudestaan ja pystyttänyt kummulle metallisen ristin, jonka hopeanväriseen laattaan oli kirjoitettu:
Rosina Takala.
Hurskas vaimo.
Samalla matkalla hän oli haudannut Käpy-vainaan entisen kotomökkinsä pihanlaitaan pihlajan alle, sillä aljo oli keväällä ja kesällä surkastumistaan surkastunut, lakannut syömästä, tullut laikoittain karvattomaksi ja lopulta kuolleeksi raadoksi. »Seh-seh. Käpy-poika», oli hän hyvästellyt kultaisen aljonsa ja samalla haudannut koko lapsuutensa elämän.
Ja nyt, tuolla Länsikylän hautausmaalla, oli jo pieni kivipatsas
Vikruutin ukonkin haudalla. He olivat kaikki hänet jättäneet.
Ukon silmät olivat kaiheutumistaan kaiheutuneet. Koko viimeisen kesänsä hän oli istuskellut puodissa silakkatynnyrin ja nuuskapöntön kupeessa ja hokenut Iivarille: »Tunnetkos, poika, sieraimissasi petäjäkankaitten pihkan hajua? Ne, ne vasta olivat matkoja.» Syksyn oli ukko virunut peräkamarissaan kasvot kelmeinä ja sammaltuneina. »Äläpäs mitä, äläpäs mitä, puukhollari, palatsi tästä nousee, rutkasti nouseekin, ja marmoriportaitten alla on itse Vikruutin ukko sammaltuneena maakivenä. Neh, neh… alimmainen astinlauta vain, herra tirehtööri ja pelkästä suomalaisesta vierinkivestä lohkaistu, mutta katselepas… tuolloin tällöin… illankajossa… silkkaa kuparia ja kultaa, Rosinanpoika.»
Sellaisiin puheisiin oli kuollut Vikruutin ukko ja jättänyt Iivarille, ottopojalleen, kaikki säästönsä, jotka olivat suuremmat kuin perillinen oli osannut aavistaakaan.
Iivari oli orvompi kuin koskaan ennen. Mutta hän oli tullut mieheksi, joka ponnisti »astinlaudaltaan» sumeilematta ylöspäin eikä aikonut luopua yhdestäkään jalansijasta toisten hyväksi. Kenellepä hän olisi enää hyväntyön velkaa. Hänen hyväntekijänsä olivat jo kaikki elämästä erinneet.
Parhaillaan hän sitoo uudessa puodissaan kravattia paidan rinnukselle ja pudistelee vähän jauhoja housuistaan, sillä hän on lähdössä kauppaneuvos Merthenille… liikeasioissa. Hymähtelee vähän kuin ilkamoiden, sillä hän arvaa, mitä ne »liikeasiat» koskevat. »Ei meitä petetä, komersrootit», uhittelee mielessään.
Tienvarrella, tuulimyllyn kohdalla, ratsastavat käymäjalkaa Verna neiti ja hänen kavaljeerinsa. Iivarin reipas tahti kätkee ja sotkeutuu. Hän on tuntenut tuon herraskeikaleen. Tuure Kunnar, jota hän oli uittanut myllyruuhessa läksiäisikseen kotokylästä. Lyseo oli jäänyt herralta kesken. Oli opiskellut, kuulema, jossakin saksmannien korkeakoulussa ja nyt oli lomalla, harjoittelemassa, muka insinööriksi…
Tuota herrasnulikkaa oli hänen mahdotonta sietää. Sen kasvoissakin oli hänen mielestään jotakin ennenaikojaan ränsistynyttä, hipiällä kuin lievää madonsyömää, olkoonkin nenänvarsi ylpeä ja otsanpuoleltaan kuin joku ritarinpoika kuvakirjoissa.
»Ei tuollaisilla hepsakehtivilla polvilla ainakaan pitkälle potkita tässä maailmassa, vaikka oltaisiinkin itse Mertheneille suvunsukua», puuskahteli vihamielinen tunne Iivarin sydänkuopassa.
He pysähtyivät. Kävelijä oli poiketa tiepuoleen, mutta jäi seisomaan paikalleen, sillä häntä hävetti pakoonkin putkahtaminen.