Äkkiä Tyyra parkaisi ikäänkuin häntä olisi pistetty ja he heräsivät molemmat.
He viipyivät paikoillaan kuten äsken olivat ystävinä istuneet, mutta heidän välillään oli ammottava kuilu. Tyyra nousi, piteli otsaansa ja lähti horjuen menemään. Heikki astui ikkunaan ja kaikki hänen ajatuksensa sanoivat hänelle kylmästi: sinä olet konna. Hän otti jonkin paperiliuskan pöydältä, rutisti sen kädessään ja päästi lattialle.
— Kaikki on mennyttä! sanoi hän taasen kylmästi ja katsoi eteensä mitään näkemättä.
Hänen sydämessään kyenteli alkava kipu.
— Nyt minä olen lopullisesti rikki! ajatteli hän ja naurahti, ettei purskahtaisi itkuun.
Sitten hän paiskautui suulleen vuoteelle. Hän ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa poltteessa ja häpeässä.
Äkkiä viilsi järjen terä läpi aivojen. Hän nousi ja rupesi kokoamaan tavaroitaan. Hän mätti kaikki huiskin haiskin ja tuota pikaa olivat laukut valmiina. Hän katsoi kelloaan: puolen tunnin kuluttua palaisi veli koulusta. Kokonainen puoli tuntia! Hän istuutui tavaroidensa ääreen kuten ihminen istuutuu uppoavan laivan kannelle ja tunsi kaikkien hermoväreiden, jotka sairauden aikana olivat vaivanneet häntä, kulkevan läpi päänsä. Yhdessä tuokiossa tulivat sairauden eri vaiheiden tuntomerkit. Otsa oli kylmä ja ruumis hiessä. Hän katsoi katsomistaan kelloa ja lähti vihdoin kadulle. Hän alkoi astella edestakaisin talon lähellä.
Mutta makuuhuoneessa virui Tyyra polvillaan vuoteensa ääressä ja höpisi suonenvedontapaisissa kouristuksissa:
— Jumala, minä olen sinut hylännyt — minä omistin sinut kerran. Katso armiaasti minun puoleeni kuten sinä katsoit syntisen vaimon puoleen pöydän tykönä fariseuksen huoneessa. Minä olen syntinen vaimo. Tulithan sinä pelastamaan syntisiä. Et sinä voi minua — minä olen liian syntinen… Minä hylkäsin sinut ja nyt olet sinä hylännyt minut. Kadotettu, tuomittu…
Kun tumma veli lähestyi kotiaan, huomasi hän jo kaukaa, että Heikki rauhattomana asteli edestakaisin. Hän hymyili tälle, mutta huomasi pian että jotakin erikoista on tapahtunut. Vihdoin hän juoksujalkaa tuli yli kadun. Hän näki hävityksen veljen kasvoilla ja ymmärsi että vuoden työ oli ollut turha.
— Mitä on tapahtunut? sanoi hän ja tarttui Heikin käsivarteen.
Heikki eteni ikäänkuin häntä olisi polttanut.
— Tule sisään, sinä olet aivan sinisenä vilusta… Etkö sinä nyt voi sanoa nopeasti mikä sinun on?
Mutta nuorempi veli vaikeni. Hänen kasvonsa vavahtelivat. Hän yritti puhua mutta sanat jäivät kurkkuun. Vihdoin hän sai ne ilmoille vaivoin ja soinnuttomasti:
— Minä olen vietellyt sinun vaimosi. Minä olen häväissyt kotisi, tee minulle mitä tahdot. Mutta minä yksin olen syypää.
Vanhempi veli tuijotti häneen: oliko hän menettänyt järkensä?
— Mitä, mitä sinä sanot?
Nuorempi toisti kaikki tyynni. He seisoivat kadulla raa'assa talvipakkasessa. Vanhempi veli tuijotti vielä hetkisen puhujaan. Ja hänen kasvojaan katsellessaan hän kävi kalpeaksi ja karkasi sitten ylös portaita.
Eteisessä seisoi hänen vaimonsa seinään nojaten. Hänkään ei voinut puhua. Hän ojensi kätensä ja lausui itkunsa seasta jotakin, jota oli mahdoton ymmärtää.
— Minä tiedän kaikki, sanoi mies raivoaan pidättäen ja tarttui ojennettuihin käsivarsiin.
Tyyra lyyhistyi permannolle.
— Rankaise minua yksin! sai hän esille.
Hänen miehensä nauroi ja ajatteli: vai niin hellää se on ollut!
— Mene huoneeseesi. Minä tulen pian.
Hän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi porraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori nauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän sulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli ohimoitaan.
Hän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi pystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta mahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli myöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon, missä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi hiuksiaan ja voihki.
— Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa toisensa.
Hän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja hellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli rakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta samassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja raivosi kuin kahlehdittu eläin.
Äkkiä hän muisti vaimonsa.
Tyyrakin oli ruvennut kokoamaan tavaroitaan.
— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.
Tyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi:
— Jumala on antanut minulle anteeksi. Anna sinäkin.
— Helpostipa Jumala on antanut sinulle anteeksi. Minä en ole yhtä laupias.
— Mitä sinä tahdot sitten minun tekevän? Olen valmis kaikkeen.
— Tulet tänne ja kerrot minulle kaikki.
Tyyra alkoi vavista.
— Minä en voi.
Hänen miehensä kiskaisi hänet rinnalleen.
— Vai et voi. Sitten saat heti paikalla lähteä samaa tietä kuin se toinen.
— Armahda minua. Minä en tiedä.
— Mitä puhetta se on?
— Minä menen.
— Et vielä, ennenkuin olet tunnustanut kaikki tyynni. Minä olen valmis ruoskimaan sinua, kunnes tiedän koko totuuden.
Tyyra oikaisihe äkkiä suoraksi ja hänen silmänsä leimusivat.
— Tiedätkö, että kun sinä tulit ja minä odotin sinua eteisessä ja tahdoin kertoa sinulle kaikki, rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Nyt on rakkauteni kuollut. Minä olen nähnyt, että sinä olet toinen kuin se, jota minä olen rakastanut. Sinun on turha enää puhua minulle, sillä minuun ei mikään satu.
Armas istui pää käsien varassa ikäänkuin peläten sen halkeavan.
— Tyyra, rukoili hän tyyntyneemmin, — tule tänne. Puhutaan levollisesti.
Puhelin soi.
Majatalosta ilmoitettiin, että maisteri, lehtorin veli oli tullut sinne ja sairastunut. Hän houraili.
Armas heräsi kuin raivokohtauksesta.
— Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen tehnyt? huusi hän sielussaan.
Hän karkasi Tyyran luo, syleili häntä ja kiirehti pois,
Veli ei tuntenut häntä. Hän värisi kuin viluissaan ja häntä poltti kuin tuli. Lääkäri ei voinut sanoa mikä tauti oli tulossa, mutta vakavalta näytti.
Puolenyön aikaan lehtori kutsui rouvansa sairaan luokse. Aivoissa oli nähtävästi tapahtunut verisuonen ratkeaminen.
Aamuyöstä tuskat lakkasivat. Sairas makasi raskaasti kuorsaten. Aamun hämärtäessä hän avasi silmänsä ja tuijotti eteensä ilmeettömin katsein.
— Me olemme täällä, kuiskasi tumma veli kipeästi rakastaen, — Tyyra ja minä. Tunnethan meidät? Sinun pitää tulla terveeksi. Me rakastamme sinua…
Hämärtyvistä silmistä pusertui kyynel. Luomet painuivat alas eivätkä koskaan avautuneet.
Kuolema tuli yhdessä harmaan, talvisen päivän kanssa.
LOKAKUUN TARINA
Lumi oli tullut äkkiä. Lehdet olivat vielä puussa, kaalit ja perunat maassa. Ihmiset jo pelästyivät, että jäävät vaille parhainta särvintänsä. Mutta yhtä kaikki hellitti pakkanen, lumi suli, ja eräänä harmaana lokakuun päivänä pääsivät kaikki perunapelloilleen.
Laitimmaisen talon pientarelle oli viritetty tuli ja hiilloksessa paistui perunoita. Siinä kävivät kuokkijat vuorotellen lämmittelemässä. Oli miestä ja kasvavaa poikaa, mutta enimmäkseen oli naisia. Pidettiin kiirettä, pilvet näyttivät siltä että voivat minä hetkenä hyvänsä ruveta vuotamaan ja lumenmakuiset ne olivat.
Kaikki näkivät, että tietä kylän halki tuli nainen päässään valkoinen huivi ja ympärillä harmaa saali. Hän kantoi jotakin selässään ja kävi vaivalloisesti ylös mäkeä. Ihmiset perunapellolla vilkaisivat häneen työstään ja päästivät jonkin arvelun, että kuka hän mahtoi olla. Laitimmaisessa talossa haukkui koira mutta lakkasi pian. Hetken perästä astui nainen takaisin. Hänellä ei enää ollut kantamusta ja hän meni kiireesti, miltei juoksujalan. Se herätti huomiota.
Tuskin oli nainen ehtinyt hävitä kankaalle, kun piika Liisa hyppäsi puutarhan aidan poikki ja älmensi jo kaukaa, että kuinka jumalattomia ihmisiä piti tässä maailmassa oleman. Pellolle päästyään hän pysähtyy Aaretin eteen, joka aukaisi vakoa, ja sai töin tuskin itkultansa toimitetuksi, että Aaretin sängyssä oli kaksi pientä lasta ja ne parkuivat niin paljon kuin jaksoivat. Hän tuli navetasta ja pirttirakennuksen ohi astuessaan hän ihmetteli, että missä se lapsi huusi. Mutta ajatteli sitten, että ehkä itku kuului voudin huoneista, vaikka se ihan selvästi tuli Aaretin oven takaa. Kun hän meni takaisin, huomasi hän kuitenkin varmaan miten oli ja silloin hän avasi oven. Ja sängyssä oli vanhaan huopapeittoon käärittynä kaksi pientä lasta, lienevätkö olleet parin kolmen viikon vanhoja. Ja ne olivat niin vähissä vaatteissa ja niin surkeina muutenkin. Se toinen oli niin pienikin.
Aaretti oli pysäyttänyt hevosen. Kaikki muutkin seisoivat vaoillaan. Kylälläkin kuunneltiin, mitä laitimmaisessa talossa oli mahtanut tapahtua, kun sieltä kuului sellainen melu.
Vihdoin Aaretille selveni että hänen oli ryhdyttävä johonkin. Hän ajoi hevosen saran päähän ja lähti menemään Liisan kanssa. Kaiken matkaa Liisa huusi ja pyyhki silmiään esiliinaan.
— Jos vielä kuolevat. Eikä edes tiedä, ovatko kastetut. Että kyllä niitä pitää oleman jumalattomia ihmisiä! Olisi edes äidiltä saanut tietää, että ovatko kastetut. Se siitä tuli siitä viimevuotisesta.
— Pidä nyt jo suusi kiinni! sanoi Aaretti.
— Ja vielä kehtaat! Niin sinä sanoit silloin viime vuonnakin, kun minä Selmalle puhuin, että lakkaa jo pitämästä sitä peliä. Olisitte vain kuulleet vanhempaa ihmistä, mutta mitäs te. Yökaudet kuljetaan yhdessä ja reistataan… Ne itkevät vain. Pienet raukat. Ole hiljaa, niin kuulet…
Aaretti oli muutenkin ollut hiljaa. Hän tapasi huoneensa täynnä väkeä. Siellä oli isäntä, emäntä, karjapiiat ja voudin vaimo. Kaikki puhuivat ja lapset huusivat. Aaretti pysähtyi ovensuuhun. Huoneessa oli vastenmielinen haju ja muutenkin tuntui ilkeältä. Hän ajatteli, että miten hän nyt siinä sängyssä nukkuisi. Naiset hääräsivät lasten ympärillä, lähelle hän ei olisi mahtunutkaan. Lattialle oli pudonnut vanha harmaa huopapeite, jonka päissä oli sinistä. Aaretti tunsi sen.
— No, Aaretti on saanut lahjan, sanoi emäntä kärkevästi ja lähti hakemaan vaatteita.
— Kun tästä nyt jotakin opittaisiin, sanoi isäntä ja paiskasi oven kiinni.
Naiset jäivät huoneeseen. Toiset puhuivat valittavasti, toiset vihan vallassa: Että mitä noistakin tulee, jos jäävät elämään.
— Kuolevat ne.
— Tuo toinen varsinkin.
Eiköhän pitäisi antaa hätäkaste.
— Mutta jos ovat ennestään kastetut. Ei suinkaan mahtane saada kastaa kahdesti.
— Parempi se kuin ei ensinkään.
— Katsokaa virsikirjasta. Siellä on nämä luvut.
— Taikka soitetaan rovastille ja kysytään. Meneehän pappilaan lanka.
Kukas lähtee?
— No, sinä köntti siinä, itse isä, lähde sinä isännälle puhumaan, että soittaa rovastille. Mitäs siinä seisot laiskana, kun kaikki muut puuhaavat hiki päässä. Oletko edes katsonut penikoitasi? Pahempi sinä olet kuin metsän peto…
— Suu kiinni! tiuskaisi Aaretti ja löi nyrkkinsä sängyn päätyyn. —
Onkos tässä kukaan päässyt lähelle?
Kaikki rupesivat nauraa tirskumaan ja härnäämään häntä:
— Kyllä me päästään tästä pois.
— Hoida vain yksin.
— Mutta katsokin etteivät joudu pahaan paikkaan, jos kuolevat.
Aaretti toivoi sydämestään, että lapset kuolisivat. Sellaisen kirstun, minkä ne tarvitsevat, hän itsekin tekee, isäntä kyllä antaa laudat, eikä se tule kalliiksikaan. Mutta kasteeseen ne kyllä on toimitettava, ei hän mitenkään suo, että niiden sieluille tulee vahinkoa. Hän seisoi sängyn päässä ja katseli surkeita, huutamisesta ja vilusta sinettyneitä kasvoja ja outo kirvellys tuntui hänen sydänalassaan. Muisto hauskoista kuutamoisista öistä vuosi sitten sekaantui kaukaa nykyhetkeen.
Naiset sättivät hänen ympärillään. Olisivat menneet pois niinkuin uhkailivat. Hän muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin Selma mytty kädessä astui junasta ja hän piteli hevosta suupielistä, kun se pelkäsi. Junan mentyä tuli Selma ja kysyi, oliko hevonen häntä vastassa, ja pyysi avukseen kantamaan kirstua. Kaunis Selma oli. Ei ollut yhtään sellaista näillä mailla. Hän hakee vielä Selman ja nai hänet. Miksei hän ennemmin ollut sitä tehnyt? Hän ei ollut tietänyt, että olisi kiire, kun Selma keskellä vuotta riitaantui emännän kanssa ja lähti pois. Lapset kuolevat, he voivat alkaa elämänsä uudestaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Emäntä tuli tuomaan vaatetta ja voudin vaimo, jolla itsellään oli pieni lapsi, rupesi hoitelemaan lapsia.
— Eivät ne kuole! kuului kuin yhdestä suusta, — koska noin syövät. Pienet lapset ovat niin sitkeitä, että niitä voi pidellä miten huonosti tahansa, jos vain ovat elääkseen.
— Mutta kuolevat, vaikka olisivat kuinka voimakkaat, jos taas ovat kuollakseen, sanoi Liisa.
Ja nyt rupesivat kaikki puhumaan kokemuksistaan ja kuulemistaan. Eräänkin piian lapsi oli ollut koko yön metsässä santakuopan pohjalla ja aamulla kuulivat paimenet huudon ja veivät lapsen torppaan ja hengissä se on tänäkin päivänä. Eläinten pennuissa vasta elinvoima on. Tässäkin talossa löydettiin syksyllä vasikka metsästä, ja oli ollut kovat pakkasyöt. Lehmä saatiin kiinni monta päivää myöhemmin toisen talon karjasta. Miten ne olivat eronneet, oli käsittämätöntä. Mutta vasikka on kaiken aikaa ollut niin pulska ja iloinen, että sitä on kelvannut katsella.
Kun Aaretti kuuli vaimojen päättelevän lasten jäävän henkiin, muuttui hänen mielensä äkkiä kuin tuuli hetkessä voi kääntyä lännestä itään. Hän käsitti silmänräpäyksessä mitä kuluja ja harmeja hänelle tulisi lapsista. Yhdestä vielä voisi selviytyä, mutta kahdesta… Häneen iski lujana päätöksenä, ettei hän huolisi niistä, saisivat mennä sinne mistä ovat tulleetkin. Äiti ei vielä voinut ehtiä niin kauas, ettei häntä saavuttaisi. Jos isäntä antaisi oriin, niin hänet vielä tapaisi kankaalla.
Aaretti sai äkkiä virkeyttä ja tarmoa. Hän juoksi isännän puheille ja esitti, että hän veisi lapset takaisin äidille. Hän oli valmis maksamaan sovintoja. Isäntä lupasi oriin ja Aaretti sai palkastaan puolisataa markkaa. Kun Aaretti oli pannut hevosen valjaisiin ja varustanut rattaiden pohjalle, pehmeän heinävuoteen, tuli hän huoneeseensa ottamaan lapsia. Ne nukkuivat puhtaissa kapaloissa hänen peitteensä alla ja naiset istuivat vuoteenlaidalla, nauroivat ja puhuivat ja hellittelivät nukkuvia.
— Kuule nyt, huusi Liisa häntä vastaan, — mitä emäntä tässä ehdottaa.
— Niin, minä vain, aloitti emäntä, — että voudin vaimo ottaa lapset hoitoonsa. Se sopii hänelle, kun hänelläkin on pieni lapsi. Maksatte hänelle viisitoista tai parikymmentä markkaa kuussa. Se ei ole paljon.
— Niin, jos minä nyt sen tekisin, sanoi vuorostaan voudin vaimo, — kun meillä on senkokoisia lapsia että voivat katsoa. Vaikka vaivaa siitä tulee…
Aaretti oli naulasta ottanut päällystakkinsa.
— Oritta on paha pidellä, sanoi hän. — Minä vien ne takaisin äidille.
Kaikki katsoivat häneen suu auki.
— Onko isäntä antanut luvan? kysyi emäntä ankarasti.
— On. Ja rahaakin.
Aaretti vetäisi likaiset vällyt vuoteestaan ja kietoi rohkeasti lapset niihin. Ne rupesivat heti huutamaan ja naiset toruivat ympärillä vieläkin äreämmin kuin äsken.
— Semmoiselle äidille vie, sanoi voudin vaimo, — joka on ne hylännyt.
Tappaa se ne huonoon hoitoon. Jolleivät kuole matkalla sinun käsiisi.
Mutta silloin olet sinä kanssa Jumalan edessä vikapää niiden kuolemaan,
vaikka oikeus ei sinua tuomitsisikaan. Muista se.
— Voi, voi, itki Liisa, — olisi Jumala minulle antanut tuollaisia kultusia, niin vaikkapa silmästäni ottaisin niille elatuksen. Poikkea pappilaan mennessäsi…
— Ja kun nyt tapaat Selman, huomautti emäntä, — niin sano, että ihmettelen minä, kun ei tullut keittiöön. Ei ihminen niin pitkää vihaa saa kantaa.
— Ei kehdannut, nauroi voudin vaimo. — Se oli ylpeäluontoinen. Mutta kai nämä tällaiset tapaukset niskat taivuttavat.
Sitä vikkelyyttä, jolla Aaretti liikkui, ei kukaan ollut hänessä nähnyt koko sinä aikana, jonka hän oli talossa palvellut. Naisten ei auttanut muu kuin seurata ulos. Tuskin he ehtivät koettaa heinävuodetta kärrynpohjalla. Hevonen kuopi maata ja lähti nuolena kiitämään alas mäkeä. Aaretti piteli sitä lujin kourin. Lapset parkuivat. Hevonen, jolla ei viikkoon ollut ajettu, lensi. Isäntä katseli huolestuneena portailta. Perunapelloilla pysähtyi työ ja ihmiset jäivät seuraamaan hurjaa menoa. Pian oli kylä takana ja Aaretti pääsi kankaalle.
Hevonen rauhoittui kun oli päässyt ensimmäisestä innostaan. Lapsetkin nukkuivat. Aaretti puhalsi: oli siinä ollut touhua ennenkuin oli päässyt näin pitkälle. Kyllä Selman kanssa aina toimeen tulee. Nai hän Selman, vaikka lapsetkin ovat, jos Selma sitä vaatii. Taikka maksaa sovintoa. Olivat ne niin mukavia aikoja vuosi sitten. Selma siistisi huoneen ja paikkasi vaatteet ja tuli illoin. Selmalla oli vain yksi vika: se että hän mielellään kinasteli muiden miesten kanssa ja nauroi.
Mutta miten kauas hän on voinut ennättää? Jos hän on pysähtynyt kylään?
Kaikki näkivät kuitenkin hänen häviävän kankaalle.
Kahden puolen kasvoi nuorta petäjää ja kahdenpuolen oli ojassa lumensekaista vedensohjoa. Pitkin hiekkaista tannerta lepäsi mättäiden välissä lumitäpliä kuten keväällä. Lehtipuut oli halla pannut, niiden kelta ei loistanut kuten usein tähän aikaan, se oli mustunut. Äkkiä Aaretti huomasi Selman suullaan hiekkaisella töyräällä, ojan yläpuolella. Vaikka hän ei nähnyt kasvoja, arvasi hän että se oli Selma ja lähemmäksi tultuaan tunsi sinikirjavat vaatteetkin. Sydän hytkähti hänen rinnassaan. Hän ei voinut heittää hevosta, hän pysähtyi kohdalle ja huusi entistä morsiantaan nimeltä. Vasta kun hän huusi kolmannen kerran heräsi Selma. Hän oli ollut syvässä unessa.
Jopa oli käynyt huonoksi.
— Ihanhan sinä vapiset, sanoi Aaretti, kun hän oli päässyt rattaiden ääreen ja ojensi kätensä. — Oletkos sinä nyt vähissä vaatteissasi nukkunut tuossa?
— Kun en jaksanut kävellä.
Hän piti sinettynyttä kättään rattaiden laidalla. Huuletkin olivat siniset ja silmät kuopilla. Aaretti katsoi häneen pelästyksissään ja hänen sydänalassaan liikahti kipeästi kuten äsken katsellessa lapsia.
— Juokse vähän lämpimiksesi, ehdotti hän.
— Otatko sinä lapset? kysyi nainen äänessään odotusta.
— Tässä ne ovat, sanoi Aaretti.
Silloin äiti kävi kiinni päähänsä ja horjahti. Hänen täytyi istuutua tiepuoleen.
— Minä maksan, riensi Aaretti rauhoittamaan häntä.
Äiti ei itkenyt, huojutteli vain itseään ja valitti. Aaretti oli jo sanomaisillaan, että hän oli valmis menemään pappilaankin, mutta hän muisti samassa entistä Selmaa, joka oli ollut pulska ja punaposkinen.
— Minulla on täällä puolisataa mukanani. Ja miten sinä et ole kirjoittanut, olisinhan minä auttanut jos olisin tiennyt. Olihan meillä lähtiessäsi puhekin että lähetät osoitteen.
Selma vaikeni, ainoastaan huojutteli itseään ja äännähti silloin tällöin. Häntä rupesi vapisuttamaan.
— Tule tänne rattaille, on lämpöisempi… Tulisit nyt. Annanko minä takkini? Sinä saat kuoleman taudin. Puhuisit nyt vähän, mitä tällä välillä on ollut.
— Eihän niihin ole aikaa. Ja mitäpä ne siitä parantuisivat. Kunhan sinä vain otat lapset. Minulla on sulhanen. Hän on leskimies ja hänellä on kuusi lasta. Minä olin hänen huoneissaan tämän ajan, kun eivät ottaneet muualle. Hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta lapsia hän ei tahdo. Pelkää ettei kohtelisi yhtä hyvin kuin omiaan.
Aaretti vaikeni. Hän ymmärsi että hänelle tulisi vaikeaksi päästä eroon lapsista.
— Etkö nyt saa niitä hoitoon jonnekin, ehdotti hän. — Jos minäkin vähän auttaisin.
— Hän ei tahdo että ne ovat siinä lähellä.
Äkkiä rupesi toinen lapsi huutamaan ja samassa toinenkin. Äiti kimmahti seisoalleen ja sai voimia, vaikka hänen juuri oli ollut vaikea pysyä pystyssä.
— Minä en voi kuulla, minä en voi kuulla! huusi hän, piteli korviaan ja juoksi keskellä likaista tietä, vaikka syrjillä olisi ollut kuivempaa.
Aaretti saavutti hänet. Hän oli kuin suunniltaan, juoksi ja huusi yhtä ja samaa.
— Minä otan lapset, sanoi Aaretti vihaisesti. — Nouse rattaille, minä saatan sinut asemalle.
Hän ei tullut ennenkuin oli niin näännyksissä, ettei enää päässyt minnekään. Nuori hevonen pelkäsi. Vaikea häntä oli saada rattaille. Aaretti kirosi.
Hervottomana istui äiti hetken, sitten hän heräsi ja otti lapset syliinsä. Ja rupesi hymyilemään ja nauramaan niille ja viihdytteli niitä povellaan. Mutta ne vain huusivat. Lopulta itki äitikin lakkaamatta.
Aaretti ei tiennyt junien kulusta. Mutta hän päätteli että jättää äidin asemahuoneeseen, kai hän sieltä yksinkin pääsee junaan. Hänen ei tarvinnut käskeä hevosta. Niin pian kuin hän päästi ohjia höllemmälle, lensi ori kuin noiduttu. Lika pärskyi kahden puolen. Ahteiden alla oli usein pahoja kuoppapaikkoja. Aaretti tekeytyi kuuroksi kaikelle valitukselle — mitäpä sitä kuunteli kun ei kumminkaan voinut auttaa. Tuuli alkoi käydä. Lehtiä varisi puista, pilvet kiitivät hajalleen ja vesi alkoi vetäytyä jääriitteeseen.
Aaretti ajatteli, ettei nyt mitenkään antaisi Selmalle puoltasataa markkaa, koska lapset jäisivät hänelle ja Selmallakin oli sulhanen. Hän tuumi että ehkä antaisi kymmenen markkaa tai ehkä viisikin riittäisi.
— Onko sinulla edes junarahaa? kysyi hän.
— On.
— Riittääkö varmasti? kysyi hän jalomielisesti.
— Varmasti, vastasi Selma väsyneenä.
— Taitaa olla hyvä mies se leski?
— Hyvä se on.
— Voit sinä siitä pulskistuakin, sanoi Aaretti jonkin ajan perästä ja ajatteli kateana leskimiestä. Olisi Selmassa ollut vähäisenkin entistään, ei häntä olisi antanut kenellekään.
Rupesi kyentelemään lunta. Selma peitteli huppuun lapsia vällyjen sisään ja katseli niihin pienestä raosta. Äkkiä hän kiskaisi peitettä syrjään, painoi poskensa kääröä vasten ja puhkesi valittamaan.
— Se on kuollut, se on jo ihan kylmä. Herra Jumala, se on kuollut!
Aaretti ajatteli: Jumalan kiitos! ja läiskäytti ohjasperiä. Nuori hevonen oli märkänä. Sillä kohdalla, missä tie meni rautatiekiskojen poikki, hän kysyi asemamieheltä junan kulkua ja kuuli, että juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Silloin hän antoi oriin mennä. Nopeasti vielä hevonen kiinni ja äiti alas rattailta! Hän sai irrottamalla irrottaa sekä elävän että kuolleen lapsen hänen sylistään, nostaa hänet maahan ja puoleksi kantamalla kuljettaa läheisimmälle penkille. Kukkaron hän helposti löysi, mutta oli vaikeampi saada Selmalta tietoa, mille asemalle lippu oli ostettava. Lippua ja kukkaroa tuodessaan hän sanoi ystävällisesti myhäillen:
— Pistin viisi markkaa, ettei tulisi puutetta. Ei silti, että jäi sinne vielä kymmenen ennestäänkin. Onpa se mukavaa, että on hyvä mies.
Selma oli pitkänään penkillä asemahuoneen edustalla. Kun vihellys kuului ja maa alkoi täristä, nosti Aaretti hänet pystyyn ja läksi kainaloista pidellen taluttamaan kohti kiskoja.
— Jumalan haltuun nyt sitten, sanoi hän, — ja hyvää voimista vain. Ole nyt huoleti lapsesta, kyllä minä siitä pidän murheen.
Hänen täytyi saattaa Selma vaunuun asti, tämä ei voinut kulkea yhtään askelta yksin. Hän keikahti heti pitkäkseen tyhjälle penkille. Aaretti pelkäsi jäävänsä vaunuun, otti nopeasti hänen oikean kätensä ja sanoi hyvästi. Käsi oli tulikuuma. Ovelta hän katsahti taakseen ja näki märän, harmaan saalin peittämät hartiat ja leuan joka vapisi. Hän hyppäsi kiireesti alas. Parahiksi, sillä juna lähti paikalla. Hevosen luo rientäessään hän muisti, miten puolitoista vuotta sitten Selma oli tullut tästä, päässään pehmeä valkoinen liina ja kädessä mytty. Mies nieli itkua.
On se sentään mukavaa, että jäi tuo lapsi. Aina hän sen yhden hoitaa niinkuin äidille lupasikin. Miten päässee perille Selma. Kunhan ei olisi kuoleman taudissa.
Hän tuli rattaille, veti varovasti lasten alta tukon heiniä ja pani hevosen eteen. Sitten hän erotti vällyistä pienen ruumiin ja peitti sen heiniin rattaiden perään. Hevonen oli pahasti ajettu. Isäntä kyllä suuttuisi. Ei se ollut koskenut heiniin. Hän taputti sitä ja puheli sille viihdytellen. Ei ollut mukana edes leipää. Eihän hän ollut aikonut lähteä kauas.
Oli kun olikin jäänyt kysymättä, oliko lapset kastettu. Ettei hän, hullu, kuitenkin ollut antanut naisten panna niitä hätäkasteeseen, kun ne siitä puhuivat. Voi, voi sentään, mikä tuli! Mutta toisen, elävän lapsen, sen hän pitää kuin silmänsä. Se pitää kastettaman pappilassa ja sen nimeksi pannaan Selma.
Hiljalleen juoksi ori kotia kohti. Satoi lunta. Lapsi nukkui. Aaretin täytyi alituisesti raottaa vällyjä nähdäkseen, ettei sille tulisi mitään. Ja kun se rupesi itkemään, otti hän sen syliinsä, avasi takin, pani rintaansa vastaan ja kiersi vällyt ympärilleen.
Hänessä värähti, kun hän tunsi lapsen liikahtavan ruumistansa vasten.
EVANGELINE
Helteinen päivä viileni illaksi, kun vihdoinkin saavutin matkani määrän, S:n kaupungin. Kävin vielä mielessäni läpi, mitä ystäväni oli kirjoittanut. Muistin kirjeen sanasta sanaan:
»Jos nyt matkoillasi tiesi vie S:n kaupunkiin S:n läänissä — ja siellä tulet löytämään paljon hauskaa tutkittavaa — niin mene leskirouva Krasinskin luo, vie terveisiä minulta ja koeta päästä hänen kotiinsa asumaan. Hän on sivistynyt nainen, oikea puolatar. Mutta varo sydäntäsi, sillä hänellä on tytär suloinen kuin enkeli. Minun sydämeni oli kerran täydessä tulessa, mutta tyttö oli silloin liian nuori.»
Ajoimme surullisia katuja raihnaiden rakennusten ohi. Torin toisella puolen kohosi pieni valkoinen talo. Vaatimattomuudestaan huolimatta se tuntui ympäristössään ylhäisen yksinäiseltä. Villiviiniköynnös kiersi kuistia ja seiniä. Pysähdyimme talon eteen.
Tuskin olin päässyt alas rattailta, kun kuistille ilmestyi ikäänkuin vihreään kehykseen nainen, josta ei ensi hetkessä tietänyt, oliko hän nuori vai vanha. Tiheä harso ympäröi häntä polviin asti ja hänen kädessään oli kimppu valkeita ruusuja. Omituinen salaperäisyys verhosi häntä, en tiedä mistä syystä, ja koko taloa, josta ei kuulunut yhtään ääntä.
Tervehdin, kysyin oliko minulla kunnia puhutella rouva Krasinskia ja toin perille ystäväni terveiset. Rouva Krasinski oli jo kuullut tulostani, ystäväni oli siitä kirjoittanut. Hänen piti hetkeksi poistua, hän pyysi sitä anteeksi, mutta kotiin jäisi vanha palvelijatar, joka opastaisi minut huoneeseeni.
Rouva astui äänettömästi alas portaita ja äänettömästi tuli talosta harmaa vanhus, joka otti matkalaukkuni ja johdatti minut viileiden huoneiden läpi siihen huoneeseen, jossa nähtävästi saisin asua. Vanhus veti ylös säleuutimet ja avasi ikkunan. Villiviiniköynnöksen päitä hyppäsi silloin vallattomasti sisälle.
— Täällä on vilpoista, eikö totta, sanoi vanhus hyvin kasvatetun palvelijan pidättyväisyydellä. — Oli kai hyvin kuuma matkustaa.
— Oli.
— Tässä on sitten kello, jos herra suvaitsee tarvita jotakin.
Jossakin kaukana huoneiden takana rämähti läppäkellon soitto. Itse nauha oli kämmenen levyinen, kirjottu helmillä, vuorattu silkillä ja päättyi helmitupsuun. Se olisi saattanut riippua minkä vanhan kirkon sakariston ovella tahansa. Näin tutkittuaan, oliko kello kunnossa, poistui palvelijatar äänettömästi.
Mehiläiset surisivat viiniköynnöksessä. Aution torin päässä asteli rouva Krasinski. Auringonpaahteisella kiveyksellä liukui hänen varjonsa hänen rinnallaan. Muuten oli kaupunki kuin kuollut. Mitähän hauskaa tutkittavaa tässäkin pesässä mahtoi olla. Mutta talon tytär — hänestä ei kuulunut eikä näkynyt mitään merkkiä, eihän hän mahtanut olla matkoilla.
Päätin varistaa hiljaisen talon lumot ja ryhtyä järjestämään tavaroitani. Huoneessani oli suuri tamminen vuode, pöytä ja pari tuolia, toisella seinällä riippui krusifiksi, kaunista vanhaa työtä, ja toisella taulu, joka nähtävästi oli lähtenyt taiteilijan kädestä. Peilipöytää koristi pieni ommeltu liinanen. Tahdoin kuvitella, että se oli talon neidin työtä ja että sen mukana sain tervehdyksen häneltä. Jonkin ajan perästä koputti palvelijatar ovelle ja toi teetä. Minun piti kysyä häneltä, missä neiti oli, mutta ties mistä syystä sanoin:
— Kauanpa rouva viipyykin.
— Rouva käy aina tähän aikaan rukoilemassa, tuli vastaukseksi.
Niin, niin, ajattelin. Hän on tietysti yksi noita ylhäisiä naisia, joita aina näkee puolalaisissa kirkoissa neitsyt Maarian alttarin edessä. Jokainen Puolan nainen kantaa surua ja tämän talon rouva oli ollut kokonaan mustiin verhottu.
Juotuani teen sytytin paperossin ja läksin ulos vaistomaisesti seuraten rouva Krasinskin jälkiä. »Kaupunki» oli yksi noita Länsi-Venäjän suuria juutalaiskyliä, joille likaisuus ja kurjuus ovat ominaisin piirre. Onnellisempien aikojen tähteitä, jos niitä on, tapaa kirkoissa. Näin kirkon kummulla ja astuin sitä kohti. Torilta lähtevillä kaduilla vihdoin näin asukkaita. Puolialastomia juutalaislapsia juoksenteli vapaasti ja äidit istuivat käsitöineen puotien tai asuntojen edustalla. Katuojaan kaadettiin tuon tuostakin ämpärillinen likavettä ja nälkiintynyt koira tuli hakemaan siitä syötävää.
Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella, varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.
Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja, mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.
Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut kansan joukossa.
Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki. Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät valkoiset ruusut.
Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta. Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa, jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.
Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä
hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?
Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys
Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?
Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä, porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme, koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi, että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa. Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.
Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin. Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut pitkä aika.
Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui, että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.
Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi joelta päin kuulua satakielten vihellys.
Minut valtasi kaiho. Jos nuori neiti Krasinski olisi seisonut tuossa ruusujen lumella, olisin varmaan heittäytynyt maahan hänen eteensä ja syleillyt hänen polviaan.
Aurinko laski nopeasti, tuli kosteaa ja me läksimme sisään. Näin puolihämärässä matalien huoneiden rivin. Kaikkialla oli vanhanaikaisia, harvinaisia huonekaluja. Vanhojen taulujen himmeydestä erosivat uudenaikaisen taiteilijan käsialat. Ne tuntuivat kaikki olevan saman persoonallisuuden työtä, nähtävästi jonkun perheen ystävän. Varmaan oli läheisessä suhteessa perheeseen myöskin se kuvanveistäjä, jonka luonnoksia ja puolivalmiita, jopa särkyneitäkin töitä näkyi pöydällä, jalustoilla ja hyllyillä. Tein nämä johtopäätökset sillaikaa kun rouva Krasinski pistäytyi ruokasalissa. Palatessaan hän kysyi, soitanko vai laulanko, ja kun en minä kyennyt kumpaankaan, rupesi hän soittamaan.
Mitä puolatar ulkomaalaiselle soittaisi muuta kuin Chopinia. Hänen luonteensa ja mielialansa kuvastuu siinä mitä hän valitsee. Rouva Krasinski soitti ensin hiljaisen preludin ja siirtyi sitten tuttuun balladiin. Minä istuin jonkin aikaa salin nurkassa katsellen hämärtyvään puutarhaan, mutta jouduin sellaisen lumon valtaan, että itsesäilytysvaisto pani minut katkomaan lankoja, joita näkymättömät kädet kutoivat ympärilleni, ennenkuin olisi myöhäistä. Minä nousin ja aloin astella huoneissa. Kävin kuin unessa. Äkkiä havahduin. Olin joutunut pieneen kirkkoon tai pyhäkköön tai missä minä Olinkaan: tuo ei oikeastaan ole alttari, se voi olla kirjoituspöytä, mutta sen yläpuolelta katsoo sama Maaria, jonka näin kirkossa, ainoastaan pienoiskoossa. Ja tytön valokuvassa pöydällä ovat hänen kasvonsa ja marmorisella päällä hautausmaan kulmassa oli samat piirteet. Haalistuneen rukouskirjan vieressä on Longfellowin »Evangeline», paksut keltaiset vahakynttilät seisovat alttarin — eli kirjoituspöydän — kahden puolen ja kuvien ympärillä on kuihtuneita seppeleitä. Minä näen kaiken tämän silmänräpäyksessä ja aivoissani alkaa muodostua jokin johtopäätös, kun käsivarttani kosketetaan.
Vierelläni seisoo pieni harmaa olento.
— Herra, sanoo hän soinnuttomasti, — te aiotte rouvalta kysyä, mitä tämä on. Mutta älkää kysykö. Kuva on Evangeline-neidin, rouvan ainoan tyttären, joka hukkui jokeen kymmenen kuukautta sitten. Rouva on ollut kipeänä surusta.
Hän oli vanha palvelijatar. Hän katseli minuun puoleksi nuhdellen, puoleksi rukoillen ja poistui. Kuin rikoksentekijä, joka on tunkeutunut toisen ihmisen pyhäkköön, poistuin huoneesta ja jäin seuraavaan.
Evangeline on kuollut, minun Evangelineni, jota koko sielullani täällä olen huutanut luokseni. Hukkunut jokeen kymmenen kuukautta sitten. Minä kävin hänen haudallaan enkä tiennyt missä kävin. Minä kävin siellä missä raidat itkevät enkä tiennyt miksi ne itkivät. Minä en koskaan näe Evangelinea, omaani, armastani.
En huomannut että soitto taukosi. Huomasin vasta että saliin sytytettiin tulta. Kynttilä kädessä tuli rouva Krasinski luokseni.
— Niin, se on niin ihmeellinen, sanoi hän, ja minä ymmärsin että hän tarkoitti Chopinin balladia. — Mutta minä olen armoton, kun en ajattele, että te varmaan olette matkasta väsyksissä. Hyvää yötä.
En ajatellutkaan levollemenoa. Ikävöitsemiseni ulkomaailmaan oli niin suuri etten huomannut, miten oudolta hänestä mahtoi tuntua, kun kysyin ulko-oven avainta. Hän antoi sen minulle ja neuvoi naulan, johon se oli ripustettava. Lähtiessä suutelin hänen kapeaa valkoista kättään ikäänkuin se olisi ollut äitini käsi.
Astuin torin poikki. Koko kaupunki oli kuin kuollut. Ainoastaan satakielet elivät. Niitä oli kymmeniä ja ne huusivat toisilleen etempää ja likempää, eri äänillä, vihellyksin, toitotuksin ja liverryksin. Kirkonportti ei ollut suljettu, vavisten tulin hautausmaalle ja sydämeni lyönnit oli ainoa mitä saatoin erottaa, kun hain ruusupensaita ja valkoista tytönpäätä.
Nyt vasta ymmärsin kasvot. Äsken olin katsellut niitä kuin sokein silmin. Hiussuortuva oli kiertynyt otsalle, silmäluonten alla väreili murtuva katse, suupielistä oli tuskin vaiennut hätähuuto. Avonaisia huulia vasten löi aalto pehmoisena kuin harso. Yli veden nousivat vielä sieraimet, alle painui jo kaula ja rinta. Hartioille aukeni märkä tukka. Siinä oli marmori murrettu ja alkoivat ruusupensaat.
Evangeline, minun Evangelineni!
Olin viipynyt talossa pari kuukautta. Olin kotiutunut ja löytänyt kaupungissa työtä. Meistä oli rouva Krasinskin kanssa tullut ystävät eikä meiltä milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Olimme pohtineet yhteiskunnallisia, uskonnollisia, valtiollisia ja kirjallisia kysymyksiä. Siihen mikä alituisesti oli mielessämme emme koskaan kajonneet: Evangelineen. Emme milloinkaan menneet kirkkoon tai hautausmaalle yhdessä. Joka päivä teki äiti yksin matkansa hukkuneen haudalle ja minä vaelsin sinne, kun varmasti tiesin äidin olevan muualla. Tuoreista kukkasista saatoin nähdä, että haudalla oli käyty. Itse puolestani en uskaltanut muuta kuin pistää yksinäisen kukan äidin kukkasten joukkoon. Eihän minulla ollut oikeutta Evangelineen. Ja kuitenkin häntä rakastin enkä olisi voinut elää päivääkään käymättä haudalla.
Eräänä päivänä — oli kirkas tuulinen päivä heinäkuun lopulla — astui rouva Krasinski jo varhain yli torin kirkkomaata kohti. Söin yksin aamiaisen ja päivällispöydässä oli emäntäni hajamielinen ja itkettynyt. Illansuussa ajoi taloon tumma herra, joka otettiin vastaan kuin omainen, mutta jonka kanssa rouva puhui ranskaa. He viettivät tuntikauden lukittujen ovien takana ja lähtivät yhdessä hautausmaalle. Herra oli komea, nähtävästi eteläisen taivaan alta kotoisin.
Oli tämä toki liikaa. Hän ottaa tämän mukaansa Evangelinen luo. Millä oikeudella? Onko hän ehkä tuntenut elävän Evangelinen?
Minun teki mieli lähteä vakoilemaan heitä. He viipyivät sietämättömän kauan. Mitä heillä saattoikaan olla näin kauan tehtävää hautausmaalla? Oli hetkiä, jolloin raivoten tuijotin ikkunaan. Sain illalla juoda teetä yksin. Vanha palvelijatarkin oli itkenyt. Kuulin häneltä, että vieras oli ulkomaalainen taiteilija, joka oli viime vuonna asunut huoneessani. Siis edeltäjäni, jolla kaikissa suhteissa oli etuoikeus ennen minua, ensiksi elävään Evangelineen, sitten hänen hautaansa!
En jaksanut enää. Läksin ulos, mutta niin kauas kirkkomaasta kuin suinkin. Yksinäinen satakieli lauloi viidakossa joenrannalla.
Kun puoliyön tienoilla palasin kotiin, oli rouva Krasinski vielä ylhäällä. Olin hänelle suuttunut, aioin lyhyesti toivottaa hyvää yötä ja hävitä huoneeseeni, mutta hän pidätti minut. Me istuimme kahdenpuolen ikkunaa ja katselimme puutarhaan, jossa ei enää ollut ruusuja. Kuu paistoi.
Rouva Krasinskin oli nähtävästi vaikea puhua.
— Minä olen ollut epäkohtelias emäntä, sanoi hän vihdoin. — Te ehkä suonette anteeksi kun kuulette. Tänään on muistopäivä. Tänään vuosi sitten kuoli tyttäreni Evangeline.
Hengitykseni pysähtyi. Minusta tuntui siltä kuin juuri olisin ottanut vastaan tiedon rakastettuni kuolemasta. Äidin valkea pää nojasi tuolin selustaan. Hän ei liikahtanut. Silmät olivat kiinni ikäänkuin hän olisi rauennut uneen saatuaan vaikean viestin huuliltaan. Hetken perästä hän jatkoi sammuvalla äänellä, silmät yhä kiinni:
— Minulla oli kaksi poikaa. Toisen tappoivat vankilassa, toinen nääntyi maanpaossa. Evangeline oli jäljellä. Kirkkomaalauksia uudistamaan saapui taiteilija ulkomailta. Näin hänet ensimmäisen kerran kirkossa. Olimme Evangelinen kanssa polvillamme alttarin edessä. Evangeline ei nähnyt muuta kuin pyhän alttarin, mutta taiteilija ei nähnyt muuta kuin Evangelinen. Seuraavana päivänä hän tuli meille ja pyysi Evangelinea malliksi. Pyhän neitsyen kuva täytyi maalata uudelleen. Minä epäilin ensin, mutta suostuin lopulta. Hän muutti myöhemmin meille asumaan.
Salista tuli atelieeri. Minä soitin hänen tehdessään työtä. Hän oli suuri maalari ja myöskin kuvanveistäjä. Hän oli kaunis mies. Evangeline, niin, hänkään ei ollut ruma. Nuoret rakastuivat…
Kertoja liikahti ja jäi sitten tuijottamaan eteensä. Oli niin hiljaista että saattoi kuulla kuutamon liukuvan yli permannon. En tiedä nimeä kaikelle sille mikä mielessäni eli.
— Oli perjantaipäivä, alkoi äiti katkonaisesti, — kun kuva valmistui. Sunnuntaiksi piti se saataman kirkkoon. Tehtiin työtä yöt umpeensa. Evangeline, joka kaiken aikaa oli tuntenut juhlallista velvoitusta suuressa tehtävässään, koristi alttaria ja järjesti mattoja ja peitteitä. Oli lauantain iltapäivä. Kun kaikki oli valmista, polvistui hän oman kuvansa edessä ja rukoili Hän oli saanut olla halpana välikappaleena ja hän kiitti Jumalaa siitä. Hänen oli lämmin ja hän ehdotti että lähtisi uimaan. Me lähetimme pojan noutamaan avainta kotoa. Minä huusin hänen jälkeensä, ettei hän menisi syvälle. Sulhanen palasi hetken päästä häntä saattamasta. Minä ompelin sakaristossa alttariliinan pitsiä ja rovastikin tuli kirkkoon.
Äkkiä karkasi taiteilija alas telineiltä, joilla hän viimeisteli jotakin. Minäkin kuulin hätähuutoja. Me syöksyimme ulos. Rannalla juoksi ihmisiä, venettä irroitettiin, kaikki huusivat… Sitten en pitkiin aikoihin tiedä mitään…
Hän pusersi käsiensä sisäpuolet vastatusten ja huojutteli itseään kuin rukouksessa. Minä saatoin nähdä kaikki: ihmisjoukon rannalla, veneen, joka työnnettiin joelle, ja tytön ruumiin, joka nostettiin vedestä.
— Evangeline oli kuollut, äänsi äiti. — Siitä on kokonainen vuosi tai siitä on vasta vuosi. Te voitte käsittää, mikä ilo minulle tänään valmistettiin, kun taiteilija tuli ja me yhdessä saimme rukoilla haudalla. Minun on ollut vaikea alistua Jumalan tahtoon. Minä en ole ymmärtänyt, miksi hän on ottanut minulta kaikki. Nyt tuntuu helpommalta. Ehkä ei enää ole kovin pitkälti siihen aikaan, jolloin pääsen lasteni luo.
Suuri ikävöiminen paloi silmissä valkeiden hiusten alla.
Äkkiä me molemmat säpsähdimme. Vanha palvelija seisoi edessämme. Hän suuteli emäntänsä kättä ja virkkoi hiljaa:
— Salliiko armollinen rouva minun puhua?
— Puhu, sanoi rouva Krasinski.
— Minulle näytettiin tänä yönä unessa, miksi Evangeline-neidin täytyi kuolla. Minä olin olevinani kirkossa. Oli aamumessu ja permanto täynnä väkeä. Alttarilla polvistui yksi ainoa nainen ja kun minä katselin häntä tarkemmin, oli hän meidän neiti. Ja hänen yllään oli se sama valkoinen ja sininen paita, jossa hän oli silloin kun armollinen herra häntä maalasi, mutta kruunua ei ollut päässä. Kuva oli paikallaan seinässä. Yhtäkkiä oikaisi pyhä neitsyt kätensä ja sanoi: »Evangeline-tyttäreni, tule minun luokseni.» Eikä meidän neiti heti sitä huomannut. Ja vielä toisen kerran kutsui pyhä neitsyt. Kolmannella kerralla neiti nosti päätään ja hänen hiustensa ympäriltä läksivät kultaiset säteet. Ja alttarikehä jakautui kahtia ja päästi hänet menemään ja hän liiteli alttaria ylös ja tuli pyhän neitsyen luo ja Jumalan äiti sulki hänet syliinsä. Ja samassa hetkessä he olivat muuttuneet yhdeksi. Minä vaivuin polvilleni ja itkin ja heräsin itkuun. Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei se voi elää, joka on saanut antaa kasvonsa Jumalan äidille. Herra Jumala kyllä tietää mitä tekee. Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen.
Vanhus veti esiin rukousnauhan, joka riippui hänen kaulallaan, ja suuteli ristiinnaulitun kuvaa. Sitten hän ääneti astui yli permannon, jolla kuutamon valovyöt lepäsivät.
Pian toivotimme toisillemme hyvää yötä, rouva Krasinski ja minä.
Muutamia päiviä myöhemmin jätin S:n kaupungin. Työni ei enää luistanut. Minä läksin kuten ihminen lähtee seudulta, jolla on kokenut jotakin kohtalokasta ja jossa hän on saanut haavan sydämeensä.
LIITENTAALIN VANHUKSET
Liitentaalin väki oli monta kymmentä vuotta sitten tullut paikkakunnalle jostakin pohjan puolesta. Niukasti elättäen suurta perhettään oli isäntä ensin hankkinut palstan ja ostanut kauppiasvainajan huoneet sekä pitänyt kestikievaria. Sittemmin hänestä oli tullut monen pitäjän rikkain mies ja hänen lapsensa olivat isäntinä ja emäntinä varakkaissa taloissa pitkin pitäjiä. Puhuttiin kyllä, etteivät rahat olleet oikeudella ansaittuja. Varsinkin ennen aikaan oli huhu itsepintaisesti liittänyt Liitentaalien nimeen vähemmän kauniita tekoja, mutta vuosikymmenet olivat siirtäneet todennäköisyyden tarujen lukuun ja Liitentaalin talo väkineen oli nykypolvelle vain mukava puheenaihe.
Sananparreksi oli tullut: »Liitentaali tuulettaa rahojaan.» Se sanottiin kun ajettiin talon ohi ja nähtiin ovi avoinna — ikkunoita ei talossa koskaan avattu. Ja kun jotakuta Liitentaalin vävyä tai tytärtä odoteltiin kokoukseen eikä häntä kuulunut, sanottiin: »Eivät ne ehdi, ne tuulettavat rahojaan.» Sananparsi oli alkuaan tarkoittanut isää, mutta se sovellutettiin myöhemmin lapsiinkin. Liitentaalit eivät kuuluneet pitäjän hommaväkeen. Ei koskaan oltu Liitentaalia nähty yleisessä luottamustoimessa. Nuoremmille saattoi saada kaupatuksi osakkeen tai pari, jos oli kysymyksessä yhteinen yritys. He eivät olleet niin saitoja kuin ukko. Koko pitäjä nauroi vanhan Liitentaalin talonpitoa. Jos tahtoi saada kuvan maanviljelyksestä viisikymmentä vuotta sitten, saattoi mennä Liitentaaliin. Ukko ei kärsinyt uudenaikaisia peltokaluja, navettaan ei päässyt päivän sädettä ja kaupunkiin, kymmenen peninkulman päähän, ajoi isäntä hevosella, vaikka rautatieasema oli monta vuotta ollut kahden peninkulman päässä. Taloa ei maalattu — turhaan oli isännän rakkain tytär Marjaana, joka eli emäntänä Rekolan rusthollissa, lähettänyt kotitaloonsa muutaman tynnyrin punamultaa. Tynnyrit törröttivät kesät talvet aitan takana värjäten ympäristönsä verenkarvaiseksi ja lopulta hiljalleen lahoten. Joku esitelmänpitäjä oli käyttänyt Liitentaalia esimerkkinä siitä, millainen maataloudenhoito ei saa olla. Monena monituisena vuonna oli kuntakokouksessa nostettu kysymys siitä, että kestikievari muutettaisiin toisaalle. Mutta ei sattunut sopivaa paikkaa. Liitentaali sijaitsi mukavan välimatkan päässä molemmista seuraavista majataloista. Ja lisäksi oli totuttu siihen että Liitentaalissa oli kestikievari.
Muutamat pitäjän nuoret läksivät joskus kurillaan vieraisiin Liitentaaliin. Vierailun päätyttyä ja tultuaan ulos pihan piiristä he olivat pakahtua nauruun. Kuka ylpeili sillä, että oli tyhjentänyt kahvikuppinsa uuniin, kuka oli kaatanut limonaadilasinsa kukkaruukkuun, kun isäntäväen silmä vältti. Lusikoita talossa nähtävästi ei milloinkaan pesty, etteivät ne kuluisi. Ikkunoista pian ei enää saattanut nähdä ulos. Emännän röijy oli ollut väärin napitettu ja liepeen alta oli vilahdellut jokin eriskummallinen väri. Isäntä oli tuon tuostakin kopeloinut kaulaansa — hänen sanottiin pitävän kassakaappinsa avaimia kimpussa rinnallaan. Hän oli rikastunut myymällä viinaa ja metsää ja jollakin muullakin tavalla. Näitä kaikkia nauroivat pitäjän nuoret edetessään harmaasta huoneröykkiöstä, joka törrötti surullisten peltojen keskellä maantien laidassa.
Liitentaalista lähteneet lapset elivät aivan toisenlaisissa oloissa.
He hallitsivat suuria kartanoita, joista ei puuttunut uuden ajan
ylellisyyttä. Mutta puhdasta mainetta ei ollut missään, mihin vain
Liitentaalista tuli isäntä tai emäntä.
Lasten ja vanhempien suhde oli hyvä. Saita vanha Liitentaali oli valmis lastensa takia panemaan liikkeelle rakkaita rahojaan ja äiti piti alituisesti valmiina kahtatoista vuodetta, jotta koska tahansa saattaisi ottaa vastaan isännät ja emännät lapsineen, jos he tulisivat vanhaa kotiaan katsomaan. Kolme huonetta seisoi rivissä ja jokaisessa oli neljä vuodetta, patjoja ja peitteitä kukkurallaan. Näiden huoneiden ovet olivat aina kiinni ja emäntä kantoi avainta taskussaan. Kun »lapset» sitten joskus tulivat, olivat he kuolla häkään tilapäisesti lämmitetyissä suojissa, joissa lisäksi oli huonot muurit. He kävivät harvoin, vaikka ikävöivät vanhempiaan ja vanhemmat heitä. Toisilla oli pitkä matka, he kun asuivat ulkopitäjissä. Omassa pitäjässä olivat Auroora, Matilda Rikhartti ja Marjaana, eikä heillä ollut pitkä matka Liitentaaliin, mutta ei tullut lähdetyksi sittenkään, Aurooran ja Matildan oli vaikea päästä pieniltä lapsiltaan, jotka aina sairastelivat. Rikhartti kävi kilpa-ajoissa ja kokouksissa ja Marjaana ei tullut muuten. Hän oli sensijaan toimittanut Liitentaaliin telefonin ja puhui joka päivä isän ja äidin kanssa ja lähetti heille lahjoja. Milloin tuli tusina kahvikuppeja, milloin kaulaliina, milloin hamekangas — äidillä oli kankaita teettämättöminä laatikko täynnä. Marjaana lähetti usein sellaisia lapsellisia lahjoja, joista isä aluksi vain suuttui, niinkuin sen punamullankin ja monta muuta, mutta isä leppyi aina pian. Marjaana sai tehdä mitä tahtoi.
Hän tekikin mitä tahtoi. Rumia asioita hänestä kerrottiin. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen iäkäs miehensä makasi halvattuna. Vanhemmat Liitentaalissa eivät lainkaan tietäneet kaikkea. Pitäjän rovasti itse oli käynyt varoittamassa Marjaanaa ja hän kävi myöskin Liitentaalissa, ei suorastaan Marjaanan takia vaan vanhuksien itsensä. Hän tuli huomauttamaan, ettei Liitentaalin väkeä nähty kirkossa, ei edes kerran vuodessa ehtoollisella. Vanhempien jumalattomasta esimerkistä johtui, ettei lasten elämä ollut nuhteetonta, semminkin Rekolan emännän, joka oli pahennus koko pitäjälle. Rovasti viittasi johonkin vanhaan rikokseen, jonka väitettiin painavan sukua. Hän muistutti isännälle ja emännälle, että he jo ovat vanhat eivätkä voi tietää, miten paljon elonpäiviä on jäljellä. Kuolema tulee niinkuin varas yöllä. On paras valmistautua niin kauan kun vielä ollaan armonajassa. Rovasti ei likemmin kertonut Marjaanasta, vaikka vanha Liitentaali nimenomaan kysyi. Isäntään ei nimittäin kaikesta rovastin puheesta koskenut mikään muu kuin se mikä tarkoitti Marjaanaa. Heti kun rovasti antoi suunvuoroa, sanoi hän tulevansa kirkkoon niin pian kun on rippi ja emännän pääsevän sitä seuraavalla kerralla. Rovasti huomautti, että olisi soveliasta nähdä aviopari yhdessä Herran pöydän ääressä, mutta isäntä sanoi, ettei se käy laatuun: molemmat eivät voi jättää kotia, saattaa tulla matkustavaisia ja muutakin. Mitä vikaa Marjaanan elämässä sitten oli? Jos hän huvitteli ja tanssejakin piti, niin omilla varoillaanhan eli… Rovasti löi nyrkin pöytään. Hän sanoi, ettei vielä milloinkaan ole tavannut niin paatuneita ihmisiä ja että Jumalan pitkämielisyys kerran tulee loppumaan.
Rovastin lähdettyä meni Liitentaali kamariinsa keittiön taakse ja soitti kaikille lapsilleen iän mukaan ja kysyi heidän voimistaan.
Auroora itki telefonissa. Isäntä oli ollut poissa kolme päivää ja hän oli kysellyt tätä joka paikasta. Tiedettiin että hän oli humalassa lähtenyt kaupungin hotellista, mutta siitä oli jo kolmatta päivää. Ettei vain olisi ajanut sulaan tullessaan jään poikki. Lapset olivat kipeinä, ne kaksi aina vain vuoteessa.
— Älä itke, sanoi vanha Liitentaali ja ajatteli, että paras olisi jos isäntä ajaisi sulaan ja jäisi sille tielleen. — Älä itke, kyllä isäsi aina sinut rahoissa pitää.
— Voi, voi isä, aina te niitä rahoja puhutte. Ei niillä saa terveyttä.
— Älä sinä… Mikä tulisikaan ilman niitä, oikaisi isäntä.
Matildan mies oli keuhkotaudissa ja kahdessa lapsessa sanoi tohtori niinikään olevan tartunnan. Matilda ei vaikeroinut, sanoi tyynesti, että he pian odottavat loppua: isäntä on jo käynyt ihan syomättömäksi. Ja parastahan se onkin, että pääsee pois. He myivät juurikään metsänsä ja hyvä hinta siitä saatiin. Ei hän näin telefonissa tahdo puhuakaan siitä kaupasta. Rikhartti sen välitti. Hyvän kestityksen se tosin maksoi, mutta kyllä kannattikin.
Vanha isäntä soitti hyvillään Rikhartti-pojalleen. Rikhartti oli yhä kaupungissa samaisen metsäkaupan takia ja yksiin iloihin oli joutunut vanhinkin lanko, Aurooran mies. Emäntä, Rikhartin vaimo oli telefonissa. Hän sanoi, ettei kauan rupea olemaan tällaisessa menossa. Hän lähtee kotiinsa lasten kanssa, jollei tästä tule loppua. Nyt on karjakko isännästä niin hyvä, ettei hän muita näekään. Ja jahka hän tähän kyllästyy, niin pitää jotakuta toista.
— Mutta metsästä tuli hyvä hinta, sanoi vanha Liitentaali.
— Tuli kyllä, mutta mitäpä siitä. Tähän elämään ihan läkähtyy.
— No no no, sopii olla iloinen vain, kun tuli hyvä hinta. Sanoo sitten isännälle terveisiä ja että tulee kotona käymään.
Samantapaisia asioita kertoivat nekin lapset, jotka olivat naimisissa ulkopitäjissä.
Rekolasta vastasi miehen ääni.
— Kukas se on siellä? tokaisi vanha Liitentaali.
— Yksi vain! vastattiin leikkiä lyöden ja samassa tuli emäntä.
— Mitä sinä naurat? sanoi isäntä äreästi.
— Aina te minun nauramistani kysytte. Olisiko parempi että itkisin?
— Olisi. Isäntä on kipeänä.
Marjaana nauroi niin ettei voinut puhua.
— Älä hyvä lapsi naura, pyysi isäntä. — Kuka äsken tuli langanpäähän?
Marjaana puhui kuiskaten jollekulle vieressään ja huusi sitten veikeästi torveen:
— No se oli nyt se meidän agronomi. Ja tiedättekö te, kuinka karja on lisännyt parin kuukauden aikana! Tiedättekö, mitä paras lehmä antoi viime koelypsyssä? Kolmekymmentä litraa — mitä siitä sanotte? Ja me alamme lähettää maitoa kaupunkiin. Akseli sanoo — elikkä agronomi, että tulot voi nostaa moninkertaisesti.
— Sinä et saa pitää siellä sitä miestä… Jokos sinä taas naurat!
— Mitä te sitten ostitte minulle niin suuren talon ja annoitte vanhan miehen, joka heti halvattiin…
— Ei isäsi sitä voinut tietää.
— No ei ei, mutta eikö nyt ole hyvä, että tulot kasvavat?
— On kyllä, mutta… Kuka siellä laulaa?
— Laulaako joku? Kuuluu salista. Täällä on nuoria. Menevät piiriä salissa.
— Jokos siellä taas on vieraita?
Marjaana kuiskasi uudelleen torven syrjään.
— Kotona voidaan kaiketi hyvin? sanoi hän sitten äänensä ilakoimista pidätellen.
— Tulee kovin kalliiksi, jatkoi isä keskeytynyttä lausettaan. — Heitä sinä se elämä, se on jumalatonta elämää, Jumalan pitkämielisyys loppuu.
Marjaana purskahti nauruun:
— No isä kulta, mitä ihmeitä — onko rovasti käynyt Liitentaalissakin?
Hän kävi täälläkin. Minä laitoin viinit pöytään, mutta hän ei huolinut.
Isännän vuoteen laidalla istui enimmän ajan.
Vanha Liitentaali oli mykkänä vähän aikaa.
— Mitäs hän isännälle sanoi? kysyi hän sitten jännittyneenä.
— Raamattua lasketti.
— Entä isäntä?
— Mitäs hän sitten — ei hän osannut sen paremmin puhua rovastille kuin muillekaan.
— Mitä rovasti sinulle sanoi?
— Jaa minulle? Samaa mitä teille ja mitä te minulle.
— Mitäs sinä vastasit?
— Nauroin.
— Sitä ei olisi saanut tehdä. Pitää totella rovastia. Joko sinä taas naurat…
— Isä! huusi Marjaana naurunsa seasta, — lähetänkö teille punamultaa?
— Jos sinä… Oletko sinä riivattu! Entisetkin tynnyrit ovat vielä pystyssä aitan nurkalla. Jos sinä…
— Isä! huusi Marjaana ja äänestä saattoi kuulla, että huoneessa oli muita, jotka seurasivat keskustelua ja kaiken aikaa kuiskuttelivat emännän kanssa, — jos te torutte minua, niin minä lähetän niin paljon punamultaa, että Liitentaali on kuin punaisessa meressä.
— Vai teet sinä pilkkaa vanhasta isästäsi… En minä vielä ole niin höperö, etten tietäisi, mitä peliä sinä pidät. Siellä on nytkin vieraita ja te nauratte kaikki. Naurakaa te vain…
Isä laski torven kädestään ja lyyhistyi tuolille piirongin ääreen. Tottumuksesta hän kopeloi vaatteita rinnallaan ja sai käsiinsä avainkimpun. Marjaanaa olisi pitänyt kurittaa lapsena — minkäs hänen enää teki! Isäntä ei vielä ollut monta huokausta vetänyt, kun Marjaana soitti.
— Isä, minä itken nyt, sanoi hän haikeasti, — kun te sillä tavalla lopetatte, ilman että sanotte edes hyvästi. Kuulkaas, minä tulen kotona käymään… No ettekö tahdokaan? Minä en sitten tule. En, en tule, kun ette puhu sanaakaan. Ette te minusta välitä… No hyvästi sitten, kosk'ette sano mitään…
— Marjaana! huusi isäntä eikä hetkeen saanut sanaa suustaan, —
Marjaana…
— Tulitteko niin pahoillenne siitä punamullasta? En minä lähetä punamultaa. No, joko te olette hyvällä päällä?
— Tule kotona käymään…
— No tulen, tulen, nousevalla viikolla tulen. Olettekos nyt oikein hyvällä päällä…
Mutta Marjaana ei tullut pitkään aikaan ja hän tuli yleensä harvoin.
Hänen vanha miehensä makasi puhumattomana. Sitä kesti vuosia.
Agronomi ei ollut talossa pitkäaikainen. Hänen jälkeensä otti
Marjaana suosioonsa sahan kirjurin, pitäjän juopon apteekkarin,
sanomalehdentoimittajan, joka oli kesävieraana paikkakunnalla, ja muita.
Aurooran mies oli ajoittain raivohullu. Niinä aikoina pelkäsi koko kylä eikä häntä vastaan uskallettu mennä muuten kuin joukolla. Kohtausten jälkeen hän katui ja pyyteli itkien anteeksi syntejään pihamaalla kaikkien kuullen. Vanhin poika piti taloa. Hän joi yhdessä isänsä kanssa. Hänen vanhimmassa lapsessaan oli kaatumatauti.
Matildan ensimmäinen mies oli kuollut ja hänen toiseen mieheensä oli tullut keuhkotauti. Joka vuosi kuoli talosta lapsi ja joka vuosi syntyi uusi.
Rikhartista oli isällä iloa. Kun hän oli myynyt kolmen talon metsät ja yhdistänyt maat, mikäli niitä saattoi yhdistää, sekä kaupannut palstat, mitkä eivät sopineet hänen alueihinsa, oli hän rikkain mies monessa pitäjässä. Hänen emäntänsä vietti suurimman osan päivää sängynpohjilla. Hän tiesi, kuten koko pitäjä tiesi, että isäntä ylläpiti naisia pitkin torppiaan.
Vuodet kuluivat.
Lapset ja lapsenlapset saivat viettää häitään, hautajaisiaan ja ristiäisiään ilman että vanha väki Liitentaalista liikahti. Isäntä ei enää lähtenyt muualle kuin kaupunkiin — sanottiin hänen käyvän tutkituttamassa setelejään, etteivät ne kävisi yli-ikäisiksi. Sekä hän että hänen emäntänsä olivat jo vanhat.
Tuli sitten eräs helmikuun päivä.
Liitentaalin isäntä oli ruokasijallaan, kun piikatyttö hyppäsi kestikievarin puolelta keittiön läpi kamariin. Kauheaa sitä oli nähdä: silmät selällään makasi isäntä, katse käännettynä piironkiansa kohti. Tyttö näki kaikki tyynni, vaikka vielä oli hämärä. Tuskinpa siitä sen parempaa päivää tänään valkenisikaan. Lunta tuiskusi taivaan täydeltä.
— Siellä on matkustavainen, sanoi tyttö.
Isäntä ei kuullut. Piippu oli maassa hänen vieressään ja kuin lasisina tuijottivat silmät piironkiin.
Tyttö yritti uudistaa sanojaan, mutta pelästyi, että jos isäntä onkin kuollut, ja juoksi keittiöön. Emäntä oli pannut likoon eltaantuneita silakoita ryöpäyttääkseen ne päivälliseksi. Hän paahtoi kahvia hiilloksen ääressä ja hänen vanhat, riippuvat kasvonsa punoittivat. Terävästi hän katsahti tyttöön, joka sammalsi käsittämättömiä sanoja, työnsi kahvipaahtimen hänelle, varoitti ettei saa päästää palamaan ja meni kamariin. Hänen ei tarvinnut muuta kuin tarttua isännän käsivarteen, niin nukkujan silmät menivät kiinni ja hän nousi pystyyn. Emäntä sanoi isännälle jotakin huuliaan liikuttaen, mutta ilman ääntä. Ne olivat rumia asioita. Isäntä heristi hänelle nyrkkiänsä ja lausui hänkin rumia sanoja. Vain he kaksi kuulivat toisensa. Huoneessa olisi saanut olla muita — he eivät olisi huomanneet kuiskettakaan lausutuksi. Liitentaalin vanhuksilla oli oma kielensä, jonka he lukivat toistensa kasvoista niinkuin kuuro poimii sanat puhuvan huulilta.
— Saisivat viedä kaikki tyynni, sanoi emäntä. — Sinä vain makaat.
— Kuka sinua käskee päästämään tänne ihmisiä? vastasi isäntä. —
Sentähden olet koirana oven takana että ilmoittaisit.
— Käyt niin kuuroksi ettet mistään tiedä.
— Käyt niin laiskaksi ettet viitsi vetää jalkojasi keittiöstä tänne.
Kohta annat nimismiehen tulla suoraa päätä kamariin.
— Höpisit yöllä unissasi.