Produced by Tapio Riikonen

HÄMÄHÄKKILAAKSO JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

H. G. Wells

Englannista suomentanut Werner Anttila

Joutoaikoina 8

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1907.

SISÄLLYS:

Hämähäkkilaakso.
Herra Ledbetterin virkaloma.
Herra Brisherin aarre.

Hämähäkkilaakso.

Puolenpäivän tienoissa joutui kolme takaa-ajajaa kuljettuaan virran uomassa erään mutkan ympäri äkkiä näkemään hyvin leveän ja avaran laakson. Hankala, kiemurteleva, vierukivinen vesivako, jota pitkin he niin kauvan olivat tavotelleet karkureita käsiinsä, leveni tässä laajaksi rinteeksi. Sama sisällinen tunne sai heidät nyt keskeyttämään takaa-ajon, ja kaikki kolme ratsastivat vähäiselle kunnaalle, jolla kasvoi tummanruskeita puita. Sinne he pysähtyivät; kaksi heistä, kuten sopikin, jäi vähän matkaa kolmannen taakse, jolla oli hopeoidut suitset.

Jonkun aikaa he tarkasti mittailivat silmillään suurta aluetta, joka oli heidän alapuolellaan. Se ulottui yhä kauvemmaksi; siinä ei kasvanut muuta kuin siellä täällä joku ryhmä kuivuneita orjantappurapensaita. Samalla se herätti hämärän aavistuksen, että jokin nykyään vedetön halkeama oli häiritsemässä kellastuneen ruohon yksitoikkoisuutta. Sen purppuraiset etäisyydet sulivat lopulta edempien kukkuloiden sinertäviin rinteisiin — jotka ehkä olivat vihreämpää lajia —, ja niiden yläpuolella, näkymättömän voiman kannattamina ikäänkuin taivaansinessä leijaten, oli lumipeitteisiä vuorenhuippuja — jotka kävivät leveämmiksi ja kookkaammiksi luoteen puolella, missä laakson kyljet vetäytyivät yhteen. Ja lännessä laakso oli avoinna sinne saakka, missä kaukainen tummuus osotti metsien alkavan. Mutta nämä kolme miestä eivät katselleet itään eikä länteen, vaan yhtä mittaa laakson halki.

Ensiksi alkoi puhua se laiha mies, jolla oli arpi huulessa. "Ei missään", sanoi hän, äänessä pettymyksen huoahdus. "Mutta he olivatkin päässeet kokonaisen päivän meistä edelle."

"He eivät tiedä, että me ajamme takaa", sanoi pieni mies, jolla oli valkea hevonen.

"Hän taisi tietää", virkkoi johtaja katkerasti ikäänkuin itsekseen.

"Sittenkään he eivät voineet kulkea nopeasti. Eihän niillä ole muuta elukkaa kuin muuli, ja tänään on tytön jalasta pitkin päivää vuotanut verta —"

Hopeasuitsinen mies iski häneen vimmatun katseen. "Luuletko, etten minä ole sitä havainnut?" murisi hän.

"Siitä on kuitenkin apua", kuiskasi pikku mies itsekseen.

Arpihuulinen laiha mies tuijotti jäykkänä kuten ennenkin. "He eivät ole voineet ehtiä laakson toiselle puolelle", sanoi hän. "Jos ratsastamme kovaa —"

Hän katsahti valkeaan hevoseen ja vaikeni.

"Hitto vieköön kaikki valkeat hevoset!" ärjäsi hopeasuitsinen mies ja kääntyi tähystelemään eläintä, johon hänen toivomuksensa kohdistui.

Pikku mies loi katseensa maahan ratsunsa alakuloisten korvien välitse.

"Kyllä minä koetin parastani", vakuutti hän.

Molemmat toiset tarkastelivat taas laaksoa hieman aikaa. Laiha mies pyyhkäisi kädenselällä arpista huultaan.

"Tulkaa tänne!" komensi äkkiä se, jolla oli hopeoidut suitset. Pikku mies nykäisi ja huiskahutti ohjaksiaan, ja kolmen hevosen kaviot alkoivat tiheästi, vaan yhä hiljemmin tömistä pitkin näivettynyttä ruohoa, kun miehet taas palasivat jäljille…

He ratsastivat varovasti pitkää rinnettä alaspäin ja joutuivat erämaan halki, jossa tapasivat vain piikkisiä, toisiinsa kietoutuneita pensaita ja merkillisiä kuivia, sarvimaisia oksia kallioiden välissä, näiden alapuolisille lakeuksille. Täällä oli vaikea erottaa jälkiä, sillä maaperä oli karua, eikä siinä ollut muuta ruohoa kuin kärventyneitä, kuolleita korsia hajallaan maassa. Mutta tiukasti tähystellen, hevosen kaulalta maahan kumartuen ja tavantakaa pysähtyen onnistui näiden valkoihoistenkin miesten seurata saalistaan.

Siellä näkyi astuttuja paikkoja, karkeiden korsien taivutettuja ja taitettuja lehtiä ja vähän väliä riittävän selvä jäljen vihjaus. Ja kerran johtaja näki ruskean veritahran: siihen kai oli tuo puolirotuinen tyttö astunut. Tätä jälkeä nuuskiessaan hän kirosi tyttöä hupsuksi.

Laiha mies hillitsi johtajansa vainuamista, ja pikku mies ratsasti valkealla hevosella takana, unelmiinsa vaipuneena. He kulkivat perätysten, etumaisena hopeasuitsinen mies, eivätkä puhuneet sanaakaan. Jonkun ajan kuluttua pienestä, valkoratsuisesta miehestä tuntui, että maailma oli kovinkin hiljaa. Hän hätkähti unelmistaan. Paitsi heidän hevostensa ja tamineittensa hiljaisia ääniä oli suuri laakso kaikkialla niin levossa kuin maalattu maisema.

Hänen edellään kulkivat hänen päällikkönsä ja toverinsa, kumpikin tarkkaavasti kumartuneena eteenpäin vasemmalle puolelle, kumpikin välinpitämättömästi keikkuen hevosensa askelten mukaan; heidän varjonsa kulkivat edellä — hiljaisina, äänettöminä, suippenevina seuralaisina, ja lähinnä oli hänen oma kyyristynyt, huolimaton hahmonsa. Hän katseli ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Silloin hän muisti, kuinka he olivat kuilun penkereiltä yhä lipuneet alaspäin ja kuinka irralliset, töytäävät vierukivet alinomaa heitä saattoivat. Ja sen lisäksi? Ei ollut tuulen henkeäkään. Sepä se! Mikä avara, hiljainen seutu tämä olikaan, yksitoikkoisessa iltapäivä-unessaan! Ja taivas oli selkeä ja valkoinen, paitsi tummaa utuharsoa, jota oli kasaantunut laakson yläpäähän.

Hän suoristi selkäänsä, hankasi suitsillaan, sovitteli huuliaan vihellykseen ja yksinkertaisesti huokasi. Hän kääntyi satulassaan vähäksi aikaa ja tuijotti vuorisolan suuhun, josta he olivat tulleet. Tyhjää! Tyhjiä rinteitä molemmin puolin; ei merkkiäkään kohtalaisesta eläimestä tai puusta — saatikka ihmisestä! Olipa tämäkin maata! Oikein erämaata! Hän vaipui taas entiseen asentoonsa.

Hän tunsi silmänräpäykseksi huvia, kun näki kieron, mustanpurppuraisen kalikan sätkähtävän tarhakäärmeeksi ja katoavan ruskeuden sekaan. Tämä helvetillinen laakso oli siis kuitenkin elossa. Ja sitten hänen vielä suuremmaksi ilokseen pyyhkäisi vielä hengähdys hänen kasvojaan, ikäänkuin kuiskaus, joka tuli ja meni; vähäisellä harjanteella taipui kankea mustaoksainen pensas sen verran, että sen juuri huomasi, mahdollisen tuulen ensi merkkinä. Veltosti hän kostutti sormeaan ja piteli sitä ilmassa.

Hän pysäytti hevosensa tiukasti, välttääkseen yhteentörmäystä laihan miehen kanssa, joka oli seisahtunut, kun ei enää nähnyt jälkiä. Juuri tällä tärkeällä hetkellä hän huomasi johtajansa silmän katselevan itseään.

Vähäksi aikaa hän koetti näyttää innostuneelta etsintään. Sitten heidän taas ratsastaessaan edelleen hän tarkasti johtajansa varjoa, hattua ja hartioita, jotka ilmestyivät laihan miehen lähempien ulkopiirteiden takaa ja jälleen katosivat näkyvistä. He olivat ratsastaneet neljä päivää ihan maailman ääristä tähän autioon seutuun, ilman vettä, mukana ainoastaan joku suikale kuivaa ruokaa satulain alla, yli kallioiden ja vuorten, missä varmaankaan ei ennen ollut ketään ihmistä käynyt paitsi noita karkureita — mokomankin asian vuoksi!

Ja kaikkeen tähän oli syynä tyttö, jokseenkin itsepäinen lapsi! Vaan saisihan tuo mies vaikka koko kaupungin verran väkeä tyydyttämään hänen alhaisimpiakin halujaan — tyttöjä, vaimoja! Miksi siis intohimoisen hulluuden nimessä tarvittiin erikoisesti tämä ainoa? kyseli pikku mies itseltään, silmäili maailmaa julmistuneena ja nuoleksi rohtuneita huuliaan mustuneella kielellä. Tämä oli johtajan juonta, eikä hän siitä muuta tiennyt. Juuri sen vuoksi, että tyttö koetti pujahtaa hänen kynsistään…

Hänen silmiinsä sattui kokonainen rivi korkeita töyhtöisiä ruokoja, jotka yht'aikaa taipuivat, ja sitten ne silkkitupsut, jotka hänellä oli kaulansa edessä, alkoivat heilua. Tuulenhenkäys oli vahvenemassa. Se poisti kankean hiljaisuuden — mikä olikin hyvä juttu.

"Seis!" huusi laiha mies.

Kaikki kolme pysähtyivät äkkiä.

"Mitä?" kysyi johtaja. "Mitä!"

"Tuolla etäällä", selitti laiha mies osottaen ylöspäin laaksoon.

"Mitä?"

"Jotakin tulossa meitä kohti."

Hänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti heihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli suusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt huomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä, ilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi lähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. "Se on hullu", sanoi laiha ratsastaja.

"Huuda!" sanoi pikku mies ja huusi.

Koira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa, poikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi. Pikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. "Ei siinä ollut vaahtoa", sanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon. "No mennään nyt!" huusi hän vihdoin. "Mitä me siitä huolimme?" Ja samalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.

Pikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira pakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta. "Mennään nyt!" kuiskasi hän itsekseen. "Miksi pitäisi juuri yhden miehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän vaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies saanut noin puhua. Jos minä niin sanoisin — —!" ajatteli pikku mies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan asiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten kaikistakin hullulta — melkein herjaavalta. Pikku mies joutui vertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä oli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties uljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut kuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella…

Eräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen palaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän ratsasti laihan toverinsa rinnalle. "Huomaatko mitään hevosissa?" kysyi hän puoliääneen.

Laihat kasvot näyttivät kysyviltä.

"Ne eivät pidä tästä tuulesta", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas taakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.

"Ei hätää mitään", virkkoi laihanaamainen mies.

Jälleen he ratsastivat ääneti eteenpäin jonkun matkaa. Etumaiset kaksi kulkivat kumartuneina jälkiä seuratakseen, takimainen tähysteli utua, joka hiipi alaspäin pitkin laakson koko laajuutta, yhä lähemmäksi heitä, ja pani merkille, kuinka tuuli joka hetki paisui. Kaukana vasemmalla puolen hän näki rivin mustia möhkäleitä — ehkä villisikoja, nelistämässä laaksoa alaspäin, mutta siitä hän ei puhunut sanaakaan eikä enää huomauttanut hevosten haluttomuudesta.

Sitten hän näki ensiksi yhden ja kohta toisen suuren valkoisen pallon, suuren loistavan valkoisen pallon, joka oli sen näköinen kuin äärettömän iso nuppu ohdakkeen haivenia, ajelehtivan tuulen edellä polun poikki. Nämä pallot leijailivat korkealla ilmassa, laskeutuivat ja taas nousivat, sattuen välistä maahan kiinni, kiitivät edelleen ja katosivat, mutta niiden ilmestyessä hevosten levottomuus kiihtyi.

Pian sitten hän näki, että noita irrallisia palloja oli lisää — ja kohta oikein runsaasti lisää — kiitämässä häntä kohti pitkin laaksoa.

He kuulivat hurjaa vinkunaa. Polun poikki syöksi aika iso metsäkarju kääntäen vain hetkiseksi päätään heihin katsahtaakseen ja sitten taas vinhasti kiitäen alaspäin laaksoon. Silloin kaikki kolme seisahtuivat ja tuijottivat tihenevään utuun, joka oli tulossa heitä kohti.

"Ellei olisi noita ohdakkeen haivenia — —" alkoi johtaja.

Mutta nyt tuli iso pallo ajelehtien heidän ohitseen kymmenkunnan metrin päässä Se ei lainkaan ollut sileä, pyöreä, vaan avara, pehmeä, epätasainen, kalvon peittämä kapine, kulmista kokoon kääritty lavea levy, ikäänkuin ilmamaneetti, joka kulkiessaan yhä kieri ympäri ja laahasi perässään pitkiä, seittimäisiä lankoja ja suikaleita.

"Ei se ole ohdakkeen haiventa", sanoi pikku mies.

"Pysyisin mielelläni erossa koko moskasta", sanoi laiha mies.

He katselivat toisiaan.

"Hitto sen periköön!" huudahti johtaja. "Ilma on sitä ihan täynnä. Jos sitä tuolla tapaa tulee kauvan, niin se seisauttaa meidät kerrassaan."

Vaistomainen tunne, sellainen, joka panee metsänotuksetkin arvaamattoman vaaran lähestyessä jännittyneinä seisomaan, sai heidät kääntämään hevosensa tuuleen päin, ajamaan eteenpäin muutamia askelia ja tähystelemään tuota uiskentelevien möhkäleiden lähenevää joukkoa. Niitä tuli yhä tuulen edellä tasaista vauhtia, ääneti nousten ja laskien, maahan vaipuen, korkealle ponnahdellen, leijaillen — kaikki erinomaisen yhtäläisesti, tyynen varmasti ikäänkuin harkinnan mukaan.

Ratsumiesten oikealla ja vasemmalla puolen kulki tämän merkillisen armeijan etuvartijoita. Kun niistä yksi vieri pitkin maata, särkyen muodottomaksi ja laahautuen väkistenkin pitkiksi, takertuviksi nauhoiksi ja kaistaleiksi, alkoivat kaikki kolme hevosta säikkyä ja hyppiä. Johtajan valtasi äkillinen, hillitön vimma. Hän kirosi ajelehtivia palloja niin pahasti kuin osasi. "Eteenpäin vaan!" kiljui hän; "eteenpäin! Mitä me noista välitämme? Mitä ne voivat merkitä? Takaisin jäljille!" Hän rupesi taas kiroomaan hevostaan ja kiskoi kuolaimia sen suussa edestakaisin.

Hän ärjyi vimmatun kovaa. "Kuuletteko, minä tahdon seurata näitä jälkiä", huusi hän. "Minne ne jäivät?"

Hän nykäisi tanssivan hevosensa suitsia ja haki ruohon keskeltä. Hänen naamaansa kävi poikittain kiinni pitkä ja tahmea lanka, suitsia pitelevän käden ympärille kiertyi harmaa kaistale ja pitkin hänen takaraivoaan kiiti alaspäin jokin iso, monikoipinen, vikkelä olento. Hän loi katseensa ylöspäin ja näki erään noista harmaista möhkäleistä olevan ikäänkuin ankkuroituna yläpuolellaan roikkuvien köydenpätkien varassa, niinkuin purje roikkuen liehuu veneen kääntyessä tuulen mukaan — vaan ääneti.

Hän oli siellä näkevinään monta silmää, tiheän kasan kyyristyneitä ruumiita, pitkiä, moninivelisiä raajoja käpertyneinä kiinnitysnuoriin, jotka olivat kiskomassa koko kapinetta alas hänen päälleen. Vähän aikaa hän tuijotti ylöspäin, pitäen säikkyvää hevostaan kurissa vaistomaisesti, kuten oli monivuotisesta ratsastamisesta tottunut. Sitten jonkin miekan lappea kolahti hänen selkäänsä, terä vilahti pään yli ja leikkasi leijailevan seittipallon irti, ja koko kasa pehmoisesti kohoten lähti vapaana ajelehtimaan tiehensä.

"Hämähäkkejä!" huudahti laiha mies. "Nuo vehkeet ovat täynnä isoja hämähäkkejä! Katsokaas ihmettä!"

Hopeasuitsinen mies yhä seurasi katseillaan etenevää kasaa.

"Hyvänen aika!"

Päällikkö joutui tähystelemään alaspäin erästä punaista muserrettua olentoa, joka huolimatta osittaisesta tuhostaan vielä jaksoi maassa sätkytellä hyödyttömiä koipiaan. Kun sitten laiha mies osotti hänelle uutta kasaa, joka oli tulossa heidän päälleen, sieppasi hän kiireesti miekkansa. Laakson yläpää oli nyt kuin riekaleiksi revitty usvaseinä. Hän koetti päästä asemasta selville.

"Ratsastetaan pois sen tieltä!" huusi pikku mies. "Kiireen kautta laaksoa alaspäin!"

Mitä sitten tapahtui, se oli tappelun sekamelskan tapaista. Hopeasuitsinen mies näki pikku miehen kiitävän ohitseen vimmatusti huiskien luuloteltuja seittejä, näki hänen töytäävän laihan miehen hevosta vasten paiskaten sen ratsastajineen maahan. Hänen oma ratsunsa kulki kymmenkunnan askelta ennenkuin hän pystyi sitä hallitsemaan. Sitten hän katsahti ylöspäin välttääkseen kuvittelemiaan vaaroja ja sitten taas taakseen, jolloin huomasi hevosen kierivän maassa, laihan miehen seisovan sitä piiskaamassa halkeaman reunalla ja lepattavan kasan harmaata ainetta, jota valui ja kietoutui molempain ympäri. Paksuina ja tiiviinä kuin ohdakkeen haivenet erämaassa tuulisena heinäkuun päivänä seittikasat yhä kulkivat eteenpäin.

Pikku mies oli laskeutunut maahan, vaan ei uskaltanut päästää hevostaan irti. Hän ponnisteli kiskoakseen rimpuilevaa elukkaa takaisin toisen kätensä voimalla, huitoessaan toisella umpimähkään. Toisen harmaan joukon kaistaleet olivat takertuneet tähän sotkuun, ja koko kasa joutui kiinni, vaipuen hitaasti maahan.

Päällikkö puri hammasta, tarttui suitsiin, kyyristi päätään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Maassa makaava hevonen vierähti toiselle puolelle; sen kyljissä näkyi verta ja liikkuvia olentoja. Laiha mies jätti sen äkkiä ja juoksi johtajaansa kohti, ehkä noin kymmenen askelta. Hänen jalkoihinsa oli kietoutunut ja kasaantunut jotakin harmaata; hän teki miekallaan tehottomia liikkeitä. Hänestä roikkui harmaita suikaleita; kasvoissa hänellä oli ohut harmaa huntu. Vasemmalla kädellään hän läiski jotakin, mikä oli hänen ruumiissaan kiinni, ja äkkiä hän kompastui ja lankesi. Hän reuhtoi noustakseen ja lankesi uudestaan, ja sitten hän alkoi kamalasti ulvoa: "Ää—uu, huu!"

Johtaja saattoi nähdä suuria hämähäkkejä hänen kimpussaan ja toisia maassa.

Kun hän yritti pakottaa hevostaan likemmäksi tätä rimpuilevaa, kiljuvaa harmaata olentoa, joka ponnisteli pystyyn ja taas vaipui, kuului kavioiden töminää, ja pikku mies, joka taas pyrki ratsastamaan, keikkui miekatta mahallaan poikittain valkean ratsun selässä ja pidellen kiinni sen harjasta vilahti ohitse. Ja taas pyyhkäisi päällikön kasvojen poikki tahmea sotku harmaata seittiä. Kaikkialla hänen ympärillään ja päällään näkyi kiertelevän tuota liikkuvaa, äänetöntä hämähäkinverkkoa, joka painautui yhä lähemmä häntä…

Kuolinpäiväänsä saakka hän ei ikinä päässyt käsittämään, kuinka asia tällä hetkellä oikeastaan päättyi. Käänsikö hän todella hevosensa vai lähtikö se omin päin pötkimään pakoon toverinsa perästä? Se vain on varmaa, että hän sekuntia myöhemmin nelisti täyttä vauhtia alaspäin laaksoon heiluttaen miekkaansa vimmatusti päänsä päällä. Ja kaikkialla hänen ympärillään, kiihtyvän tuulen mukana, tuntuivat hämähäkkien ilmalaivat, ilmamytyt, ilmalevyt ajavan häntä itsetietoisesti takaa.

Töminää ja paukkinaa — hopeasuitsinen mies ratsasti suunnasta välittämättä, silmissä kauhu, vilkuen milloin oikealle, milloin vasemmalle, toisessa kädessä miekka valmiina sivaltamaan. Parisataa metriä edellä ratsasti, revityn seitin häntien laahatessa perästä, pikku mies valkealla hevosella eikä vieläkään ollut kunnolleen päässyt satulaan. Ruo'ot taipuivat heidän tiellään, tuuli puhalsi raittiina ja pirteänä; olkansa takaa johtaja voi nähdä hämähäkinverkkoja, jotka riensivät saavuttamaan…

Hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä hämähäkkien seittejä pakoon, minkä vuoksi hän vasta sitten huomasi joutuneensa erään rotkon reunalle, kun hevonen karahti pystyyn hypätäkseen sen ylitse. Silloinkin hän käsitti asian väärin ja rupesi estämään.

Hän oli kumarruksissa hevosensa kaulalla ja vasta liian myöhään yritti kohottautua ja nojata taaksepäin.

Mutta vaikka hän innoissaan oli hypystä erehtynyt, ei hän kuitenkaan unhottanut, kuinka pudotaan. Hän oli taas taivaan ja maan välillä oikea ratsumies. Hän selvisi siitä niin hyvin, että sai vaan olkapäähänsä tärähdyksen; hevonen kieri edelleen, potkien koivillaan kuin kouristuksessa ja jäi sitten hiljaa paikalleen. Mutta päällikön miekka ajoi kärkensä kovaan maahan ja katkesi kerrassaan poikki, ikäänkuin kohtalo ei enää huolisi hänestä ritarikseen, ja törröttävä miekanpätkä sivuutti hänen naamansa vajaan tuuman päässä.

Hän nousi kohta seisaalle ja hengästyneenä tähysteli kimppuunsa syökseviä seittejä. Aluksi hän oli ruveta juoksemaan, vaan sitten muisti rotkon ja kääntyi takaisin. Kerran hän juoksi syrjään väistääkseen erästä ajelehtivaa hirmua ja sitten kiireesti kapusi alas jyrkänteen sivua, päästen tuulelta suojaan.

Siellä turvassa, kuivuneen uoman jyrkkien seinäin juurella, hän sai kyyristyä ja pitää silmällä, kuinka nuo merkilliset, harmaat möhkäleet kulkivat hänen päällitseen, kunnes tuuli lakkaisi ja hänen kävisi mahdolliseksi pelastua. Ja siellä hän olikin kauvan aikaa kyykkysillään katsellen harmaita, risaisia hirviöitä, jotka laahasivat suikaleitaan hänen kapean näköpiirinsä poikki.

Kerran muuan harhaileva hämähäkki putosi rotkoon ihan hänen viereensä — se oli koko jalan mittainen koivesta koipeen ja ruumis sillä oli kooltaan kuin miehen kämmenen puolikas — ja vähän aikaa katseltuaan, kuinka hirvittävän vikkelästi se pyrki pakoon, ja kiusoteltuaan sitä puremaan miekkansa pätkää hän kohotti raudotettua korkoansa ja survaisi sen mäsäksi. Sillä hetkellä häneltä pääsi kirous, ja jonkun aikaa hän haeskeli toista hämähäkkiä.

Kun hän sitten huomasi varmaksi, etteivät hämähäkkiparvet voineet laskeutua kuiluun, löysi hän pian paikan, mihin voi istuutua. Siinä hän istuskeli, vaipui syviin mietteisiin ja rupesi tapansa mukaan jyrsimään rystysiään ja pureskelemaan kynsiään. Tässä puuhassa hänet keskeytti sen miehen tulo, jolla oli valkea hevonen.

Hän kuuli toisen tulevan jo kauvan ennenkuin hänet näki, kun näet kuului kavioiden töminää, kompastelevia askelia ja tyynnyttävää ääntä. Sitten ilmestyi pikku mies, surkea hahmo; yhä vielä laahasi valkean seitin häntä hänen takanaan. He lähestyivät toisiaan sanattomina, tervehtimättä. Pikku mies oli uuvuksissa ja häpeissään epätoivoisen katkeruuden huippuun asti ja pysähtyi vihdoin istuvan johtajansa eteen. Jälkimäinen hieman hätkähti käskynalaisensa silmäystä. "No?" virkkoi hän lopulta, tavottelematta lainkaan päällikön sävyä.

"Jätittekö hänet?"

"Hevoseni pillastui."

"Niin kai. Pillastui minunkin."

Hän naurahti johtajalleen häijysti.

"Kuten sanoin, hevoseni pillastui", toisti mies, jolla kerran oli hopeoidut suitset.

"Pelkureita molemmat", sanoi pikku mies.

Toinen jyrsi rystysiään miettiväisenä vähän aikaa ja tarkasteli apulaistaan.

"Älä sano minua pelkuriksi", huomautti hän lopulta.

"Te olette sellainen pelkuri kuin minäkin."

"Mahdollisesti pelkuri. On olemassa jokin raja, jonka yli mentyä kaikkien täytyy pelätä. Sen olen äsken oppinut. Vaan en sinun kaltaisesi. Siinä juuri on eroa."

"En ikinä olisi voinut kuvitella, että jättäisitte hänet. Pelastihan hän henkenne paria minuuttia ennen… Miksi te olette herramme?"

Päällikkö jyrsi taas rystysiään, ja hänen muotonsa oli synkkä.

"Ei kukaan sano minua pelkuriksi", lausui hän. "Ei kukaan… Taittunutkin miekka on parempi kuin miekan puute… Pattijalkaisen valkean hevosen ei luulisi jaksavan kantaa kahta miestä neljän päivän matkalla. Inhoon valkeita hevosia, vaan tällä kertaa sille ei mitään mahda. Alat kai jo minua ymmärtää?… Käsitän kyllä, että mielesi tekee sen nojalla, mitä olet nähnyt ja muuten kuvittelet, ruveta tahrimaan mainettani. Juuri sinun kaltaisesi kukistavat kuninkaita. Sitä paitsi — minä en ikinä sinusta pitänyt."

"Herrani!" sanoi pikku mies.

"Ei", sanoi päällikkö. "Ei!"

Hän nousi tuimasti, kun pikku mies liikahti. Hetkisen he silmäilivät toisiaan. Heidän päittensä yläpuolella ajelehti hämähäkkien kasoja. Vierukivien seassa oli hätäistä liikettä; kuului juoksua, epätoivon huutoa, läähätystä ja sitten isku…

Hämärän tullessa tuuli lakkasi. Aurinko laski tyynen kirkkaana. Mies, jolla oli ennen ollut hopeoidut suitset, tuli vihdoin hyvin varovasti, mukavaa rinnettä pitkin, ulos rotkosta; mutta nyt hän talutti valkeaa hevosta, joka oli ennen ollut pikku miehen oma. Hän olisi palannut hevosensa luo saadakseen jälleen käsiinsä hopeoidut suitsensa, mutta pelkäsi, että yö ja uudestaan virkoava tuuli yllättäisivät hänet laaksossa, ja sitä paitsi hänestä oli kovin vastenmielistä ajatella, että tapaisi hevosensa kokonaan kietoutuneena seitteihin ja kenties ilkeästi syötynä.

Muistellessaan hämähäkinverkkoja ja kaikkia niitä vaaroja, jotka hän oli kestänyt, ja sitä tapaa, miten tänään oli pelastunut, hän kopeloitsi esille pienen pyhäinjäännöslippaan, joka riippui hänen kaulassaan, ja puristi sitä vähän aikaa sydämellisen kiitollisena. Samalla hänen silmänsä mittailivat laakson koko lakeutta.

"Minussa oli polttava intohimo", mutisi hän, "ja nyt tyttö on saanut palkkansa. Hekin, epäilemättä — —"

Vaan katsoppa! Kaukana metsäisten rinteiden takana laakson toisella puolen hän näki auringonlaskun kirkkaudessa selvästi ja erehtymättömän varmasti pienen kiemuran savua.

Silloin hänessä alistuvan tyyneyden ilme muuttui hämmästyneeksi suuttumukseksi. Savua? Hän käänsi valkean hevosensa päätä sinne päin ja epäröi. Samassa hän kuuli ympärillään ruohossa pientä kahinaa. Etäällä muutamien ruohojen latvoissa keinui rikkinäinen harmaa pinta. Hän silmäili seittejä; hän silmäili savua.

"Kenties siellä ei sittenkään ole heitä", tuumi hän lopuksi.

Mutta hän tiesi, että asian laita oli toisin.

Tähysteltyään savua jonkun aikaa hän nousi valkean hevosen selkään.

Ratsastaessaan hän pujotteli maahan ajautuneiden seittikasojen välitse. Jostakin syystä oli maassa hyvin paljon kuolleita hämähäkkejä, ja eloon jääneet rikollisesti ahmivat tovereittensa ruumiita. Kuullessaan hänen hevosensa kavioiden töminää ne pakenivat.

Niiden aika oli mennyt. Maasta käsin, kun ei ollut tuulta niitä kantamassa eikä kietovaa verkkoa valmiina, eivät nuo olennot myrkylläänkään päässeet hänelle kiusaa tekemään.

Hän sipaisi vyöllään niitä, joiden luuli tulevan liian lähelle. Kun kerran koko joukko niitä juoksi yhteen avonaiselle paikalle, teki hänen mielensä laskeutua ratsunsa selästä ja survoa niitä kenkiensä koroilla, mutta tämän mieliteon hän kuitenkin hillitsi. Tavantakaa hän kääntyi satulassaan ja katseli takanaan kiemurtelevaa savua.

"Hämähäkkejä", mutisi hän vähän väliä. "Hämähäkkejä! Vai niin… Ensi kerralla minun täytyy kutoa seitti."

Herra Ledbetterin virkaloma.

Ystäväni, herra Ledbetter, on pyöreänaamainen pikku mies, jonka silmien luontainen lempeys paisuu aivan tavattomaksi, milloin niistä lasien lävitse osuu säde toisen katseeseen, ja jonka syvä, maltillinen ääni ärsyttää ärtyviä ihmisiä. Hän on nykyiseen pappisvirkaansa tuonut entisiltä opettaja-ajoiltaan perintönä eräänlaisen hyvin harkitun lausumisselvyyden, ja samoin on häneen jäänyt jonkinlainen ponteva päätös olla varma ja täsmällinen, mistä ikinä tulee puhe, olkoonpa se tärkeätä tai vähäpätöistä. Hän on myöskin shakinpelaaja, vieläpä moni epäilee, että hän salaa työskentelee korkeamman matematiikan alalla, — jota muuten voinee pitää vain kunnioitettavana eikä huvittavana puuhana. Hänen puheensa on sisällykseltään runsasta ja mielellään takertuu tarpeettomiin yksityisseikkoihin. Monet tuomitsevatkin hänen seurustelunsa suoraan sanoen "kiusalliseksi", vieläpä joku heistä on ollut minulle niin kohtelias, että on kummeksinut, miksi minä häntä suosin. Mutta toiselta puolen on melkoinen joukko niitäkin, jotka ihmettelevät, kuinka hän sietää sellaista pörröpäistä, hävettävää tuttavaa kuin juuri minua. Harvat näkyvät tyynin mielin katselevan meidän ystävyyttämme. Vaan siihen on syynä se, etteivät he tiedä, mikä side meitä yhdistää, millä herttaisella tavalla minä Jamaikan kautta liityn herra Ledbetterin entisyyteen.

Näihin menneisiin päiviin nähden hänessä ilmenee tuskallisen ujoa vaatimattomuutta. "En ymmärrä, mitä minun olisi tehtävä, jos menneisyys tulisi ilmi", sanoo hän ja toistaa vaikuttavasti: "En ymmärrä, mitä silloin tekisin." Itse asiassa epäilen, tokko hän tekisikään muuta kuin punastuisi korvia myöten. Vaan se jääköön tällä kertaa sikseen; myöskään en rupea nyt kertomaan ensi yhtymyksestämme, koska yleisen säännön mukaan, — jota muuten olen herkkä rikkomaan —, jutun loppu olisi paremmin sovitettava alun jälkeen kuin eteen. Ja juttumme alku on aika matkan takana; siitä onkin jo lähes kaksikymmentä vuotta, kun kohtalo monimutkaisilla ja yllättävillä tempuilla toimitti herra Ledbetterin niin sanoakseni käsiini.

Siihen aikaan asuin Jamaikassa, ja herra Ledbetter oli opettajana Englannissa. Hän oli papiksi vihitty ja silloinkin jo tunnettavasti sama mies kuin nykyään: sama kasvojen pyöreys, samat tai samanlaiset silmälasit ja sama lievä hämmästyksen varjo hänen levollisessa ilmeessään. Hän oli tietysti pörröpäinen, kun silloin tapasimme toisemme, ja kaulus hänellä oli vähemmän kauluksen kuin märän kääreen kaltainen; se lienee osaltaan vaikuttanut siihen, että meidän välisemme luonnollisen kuilun poikki saatiin silta — vaan kuten sanottu, jääköön se toistaiseksi.

Asia alkoi Hithergate-on-Sea'ssa, samaan aikaan, jolloin herra Ledbetterillä oli kesälomaa. Sinne hän tuli lepäämään, mikä olikin hänelle kovin tarpeen, mukanaan ruskeankiiltävä matkalaukku nimikirjaimineen "F.W.L.", uusi mustan ja valkean kirjava olkihattu ja kaksi paria valkoisia flanellihousuja. Hän oli tietysti hyvin hilpeällä tuulella, kun oli päässyt koulusta vapaaksi — sillä hän ei paljoakaan välittänyt niistä pojista, joita hän opetti. Päivällisen jälkeen hän joutui keskustelemaan erään suulaan henkilön kanssa; tämä oli näet asettunut samaan täyshoitolaan, johon hän tätinsä neuvosta oli turvautunut. Mainittu suulas henkilö oli ainokainen toinen mies koko talossa. Heidän siinä jutellessaan tuli puheeksi, kuinka ihmeet ja seikkailut ovat viime aikoina surettavasti kadonneet, kuljeskeleminen maapallon ympäri päässyt vallalle, etäisyys tehty höyryn ja sähkön avulla mitättömäksi ja kuinka sanomalehdissä ilmotteleminen on halpamaista ja ihmiset sivistyessään rappeutuvat, ynnä monta muuta sentapaista asiaa. Suulas henkilö oli erikoisen kaunopuheinen selitellessään, miten turvallisuus on vähentänyt ihmisten rohkeutta, ja tätä turvallisuutta valittelemassa häneen yhtyi herra Ledbetter jotenkin ajattelemattomasti. Ensi ihastuksessaan siitä, että oli vapautunut "velvollisuudesta", ja kenties kärkkäänä osottautumaan miehekkään seura-ilon edistäjäksi herra Ledbetter nautti melkein vapaammin, kuin oikeastaan sopi, sitä mainiota whiskyä, jota suulas henkilö tarjosi. Mutta hän ei päihtynyt, väittää hän itse.

Hän oli yksinkertaisesti vaan kaunopuheisempi kuin tavallisesti raittiina ollessaan, ja hänen arvostelukyvystään oli hienompi kärki tylstynyt. Kun oli kauvan aikaa puheltu vanhoista kelpo ajoista, jotka nyt olivat ijäksi haihtuneet, lähti hän yksinään kävelemään pitkin kuun valaisemaa Hithergatea ja ylös kalliotietä, jonka varrella on huviloita toistensa vieressä.

Hän oli sydämensä pohjasta valitellut ja nyt äänetöntä tietä pitkin astuessaan yhä valitteli kohtaloa, joka oli hänet kutsunut sellaiseen tapauksista köyhään elämään, jollaista opettajan toimi on. Miten arkipäiväistä olikaan hänen koko elämänsä, paikallaan pysyvää, väritöntä! Kun kaikki oli turvallista, järjestelmän mukaista vuodesta vuoteen, mihin siinä tarvittaisiin miehuutta? Kadehtien hän ajatteli niin läheistä ja samalla niin kaukaista keskiaikaa kansainvaelluksineen, lähettejä, vakoojia ja sissejä ja monta uskaliasta, miekalla ratkaistavaa yritystä. Vaan äkkiä heräsi epäilys, omituinen epäluulo, joka aiheutui satunnaisesta kidutusten muistelemisesta ja kerrassaan tuhosi hänen siksi iltaa omaksumansa kannan.

Onko hän — herra Ledbetter — sittenkään todella niin urhoollinen kuin itse oletti? Olisiko todellakin hänen mieleensä, että rautatiet, poliisit ja turvallisuus äkkiä katoaisivat maan päältä?

Suulas henkilö oli kateellisesti puhunut rikoksesta. "Murtovaras", sanoi hän, "on ainoa tosiseikkailija, mikä enää on maan päällä jäljellä. Ajatelkaapa hänen taisteluansa omin neuvoin — koko sivistynyttä maailmaa vastaan!" Ja herra Ledbetter oli toistanut samaa kateellista juttua. "Niillä on kuin onkin edes hieman huvia elämästä", oli herra Ledbetter sanonut. "Ja ne ovat jokseenkin ainoita ihmisiä, joilla sitä on. Ajatelkaahan, miltä täytyy tuntua, kun saa 'puhaltaa' hienoja liinavaatteita!" Ja samalla hän oli ilkeästi nauranut. Nyt avomielisemmän tuttavallisesti puhellessaan itsensä kanssa hän joutui vertailemaan oman rohkeutensa hehkua siihen, mitä yleensä tavataan rikollisilla. Hän koetti torjua näitä salakavalia kysymyksiä pelkällä vakuutuksella. "Kyllä minä voisin kaiken sen tehdä", sanoi herra Ledbetter. "Oikein minua haluttaakin niin tehdä, vaan minä en päästä rikollisia mielijohteitani valloilleen. Siveellinen rohkeuteni hillitsee minua." Mutta hän epäili sittenkin, vaikka itsellensä näin vakuutteli.

Herra Ledbetter kulki erään yksinäisen, suuren huvilan ohitse. Hiljaisen, mukavan parvekkeen yläpuolella oli siinä sopivan muotoinen akkuna, joka ammotti mustana selkiselällään. Sillä kertaa hän sitä tuskin panikaan merkille, vaan sen kuva jäi hänen mieleensä ja kutoutui hänen ajatuksiinsa. Hän kuvitteli kapuavansa ylös tuolle parvekkeelle, kyyristyvänsä, syöksähtävänsä pimeään, salaperäiseen sisustaan. "Mitä vielä! Et sinä uskaltaisi", puhui epäilyksen henki. "Velvollisuuteni lähimäisiäni kohtaan kieltää minut siitä", sanoi herra Ledbetterin itsekunnioitus.

Kello oli lähes yksitoista, ja tässä pienessä rantakaupungissa oli jo hyvin hiljaista. Koko maailma uinaili kuutamossa. Ainoastaan erään akkunaverhon takaa, etäällä tien alapäässä, näkyi valoa valvomisen merkkinä. Hän kääntyi ja palasi hitaasti huvilan luo, jossa oli akkuna avoinna. Hän seisoi vähän aikaa portin ulkopuolella, vastakkaisten vaikutinten raastamana. "Pankaamme asia koetteelle", puhui epäilys. "Osota näiden sietämättömien epäilysten kumoamiseksi, että uskallat mennä tuohon taloon. Tee tyhjä sisäänmurto. Se ainakaan ei ole rikos". Hyvin hiljaa hän aukaisi ja sulki portin ja pujahti pensaikon varjoon. "Tämähän on hullua", sanoi herra Ledbetterin varovaisuus. "Sitäpä juuri pelkäsin", sanoi epäilys. Hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta varmaankaan hän ei ollut peloissaan. Hän ei pelännyt. Hän pysyi tuossa varjossa melkoisen kauvan.

Parvekkeelle nousu oli ilmeisesti suoritettava nopealla ryntäyksellä, sillä se oli kaikkinensa kirkkaassa kuuvalossa ja portin puolelta tielle näkyvissä. Ristikko, johon oli harvalti istutettu nuoria, uljaasti kiipeileviä ruusuja, teki nousun ihan naurettavan helpoksi. Tuolla, mustassa varjossa, kivisen kukkasmaljakon vieressä, voisi kyyristyä ja lähemmin tarkastella kotoisten puolustuslaitosten aukkoa, avointa ikkunaa. Vähän aikaa herra Ledbetter oli niin hiljaa kuin yö, ja sitten kavala whisky keikautti hänet tasapainosta. Hän syöksähti eteenpäin. Hän kapusi ristikolle nopein, värisevin liikkein, heilautti jalkansa parvekkeen suojuksen ylitse ja pujahti henkeään pidellen varjoon juuri niinkuin oli päättänyt. Hän vapisi rajusti ja oli hengästynyt. Sydän jyski hänellä ihan ääneen, mutta mieli oli voitonriemuinen. Olisi melkein tehnyt mieli hihkua näyttääkseen, ettei hän lainkaan pelännyt.

Siinä kyyristellessään hän sattumalta muisti jossakin lukeneensa lauseen: "Minusta tuntuu samalta kuin kissasta katon harjalla". Tämä oli paljoa parempaa kuin oli odottanutkaan — tämä seikkailijan riemastus. Hänen kävi sääliksi kaikkia ihmisraukkoja, joista sisäänmurto oli vieras asia. Ei mitään tapahtunut. Hän oli ihan turvassa. Ja hän oli mitä uljaimmasti toimessa!

Jaha, nyt oli käytävä akkunan kimppuun, jotta sisäänmurrosta tulisi täydellinen. Pitikö hänen se uskaltaa? Sen asema ulko-oven yläpuolella viittasi siihen, että sillä kohtaa oli käytävä; siinä ei näkynyt mitään peilejä tai makuuhuoneen merkkejä, eikä alakerrassa muuten ollutkaan toista akkunaa, joten ei tarvinnut olettaa kenenkään siellä nukkuvan. Jonkun aikaa hän kuunteli pienan alla, sitten kohotti silmänsä akkunalaudan ylitse ja kurkisti sisään. Ihan lähellä seisoi jalustalla ja aluksi hieman säikäyttävänä melkein luonnollisen kokoinen, viittoileva, pronssinen kuvateos. Herra Ledbetter kyykistyi ja sitten vähän päästä taas kurkisti. Taaempana oli leveä porrassiltama, joka heikosti kimalteli; musta helmiverho, hyvin löyhää rakennetta, toista akkunaa vasten; lavea porraskäytävä, joka upposi alla olevaan pimeyteen, ja toiset portaat veivät ylempään kerrokseen. Hän katsahti taakseen, vaan yön rauhaa ei mikään häirinnyt. "Rikos", kuiskaili hän, "rikos", ja kapusi hiljaa ja vikkelästi akkunalaudan ylitse rakennuksen sisään. Hänen jalkansa tapasivat ääneti nahkamaton. Nyt hän kerrankin oli murtovaras!

Hän kyyristyi hetkeksi pelkkänä korvana ja tähystävänä silmänä. Ulkoa yhä kuului astuntaa ja kahinaa, ja hetken aikaa hän katui koko yritystään. Lyhyt "miau", sylkäisy ja äänettömyyteen loikkaaminen viittasivat rauhottavasti kissoihin. Hänen rohkeutensa kasvoi. Hän nousi pystyyn. Kaikki tuntuivat nukkuvan. Näin helppo on murtautua sisään, jos vaan mieli tekee. Hän oli iloissaan, että asia nyt oli pantu koetteelle. Hän päätti ottaa mukaansa jonkin vähäpätöisen voittomerkin todistaakseen vain sen, ettei hänessä ollut kurjaa lain pelkoa, ja sitten hän lähtisi samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän tirkisteli ympärilleen, ja äkkiä kriittinen henki nousi jälleen. Murtovarkaat tekivät paljon enemmän kuin vain tällaisia yksinkertaisia sisääntunkeutumisia: he menivät huoneisiin, he mursivat kassakaappeja. No — hän ei pelännyt. Hän ei voinut murtaa kassakaappeja, koska se olisi typerää huomaavaisuuden puutetta isäntiään kohtaan. Mutta hän voi astua huoneisiin — hän menisi yläkertaan. Lisäksi: hän kertoi itselleen, että oli täysin turvassa; tyhjä talo ei voinut olla vakuuttavamman hiljainen. Kuitenkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin ja kerättävä kaiken päättäväisyytensä, ennenkuin hän alkoi hyvin pehmeästi nousta hämäriä portaita, pysähtyen useaksi sekunniksi kunkin askelman kohdalla. Ylhäällä oli neliömäinen tasanne, jossa yksi ovi oli auki ja useita suljettuina; koko talo oli aivan hiljainen. Hetkisen hän seisoi pohtien, mitä tapahtuisi, jos joku nukkujista heräisi ja tulisi esiin. Avoimesta ovesta näkyi kuutamon valaisema makuuhuone, peitto valkoinen ja koskematon. Tähän huoneeseen hän ryömi kolmessa iäisyydeltä vaikuttavassa minuutissa ja otti saippuapalan saaliikseen — voitonmerkikseen. Hän kääntyi laskeutuakseen vielä pehmeämmin kuin ylös noustessaan. Se oli helppoa kuin…

Hsst!

Askeleita! Hietikolla talon ulkopuolella — ja sitten ääni, kun avainta käännettiin lukossa, oven narina ja paukahdus, sitten tulitikun sytytys alhaalla olevassa eteishallissa. Herra Ledbetter seisoi kivettyneenä havainnosta, mitä hulluttelua olikaan hänen tänne tulonsa. "Miten ihmeessä pääsen täältä ulos?" ajatteli herra Ledbetter.

Eteishallia valaisi kirkkaasti kynttilän liekki, jokin raskas esine törmäsi sateenvarjotelineeseen, ja jalat alkoivat nousta rappusia ylös. Salamannopeasti herra Ledbetter tajusi, että hänen poistumisensa oli suljettu. Hän seisoi hetkisen katuvaisena, hämmentyneenä hahmona. "Herranen aika! Mikä hölmö olenkaan ollut!" hän kuiskasi, ja syöksyi sitten nopeasti hämärän tasanteen poikki tyhjään makuuhuoneeseen, josta oli juuri tullut. Hän seisoi kuunnellen — vapisten. Askeleet saavuttivat toisen kerroksen tasanteen.

Kauhea ajatus! Tämä oli ehkä tulijan huone! Ei ollut hetkeäkään hukattavana! Herra Ledbetter kumartui vuoteen viereen, kiitti taivasta verhostimesta, ja ryömi sen suojaan ei kymmentä sekuntiakaan liian aikaisin. Hän jäi liikkumattomaksi käsilleen ja polvilleen. Lähestyvä kynttilänvalo tuli näkyviin kankaan ohuimpien silmukoitten läpi, varjot häilyivät villisti ympäriinsä ja pysähtyivät paikoilleen, kun kynttilä pantiin pöydälle.

"Huh, mikä päivä!" sanoi tulija, puhaltaen äänekkäästi ja laskien jonkun raskaan taakan, kuten herra Ledbetteristä näytti sen jaloista päätellen, eräänlaiselle kirjotuspöydälle. Näkymättömissä oleva mies käveli sitten ovelle ja lukitsi sen, tarkasteli huolellisesti ikkunan kiinnitimiä ja veti verhot kiinni ja palatessaan istahti vuoteelle säikähdyttäen rojahuttamalla.

"Mikä päivä!" hän sanoi. "Voi veljet!" ja puhalsi jälleen. Herra Ledbetter oli taipuvainen uskomaan, että kyseinen henkilö pyyhiskeli kasvojaan. Hänen saappaansa olivat hyvät, tukevat saappaat; hänen kankaaseen heijastuvat jalkojensa varjot viittasivat peloittavan tukevaan vartaloon. Vähän ajan päästä hän riisui muutamia päällimmäisiä vaatekappaleita — herra Ledbetterin mielestä takin ja liivit — ja heitettyään ne vuoteen päädylle alkoi hengittää hieman tyynemmin, arvatenkin jäähtyen melkoisen kuumuuden perästä. Välistä hän mutisi itsekseen ja kerran hiljakseen nauroi. Myöskin herra Ledbetter mutisi itsekseen, vaan ei nauranut. "Mitähän helkkarin hulluutta minun nyt pitäisi yrittää?" huokasi herra Ledbetter.

Hänen näköalansa oli pakostakin rajotettu.

Pikkuruisista rei'istä, verhostimen silmukoista, tuli kyllä jonkun verran valoa, mutta niiden lävitse ei voinut kurkistaa. Muut siihen levinneet varjot kuin nuo tarkkapiirteiset jalat olivat kovin salaperäisiä ja sekaantuivat verhostimen kukkaskuvioihin. Mutta reunan alta näkyi pieni kaistale lattiamattoa, ja varovasti alentaen silmäänsä herra Ledbetter havaitsi tämän juovan leviävän, kunnes lattian koko ala joutui näkyviin. Matto oli ylellisen hieno, huone tilava ja kaluston kehristä ja muusta päättäen, hyvin sisustettu.

Mitä hänen olisi tehtävä, sitä oli hänen mielestään vaikea kuvitella. Ainoalta mahdolliselta tuntui odotella, kunnes vieras panisi maata, ja sitten, kun hän kuuluisi nukkuvan, kontata ovelle, avata se ja syöstä suinpäin parveketta kohti. Olisikohan mahdollista hypätä parvekkeelta maahan? Mokomakin vaara! Vaan ajatellessaan, mistä syistä hänen suunnitelmansa voisi mennä myttyyn, hän joutui epätoivoon. Hän oli vähällä pistää päänsä esille toisen jalkojen vierestä, yskäistä, mikäli olisi tarpeen kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja sitten hymyillen pyytää anteeksi ja selitellä onnetonta tunkeutumistaan muutamin hyvin valituin lausein. Mutta hänestä oli kovin vaikeata valita sellaisia lauseita. "Myönnettävä on, arvoisa herra, että esiintymiseni on omituista laatua" taikka "Luotan siihen, arvoisa herra, että suotte anteeksi hieman kaksimielisen ilmestymiseni altanne" — tässä oli melkein kaikki, mitä hän sai kokoon.

Vakavat mahdollisuudet vaativat hänen huomiotaan. Entä jos häntä ei uskottaisi, mitähän hänelle silloin tehtäisiin? Eikö hänen nuhteetonta, ylevää luonnettaan otettaisi lainkaan varteen? Muodollisesti hän oli murtovaras — siitä ei voitu kiistellä. Seuraten tätä ajatuksensa juoksua hän muovaeli mielessään loistavaa puolustuspuhetta pidettäväksi syytetyn paikalta ennen tuomion langettamista oikeudessa, jolloin hän aluksi myöntäisi: "tämän muodollisen rikoksen olen tosin tehnyt" — vaan juuri silloin nousi tukeva herrasmies istumasta ja alkoi kävellä huoneessa. Hän sulki ja availi laatikoita, ja herra Ledbetter jo sivumennen toivoi vieraan olevan riisuutumassa. Mutta eipäs! Vieras istuutui kirjotuspöydän ääreen ja rupesi kirjottamaan ja sitten repimään asiakirjoja. Pian herra Ledbetterin sieraimissa sekaantui palavan paperin katku sikarin tuoksuun.

"Se asento, jonka olin valinnut", lausui herra Ledbetter minulle siitä kertoessaan, "oli monessakin suhteessa huonosti harkittu. Vuoteen alinen, poikittainen kanki painoi päätäni kohtuuttoman alhaalle ja pakotti suhteettoman ison osan painoani lepäämään kätteni varassa. Jonkun ajan kuluttua sain niskassani kokea sitä, mitä luullakseni sanotaan suonenvedoksi. Kätteni likistys karkeapistoksista mattoa vasten kävi piankin tuskalliseksi. Polviani myöskin kivisti, housujeni ollessa niiden kohdalla hyvin kireällä. Siihen aikaan käytin melkein korkeampia kauluksia kuin nykyään — tarkemmin sanoen puolikolmatta tuumaa — ja havaitsin, mitä en ollut ennen huomannut, että silloisen kaulukseni kulma oli leuan alta kulunut hieman karheaksi. Mutta paljoa pahempaa oli kasvojeni syhyminen, jota saatoin lieventää vain rajusti irvistelemällä. Tosin yritin kohottaa kättäni, vaan hihan kahina pelotti minua. Vähän päästä minun oli luovuttava tästäkin lievityksestä, sillä — tosin onneksi ajoissa — tunsin, kuinka naamani väänteleminen pani silmälasit liikkumaan pitkin nenäni vartta. Niiden putoaminen olisi tietysti saattanut minut ilmi, ja siten ne jäivät kieroon ja varmasti erinomaisen täpärään asentoon. Lisäksi minussa oli hieman nuhaa, ja ajottainen tarve aivastaa tai nuuskaista tuotti minulle vaivaa. Aivan riippumatta asemani äärimäisestä hädästä kävi ruumiillinen epämukavuuteni todellakin pian sangen tuntuvaksi. Mutta sittenkin minun oli siellä pysyttävä liikkumatta."

Jonkin määrättömän ajan kuluttua alkoi kuulua kilinää. Se vahvistui oikein tahdilliseksi: kili, kili, kili — viisikolmatta kilahdusta —, sitten kuului kalahdus pöytää vasten ja rykäys tukevien jalkain isännän kurkusta. Herra Ledbetterin mieleen juolahti, että kilinä oli kultarahojen aiheuttamaa. Hän kävi uskomattoman uteliaaksi, kun sitä jatkui. Hänen uteliaisuutensa yhä kiihtyi. Jos niin oli asian laita, niin tuo erinomainen mies oli jo laskenut varmaankin monta sataa puntaa. Lopulta herra Ledbetter ei enää voinut malttaa mieltään, vaan alkoi hyvin varovasti koukistaa käsivarsiaan ja alentaa päätään lattian tasalle toivoen saavansa verhostimen alta kurkistella. Hän siirsi jalkojaan taaksepäin, ja silloin toinen niistä vähän raapaisi laattiata. Heti lakkasi kilinä. Herra Ledbetter kivettyi. Vaan hetken päästä kilinä alkoi uudestaan. Sitten se taas lakkasi, ja kaikki oli hiljaa paitsi herra Ledbetterin sydän — joka hänestä tuntui jyskyttävän rummun lailla.

Äänettömyyttä kesti yhä. Herra Ledbetterin pää oli nyt lattiassa kiinni, ja hän saattoi katsella tukevia jalkoja pohkeisiin asti. Jalat olivat ihan hiljaa. Ne lepäsivät varpasillaan, lykättyinä kuten näytti isäntänsä tuolin alle. Kaikki oli aivan ääneti, kaikki pysyi ääneti. Herra Ledbetterin valtasi se hurja toivo, että vieras oli saanut halvauksen tai äkkiä kuollut, pää riipuksissa pöytää vasten…

Hiljaisuutta kesti. Mitä oli tapahtunut? Kurkistamiskiihko kävi ihan valtavaksi. Hyvin varovasti herra Ledbetter siirsi toista kättään, ojensi etusormeaan ja alkoi kohottaa verhostinta silmänsä kohdalta. Ei mikään rikkonut hiljaisuutta. Hän näki nyt vieraan polvet, näki kirjotuspöydän takapuolen ja sitten — tuijotti ison revolverin piippuun, joka oli pöydän ylitse suunnattuna hänen päätään kohti.

"Tule esille, roisto!" virkkoi tukevan herrasmiehen ääni sellaisella sävyllä, joka osotti tyyntä malttia. "Tule esille. Tältä puolen ja heti. Jätä kaikki konnankoukkusi — tule vaan esille, mutta heti."

Herra Ledbetter ryömi näkyviin, kenties hieman vastahakoisesti, vaan ilman konnankoukkuja ja heti, kuten oli käsketty.

"Polvillesi", sanoi tukeva herra. "Ja kädet ylös."

Verhostin valahti taas paikoilleen herra Ledbetterin takana, joka nyt lakkasi konttaamasta ja nosti kätensä ilmaan. "Puvultaan papin näköinen", sanoi tukeva herra. "Piru minut periköön, ellei tuo ole papin näköinen! Aika ovela. Kuuleppas, roisto! Mikä perhana sinut riivasi tänne tulemaan? Mitä vietävää sinä vuoteeni alta hait?"

Hän ei näyttänyt haluavankaan vastausta, vaan ryhtyi kohta syytämään useita kovin loukkaavia muistutuksia herra Ledbetterin mieskohtaisesta esiintymisestä. Hän ei ollut erittäin iso mies, vaan näytti herra Ledbetteristä väkevältä; hän oli niin tukeva, kuin jalat olivat viitanneet. Jotenkin hienosti veistetyt piirteet oli hänessä ryhmitetty melkoiselle alalle kalpeata naamaa, johon liittyi muutamia leukakerroksia. Ja hänen puheessaan oli jonkinlainen kuiskaava sivuääni.

"Niin, mikä hiivatti sinut riivasi ryömimään sänkyni alle?"

Herra Ledbetter tarjosi hänelle kalpeata, lepyttävää hymyä, vieläpä hieman rykäisi. "Voin kyllä käsittää — —" alkoi hän.

"Seis! Mitä ihmettä…? Saippuaako tuo on? Äläppäs! Roisto! Älä yritäkään liikuttaa tuota kättäsi!"

"Saippuaa se on", virkkoi herra Ledbetter. "Omasta pesukaapistanne. Jos vaan saisin — —"

"Älä höpise", keskeytti tukeva herra. "Näenhän jo, että se on saippuaa.
Ihme ja kumma!"

"Jos saisin selittää — —"

"Hiiteen selityksesi! Varmaankin valehtelisit eikä tässä ole siihen aikaa. Mitäs sinulta aioinkaan kysyä? Jaha, onko sinulla tovereita?"

"Suokaa minulle pari minuuttia aikaa — —"

"Onko sinulla tovereita? Kirottu lörppö! Jos alat syöttää jotakin saippuaista pötyä, niin ammun sinut. Onko tovereita?"

"Ei", vastasi herra Ledbetter.

"Kai sekin on valetta", sanoi tukeva herra. "Vaan paha sinut perii, jos valehtelet. Minkä vietävän takia et nitistänyt minua silloin, kun tulin portaita ylös? Et sinä nyt ainakaan enää pääse kimppuuni. Onko hullumpaa nähty — mies menee sen sijaan sängyn alle! Kai sinä sinne omin ehdoin menit, vai mitä?"

"En käsitä, miten minun puoleltani voitaisiin esittää alibi" [poissaolotodistus. Suom. muist.], huomautti herra Ledbetter, yrittäen esiintyä oppia saaneena miehenä. Nyt oltiin vähän aikaa vaiti. Herra Ledbetter näki, että tuolilla hänen vangitsijansa vieressä oli iso musta matkalaukku ja sen alla kasa rypistyneitä papereita ja että pöydällä oli revittyjä ja poltettuja papereita. Näiden eteen oli pitkin reunaa säännöllisesti pystytetty monen monta riviä pieniä keltaisia pytkyjä — ainakin sata kertaa enemmän kultarahoja kuin herra Ledbetter ikinä oli nähnyt. Niitä valaisi kaksi hopeajalkaista kynttilää. Äänettömyyttä jatkui. "Tuntuu jotenkin väsyttävältä pitää käsiä näin ylhäällä", lausui herra Ledbetter nöyrästi hymyillen.

"Olet ihan oikeassa", myönsi lihava mies. "Vaan mitä sinulle on tehtävä, sitä en oikein ymmärrä."

"Asemani on kyllä epätietoinen."

"Vai epätietoinen! Häärii saippua kourassa ja hävyttömän korkea pappiskaulus kurkussa! Kyllä sinä olet kun oletkin hassunkurinen murtovaras!"

"Ihan paikalleen lausuttu arvostelu", myönsi herra Ledbetter, ja samassa hänen silmälasinsa lipsahtivat nenältä ja kalahtivat liivinnappeja vasten.

Lihavan miehen ilme muuttui, naamassa välähti hurjan päätöksen leimaus, ja revolverissa jokin napsahti. Hän koski aseeseen toisellakin kädellään, sitten taas katsahti herra Ledbetteriin ja huomasi maahan pudonneet silmälasit.

"Nyt ainakin on täysvireessä", sanoi lihava mies, jonka henkeä tuntui ahdistavan. "Vaan sen sinulle sanon, ettet ikinä ole ollut niin lähellä kuolemaa. Hitto vie, olenpa melkein mielissäni. Jos revolveri olisi sattunut jäämään vireeseen, lojuisit nyt kuoliaana."

Herra Ledbetterillä ei ollut siihen mitään sanomista, vaan huone tuntui hänestä keinuvan.

"Kun ei osu, niin ei ole väliä, kuinka läheltä hipaisee. Kummankin onneksi meni myttyyn." Hän puhkui rajusti. "Ei sinun tarvitse mokomasta ruveta tuhkanharmaaksi."

"Voin vakuuttaa teille, arvoisa herra — —-" ähki herra Ledbetter.

"Tässä on keksittävä jokin keino. Jos kutsun poliisin, niin olen itsekin kiikissä — pikkunen hommani jää sikseen. Se ei siis sovi. Jos sidon sinut ja jätän tänne, tulee asia jo huomenna ilmi. Huomenna on sunnuntai ja maanantaina on yleinen vapaapäivä — juuri kolme päivää olinkin laskenut saavani olla rauhassa. Jos ammun sinut, on se murha ja samoin, jos hirtän. Sitäpaitsi se helposti sekottaisi minulta hyvän pelin. Kyllä nyt on ihan hemmetti, kun en keksi mitään sopivaa!"

"Jos suotte minun — —"

"Sinähän höpiset yhtä mittaa kuin mikäkin pappi! Kaikista murtovarkaista sinä olet kaikkein — — niin, mitä sanoisinkaan? Mutta jaaritella et saa. Ei tässä semmoiseen joudeta. Jos taas alat suutasi soittaa, ammun sinua suoraa päätä mahaasi. Katsos, noin! Vaan jopa tiedän — tiedänpä niinkin! Kuuleppas, miekkonen, tässä on ensin ryhdyttävä tarkastamaan, onko sinulla salaisia aseita. Muista nyt: kun käsken jotakin, älä rupea pärmänttäämään — vaan tottele riivatun vikkelästi!"

Silmällä pitäen monta varokeinoa ja aina tähdäten revolverillaan herra Ledbetterin päätä kohti lihava herra komensi hänet pystyyn ja tutki, oliko hänellä aseita. "Oletpa sinä murtovaras!" sanoi hän ihmetellen. "Erinomainen vasta-alkaja! Eihän sinulla ole housujesi takapuolella edes pistoolitaskua. Ei niin kerrassaan mitään! Pane nyt nappisi kiinni!"

Heti kun tästä puuhasta oli selvitty, käski lihava mies herra Ledbetterin riisua takkinsa, käärimään paitansa hihat ja revolveri korvansa juurella jatkamaan sitä pakkausta, joka hänen ilmestymisensä takia oli keskeytynyt. Lihavan miehen kannalta tämä oli ilmeisesti ainoa mahdollinen menettelytapa, sillä jos hän itse olisi pakannut, olisi hänen täytynyt päästää revolveri kädestään. Siten joutui herra Ledbetter käsittelemään pöydällä olevia kultarahojakin. Tämä yöllinen tavarain sullonta oli omituista lajia. Lihavan miehen teki nähtävästi mieli sovitella raskas kultamäärä kapineittensa joukkoon niin salaperäisesti kuin suinkin. Sitä olikin melkoinen kasa. Herra Ledbetterin sanojen mukaan oli mustassa matkalaukussa ja pöydällä yhteensä lähes 18,000 puntaa kultaa. Myöskin oli monta pientä pinkkaa 5 punnan seteleitä. Kaikki 25 punnan pytkyt herra Ledbetter kääri paperiin. Sitten ne kauniisti sovitettiin sikarilaatikkoihin ja jaettiin matka-arkun, käsilaukun ja hattulippaan kesken. Noin 600 puntaa mahtui tupakkirasiaan, joka pistettiin vaatelaukkuun. Taskuunsa pisti lihava herra 10 puntaa kultaa ja tukun 5 punnan seteleitä. Tavan takaa hän haukkui herra Ledbetterin kömpelyyttä ja hoputti kiirehtimään; välistä hän käski herra Ledbetterin katsomaan kelloaan.

Herra Ledbetter lukitsi arkun ja laukun ja luovutti avaimet lihavalle herralle. Kello oli kymmentä vailla kaksitoista, ja keskiyön hetkeen asti piti lihava herra häntä istumassa käsilaukulla ja itse istui kohtuullisen matkan päässä arkulla, revolveri valmiina, jotakin odotellen. Hän tuntui nyt hieman lauhtuneen ja vartioittuaan herra Ledbetteriä hetken aikaa esitti muutamia huomioitaan.

"Puhetavastasi päättäen lienet hieman sivistynyt", lausui hän sytyttäen sikarin. "Vait — älä nyt taas tarjoa selityksiäsi. Siitä tulisi vain kovin pitkäpiimäinen juttu, ja minä olen itse niin vanha valehtelija, etten voi nauttia muiden valeista. Kuten sanottu, sinä olet sivistynyt mies. Viisaasti kyllä pukeudut papiksi. Sinua voisi hyvinkin kokenut mies luulla pastoriksi."

"Minä olenkin pastori", sanoi herra Ledbetter, "tai ainakin — —"

"Yrität olla. Myönnetään. Vaan sinun ei sopisi ruveta murtovarkaaksi. Ei sinusta ole siksi. Sinä olet jos saan sanoa — kuten sinulle lienee jo ennenkin selvinnyt — pelkuri".

"Tiedättekö", sanoi herra Ledbetter, koettaen lopultakin saada suunvuoroa, "juuri se kysymys minut sai — —"

Lihava herra viittasi häntä vaikenemaan.

"Sivistyksesi menee ihan hukkaan, jos rupeat murtovarkaaksi. Vaan sinulla olisi kaksi muuta mahdollisuutta. Sinun pitäisi joko väärentää tai kavaltaa. Omasta puolestani harjotan kavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Niin, juuri kavaltamista. Mitä muuta luulisit kaikella tuolla kullalla tehtävän? Vait — kuullaanpas — kello lyö… kymmenen, yksitoista, kaksitoista! Tuollainen hidas kellonlyönti vaikuttaa minuun niin merkillisesti. Aika ja paikka — ne ovat salaperäisen käsittämättömiä… Vaan mitäpä siitä — nyt on lähdettävä liikkeelle. Nouse pystyyn!"

Sitten hän leppeästi, vaan vakavasti neuvoi herra Ledbetteriä sälyttämään vaatelaukun selkäänsä, niin että sen hihna kulki rinnan poikki, nostamaan arkun olalleen ja läähättävästä vastalauseestaan luopuen ottamaan käsilaukun joutilaaseen käteensä. Näin kuormitettuna herra Ledbetter hoippui vaivaloisesti portaita alas. Lihava herra tuli jäljestä, mukanaan päällystakki, hattulipas ja revolveri, ivallisesti arvostellen herra Ledbetterin voimaa ja auttaen portaiden käänteissä.

"Takaovelle päin", komensi hän, ja herra Ledbetter hiippaili erään säilytyshuoneen lävitse, jolloin hän kolhi muutamia kukkaruukkuja pirstaleiksi. "Älä välitä mokomista", sanoi tukeva mies; "sellaista sattuu ammatissamme. Täällä odotamme, kunnes tulee neljännes yli kahdentoista. Laske tavarat maahan. Ymmärrätkö?"

Herra Ledbetter lyyhistyi hengästyneenä arkun kannelle. "Viime yönä", puhkui hän, "nukuin pikku kamarissani enkä ikinä olisi uneksinut — —"

"Ei sinun tarvitse ruveta itseäsi morkkaamaan", keskeytti toinen ja katseli revolverinsa näppäintä. Samassa hän alkoi hymistä. Herra Ledbetter oli vähällä jatkaa puhettaan, vaan piti viisaampana olla vaiti.

Pian kuului kelloa soitettavan, ja herra Ledbetter vietiin ovelle, joka hänen täytyi avata. Sieltä tuli sisään vaaleatukkainen, purjehduspukuinen mies. Nähdessään herra Ledbetterin hän hämmästyi kovin ja pisti toisen kätensä taakseen. Vaan samassa hän huomasi myös tukevan herran. "Bingham!" huudahti hän, "kukas tuo on?"

"Vain pikkunen ihmisystävällinen puuska minun puoleltani — murtovaras, jota koetan parantaa. Ongin hänet juuri äsken sänkyni alta. Hänestä ei ole vaaraa. Ihan hiivatinmoinen aasi. Muuten voimme panna hänet kantamaan tavaroitamme."

Vastatullut tuntui ensin olevan harmissaan herra Ledbetterin läsnäolosta, mutta lihava herra sai hänet tyyntymään.

"Hän on aivan yksin. Ei mikään sakki huolisi häntä toveriksi. Ei älä nyt taas yritä pöpistä!"

He astuivat ulos puutarhan pimeyteen. Arkku yhä koukisti herra Ledbetterin selkää. Pursimies kulki edeltä, kantaen käsilaukkua ja pistoolia. Sitten seurasi herra Ledbetter taakkansa alla ähkien, ja perästä tuli Bingham, mukanaan hattulipas, päällystakki ja revolveri kuten ennenkin. Talo oli niitä, joiden puutarhat ulottuvat suoraan kalliolle asti. Sieltä pääsi jyrkkiä portaita myöten alas uimateltan luo, joka hämärästi näkyi merenrannalla. Sen juurella oli rannassa vene ja vieressä seisoi äänetön, mustanaamainen pikku mies. "Pikkuruinen selitys", sanoi herra Ledbetter. "Voin teille vakuuttaa, että — —" Samassa joku häntä potkaisi, ja puhe jäi sikseen.

Hänen täytyi kahlata vedessä arkku olalla, hänet kiskottiin veneeseen kainaloista ja tukasta, hänelle ei koko yöhön suotu parempia nimityksiä kuin "roisto" ja "murtovaras". Mutta keskustelu oli hiljaista, niin ettei muu yleisö onneksi päässyt huomaamaan hänen häväistystään. Veneestä hänet vedettiin isoon purteen, jossa oli miehistönä outoja, epämiellyttäviä aasialaisia, ja osaksi nämä hänet tuuppasivat, osaksi hän itse suistui portaita myöten pahanhajuiseen pimeään paikkaan, jossa hänen täytyi pysyä monta päivää — kuinka monta, sitä hän ei tiedä, koska häneltä merikipeänä ollessa meni muun mukana vuorokausien luku sekaisin. Häntä ravittiin korpuilla ja käsittämättömillä sanoilla; juomakseen hän sai vettä, johon oli vastoin hänen makuansa sekotettu rommia. Hänen olinpaikassaan oli torakoita — yöllä ja päivällä siellä oli torakoita, ja yöllä rottia. Aasialaiset tyhjensivät hänen taskunsa ja veivät hänen kellonsakin — vaan kun hän siitä valitti Binghamille, otti tämä sen itse. Viisi tai kuusi kertaa sattui, että hindulaiset merimiehet — mikäli he olivat hindulaisia — ynnä kiinalainen ja neekeri, jotka olivat laivan miehistönä, onkivat hänet esille ja veivät peräpuolelle Binghamin ja hänen ystävänsä luo pelaamaan "nikkaria" ja kolmen miehen whistiä ja hartaasti kuuntelemaan heidän juttujaan ja kerskailemisiaan.

Silloin oli näiden isäntien tapana puhella hänelle samoin kuin yleensä keskustellaan vakinaisten pahantekijäin kanssa. Selityksiä he eivät millään ehdolla ottaneet kuullakseen, vaikka muuten ylenmäärin todistelivat hänelle, etteivät ikinä olleet nähneet niin perin hassunkurista murtovarasta. Tähän suuntaan he häntä kohtelivat koko ajan. Vaaleaverinen mies oli oikeastaan harvapuheinen ja suuttui korttipelissä tavantakaa, mutta Bighamissa ilmeni elävää taipumista filosofisiin mietelmiin heti, kun hän oli hiemankin vapautunut siitä huolesta, johon lähtö Englannista oli syynä. Hän syventyi ajan ja avaruuden sokkeloihin ja mainitsi Kantin ja Hegelin mielipiteitä — tai ainakin väitti mainitsevansa. Joskus herra Ledbetter pääsi näin pitkälle: "Asemani teidän vuoteenne alla, kuten muistatte — —", mutta aina hänen oli keskeytettävä tai tarjottava miehille whiskyä tai tehtävä jotakin muuta, mikä vei häneltä suunvuoron. Lopulta vaalea mies tottui ihan odottamaan tätä alkulausetta, ja kun herra Ledbetter sitten taas alotti, purskahti hän nauraa hohottamaan ja tuuppi herra Ledbetteriä selkään voimainsa takaa. "Sama vanha yritys, sama vanha juttu; tuommoinen kelpo murtovaras!" ähki silloin vaalea mies naurunsa seasta.

Näin herra Ledbetter kärsi monta päivää, kenties parikymmentä. Eräänä iltana hänet sitten, mukanaan joku määrä ruokavaroja läkkilaatikoissa, vietiin laivasta pois ja laskettiin maihin eräälle kalliosaarelle, jossa oli lähde. Bingham tuli veneessä häntä saattamaan, antaen hänelle pitkin matkaa hyviä neuvoja ja torjuen hänen viimeisetkin selityskokeensa.

"Minä en todellakaan ole murtovaras", sanoi herra Ledbetter.

"Sinusta ei koskaan tule", vakuutti Bingham. "Ei sinusta ole murtovarkaaksi. Minua ilahuttaa, että itsekin alat jo käsittää. Elämänuraa valitessaan miehen täytyy tutkia luonnettansa. Ellei näin menetellä, niin paha perii ennemmin tai myöhemmin. Katsoppa nyt esimerkiksi minua. Koko elämäni ajan olen ollut pankeissa — voinpa sanoa, että olen niissä kasvanut. Kerran olen ollut pankinjohtajanakin. Vaan olinko silti onnellinen? En lainkaan. Miksi en ollut onnellinen? Siksi, ettei se toimi sopinut luonteelleni. Olen liiaksi seikkailija — liian monipuolinen. Käytännön kannalta olenkin sen heittänyt hiiteen. En näet oleta, että enää ikinä johtaisin pankkia. Epäilemättä minut ilomielin otettaisiin jonnekin, mutta luonteestani olen nyt päässyt selville — vihdoin… Ei! En ikinä rupea enää pankinjohtajaksi.

"Sinun luonteesi tekee sinut sopimattomaksi rikokseen — ihan samoin, kuin minä en kelpaa kunnialliseen asemaan. Tunnen sinut nyt entistä paremmin, joten en suosittele edes väärentämistä. Palaa sinä vaan kunnialliselle uralle, hyvä mies. Sinun sopisi kääntyä jollekin ihmisystävälliselle alalle — se juuri olisi parasta. Kun sinulla on sellainen puhetapa, ajatteleppa esimerkiksi yhdistystä pikkuruisten räkänenien auttamiseksi tai muuta sen tapaista.

"Sillä saarella, jota nyt lähestymme, ei näy olevan mitään nimeä — ainakaan ei kartta siitä mitään tiedä. Voisit sille keksiä nimen sillä välin kun siellä oleskelet — kun kaikkia näitä asioita aprikoitset. Siellä on kuulemma juotavaksi hyvin kelpaavaa vettä.

"Se kuuluu Grenadinien saaristoon — varmaankin se on niinsanottuja Windward-saaria. Tuolla edempänä häämöttää harmaansinisiä muita Grenadineja. Niitä on hyvin paljon, mutta suurin osa on näkymättömissä. Usein olen itsekseni tuumiskellut, mitä varten nämäkin saaret ovat olemassa — nyt olen siinäkin asiassa vähän viisastunut. Tämä saari ainakin on sinua varten. Jonkun ajan kuluttua saapunee yksinkertaisia alkuasukkaita viemään sinut täältä jonnekin. Sano meistä silloin mitä mielesi tekee — herjaa meitä, jos tahdot — me emme välitä yksinäisestä Grenadini-saaresta! Tuosta saat puolen punnan verran hopeaa. Älä sitä tuhlaa hassuihin mässäyksiin, kun pääset sivistyksen alueelle. Oikein käytettyinä nämä rahat voivat sinulle aukaista uuden uran. Äläkä — — Kuulkaas, roikaleet, älkää laskeko maalle, kyllä hän osaa kahlatakin! Älä tuhlaa nyt alkavaa arvokasta yksinäisyyttäsi hupsuihin mietelmiin. Oikein käytettynä se voi olla elämäsi käännekohta. Älä tuhlaa rahaa tai aikaa. Niin voit rikkaana kuolla. Ikävä kyllä, mutta minun täytyy pyytää sinua kantamaan muonavarasi maalle sylissäsi. Ei siinä ole syvää. Piru vieköön selityksesi! Ei tässä ole aikaa. Ei, ei, ei! En viitsi kuulla. Kömmi nyt vaan tiehesi!"

Lähestyvä yö tapasi herra Ledbetterin — juuri sen, joka oli valitellut seikkailujen häviämistä — istumassa muonalaatikoittensa vieressä, leuka nojaten koukistettuja polvia vasten, ja silmälasiensa välitse synkeän lempeänä tähystelemässä kimaltelevaa, autiota merta.

Kolmen päivän kuluttua hänet korjasi muuan kalastajaneekeri ja toi St. Vincentiin, ja sieltä hän kuluttamalla viimeisetkin kolikkonsa pääsi Jamaikan Kingstoniin. Täällä hän olisi voinut joutua perikatoon. Hän ei nykyäänkään ole käytännöllinen, mutta silloin hän oli erinomaisen saamaton mies. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Mitään muuta hän ei näy tehneen kuin käyneen kaikkien pappismiesten luona, mitä kaupungissa tapasi, lainatakseen rahoja kotimatkaa varten. Mutta hänen ulkoasunsa oli liian törkeä ja ristiriitainen — ja hänen juttunsa oli heistä liian uskomaton. Aivan sattumalta hänet sitten tapasin. Aurinko oli juuri laskemassa, ja minä kävelin päivällisleponi jälkeen pitkin maantietä Dunn'in patteriin päin, kun näin hänet — olin silloin ikävissäni, kun en tiennyt, mihin käyttäisin koko pitkän illan, vaan tämäpä olikin hänen onnekseen. Hän tuli synkän näköisenä tallustellen vastaani. Hänen surkea muotonsa ja tomuisten, rähjäisten vaatteiden papilliselta näyttävä kuosi kiinnittivät mieltäni. Meidän katseemme yhtyivät. Hän epäröitsi. "Hyvä herra", lausui hän vaivaloisesti, kuin hengenahdistuksessa, "voisitteko uhrata muutamia minuuttia kuullaksenne semmoista, minkä pelkään teistä tuntuvan uskomattomalta jutulta?"

"Vai uskomattomalta!" sanoin minä

"Ihan", vastasi hän hätäisesti. "Kukaan ei ota uskoakseen, vaikka sitä kuinka korjaisin. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, hyvä herra — —"

Hän vaikeni toivotonna. Hänen sävynsä koski minuun. Hän näytti aika omituiselta. "Minä olen", sanoi hän, "onnettomimpia eläviä olentoja".

"Muun mukana olette kai jäänyt päivällisettä?" kysäisin erään päähänpiston johdosta.

"Olen", myönsi hän vakavasti, "jo monta päivää".

"Parempi teidän on jutella sitten jälkeenpäin", sanoin minä ja muitta mutkitta lähdin häntä saattamaan erääseen etukaupungin ravintolaan, jossa sellainen puku, kuin hänen, arvattavasti ei herättäisi pahennusta. Siellä sain kuulla hänen juttunsa, tosin hieman lyhennettynä, minkä hän myöhemmin täydensi. Aluksi en oikein osannut uskoa, mutta kun viini oli häntä lämmittänyt ja se pieni kiertelemisen vivahdus, joka hänen käytöstapaansa oli kovien kolausten vuoksi kehittynyt, taas oli ehtinyt haihtua, aloin minä uskoa. Lopulta luotin hänen vilpittömyyteensä niin paljon, että hankin hänelle yöksi makuusijan, ja seuraavana päivänä pyysin erästä jamaikalaista pankkia ottamaan selkoa niistä suosituksista, joita hän minulle oli maininnut. Sitten vein hänet ostamaan alusvaatteita ja muita sentapaisia varustuksia, mitä säällinen herrasmies tarvitsee. Pian saapuikin tieto, että hänen kotimaiset suosituksensa olivat todenperäisiä. Hänen ihmeellinen juttunsa oli totta. En tahdo laajasti esittää myöhempiä toimenpiteitämme. Parin päivän päästä hän matkusti Englantiin.