YHDESTOISTA LUKU
Täytyihän Jannen kaikin mokomin päästä näyttämään Topiastaan Aakustille ja Emmallekin. Ja olihan hänellä toinenkin syy, miksi hän niin hartaasti tahtoi sinne päästä. Hän oli aivan varma siitä, että tuo nuori pariskunta oli kaikin tavoin kiittävä häntä siitä, että he olivat toisensa saaneet vastoin kavalan maailman villityksiä ja pauloja.
Mitäs muuta kuin pantiin valakka valjaisiin ja lähdettiin ajamaan.
Matkalla tuli Janne oikein haikeaksi ajatellessaan, kuinka paljon hyvää ja kerrassaan korvaamatonta hän oli tehnyt Aakustille ja Emmalle. Eihän hän mitenkään voinut pitää itsessään kaikkea sitä, mitä hän tunsi, vaan täytyi hänen jakaa siitä Topiakselle.
Kun Topias istui takaistuimella, niin eihän keskustelu ollut Jannelle oikein mukavaa, sillä hänen täytyi kääntää päätään myötäänsä taaksepäin. Ja kun hän sen teki, niin oli ajamisen laita hiukan niin ja näin, valakka ei tietänyt, pitikö pysyteltämän tien keskellä vai oliko aikomus kierrellä maantien ojasta toiseen.
— Sinä, Topias, et taida tietää, että meidän on maailmassa aina autettava toisiamme, alkoi Janne.
— Kyllähän siitä rippikoulussa aina puhuttiin, ja sitähän meidän muorikin kotona saarnasi silloin kun me pojat emme tahtoneet mennä työhön.
— Katsohan, se oli sitä alempaa muotoa lähimäisenrakkautta. Se korkeampi on siinä, että panee henkensä ja verensä alttiiksi toisten onnen ja hyvinvoinnin puolesta.
— Onko kauppias ollut sodassa, koska niin puhuu?
— Olen. Se tahtoo sanoa, että sotaa on monenlaista. Sitä sotaa, jota käydään kanuunoilla, ja sitä, jota käydään sanoilla. Molemmat ovat yhtä vaikeita ja vaarallisia. Minä olen ollut tuollaisessa sanasodassa. Minä en häpeä puhua siitä, sillä minä sain siinä voiton. Jollen minä olisi ryhtynyt asiaan ja pannut alttiiksi kaikkea, niin eivät Aakusti ja Emma nyt olisi yhdessä. Enkä minä pannut tässä asiassa vaaraan ainoastaan omaa asemaani, omaa arvoani, vaan henkenikin. Niin juuri, minä panin henkenikin vaaraan. Minä olin hukkumaisillani järveen. Minä tulin vasta viimeisessä hetkessä pelastetuksi. Mutta se on niin pitkä juttu, ettei siitä ennätä nyt puhua. Pääasia on se, että Aakusti ja Emma saivat toisensa.
— Oliko se siihen aikaan, kun Aakusti kuuluu uittaneen kauppiasta? kysyi Topias.
— Kuka sinulle sellaista on kertonut? ärähti Janne. Se on suorastaan hävytöntä panettelua, tosiasioitten vääristämistä. Sano paikalla, kuka sinulle sellaista on kertonut, ja minä panen sellaisen miehen niin moneen mutkaan, että hänen sielunsa ei enää tiedä, kuinka päin ruumiissa ottaa asunnon. Vai minua olisi uitettu? Minä kun menin aivan vapaasta tahdosta veteen, jotta Aakusti ei tekisi mitään pahaa omalle itselleen. Top, Rusko, mitä sinne ojiin menet, pysy tiellä! Sano, Topias, heti paikalla, kuka sinulle on kertonut sellaisia. Ei se voi olla mikään järki-ihminen, vaan on ties millainen löylynlyömä.
— Se maalarihan minulle siitä kertoi.
— Mikä maalari?
— Joka oli Syrjälässä silloin, kun me siellä kävimme.
— En minä nähnyt siellä mitään maalaria.
— Oli siellä tuvan puolella maalari. Humalassa se mies oli, sanoi alkavansa kaiken ensin sillä.
— Nyt minä tunnen. Se on ollut Ylänen, ihan varmasti Ylänen. Kyllä minä sen miehen tunnen. Vai se mies minusta sellaisia juttuja kertoo. Odotahan, kun tulee kerran minunkin vuoroni. Kyllä minä näytän, millä tavoin ihmisen sielua maalataan. Sinä, Topias, et tietysti uskonut sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
— Mitäs minä tiesin uskoa sitä tai tätä, kun en ollut nähnyt mitään, vastasi Topias.
— Se oli oikein vastattu. Mutta kun minä olen siinä asiassa ollut mukana, niin minä voin sinulle kerran selittää kaiken oikein juurta jaksaen. Mitä muuten ihmisten puheisiin tulee, niin sinä et saa niitä uskoa. Ihmisillä on aina niin kärkäs halu halventaa toisia. Niinkuin tuolla Yläselläkin. Millainen mies sekin on! Minä en luule, että hän humalastaan selkiää ennenkuin maattuaan viikon haudassa. Ja mitä humalaisen puheisiin on luottamista. Näkee pikkuäijiä aamusta iltaan ja puhuu sen mukaan. Mutta jättäkäämme hänet oman sielunsa haisevaan mädännykseen, siksi kunnes olen hänet ottanut oikean kurituksen alaiseksi. Minulla on yksintein sanottavana hänelle muutakin, sillä se mies on ennenkin puhunut minusta kovasti halventavalla tavalla. Johan minä kerran sen vedin oikeuteenkin ja sai hän kaksikymmentä markkaa sakkoa siitä, että oli väittänyt minun haluavan Hämeen läänin kuvernööriksi. Ajattelehan, Topias, menee ja sanoo sellaista!
— Olihan se hirveä häväistys kruunulle ja esivallalle, kun tahtoi kauppiaan panna sellaiseen virkaan, sanoi Topias.
— Et sinä nyt oikein minua ymmärtänyt, sanoi Janne. Kyllähän minä sellaisellakin paikalla, ja ehkä juuri sellaisella paikalla olisin niinkuin kotonani, mutta mennä sanomaan, että minä sitä aikoisin, siinä se häväistys oli. Minä annan panna kammariini uudet tapeetit, niin sittenhän saadaan tuon miehen kanssa oikein puhua juurta jaksaen. Mutta olemmepa kovin kauaksi eksyneet täten Aakustista ja Emmasta, joiden luo meidän matkamme maali on. Kun kuulet, mitä minä olen heidän hyväkseen tehnyt, niin opi siitä, miten sinun on maailmassa meneteltävä. Ja minä olen varma siitä, että kun minä olen kuollut, sinä pyhällä ilolla ajattelet kaikkea sitä kaunista ja suurta, jonka minä sinulle olen opettanut. Niin, niin, ei mikään maailmassa ole sen kauniimpaa kuin hyvä seura.
He olivat jo tulleet lähelle mökkiä, jossa Aakusti asui.
— Kummallista, kun eivät tule edes katsomaan, kuka ajaa maantiellä, sanoi Janne. Näetkö sinä, Topias, mitään liikettä talossa?
— En näe.
— Mitä he nyt ovat menneet, juuri kun minä tulen, kauaksi töihin. En minäkään joka päivä joudu tänne ajamaan. Mutta annetaan se heille anteeksi, koska he eivät ole tietäneet minun tulostani.
Janne laskeutui Topiaksen avulla rattailta alas ja asteli mökkiä kohden.
Ei ainoatakaan kristinsielua näkynyt. Janne avasi tuvan oven.
— Onko täällä ketään kotona? huusi hän. Tuvan perältä nousi Emma penkiltä ja sanoi itkevällä äänellä:
— Janne-setäkö se on?
— Minähän täällä olen, vastasi Janne. Mutta, hyvänen aika, mikä sinua, Emma, vaivaa? Täällähän on oikea vedenpaisumus.
Emma purskahti täyteen itkuun.
— Joko avioliiton rakennus on veden vaarassa? sanoi Janne ja istui
Emman viereen.
— En minä tiedä, mikä on milläkin tavalla, mutta minun on niin vaikea olla, että oikein hirvittää, sanoi Emma.
— Kyllä minä arvaan, että Aakusti tässä taas on ollut mellastamassa.
Mitä hän on tehnyt?
— En minä oikein tiedä, mitä hän on tehnyt.
— No, mitä sinä, Emma, sitten itket?
— Kun hän haukkui minua ja löi ja sitten juoksi pois.
— Ei se mies näytä oppivan ihmisiksi, ei millään tavalla. Mitä se sellainen on, haukkuu ja sitten menee pois, jäisi edes kuulemaan, kuinka toinenkin sanoo jotain. Kyllä minä arvaan, että sinua itkettää sellainen menettely. Minne hän juoksi?
— En minä tiedä, jonnekin kai metsään. Hänen äitinsä meni heti jälestä.
— No, ei sitten ole hätää eikä mitään. Kyllä Eevastiina poikansa lauhduttaa, sanoi Janne. Mutta kerrohan minulle nyt oikein juurta jaksaen, kuinka tämä paha elämä sai alkunsa.
Itkusta nytkähdellen kertoi Emma Jannelle:
— En minä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka Aakusti käsitti kaiken aivan väärin. Minä olin navetassa ja katselin meidän sonnivasikkaa, joka on niin kovasti hyvän ja voimakkaan näköinen. Minä sanoin silloin Aakustille, että siitä tulee aivan hänen näköisensä. Ei hän siitä ensin mitään sanonut. Ja kun hän ei sanonut, niin minä uskalsin jatkaa ja sanoin, että Aakustikin on sellainen jukuripäinen sonnivasikka, joka puskee monasti aivan syyttä päänsä seinään.
— Ihan oikein sanottu, ihan kuin minun suustani, sanoi Janne. Mitäs mies siihen sanoi?
— Ei Aakusti silloinkaan vielä sanonut mitään, mutta sitten kun minä aloin syyhyttää mullikkaa ja sen jälkeen sanoin Aakustille, että minä häntäkin hiukan syyhytän, niin kiljaisi hän niin, että sydämeni meni aivan kallelleen, ja päästi suustaan kaikenlaista. Hän haukkui minua lehmäksi ja vaikka miksi. Olisin minä antanut hänen sanoa minua vaikka miksikä tahansa, kun hän siihen olisi tyytynyt ja jäänyt kotia. Mutta hän löi minua korvalle ja sitten juoksi pois.
— Ei sen miehen järki ole minkään vahvan nastan päälle rakennettu, sen huomaa kaikesta, sanoi Janne. Haukkua omaa vaimoaan, se on minun mielestäni vielä luvallista, varsinkin kun nainen niin usein sellaista saattaa ansaita, mutta lyödä, se on katalaa, se on niin katalaa, että ei edes Elias haukkuessaan Jerikon poikanaskaleita olisi osannut löytää sopivia sanoja. Ei nainen ole mikään hakkuupölkky. Posliinikuppi nainen on, korea posliinikuppi, jota on kauniisti pideltävä, muuten se särkyy, ja mikä kerran on särkynyt, sitä ei enää koota yhteen, ei vaikka kuinka liimattaisiin. Mutta kiitä onneasi, Emma, että minä olen tänä elämäsi vaikeana hetkenä tullut sinun luoksesi. Kyllä minä tämän asian järjestän, siitä voit olla huoleti. Minä olen tämän asian pannut alulle, siis minulla on oikeus purkaakin kaikki.
— Herra jestas, Janne-setä, mitä te aijotte oikeastaan? huudahti
Emma katsoen kauhuissaan Janneen.
— Älä pelkää, tyttöseni, älä pelkää, sanoi Janne ja taputti Emmaa.
Luota sinä Janne-setään, niin kyllä kaikki hyvin päin kääntyy.
Luotatko minuun?
— Totta kai minä luotan.
— Ja saanko minä tehdä niin kuin katson oikeaksi?
— Kyllä minä annan Janne-sedän tehdä ihan niin kuin itse tahtoo, sanoi Emma. Minun pääni on niin paksuna, etten minä osaa ajatella sinne enkä tänne päin.
Janne nousi ylös. Hänen rintansa kohosi, ja hän katsoi juhlallisena kattoon.
— Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! Ihmeelliset ovat sinun tiesi! Mitä suuria tehtäviä varten sinä oletkaan minut luonut! Ymmärrätkö sinä, Emma, laisinkaan, kuinka juhlallinen hetki tämä on? Minä tahtoisin, että minulla olisi tällä hetkellä psalminveisaajan voima, ja minä sanoisin paljon, hyvin paljon suurta ja kaunista, mutta kun nyt on kiireet paikat, niin minä en joudu sanomaan muuta kuin: mennään pois! Me menemme ja me tahdomme näyttää tuolle miehelle, mitä tahtoo sanoa elämä ja sen rauhan ja rakkauden rikkominen.
Tahdottomana seurasi Emma Jannea, joka vei hänet rattailleen, ja nyt lähdettiin yhdessä ajamaan pois.
Matkalla sanoi Emma:
— Kun ei Aakusti vain tulisi levottomaksi siitä, että minä olen poissa. Hän voi luulla yhtä ja toista.
— Luulkoon, luulkoon, sanoi Janne. Mitä se melske meihin kuuluu, sanoi lude, kun pääsi seinänrakoon. Minä muistan, kuinka se mies ajoi minut veteen. Nyt minä olen ajanut hänet oikeaan ajatusten avantoon. Olkoon siellä nyt.
Emma itki hiljaa Jannen rinnalla istuessaan.
Janne katseli tätä hetkisen ja sanoi hellästi taputtaen Emmaa:
— Niin, niin, lapsi, ei siihen rakkauteenkaan totu muuta kuin vähitellen. Ja kovalle se alussa ottaa, sen minä olen nähnyt omassa elämässäni ja muitten myös. Kyllä minä jo alusta alkaen huomasin, että tämä avioliitto huonosti päättyy. Olihan se mies niin kovasti omavaltainen ja tuittupäinen. Ja kun minä tämän liiton olen alkuun pannut, niin on minulla oikeus se purkaakin.
— En minä Aakustista tahdo erota, valitti Emma.
— Tahdot sinä, vakuutti Janne, vaikka et sinä nyt oikein ymmärrä, kun olet kaikin tavoin sekaisin päästäsi. Odotahan vähän aikaa, niin kyllä huomaat, miten tämä asia selviytyy.
Kun oli päästy Jannen kotiin, niin Janne otti Topiakselta ankarat valat, asettaen siinä kiireessä hänen eteensä kansanvalistusseuran kalenterin ja pakottaen hänet vannomaan, ettei hän kenellekään ilmaise, että Emma oli Jannen luona.
Nyt oli Janne rauhallinen. Aakusti ei millään tavoin voinut häiritä
Emmaa.
Janne koetti saada Emmaa syömään, mutta ruoka ei millään tavoin tahtonut valua Emman kurkusta alas, vaan takertui siihen.
Seuraavana päivänä oli Emma yhä vain alakuloinen, vaikka Janne koettikin häntä kaikin tavoin lohduttaa ja ilahduttaa. Iltapäivällä Emma sanoi, että hän tahtoi palata Aakustin luo. Silloin Janne suuttui.
— Kyllä minä olen tietänyt, että nainen on lehmä, sanoi hän, mutta että nainen on koirakin, joka menee sen luo, joka sitä lyö, totta totisesti, sitä minä en tietänyt. Nyt sinulla olisi elämä edessä, jota parempaa ei olisi edes Abrahamin pöydässä, iankaikkisuuden suuressa ryytimaassa. Ja mitä sinä kaipaat, jalkapuuta, jossa sinua rusikoidaan ja kaikin tavoin pahoin pidellään. Onko tämä laitaa, sanon minä, onko vaankin? Jos sinä selkääsi tahdot saada, niin osaan minäkin sinulle antaa.
— Mutta se on sentään toista, kun Aakusti antaa, vakuutti Emma.
— On kai, on kai, sillä minulla on sydäntä, mutta hänellä on sen sijassa kulunut nahan kappale. Ja sellaiselle miehelle sinä menisit. Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän.
— Mutta minne minä menen? ruikutti Emma. En minä kotianikaan voi mennä.
— Mitä sinä sinne menisit, on maailmassa muuallakin tilaa.
— Mutta täytyyhän minun jollain tavoin ansaita elatukseni.
— Jollei tässä muu auta, niin otan minä sinut ennen vaimokseni kuin annan sinut tuolle miehelle.
— Herra jestas, Janne-setä, enhän minä voi teidän vaimoksenne tulla.
— Miksi et voi?
— Tehän olette jo vanha mies.
— Tyttö, tyttö, minä sanon sinulle: puhu siivommin! Olenko minä mikään vanha mies, olenko? Sano suoraan, jos tohdit, olenko minä vanha! Minähän olen mies, jolla on kaikki hengen ja ruumiin voimat niin paikoillaan, että kelpaan vaikka sotaväkeen. Ymmärtääkös neiti, hä? Montaa minä olen eläissäni rakastanut, mutta koskaan ei ole asian laita niin ollut, että tyttö olisi minut jättänyt, vaan minä sen olen tehnyt. Ymmärtääkös neiti, hä? Jos minä kerran kosin, niin totta kai minä tiedän, mitä minä teen. Ja minä teen, mitä minä tiedän.
Janne oli aivan tulipunainen suuttumuksesta. Hän käveli kiukkuisena huoneessa ja seisahtui tuontuostakin Emman eteen, joka arkana katsoi häneen.
— Olenko minä mikään huonompi kuin Aakusti? Sano se suoraan, jos uskallat. Osaako hän edes puhua rakkaudesta? Tietääkö hän edes, mitä rakkaus onkaan? Mutta minä se tiedän. Minä tiedän sen niin tarkoin, että jos se maailmasta katoaisi, osaisin minä sen uudestaan rakentaa. Niin minä olen siihen joka puolelta tutustunut. Kun minä kerran sanon, että Emman on minun luonani parempi elää kuin Aakustin luona, niin on se niin. Siitä ei kannata puhua enää mitään. Luuletko sinä, että tässä pidetään mitään narrinpeliä? Olenko minä mikään lystinpitäjä? En, sitä minä en ole. Mies minä olen. Ymmärtääkös neiti, hä?
— Kyllä minä ymmärrän, sanoi Emma arasti. Mutta Janne-setä ei saa nyt suuttua, kun minä sanon, että kyllä minä sittenkin menisin mieluummin Aakustin luo.
— Tässä maailmassa ei ole vielä ollut sellaista ihmistä, joka olisi tehnyt toisin kuin mitä minä olen määrännyt, huomaa se. Olisi maarin se kaunis juttu, kun sinä kertoisit kaikille, että minä olen tahtonut ottaa sinut vaimokseni ja sinä olet pitänyt tuota viheliäistä Aakustia minua parempana. Mitä ihmiset sellaisesta sanoisivat? Oletko sinä sitä ajatellut? Kuinka sinä olisit ajatellut sitä? Mutta minä ajattelen sinunkin puolestasi.
— Mutta Jannelle tulisi niin paljon vaivaa ja vastusta minusta, kun minä olen näin ymmärtämätön, vakuutti Emma. Mutta Aakustille minä olen kylliksi hyvä. Ei Aakusti huomaa, että minä en ole mitään, vaikka Janne huomaakin.
— Vaikka minun täytyisi panna sinut lukkojen taakse ja kulkea yötä päivää taloni ympärillä ladattu pyssy olalla, niin tänne sinä jäät. Kun minä ajattelen, kun minä ajattelen, että Aakusti saisi kylällä kertoa, kuinka minä vein hänen vaimonsa luokseni ja hän sitten vapautti Emmansa minulta pois, niin ei kukaan pitäjässä enää luottaisi minuun. Minä pidän kunniastani kiinni, vaikka mikä tulisi.
Pää pystyssä meni Janne pois huoneesta ja asteli ulos. Hän oli niin täynnä ajatuksia, että tahtoi välttämättömästi saada jonkun, jolle saisi kertoa aivoituksensa. Mutta olihan Topias olemassa! Janne läksi häntä etsimään ja matkalla hän sanoi itsekseen:
— Kyllä minä sentään silloin sain viisaan ajatuksen, kun otin itselleni rengin. Onhan ainakin joku, jonka kanssa voi puhella.
Hän tapasi Topiaan tallissa, jossa tämä oli valakkaa sukimassa. Kun
Topias näki Jannen astuvan sisään, kysyi hän:
— Joko sitä taas ruvetaan?
— Mitä?
— Sitä alastuloa rattailta.
— Ei, ei, sanoi Janne, ei minulla nyt ole siihen aikaa, sillä tässä on pääni aivan menossa sekaisin paljosta ajattelemisesta. Tulehan tänne ja istu minun viereeni, niin minä tahdon sinun kanssasi jutella.
Topias tuli, ja molemmat miehet asettuivat kumoon käännetyn saavin päälle istumaan.
— Oletko sinä koskaan ollut rakastunut? kysyi Janne.
— En minä tiedä, mitä tuo on ollut, vastasi Topias, mutta olen minä tyttöjä toisinaan katsellut toisella tapaa kuin äitiäni.
— Ja oletko sinä aikonut koskaan mennä naimisiin?
— Mitä sitä suotta naimisiin menee, ennenkuin sattuu saamaan sellaisen, jonka kanssa kannattaa mennä. Raha se on, joka senkin asian määrää.
— Minä huomaan, että sinä olet asioita paljon ajatellut, sanoi Janne.
— Tottahan sitä asiaa ajattelee, vastasi Topias. Kun se on selvä, niin on kaikki muukin selvänä. Se on nyt minun yksinkertainen ajatukseni. Jos minä muijan saan, jolla on rahaa, niin mitä silloin muusta. Ottaa sitä vaikka joka päivä selkäänsäkin, kun silmillään saa katsella kultaa ja hopeaa. Eikä se pahakaan muija alinomaan piestä jaksa, väsyy sitä siihenkin ihminen, varsinkin nainen, jonka kuitenkin aina tekee mieli miehen hyvyyttä.
— Sinä olet ihan sopiva ihminen, sanoi Janne, sinulle minä voin ajatukseni uskoa. Minä aijon mennä naimisiin.
— Hähähähä, nauroi Topias.
— Mitä naurettavaa siinä on? kysyi Janne vihaisena.
— Ei sitä noin vanha mies enää naimisiin jaksa mennä. Kyllä minä ymmärrän, että kauppias laskee leikkiä.
— Minä en laske leikkiä, minä puhun sellaista totta, että taivaassakaan ei sen selvemmin puhuta. Minä aijon ottaa Emman vaimokseni.
— Mitäs kauppias sitä minulle tulee sanomaan? Tarvitseeko minun tulla siinäkin auttamaan ylös ja alas?
— Oletko sinä koiranhammas vai oletko sinä niin jumalattoman typerä? sanoi Janne.
— En minä tiedä. Minun hyvä ystäväni, Klinkkustiinan Vihtori, sanoi, että viisas minä olen, vaikka minä kaikessa olenkin tyhmä. Hän sanoi sen kyllä humalapäissään ja silloin hän tavallisesti valehtelee, jotta ei sille juuri voi rakentaa mitään.
Janne katseli hetkisen Topiaksen harmaisiin silmiin ja sanoi sitten:
— Sinä olet sovelias sanomaan minulle totuuden. Sinä olet minun mielestäni kylliksi yksinkertainen siihen. Katsohan, minä olen tienhaarassa enkä tiedä, mitä minun tulee tehdä. Kyllä minä Emmalle olen sanonut varmat sanani, mutta epäilyttää asia sittenkin. Sano nyt suoraan, mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?
— Minä olen niin kovin tottumaton tähän tällaiseen, vastasi Topias. Eiköhän olisi parasta, kun kauppias puhuisi tästä asiasta itsensä kanssa, joka on paljoa viisaampi.
— Älä sano niin, Topias. Tarvitsee hallitsijoittenkin kuunnella kansansa mielipidettä. Minä selitän sinulle tämän asian. Katsohan, minä olen luonteeltani kovasti auttavainen ja kaikessa uhraan itseni toisten hyväksi. Nyt on tässä minun edessäni Emma, joka ilman minua varmasti syöksyy turmioon, sillä sellainen mies kuin Aakusti ei häntä osaa oikealla tavalla kohdella. Kyllähän Emmalla on ikävä tuon miehen luo, mutta ei se merkitse yhtään mitään, sillä hän ei ymmärrä vielä oikeata parastaan.
— Eiköhän sentään Emma ole se, joka tässä asiassa päättää? sanoi
Topias.
— Sinä et ymmärrä yhtään maailman järjestystä, vastasi Janne.
Viisaampi päättää tässä maailmassa.
— Mutta jos Aakusti tulee hakemaan Emmaa pois ja Emma mielellään menee hänen kanssaan? Kuinka kauppias silloin tekee?
Janne katsoi pitkään Topiakseen osaamatta sanoa mitään. Hän nousi, käveli hetkisen ja sanoi sitten:
— Jos se mies tulee tämän talon lähelle, niin minä hänet ammun kuoliaaksi. Sen minä teen.
— Kuka kauppiasta nyt niin on suututtanut? sanoi ääni tallin ovelta.
Siinä seisoi Aakusti.
Janne töllisteli vähän aikaa häneen. Aakusti ei huomannut hänen hämmästystään, vaan jatkoi:
— Minä kuulin täältä ääniä ja tulin kysymään kauppiaalta, onko Emmaa näkynyt täällä.
Janne oli taas toipunut hämmästyksestään ja vastasi:
— Kas, Aakustihan se on. Kas, kun en ollut tunteakaan ensi hetkessä.
Vai Emmaa Aakusti hakee? Ei ole näkynyt, ei ole näkynyt täällä päin.
Onko Emma kateissa, vai mikä on hätänä?
Aakusti viittasi Jannelle:
— Tulisiko kauppias hiukan tänne, niin olisi minulla puhuttavaa.
Kun he olivat tulleet tallista, niin sanoi Aakusti:
— Nyt on meillä asiat aivan hassusti. Emma on kadonnut.
Janne oli kovasti hämmästyvinään.
— Minne Emma sitten on mennyt?
— En minä tiedä, vastasi Aakusti. Tulin olleeksi hänelle hiukan paha, ja se otti sen niin kovasti sydämelleen. Minä ajattelin, että hän olisi ehkä tullut tänne.
— Ei ole ollut täällä, vastasi Janne. En ole nähnyt. Kyllä sinun täytyy muualta häntä etsiä.
— Ei sitten muu auta kuin mennä kyselemään muualta. Ja jollei kukaan ole häntä nähnyt, niin ei sitten muuta kuin järvestä naaraamaan.
Aakusti kääntyi menemään. Janne huusi hänen jälestään:
— Jos nuoria tarvitset naaraamiseen, niin kyllä minulta saat lainaksi. Minulla on hyvin hyvää ja lujaa köyttä.
Aakusti palasi Jannen luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti:
— Kiitos!
Hän kääntyi äkkiä ja meni.
Janne katseli hänen poistumistaan ja palasi sitten taloonsa. Hän ei nähnyt Emmaa missään. Lopulta kuului kyökistä laulua. Janne avasi oven. Siellä istuivat Emma ja Jannen piika Hilma ja yhdessä veisasivat Siionin kanteleesta.
Janne sulki oven ja sanoi itsekseen:
— Veisatkoot rauhassa. Veisuu tekee aina niin hyvää naisen sydämelle.
Ilta oli jo tullut, kun Topias tuli huoneeseen, lähestyi Jannea ja sanoi hiljaa:
— Se Aakusti taitaa tietää jotain.
— Mistä sinä sellaista päätät?
— Kun se kulkee tuolla talon lähellä.
Janne nousi, oikaisi vartalonsa, otti seinältä jahtipyssyn, meni kyökkiin ja huusi:
— Hilma, tuo tänne niitä karkeita suoloja!
Ja Janne latasi pyssynsä oikein täyteen suoloja. Kun ilta tuli, niin hän meni Topiaksen kanssa vahtimaan talliin, jonka oven he olivat jättäneet auki, niin että sieltä saattoi nähdä koko pihamaan.
Jannen oli hyvin vaikea olla, kun hän ei saanut puhua, sillä täytyihän heidän olla hiljaa, jotta kukaan ei aavistaisi mitään heidän juonistaan ja varustuksistaan. Kuiskasi hän kuitenkin kerran Topiakselle:
— Sinä et tietysti ole koskaan kuullut puhuttavan entisajan ritareista, kuinka ne kaikkia turvattomia naisia suojasivat. Me olemme nyt molemmat sellaisia, ja Emma on tuollainen turvaton nainen.
— St! sanoi Topias.
— Kuulitko sinä mitään? sanoi Janne hiljaa.
— Tiellä tulee joku.
— Aijai, se on Aakusti. Ollaan hiljaa, jotta hän saa pienen latingin pöksyihinsä.
— Minä menen katsomaan, kuiskasi Topias. Ei hän pelästy vaikka minut näkeekin.
Topias meni. Hän viipyi jokseenkin kauan. Kun hän palasi, selitti hän
Jannelle:
— Aakusti siellä on talon lähellä, kiertää sitä. Minä tiedän, millä tavoin me annamme hänelle paraiten latingin. Teidän pitää mennä vajan katolle, sillä sieltä näette paraiten joka taholle.
— Mutta millä minä sinne pääsen?
— Tikapuita myöten.
— Eikö olisi parasta ampua nurkan takaa.
— Sillä aikaa, kun te olette yhden nurkan takana, saattaa Aakusti kiertää toisen nurkan takaa. Paras paikka on vajan katto.
— Mutta jos minä putoan.
— Minä sidon köyden teidän suolivyöllenne ja pitelen siitä kiinni.
Ette te millään muotoa silloin pääse putoamaan.
Janne katsoi tämän tuuman oivalliseksi. Topias sitoi paksun nuoran
Jannen vatsan ympärille, ja sitten Janne alkoi kiivetä vajan katolle.
— Pitele lujasti kiinni, kun menen tänne harjan yli, jotta en pääse putoamaan, kuiskasi hän päästyään katolle.
— Vaikka sormet menisivät, niin kyllä täällä kiinni pidellään, vakuutti Topias.
Topias seisoi alhaalla ja piteli köydestä Jannen kiipeillessä pitkin kattoa.
Nurkan takaa tuli Aakusti, lähestyi varovaisesti, tallin seinää sipaisten, Topiasta ja kysyi:
— Joko se on siellä?
— Jo on.
Janne kysyi katolta:
— Kenelle sinä siellä puhut, Topias?
— Itsekseni minä puhun, ei minulla täällä ketään ole.
— Ole hiljaa, niin saadaan varis, sanoi Janne. Pitele lujasti, sillä katto on kovin liukas.
Vähän ajan päästä kuiskasi Topias:
— Joko minä pudotan?
— Anna mennä vaan.
— Mutta ensin se kymmenen markkaa, sanoi Topias. Anna se ensin minulle.
— Tuossa on, sanoi Aakusti ja pisti Topiaksen käteen setelin.
— No, herran nimeen sitten, sanoi Topias, tarttui seteliin ja päästi köyden irti.
Kamala parkaisu ja vähän sen jälkeen pyssyn laukaus kuului.
— Se taisi pudota alas, sanoi Topias. Kyllä minun täytyy mennä häntä auttamaan.
Topias meni nurkan taakse ja Aakusti riensi taloon.
— Herra jestas, kuinka kauppiaan on käynyt, huusi Topias kumartuessaan Jannen puoleen.
— Kuollut minä olen, ihan kuollut, vaikeroi Janne.
— Ei se ole minun syyni, vakuutti Topias. Köysi katkesi.
— Auta minut ylös, sanoi Janne. Minä olen aivan kuin yhdeksi syltyksi hakattu, koskee joka paikkaan. Ja kintuissa on sellainen kova kirvellys. Pyssy laukesi ja minä sain kaikki suolat omaan ruumiiseeni.
Säälitellen ja vaikerrellen talutti Topias Jannen taloon. Täällä kohtasi Jannea uusi kolaus. Emma oli kadonnut. Hilma kertoi, että Aakusti oli ollut siellä ja yhdessä he olivat menneet. Olivat käskeneet sanomaan kauppiaalle sydämelliset kiitokset ja terveiset.
— Terveisiä minä tässä vielä tarvitsen, sanoi Janne, kun koko ruumis on yhtenä kirveltävänä haavana. Sellaista se on, kun sekaantuu naisiin. Sen minä sanon, että naiset ovat kaikkeen pahaan syypäät tässä maailmassa. Joka niille rakentaa, rakentaa hiekalle.
KAHDESTOISTA LUKU
Syksy oli jo pitkälle kulunut, ja Antin päivän markkinoiden aika läheni. Tuskinpa oli kylässä ainoatakaan miestä, joka ei joka päivä haistellut ilmaa tunteakseen, kestääkö kylmä vai alkaako leuto tulla. Jos jäätä myöten pääsee ajamaan, niin silloin on matka Tampereelle aivan kuin leikkiä. Silloin saattoi vaikka joka mies lähteä pienelle huvitusmatkalle, markkinoille.
Ilma pysyi kylmänä, jää vahvistui päivä päivältä, talvi tuli varhain ja varmasti.
Tasainen, yhä kasvava iloisuus vallitsi kylässä koko marraskuun ajan. Puhuttiin miesten kesken ilman kauneudesta, vaikka ei kukaan suoraan sanonut, miksi hänen mielestään ilma oli kaunis. Puhuttiin myöskin edellisen syksyn ilmasta, jolloin marraskuulla oli maa ollut aivan kuraisena ja markkinoille oli pääsö ollut aivan mahdoton niin hyvin maantietä kuin jäätä myöten.
Niiden joukossa, jotka toivoivat pakkasen kestävän, oli Aakustikin. Eräänä päivänä oli Emma kuiskannut Aakustille salaisuuden, joka oli pakottanut ilon veret miehen kasvoille. Silloin oli onni läiskyttänyt laineitaan niin voimallisesti miehen povessa, että hän oli tuntenut rintansa liian ahtaaksi. Vaimonsa käteen hän oli tarttunut, pusertanut lujasti ja sitten mennyt tuvasta ja portaille päästyään hengittänyt syvään. Mutta ei mies siinä kauaakaan seisonut, vaan kädet housun taskuissa ja hiljakseen vihellellen hän kierteli tupaansa ja tarkasteli sitä puolelta ja toiselta.
Emma talousaskareissaan sattui tämän huomaamaan ja kysäisi:
— Mitä sinä mökkiä sillä tavoin kiertelet?
— Katselenhan vaan, vastasi Aakusti. Hänen silmissään oli iloinen kiilto, ja suu oli hymyssä.
— Mitä sinä siitä katselet? Eikö kelpaa mökki miehelle?
— Ei oikein.
— Mitäs puuttuu?
— Pitäisi olla suurempi. Yksi huone lisää, kun tulee yksi henkikin lisää.
— Sitäkö sinä ajattelet? sanoi Emma ujosti. Kaikkea sinä ajatteletkin.
— Minä olen sillä tapaa tuumaillut, että jokaiselle uudelle hengelle laitetaan yksi huone lisää. Ja kun sitä jatketaan, niin tulee talosta aivan kuin pappila.
Emma punastui, mutta ei voinut olla nauramatta.
— Hyvähän on niin puhua, mutta millä rahoilla? sanoi hän miehelleen.
— Eiköhän sitäkin ilmesty, kun kiltisti odottaa, vastasi Aakusti. Jos tässä pakkanen pysyy, niin että pääsee liikkeelle, niin menen minä Antinmarkkinoille Tampereelle ja myyn siellä varsan. Onhan se jo ajokunnossa ja hyvä se on. Kyllä siitä rahaa irtaantuu.
Emma ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi Aakustia, ja yhdessä he katselivat sitä paikkaa, johon uusi osa mökkiä oli rakennettava niillä rahoilla, jotka varsasta saataisiin.
Näin päättelivät Aakusti ja Emma markkinamatkasta. Mutta toisin oli Syrjälässä. Kun Matti noin salavihkaa, kautta rantain, oli Miinalle maininnut markkinoista ja että talossa olisi yhtä ja toista, jota voitaisiin sinne viedä myytäväksi, kun edellisenä vuotena ei oltu päästy laisinkaan Tampereelle, niin tuli Miinan vastaus aivan jyrkkänä. Ja se vastaus oli niin tiukasti kieltävä, että Matti piti suunsa kiinni.
— Kun ei se muija vain nyt kiukun tuulen vallassa alkaisi kertoa siitä vanhasta asiasta, ajatteli Matti.
Mutta markkina-sana oli herättänyt Miinan mielessä kiukkuiset muistot, ja hän alkoi heti puhua juuri siitä, mistä Matti olisi toivonut hänen olevan vaiti:
— Mitähän sinäkin, retkale, siellä tekisit? Kävisi vielä samoin kuin toissa vuonna. Tietysti sinä olet sen asian luutannut pois mielestäsi, mutta minun sieluuni ei jumalan sanakaan ole niin kaivettu kuin se juttu. Aikamies ja talon isäntä ja lasten isä menee kaupunkiin, juo kaikki rahansa ja tulee niin sikahumalassa kotia, että makaa kokonaisen viikon yhteen kyytiin.
Matti huokasi. Surkeahan se herääminen oli ollut, mutta ihana oli ollut sen sijaan kaupungissa olo. Hän oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi kuin ei olisi ollut naimisissa ollenkaan. Viime talvena oli tullut niin huono keli markkinoiden ajaksi, että kaupunkimatkasta ei voinut puhuakaan. Mutta nyt oli taivas ollut armollinen, ja nyt täytyisi hänen jäädä kotia. Kyllä ne koettelemukset olivat moninaiset, sen huomasi Matti. Näiden hänen mietteittensä keskellä kuului Miinan kiukkuinen ääni, joka jauhoi tuota vanhaa asiaa:
— Sinä, senkin retkumperi, saisit kiittää jumalaa siitä, että olet saanut sellaisen vaimon kuin minäkin olen, muuten sinä ihan joisit talon tyhjäksi. Ja mitä sitten lapsille jäisi? Mikä ryyppyvimma sinulla jo taas on? Eihän siitä ole pitkääkään aikaa, kun Yläsen kanssa joit itsesi aivan pehmoiseksi.
— Kaupalle minä menisin markkinoille, vakuutti Matti, en minä sinne ryyppäämään mene.
— Kyllä minä sinun kauppasi tunnen. Muistahan, miten toissa vuonna teit. Möit kyllä kaiken tavarasi, mutta toitko kotia mitään rahoista? Et niin kristuksen killinkiä tuonut.
— Niin, kun minulta varastettiin,
— Totta kai sinulta varastettiin, kun olit ihan tankona.
— Minulla oli vatsa silloin niin kipeä, vakuutti Matti. Minä otin vain ropiksi pari ryyppyä. Ja se meni niin kovasti pian päähän.
— Kyllä minä sinun kipeän vatsasi tiedän, sanoi Miina. Sinulla on sitä huulilta asti. Jollen minä sinua olisi holttaamassa, niin olisit varmasti sikahumalassa aamusta iltaan asti.
Matti katsoi pää kallellaan niin laupiaasti kuin mahdollista Miinaan ja sanoi:
— Ajattelehan nyt, mitä kylässä ajatellaan, kun ei näin suuresta talosta kukaan mene markkinoille.
Miina tiuskaisi:
— Kyllä minä tiedän, mitä ne ajattelevat, jos sinne menet: "Kas kun Syrjälän isäntäkin taas on mennyt kaupunkiin juopottelemaan. Saisi sekin mies pysyä vaimonsa kurissa." Niin ne ajattelevat, jos sitä tahdot tietää.
Matti ei sanonut enää mitään, mutta ajatteli sitä kovemmin.
— Jos nuorena uskoisi, mitä vanhat naimisista sanovat, niin ei totta maarin menisi siihen loukkuun. Mutta kun luulee aina olevansa se valkoinen korppi, se ainoa, jolle kaikki käy hyvin. Kyllä niillä naisilla nuorna monet hameet on päällä, mutta vielä useammat niillä on pahaa sisua verhoamassa. Avioliitossa ne sitten riisutaan pois. Ja voi sitä kauhistusta, joka silloin tulee näkyviin. Mikä minutkin riivasi ottamaan tuon muijan itselleni? Talo minulla oli hyvä ja varoja oli minulla itselläni niin paljon, että olisin jaksanut niillä juoda ja hummata vaikka elämäni ehtooseen asti. Ja nyt, saanko edes niin paljoa, että saisin tuikun murheeseen? Nuorena me Jannen kanssa olimme hyvää pataa, oikein hyvää olimmekin. Hän on pysynyt naimattomana, vaikka sitä miestä on niin koetettu onkia, että on oikein hirvittänyt sitä katsellessa. Mutta se mies ei ole napannut, ei millään tavalla. Nyki aina silloin tällöin, mutta ei jäänyt koukkuun kiinni. Senkin kiiski, senkin kiiski! Ja minä, senkin vanha, suurisuinen ahven!
Matti mietti keinoa, millä tavoin hän pääsisi Tampereelle, mietti koko päivän, niin että hän ei sen syvemmin ollut koskaan koettanut raamatun suuria salaisuuksiakaan miettiä.
— Jos karkaisi, menisi noin vain omin neuvoin, lupaa kysymättä. Mutta, voi armias taivas, mitä silloin tulisikaan! Tuo nainen tulisi vissisti hevosella jälestä ja etsisi minut vaikka olisin mennyt vankilan kivijalan alle piiloon. Perässä se tulisi, ei hellittäisi. Mutta sen minä sanon, vaikka henki menisi, niin sinne minä lähden. Ei sitä mies jaksa odottaa autuudenkaan päivää, jolloin pääsee vaimostaan vapaaksi. Ei se saakelin ämmä usko mitään muuta kuin tautia. Ja mistä minä nyt saisin edes ison rokon tai jonkun muun taudin.
Matti oli niin alakuloinen kävellessään kartanolla, että renki kysäisi häneltä:
— Onko isäntä kipeä?
Matti hiukan säpsähti. Uskoisivatkohan kaikki hänet kipeäksi, kun hän vaan olisi hyvin voimattoman ja alakuloisen näköinen?
— Olen, kipeä minä olen kovasti, sanoi hän.
— Missä se vaiva istuu?
— En voi oikein sanoa, se on milloin siellä milloin täällä, pääasiassa on se ruumiin joka paikassa.
— Kovasti kuulostaa vaikealta, sanoi renki sääliväisesti. Eiköhän olisi parasta, kun isäntä menisi maata?
— Niinkö maata? Mitä minä makuulla tekisin?
— Ehkä tauti siinä menee ohitse.
— Ei se mene ohitse. Jos se on tauti, niin ei se saa mennä ohitse…
Minä tarkoitin, että kaikin tavoin on saatava se menemään ohitse.
Kyllä kai minä menen maata. Ei kai tässä mikään muu auta.
Matti meni vähän matkaa. Mikä sattuikaan olemaan lumen alla palikka, koska Matti siihen kompastui. Renki riensi avuksi.
— Kovastipa heittelee jo, sanoi hän.
— Mikä? kysyi Matti. Ai niin, se tauti. Niin, kovasti heittelee. Ei mies tautia voita, kyllä se heittää vahvimmankin alleen.
— Kyllä minä isäntää talutan, sanoi renki.
— Tee se, hyvä mies, niin kyllä se sinulle taivaassa palkitaan, vastasi Matti surkealla äänellä.
Hän oli saanut taudin päästä kiinni, ja nyt oli siitä pidettävä kaikin voimin.
— Kun vain osaisi, kun vain osaisi! ajatteli hän. Hän tekeytyi niin heikoksi, että rengin täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen häntä pystyssä. Niin sitä mentiin vaivalloisesti, kunnes tultiin viimein kamariin. Siellä vei renki Matin sohvalle makaamaan.
Matti tunsi mielensä kovin haikeaksi. Hänen oli niin sydämestään surku omaa itseään, joka tällä tavoin sai maata hervottomana kamarinsa sohvalla.
— Kyllä tämä vielä sinulle kerran runsaasti korvataan, vakuutti
Matti ja puristi rengin kättä.
— Eihän sitä tarvitse ajatella, vakuutti renki. Onhan meidän toisiamme autettava koettelemuksen hetkinä.
Renki meni tupaan ja ilmoitti emännälle:
— Jos emäntä menisi sinne kamariin, isäntä on siellä kovasti huonona.
— Mitä huonona se on, vastasi Miina. Viinaa sen mieli tekee, siinä sen huonous on. Senkin retkale tässä on ihan sielun saada halkeemaan.
— Kyllä sillä nyt on totinen tuuri, sanoi renki. Niin se oli heikko, että ei jaloillaan pysynyt, kun minä sen sinne vein.
— Joutavia. Mistä se nyt äkkiä olisi taudin saanut. Äsken puhui markkinareisusta sellaisella vimmalla, että vahto valui suupielistä, kun ajatteli ryyppyjä.
— Ei tauti kysy, milloin se tulee, vastasi renki. Kyllä olisi hyvä, kun emäntä vilkaisisi sinne, ettei vielä satu kuolemaan kesken kaikkea.
Miina tuli jo vakavaksi. Hän ei sanonut mitään, vaan meni kamariin.
Matti kuuli askeleista, että Miina oli tulossa. Nyt oli ratkaiseva hetki lähestynyt. Matti koetti pidättää henkeään, mutta raskaaksi se tuli, ja kun Miina avasi oven, puhkaisi Matti oikein täydellä voimalla. Hän turvautui vaikerruksiin ja päästeli pieniä hätähuutoja.
— Mitä sinä siellä koiruuksissasi vikiset? sanoi Miina, joka nähdessään miehensä oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että tämä oli aivan terve.
— Kun minulla on niin kova ahdistus, sanoi Matti.
— Kyllä minä sinut ahdistuksista päästän, sanoi Miina. Vedän sinut kintuista pellolle. Kyllä silloin näet, mistä paikasta olet kipeä.
— Vedä vaan, en minä kuitenkaan jaksa vastustaa. Minä olen kuolemaan tuomittu, ja samahan se on, milloin se tapahtuu.
Miina vaikeni, katseli hetkisen miestään ja sanoi:
— Mikä paikka sinulla on kipeä?
— Enhän minä tiedä, mikä paikka on kipeä, vastasi Matti. Tohtorihan sen sellaisen tietää.
— Mutta on kai sinulla jossain kohdin vaiva?
— On, vaiva minulla kyllä on, mutta se on niin kovasti muuttelevaa laatua, milloin se lakkaa yhdestä paikasta pistämästä, silloin he heti oikein täydellä voimalla ottaa toisesta kiinni.
Ja vahvistaakseen sanojaan tunnusteli Matti milloin mitäkin kohtaa ruumiissaan ja päästi parahduksen.
— Tässä on sauna pantava lämpiämään, sanoi Miina.
Hän riensi huoneesta pois. Matti jäi yksinään makaamaan sohvalle.
— Nousisikin tästä jo jaloittelemaan, ajatteli hän, mutta se ämmä ryökäle voi tulla minä hetkenä tahansa ja silloin on koko asia pilattu. Eiköhän tuota jaksaisi maata kahta päivää vielä, silloin voisi puhua kaupunkiin-menosta lääkärin apua saamaan. Jos vaan jaksan, niin totta totisesti pääsen sinne. Ja miksi en jaksaisi. Kovempia tuskia ne marttyyritkin kestivät saadakseen maistaa paratiisin iloja. Siellä Tampereella on Kyttälän puolella sellainen pieni tillikka, jonne aina ennenkin olen poikennut, kun on piiskaryyppy otettu ennenkuin on tultu kaupungista pois. Ollapas siellä. Kun minä muistan sen huoneen rasvaiset seinät, niin ei taivaan kukkanurmi ole sen kauniimpaa. Sen huoneen tapeeteissa on sellaisia kummallisia ulkomaan kukkasia, minä muistan sen niin hyvin. Ja kun sitten höyry on päässä, niin nuo kukkaset tanssivat tapeetilla niin lystisti. Kun minä sitä ajattelen, niin totta minä jaksan tässä maata vaikka vuoden. Alkoi tuo muija jo uskoa. Kyllä se tautiin aina uskoo. Se on itse niin terve kuin hakotukki, mutta tautia se pelkää jeevelisti. Kai se niin maailmassa on, että jos tietää, mitä toinen pelkää, niin kyllä silloin toisesta voiton saa. Ja annappas olla, muija, kun minä kerran olen Tampereella, niin en muista sinua, en edes sellaisena kuin olit ennen häitä.
Siinä pimeässä Matti makasi. Tupakkaa teki kovasti mieli. Ei muu auttanut kuin nousta ja sytyttää piippu. Huone oli jo aivan paksunaan savupilviä, kun Miina tuli takaisin.
— Oletko sinä hassu, huusi Miina, sairas ihminen ja poltat piippua!
Anna heti paikalla piippu tänne!
Kovalta tuntui piipun riistäminen, mutta olihan Miina hänen suureksi ilokseen sanonut häntä sairaaksi ihmiseksi.
— Minä koetin, lähtisikö siitä apua, vakuutti Matti.
— Ja sitten lähdet heikkona rimpuilemaan pitkin huonetta, sanoi Miina. Olisit vielä kesken kaikkea kaatunut ja taittanut niskasi. Kun kerran on sairas, niin on itseään hoidettava, siksi kunnes parantuu.
Miinan sanat sairastumisesta kaikuivat taivaallisen kauniilta Matin korvissa. Hänen teki jo mieli kiittää Miinaa, joka niin helposti oli uskonut. Hän etsi pimeässä Miinan kättä ja kun sen vihdoin löysi saatuaan hapuilla pitkin hänen lihavaa ruumistaan, puristi hän sitä ja sanoi:
— Kyllä sinä, Miina, olet sentään hyvä ihminen!
— Ei puhuta nyt, sanoi Miina, vaan mennään saunaan!
Miinan tukemana meni Matti saunaan. Kun hän sieltä palasi, antoi
Miina hänelle suuren viinaryypyn.
— Juo nyt tuo, kai se auttaa, sanoi hän. Matti joi sen ja meni tyytyväisenä ja saunasta uupuneena levolle.
Kun hän aamulla heräsi, niin oli kovasti hyvä olla.
— Kyllä sauna on siunattu homma, sanoi hän itsekseen. Tuntuu niin kepeältä kuin olisi vieteri joka paikassa ruumista. Minäpä menen Jannea tervehtimään ja…
Matti oli hypännyt vuoteestaan, kun hän äkkiä muistikin kaiken. Hän huokasi syvään ja kiipesi vuoteeseen takaisin.
Kiukku kihisi hänessä.
— Tässä minä olen niin terve kuin pukki ja tuon kirotun ämmä-krääkän tähden saan maata vuoteessa. Jollei ihmisen henki olisi niin kovasti kallis ja sen ottaminen toisi kaikenlaisia ikävyyksiä, niin napsauttaisinpa tuon muijan pään poikki. Mutta olenpa minä huono ihminen, kun tällä tavoin ajattelen siitä, joka pyhän avioliiton siteillä on minuun sidottu. Mutta onko se minun syyni, että minulle on sattunut juuri noin huono? Onhan niitä parempiakin maailmassa.
Matti huokasi syvään.
— Kyllä se on kummallista, kuinka tauti tekee ihmisen mielen murheelliseksi, niin että tulee ajatelleeksi aivan liian synkästi asioista. Eihän minulla ole syytä ajatella mitään muuta kuin hyvää. Kestä, ruumiini, kestä, niin kohta koittaa sinulle ihana aika! Eivät ne tamperelaisetkaan mahda rakastaa kaupunkiaan sellaisella ylenpalttisella rakkaudella kuin mitä minä teen. Ei siinä kaupungissa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on niin kaukana täältä. Matti katseli ikkunasta.
— Tuolla pilvet menevät noin perätoukua tuonne päin. Ne näkevät Tampereen. Minä vaivainen näen täällä vain meidän muijan. On siinä erotusta, on siinä!
Hänen mietiskelynsä katkaisi Miina.
— No, kuinka sinun laitasi on? Sinä taisit hourailla viime yönä, sanoi hän.
— Hourailinko minä?
— Sinä puhuit koko ajan Tampereesta ja Kyttälän tillikasta. Sinä, roisto, taisitkin puhua vain omia himojasi, viinan janoa ja riettauden kaipausta. Oletko sinä sairas ollenkaan?
— Olenko minä sairas? Totta kai minä sairas olen. Enhän minä muuten makaisi sängyssä. Ja luuletko sinä, että minulla ei ole pistoksia? Antaisin ne itsellesi, jos osaisin, niin kyllä tietäisit, olenko minä sairas.
Matti oli niin varma omasta sairaudestaan sillä hetkellä, että hän aivan kiivastui tällaista epäilyä.
Hän aikoi pitää Miinalle pienen nuhdesaarnan, kun tämä katkaisi kaiken sanomalla:
— Minä olen lähettänyt hakemaan tohtoria.
Matin naama meni hyvin pitkäksi. Tätä asioiden käännettä ei hän ollut muistanut. Jos tohtori tulee, niin kyllä tauti tulee ilmi.
Tämä vaara uhkasi häntä ja toinen vielä suurempi Miinan puolelta, joka tiukasti sanoi:
— Jos sinä olet tekokipeä, niin kyllä minä sinut tänään vielä sellaiseksi laitan, että olet täyttä totta kipeä. Siitä sinä voit olla niin varma kuin aamenesta kirkossa.
Matti ei hiiskunut sanaakaan, mutta mustat ajatukset kiertelivät hänen mieltään. Taisi koko tämä homma viedä sittenkin väärään päin.
— Ottaisit elämässäsi oppia Jannesta, sanoi Miina. Se mies elää niin siivosti, että on ilo katsella.
Matilla oli aivan toiset käsitykset Jannen siivoudesta, mutta hän ei sanonut mitään.
— Syötkö sinä mitään? kysyi Miina.
— Totta kai minä syön, sanoi Matti. Ei sitä kai nälkäisenä kuolemaankaan mennä.
Miina meni ja toi Matille ruokaa. Kun tämä oli syönyt, ummisti hän silmänsä ja ajatteli:
— Parasta on kun makaan. Kun se tulee, mikä tulee, niin onhan ainakin sitä ennen levännyt.
Pian hän nukkui. Hän heräsi siihen, että pitäjän lääkäri seisoi hänen vuoteensa vieressä.
Matti meni jokseenkin kalpeaksi. Nyt se kysyy, ja Miina vahtaa vieressä kuullakseen sen, että hän on terve. Ja hyvästi sitten ainiaaksi markkinat ja iloinen Tampere!
Tohtori oli vanhapoika, jörö ja usein hyvinkin kummallinen puheissaan.
— Mikä isäntää vaivaa? kysyi hän.
— Minä olen kipeä, vastasi Matti.
— Mistä paikasta?
— Se on joka paikassa. Pistää ja kolottaa niin että hampaat kalisevat.
Matti tuumi, että koettaa hän ainakin viimeiseen asti. Hän ei hellitä, ei vähällä.
— Kyllä minä varmaankin olen kuolemansairas, sanoi Matti.
Tohtori tunnusteli Matin suonta.
— Isäntä on nyt vaiti, sanoi hän. Vähän ajan päästä kysyi Matti:
— Onko se kovastikin vaarallista?
— Hiukan vilustumista, ei muuta, vastasi tohtori.
Matti oikein äkämystyi. Vilustumista vaan. Myttyyn taisi kaikki mennä.
— Eiköhän se sentään ole jotain pahempaa, kun minulla on niin kovin merkillisiä puserruksia ja pistoksia ihan joka ikisessä paikassa ruumista, sanoi hän.
— Minä tulen huomenna katsomaan, niin olen varma siitä, että mistään kohdin ei enää pistä, sanoi tohtori.
Hän kääntyi Miinan puoleen ja jatkoi:
— Antaa isännän rauhassa maata, niin kyllä kaikki menee pian ohitse.
Tohtori meni. Miina sanoi Matille:
— Makaa nyt, sinä senkin hulttio. Kyllä minä sinun koiruutesi arvasin. Mutta odotahan, kun tulee minun vuoroni, odotahan, kun taas olet terve!
Kun Matti oli jäänyt yksin, niin hän huudahti:
— Minulle on tehty ilmeistä vääryyttä! Kun minä tahdon olla sairas, oikein kovasti sairas, niin totta kai minä saan sitä olla oman mieleni mukaan niin kuin tahdon. Jos minä tietäisin, missä se meidän ämmän lääkekirja on, niin hakisin sieltä sellaisen taudin itselleni, että tohtorikin kauhistuisi. Minä tahdon nyt olla sairas.
Eihän Miinalla montakaan kirjaa ollut, niin että vaikeata ei ollut löytää kotilääkäriä. Siellä se oli virsikirjan ja koelypsykirjan välissä. Kirjan otti Matti vuoteeseensa ja alkoi tutkia.
— Se on ihme ja kumma, ellei ihminen tautia itselleen saa, kun oikein yrittää täyttä voimaa, ajatteli Matti. Jota sisällisemmän taudin minä saan, sitä parempi ja varmempi se on. Täytyy ponnistaa, täytyy ponnistaa! Ei tässä ole pienet asiat kysymyksessä. Iankaikkinen helvetti minulla on edessä, ellen nyt onnistu. Olisi melkein saanut olla alottamatta tämä juttu. Mutta kun kerran siihen on ryhdytty, niin antaa mennä koko jutun sitten loppuunsa asti.
Matti tutki kirjaa. Lopulta hän pääsi siihen päätökseen, että hänellä oli suolisolmu.
— Sitä ei tohtorikaan tiedä, vaikka kuinka minun vatsaani kurkistelisi, tuumi hän riemuissaan. Ja kun tässä oikein tuumitaan, niin eiköhän sitä viimein päästä kaupunkiin. Millä tuo tohtori minut täällä parantaa, kaupunkiin hän minut lähettää. Ja silloin, muija, sano sinä mitä ikinä tahdot, kun minä menen markkinoille oikein tohtorin käskystä!
Ja niinkuin ennen rippikoulussa katkismusta luettiin, niin Mattikin nyt painoi kirjasta päähänsä kaikki suolisolmun tuntomerkit.
— Nälkää tässä kyllä saa nähdä, ajatteli hän. Mutta mitä siitä, kun sitten saa vatsan täyttää Tampereella oikein reunojaan myöten.
Niin kävi kuin Matti oli tuuminut. Hän osasi niin itsepintaisesti pitää kiinni kaikista taudin tuntomerkeistä, että tohtori viimein sanoi:
— Hjaa, en minä tästä pääse selville! Avattava se laukku on. Saatte mennä Tampereelle. Ei tässä muu auta.
Matin sydän sykki kiivaasti, kun hän tämän kuuli. Niin oli hänen mielensä hyvä, että hän puristi oikein lujasti tohtorin kättä.
— Tohtori olisi niin hyvä ja sanoisi sen meidän muijalle, ei se minua usko.
Tohtori lupasi sen. Kun Miina vähän ajan päästä tuli Matin luo, niin oli hänellä itku kurkussa.
— Voi kuitenkin, minun rakas mieheni, sanoi Miina. Että sinun näin piti käymän.
— Eihän kukaan tiedä, milloin suoli solmuun menee, sanoi Matti. Toisin minä olin ajatellut markkinareisun, toisin. Nyt taisikin tulla reisu aivan toiseen maailmaan. Mutta älkäämme surko sitä, koska pääsemme ehkä pois tästä surun ja murheen laaksosta iankaikkisen elämän suloisuuteen. Älä itke, Miina, älä itke, kyllä minä sinua muistan!
— Että ne sinua siellä raatelevat aivan kuin olisit teuras, jolta henki otetaan, valitteli Miina. Puhkovat vatsasi, saavatko tuota edes enää sitten kiinnikään. Mutta olkoon kuinka tahansa, tahdon minä viimeisellä hetkelläsi olla ainakin vieressäsi.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Matti säikähtyneenä.
— Minä saatan sinut Tampereelle, vastasi Miina.
Matti katsoi hetkisen suu aivan auki Miinaan. Tämä oli vasta ankara isku! Siihen siis kuivuivatkin kaikki hommat, meni hyvät aikeet aivan kuin tina tuhkaan. Mutta ei maarin tätä asiaa jätetä niinkään helpolla. Kannatti sitä ponnistaa kerta vielä, kun näin pitkälle oli päästy.
Matti väänsi äänensä niin helläksi kuin suinkin saattoi, sillä taipumatonhan se oli niin monen vuoden avioliiton jälkeen.
— Kyllä minä sinun rakkautesi, Miina, ymmärrän aivan hyvin. Kyllä sinä siinä taas tahtoisit tehdä niin kovasti kauniisti. Mutta kuka täällä sillä aikaa taloa ja karjaa hoitaisi? Ja kun minä oikein ajattelen, niin olen minä ihan varma siitä, että tämä meidän kylän tohtori on ymmärtänyt minun tautini väärin ja että minä kyllä terveenä sieltä palaan.
— Et sinä palaa enää koskaan, sanoi Miina ja pillahti itkemään.
— Minä lupaan palata, vakuutti Matti. Ei sinun tarvitse tulla minua sinne saattamaan.
— Kuka sitä tietää, millä tavoin ne sinut raatelevat, valitti Miina.
Jo teki Matin mieli kiroilla. Hän hillitsi kuitenkin mieltään, sillä täytyihän hänen pysyä sairaana, ja kiroileminen voisi antaa tiedon hänen tautinsa oikeasta laadusta. Kaikkia sitä täytyikin tulla, ettei saanut edes kiroilla silloin, kun sielua oikein syyhytti. Mutta olihan sitten Tampereelta tultua taas tilaisuus sanoa vaikka mitä.
— Kyllä minä tuon muijan jollain keinolla estän sinne tulemasta, ajatteli Matti. En minä sitä juuri kuoliaaksi lyödä uskalla, mutta ellei se jää kotia, niin jotain väkivallan näköistä minä teen.
Mutta jo tuli vapauttava ajatus aivan kuin valkeus tässä ahdingon synkeässä yössä. Mitä varten oli olemassa Janne, hänen sukulaisensa, jollei juuri sitä varten, että auttoi häntä.
— Tule sitten, sanoi Matti. Mutta lähetähän ensin hakemaan Jannea.
— Mitä sinä hänestä?
— Täytyyhän meidän miesten ajatella kaikki asiat valmiiksi, jos sattuisin jäämään sille matkalle.
— Voi, voi sentään, kuinka sinulla on kova ahdistus ja sielun vaiva, sanoi Miina.
Hän taputteli oikein hellästi Mattia ja jatkoi:
— Kyllä minä lähetän hakemaan Jannea.
* * * * *
Janne säikähtyi pahasti, kun Syrjälän renkipoika tuli hänelle ilmoittamaan, että isäntä oli sairaana ja tahtoi puhutella häntä.
Astuessaan siihen kamariin, jossa Matti makasi, oli Janne hyvin juhlallisen näköinen. Hän oli jo miettinyt kaikki kauniit sanat iankaikkisesta elämästä ja sen kauneudesta, syntisen elämän jättämisestä ja autuuden valkoisen puvun pukemisesta ylle. Kun hän loi katseen Mattiin ja huomasi, miten tämän silmät kiiluivat, ja näki, miten sairaaksi luultu kohottautui vuoteellaan ja viittasi häntä sulkemaan oven, niin hän ällistyi.
— Hyvä mies, mikä sinun on? kysyi Janne. Mitä täällä on tapahtunut?
— Minä olen menossa markkinoille, vastasi Matti. Ei täällä mitään muuta ole tapahtunut.
— Mutta renkipoika sanoi, että sinä olet kuolemansairaana.
— Minä olen vaikka mitä, kun vaan pääsen Tampereelle. Minä olen omin voimin päässyt jo näin pitkälle, mutta nyt täytyy sinun auttaa minua.
— Millä tapaa?
— Minä olen tehnyt itseni niin sairaaksi, että tohtorikaan ei päässyt siitä selville, vaan lähettää minut Tampereelle. Kaikki oli siihen asti hyvin, mutta sitten se riivattu ämmä alkoi tulla haikeaksi, luuli minun kuolevan sillä matkalla ja tahtoo tulla sinne yhteen reisuun. Ajattelehan nyt, muija mukana, kun menee markkinoille! Sehän olisi samaa kuin kirkkoreisu.
Janne katseli hetkisen tätä avioliiton surkeata sankaria, pudisti päätään ja sanoi:
— Minä en voi sinua auttaa, sillä Miina on minun sukulaiseni.
— On kyllä, on kyllä, vastasi Matti. Mutta olemmehan me miehet aina keskenämme sukua, olemme sitten ylhäisiä tai alhaisia. Älä, hyvä mies, nyt jätä minua pulaan tänä hetkenä. Minä annan sinulle sitten vaikka mitä, kun päästät minut Tampereelle.
— Ryyppäämään sinä sinne tahdot mennä, et yhtään mitään muuta. En minä tahdo olla siinä edesauttamassa.
— Mutta ajattelehan nyt, millainen minunkin elämäni on. Minä olen kuin mädännyt omena puun juurella. Enkö minä kerran saisi unohtaa kaikkia surujani edes humalassa. Anna nyt sydämesi heltyä pehmeäksi ja auta minua. Muista, että minä se olin, joka estin sinua ottamasta silloin Pauliinaa, kun hän sinua jo nuorena miehenä ollessasi ahdisti. Minähän sinun puolestasi ja käskystäsi menin valehtelemaan, että sinulla oli heila muualla, ja sain Pauliinan ottamaan Jeremiaan omakseen. Oletko sinä koskaan oikein sen asian päälle ajatellut, mistä minä silloin sinut pelastin. Eikö sinulla ole yhtään kiitollisuutta, mies? Janne löi rintoihinsa ja sanoi:
— Ei kukaan vielä ole sanonut, että Janne Nakkila ei olisi palkinnut hyviä töitä. Minä autan sinua.
Ja Janne puhui Miinan kanssa. Matin matkasta päätettiin sillä tapaa, että Janne saattaa hänet ja käyttää lääkärissä.
— Ja sen minä vannon, sanoi Janne, että kyllä se vatsa hyvässä kunnossa takaisin tulee.
Kaikki oli siis kuin olla pitikin, mutta kuinka olikaan, niin tuli Ylänen taloon. Miina hyökkäsi heti häneen ja kysyi, mitä hän oli tullut retkuttelemaan, kun ei ollut työn aika eikä mikään.
Ylänen vastasi, että hän aikoi mennä markkinoille, ja kun isäntä jo aikaisemmin oli luvannut, että hän pääsee hänen kanssaan samassa reessä, niin tuli hän nyt kuulostamaan, milloin matkalle lähdetään.
Se kyyti, jolla Ylänen katosi talosta, oli jokseenkin nopea; ei siinä paljoakaan näkynyt miehestä, kun hän porstuan läpi lensi ja löysi itsensä portaitten edestä ja kuuli Miinan kiukkuisen äänen:
— Jollei tohtoria olisi, niin totisesti uskoisin teidän olevan kaikkien yhdessä juonessa.
Janne taas sanan voimalla sai Miinan rauhoittumaan, ja markkinoille-lähtö päätettiin seuraavaksi päiväksi.
* * * * *
Jannen reessä sitä sitten mentiin. Turkkeihin käärittynä makasi perässä Jannen rinnalla Matti. Kuskipukilla istui Topias, jonka lammasnahkaturkkeihin Janne oli ommellut kiiltävät napit.
Eron hetki oli haikea. Mattikin itki muutaman kyyneleen. Mitä lienee itkenyt, omaa pahuuttaanko vai Miinan itkua.
Kylän laitaan asti he yhdessä sitten sanaakaan sanomatta ajoivat. Viimeisen talon luota pisti nurkan takaa Ylänen itsensä esiin ja hyppäsi kannaksille seisomaan.
Kun oli päästy metsään, kohottautui Matti reessä oikein rehvakasti istumaan ja sanoi:
— Jollen olisi niin vanha kuin olen, niin maahan menisin ja heittäisin pari kertaa mukkelis makkelis lumessa. Ei nuo kulkusetkaan koskaan ole niin kauniisti korvissani soineet kuin tänä hetkenä. Herra varjele kuitenkin! Kukahan ne markkinatkin on keksinyt? Ottaisin minä sen miehen syliini ja siinä halailisin niinkuin parasta veljeäni. Itkeä minä tahtoisin oikein sydämen lähteitä myöten, itkeä ilosta. Minun pääni on mennä ihan sekaisin tässä ilon polskassa.
Janne kuunteli tätä ilon ylitsevuotavaista tulvaa, kuunteli päätään pudistaen ja sanoi:
— Minä havaitsen taas yhtä ja toista.
— Havaitse mitä havaitset, sanoi Matti, mutta minä iloitsen, iloitsen niin että paikat ruumiissani rutisevat. Ja että se muija on kaukana, eikä pääse sanomaan yhtään mitään, se on sentään se suurin ja ihmeellisin asia. Että minä saan mennä ensi yönä maata johonkin vieraaseen taloon eikä kukaan ole minulle pitämässä syntisyydestäni iltarukousta. Eijaa minun sieluni, nyt sitä mennään Tampereelle!
Tämä tällainen riemuun ratkeaminen tuntui Jannesta jo sopimattomalta. Että Yläselle tällainen kieli oli mieluista, sen hän arvasi, mutta olihan reessä Topiaskin, joka jo usein oli kääntynyt suu naurun venytyksessä taaksepäin, ja kadottaisihan hän, Janne, kaiken kunnioituksen, ellei hän nyt jo sanoisi jotain.
— Jos synti sinun ruumistasi kiusaa ja sinä sille annat vallan, sanoi hän, niin tee se hiljaa sielusi pimennossa ja häpeä sitä. Ei sinun sovi tuolla tavoin tuoda kaikille ilmi luontosi pahaa puolta.
— Janne, minun nuoruuteni hyvä ystävä, sanoi Matti ja kietoi kätensä Janne kaulaan, ei olla nyt äkäisiä, ei olla, kun minun mieleni on aivan kuin nuorella vasikalla. Enhän minä niin usein syntiä ole tehnyt, ja mitä sitten, jos tällä yksinäisellä metsätaipaleella annankin mieleni tulla esiin kuorestaan. Älä, hyvä veli veikkaseni, nyt minun iloani turmele, kun se on ihan kukkeimmillaan. Sinä et ole ollut naimisissa, et sinä tiedä, mitä minussa nyt liikkuu.
— Mitä minusta, mitä minusta, sanoi Janne. Samahan minusta on, millaisen puolen sinä käännät mielestäsi esiin, mutta onhan tässä sellainen turmeltumaton nuorukainen kuin Topias on. Häntä sinun tulee ajatella.
— Kyllä minä ymmärrän sentään yhtä ja toista, sanoi Topias. Ja voinhan minä olla kuulemattakin.
— Ei se Topiasta pilaa, vaikka hän iloisen ihmisen näkeekin, sanoi
Matti. Topias on hyvä poika. Kun me tulemme Tampereelle, niin me
siellä ryyppäämme yhdessä oikein tuntuvasti. Emmekö ryyppääkin,
Topias?
Ylänen, joka kannaksilla seisoi, katsoi jo ajan otolliseksi hänellekin sekaantua asiaan. Hän sanoi:
— Odotahan, Matti, Tampereelle asti, niin kyllä me siellä saamme purkaa mieltämme ihan niinkuin tahdomme. Me siellä seisomme rinnatusten ja sanomme aivan niin kuin kilvoituksen kestäneet sanovat taivaaseen päästyään, silmä korkeuteen suunnattuna ja suu makeana paljaasta ilon siirapista: Oi, sinä kultainen autuus! Niin me sanomme.