— Niin sanommekin, vakuutti Matti. Janne saa kääntää silloin selkänsä pois, jos hän ei voi katsella kahta onnellista ihmistä.
— Sillä me olemme suuria vieraita, kun Tampereelle tulemme, ja meillä on rahaa niin että ei lukeakaan jaksa.
Matti säikähtyi.
— No, nyt tuli tiukka paikka, sanoi hän. Eihän minulla ole rahaa.
Millä me nyt iloa pidämme?
Hän kääntyi Jannen puoleen.
— Lainaa hyvä veli minulle, lainaa.
— Jos minä sinulle lainaan, niin millä sinä sen maksat takaisin? kysyi Janne.
— Sanotaan muijalle, että tohtori otti paljon, vastasi Matti. Kyllä
Miina aina tohtorille antaa.
— Mutta sehän on selvää valetta?
— Mitä valetta se on? sanoi Matti. Enkö minä ole sairas, niin sairas, että lääkärienkin sääli tulee. Minähän olen saanut olla siellä muijan hoteissa ihan tippaakaan maistamatta. Kipeäksihän sellaisesta tulee.
Kuinka siinä sitten keskusteltiin ja Matti oikein kauniisti pyysi, niin lupasihan Janne kaupunkiin tullessaan antaa Matille rahaa.
Matkalla liittyi heihin Aakusti, joka oli nuoren hevosensa valjastanut pienen ja huonon reen eteen, sellaisen, jonka hän huoleti saattoi antaa kaupanpäällisiksi ostajalle. Takaisin oli hän aikonut palata jonkun toisen reessä, sillä ainahan oman puolen miehiä sattuu markkinoilla kohtaamaan.
Matti oli kovin ystävällinen nähdessään Aakustin. Janne oli sitävastoin hiukan jäykkä, sillä eipä ollut hänen mielestään vielä haihtunut tuo juttu, kun Emma oli häneltä riistetty pois. Topias oli kovasti iloinen, sillä olihan Aakustin reessä hänen paras ystävänsä, Klinkkustiinan Vihtori, iloinen ja maailman koiruudet täydellisesti tunteva mies.
Näin he yhdessä matkassa ajoivat Tamperetta kohden. Matkalla liittyi yhä enempi rekijonoon, joka maanteitä ja toisinaan järvien yli kulki Tamperetta kohden.
* * * * *
Jo alkoivat Tampereen seudut tulla näkyviin. Miesten into kovasti kasvoi lähetessä tätä autuuden maata.
Kun he sillan yli olivat ajaneet ja tulivat torille, niin löi Matti oikein tuntuvasti Topiaksen ohitse hevosta, jotta komeasti jouduttaisiin. Hämeenkadun varrella oli vanha, ennestään tuttu paikka, jonka pihaan hevonen ajettiin.
Matti nousi ensimäisenä reestä ja sanoi:
— Kovasti jo minua janottaa. Tahtoisin saada jotain kurkkuuni. Eikös lähdetä, miehet, yhdessä jonnekin katselemaan klaseja, vieläkö ne ovat entisen näköisiä?
Tämä puheen kuuli lähellä oleva isäntä, jonka Matti tunsi naapuripitäjän miehiksi. Kun tämä oli Mattia kätellyt, niin Matti kutsui hänetkin yhteen joukkoon. Silloin isäntä sanoi:
— Ei nyt mistään saa miestä väkevämpää, sillä kuvernööri on käskenyt panemaan kaikki kapakat markkinoiden ajaksi kiinni.
Hetkisen oli Matti aivan vaiti, tyrmistyneenä, niinkuin puulla olisi päähän lyöty. Mutta sitten kipinöivä kiukku puhkesi hänestä esiin ja hän huusi:
— Se on ilmeistä ja julkeata vääryyttä! Tässä minä olen ihan sitä varten ja sen tähden saanut paljon kärsiä, ja kun kaupunkiin tulen, niin pannaan kaupat kiinni. Se sellainen on niin hävytöntä, että minä en osaa sanoakaan. Mikä se kruunu ja kuvernööri on, kun tahtoo viattomilta ihmisiltä ottaa heidän ilonsa pois? Ja millä oikeudella? Eikö mies saa silloin juoda, kun hän sitä tahtoo? Olemmeko me mitään kakaroita, joille määrä-aikana annetaan tutti suuhun?
Hän oli niin vihoissaan, että hänen muuten kankea kielensä oikein ravasi.
— Onko nyt maailman loppu tullut, onko taivaan portit pantu reekeliin? Pirutko täällä saavat määrätä, pirut ja kruunun kateelliset herrat? Ja että ihmiset sellaisia määräyksiä kuulevat. Muuttaa minä tahtoisin tällä hetkellä kaikki, muuttaa siihen entiseen uskoon. Markkinat ja ilman viinaa! Onko kukaan sellaista kuullut? Mitä minun isänikin sanoo, kun hänet kerran taivaassa tapaan ja hän kysyy, mitä Tampereen markkinoille kuuluu, ja minun täytyy sanoa, että niillä ei saa juoda edes yhtä pisaraa? Häpeää hän, joka oli tuima mies ja aina markkinoilta tuli niin iloisena miehenä, että koko talo sai totella häntä.
Janne koetti lohduttaa Mattia. Mutta tämä lykkäsi hänet syrjään, istui reen reunalle ja sanoi surkealla äänellä:
— Ottavatko ne riivatut ihmisen elämästä sitten kaiken pois? Onko nyt tullut hallituksen muutos ja herrojen ylivalta? Kuinka minä olin tästä päivästä iloinnut, ja kuinka minua on surkeasti petetty! Minun sydämeni on kovasti murheellinen. Eikä sitten ole edes ketään, jolle minä voisin suruani valittaa. Minä olen ihan yksinäni maailmassa. Pääni on niin paksuna kuin olisin viikon humalassa ollut. Näin on minulle suruja valmistettu ja kaikki ilot otettu pois Jos minä muistaisin mitä salmin veisaaja sanoo surusta ja murheesta, niin minä sanoisin samalla tapaa.
Hän nousi ja alkoi astella kadulle päin. Janne riensi jälestä ja kysyi:
— Minne sinä menet?
— Lapsiani minä menen katsomaan, vastasi Matti.
Surun tuimana hetkenä muisti hän äkkiä, että hänellä oli poika ja tyttö, isän näköinen Mikko ja äidin kuvallinen Hilja. Niitä hän meni etsimään.
Kun hän tuli siihen taloon, jossa hänen lapsensa asuivat, otettiin isä suurella ilolla vastaan, jos siksi voi sitä sanoa, että kättä paiskattiin ja kysyttiin mitä kuului. Yhdessä he sitten istuivat, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Matti oli hyvin juhlallisella tuulella. Hän oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa ja hän suurella ilolla jo tuumiskeli sitäkin, kuinka hän kotia tullessaan saa sanoa Miinalle olleensa nauttimatta pisaraakaan väkeviä ja sen kautta ainaiseksi voi pestä pois nuo menneen ajan häpeät.
Ylänen sinne tuli häntä etsimään. Noin salavihkaa hän mainitsi Matille, että hän oli löytänyt paikan, jossa kissan maitoa tarjottiin. Kaikki Matin kauniit ajatukset olivat samassa pyyhkäistyt mielestä. Hän meni kiireimmän kautta Yläsen seurassa.
Mutta rahoja, niitä oli ensiksi saatava. Kovan etsimisen jälkeen he saivat Jannen käsiinsä.
— Kai sinä muistat, mitä lupasit minulle? sanoi Matti. Annahan minulle nyt rahaa.
— Tuossa on sinulle kymppi, sanoi Janne ja kaivoi lompakostaan setelin.
— Etkö sinä enempää anna? sanoi Matti. Mihinkäs tällä pääsee?
— Kyllä se sinulle riittää, sanoi Janne.
— Mutta onhan toisillekin tarjottava. Eihän minun, rikkaan talon isännän, sovi yksinäni olla.
— En minä voi enempää antaa.
— Kuulehan nyt, Janne, vakuutteli Matti. Sinulla on niin kovasti jalo luonto ja suuri sydän, ihan sinä olet kuin patriarkka meidän kylässä. Kuinka sinä voisit minulta kieltää?
Kiitos vaikutti Jannen mieleen, ja hän antoi toisen setelin.
— Kiitos kaunis, sanoi Matti. Mutta olisit samalla antanut hiukkasen enemmän.
— En minä voi.
— Annahan nyt kuitenkin, kyllä sinä voit.
— Minulla ei ole, johan minä sanoin.
— On sinulla, kun oikein katsot lompakkoosi, sanoi Matti. Auta nyt minua tämä kerta. Kyllä minä sen sitten sinulle moninkertaisesti korvaan. Kuka meitä siellä meidän pitäjässä auttaisi, ellet sinä sitä tee? Sinä olet siellä aivan kuin kuningas. Kumoon kaikki menisi, jos sinä lähtisit pois.
— Sinä koetat houkutella minulta tuollaisilla puheilla, sanoi Janne.
— Minä en sano yhtään mitään muuta kuin sen, mitä ajattelen, vakuutti Matti. Kuningas sinä olet. Niin juuri, kuningas. Sen on niin moni jo ennen minua sanonut. Antaisit nyt, kun sinulla kuitenkin on rahaa.
Janne antoi vielä kerran setelin, ja Matti läksi Yläsen seurassa.
Kyttälän puolella, kosken rannalla, oli pieni talo, jonka oli vuokrannut muuan maalari, Yläsen hyvä ystävä. Täällä Matti nyt alkoi nauttia elämän märästä ihanuudesta. Juomaa oli runsaasti, ja maksukin oli kohtuullinen.
Ilta jo kurkisti ikkunoista sisään, kun Matti kesken kaikkea muisti lapsiaan. Hän nousi paikaltaan ja tahtoi lähteä.
— Minne isäntä nyt menee? kysyi Ylänen.
— Minä menen kaupungille.
— Isäntä ei nyt mene, vaan jää tänne, kun kerran on päästy kauniiseen alkuun.
— Minä sanon, että minä menen, ja silloin minä menen. Se meidän muija sanoo aina, etten minä rakasta lapsiani. Se on hävytön vale. Minä rakastan niitä niin, että en osaa edes sanoakaan. Ja nyt minä menen niiden luo.
Turhaan Ylänen koetti pidättää Mattia. Kun tämä kerran oli päättänyt mennä, niin hän sen tekikin.
Ovella Ylänen huusi:
— Mutta palaahan isäntä maksamaan, mitä on nauttinut?
— Minä en vielä eläissäni ole jättänyt mitään maksamatta, sanoi
Matti vihaisesti ja meni.
Ulkoilma vaikutti virkistävästi hänen humalaiseen päähänsä. Torin poikki mennessään tuli Janne häntä vastaan ja kysyi:
— Missä sinä olet ollut kaiken päivää?
— Olenhan ollut eräässä paikassa, vastasi Matti. Tietäisipä se meidän ämmä, niin kyllä se sanoisi yhtä ja toista taas. Mutta ei se elävä tiedä, ei yhtään mitään. Itkee siellä kotona minun tautiani. Se tekee sen paatuneelle sisulle niin erinomaisen hyvää.
— Minne sinä olet menossa? kysyi Janne.
— Niitä lapsiahan minä olin menossa katsomaan, vastasi Matti.
— Kävele sitten vähän aikaa minun kanssani, että viinan henki ennättää haihtua suusta.
Matti katsoi Janneen ja löi häntä olalle sanoen:
— Sinä olet hyvä mies, Janne, ja sinulla on kovasti hieno luonto. Kryytimaassa sinun pitäisi asua ja katsella kukkasia, niin sinä olet hieno.
— Ei puhuta nyt siitä, vaan katsellaan markkinoita.
Yhdessä he sitten läksivät kävelemään markkinoille päin. Tultuaan sille puolelle, jossa hevosia myytiin, näki Matti Aakustin.
— Joko hevosesi on mennyt kaupaksi? kysyi hän.
— Ei ole. Tarjoavat niin kovasti vähän, vastasi Aakusti.
— Paljonkos sinä pyydät?
— Neljäsataa minä pyydän.
— Se on hyvä hinta.
— Mutta on hevonenkin hyvä.
— Katsotaanhan, sanoi Matti ja aikoi mennä hevosta tarkastamaan.
Janne pidätteli häntä.
— Mitä sinä sinne nyt menet? sanoi hän. Ei nyt ole mikään sopiva aika sinulle mennä hevosta katsomaan.
— Luuletko sinä, etten minä hevosen päälle ymmärrä. Vaikka minä olisin niin humalassa, että silmät olisivat harmaina, niin hevoskaupassa ei minua kukaan petä, ei, jumaliste, petäkään.
Jannen estelyistä huolimatta meni Matti, joka oli täyden itsepäisyyden vallassa, tarkastamaan Aakustin hevosta. Kun hän oli tutkinut hevosen joka puolelta, sanoi hän:
— Kyllä sinä pyydät viisikymmentä markkaa liian paljon.
— En minä sitä muille sillä hinnalla myisi, sanoi Aakusti, mutta jos isäntä sen ottaa, niin tiedän, että sillä on hyvä olla. Minä olen tästä hevosesta kovasti paljon pitänyt, kun olen sen alusta alkaen saanut totuttaa.
Matin humalaiset silmät katsoivat liikutuksen kyynelten niissä välkkyessä Aakustiin.
— Sinä olet hyvä mies, kun hevosia rakastat, sanoi hän. Ovat ne minullekin kalleinta maan päällä. Minä ostan hevosesi.
Hän kääntyi Janneen päin sanoen:
— Annahan tänne kolmesataaviisikymmentä markkaa minulle. Minä tahdon saada hevosen, jolla ajan kotia. Ei Syrjälän isännän sovi tulla markkinoilta lainahevosella. Älä siinä venkastele, anna rahat pois. Kyllä minä kotona aina hevoskaupoistani vastaan.
Matti oli niin käskevä, että Janne sanaakaan sanomatta kaivoi lompakkonsa esiin ja antoi rahat.
Matti maksoi rahat Aakustille, nousi rekeen ja läksi ajamaan.
— Hevosella tällainen poika lapsiaan menee katsomaan, huusi hän ja ajoi hyvää vauhtia loitos Jannen näkyvistä.
Kun Matti oli tullut poikansa ja tyttärensä luo, ihmetteli hän sitä, että nämät olivat kotona.
— Mitäs te kotona olette, ettekä markkinoilla? sanoi hän.
— Olimmehan me, isä, vastasi Hilja. Mutta millä me olisimme mitään ostaneet?
— Eikö teillä ole rahaa? sanoi Matti. Se teidän äitinne on sellainen kitsas ämmä. Ei edes markkinarahoja anna lapsilleen. Mutta minä annan.
Hän kaivoi taskustaan esiin ne setelit, jotka hän ryyppäämistä varten oli saanut Jannelta.
— Tuossa on, ottakaa ne, sanoi hän. Täytyyhän Syrjälän lasten markkinoilta saada ostaa, mitä mieli tekee.
Nähdessään lastensa ilon tuli Matti liikutetuksi. Huoneessa oleva kuumuus oli nostanut humalan höyryt jälleen hänen päähänsä. Silmät alkoivat miehen päässä sirrittää ja pää meni kallelleen hänen katsellessaan lapsiaan.
— Niin, niin, kyllä te olette minun lapsiani, sanoi hän. Ainakin sinusta, Mikko, minä tiedän varmasti, että sinä olet minun poikani, niin sinä olet minun näköisenikin. Sinusta, Hilja, en minä ole aivan varma, sillä Janne oli siihen aikaan usein meillä, kun sinä tulit maailmaan. Mutta mitä siitä, niin minä teitä rakastan, että annan teille kaikki tyyni, mitä minulla on, kun äiti vaan on mennyt toiseen maailmaan.
Kun lapset huomasivat isän tulevan hellälle tuulelle, alkoivat he puhua markkinoille-menosta. Pian olivat he pihalla ja Matti vei heidät reessään torille. Itse hän läksi ajamaan sillan toiselle puolelle Yläsen seuraan.
* * * * *
Ilta oli jo pitkälle kulunut ja yö aivan pimeä, kun Janne herätettiin siinä talossa, jonne hän oli ottanut kortteeria. Ylänen oli tullut häntä hakemaan.
— Kauppias tulisi sinne toiselle puolelle.
— Mikä on hätänä?
— Matti isäntä tahtoo nähdä teitä. Janne kiroili hetkisen itsekseen ja läksi.
Kun he sillan toiselle puolelle tulivat, niin he näkivät kadulla
Aakustin, joka piteli hevosta.
Nähdessään Jannen ja Yläsen tuli hän heidän luokseen ja sanoi:
— Missähän se meidän isäntä on, kun on päästänyt hevosen karkaamaan? Satuin kävelemään täällä päin ja näin hevosen kulkevan yksinään kadulla.
— Kyllä minä tiedän, missä se mies on, sanoi Ylänen. Me olemme juuri menossa hänen luokseen.
Yhdessä he sitten menivät siihen taloon, jossa Matti oli löytänyt itselleen ryyppypaikan. Huone oli aivan täynnä tupakansauhua, jonka läpi heikkona tuikkuna näkyi yksinäinen lamppu. Huoneessa vallitsi suuri rähinä, sillä kaikki miehet olivat humalassa ja jokainen tahtoi melkein väkipakolla saada äänensä kuulumaan toisten äänten yli.
Kun Matti näki Jannen, aikoi hän mennä häntä vastaan, mutta jalat eivät enää ottaneet kantaakseen, mies putosi takaisin tuolille istumaan.
— Tulehan tänne, hantelsmanni, meidän seuraamme, sanoi hän. Täällä on iloinen saki koolla ja juomaa on niin, että ei tiedä, millä sen saisi loppumaan.
— Mitä varten sinä lähetit minua hakemaan? kysyi Janne.
— Minä tahdoin nähdä sinun naamasi, vastasi Matti. Täällä on niin paljon toisen pitäjän miehiä, että tuli jo ikävä omiensakin joukkoon. Istu ja iloitse meidän kanssamme!
— Minä en jouda iloitsemaan, minä tahdon mennä maata, vastasi Janne.
— Haudassa me makaamme, täällä me iloitsemme ja valvomme, vastasi Matti. Lasi kädessä, niinkuin uskonlamppu, tahdon minä ottaa kuoleman vastaan ja sanoa: skoolis pruuri!
— Minä en jää tällaiseen syntiseen seuraan, sanoi Janne ja loi ankaran katseen ympärilleen.
— Olet sinä jo ennestäänkin syntiä tehnyt, sanoi Matti. Tee yksintein enemmän, niin sittenhän kaikki pannaan siihen suureen lopputiliin.
Janne katsoi parhaimmaksi olla keskustelematta tällaisten ihmisten kanssa. Hän meni jo ovea kohden, kun Matti huusi:
— Älähän mene, Janne! Sinä lupasit minun muijalleni, että hoidat minun tautiani. Se on nyt juuri pahimmillaan. Jos sinä minut jätät, niin millä sinä silloin itsesi korjaat Miinan edessä? Niin, mies, ajattelehan asiaa. Minulla ei ole yhtään rahaa, ja senvuoksi sinä saat jäädä tänne siksi, kunnes olemme juoneet minkä vatsa vetää.
— Minne sinä onneton olet jo kaiken sen rahan pannut, jonka minulta sait? Eikö se riitä?
— Lapsilleni minä sen annoin, sillä minä ajattelen aina heitä rakkaudella. Minulla ei ole niin killinkiäkään, ja jollet sinä minulle anna, niin saavat viedä minut poliisin huostaan. Katsohan, niin sitä käy, kun olet minut ottanut huomaasi. Mitäs sinä nyt sanot?
Janne oikein vimmastui. Hän avasi jo suunsa pitääkseen oikean kiivaan nuhdesaarnan, mutta Matti ennätti ennen häntä:
— Juo nyt sinäkin, Janne, kyllä ryyppy aina vanhallepojalle hyvää tekee.
Eihän Janne voinut mitään muuta tehdä kuin jäädä, sillä pelottavana ajatuksena tuli hänelle mieleen Miina ja hänen kiukkuiset tapansa.
Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta ankaria nuhteita Matille. Ensiksi hän otti tuon karanneen hevosen kysymyksen alaiseksi. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun Matti kutsui Aakustin luokseen:
— Tule tänne, Aakusti, jotta minä siunaisin sinua!
Kun Aakusti seisoi hänen edessään, katseli Matti liikutettuna häneen ja sanoi:
— Sinä olet kunnon poika, Aakusti, ja hyvä muija sinulla on. Olisi minustakin tullut kunnon mies, jos minulla ei olisi ollut sellaista monikulmaista tahkoa sieluani hiomassa kuin tuo minun Miinani on. Kunnon poika sinä olet. Minä en ole antanut sinulle vielä mitään häälahjaa, minä muistan, etten ole antanut.
— Enhän minä ole mitään isännältä odottanutkaan, vastasi Aakusti.
— Tietysti et ole, sillä ethän sinä ole minun hyvää sydäntäni tuntenut. Mutta nyt minä annan. Kun sinä olet tuon hevosen saanut kiinni, niin saat sen pitääkin omanasi.
Aakusti katsoi kauan pitkään Mattiin.
— Mutta enhän minä sitä voi ottaa vastaan, kun isäntä sen osti minulta.
— Minä ostin, ja mitä minä ostin, sen minä saan antaa pois, silloin kun itse niin tahdon.
— Mutta…
— Mitä sinä siinä muttailet! Hevonen on sinun ja sillä hyvä. Aja kotiasi ja sano vaimollesi terveisiä minulta. Sano oikein sydämellisiä, sillä sydän minullakin on, vaikka ei sitä jokainen usko.
Aakusti ei osannut sanoa mitään, hän puristi vain Matin kättä. Kauaa ei Aakusti malttanut viipyä tillikassa, hän hiipi pihalle, nousi rekeen ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Mielensä oli niin keväisen leiskahteleva, hän lauleli koko matkan, ja kun pitkälle kankaalle tultiin, niin hän puheli hevoselleen, kertoi Matista ja kertoi pojastaan, joka keväällä oli tuleva maailmaan.
Mutta kapakassa istuivat miehet lasiensa ääressä.
— Niin sitä elämä on meillä suruton kuin kananpojalla, sanoi Matti.
Ei muuta kuin olla lellotetaan tässä.
— Mutta muistahan Miinaa, mitä hän sanoo, lausui Janne, jota alkoi kauhistuttaa se metakka, jonka hän tiesi Miinan panevan toimeen, kun he saapuvat kodin nurkkiin.
— Ei puhuta Miinasta, ei mistään piinasta, sanoi Matti. Kun sekin aika tulee, niin se tulee. Ja kun se tulee, niin tahdon ajatella, että minäkin olen kristitty ihminen, jonka on elämässä kärsittävä koettelemuksensa, jotta voiton palmu hänelle lopulta annettaisiin käteen.
— Mutta millä sinä selität tämän viipymisesi? sanoi Janne.
— Kyllä tauti kaiken selittää, vakuutti Matti. Sano sinä hänelle, että minä olen ollut niin lähellä kuolemaa, että ei ollut elämän ja kuoleman välillä muuta kuin silakan nahka. Jollei Miina usko, niin lyököön, kyllä minä vastaan otan, olen minä ennenkin ottanut. Muistelenpa silloin, kun kovin kipu tulee, tätäkin ihanaa hetkeä tässä huoneessa. Kerran sitä naineillakin miehillä on atventtinsa, se on nyt minulla, älä sinä sitä häiritse, vaan veisaa hoosiannaa minun kanssani.
Ja Matti hyppäsi seisaalleen ja sanoi Yläselle:
— Kuule sinä maalari, annahan ääntä tulla huuliesi raosta ja vihellä iloinen polska minulle, niin näytän, kuinka kepeät kintut minulla vielä on.
Ja Yläsen vihellellessä tanssi Matti yksinään permannolla polskaa.
Kun hän siitä hengästyneenä vaipui tuolille taas, sanoi hän:
— Olisi se ihanaa elämää, jos saisi aina ja alati olla vanhapoika. Jahka se minun poikani tulee maisteriksi, niin käsken minä sitä miettimään, miten maailma lisääntyisi ilman naisväkeä. Ja kun hän sen on keksinyt, niin silloin me nuijimme kaikki ämmät kuoliaiksi. Ja Miinan minä lyön ihan ensimäiseksi ja lyönkin niin liiskaksi, että ei ole jälellä muuta kuin märkä pläntti. Ja kun minä sitten hänen kanssaan keskustelen, niin kyllä minä uskon, että Miina puhuu ihan toista kieltä kuin tähän asti ja sanoo: Ole sinä herra ja isäntä talossa, sillä sinä sen olet ansainnut. Niin sitä käy.
Janne koetti selittää Matille, että kaikki se oli mahdotonta, että maailman järjestys oli sellainen, että siinä naisia tarvittiin. Mutta Matti väitti kiivaasti, että hän poikansa avulla muuttaa koko järjestyksen ihan toiseksi.
* * * * *
Kun Topias aamulla majatalossa heräsi, etsi hän isäntäänsä. Johan oli ajateltava kotimatkaakin, eikä hän sille mitenkään yksinään voinut lähteä. Klinkkustiinan Vihtorin seurassa oli Topias viettänyt iltaa, ja olivat he moneen kertaan vannoneet toisilleen pysyväistä ystävyyttä elämän kaikissa vaiheissa. Lopulla oli Vihtori ollut niin liikutettu, että oli kertonut Topiakselle heilastaankin, ja todistaakseen suurta ystävyyttään hän tarjosi sitä Topiakselle. Tämä epäsi, mutta Vihtori tarjosi yhä, ja tässä jalossa väittelyssä oli kulunut suurin osa iltaa.
Päätä porotti ja kävellessä ruumista toisinaan pahasti hieputti, mutta Topias ei siitä välittänyt, hän tahtoi löytää isäntänsä.
Torilla kulkiessaan hän sattui tapaamaan Pauliinan, joka heti ensi työkseen huusi Topiakselle reestään:
— Missä kauppias on?
— Jossain hän kai on, vastasi Topias. Häntähän minäkin tässä etsin.
Kun Pauliina oli siunailunsa lopettanut ja päättänyt markkinoiden suurten viettelysten maalailun, niin he läksivät yhdessä ajaen etsimään Jannea. Kyseltyään kaikilta, jotka suinkin tunsivat, joutuivat he lopulta Kyttälän puolelle. Siellä he ajelivat toista katua ylös, toista alas.
Erään talon kohdalle tullessaan kuuli Pauliina laulua.
— Se on Jannen ääni! huusi hän.
— En minä ole isäntäni kuullut laulavan koskaan, sanoi Topias, mutta tutulta tuo ääni minustakin tuntuu.
Samassa kiepsahti Pauliina jo taloon. Hän ryntäsi aivan kuin haukka keskelle parvea.
Ennenkuin kukaan humalan höyryjen keskellä oli päässyt asioista ja tapauksista oikein selville, oli Pauliina jo siepannut Jannesta kiinni ja vienyt matkaansa.
— Se oli sen tuleva vaimo, sanoi vihdoin Matti, eli, oikeammin sanoen, väkinäinen morsian. Sinne se Jannen nyt vei. Mutta mitä me sitä suremme, meillä on hänen rahansa, ja maailman märkää hyvyyttä on tässä talossa runsaasti. Juokaa, pojat, juokaa! Kerran ne markkinatkin ovat, ja kerran mieskin saa iloita!
Kun Topias näki Pauliinan tuovan Jannea ja huomasi, miten isäntänsä tuupattiin rekeen, niin hän väistyi syrjään. Suu auki hän katseli, kuinka Pauliina tarttui ohjaksiin ja läksi ajamaan saaliinensa pois.
— Siinä meidän kylässä on tavattoman topakkaa naisväkeä! sanoi hän viimein.
Hänen mietteensä keskeytyivät, kun tillikassa olevat miehet ilmestyivät kadulle katsomaan, minne Janne oli kadonnut.
— Minne kauppias meni? kysyi Ylänen.
— Sinne, minne vietiin, vastasi Topias. Miehet eivät sanoneet sanaakaan, he katselivat vain toisiinsa ja palasivat jatkamaan ryyppäämistään. Kun Topiaksella ei tällä tavoin ollut isäntää, jota hänen olisi täytynyt odotella, seurasi hän miehiä.
KOLMASTOISTA LUKU
Topias oli ohjaksissa, Klinkkustiinan Vihtori makasi retkallaan reessä, Matti istui hänen vieressään. Höllällä roikkuivat ohjakset, harvalleen asteli Jannen valakka, pysähtyi toisinaan, ihmetteli itsekin omaa laiskuuttaan, nykäisi sitten rekeä ja juosta lönkytti pikkuisen matkaa, pysähtyäkseen taas.
Miehet eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Jokaisen päätä porotti kovasti, ajatukset olivat mustanharmaita, silmät koettivat löytää jotain varmaa kiinnikekohtaa, mutta turhaan.
Kun valakka eräässä ahteessa seisahtui kovin pitkäksi aikaa, niin Topias sivalsi sitä ohjaksien perillä. Valakka lähti heti niin tuimaa vauhtia menemään, että Matti sai ajatuksensa liikkeelle.
— Älä lyö, mies, hevosta sillä lailla, sanoi hän. Luontokappale hevonenkin on.
— Pitäähän sitä eteenpäin päästä, sanoi Topias.
— Mikäs kiire meillä on, sanoi Matti. Kyllä me aina ajoissa ennätämme kotia. Ei pidetä suotta mitään kiirettä, ei pidetä. Kun ei hätäillä, niin ennätetään hiukan ajatella.
— Mitäs ajattelemista tässä enää olisi, vastasi Topias. Tulemme kotia ja isäntä ottaa emännältä selkäänsä. Siinä kaikki.
— Älä puhu mies sillä tavalla, vaikka ajattelisitkin. Anna minun toivoa, että kaikki päättyy suloiseen rauhaan ja sovintoon. Älkäämme kiusatko ajatusparkaa sellaisilla kauhistuksilla, ei se kestä sitä, ei totisesti kestäkään, se menee ihan sekaisin.
— Ei suinkaan isäntä tässä osaa iloisestikaan ajatella, sanoi Topias.
— Niin, niin, mistä sitä iloakaan niin ylenpalttisesti riittäisi tässä maailmassa, vastasi Matti. Toisinaan ollaan ylhäällä ilon kultaisilla kukkuloilla ja katsellaan alas murheen laaksoon ja hengitetään vapaasti, toisinaan taas saadaan rämpiä surun suuressa suossa. Ja kuinka me siellä saammekaan rämpiä! Oletko sinä, nuori mies, koskaan ajatellutkaan, mitä sellainen rämpiminen on, kuinka se kysyy voimia? Suo lyllyy ja jalka painuu ihan haaroja myöten, vedä se sitten siitä ylös, jos jaksat, ja kun olet päässyt pari askelta, niin sama temppu taas on edessä toisella koivella. Alas omaan kurjuuteensa siinä saa katsella, ei ylös taivaan sinisiin liepeisiin, ei kuumaan auringon kiekkoon, ei pyöreänä mollottavaan kuuhun. Ei mitään kaunista nää, ei muuta kuin suota siellä ja vetelää täällä ja itsensä sen keskellä kuraisena surun mudasta ja märkänä ahdistuksen vedestä. Ja mieli on niin monenkarvainen, että ei sellaista väriä ole maailmassa missään muualla.
— Ei isäntä suotta ajattele sellaista, sanoi Topias. Odotetaan, odotetaan, niin kyllä kaikki hyvin käy odottavalle. Sellaisellehan autuudenkin portti avataan.
— Älä puhu autuuden portista, älä puhu, sanoi Matti. Kyllä minä tiedän, mikä portti tässä meidän edessämme kohta on, helvetin kuuma rautaveräjä. Niin minä olen kuin menossa viimeiselle tuomiolle ja odotan, että minulle sanotaan: Matti Matinpoika Syrjälä, katsotaanhan nyt sinun tiliäsi! Ja siinä saa istua kuulemaan omaa tuomiotaan, eikä ole edes enkeleitä lautamiehinä, ei muita kuin kaiken kokoisia perkeleitä. Ja tuomarin istuimella istuu Miina, istuu ja muljottaa minuun ja sanoo, niin, kyllä minä tiedän, mitä hän sanoo, minä olen jo niin tottunut hänen puheisiinsa. Kyllähän minä kuulisin vaikka mitä, jos tietäisin, että se sitten siihen loppuu, vaikka selkäsauna tulisikin kaiken päätökseksi, mutta minä niin hyvin tiedän, että tämän reisun jälkeen olen tuomittu elämään ihan kuin paavin vallan alla, iankaikkisessa pannassa. Minun mieleni on niin kovasti murheellinen, ja minä toivoisin, että olisin kuollut jo kymmenenvuotiaana poikaretkaleena. Silloin Miina itkisi minun haudallani, itkisi ja halailisi minun molempia lapsiani ja muistelisi minua sellaisella kaipauksella, että oikein lystikseen makaisi arkussa.
Ei Topias oikein ymmärtänyt, millä tavoin Matilla olisi vaimo ja kaksi lasta, jos hän kymmenen vuotiaana olisi joutunut hautaan. Mutta hänenkin päänsä oli niin raskas, että hän ei jaksanut ajatella ajatusta loppuun asti.
— Mutta hullusti sinunkin käy, kun kotiasi tulet, sanoi Matti. Mitä luulet isäntäsi sanovan siitä, että sinä tällä tavalla olet viipynyt kokonaisen viikon kaupunginmatkalla sen jälkeen, kun hän meni pois.
— Kyllä minä aina itseni selvitän, vastasi Topias. Kauppias on ollut Pauliinan pauloissa ja kiittää onneaan, jos on vähällä päässyt siitä. Ei hän silloin ajattele minua. Ja täytyykös minun sanoa, missä olen aikani viettänyt? Sanon vain, että odotin häntä, ja kun ei häntä kuulunut, niin läksin pois.
— Etkö sinä, hyvä Topias, voisi yksintein sanoa, että minäkin odotin Jannea, että juuri sen odottamisen tähden jäimme niin kovin pitkäksi aikaa kaupunkiin? Kun sinä kerran valehtelet, niin valehtele yksintein hiukan enemmänkin, ei siitä hätää.
— En minä valetta ole koskaan pelännyt, vastasi Topias, anteeksihan se kuitenkin kerran saadaan, kun oikein väkevästi sitä katuu. Ja kai valheitaan aina silloin katuu, kun kiinni joutuu. Mutta minä tiedän, että emäntä ei usko minun puheitani. Kyllä se vaimo teidät tuntee niin hyvin, että arvaa, missä viipymisen syy on. Ja millä minä selittäisin sen suolenne solmun?
— Vastaa, että tohtori veti sen suoraan. Kyllä Miina uskoo vaikka mitä, kun puhutaan tohtorista. Tee nyt, hyvä mies, kaikki voitavasi, jotta minä tästä pelastun. En minä ole huono mies, kyllä minä sen sinulle runsaasti maksan kerran.
— En minä maksua ajattele, vastasi Topias, omaa nahkaani minä ajattelen. Mitäs sitten, jos minä joudunkin kiinni? Kyllä se teidän muijanne miehensä henkeä säästää, mutta minun hengelleni ei hän panisi yhtään mitään painoa, möykyttäisi sen häthätää irti ruumiistani.
Vähän aikaa olivat miehet taas vaiti. Matti sai uuden ajatuksen.
— Sanotaan, että Ylänen vietteli meidät. Kyllä Miina uskoo mitä pahaa tahansa siitä miehestä. Sanotaan, että se mies juotti meille sellaista juomaa, että me menimme tainnoksiin ja makasimme aivan kuin kuolleina kokonaisen viikon.
— Kyllä emäntä ymmärtää, mitä Ylänen meille on juottanut, vastasi
Topias. Ja jos sanomme maanneemme kokonaisen viikon tainnoksissa
Yläsen ropista, niin silloin vasta teidän talossanne nousee sellainen
melske, että seinähirret punoittavat.
— Lyö sitten minua nuijalla päähän, huudahti Matti surkeasti, pistä minuun viisi kuusi haavaa, niin kyllä silloin kaikki käy hyvin. Ei se meidän muija mitään niin kunnialla katsele kuin tautia, ja totta kai siinä jo on kylliksi, kun on viisi haavaa ja vielä nuijalla möykytetty.
— En minä sellaiseen leikkiin mene, sanoi Topias. Sattuu isäntä vielä siinä leikissä kuolemaan.
— No sitten ovat kaikki perkeleet vaimoineen ja lapsineen karanneet helvetistä, koska tällaista saattaa tapahtua!
Matti oli aivan epätoivoinen. Hän huusi ja kiroili niin, että
Klinkkustiinan Vihtori heräsi.
— Isäntä taitaa pitää jotain ryyppyrukousta, sanoi hän, koska niin kovasti huutelee suuria herroja luokseen siunaamaan.
— Jollei tämä kirottu maailma ole perkeleitten valtakunta, niin sitten minä en ymmärrä enää yhtään mitään, sanoi Matti.
— Sitä se onkin, ainakin Suomenmaa, vastasi Vihtori. Kuunnelkaahan isäntä, kun minä kerron, millä tapaa se tuli sellaiseksi.
— Niin, kerro, kerro sinä, nuori mies, juttuja, kerro oikein paljon, sanoi Matti, muuten menee tässä pääni ihan sekaisin.
— Siihen aikaan, kun jumala ajatteli laittaa maailmaa, niin oli kaiken ylitse virtaamassa, loiskumassa ja pauhaamassa yksi suuri ja ääretön meri. Sillä merellä ei ollut yhtään rantaa.
— Totta kai sillä jossain ranta oli, sanoi Matti. Jollei juuri aivan heti näkyvissä, niin ainakin sitten, kun oli laivalla ajanut oikein hyvää kyytiä.
— Ei yhtään rantaa, sanon minä, ei yhtään rantaa! Tämän meren keskellä oli kultainen pylväs ja sen päässä istui jumala ja katseli kuvaansa vedessä. Ja kun hän kuvaansa oikein oli tirkistellyt, niin hän huomasi, että se olikin paholainen. Silloin jumala sanoi: nouse ylös. Ja kuva tuli ylös. Jumala sanoi silloin paholaiselle: Mitä me tässä nyt tekisimme? Rakentakaamme rajat tämän meren ympärille.
— Enkö minä sitä sanonut, että kaikella on rajansa, vakuutti Matti.
No, kuinka ne sitten rakensivat niitä rajoja?
— Paholainen meni meren pohjaan ja toi sieltä suussaan multaa, ja siitä sitten laitettiin rajat. Kun paholainen viimeisen kerran tuli, niin ei hän antanutkaan kaikkea pois, vaan jätti pienen palan multaa suunsa pieleen. Mutta multa alkoi oikein kovasti polttaa suuta. Piru koetti kestää, mutta parkaisi viimein pahasti. Eikä siinä mikään muu auttanut, kuin että jumala pisti sormensa pirun suuhun ja otti tuon palan pois. Siitä palasta jumala sitten loi Suomenmaan, ja senvuoksi suomalainen vieläkin janoissaan huutaa pirua minkä ehtii ja ennättää.
— Juttu on hyvä, mutta vale se on, sanoi Matti. Minä uskon, että me miehet olemme tehdyt jostain muusta mullasta kuin naiset. Ne saavat olla kyllä tuota pirun tekoa, mutta miehistä minä ajattelen ihan toisella tapaa.
— Olisipa se teidän pitäjän kauppias nyt täällä, niin kylläpä hän sanoisi mitä nainen on, vastasi Vihtori. Siellä Tampereella hän puhui niin kauniisti niistä, että minä en tahtonut uskoa ennen naista nähneenikään.
— Kyllä Janne puhua osaa, vastasi Matti, mutta mitä hän ajattelee, taitaa olla aivan toista. Ei kai hän miksikään enkeliksi ja taivaasta alas lasketuksi kukkaseksi Pauliinaa mainitse, joka otti hänet niskasta kiinni sellaisella voimalla, että minuakin hirvitti. Ja kun minä sen sanon, niin on se jotain, sillä minä olen totta totisesti saanut naisen puolelta ottaa vastaan yhtä ja toista kohtelua, koska minulle on annettu sellainen aviosiippa, että sillä on pureva kieli ja kiukkuiset kynnet ja ääni kirkas kuin tuomiopasuunassa. Jos minä saisin tämän maailman uudestaan järjestää, niin kyllä minä siitä naiset pois kuskaisin. Me miehet siellä pitäisimme hauskaa, olisimme vapaita ja tekisimme työtä omaksi iloksemme ja aina työmme lomassa katselisimme nousevaa vesaa.
— Mitä vesaa? kysyi Vihtori.
— Niitä poikia, joita meillä olisi, vastasi Matti. Poikia minä tahtoisinkin oikein paljon, sellaisia jykeviä tanttaroita, että ei niitä millään kumoonkaan saisi.
— Mutta millä ihmeen keinolla te niitä saisitte, kun meillä ei olisi vaimoja? kysyi Vihtori.
— Jaa, sitä minä en tiedä, vastasi Matti, mutta kai ne kasvaisivat hyvän ja pahan tiedon puussa, Sinäkin olet naimaton, Vihtori, sinä et tiedä, mitä poika on.
— Kyllä minä tiedän, vastasi Vihtori. Isäni sanoo aina, että poika on hänelle annettu kiusankappaleeksi.
— Samaa minäkin sinusta olisin sanonut, jos sinä olisit ollut minun poikani, sanoi Matti. Mutta minulla onkin aivan toista maata, minulla. Minun poikani lukee maisteriksi, ja hänestä tulee niin viisas, että Jannekin ihmeekseen kuuntelee. Janne osaa hiukan ruotsia, sen minä tiedän, ja sitä hän puhuu aina silloin, kun hän koettaa olla hieno ja nolata minua, mutta minun poikani osaa nyt jo ranskat ja rookit. Niin, sellainen poika minulla on. Jollei minulla olisi sellaista vaimoa kuin se minun Miinani on, niin kyllä minä laittaisin niin paljon poikia itselleni, että tämä pitäjä tulisi viisautta ihan täyteen. Kas ei minulla missään ahkeruutta puutu, sen minä sanon. Ja poikani minä ruokkisinkin niin, että joka kerta, kun aterialta pääsisivät, pitäisi ryökäistä. Ja sellaisia ne olisivat, että rikun päällä niitä voisi jumalalle tarjota.
— No, mitäs jumala niillä isännän pojilla tekisi, kysyi Vihtori, kun niitä niin sille tarjottaisiin?
— Taivaallisen sotajoukon kenraaleja niistä tehtäisiin, sillä sisua minun pojillani on aina. Ne tulevat siinä asiassa isäänsä.
Näin puhellen he saapuivat kestikievariin. Kun he ajoivat pihamaalle hevostaan lepuuttamaan ja saamaan jotain haukattavaa, niin suuri oli heidän hämmästyksensä nähdessään talon ovelle ilmestyvän Jannen!
— Mistä te tulette? kysyi hän.
— Tampereen markkinoilta me tulemme, vastasi Matti. Mutta kuinka sinä olet täällä? Ja missä on Pauliina?
— Älä puhu siitä naisesta minulle sanaakaan enää! huusi Janne.
— Taisi kauppias saada siitä emännästä väkinäisen morsiamen, sanoi
Vihtori.
Janne oikein ponnahti kuullessaan nämä sanat. Hänen ääneensä tuli kimeä sointu, silmät säkenöivät ja nyrkissä oleva käsi takoi ilmaa.
— Minä en ole mikään morsioitu mies, enkä olekkaan, sanoi hän. Jollei minun pääni olisi siellä Tampereella ollut niin kovasti raskas, niin ei hän olisi minua silloin valtaansa saanut. Olipa sekin menoa! Häpeätänihän minä kerron, mutta kerron sen teille opiksi ja neuvoksi.
Janne seisoi pihalla ja puhui. Miehet kuuntelivat niin tarkkaavina, että eivät muistaneet reestä noustakaan, vaan siinä istua kököttivät ja antoivat Jannen suuren suuttumuksen lainehtia korviinsa.
— Ei pahantekijääkään viedä linnaan sillä tapaa kuin minua roikotettiin. Sillä naisella on sellaiset voimat, että oikein hirvittää. Enhän minä kaupungissa tahtonut vastakynttä vetää, sillä olisipa silloin kasaantunut ympärillemme liian suuri joukko kansaa katsomaan meidän rakkautemme karusellia, mutta kun oli päästy asumusten toiselle puolelle, niin silloin minä aloin vetää vastakynttä. Ei karhukaan leiki sen kamalammin, kuin tämä minun kanssani mekasti. Minä hyppäsin reestä pois, mutta heti otti tämä nainen minua niskasta kiinni ja veti takaisin rekeen. Siinä hän pani minut selälleni maata ja istui minun mahani, minun ruumiini kukkaisen päälle. Tämä kuuluu teistä julmalta, mutta se on ihan totta. Arvaattehan, miltä se tuntuu, kun nainen istuu miehen juomia täynnä olevan vatsan päällä!
— Minä sen ymmärrän, minä sen ymmärrän, jatka vaan! sanoi Matti.
— Minä jo luulin viimeisen hetkeni tulleen ja ajattelin rakkaudella kaikkia teitä ja vihalla Paukkua. Kun siinä aloin pahasti ähkyä, niin päästi Pauliina minut vapaaksi. Karkuun minä olisin mennyt, mutta olin niin kovasti heikko, että en päässyt minnekään.
— Kuinka tämä julma leikki sitten loppunsa sai? sanoi Matti, sillä loppunut se on, koska olet tässä meidän edessämme.
— Poikkesimme erääseen taloon, jossa Pauliinalla oli sukulaisia. Ei hän siellä minua kehdannut tyyrätä, vaan olipa päinvastoin minulle niin makea, että ihmettelin minäkin, saatikka sitten talonväki, joka heti alkoi luulla, että me olimme olleet markkinoilla kihloja ostamassa. Kun siinä kahvia illan hämärässä juotiin, niin livahdin pihalle. Minä olin päättänyt, että nyt sitä mennään vaikka minne, kun vain päästään pakoon. Pihalla juoksin kiireimmän kautta talliin ja sieltä parvelle kapusin.
— Aijai, kyllä meillä miehillä sentään on kova elämä, sanoi Matti, kun näin saamme naisen edessä paeta. Maailmanloppua tämä tällainen ihan varmasti tietää, sillä onko koskaan kuultu ennen, että mies ei olisi se, joka sanoo, kuinka naisen on oltava ja millä varpaalla seisottava.
— Maailmanloppua minäkin ajattelin, sanoi Janne, kun siellä parvella vilussa värisin, ja olisin toivonut, että se olisi tapahtunut tulen kautta. Ajatelkaahan, hyvä miehet, leikkiä vanhoilla päivillään kuurupiiloista! Pian alkoi kuulua metakkaa kartanolta. Pauliinan ääni siellä ylinnä kuului, muut siinä olivat soittamassa peräsoittoa hänen sanoilleen. Pauliina komensi miehen katsomaan, olinko minä mennyt maantielle. Pian mies palasi ja sanoi, ettei siellä ketään näkynyt. Silloin alkoi etsiminen talon nurkista. Kaivosta he ensin etsivät. Luulivat kai, että minä olin ollut hengenheikko ja olin sinne upottanut itseni keskellä kylmää ilmaa. Ja sitten alkoi haku oikein miehissä. Ei kuurupiiloisilla viimeistä piiloon jäänyttä siten etsitä kuin minua etsittiin. Henkeäni minä pidätin ja, jotta minua ei saataisi kiinni, kaivoin itseni aivan syvälle heiniin. Kun olin sinne päässyt, niin kuulin, miten Pauliina tuli parvelle. Jo minä ajattelin, että nyt se tulee ja vie minut, vie ihan elävältä vihkivuoteeseen. Mutta sattuipa muija siinä pimeässä rämpiessään sille kohdalle, josta heiniä hevosille annetaan, ja putosi jumalattomalla rymäkällä talliin. Olisin nauranut, jos olisin uskaltanut.
— Ja sitten vielä sanotaan, että mies se on, joka naisen kihlaa, sanoi Matti.
— Kuinka sitten kävi? Kuoliko emäntä siihen lankeemukseen? kysyi
Topias.
— Ei se sellainen kuole, vastasi Janne. Nousi ylös ja kiroili. Minä kuulin kaikki hänen sanansa. Ja sen minä sanon, että ilkeiltä kaikuvat naisen suussa miehen voimasanat, kovin ilkeiltä. Ja sitten hän paasasi oikein kuin pappi sinä pyhänä, jolloin seurakunnan pahimmat rentut ovat ilmoittaneet menevänsä ehtoolliselle. Kun minun olemuksestani ei oltu jätetty enää mitään kohtaan, joka ei tullut puhumisen esineeksi, eikä kunniastani palaakaan ollut enää elämäni verhona, niin sanoi hän jäävänsä pihamaalle vaikka koko viikoksi odottamaan, kunnes minä nälkäisenä tulen esille.
— On sillä vaimolla sisua, on totisesti, sanoi Vihtori.
— Ja se riivattu piti, mitä oli luvannutkin, sanoi Janne. Reessään hän istui pihamaalla koko yön moninkertaisiin vällyihin kiedottuna. Kovin murheelliselta tuntui minun mielessäni, kun ajattelin, että ruokaakaan en saisi pitkään aikaan. Ja ryypyt alkoivat niin vimmatusti minua hiukaista. Uneen minä viimein vaivuin ja silloin näin koko ajan suolakaloja ja vettä edessäni, mutta ei annettu niitä minulle, ei annettu. Kaunis tyttö vain seisoi ja piteli silakkaa hännästä silmieni edessä. Ajatelkaahan, miehet, mitä se tahtoo sanoa, kun sisukset ovat ihan kipeinä ja sellaista katselee! Tulihan siitä aamu. Seinän raoista minä näin, miten tuo nainen yhä reessä vahtasi ja aina vähän väliä kävi jaloittelemassa. Siihen rekeen hän antoi kantaa itselleen kaikenlaista hyvää kahvin ja syötävän muodossa. Tuli siitä ilta lopulta, ja ämmän tuli uni. Kun minä kuulin ensimäisen kuorsauksen, niin minun sieluni oikein suli. En minä luule kilvoituksen kestettyäni ja päästyäni taivaan niitylle kukkasten ja ruusujen päälle kävelemään iloitsevani niin suuressa määrässä enkelien harppujen helinästä kuin tuosta pienestä porinasta, joka kuului reestä. Mutta en minä vielä tohtinut mennä pois, en tohtinut, sillä kuorsaaminen oli vielä alullaan, sillä ei ollut sitä varmaa nuottia. Tulihan sekin kerran. Kun hän alkoi pihistä yhä tiuhempaan ja lopulta ikäänkuin tukehtui, niin tiesin minä, että nyt sitä ollaan kohta oikein kaukana unen mailla. Sitten hän päästi kovan korahduksen, paukahti niinkuin käypä sahtitynnyri, jonka prunttu on huonosti pantu kiinni. Siitä hän sitten alkoi hiljaisen ravaamisen. Milloin hänen äänensä pyrki saavuttamaan unen korkeat kukkulat, milloin laahasi pitkin syviä rotkoja. Tätä minä piilopaikastani kuuntelin. Kun hämärä tuli, niin kiipesin alas ja astelin hiljaa pihamaalta pois. En minä tohtinut mennä kotia päin, sillä silloin olisi tuo vaimo minut saanut kiinni, vaan astelin kaupunkia kohden. Ja tähän taloon minä jäin teitä odottamaan päästäkseni omalla hevosellani kotia. Mutta mitä te siinä reessä istutte ja minua kylmässä puhutatte? Eikö teillä ole yhtään ymmärrystä siitä, että minä olen vanha mies, ja että minun ei sovi tällä tavoin lakitta ja turkitta seisoskella ulkona? Miehet nousivat reestä, hevonen vietiin talteen ja miehet astuivat kestikievariin. Siellä he kamarissa sitten puristelivat jälleennäkemisen suuressa ilossa toistensa käsiä.
— Mutta missä te olette näin kauan viipyneet? kysyi Janne. Niin minä olen täällä odotellut teitä kuin nousevaa aurinkoa.
— Kaupungissa me olimme ja sinua odottelimme, vastasi Matti. Kun aika sitten tuli pitkäksi, niin lähdimme matkalle.
— Me ajattelimme, että ei mies silloin hukassa ole, kun on naisen matkassa, sanoi Topias.
— Terveitä näytätte olevan kaikki tyyni, sanoi Janne, ei siis ole tullut mitään vahinkoa.
— Mistähän se nyt niin lyhyellä ajalla olisi ennättänyt tulla! vastasi Matti. Vähällä kuitenkin oli, ettei henkeni mennyt. Läksin hullu saunaan kesken kaikkea. Siellä kaikki se, mikä kurkusta oli mennyt alas, ja jonka jo luulin tehneen tehtävänsä, nousikin päähän, ja siellä minä sitten makasin saunan lauteilla ja pirut vastanvarsilla minua löylyttivät. Ellei Vihtori olisi kaatanut päälleni kokonaista sangollista kylmää vettä, niin makaisin minä kai oikein jäykkänä. Kun minä sieltä pääsin, niin alotimme taas ryyppäämisen uudella voimalla. Kaikki sinun rahasi ovat menneet kurkustamme alas, ei ole jäänyt niin pientä penniäkään taskuumme.
— Etkö sinä vähemmällä voinut elää! huusi Janne. Sillä tavoin tuhlasit suuret summat, jotka kuitenkin kerran happamella sydämellä saat takaisin maksaa.
— Maksanhan minä, maksanhan minä, sanoi Matti. Mutta anna nyt minun pitää se kaunis ajatus, joka minulla oli Tampereella-olosta, äläkä tule tuolla tavoin minua ahdistamaan. Niin kaunista minulla oli, eikä minulla ole muuta surua ollut kuin se, että en tullut tangoksi. Minä en tiedä, mikä vika minuun on tullut, mutta minä en tullut tangoksi, en vaikka kuinka ankarasti olisin koettanut juoda.
— Älkäämme nyt puhuko siitä, sanoi Janne, vaan ajatelkaamme, millä tavoin me kotia tulemme.
— Hevosella kai, vastasi Matti.
— Niin kai, mutta oletko ajatellut, mikä meitä siellä odottaa? sanoi
Janne.
— Totta kai minä sitä olen ajatellut, mutta olen myöskin tuumaillut, että mikä on tullakseen, se tulee, vaikka kuinka koettaisi estää, sanoi Matti ja huokasi syvään.
— Hjaa, minä ajattelen suurella murheella sinun paluutasi, sanoi
Janne. Mutta ota vastaan tyynesti kaikki.
— Älä minun puolestani murehdi, vastasi Matti. Sinunhan tässä pahemmin käy.
— Kuinka minun pahemmin kävisi kuin sinun?
— Sinähän minun holhoojani olet. Minä olen heikko ihminen, ei syy ole minussa, joka lankeen, vaan sinussa, joka minua huonosti talutit.
Janne hyppäsi Matin eteen seisomaan.
— Puhutko sinä mies sitä, mitä ajattelet, vai mitä tämä on?
— Totta tämä on, ihan totta, sanoi Matti. Sinä lupasit minua hoivata. Jos minä olen eksynyt, niin on syy sinun, ei minun. Sinä saat vastata Miinalle. Minua hän lyö, mutta sinua hän haukkuu.
— Ja sinä luulet, että minä siihen suostun?
— Ei sitä kysytä, suostuuko vai ei, kun laki ja korkea oikeus niin käskee, sanoi Matti. Ja Miina on nyt se oikeus, joka sinua vaatii tilille.
— Älä jankkaa yhtä päätä tuota Miinaasi! huusi Janne. Jollet yksinäsi pääse vaimostasi selville, niin ole sitten pääsemättä. Kiemurtele siinä kuin mato ongenkoukussa.
Janne käveli kädet selän takana permannolla. Hän tunsi taas sanan voiman käyttämisen hetken tulleen. Hän kakisteli hetkisen kurkkuaan, loi mulkoilevan katseen kestikievarin kattoon, jonne sadevesi oli valkoiseen kattopaperiin muodostanut kaikenlaisia ruskeita kuvioita.
— Tuommoinen kuin tuo kattokin on ihmisen elämä, sanoi hän.
Miehet loivat katseensa ylös, ja Matti pani aivan huomaamattaan kätensä ristiin.
— Niin, sellainen on ihmisen elämä, jatkoi Janne. Jos meidän täällä-olomme katto on huono, päreet mädäntyneet, niin vesi pääsee pilaamaan kaiken. Ensin se tippuu ja sitten se lorisee. Kyllähän sammaleet, joita me olemme ylisille lämmön suojaksi panneet, itseensä imevät osan eivätkä päästä vahingollista vettä sen pitemmälle; niin käy, jos me pieniä hairahduksia teemme, ne hukkuvat, eikä niistä jälkeäkään näy. Mutta toisin on, jos olemuksemme katossa on liian suuret reijät, silloin ei mikään vettä estä, vaan alas se tuppaa, ja pian nähdään katossa tuollaisia ruskeita länttejä. Niin on ihmisen mainekin. Siihen tulee kaikenlaisia pilkkuja, joita on vaikea saada pois. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Minä kysyn, mitä tulee meidän silloin tehdä?
Janne loi kysyvän katseen kuulijoihinsa. Kun ei kukaan vastannut mitään, niin hän jatkoi:
— Meidän tulee panna toimeen suuri korjaus. Uusia päreitä on hankittava ja ne lujasti naulattava kattoon voimallisen päätöksen nauloilla. Silloin ei sade enää pääse valumaan alas. Mutta vielä ei ole sillä poistettu katossa olevia rumia kuvia. Mitä tulee meidän silloin tehdä? Maalata tulee meidän kaikki uudestaan, maalata oikein paksulla maalilla. Ja, kun sen olemme tehneet, niin kaikki on taas hyvässä kunnossa. Näin opettaa tämäkin katto meille, miten meidän on tehtävä.
Janne käveli mietteissään permannolla ja nautti siitä suuresta vaitiolosta, jonka hänen sanansa olivat saaneet aikaan.
Matti istui kauan liikkumattomana. Vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:
— Se Ylänenkin jäi sinne Tampereelle. Kyllä se mies on aika retku, mutta ammatissaan se on taitava. Se maalasi meidän katon kerran, ja se oli…
Kiukkuisena kääntyi Janne Mattiin päin ja huusi kimeällä äänellä:
— Mitä tekemistä Yläsellä on tämän asian kanssa? Sinun talosi katon hän voi maalata valkoiseksi, mutta sinun sielusi suurta likapilkkua ei hän millään maalilla osaa peittää. Toisia voimia siihen tarvitaan. Sinä onneton ihminen, onko sinulla enää ollenkaan järki kunnossa, vai onko se viinassa liotettu?
Matti katsoi hyvin nöyränä maahan eikä sanonut sanaakaan. Janne käveli hetkisen permannolla, pysähtyi sitten Matin eteen ja sanoi:
— Että me kaikki olemme sellaiseen pulaan joutuneet, että emme uskalla omaan kyläämme pää pystyssä tulla, se on kokonaan sinun syysi. Tässä me taas näemme sen suuren totuuden, että yksi paha voi pahentaa enemmän kuin yksi hyvä voi korjata. Ja kuinka hyvä, kuinka auttavainen minä olenkaan ollut teitä kaikkia kohtaan! Jollei oma kiitos haisisi kovin pahalta, niin minä sanoisin monta totuuden sanaa siitä, mitä minä olen.
Matti nousi ja katsoi hyvin laupiaasti Janneen.
— Huonohan minä olen, sanoi hän, mutta älä hyvä mies nyt jätä meitä pulaan, vaan tule auttamaan. Mitä me tässä enää kekastelemme ja riitelemme, mennään kotiin ja otetaan vastaan kaikki, mitä meille korkeimman tahdosta on säädetty. Minuun on tullut nyt niin kovin laupias mielenlaatu. Kyllä minä nyt olen valmis vaikka mihin. Sinä puhuit niin kovasti koreasti tuosta pärekaton panemisesta. Jos sinulla on päreitä, niin korjaa minunkin elämäni rakennus. Kyllä minä sitten sen moninkertaisesti muistan.
Janne loi katseensa taas kattoon, huokasi syvään ja tarttui Matin käteen:
— Minnekähän te joutuisittekaan, ellei minua olisi olemassa? Älkäämme väistäkö sitä, mikä tuleman pitää. Niin sitä maailman historia opettaa, että vasta taistelukentällä suuret sankarit ovat löytäneet ne keinot, joilla kaikki on voittoon johdatettu. Taistelu odottaa meitä, menkäämme uljaasti siihen.
Sen enempää puhumatta menivät miehet pihalle, nousivat rekeen ja lähtivät ajamaan kotikyläänsä kohden.
NELJÄSTOISTA LUKU
Päivä jo hämärti, kun miehet saapuivat kotikylänsä nurkkiin. Klinkkustiinan Vihtori oli jo aikaisemmin hypännyt reestä pois ja lähtenyt astelemaan omille asuntomailleen.
Janne aikoi kyyditä Matin kotiaan, mutta tämä rukoili oikein kauniisti, että Janne ei nyt veisi häntä kotiin, vaan päästäisi nukkumaan Jannen luo vielä siksi yötä.
— Aamulla ihminen aina on uljaampi ja mieli on rohkeampi, sanoi hän.
Eihän Jannella ollut sydäntä kieltää Matilta tätä viimeistä palvelusta, ja niin he kaikin kolmisin, Matti, Janne ja Topias, ajoivat Jannen kotia kohden.
Kun Hilma kuuli tuttujen kulkusten kilinän, riensi hän heti pihalle vastaan.
— Herra jestas kuitenkin! huusi hän. Siinähän se kauppias nyt viimeinkin on. Minä olen täällä jo itkenyt kauppiasta kuolleeksi.
— Ei pidä itkeä tarpeettomia asioita, sanoi Janne. Eihän Tampereen markkinat ole mikään murhapaikka.
— Ja siinähän on Syrjälänkin isäntä ja ihka elävänä! huudahti Hilma. Ja kuinka emäntä on odottanut isäntää, on ollut täälläkin kysymässä. Ensin hän itki ihan niinkuin kaikki reijät olisi olleet auki, mutta sitten, kun Peltolan emäntä palasi sieltä markkinoilta, on tullut toinen ääni kelloon. Hän kävi toistamiseen täällä kysymässä kauppiasta ja uhkasi vääntää kauppiaan niskat viiteen mutkaan. Mutta silloin minä sanoin, että on minullakin osuutta kauppiaaseen ja että minä panen siihen tenän, enkä anna vääntää hänen niskojaan nurin. Niin minä sanoin.
Matti huokasi syvään. Pää kallellaan hän asteli tupaan.
— Mitä ne kaikki ihmiset minusta nyt min tahtovat? sanoi Janne kiukuissaan. Eikö tässä saa enää olla markkinoillakaan silloin kun haluttaa?
— Ja sitten kävi Peltolan emäntä täällä, jatkoi Hilma.
— Mitäs hän haki? kysyi Janne.
— Kauppiasta tietysti, vastasi Hilma. Ensin hän kiroili, kun kuuli, että kauppias ei ollutkaan vielä palannut. Sitä riivaa ihan vissisti jokin, niin kiukkuinen hän oli. Ja kun hän oli aikansa kiroillut, niin hän itki. Hän pelkäsi, että kauppias oli lopettanut päivänsä. Kyllä minä vakuutin, että ei meidän kauppias sellaista joudu tekemään, sillä on niin paljon hommattavaa vielä maailmassa.
— Se oli oikein vastattu, sanoi Janne. Hyvä on, että sinä, Hilma, puolustat minun kunniaani.
— Ja sitten hän meni. Kun minä näin hänen toisen kerran tulevan, niin panin oven eteen kangen ja puhelin avaimen reijästä hänen kanssaan. Minä en sellaista ihmistä päästä sisään, joka puhuu niin pahaa kauppiaasta.
— Kai hän silloin meni kotiaan?
— Mitä vielä! Syrjälään hän on mennyt, ja siellä ne molemmat naiset nyt odottavat.
— Minä en sano muuta kuin: kohtalo, kohtalo! sanoi Janne.
Hän käski Hilmaa menemään kyökkiin ja valmistamaan heille ruokaa.
Kun Janne tuli tupaan, oli siellä Matti jo itseään pesän edessä lämmittelemässä.
— Kuulehan, Matti, sanoi Janne. Siellä sinun talossasi on nyt koolla oikea armeija. Siellä on Pauliinakin.
— Kuinkas me sitten sinne enää tohdimmekaan mennä? Minä karkaan jonnekin, menen vaikka Tammelaan, siellä on Torron suuren suon takana rauhallinen paikka.
— Ottakaamme itsellemme röyhkeyden kilpi ja sanan miekka, niin kyllä voitamme, sanoi Janne.
— Mistähän minä sen röyhkeyden ottaisin, kun minun luontoni on niin kovasti lempeä. Ja onhan sanakin minun suussani niin kovasti lujassa, että vasta viinalla irroitettuna pääsee esille. Kyllä nyt taisi tulla meille kummallekin sellainen elämä eteen, että helvetissä ei ole sen kirjavampaa.
Hilma pisti päänsä oven raosta sisään ja sanoi:
— Täällä on kyökissä Lahdenperän Eevastiina. Kuuluu olevan asiaa isännälle.
— Mitä ne naiset kaikki nyt yhdellä liudalla meidän perästämme juoksevat, sanoi Matti. Joko hänkin tahtoo minua tilille vaatia?
Samassa tuli Eevastiina sisään. Niiattuaan syvään hän kätteli kauppiasta ja isäntää.
— Minä olin kylällä asioilla ja silloin kuulin, että kauppias oli yhdessä isännän kanssa tullut tänne. Minä ajoin silloin kiireimmän kautta tänne, ja juoksihan se varsakin ihan kuin olisi arvannut, mitä asiaa minulla oli.
— No nyt on kaikki päässyt irti, jos jo hevosetkin minua hakevat, sanoi Matti. Mitä, herran nimessä, minulla on tekemistä teidän varsojenne kanssa?
— Kiittämässähän me olemme, sanoi Eevastiina. Kun isäntä on ollut niin kovasti hyvä meidän Aakustille siellä markkinoilla, niin tulimme sanomaan kiitoksemme.
Vasta nyt muisti Matti, mitä hän oli tehnyt Aakustille.
— No, no, häälahjanhan minä ainoastaan annoin.
— Mutta niin suuren. Meidän Aakusti oli ihan sekaisin ilosta kotia tullessaan. Ja kyllä Emmakin oli. Olemmehan me kaikin käyneet isäntää hakemassa, mutta kun ei ole ollut kotona. Kun minä nyt satuin tietämään, että isäntä on tullut, niin kävin senvuoksi sanomaan, että niin hyvää miestä ei ole toista kuin Syrjälän isäntä.
— Niin sitä Eevastiina sanoo ja sellaiseksi minut monet huomaavat, sen minä tiedän. Mutta mitä hyötyä siitä on minulle? Nyt minä tässä odottelen pelolla ja vavistuksella sitä hetkeä, jona uskallan mennä kotia.
— Kyllä siellä todellakin taidetaan lämpöisellä mielellä isäntää odotella, sanoi Eevastiina ja hymähti.
Matti katseli terävästi Eevastiinaan hetkisen.
— Kun minä muistelen, millainen Eevastiinakin oli nuorena, sanoi Matti, niin kummastelen minä, millä keinoin teidänkin miehenne ylivallan sai.
— Eihän siihen mitään keinoa tarvittu, vastasi Eevastiina. Hän otti vallan ja sillä hyvä.
— Otti ja otti, hyvähän niin on sanoa. Mutta mistä saa sen uskalluksen?
— Omasta luonnosta se kai esille tulee, en minä muuta tiedä, vastasi
Eevastiina.
— Ei Eevastiina yhtään hullummin puhu, sanoi Janne. Kyllä tuossa puheessa on paljon perää. Rohkeutta ja uskallusta maailmassa tarvitaan.
Eevastiina katsoi hymyillen molempiin miehiin, pyyhkäisi kädellään polveaan ja sanoi:
— Eiköhän jokainen nainen mielellään tottele miestä, jos mies vaan osaa oikealla tavalla käskeä. Niin minä olen tuumaillut, kun olen elämää silmällä pitänyt. Ellei minun mieheni olisi minua osannut pitää kurissa, niin mitä minä hänestä olisin välittänytkään. Ja tietäähän sitä, että kyllä komentavassakin miehessä aina hellä paikka on sielun peräkamarissa. Ja kun sinne sitten kerran pääsee, niin sitä iloisempi on. Kun minä katsellen sitä meidän nuorta paria, niin huomaan, että sama juttu siinäkin on. Aakusti pitää kyllä toisinaan sellaista komentoa, että pois tieltä, mutta niin se on taas herkkä sille Emmalleen, kun on saanut aikansa rymytä. Mutta eihän Emma Aakustia rakastaisi, ellei saisi toisinaan pelätäkin.
— Mihinkä kaikkeen Eevastiina tällä puheellansa tahtoo oikeastaan tulla? kysyi Matti. Pitäisikö minun ruveta sitä meidän muijaa pitämään kovissa kourissa? Ei siitä taitaisi mitään tulla. Kyllä se ämmä on jo niin parkittu pahuudessa, että ei sitä kukaan jaksaisi kylliksi kauaa enää komentaa. Ei jaksaisi, eikä pääsisi edes alkuunkaan. Onhan se niin mahtavakin kuin Tampereen raatikammarin uuni, että sitä katsellessakin jo hirvittää miestä.
Mutta Janne oli tämän aikana jo saanut uuden ajatuksen, jonka hän tahtoi heti toteuttaa.
— Eevastiinan puheissa piilee järki ja suuri viisaus, vaikka sinä, Matti, et sitä huomaa, sanoi Janne. Kun entisellä käytökselläsi et kuitenkaan saa osaksesi mitään muuta kuin haukkumisia ja pahaa elämää, niin miksi et yrittäisi kerran sinäkin olla tuima ja tuittuinen?
— Joko nyt sinäkin minua yllytät luvattomiin töihin, sanoi Matti. Älkää, herran nimessä, puhuko minulle sellaista! Minä tiedän, mitä Miina on, sillä minä olen jo niin monta vuotta ollut sen naisen kanssa naimisissa. Te olette olleet hänen tuttaviaan, minä olen hänen miehensä. Te ette tunne häntä, mutta minä tunnen. Jos minä menen kotia, ja sen minä tiedän kerran kuitenkin tekeväni, niin kyllä minä muutaman päivän perästä istun peräkamarissa ja luen Jeremiaan valitusvirsiä. Se onkin ainoa paikka raamatusta, jonka minä kohta osaan ulkoa.
— Älä sinä siinä nyt puhu tyhmyyksiä, sanoi Janne, vaan anna meidän selittää sinulle. Katsohan nyt, Matti, kun sinä kuitenkin saat kovan kohtelun osaksesi, niin miksi et silloin yhtä hyvin käyttäisi hyväksesi kaikkea sitä, mitä tässä sinulle neuvotaan? Ota kerran tuima muoto päällesi ja puhu Miinalle suoraa kieltä. Sano, että sinä olet isäntä talossa ja että sinulla on täysi oikeus tehdä niin kuin parhaaksi näet.
— Oletko sinä koskaan katsonut Miinaan silloin, kun kiukku on hänessä saanut vallan? sanoi Matti. Sen silmät, herra varjelkoon, millaiset silmät sillä on! Kun minä vain katson niihin, niin tunnen, miten polvet menevät koukkuun ja miten sydän alkaa jumalattomasti pompottaa.
— Älä katso häneen! sanoi Janne. Pane silmäsi kiinni ja puhu sitten.
— Ja mitä minä puhun, kun Miina kuitenkin koko ajan puhuu? Hän on tottunut sellaiseen.
— Puhu sinäkin, sanoi Janne. Puhu niin kauan, että hän paljaasta ihmetyksestä rupeaa kuuntelemaan.
— Mutta mitä minä sanon? Jos sinä sen tiedät, niin selitä minulle.
— Ajattele kaikkea sitä, mitä olet tähän asti saanut kärsiä.
— Jaa-ah, jos minä sitä ajattelen, niin totisesti riittää minulla kyllä puhumista, sillä niin on tämä minun elämäni ollut kuin kirpun pakoa nokkelan naisen hyppysien tieltä. Milloin on sieluni saanut tehdä sellaisia hyppyjä, että on oikein huimannut, milloin olen koettanut piilotella kaiken taakse, joka rakoon ja koloon. Mutta aina on tuo nainen lopulta sittenkin saanut minut kiinni. Ja jos minä olisin huono mies, mutta totisesti, sitä minä en ole, hyvä mies minä olen! Ja tahtoisinpa nähdä sen isännän, joka tässä pitäjässä tekee talonsa puolesta enemmän työtä kuin mitä minä teen. Mutta onko se auttanut, onko se auttanut? Minä viivyn hiukan markkinoilla, ja heti olen sellaisen pelon vallassa, että oikein!
— Älä siinä nyt ruikuta aivan kuin olisit pikku poika, joka on housunsa repinyt eikä uskalla mennä kotia, sanoi Janne tiukasti. Me olemme neuvoneet sinulle keinon, jonka avulla voit pulastasi päästä. Noudata sitä. Kuuntele tarkkaavasti nyt, kuinka me sinulle panemme valmiit sanat suuhun.
Hymy leikki niin ihmeellisen kauniisti Eevastiinan suupielissä, kun hän näki Matin surkeana istuvan tuolillaan ja Jannen sääret hajallaan ja innostuksen tulen leimutessa silmistä seisovan keskellä permantoa.
— Paina nyt visusti mieleesi se opetus, joka sinulle täällä annetaan, sanoi Janne. Astu uljaasti Miinan eteen, vailla pelkoa ja vapistusta, naulaa silmäsi häneen ja huuda: Pidä suusi kiinni, ämmä! Luuletko, että sinä tässä talossa olet se, joka kaiken määräät?
— En minä koskaan noin pitkälle pääse, ruikutti Matti. Sitä ennen on jo Miina lyönyt minua keskelle suuta.
— Ei Miina lyö, jos rohkeasti alat. Korota äänesi niin korkealle kuin suinkin on mahdollista ja läimäytä totuus hänelle ihan keskelle naamaa. Sano: Mies on talon kunnia, mutta siitä sinä et ole yhtään välittänyt. Sinä olet tehnyt minut naurun alaiseksi, niin, sitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt tulee toinen ääni tähän taloon.
— Aijai, sanoi Matti, kuinka tuo kuuluu kauniilta, kun vaan sellainen olisi mahdollista.
— Kaikki on maailmassa mahdollista, kun ihminen hommaa oikealla tavalla, sanoi Janne.