— Jatka, rakas Janne, jatka. Sinun sanasi ovat ihanaa palsamia minun sielulleni. Mitä minä sitten sanon Miinalle?
— Sinä lyöt nyrkkisi pöytään ja karjaiset! Ja jollei tästä tule sellainen meno taloon kuin minä tahdon, niin heitän minä joka sorkan pellolle. Kokoa sitten pihamaalta kinttujasi, jos ne kaikki löydät.
Matti ihan innostui ja huusi:
— Niin, kokoa sitten pihamaalta kinttujasi, jos ne sitten enää sieltä löydätkään, sillä minä heitän ne niin jumalattoman kauas, että ei näy muuta kuin pieni varjo vaan, kun ne mennä huristavat.
Kauan aikaa Janne Matille tällä tavoin selitteli kotiripityksen suurta salaisuutta, ja niin vakuuttavasti hän sen teki, että Matissa heräsi rohkeus ja hän viimein sanoi:
— Mitä me tässä suotta viivyttelemme? Mennään kotia ja pannaan puhdistus toimeen!
— Se on oikein ja uljaasti ajateltu! sanoi Janne.
Hän huusi kyökkiin:
— Topias, mene valjastamaan meidän valakka!
— Minne sitä vielä nyt niin iltahämyssä mennään? kysyi Topias.
— Syrjälän isäntä lähtee kotiaan, vastasi Janne.
— Niin, minä menen kotia ja panen siellä toimeen yhtä ja toista, vakuutti Matti.
— Jollei kauppias minua ihan välttämättömästi tarvitse, niin kyllä minä pysyisin siitä yhdestä ja toisesta mielelläni loitolla, sanoi Topias.
— Jää sinä tänne, jos sinua pelottaa, sanoi Matti. Tässä on joukko, joka ei tällä hetkellä mitään pelkää. Me menemme vaikka helvetin emämuoria vastaan.
Ja kääntyen toisten puoleen sanoi Matti:
— Kyllä se miehellinen rohkeus sentään on ihmeellinen asia. Se panee sellaisen hyvän vieterin miehen sisälle, sellaisen, joka saattaa järjen ja kielen oikein hyrräämään. Minä en ole tähän asti oikein tietänyt, mitä minulle miehenä kuuluu, mutta nyt se on minulle alkanut selvitä. Kiitos siitä sinulle, Janne, ja kiitos teillekin, Eevastiina, joka suurella viisaudellanne ja erinomaisella ymmärryksellänne olette minua oikealle tielle holtannut.
— Kyllä tänä iltana nyt on toinen meno Syrjälässä kuin ennen, sanoi
Janne.
— Älähän sano muuta, vastasi Matti, ja hänen suunsa levisi oikein leveään hymyyn. Tänä iltana saa Miina itse kantaa meille suuhun kaadettavaa. Minä komentieraan, ja Miina juoksentelee minkä ennättää, niiaa ja tarjoo oikein eteen kaiken. Niin sitä tänä iltana vielä meidän talossa ollaan. Matti alkoi pukea turkkia ylleen.
— Eiköhän Topias jo ole saanut hevosta valjaisiin? sanoi hän. Kovasti kauan hän viivytteleekin. Eikö hän tiedä, että meillä on kova kiire päästä täältä pois. Kun minulla on oma talo, niin tahdon minä siellä yötäkin olla. En minä ole mikään kerjäläinen, joka saa toisilta yösijaa mankua.
Jo kuului kulkusten kilinää pihalta. Matti ja Janne menivät ulos, nousivat rekeen ja lähtivät ajamaan. Eevastiina päästi hevosensa irti tikapuista, joihin se oli ollut sidottu, ja läksi ajamaan jälestä.
* * * * *
Jo alkoivat Syrjälän nurkat näkyä, kun Matti tarttui ohjaksiin, joita
Janne piteli, ja sanoi:
— Eihän pidetä sentään sellaista kiirettä, annetaan hevosen hiukan huohottaa. Johan me olemme ihan lähellä.
— Mitä me tässä sillä lailla viivyttelemme? sanoi Janne. Mennään niin että hurisee pihalle, jotta Miina tietää, kuka on tulossa.
Ja Janne löi valakkaa, ja se kiisi minkä alta pääsi.
Ihan talon portin luona pidätti Matti Jannea.
— Annahan, kun minä nousen reestä jo tässä pois, sanoi hän.
— Minne sinä nyt menet? kysyi Janne.
— Tuntuu niin kovasti kummalliselta ruumiissa, vaikerteli Matti. Mitenkä lienevätkään ne kaikki kaupungin hyvyydet siellä sekaantuneet? Aja sinä edeltä pihaan ja mene taloon, kyllä minä tulen sitten perästä. Minä poikkean ensin tänne syrjään.
Matti oli jo hypännyt reestä pois ja juoksi nurkan taakse. Janne huusi hänen jälkeensä:
— Matti, Matti, älä mene!
Hän aikoi lähteä juoksemaan Matin jälestä, kun samassa talon ovelle ilmestyi kaksi naista.
Toinen oli Miina ja toinen Pauliina. He olivat kuulleet kulkusten kilinän ja tulivat katsomaan, keitä vieraita oli tulossa.
Kun Pauliina kuuli Jannen äänen, niin hän huusi:
— Se on Janne!
Samassa juoksi Miinakin reen viereen ja huusi:
— Missä on Matti?
Pauliina ryntäsi jälestä ja kiljaisi:
— Missä sinä olet näin kauan viipynyt, sinä onneton mies?
Valakka säikähti tätä melua ja läksi kiitämään eteenpäin pihan toiselle puolelle. Näin pääsi Janne ensi hädässään naisia pakoon. Pihan toisella puolella hän sitoi valakan kiinni ja asteli pää pystyssä ja suu sotaan valmiina naisia kohden.
— Älkää siinä kilpaa huutako! sanoi Janne. Menkää sisälle, niin minä kerron kaiken.
Mutta naiset eivät osanneet pitää suutaan kiinni, vaan kaiken aikaa, minkä tarvitsivat päästäkseen tupaan, he kyselivät kilpaa, Miina Matista ja Pauliina Jannesta ja hänen retkistään.
— Jollette nyt jo pidä suutanne kiinni, huusi viimein Janne, niin teen minä sen, ja silloin saatte kysyä vaikka mitä, ettekä saa yhtään mitään tietää.
Tämä uhkaus sai naiset vaikenemaan hetkiseksi.
Eevastiina oli noussut reestään, sitonut hevosensa kiinni, pannut sen eteen heiniä ja astui toisten jälestä tupaan.
— Missä on Matti? kysyi Miina heti, kun tuvan ovi oli sulkeutunut.
— Matti on kotona, vastasi Janne.
— Missä kotona?
— Täällä.
— Miksi ei hän tule sisään?
— Hänellä oli ensin muuta toimitettavaa.
— Mitä toimitettavaa hänellä oli?
— Hän meni purkamaan ensin kiukkuaan, jotta ei liian pahoja sanoja laskisi suustaan.
— Älä siinä hölise, sanoi Miina. Omaa pelkuruuttaan se mies on piilemässä. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Eihän hän ole eläissään tohtinut yhtä ainoata kovaa sanaa sanoa.
— Mutta nyt hän sanoo, vakuutti Janne. Hän on koonnut itselleen rohkeutta ja ottaa talon ohjakset käsiinsä.
— No, sellaista ihmettä ei tapahdu enää tämän maailman aikaan, sanoi Miina, että Matti mieheksi tulisi. Kyllä minä hänessä olen sitä koettanut tuoda ilmoille, mutta ei ole onnistunut. Kinnas on kinnas, ei se siitä kirveeksi muutu.
— Ei sitä niinkään varmasti tiedä, sanoi Janne. Sittenhän, Miina, saat nähdä, kun Matti tulee sisään.
Pauliina ei enää jaksanut hillitä itseään ja puhehaluaan, vaan töytäisi Jannea kylkeen ja sanoi:
— Missä ihmeessä sinä olet ollut? Mitä sinä sillä lailla karkasit?
— En minä ole karannut, sanoi Janne juhlallisesti. Minä menin silloin, kun minun oli mentävä. Ja minä pyydän kerta kaikkiaan huomauttaa Pauliinalle, että minä olen vapaa mies enkä anna vieraitten naisten tulla minun elämääni määräämään.
— Mutta kun sinä sillä lailla menet juomaan itsesi ihan sikahumalaan! sanoi Pauliina. Olithan sinä ihan hervoton silloin, kun minä sinut tillikasta otin pois.
— Pidä suusi kiinni! sanoi Janne. Mikä hervoton minä olin? Minä annoin sinun menetellä niinkuin tahdoit, jotta ei tulisi suurta häväistystä sinun osaksesi. Ajattelehan, olisiko kunniastasi ollut enää mitään jälellä, jos minä olisin huutanut poliisia ja olisin antanut sinun joutua putkaan väkivallanteosta? Pahasti sinä minua kohtelit, mutta minä kaikessa ajattelin sinun parastasi. Sellainen minä olen. Käännä silmäsi itseesi ja sano sitten, millainen sinä olet.
Pauliina jäi aivan suu ammollaan kuuntelemaan Jannea. Tämä asioiden käänne oli hänelle niin perin uusi, että hän ei osannut sanoa mitään. Tähän asti oli hän ollut ihan varmasti vakuutettu siitä, että hän kaikessa oli menetellyt niinkuin hänellä oli oikeus menetellä, ja nyt tuleekin toinen ja sanoo, että hän olikin kulkenut koko ajan vääryyden ja pahanteon polkuja. Lopulta hänen sisunsa otti oikein aika loikkauksen eteenpäin ja hän aikoi sanoa jotain, kun Janne huomasi sen ja tiuskaisi:
— Ole siinä vaiti, äläkä rupea sekoittamaan asioita!
— Mutta missä on Matti? kysyi Miina. Missä mies viipyy?
— Kyllä hänen jo pitäisi olla ennättänyt tulla, arveli Janne.
Hänessä heräsi ajatus, että Matti ehkä olikin kadottanut kaiken rohkeutensa ja nyt oli piilottautunut jonnekin, päästäkseen Miinan vihoja pakoon. Mutta ellei Matti nyt kokoa kiukkuaan ja ala käyttää sanan voimaa, sen tiesi Janne, niin eivät he molemmat koskaan enää kunnialla selviydy tästä markkinamatkasta. Matti oli saatava hinnalla millä tahansa kiukustumaan.
— Odottakaahan, kun minä menen katsomaan, minne mies on jäänyt, sanoi Janne.
Hän meni portaille ja huuteli hämärään:
— Matti hoi! Missä sinä olet? Tule tänne! Miina ja me kaikki odotamme sinua.
Hän kuunteli. Ei mistään tullut vastausta.
— Tule vain turvassa, ei täällä ole mitään hätää! huusi Janne.
Ei kuulunut hiiskaustakaan.
— Nyt se riivattu tallukka on jossain kyyryllään mieli monenkarvaisena ja miettii, millä tavoin osaisi Miinalta rukoilla kaikki anteeksi. Mutta sillä tavalla ei nyt päästä yhtään minnekään, sen minä tiedän. Vaikka hän sitten tulisi perästäpäin hulluksi, mutta kiukkuisena täytyy hänen nyt astua Miinan eteen. Jollei hän sitä tee, niin kyllä Miina siitä huolen pitää, että Matin sairausjutusta tulee iänikuinen nalkutus, ja kun minä olen siinä samassa talkkunassa ollut mukana, niin on minun kunniani mennyt. Minä vedän sen miehen vaikka korvista tupaan.
Näin päättäen lähti Janne etsimään Mattia.
Pimeässä hän huuteli, mutta mistään ei kuulunut vastausta.
— Ei suinkaan se aikansa kuluksi ole mennyt hirteen, arveli hän. Se olisi sentään niin epätoverillisesti tehty, että ei hän sitä tohtisi, sillä kyllä hän tietää, mitä minä siihen juttuun sanoisin. Ei hän toiseen taloonkaan ole uskaltanut mennä. Kyllä hän ihan varmasti on täällä. On tämäkin leikkiä! Tässä vanhoilla päivillään saa keskellä talvipimeätä leikkiä kuurupiiloisilla.
Janne huuteli Mattia ja kuunteli. Vähään aikaan ei kuulunut mitään, mutta sitten tuli jostain aivan läheltä sellaista pientä pirinää kuin kuuluu aivastuksen tuoksahduksen katketessa kesken.
— Se jeeveli on saanut nuhan! sanoi Janne. Kyllä minä sen nyt saan käsiini.
Janne riensi sinne päin, josta ääni oli tullut. Pimeässä hän näki jotain liikuskelevan karkuun. Janne ryntäsi nopeasti esiin ja tarrasi pakenijan niskaan kiinni.
— Älähän mene karkuun, huusi Janne, vaan tule tupaan, siellä sinua kovasti odotetaan!
— Rakas Janne, sinä minun nuoruuteni hempeimmän ajan leikkitoveri, minä rukoilen sinua, älä vie minua sinne, sanoi Matti. Anna minun mennä talliin tai navettaan tai sikopahnoille nukkumaan, mutta älä vie minua Miinan viereen, älä vie!
Matin äänessä oli sellainen armoa rukoileva sävy, että Jannen mieli oli jo lauhtumaisillaan ja hän olisi antanut miehen tehdä ihan niinkuin itse halusi, ellei hänen kaunis kunniansa olisi ollut vaarassa.
— Et sinä nyt pääse yhtään minnekään, sanoi Janne. Tupaan sinun täytyy tulla. Ja puhu sitten Miinalle. Minä olen häntä jo kyllä valmistellut. Ei hän kovasti kummastu, kun sinä puheesi tulvan päästät valloilleen.
— Minkätähden minua tällä tavalla vainotaan, ruikutti Matti. Antakaa minun yksinäni pitää selkäni ja saunani, Miinani ja piinani. Mitä se teihin kuuluu? Minähän sen kaiken kärsin ettekä te.
— Kyllä tämä asia muihinkin koskee, vakuutti Janne. Koko miessuvun kunnia on tässä kysymyksessä.
— Mikä miessuvun esitaistelija minä nyt sitten yhtäkkiä olen, sanoi Matti. Eihän minua tähän asti ole aina edes oikeana miehenä pidettykään. Mistä tämä suuri edesvastuu nyt tulee, joka minun selkääni sälytetään? Ja samapa se, mitä Miina miessuvusta ajattelee, hyvää tai pahaa. Hän on ottanut minut, eikä toista ota enää. Sen minä niin visusti tiedän.
— Älä siinä suotta jupata, sanoi Janne ja alkoi raahata Mattia tupaa kohden. Puhu sitten, kun sinne sisälle pääset.
Turhaan Matti rukoili. Janne piti lujasti saaliistaan kiinni ja veti häntä yhä lähemmäksi tupaa kohden. Mutta kun portaitten eteen tultiin, niin siinä Matti teki tuiman tenän, niin tuiman, että oli aivan vähällä päästä Jannen käsistä pakoon. Janne siinä melusi, ja naisväki ryntäsi tuvasta katsomaan, mikä oli hätänä.
Kun Janne näki Miinan ja Pauliinan sekä Eevastiinan heidän takanaan seisovan tuvan portailla, niin hän tuumi:
— Jollei totuudella pääse siihen, mihin tahtoo, niin pääsee kai valheella.
Ja hän huusi, minkä suinkin jaksoi:
— Älkää, herran nimessä, tulko tänne lähelle. Matti on ihan vimmoissaan. Katsokaa, hyvät ihmiset, miten hän koettaa päästä minun käsistäni pois! Sinne Miinaan se tahtoo rynnätä.
— Pois minä tahdon! huusi Matti.
— Minne pois, huusi vastaukseksi Janne. Niinkuin en äsken olisi kuullut, kuinka Miinaa sadattelit sellaisella voimalla, ettei ainoakaan vanhapoika naista sillä tavalla maalaile.
Miina huitoi Jannelle käsillään ja huusi:
— Älä päästä irti, älä päästä, Janne!
— Jollet sinä, senkin haaska, mene siitä pois, niin minä revin sinut kappaleiksi! huusi Matti Jannelle.
— Kuuletteko, vaimot siellä, kuuletteko? Noin se uhkaa!
— Kyllä minä näytän, ketä minä uhkaan, huusi Matti ja teki oikein vimmatun yrityksen päästäkseen vapaaksi.
— Herra hyvästi siunatkoon, mistä se Matti nyt niin kamalaksi on tullut! vaikerteli Miina. Älä sinä, rakas Matti, minuun vihaasi ala purkaa, enhän minä ole sanonut pahaakaan sanaa. Minä tulen tästä sinun luoksesi, niin kyllä sinä silloin…
Kun Miina sen sanoi, niin tahtoi Matti hinnasta mistä tahansa päästä kauaksi vaimostaan. Hän riuhtaisi vimmatusti ja mölisi aivan kuin teurastettavaksi vietävä raavas.
— Se tulee päälle! parkaisi Pauliina ja juoksi pakoon talon kyökkiin.
Miina ei siinä hetkessä tietänyt oikein, mitä hänen tuli tehdä, mutta kun Eevastiinakin karkasi pois, niin juoksi Miina toisten jälestä.
— Pannaan ovi hakaan, ettei pääse tänne, sanoi Eevastiina ja telkesi oven jälestään.
Mikähän veitikka Eevastiinassa oli herännyt, mutta kovin kirkkaasti kiiluivat hänen silmänsä, kun hän oven suljettuaan katsahti molempien naisten säikähdyksestä mulkoileviin silmiin.
— Onkohan se tullut hassuksi? sanoi Miina ja pani kätensä ristiin.
Voi kuitenkin tätä onnettomuuden päivää!
— Ei isäntä hassu ole, vastasi Eevastiina. Kyllä minä hänet jo kauppiaan luona näin ja huomasin, ettei se ole yhtään mitään muuta kuin kiukkua. On kai emäntä pitänyt häntä liian kovassa pinnistyksessä, koska suuttumus nyt pursuu esiin.
— Mitäs kovalla minä häntä olen pitänyt, sanoi Miina. Olen vain korjannut, kun hän on tupannut tekemään hassusti.
— Näitkös, Miina, sanoi Pauliina, kuinka kauppias taas koetti olla hyvä ja auttavainen? Kuinka hän piteli Matista kiinni, jotta ei mies päässyt tänne tekemään pahaa, ehkä murhaakin ihan tarpeettomasti. Ja niinkuin sinä Jannea olet haukkunut roistoksi!
Näin naiset puhelivat, eivätkä heidän silmänsä pitkään aikaan tahtoneet osata asettua asumaan entiseen rakoonsa, vaan töllistelivät pyöreinä ja tuijottavina. Eevastiina selitteli asiaa hiljaisella, rauhallisella äänellään. Hän maalaili Matin kiukkua niin selvästi, että lopulta Miina pani kätensä kupeelleen ja sanoi:
— On se meidän isäntä sentään sellainen mies, ettei niitä olekaan joka paikassa. Ei se vain anna itsensä kanssa tehdä samalla tapaa kuin miten sinäkin Eevastiina aikoinasi omaa miestäsi komensit. Eihän se mies ollut koskaan poissa kotoaankaan. Ei uskaltanut, kun pelkäsi sinua.
Eevastiinaa nauratti niin, että hän kääntyi oveen päin ja painoi kasvonsa siihen kiinni.
— Missä ne nyt ovat? kysyi Pauliina.
— Menevät porstuan toiselle puolelle uuteen tupaan.
— Eiköhän sen Matin mieli tulisi hyväksi, jos minä sille kahvit keittäisin? sanoi Miina.
Ja odottamatta mitään vastausta hän meni lieden luo ja alkoi virittää tulta.
Kun naiset olivat paenneet, niin Janne sanoi Matille:
— Älä siinä nyt enää riehu, kyllä se jo riittää. Akkaväki on jo peloissaan karannut tiehensä.
Matti seisoi aivan kuin herpaantuneena hetkisen paikallaan.
— Mitä sinä hassuja puhut? sanoi hän. Minne karkuun ne olisivat menneet?
— Ovathan vain menneet, kun pelkäsivät sinua. Vähään aikaan ei Matti oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mutta sitten se selvisi hänelle, ja hänen kurkustaan nousi hörinä, joka muistutti vanhan tamman hirnuntaa, siitä se sitten muuttui röhinäksi ja viimein puhkesi nauruksi.
— Janne, minun nuoruuteni ystävä, sanoi hän ja tarttui Jannen olkapäihin kiinni, sano minulle, onko se totta? Pelkääkö tuo akkaväki minua oikein todella?
— Mitäs ne muuten karkuun juoksisivat ja panisivat ovea kiinni.
— Voi kuitenkin, etten minä tätä ennen ole tietänyt, kuinka helposti saa akkaväen tottelemaan! sanoi Matti. Tässä minä nyt olen vuosikausia kitunut ja ruikutellut, kun kaikki on mennyt niin surkeasti. Eikä olisi tarvittu mitään muuta kuin kova sana, ja kaikki olisi ollut ihan toisinpäin. Kyllä ihminen näyttää viisastuvan niin kauan kuin elää.
— Tällä kertaa olemme voiton saaneet, sanoi Janne, sillä tavalla, jota sotahistoriassa sanotaan kierrokseksi. Pidä nyt huolta siitä, ettei tämä voitto sinulta mene hukkaan.
— Menköön vaikka tuhkaan, kun minulla se tieto on, että kerran ainakin Miina minua on pelännyt. Minun on mieleni nyt niin hyvä, että jos Miina olisi tässä, niin syliin minä sen ottaisin ja likistäisin oikein rajusti, ihan kuin siihen aikaan, kun minä vielä ulotuin ottamaan käsivarsillani ristiin hänen selkänsä poikitse.
Janne huusi säikähtyneenä:
— Oletko sinä ihan hassu? Jos sinä nyt hänelle olet hellä ja hyvä, niin alkaa tässä heti entinen elämä. Ja silloin saat sanoa ainiaaksi hyvästi markkinoille.
Matin naurava naama venyi totiseksi.
— Se on totta, sanoi hän. Ei tässä muu auta kuin hallita, koska kerran on joutunut kansojen hallitsijaksi. On minun kuitenkin sydämestäni Miinaa sääli.
— Ole hiljaa, sanoi Matti. Joutuuko tässä säälimään jokaista. Hyvä, kun itse pysyy pystyssä.
— Niin, ei säälitä, ei säälitä sitten, koska sinä et sitä tahdo, sanoi Matti. Annetaan oikeuden käydä armosta ja pidetään talossa komentoa.
Kädet housuntaskuissa asteli Matti tupaan, käveli huoneessa edes ja takaisin, silloin tällöin päätään heitellen ja suunsa pielestä syljeskellen.
— Mutta että kaikki palvelijat olivat jo levolla eikä kukaan ollut tätä tarkkaan näkemässä, sanoi Matti, se oli sentään ikävä asia! Olisi ollut niin hauskaa, kun olisi tiedetty, kuka on isäntä talossa.
Kauan miehet keskustelivat, ja yhä varmemmaksi tuli Matti omasta isäntäarvostaan. Mutta lepsahtipa miehen mieli jokseenkin alas, kun kuuli eteisestä tuttuja askeleitten ääniä.
— Ole nyt luja ja varma, sanoi Janne hiljaa Matille.
Matti seisoi silmät nappina päässä katsellen oveen, joka aukeni, ja josta Miina astui sisään tuoden kahvitarjotinta.
— Minä keitin kahvia, sanoi Miina niin sulavalla äänellä kuin suinkin osasi. Eiköhän se maistu näin kylmästä tultua?
Matti ei osannut sanoa mitään muuta kuin:
— Panehan tuonne pöydälle! Miina vei tarjottimen pöydälle.
— Oliko hauskaa markkinoilla? kysyi hän lempeästi.
— Mitä sinne entistään enemmän olisi hauskuutta tullut, vastasi
Janne.
— Emme me tässä rupea kaikkia kertomaan sinulle, sanoi Matti.
— Enhän minä sitä tahdokaan, en millään tavalla, vakuutti Miina.
Satuin tuossa kysymään, kun ei ollut muutakaan sanottavaa.
Janne oli siirtynyt pöydän luo ottamaan kahvia.
— Annahan, Miina, ryyppykin, sanoi hän.
— Kyllä minä annan, vastasi Miina.
Hän kaivoi taskustaan avaimen, antoi sen Matille ja sanoi:
— Mene sinä, Matti, joka olet isäntä, ottamaan pullo kaapista.
Matin käsi vapisi, kun hän avaimen käteensä otti. Hänen teki mieli jotain sanoa kiitokseksi Miinalle, mutta kurkusta ei tullut muuta kuin korahdus. Kun hän meni kaappia kohden, niin tuntui ruumiissa suloinen puistatus, ja kun hän pisti avaimen reikään, niin ei se ensi kerralla osunut oikein reikään, niin hänen kätensä vapisi.
Kun Matti palasi, oli Miina jo lähtenyt huoneesta pois.
Matti seisoi kauan pöydän luona, jolle hän oli laskenut kaapista tuomansa pullon. Liikutettuna katseli hän kädessään olevaa avainta.
— Että minä olen talon isäntä, sen minä nyt varmasti tiedän. Tämä avain on se valtikka, jota minä olen kaivannut.
Hän pani avaimen housuntaskuunsa, taputti kädellään sen päälle tunnustellakseen, millaista oli, kun avain oli taskussa. Sitten hän otti sen käteensä ja katseli sitä joka puolelta. Ja tätä tehdessään hänessä heräsi hellä tunne Miinaa kohtaan. Hänen rintansa nousi ja hän huusi:
— Senkin Miina!
Miina oli juuri tulossa tupaan kahvipannu kädessään tarjoamaan toista kuppia. Kun hän kuuli Matin sanat, niin hän hissuksiin sulki oven ja palasi toisten naisten luo.
— Älkää pitäkö täällä sellaista pahaa elämää, sanoi hän ankarasti.
Isäntä tahtoo olla rauhassa!
— Emmehän me… vakuutti Pauliina. Eevastiina hymyili, sanoi hyvästi ja meni. Kun hän reessään istui ja ajoi talvisen yön hämyssä kotiaan kohden ja hevonen tulista vauhtia kiisi jäätä myöten Lahdenperän mökkiä kohden, jonka ikkunasta tuli näkyi kauas järvelle, sanoi hän itsekseen:
— Kyllä mies antaa naisen itseään komentaa vaikka kuinka paljon, kun vain saa elää siinä uskossa, että hän kaiken määrää. Niin kai se oli minunkin ukkoni laita. Ja siksi kai me olimmekin niin onnellisia.
VIIDESTOISTA LUKU
Jouluaatto oli tullut. Janne Nakkila istui yksinään huoneessaan. Kyökistä kuului kaikenlaista kalinaa, Hilma siellä valmisteli jouluruokia. Kovassa puuhassa oli Hilma ollut jo monet viikot, sahtia oli hän tehnyt, oli keittänyt ja leiponut, ja kaiken hyvän lopuksi oli hän vielä Topiaksen avulla hankkinut joulukuusenkin Jannelle. Sen Hilma oli somistanut karamellipaperista tehdyillä koristuksilla, ja oli se hänen omasta mielestään ihmeellisen kaunis. Siellä täällä oli oksiin sidottuja, kallellaan olevia kynttilöitä odottamassa iltaa, jolloin ne saisivat palaa.
Varhain tuleva talvinen hämy asui jo huoneessa. Janne istui yksinään kiikkutuolissa. Piippua oli hän polttanut, mutta ei sekään enää maistunut hänestä miltään, vaan oli se saanut jäädä pöydälle.
Jannen mietteet kulkivat kaikenlaisia polkuja, milloin ne astelivat ajatusten maantielle, milloin poikkesivat oikoteille ja siellä eksyivät, kunnes täytyi taas palata alkuansa kohden.
— Jollen minä olisi tällainen taivaaseen päin pyrkivä nyppylä elämän sileässä pinnassa, niin en minä millään tavalla sitä valittaisi, että minua näin surkeasti on höylätty. Totuutta minä olen aina muille saarnannut ja totuutta täytyy minun siis itsenikin suhteen harjoittaa. Ja kun minä panen totuuden osviitan sieluni eteen ja katson siihen, niin täytyy minun sanoa: aijai, Janne Nakkila, kuinka sinun on käynyt, ihanhan sinä olet menossa nurin! Niin minun täytyy sanoa. Mitä minä olin ennen tässä kylässä ja mitä minä olen nyt? Ennen minä olin aivan kuin ihana auringonkukka, leveä ja rehottava, joka on koko ryytimaan kaunistuksena, nyt minä olen vaivainen nokkonen, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin sikojen ruuaksi. Ja mikä on minut tähän alennustilaan saattanut? Mikäs muu kuin minun tavattoman hyvä sydämeni. Minä ryhdyin Emmaa auttamaan, ja silloin alkoivat asiat mennä sekaisin. Ellen olisi Emmaa ja Aakustia koettanut saada yhteen, joka toimi oli suoraan sanoen ihan joutavaa, sillä niitä olisi ollut yhtä mahdoton varjella menemästä toisilleen kuin pidellä kirppuja vakassa, ellen olisi sitä tehnyt, niin en olisi lopulta pulikoinut kirkonjärvessä, kaikkien ihmisten kummastuksena aivan kuin mikäkin mulkosilmäinen rumppi. Ellei niin olisi käynyt, niin en olisi vilustunut, en olisi joutunut Pauliinan saaliiksi, en olisi mennyt Savonlinnaan — no, sitä matkaa en sentään kadu — ei olisi minun poissaollessani valittu sellaista kiusankappaletta opettajaksi, kuin mikä meillä nytkin on, jolla ei ole mitään kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Ellei sitä Emmaa olisi ollut, niin ei olisi tuolla istuimessani muutamia vieläkin toisinaan kirveleviä kohtia. Näin pitkälle on siis minun hyvä sydämeni minut saattanut. Mutta älkäämme puhuko siitä sen enempää, ajatukseni, minun ainainen uskollinen toverini, vaan ottakaamme kaikki tyynesti vastaan, sillä me olemme sen erinomaisen hyvin ansainneet.
Janne sytytti uudelleen piippunsa, veteli muutamia haikuja ja jatkoi taas:
— Ihan niinkuin maailmakin on ymmyrkäinen, niin on ihmisen ajatuksenjuoksukin. Minä pääsen aina ja kaikessa lopulta omaan itseeni. Eihän se tosin ole mikään ihme, sillä totisesti kysyn itseltäni, kannattaisiko tässä pitäjässä ajatella ketään muuta kuin minua. Eivätkä ne muutkaan mitään muuta ajattele kuin minua, sen tiedän. Ja kun minä sen tiedän, niin harmittaa se samalla minua koko lailla, sillä minulle on tapahtunut kunniani suhteen kaikenlaisia hairinkoja, minusta ei puhuta enää samalla tavalla kuin vielä vuosi sitten. Totisesti, eivät enkelitkään voisi minusta sanoa mitään muuta, kuin että minä olen harvinaisen suora mies, kun tällä tavalla tohdin alentaa itseäni. Mutta kuinka sanotaankaan sananlaskussa: totuus ei pala tulessakaan.
Janne nousi tuolistaan ja asteli huoneessa:
— Hyvää sentään tekee ihmiselle tällainen pieni katsahdus omaan sieluntilaan, tällainen ankara arvostelu, jossa ei millään tavoin itseään sääli, vaan antaa totuuden ruoskan oikein vinkua pitkin selkäkamaraa. Niinkuin minä äsken itselleni toin ilmi, on minun kunniani saanut pieniä kolauksia. Tosin minä sen kaikkein pahimman, joka olisi johtunut Matin onnettomasta markkinamatkasta, olen taitavasti osannut kääntää poispäin, mutta sittenkin olisi minun tehtävä jotain oikein repäisevää, jotta se entinen asema uudessa loistossa ja kauneudessa tulisi taas kaikkien eteen ihailtavaksi.
Hetkisen mietiskeltyään hän hymähti ja sanoi:
— Eihän se Pauliina sentään niin tavattoman hullu ole! Kyllä siitä taitaisi oikealla hoitamisella muodostua hyväkin aviovaimo. Sillä on kuitenkin sellainen voimallinen halu puuhata ja hommata. Ja kun järki sittenkin maailmassa on voittanut väkivallan, niinkuin historia meille selvästi osoittaa, niin eiköhän tässäkin kävisi samoin. Ja jos minulla Pauliinan tavarat olisi, niin kyllä tiedettäisiin, missä se mahti ja valta asuu tässä pitäjässä.
Jannen mietteet keskeytyivät. Ulkoa kuului kulkusten kilinää, ja pihaan ajoi joukko rekiä.
— Mikähän kumma sieltä nyt on tulossa? ajatteli Janne.
Pian hän sai tietää, ketkä hänen luokseen olivat tulossa, sillä
Topias ilmestyi ovelle ja huusi:
— Täällä on Syrjälän ja Peltolan kansaa oikein kasoittain!
Janne ryntäsi ovesta ulos. Pihalla oli Pauliina omalla komealla tammallaan ajamassa, siellä oli Miina ja Matti, ja toisten takana oli Eevastiina, Aakusti ja Emma.
Kun oli kätelty ja toivotettu hauskaa jouluaattoa toisilleen, menivät kaikki tupaan, jossa Hilma sillä aikaa oli sytyttänyt lampun palamaan.
Tuvassa ei vähään aikaan kukaan puhunut mitään. Janne huomasi, että kaikilla oli jotain tärkeätä mielessään, sillä Eevastiina oli tavallista punoittavampi ja kaikki katsoivat häneen niin odottavasti.
Janne, joka aina oli suurina hetkinä osannut olla niinkuin olla tuleekin, ei nytkään säikähtänyt, vaan vetäytyi huoneen perälle, asettui varmaan asentoon, pani toisen kätensä selän taakse ja toisen liiviensä nappien väliin ja odotti.
Kun Eevastiina oli kurkkuaan hetkisen ruuvaillut, alkoi hän:
— Nämät toiset ovat käskeneet minua puhumaan jotain kauppiaalle.
Janne liikutti hiukan jalkojaan ja taivutti päätään, mutta ei sanonut sanaakaan. Eevastiina jatkoi:
— Meillä kaikilla on kauppiaalle pientä kiitollisuuden velkaa ja olemme senvuoksi tahtoneet tuoda esiin kauppiaalle kiitoksemme.
— Tässä se on! kuiskasi Pauliina ja pisti erään laatikon Eevastiinan käteen.
— Kyllähän minä olin ajatellut sanoa yhtä ja toista, jatkoi Eevastiina, mutta mitä minä suotta. Me olemme yhdessä ostaneet kauppiaalle tämän pienen lahjan. Kyllä se on tullut hyvästä sydämestä.
Eevastiina meni Jannen luo ja ojensi hänelle laatikon, jossa oli tusina hopealusikoita.
— Minulla on kunnia kiittää! sanoi Janne ja kumarsi ensin hyvin kohteliaasti.
Sen tehtyään hän suuteli Eevastinaa, joka kauniisti punastui. Sitten otti Janne Miinan syliinsä, joka käyttäytyi niin vastaanharaavasti, että Janne selvästi huomasi, kuinka pitkä aika oli siitä kulunut, kun sellaista hänelle oli tapahtunut. Pauliina oikein kietoi Jannen kaulaan kätensä ja likisti minkä jaksoi. Kun tämän toimituksen päätyttyä Janne oli miehiä kätellyt, astui hän keskelle huonetta, korotti äänensä ja sanoi:
— Tästä taas huomaa yhtä ja toista. Minä jo olin täällä alakuloisuuteen vaipunut ja mieli harmaana tuumiskelin, että kukaan ei minusta enää välitä, mutta nyt tuleekin suuri todistus minulle siitä, että rakas minä olen teille, ja että te ette ainakaan ole olleet huomaamatta, kuinka paljon hyvää minä aina olen ollut valmis tekemään teille. Tämän minä olen tahtonut sanoa teille kaikille yhteisesti, mutta on minulla sinullekin, Pauliina, jotain sanottavaa erittäin.
— Niin, minähän tuohon lahjaan olen eniten rahaakin pannut, sanoi
Pauliina.
Janne ei ollut sitä kuulevinaan, hän jatkoi:
— Minä olen jo kauan tietänyt, mitkä sinun salaiset ajatuksesi ovat, kuinka sinä aina olet tahtonut pyrkiä ajatusten ja suurien unelmien kukkuloille, mutta kuinka sinä sinne kavutessasi olet aina istuallasi luistanut alas tiedon liukasta kalliota pitkin. Tänään minä olen miettinyt ja olen ajatellut, millä tavoin minä sinua jalossa pyrkimyksessäsi saattaisin auttaa. Ja minä olen tänään, pidettyäni pientä keskustelua oman itseni kanssa, löytänyt selityksen. Minä otan sinut vaimokseni.
— Herra jestas! parkaisi Pauliina.
Janne loi häneen ankaran katseen, ja Pauliina vaikeni.
— Tämä liitto on oleva pyhä liitto, sellainen, jonka kautta tässä pitäjässä vielä suurta ja ihmeellistä saadaan aikaan. Minä sanoin: pyhä liitto!
Pauliina tuli ihan liikutetuksi ja pani kätensä ristiin.
Jannen ääni nousi kimeään korkeuteen, kun hän huusi:
— Pauliina Peltola, sinä olet uskollisesti minua odottanut, ja nyt on sinulle autuuden päivä koittanut. Tule ja sulje ylkäsi syliisi!
Pauliina riensi Jannen luo ja aikoi kietoa kätensä hänen kaulaansa ja suudella häntä, mutta Janne veti nopeasti hänen kätensä alas ja painoi hänen päänsä poveaan vastaan.
— Niin, niin, nyt me olemme toisemme saaneet, sanoi Janne. Ei puutu tästä ilosta mitään muuta, kuin että kirkkoherra ja kansakoulunopettaja olisivat tätä näkemässä. Se tekisi heille niin erinomaisen hyvää.
Janne ojensi kätensä eteenpäin, ja siitä huomasivat toiset, että he saivat tulla onnittelemaan kihlattua paria.
Hilma ryntäsi kahvitarjotin kädessään sisään, ja niin onnellinen hän oli hantelsmanninsa puolesta, ettei muistanut olla mustasukkainenkaan Pauliinalle.
* * * * *
Kun seuraavana aamuna Pauliina ja Janne istuivat kirkonpenkissä rinnatusten, niin tiesi jo koko pitäjä, että kohta tulee suuret häät, sillä Janne oli kirkonmäellä ennättänyt ilmoittaa tämän iloisen uutisen mahdollisimman monelle.