NELJÄS LUKU
Emma, Janne ja Aakusti astuivat kirkkoherran kansliaan.
— No, mitäs tämä joukko nyt täältä hakee? kysyi kirkkoherra.
— Ei täällä nyt mitään haeta, täällä ollaan varmoja asioista, vastasi Janne. Täällä tullaan ottamaan kuulutuksia.
— Oikein kolmisin.
— Kaksi tässä vaan on siinä hommassa, kolmas välittäjänä.
Kirkkoherra katsoi pitkään Janneen ja sanoi:
— Kukas te olette?
Janne tunsi tämän kysymyksen häntä syvästi loukkaavan. Kuinka voi pitäjässä olla ketään, joka ei heti tietänyt, kuka hän on?
— Eikös kirkkoherra ole koskaan kuullut puhuttavan Janne-sedästä? kysyi hän.
— Vai siinä se ihminen nyt on. Se kuuluu sanovan, että tietää enemmän kuin tämän pitäjän papit yhteensä.
— Mikä on sanottu, se on sanottu. En minä tässä rupea tiedoista kilpaa juoksemaan, kun on naimisista puhe.
— Vai te nyt olette siihen asiaan sekaantunut. Nämä nuoret olivat eilen täällä, mutta heille tuli tavaton kiire päästä toisistaan eroon. Tekö siinä nyt olette ollut kähväämässä? Mikä on oikeastaan tarkoituksenne?
— Enkö minä ole muka kylliksi sopiva tulemaan pappilaan puhumaan avioliitosta? sanoi Janne, jota kirkkoherran puheet kovasti alkoivat kiukuttaa. Enkö minä ole kylliksi arvokas, minä, josta ei puhuta muuta kuin hyvää, jolla on rahaa enemmän kuin monella papilla, joka tunnen koko pitäjän asiat tarkemmin kuin kirkkoherra tunteekaan, minä, jolla on sukuakin niin paljon, että ei aina itsekään tiedä, kenen kanssa ei ole sukua?
— Saattehan te tehdä, mitä itse tahdotte, sanoi kirkkoherra. Enhän minä estä. Mutta onko tämä morsian suostuvainen.
— Kyllä minä suostun, sanoi Emma.
— Ja mitä sulhanen sanoo?
— Tämähän Janne se parhaiten tietää, kuinka asiat ovat järjestettävät, vastasi Aakusti.
— Siinä kirkkoherra kuulee. Ei tässä muu auta nyt kun pumaakat esiin ja nimet niihin, sanoi Janne.
— Kun asianomaiset ovat halulliset menemään avioliittoon, niin enhän minä kirkonmiehenä voi muuta kuin antaa paperit ja kuuluttaa, sanoi kirkkoherra. Mutta ihmisenä ja sielunpaimenena on minulla oikeus aina lausua mielipiteeni niin tärkeässä asiassa kuin avioliitto on.
— Me emme kaipaa mitään mielipiteitä, sanoi Janne, niitä on meillä itsellämmekin. Me tiedämme mitä me tahdomme, ja siihen saa kirkkoherra panna pisteen.
Emma muisti lukeneensa kerran ilmestyskirjasta, kuinka kaksi petoa iskee toisiinsa ja avaruuden täyttää vimmatulla tappelullaan. Tämä ajatus tuli hänen mieleensä, kun hän nyt näki kirkkoherran nousevan aivan punaisena paikaltaan ja asettuvan Jannen eteen, niin että heidän molempain vatsat melkein tavoittivat toisiaan.
— Minä kysyn, missä on kristitty mieli, kun se tällaisessa muodossa tulee esiin? sanoi kirkkoherra.
— Tekee minunkin mieleni kysyä, missä se kristitty mieli on, kun kuulen, miten kirkkoherra kyselee kaikilta nuorilta tytöiltä, miten heidän sulhasensa ovat heitä mielistelleet. Onko se sopivaa kirkonmiehelle, onko vaankin? Eikö luulisi olevansa Baabelissa, jossa ei enää jakseta lihan himoa tyydyttää, vaan sitä tahdotaan katsella. Onko tämä pitäjä ja nuorten ihmisten rakkaus mitään teatteria, jota rahan edestä näytetään. Ei ole, sanon minä. Täällä eletään sitä oikeata suomalaista rakkautta, joka ei kaipaa kyselyjä. Kyllä minä sen tiedän, joka olen kuullut kaikkien tässä pitäjässä olevien avioparien yhteenmenon tarinan. Minun puotikamarissani on niitä kerrottu. Mutta minä en ole mikään kirkkoherra, joka kyselen. Ei! Minulle kerrotaan aivan hyvän hyvyyttään, sillä kaikki tietävät, kuinka lempeä ja hyvä mieli minulla on ja kuinka minä olen auttavainen. Sen nämätkin nuoret ovat saaneet kokea, ja siksi minä olenkin heidän asiansa saattanut oikealle tolalle.
Kirkkoherra seisoi aivan tulipunaisena Jannen edessä.
— Menkää ulos, senkin hävytön kollo! huusi hän.
— Minä en mene, sanoi Janne, joka tunsi itsensä yhä varmemmaksi. Kuuleeko kirkkoherra, että minä en mene! On minua suuremmatkin herrat kuin kirkkoherrat ajaneet pois, saamatta kuitenkaan menemään. Lakituvastakin on koetettu minua poistaa, mutta ainapa on lautakunta sielläkin sanonut tuomarille, että Janne tietää kaikki asiat, ei sitä saa ajaa.
— Minä en anna teille kuulutuspaperia. Te olette liian hullu siihen ja vähämielisille ei sellaisia sallita, sen sanoo jo kirkkolakikin.
— Olenko minä vähämielinen? huusi Janne kimeällä äänellä. Olenko minä vähämielinen, minä, joka tunnen Rooman historian, olen lukenut kaikki kansanvalistusseuran kalenterit, tilaan sanomalehtiä ja olen sukua koko pitäjälle? Olenko minä vähämielinen? Sellainen syytös käy jo kunnialle. Jollei se kuulutuskirja nyt heltiä, niin tästä voi tulla vielä sellainen prosessi, että käräjätuvan seinät punottavat.
— Minä en sitä anna, ettekö jo kuule, huusi kirkkoherra.
— Jo nyt on ihme ja kumma, kiljaisi Janne.
— Minä en anna, sanoi kirkkoherra ja meni pöytänsä luo.
Janne meni hänen jälestään, löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Jumal'auta kuitenkin teitä, ellei siitä kuulutuksesta tule. Minä olen sen asian päättänyt ja minä ajan sen perille! Minä varoitan kirkkoherraa, minä varoitan. Teidän veljenpoikanne aikoo hakea tänne kappalaiseksi, minä tiedän sen. Mutta kun minä olen tämän pitäjän kanssa sukua, kun jokainen on minun heimoani, niin minä vannon, että se mies ei näe muita kuin kirkon hiiret silloin, kun kokeiksi saarnaa, eikä kuule muita ääniä kuin oman vatsansa lorinan. No, mitäs nyt sanotaan? Joko se paperi nyt heltiää?
Kirkkoherra, joka oli lihava mies, oli alkanut vaivalloisesti hengittää.
— Menkää pois, niin minä kuulutan huomenna.
— Onko se asia aivan varma?
— On.
— Siinä ei tule enää mitään peruutusta?
— Ei tule, kun vain menette.
— Hyvästi sitten ja nöyrin kiitos kaikesta ystävällisestä avusta, sanoi Janne.
Kaikin kolmisin he kumarsivat kirkkoherralle ja menivät pois. Kun he olivat pihamaalle tulleet, niin Aakusti, joka ei vieläkään ollut muistanut panna lakkiaan päähänsä, sanoi:
— Kylläpä siinä oli kuuma ottelu. Niin siinä iskettiin kuin taistelussa ainakin.
— Nuori mies, nuori mies, sanoi Janne vaatimattomasti, kun on saanut sanan voiman, niin eihän sitä voi olla käyttämättä. Minä tunsin, että jos olisin ollut aikoinani Rooman valtakunnassa, joka huonojen puhujien kautta meni turmioon, niin toista olisi ollut, kun minä olisin siellä ääneni antanut kaikua.
— Kai se niin olisi ollut, sanoi Aakusti ja katsoi suurella kunnioituksella lakki kourassaan Janneen.
Pää kallellaan katseli Emma häneen. Kyllä hänen avioliittonsa nyt oli turvattu, kun sillä oli sellainen puoltaja kuin Janne oli.
— Oikeastaan minä olenkin aivan liian hyvä tällaiseen maailman kulmaan kuin tämä pitäjä on. Minä olen monasti ajatellut, että minun olisi muutettava pois muualle, mutta sitten minä olen säälillä ajatellut, kuinka tämänkin pitäjän kävisi, jos minua ei enää täällä olisi asioita järjestämässä. Nurinhan täällä kaikki menisi, aivan sekaisin. Ja silloin olen aina jäänyt.
— Niin, kuinkahan meidänkin olisi käynyt, ellei Jannea olisi ollut? sanoi Emma.
— Hullusti teidän olisi käynyt, sanoi Janne. Mutta kun minä olen sangen vaatimaton ihminen, niin älkäämme puhuko siitä.
— Kyllä se kirkkoherrakin otti kovalle, mutta täytyipä sen lopulta alistua.
— Alistuttava siinä on, kun minä tartun asiaan kiinni, sanoi Janne. Ei se kirkkoherra ole mikään paha mies, mutta hän vaatii, että kaikkien olisi ajateltava asioista samalla tavalla kuin hän tekee. Tässä johtuu mieleeni eräs tapaus, joka on sangen kuvaava siitä, miten ihmiset päättävät toisen viisaudesta ja hulluudesta, kuten näimme kirkkoherrankin tekevän minun suhteeni. Joutuipa eräs vaimo vankeuteen. Kun häneltä kysyttiin, tahtooko hän syödä silakat keitettyinä vai paistettuina, niin hän vastasi: se on aivan samantekevä! Tämän kuuli entinen keittäjätär ja hän sanoi: ei sellainen ihminen voi olla viisas! Näin me ihmiset päätämme toistemme viisaudesta aivan liian kärkkäästi. Jokaisella meillä on omat silakkamme, ja niiden mukaan me toisiamme arvostelemme.
Näin keskustellen astelivat he tietä eteenpäin, sillä vanginkuljettaja oli jättänyt heidät.
Syrjälän pirtissä Janne sitten talon väelle kuvaili pappilassa-käyntiään, ja kaikki iloitsivat siitä, että heillä oli niin voimakas ja urhoollinen sukulainen.
Mutta Aakusti kulki Emman kanssa kotiaan, jossa Eevastiina heitä kestitsi.
Ja suvinen ilta painui maan puoleen ja hyväili sitä.
Kun Aakusti saattoi Emmaa metsäpolkua pitkin, niin oli hänen sydämensä täynnä voimakasta onnea. Hänellä oli morsian, koti, oli oma maantilkku, jota sai viljellä.
Siinä Aakustin vierellä kulkiessa Emman herkkä mieli herahti kyyneliksi. Silloin mies tunsi, miten kaikki oli hänelle pyhää ja suurta. Hänen teki mieli sanoa jotain, kiittää Emmaa siitä, että oli hänet, niin halvan miehen valinnut. Hän ei löytänyt mitään sanoja. Hänen kätensä vain tarttui Emman olkapäähän ja puristi siitä voimakkaasti.
VIIDES LUKU
— Soh, soh, sanoi Janne valakalleen, kun tämä tuppasi hyppelemään valjaisiin pantaessa. Mikä kiire sinulla on? Odota, kyllä me ajoissa kirkolle tulemme. Janne oli ottanut nappularattaansa, pukeutunut parhaimpaan pukuunsa ja mieli iloisena kuin häkissään hyppelevällä oravalla hän valmistautui lähtemään kirkolle.
Jannella oli oma talonsa, jonka hän oli rakennuttanut itselleen luovuttuaan kaupastaan. Pari tynnyrin alaa maata oli sen ympärillä. Apulaisena oli hänellä Hilma niminen piika. Hilma oli niitä luomakunnan jäseniä, joista eivät miehet välitä eivätkä naiset huoli seuraansa. Yhtä vähän kuin hänellä oli kauneutta, yhtä vähän oli hänellä järkeäkin. Mutta yksi suuri ominaisuus oli hänellä, jonka tähden Janne hänet piti palveluksessaan: hän ihaili "hantelsmannia".
Kun Hilma näki valakan hyppelevän, niin hän kikatti ja sanoi:
— Kylläpä valakalla nyt on veri kiertämässä. Kyllä elukkakin tietää, ketä se saa vetää. Niin minäkin hyppelisin, jos olisin valakka.
Janne nauroi ja sanoi:
— Saisinko minä lyödäkin sinua niin kuin valakkaa?
— No, vaikka yhtä päätä, vastasi Hilma. Kyllä hantelsmanni saisi minulle tehdä vaikka mitä, vaikka hengen veisi.
Ja kenellekään kelpaamattomassa neitseellisyydessään Hilma nauroi makeasti.
Jannen suu meni hymyyn, ja hän tuumiskeli: — Mistähän se tulee, että muutamat miehet vaikuttavat niin puoleensavetävästi naisiin, niinkuin minä esimerkiksi? Jos minä en olisi niin siveä mies kuin olen, niin kuinka vaarallinen minä olisinkaan, kuinka vaarallinen!
Ja Janne loi Hilmaan kiitollisen katseen siitä, että tämä hänestä niin kauniisti ajatteli.
Ajaessaan kirkkoa kohden tuli Janne mietiskelleeksi elämää ja sen suurta monimutkaisuutta. Hän alkoi heitellä ajatuksen kiekkoa edestakaisin. — Kyllä tässä maailmassa on paljon kronittavaa, mutta paljon sitä kronitaankin. Mutta ei mistään mitään tulisi, ellei joukossa olisi sellaisia miehiä, joilla on sanan voima. Kyllä se kuitenkin on ihmeellistä, kuinka sekin lahja jaetaan niin perin puolueellisesti. Toinen saa, toinen ei, sillä se annetaan eikä sitä puntarilla jaeta. Muutamat eivät saa sitä nähdäkseenkään ja toisille annetaan oikein kukkuramitalla. Niinkuin minulle esimerkiksi. Minähän tässä tyyrään ja tällään sen kautta ihan niinkuin itse tahdon. Eihän se Salomokaan minkään muun kautta suuri ollut kuin sen kautta, että hänellä oli sana vallassaan. Rakensihan hän sitäpaitsi temppelin, mutta kun se jaotettiin, niin mitä siitä sellaisesta hyötyä oli. Turhaa työtä ja rahan ja voiman haaskausta. Toista se oli, kun minä hommasin tähän kylään osuusmeijerin. Se ei häviä, se kasvaa vuosi vuodelta. Kuinkahan paljon minä saisinkaan tällä paikkakunnalla aikaan, jos tahtoisin. Mutta kun ihmisiä täytyisi kääntää yksitellen, niin veisi se aivan liian paljon aikaa. Toista oli, kun minä tuon meijerin perustin. Kutsuin ukot kokoon, selitin asian ja sanoin: niin se on! Ja se oli niin. Se on se minun luonteeni suuruus, joka sen saa aikaan, että minun täytyy aina kääntää ihmisiä laumoittain ja vain harvassa tapauksessa suostun yksitellen vaikuttamaan niihin. Kuinka paljon minä sainkaan tässä kuulutusasiassa käyttää sanan voimaa ja kauniita vertauksia. Ihan niistä olisi jo kirjan kirjoittanut. Mutta sainhan kaksi ihmistä yhteen. Ja kahden ihmisen onni, se on sentään aina jotain sekin. Ei se ole mikään sellainen asia, jolle saa sylkeä, ei, niinkuin kukkanen se on otettava käteen ja koreasti sitä on kannettava. Kyllähän minä tämän voimani, voida tehdä ihmisiä onnelliseksi, olen ostanut suurella uhrilla, sillä, etten ole itse mennyt naimisiin. Mutta harvoinhan ne oikeat ihmiskunnan hyväntekijät ovatkaan olleet naimisissa. Ei niillä ole ollut aikaa ajatella omaa onneaan toisten onnea hommatessaan.
Kun kirkkomäelle tultiin, niin Janne karautti aika vauhtia perille. Kirkkomaan aidassa oli rengas, jossa jo vuosikymmeniä oli ollut Jannen hevonen jumalanpalveluksen aikana sidottuna odottamassa herraansa. Ei kukaan ollut koskaan uskaltanut siihen renkaaseen sitoa hevostaan, vaikka Janne ei olisikaan ollut kirkolla.
Kun Janne oli sitonut hevosensa, läksi hän etsimään sellaisia, joille saisi purkaa kaikki tietonsa ja kertoa, mitä suurta hän oli saanut aikaan. Tämä taistelu kirkkoherran kanssa oli hänelle niin tavaton voitto, että hän ei mitenkään voinut siitä vaieta.
— Kyllä on suuri vahinko, ettei tällä paikkakunnalla ole mitään omaa sanomalehteä, jossa tärkeimmät uutiset kerrottaisiin, ajatteli hän.
* * * * *
Jannen ystävällisyyden määräsi vanhempien ihmisten keskuudessa se, kuinka suuressa määrässä nämä olivat hänelle sukua tai kuinka paljon ne aikoinaan olivat hänen luonaan kauppaa käyneet. Nuorten tyttöjen suhteen hän katsoi ensi sijassa aina kauneuteen. Olihan hän melkein jokaisen tytön nähnyt pienenä ja oli silloin niitä polvellaan kiikutellut. Heidän vartuttuaan täysikasvuisiksi piti Janne oikeutenaan saada nipistää heitä leuasta ja taputella poskelle. Nuoria miehiä Janne oikeastaan suuresti halveksi. Hän oli nähnyt melkein jokaisen niistä retkahousuissaan ja avojaloin käyvän ostamassa hänen kaupastaan viiden pennin edestä ongenkoukkuja, eikä millään ehdolla tahtonut voida sulattaa sitä, että nämä samat pojat tulivat aikamiehiksi ja siis hänen vertaisikseen. Jokainen tuollainen nuori mies oli Jannen silmissä jonkinmoinen syytös siitä, että hän oli vanhentunut. Nuorilla miehillä ei hänen edessään ollut milloinkaan muulloin arvoa kuin silloin, kun naittaminen oli kysymyksessä ja Janne siis sai leikitellä kohtaloa kahden ihmisen elämässä.
Janne etsi ryhmän, jossa oli koolla suuri joukko arvokkaita talonisäntiä. Kun oli kätelty ja oli toivotettu jumalaa antamaan hyvää päivää, vaikka kesäinen aurinko paistoi niin kuumasti kuin suinkin jaksoi, niin Janne vain odotti sitä kysymystä, joka antaisi hänelle aiheen kertoa viimeisestä suuresta riidastaan kirkkoherran kanssa. Kun ei kukaan kysynyt, mitä hänelle kuului erityistä, niin kysyi Janne sitä itse muilta. Kun ei sittenkään tullut mitään kysymystä, josta hän olisi saanut sopivan lähtökohdan puheelleen, alkoi hän harjailla hihallaan hattuaan, kasteli sormensa ja koetti poistaa takistaan olemattomia likapilkkuja.
Se puuha vihdoin herätti siksi huomiota, että muuan isäntä kysyi:
— Mitäs Janne itseään nyt niin kovasti hienoksi laittelee?
— Onhan tässä hiukan syytäkin, tohahti heti Janne. Tänään kuulutetaan Lahdenperän Aakusti ja Syrjälän talon torpan Emma yhteen. Ja kun se liitto aivan alusta alkaen, ihan tunteen nystyröitä myöten, on minun työtäni ja vaivaani, niin täytyyhän sitä silloin omaa pystyttämäänsä rakennusta kunnioittaa.
— Vai on se Janne taas ollut sellaisissa hommissa. Taitaa hommata niin paljon muitten puolesta, ettei joudu omia asioitaan ajattelemaankaan. Pitäisihän Jannellakin olla halunsa, onhan ne täilläkin. Ja tekeehän vanhankin kissan maitoa mieli. Tai ehkä onkin jo tiedossa, vaikka ei ole julkisuudessa, oma muija nimittäin.
— Mitä minä nyt enää naimisiin menisin, vastasi Janne. Kun ihminen tulee kolmenkymmenenviiden vuotiaaksi, niin on hän silloin niin viisas, ettei enää mene naimisiin, ei, vaikka kintuista kiskottaisiin. Ja minähän olen jo aikoja sitten jättänyt sen ijän taakseni. Parempi on hommata toisten puolesta voimiensa takaa ja auttaa nuoria miehiä saamaan niskaansa avioliiton paksua iestä. Ja olenpa minä monessa hommassa ollut, mutta en koskaan niin vaikeassa kuin tämä on ollut.
— Eivätkö nuoret tahtoneet ottaa mennäkseen yhteen? Saahan Janne kuitenkin aina lopulta nuoret toisiinsa käymään kiinni. Taitaa Janne käyttää jotain noituutta?
— Mitä noituutta siihen tarvitaan, vastasi Janne. Kun karja ei toisistaan huoli, niin annetaan pulveria sisään, kyllä silloin tulee toinen meininki. Nuorille kun puhuu, niin kyllä huomaavat mitä rakkaus on, ja että maailma ei pysy pystyssä, ellei sitä noudateta. Eihän nuorista tässä mitään hätää ollut, mutta kirkkoherrasta. Ei tahtonut millään ilveellä päästää nuoria yhteen. Mutta silloin minä pidin sille pienen saarnan, hänellekin kerran vuorostaan. Ja minä vakuutan, että minun saarnani oli voimakkaampi ja sisältörikkaampi kuin hänen koskaan on ollutkaan. Paukutin sanaa ja paukutin nyrkkiäkin.
Ja kummasteleville ja tarkkaavina kuunteleville isännille kertoi Janne jutun aivan juurta jaksain. Väkeä kokoontui Jannen ympärille, ja hän sai yhä uudestaan kuvailla, miten hän oli kirkkoherraa läksyttänyt.
Mutta Janne sattui huomaamaan, että kirkkoherra tuli kääseissään. Silloin tuli Jannelle tulinen kiire. Hän heti jätti kuulijansa ja riensi lähelle kirkon porttia, jonne kirkkoherran hevonen aina sidottiin ja jossa sillä oli aivan oma vakituinen häkkinsä heiniä varten. Janne tahtoi kaikin mokomin seisoa kirkkoherran lähellä tänä hetkenä.
Hän sattui tulemaan juuri parahiksi, kun kirkkoherra koetti suurta ruumistaan vyöryttää kääseistä alas. Janne riensi auttamaan ja tarjosi kohteliaasti kätensä. Mutta kirkkoherra katsoi kiukkuisesti häneen ja tervehtimättäkään meni sakastia kohden.
— Näittekös, miehet? sanoi Janne kirkkoherran mentyä. Ei tohtinut edes päivää sanoa. Kyllä se mies tietää, että hänen herransa on tässä pitäjässä. Ja se olen minä!
Samassa tulla karautti portin luo Peltolan emäntä komeilla nappularattaillaan. Hän oli leski, rikas kuin vietävä, naimisiin pyytävä ja senvuoksi kaikille miehille hyvin ystävällinen. Janne oli nuoruudessaan ollut hänen häissään sulhaspoikana ja oli sittemmin, vielä isännän eläessä, käynyt usein emäntää katsomassa. Emäntä oli mielistellyt jo kauan Jannea, joka hänen mielestään oli viisaampi kuin kukaan muu mies, mutta hänen leskeksi tultuaan oli Janne alkanut pelätä, että tuo nainen jollain tempulla sieppaa hänet miehekseen. Peltolan Pauliina-emäntä, Paukkumuija, niinkuin häntä nimitettiin, oli näet tunnettu siitä, että hän piti jokaista miestä kovassa kurissa, ja kerrottiinpa sellaistakin, että hänen miehensä olisi kuollut siitä, että oli saanut liian tuntuvan selkäsaunan vaimoltaan. Eihän Janne sellaisen kurituksen alaiseksi olisi tahtonut joutua. Mutta kun kuka muu tahansa olisi muijan ottanut hänen rahojensa tähden, tiesi Janne arvonsa nousevan siitä, että hän oli valloittamaton.
Janne riensi auttamaan emäntää rattailta.
— Tule alas, Paukku, sanoi hän.
— En tiedä, pääsenkö, vastasi emäntä ja koetti nuorekkaasti nauraa.
Jalat tuntuvat kovasti puutuneen matkalla.
— Hyppää, kyllä minä otan vastaan.
Emäntä hyppäsi rattailta alas. Lienevätkö jalat olleet laisinkaan puutuneet, sitä on vaikea sanoa, mutta lujasti hän vaan riippui Jannessa ja koetteli pysytellä pystyssä.
— Pidä kiinni, ettet romahda maahan, sanoi Janne. Kyllä minä olen sellainen ankkuri, että jokainen roomu tässä kiinni pysyy.
Silloinpa Paukku äkkiä huomasi osaavansa taas kävellä ja erkani Jannen sylistä. Samassa Pauliinan tamma hirnui, ja kun emäntä sen kuuli, loi hän veikeän katseen Janneen ja sanoi:
— Kuuletko, kuinka kauniisti meidän tammakin hirnuu? Sekin on niin iloinen, kun näkee tuttuja hevosia, mitä sitten ihminen.
Heillä ei ollut aikaa keskustella, sillä samassa Janne näki Aakustin tulevan äitinsä rinnalla ja takana tulivat Emma ja hänen vanhempansa.
Janne riensi ketterästi heitä vastaan ja ottaen hatun päästään hän kumarsi syvään, erityisesti jokaiselle. Hän oli juhlallinen aivan kuin hautajaisissa ja ääneti hän pusersi jokaisen kättä. Sen jälkeen hän kerran vielä kumarsi Emmalle ja sanoi:
— Onnittelen!
Emma sävähti punaiseksi ja niiasi syvään.
— Ja menkäämme nyt kirkkoon! sanoi Janne. Hän asettui Aakustin äidin viereen, pani Emman ja Aakustin kulkemaan rinnatusten ja viimeiseksi tulivat Emman vanhemmat, vakava Helena ja retkaileva Kalle.
Janne tunsi itsensä hyvin suureksi ja tärkeäksi olennoksi tänä hetkenä. Pienillä käskevillä liikkeillä hän syrjäytti muut, jotta tämä hänen joukkonsa pääsi kulkemaan häiriintymättä ja hiukan erillään muusta rahvaasta.
Mutta Peltolan emäntä ei millään muotoa tahtonut jäädä liian kauaksi Jannestaan. Hän sieppasi virsikirjan rattailta ja ryntäsi Jannen sivulle. Kun renkipoika, joka häntä oli ajanut kirkolle, kulki emäntänsä ohitse, niin Paukku sanoi:
— Jussi, kun pappi on saarnansa lopettanut, niin vie meidän tamma
Kirkonjärveen uimaan.
Ja katsottuaan hellästi Janneen lisäsi hän:
— Uita kauppiaan valakka yksintein! Kirkossa menivät Jannen viittauksesta Emma ja hänen äitinsä ensiksi penkkiin istumaan, Emman isä oli erkaantunut ovella joukosta, eikä Janne nähnyt häntä, vaikka kuinkakin kurkisteli ympärilleen. Sitten käski Janne Eevastiinaa astumaan penkkiin. Aakusti meni miesten puolelle. Mutta Janne, joka oli paljon matkustellut ja muualla nähnyt, miten miehet ja naiset sekaisin istuvat kirkossa, meni Eevastiinan viereen. Peltolan emäntä asettui Jannen vierustoveriksi.
Täynnä pyhää hartautta painoi Eevastiina päänsä virsikirjaansa vastaan ja rukoili. Rukouksen sanat unohtuivat kesken, ja suloinen, mieltä hivelevä onnen tunne tuli hänen ylitseen. Voittamattomana ajatuksena tuli hänen mieleensä muisto päivästä, jolloin hän samalla tapaa oli painanut päänsä alas sinä kauniina sunnuntaina, jona hän oli kuullut kuulutettavan itseään miehensä kanssa yhteen. Kun hän päänsä nosti, niin hän huomasi Emman luovan katseensa arkana käytävän toiselle puolelle, jossa Aakusti istui. Ja Eevastiina muisti niin elävästi, kuinka hän oli aivan samoin tehnyt. Tämä muisto oli elämän aikana jäänyt piiloon ja peittoon surujen alle, ja jokapäiväiset puuhat olivat levittäneet paksun harmaan kerroksen kaiken sen yli, mikä ennen muinoin oli hänelle ollut niin suloista. Mutta nyt palasivat kaikki muistot suurena tulvana hänen ylitseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Mutta ne lankesivat suloisena sateena sieluun kirkastaen siellä kaiken. Ja kun seurakunta alkoi virren, niin kirkkaana ja heleänä kaikui Eevastiinan laulu. Ei hän moneen aikaan ollut kirkossa enää kovaa laulanut, ei ollut uskaltanut peläten äänensä kaikuvan soinnuttomalta, jolla ei herraa sopinut ylistää. Mutta nyt hän sen korotti. Virsikirja painui alas, sillä hän osasi ulkoa virren sanat, ja katse suunnattuna alttarin viereen hohtavan valkoiseen seinään, jonne ikkunasta tulevat päivänsäteet loivat ikkunapuitteiden kuvan, hän lauloi, lauloi sydämensä koko kyllyydestä.
Mutta Peltolan emäntä, joka oli nähnyt Jannen mielestään liian suurella huomaavaisuudella kohtelevan Eevastiinaa, tunsi kovaa tuskaa. Kateus istui aivan viheriäisenä hänen sielussaan. Mutta vielä ei tuo mies ollut kadotettu, vielä saattoi hän käyttää keinojaan. Senvuoksi Pauliina kyynärpäällään tölkkäsi Jannea ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinun valakkasi on jo alkanut tulla vanhaksi. Meidän tammat ovat tänä kevännä varsoneet, ja komeita onkin tullut. Käy nyt meillä, niin saat valita itsellesi niistä uuden hevosen. Ja kun minä sen kasvatan ja totutan valjaisiin, niin kyllä sillä vaikka keisari ajaa.
Janne oli hyvin iloinen tästä tarjouksesta. Mutta eihän hän keskellä jumalanpalvelusta voinut ruveta täten varsoista keskustelemaan. Hän tyrkkäsi senvuoksi Pauliinaa ja kuiskasi vihaisesti:
— Veisaa siinä, äläkä tammoistasi puhu!
Jumalanpalvelus jatkui.
Kun saarna loppui ja suntio kiipesi saarnastuoliin viemään kuulutuksia, niin Janne nousi paikaltaan, sillä Pauliina oli jo kauan aikaa nipistellyt häntä ja kuiskutellut suunsa pielestä kaikenlaisia kartanoaan koskevia uutisia. Janne tahtoi aivan rauhassa kuulla, kuinka hänen holhokkinsa kuulutettiin pyhään avioliittoon. Ennen menoaan hän kuitenkin nyökkäsi Emmalle ja käytävän toiselle puolelle Aakustille.
Janne oli päässyt hiukan yli ristikäytävän, kun kuuli kirkkoherran julistavan pyhään avioliittoon menevien nimet.
Jannen suu oli kauniissa hymyssä. Mutta pian se haihtui, sillä mitä kummaa kirkkoherra kuulutti! Emman ja hänet yhteen!
Janne oli juuri hirmustuneena ryntäämäisillään saarnastuoliin korjaamaan tätä erehdystä. Mutta samassa, kun hän sen aikoi tehdä, lämähti äkkiä miesten puolella penkin ovi, ja Janne näki Aakustin uhkaavana tulevan häntä kohden. Silloin pyörähti Janne kuin viiri ympäri ja alkoi rientää kirkon ovea kohden. Hän tiesi, että nyt oli leikki kaukana ja että Aakustin kanssa ei voinut edes sanan voimalla tulla toimeen, sillä hän oli rynnännyt eteenpäin pää kumarassa kuin härällä ja kädet nyrkissä.
— Pääsisi edes pois tässä ensi hädässä, ajatteli Janne. Kyllä minä sitten taas panen kaikki entiselle tolalle, käännän niinkuin kelkan, joka tuppaa menemään ojaan, taas tielle.
Hän juoksi rattaittensa luo. Mutta hevonen olikin poissa.
— Kuka sen nyt on siepannut? ajatteli Janne hädissään.
Samassa sattui hän katsomaan Kirkonjärvelle päin ja näki Peltolan renkipojan taluttavan Pauliinan ja hänen hevostaan uimaan.
— Vaikka sitten selkähevosella saisi ajaa, kun vain pakoon pääsee, ajatteli Janne ja läksi painamaan pojan jälestä.
Hän vilkaisi taakseen. Vielä ei Aakustia näkynyt missään.
— Kun eksyisi, kun eksyisi! ajatteli Janne. Vähän ajan päästä hän taas mulkaisi niskansa taakse. Siellä jo Aakusti tulla ravasi täyttä laukkaa hänen jälestään!
— Vahvista, armias taivas, minun kinttujani tai heitä tielle kivi, johon hän kompastuu, mutta älä jätä minua vainoojieni käsiin! rukoili Janne ja koetti taas ponnistaa yhä kiivaampaan juoksuun.
Mutta pianhan välimatka Aakustin ja Jannen välillä lyheni. Janne kuuli jo takaansa Aakustin juoksun töminän! Mutta olihan pelastuskin jo aivan lähellä, Peltolan Jussi oli ihan tuossa nenän edessä hevosineen.
— Poika, poika! läähätti Janne. Anna tänne minun valakkani!
Hän pääsi hevosensa viereen, hyppäsi ja pääsi roikkumaan suulleen sen selkään. Mutta samassa jo oli Aakustin tukeva koura tarttunut hänen housujensa leveimpään paikkaan ja veti hänet maahan.
— Kelmi, kanalja! huusi Aakusti. Anna pois minun Emmani!
— Annanhan minä, annanhan minä, vakuutti Janne ja seisoi vapisten kiukkuisen miehen edessä.
Samassa hän muisti, että olihan hänelle annettu sanan miekka aseeksi. Joskin ruumiilliset voimat olivat heikot, niin sillä hän kuitenkin voi torjua vaaran.
— Tässä on tapahtunut pikkuinen erehdys, huusi Janne hengästyneenä.
— Mikä erehdys se on? Sinun omia pahoja juoniasi se on kaikki tyyni.
— Kuuntele, hyvä mies, minua ja hillitse kiukkuasi!
— Minä en tahdo hillitä mitään, huusi Aakusti. Selkään minä tahdon antaa sinulle, ja oikein isän kädestä, kun nyt kerran olen sillä tuulella. Vai naimisiin sinä, senkin vanha koni, tahdot mennä, vai naimisiin? Mutta sitä ennen annan minä sinulle kaikki sakramentit yksintein.
Aakusti sieppasi ällistyneen Jussin kädestä piiskan, häristi sitä
Jannen nenän edessä ja sanoi:
— Vai olet sinäkin, vanha raato, vielä niin kuuma, että naimisiin aijot mennä! Mutta kyllä minä sinun sisusi jähdytän.
— Rakas Aakusti, rakas Aakusti… änkytti Janne, joka värisi ja nytkähteli piiskan heiluessa hänen nenänsä edessä.
— Minä en ole sinulle mikään rakas, paha minä sinulle olen. Oikea piru minä ole. Kuuletko nyt? Vai tulet sinä ottamaan minulta pois minun Emmani! Vai tulet sinä semmoista tekemään? Mars järveen nyt, kun minä sanon!
— Mitä sinä riivattu mies aijot?
— Johan minä sen sanoin, antaa sinulle kaikki sakramentit yksintein. Kaste ensin! Ja nyt veteen! Menetkö, vai täytyykö minun ottaa sinua niskasta kiinni ja taluttaa sinne ja painaa pääsi veden alle.
— Hyvä mies, ajattele ensin mitä teet.
— Minä en tahdo mitään ajatella. Minä tahdon tehdä, mitä sisuni vaatii.
— Muista, että kristittyjä me olemme.
— Viis minä kristillisyydestä silloin, kun minulta Emma otetaan!
Joko menet?
Ja Aakusti antoi piiskan paukahtaa kerran oikein tuntuvasti Jannen pehmoiseen mahaan.
Janne hyppäsi korkealle ilmaan, parkaisi ja sitten läksi karkaamaan järven rantaa kohden.
— Olisi se edes vihainen sonni, niin ainahan jollain tavoin tästä pääsisi suoriutumaan. Mutta kiukkuinen ihminen! Jos minä kuitenkin koettaisin kerran vielä sanan voimaa, ajatteli Janne.
Hän kääntyi Aakustiin päin, joka piiskaa heiluttaen juoksi hänen jälestään, nosti oikean käden etusormen opettavaisesti ilmaan ja sanoi:
— Tiedätkö sinä onneton, mitä laki miesmurhasta säätää? sanoi hän.
— En minä sinua viitsisi murhatakaan, noin huonoa miestä. Mutta veteen sinun täytyy mennä, ihan oikosenaan veteen.
Sormukset, jotka Janne oli tuonut mukanaan antaakseen Emmalle ja
Aakustille, johtuivat hänen mieleensä, ja hän huusi:
— Minulla on taskussani ne sormuksetkin, jotka…
Nyt ei Aakusti enää kuunnellut. Tuo sana: sormukset, sai hänet aivan vimmoihinsa. Hän kiljaisi:
— Menetkö siitä, menetkö!
— Kyllä minä menen, minä menen vaikka minne sinä tahdot, vakuutti
Janne ja pani kätensä ristiin. Mutta säästä henkeäni!
— Veteen sinun pitää mennä, johan minä sen sanoin sinulle! huusi
Aakusti.
Kun Janne huomasi, että hän ei millään keinolla pääsisi Aakustista vapaaksi, niin hän alkoi huutaa apua. Hän oli nähnyt suuren joukon kirkkoväkeä tulevan kovaa kyytiä tietä pitkin.
Mutta Aakusti alkoi yhä kiivaammin heiluttaa piiskaansa, ja välttääkseen lyöntejä täytyi Jannen kiepsahtaa pakoon.
Rannalle tultuaan Janne pyristeli hetkisen aivan kuin koira, joka pelkää kylmää vettä. Mutta kauaakaan ei hän siinä saanut seisoa, sillä Aakusti löi piiskalla häntä ja veteen oli mentävä. Kun kerran oli sinne päästy, niin eihän siinä enää joutunut suremaan, vaan yhä syvemmälle oli astuttava, sillä Aakusti uhkaili tulla painamaan Jannen pään veden alle ihan huppuun.
Janne meni niin että vesi solisi hänen ympärillään. Pian tuli niin syvää, että vesi ulottui hänen leukaansa asti. Silloin hän hätääntyneenä kääntyi ja aikoi ruveta uimaan, mutta rannalla Aakusti vihaisen näköisenä heilutti piiskaansa ja huusi:
— Pysy siellä, älä tule rantaan, taikka minä annan sinulle niin ympäri koko ruumistasi, että tiedät pyykillä olleesi.
Mutta jo oli pelastus tulossa.
Kirkkoväkeä riensi rantaan, joukon etunenässä Pauliina, joka käsiään väännellen ja siunaillen rannalla katseli vedessä olevaa Jannea.
— Menkää auttamaan, miehet, kauppiasta! huusi hän. Saatte viisikymmentä penniä, jos autatte!
— Antaa sen miehen olla siellä, se tekee hänelle niin erinomaisen hyvää, sanoi Aakusti. Pysytkös siellä, pysytkös, jatkoi hän ja nakkeli pienillä kivillä Jannea, joka käsillään koetti suojella kasvojaan.
Aakusti olisi tätä leikkiä kiukuissaan jatkanut kauankin, ellei käsi hellästi olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Aakusti ravisti sen äreästi pois ja kääntyi katsomaan, kuka sillä tavoin uskalsi häntä häiritä.
Kun hän näki Emman itkettyneet, surulliset silmät, tunsi hän itsensä aivan avuttomaksi. Hän olisi tahtonut tarttua Emman käsivarteen kiinni ja viedä hänet jonnekin piiloon ja siellä kenenkään näkemättä sulkea hänet syliinsä. — Aakusti, älähän nyt viitsi! sanoi Emma. Ja mies pudotti kiven kädestään. Siinä hän seisoi Emman edessä osaamatta sanoa mitään, tuntien vain että hänen oli niin kovasti vaikea olla. Tänä aikana oli Janne kiireimmän kautta rämpinyt rannalle ja ravisteli märkiä vaatteitaan, Pauliinan kaikin tavoin koetellessa siunailuilla ja kauniilla sanoilla häntä lohdutella.
Kun Aakusti sattui katsomaan Janneen ja näki hänet vedestä tulleeksi, niin hän hyppäsi tämän eteen ja sanoi kireällä ja kiukkuisella äänellä:
— Anna tänne ne sormukset!
Janne kaivoi liivinsä taskusta sormukset, jotka olivat käärityt vedessä aivan lionneeseen paperiin.
Aakusti otti sormukset esiin, kuivasi ne takkinsa hihaan, nosti hiukan housujaan ja astui Emman eteen:
— Tässä on sinulle, Emma, sormus! Pidä nyt se! Emme me eroa, vaikka pipit ja papit tekisivät mitä tahansa ja vaikka kaikki entiset kauppiaat sekoittaisivat asiamme. Ja nyt sitä mennään purkamaan kuulutus, sen minä sanon.
Emma oli ottanut sormuksen sormeensa. Ei hän osannut mitään sanoa tähän kaikkeen.
Aakusti kyöräsi Jannea menemään edeltä sanoen:
— Nyt kirkkoon, sakastiin ja purkamaan, mikä tässä on yhteen liitetty aivan tarpeettomasti.
— Totta kai minä sen puran, sanoi Janne. Enhän minä ole asiaa sekoittanut. Kaikkihan on kirkkoherran syy. Johan minä sitä alusta pitäen sinulle, Aakusti, sanoin, mutta sinä et tahtonut kuulla minua.
Janne tapasi oman valakkansa, jota Peltolan Jussi yhä vielä piteli. Kun asteleminen oli hänelle kovin vaikeata märkien vaatteitten tarttuessa joka paikkaan ruumista kiinni, kapusi hän Pauliinan avulla hevosen selkään.
Yhdessä nyt koko joukko läksi kirkkoa kohden. Janne koetti pysytellä valakkansa selässä pidellen sen harjasta kiinni, Aakusti talutti hevosta. Emma astui hänen rinnallaan, ja Pauliina käveli Jannen lähellä. Jälestä tuli muu joukko.
Kun vähän matkaa oli päästy, niin katsoi Janne hetken soveliaaksi turvautua taas sanan voimaan voidakseen sen kautta kohottaa jokseenkin alas painunutta arvoaan.
— Eikö tässä nyt taas ole selvä esimerkki siitä, mihin kateus, kiukku ja muut paheet saavat ihmisen? sanoi hän ja loi katseen saattojoukkoonsa. Paljaasta kateudesta, kun minä olin saanut hänestä voiton, teki kirkkoherra tämän kepposen. Onko se kristillistä, kysyn minä? Onko sellainen sielunpaimen sopiva meidän pitäjäämme? Ajatelkaa, miten tässä olisi voinut käydä! Jos Aakusti olisi ollut hiukankaan toisenlainen, niin olisi hän, sen sijaan että purki kiukkunsa minuun, mennyt nuoran kappale kourassaan jonnekin syrjäiseen paikkaan roikkumaan. Niin olisi käynyt. Ja kenen syy se olisi ollut? Kirkkoherran. Mutta kaikeksi onneksi johti sallimus Aakustin kiukun minuun eikä häneen itseensä. Ja niin hän ajoi minut veteen. Minä olen märkä ja ruumiini tuntuu kovasti jähtyneeltä, mutta minun sydämeni on lämpimämpi teitä kaikkia kohtaan nyt kuin koskaan ennen. Kyllä minun ruumiini tästä voi saada ikuiset vammat, kuolema saattaa tulla, mutta mitä siitä. Minä olen kuitenkin tämän nuoren miehen estänyt paljoa kamalammasta teosta, itsemurhasta. Kun minä näin asiaa tarkastan, niin havaitsen, että armollinen on taivas, kun se johtaa asiat näennäisesti hullunkurisesti ja nurinpäin, sillä korkea viisaus asuu kaikissa sen hommissa.
Janne katsoi alakuloisesti Aakustiin ja sanoi:
— Niin, niin, Aakusti, kuolema tästä voi minulle vielä tulla, sillä vilustuminen on vaarallinen tauti. Mutta kun minä tiedän, että sinä ja onnesi sen kautta on pelastettu, niin älä luule, että minä sinua millään tavoin soimaan. Meidän tulee aina maailmassa uhrata itsemme toistemme hyväksi. Nyt minä olen sinulle näyttänyt, kuinka minä sanan kaunista opetusta noudatan. Tee sinä samoin.
Katuvalla mielellä asteli Aakusti hevosta taluttaen. Hän olisi mielellään mennyt vaikka turkit päällä veteen, jos sillä olisi saanut tämän kaiken, tekemättömäksi. Hän katsoi Janneen osaamatta mitään sanoa. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, näyttää, että kyllä hän osaa hyvääkin tehdä. Hän ei huomannut mitään keinoa. Mutta samassa hän näki, että satulattoman hevosen selässä istuessa olivat Jannen housunpuntit kovasti nousseet ylös päin. Silloin tarttui Aakusti puntin alasyrjään ja kiskaisi oikein kovaa, jotta housut valuivat taas saappaitten päälle.
Janne tuli yhä varmemmaksi siitä, että hän tässä oli taas tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä. Hän pysäytti hetkiseksi hevosen, kääntyi seuraajiinsa ja puhui:
— Katsokaahan, mitä tästäkin asiasta olisi tullut, jos minä olisin Aakustin kiivasta mieltä koettanut vastustaa enkä olisi tehnyt niinkuin hän tahtoi. Sota ja vaino siitä olisi tullut. Minä olen maailman historiasta huomannut, että kaikki suuret mullistukset ovat maailmassa syntyneet siitä, että toinen ei ole silloin ollut alallaan, kun toinen on ollut kiukkuinen. Mutta mitä varten minä olisin kirjoja lukenut, ellen sen vuoksi, että niistä olisin jotain oppinut. Ja niin olen minä tullut huomaamaan, että järveen-meno oli tällä hetkellä se teko, joka oli viisain. Se ei tullut pelkuruudesta, kaukana siitä, rakkautta se oli näitä kahta nuorta kohtaan, joiden asiat kirkkoherra oli sekoittanut.
Janne oli päässyt mieliaineeseensa, rakkauden selvittelemiseen, ja hän unohti kaiken muun, kärsimänsä häpeän, märät vaatteensa, kummallisen ratsastuksensa.
— Tässä, juuri tässä, me saamme katsella kolmenlaista rakkautta. Ensiksi on Emman ja Aakustin rakkaus. Se on sitä lämmintä ja makeata rakkautta, se on se iankaikkisuuden voisilmä jokapäiväisyyden puurossa. Sitten on minun rakkauteni teitä kaikkia kohtaan ihan järjestään. Se on se tukipylväs, jota paitsi kaikki menisi kumoon täällä. Ja sitten on Pauliinan rakkaus peltoihinsa ja karjaansa. Ei sekään rakkaus mitään huonoa ole, sillä jollei sitä olisi, niin ei tämä maa pysyisi pystyssä. Pauliinan kartanosta osuusmeijeriinkin enin maito tuodaan, ja Pauliina kunnallekin korkeimmat verot suorittaa. Hänen rakkautensa on siis tämän maan onnen ja menestyksen pohja ja perustus.
Nyt huomasi jo Jannekin, että hänen puheensa alkoivat käydä liian monimutkaisiksi ja vertailut horjuviksi. Hän lopetti siis. Jo oli aikakin, sillä oltiin jo aivan kirkon lähellä.
Jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkonmäki oli täynnä kansaa, joka kummastellen katseli rannalta päin tulevaa joukkoa.
Mutta Janne ei vähääkään joutunut ymmälle tästä. Hän kiipesi hevosensa selästä alas ja alkoi astella sakastia kohden.
Koko saattojoukko tuli jälestä. Aakusti ja Emma olivat kovin levottomia siitä, miten asia saataisiin jälleen oikealle tolalleen. Pauliina piti suurta uhoa tästä kaikesta ja sanoi menevänsä valituksillaan vaikka senaattiin asti, ellei kihlausta pureta.
Janne ei välittänyt toisten puheista mitään, hän vain asteli märkänä, mutta juhlallisena kirkkoon ja sieltä sakastiin. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Saattue jäi kirkkoon ja pamppailevin sydämin istui kirkon penkkeihin sakastin oven luo odottamaan.
Eipä kestänyt kauaakaan, niin alkoi sakastista kuulua aivan tavatonta melua. Ensin kaikui kirkkoherran kiukkuinen ääni, mutta pian siihen vastasi Janne oikein täydellä voimalla. Kirkossa istuvat odottivat, ja jota kauemmin Janne viipyi, sitä toivottomammalta heistä tuntui se, että tämä kaikki saataisiin puretuksi ja siis Aakusti kaikista vastoinkäymisistään huolimatta saisi Emmansa. Eevastiina ensimäisenä puhui:
— En minä tahdo sanoa mitään pahaa sanaa Jannesta, viisas mies hän on, vaikka onkin paikoin hassu, ja hyvä mieshän hän on, mutta olisi hän saanut olla sekaantumatta tähän asiaan.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? ärähti Pauliina.
— Janne tekee kaikki asiat niin kovasti monimutkaisiksi, hän ei joudu ajattelemaan, ennenkuin vasta sitten, kun asian kelkka on jo menossa kovaa kyytiä mäkeä alas. Naimisiin olisi sen miehen pitänyt ajoissa päästä, niin silloin hän olisi kyllä tasaantunut.
Tämä viimeinen lause oli kova isku Pauliinalle. Olihan Eevastiina leski, ja kun hänen poikansa nyt aikoo mennä naimisiin, niin vapaahan hän olisi vuorostaan ottamaan itselleen miehen. Mutta Jannea ei Pauliina antaisi kenellekään, sen hän oli päättänyt.
— Riippuu siitä, millaisen vaimon hän olisi saanut, vastasi Pauliina kiukkuisella äänellä. Ei jokainen nainen kelpaakaan sellaiselle miehelle kuin Janne on. Rikkautta Janne tarvitsee, jotta hän oikein pääsee näyttämään, mitä hän on.
Eevastiina ymmärsi Pauliinan puheen tarkoituksen ja häntä nauratti hiukan Pauliinan toivoton miehen pyynti.
— Eipä se rikkaus aina näy tuovan onnea avioliittoon, vastasi
Eevastiina.
Pauliina nousi ja olisi ehkä alkanut keskellä kirkkoa oikean jymyn, ellei samassa Janne olisi ilmestynyt sakastin ovelle. Hän astui aivan kuin ruhtinas alas portaita kirkkoon. Kun hän oli päässyt levottomina odottavien kohdalle, niin hän sanoi:
— Nyt se asia on taas järjestyksessä. Emma saa Aakustin ja Aakusti saa Emman!
Aakustin mieli oli niin hyvä, että hän ei saanut ilossaan sanaakaan suustansa. Hän tarttui vain oikein lujasti Jannen käteen ja puristi sitä.
— Kovallehan se otti, oikein kovalle, sanoi Janne. Mutta eihän minulle suotta ole annettu sanan voimaa. Minä näytin taas kirkkoherralle elämän peiliä, panin hänet katsomaan totuuden ja oikeuden osviittaan, ja silloin meni miehen luonto pois. Hän taipui kauniisti ja sanoi, että hän oli erehtynyt. Ja ensi sunnuntaina on uusi kuulutus käymässä.
Kun Janne seuralaisineen tuli kirkon ovelle, niin häntä alkoi puistattaa. Pauliina sen heti huomasi ja tuli siitä kovasti levottomaksi.
— Aijai, kuinka kauppias värisee, sanoi hän. Tämä ei tiedä hyvää. Nyt on ihan varmasti tullut vilustus, ja hengenvaara on silloin edessä.
Pauliina oli niin hätääntynyt, että se tuntui Jannesta oikein suloiselta. Hän tekeytyi heti heikommaksi saadakseen kauemmin nauttia siitä.
Mutta silloin Pauliina, joka kaikessa oli tottunut heti puuhaamaan ja hommaamaan, sieppasi Jannen kyynärpäästä kiinni ja läksi aika kyytiä kuljettamaan häntä rattaitaan kohden.
Ennenkuin Janne oikein tiesikään, mistä oli kysymys, oli Pauliina jo lykännyt hänet rattaille, otti ohjakset omiin käsiinsä ja huusi kuskipojalleen:
— Ota sinä, Jussi, kauppiaan hevonen ja tuo se meille!
Ja Pauliina maiskautti suullaan, nykäisi oikein lujasti ohjaksista ja läksi ajamaan kartanoaan kohden.
Niin äkillinen oli lähtö, että toiset eivät vielä olleet päässeet asioista selville ennenkuin rattaat jo olivat kaukana.
— Sinne se sen vei, sanoi viimein Aakusti.
— Sinne vei, vakuutti Emman isä.
— Otti kotiaan, lisäsi Eevastiina. Taitaa tulla oikein suuret häät vielä tänä kesänä tähän pitäjääseen.
KUUDES LUKU
Peltolan kartanon peräkamariin vietiin Janne heti paikalla. Pauliina juoksi ja komenteli aivan kuin suuri herra olisi taloon tullut.
Jannesta tuntui hyvin suloiselta tällainen huolenpito hänen terveydestään. Kun hän peräkamarissa katseli sitä pukua, joka oli hänen ympärillään, tunsi hän itsensä jokseenkin yksinkertaiseksi. Märkä puku oli maantien tomusta tullut aivan harmaaksi. Tiellä oli se jo ennättänyt hiukan kuivua, mutta hankalalta tuntui sittenkin siinä oleksiminen.
Mutta pian tuli apu. Pauliina pyörähti huoneeseen ja toi käsivarrellaan vaatteita.
— Muuta nyt, Janne, kuivat päällesi, sanoi hän. Minä toin Jeremias-vainajan alusvaatteet sinulle. Ota nyt ja muuta. Kyllä minä menen pois, jotta sinun ei tarvitse hävetä. Mutta sänkyyn sinun täytyy heti mennä maata, jotta vihastus ei pääse panemaan mitään pahoja toimeen.
Ja Pauliina veti niin että rusahti huoneessa olevan vuoteen auki, pöyhi siinä olevia monia polstareita, nouti nopeasti puhtaat lakanat ja kirkkaan silkkisen peitteen. Kun kaikki oli kunnossa, katsoi hän suurella hellyydellä Janneen ja sanoi:
— Pane nyt maata minun morsiuspeittoni alle! Kyllä sinun on siellä lämmin olla.
Janne riisui yltään vaatteensa ja puki Jeremias-vainajan paidan ja alushousut ylleen ja meni sitten lakanoitten väliin.
Kun hän oli siinä väristellyt vähän aikaa, niin kurkisti Pauliina ovesta ja toi kohta Jannelle suuren kupillisen kamomillateetä.
— Juo nyt, että lämpenet!
Pauliina otti tuolin, siirsi sen vuoteen viereen ja pää kallellaan katseli, kuinka Janne joi.
— Ne Jeremiaan vaatteet näyttävät sopivan sinulle aivan kuin olisivat tehdyt. Ne ovatkin ne paremmat paidat, jotka minä sinulle toin. Minä en antanut hänen panna niitä päälleen muuta kuin silloin, kun hän meni sellaiseen kylään, jossa hänen täytyi olla yötä. Kyllä hän muuten sai käydä huonommissa. Niin hän sai. Mutta toista se on, kun minä Jannelle annan, ihan toista.
— Paita kuin paita! sanoi Janne.
— Ei se sentään niinkään ole. Kyllä siinä on ero, kenelle paita päälle vedetään, sanoi Pauliina imelästi.
Kun Janne oli teen juonut, koetteli Pauliina kädellään hänen otsaansa.
— Aijai, kuinka kuuma on otsa. Ettei vain tulisi kuume ja sen mukana kuolema. Kyllä se Aakusti oli sentään hyvin raaka ja rivo mies, kun sillä tavoin ajaa Jannen järveen. Mikäs kala Janne on!
— Ei puhuta siitä nyt enää, sanoi Janne. Mutta kovasti tuntuu raukealta ruumiissa, ja sitten pistelee niin pahasti kupeesta ja seläntaipeesta.
— Kunhan ei vain tulisi halvaus! huusi Pauliina.
— Ei se sellainen minuun pysty, sanoi Janne. Mutta sitten tuli hänen mieleensä yhtäkkiä kuolema ja hänen tuli niin kovasti sääli ja surku omaa itseään. Hän oli näkevinään itsensä jo paarilla ja koko kylän suremassa hänen kuolemaansa. Eihän hän voinut näin kaunista ajatusta omanaan pitää, vaan täytyi siitä jakaa toisellekin.
— Vaikka, kukapa sen tietää, miten kuolema tulee, sanoi hän surullisella äänellä. Niin, niin, arkussa sitä minunkin on maattava kerran, nenä pystyssä ja lakki päässä. Muista se, Pauliina, kun minä kuolen, niin täytyy minulle panna lakki päähän. On niin ikävä lojua siinä pää paljaana aivan kuin olisi mikäkin kanavaras.
— Voi, voi, kylläpä sinulla nyt on kova sielun ahdistus, sanoi
Pauliina ja pani kätensä ristiin. Olisikohan konjakista mitään apua?
— Voisihan tuota koettaa, sanoi Janne. Pauliina riensi heti noutamaan ja tarjosi Jannelle ryypyn.
— Juo nyt, Janne. Juo nyt, niin riemastut.
— Ruvetaanko tässä ihan ryypyttelemään? sanoi Janne.
— Eihän toki, sen verran ainoastaan, että uni tulee. Kyllä ruumis aina silloin parantuu, kun se pääsee unen kehtoon kieppumaan.
Kun Janne oli ryypännyt, niin hän sulki silmänsä ja koetti nukkua. Mutta uni teki kiusaa eikä millään tavoin tahtonut tulla. Ajatukset olivat yhä kirkonmäellä, ja vaikka kaikki olikin lopullisesti päättynyt jokseenkin hyvin, niin kaivelihan Jannen mieltä kuitenkin se, että hän koko kirkkoväen nähden oli saanut mennä järveen.
Pauliina huomasi, että uni ei tahtonut tulla Jannen silmiin.
— Ei taida oikein hyvin nukuttaa, sanoi hän. Auttaisikohan tuo, jos minä laulaisin.
— Miksi ei se auttaisi, vastasi Janne. Onhan tunnettu asia, että laulu aina on ihmisiin vaikuttanut rauhoittavasti.
— Veisaanko virttä?
— Ei virsiä, se muistuttaisi mieleeni niin kovasti kirkkoherran, ja silloin menisi uni heti paikalla pois.
— Mitä minä sitten laulan?
— Jotain iloista ja lystillistä.
Pauliina mietiskeli kauan. Eihän hän juuri ollut laulaja ja vielä vähemmin oli hän joutunut elämänsä aikana iloisten laulujen rattailla sieluaan hyppyyttämään. Vihdoin kuitenkin johtui mieleen laulu, jonka hän nuoruutensa kukkeimmillaan ollessa oli kuullut. Ja hän alkoi:
— Harjun mäen kalliolla oli huono tölli, jossa rajasuutarilla oli poikamölli. Isä oli Vehka-Heikki, poika myöskin siksi ensimmältä kutsuttiin ja sitten Vekkuliksi. Äiti niinkuin tuulimylly, suuri nuuskakuono, Roima-Pirjo nimeltään ja tavoiltansa huono.
Ja laulua jatkui. Pauliinan ääni nousi ja laski, vuoroin pahasti porisi, vuoroin koetti lempeästi liruttaa. Ja tätä ankaraa koetusta päästä juoksuun laulun lakealla niityllä kuunteli Janne hetkisen ja sitten vaipui uneen.
* * * * *
Kun Janne heräsi, niin hän tunsi itsensä aivan terveeksi; kaikki vilunväreet olivat kadonneet, lihaksissa tuntui hauska kiverrys, virtaava veri kutitti varpaissa, ja pää oli niin ihmeellisen viileä.
Janne oikaisi itsensä vuoteessa aivan pitkäksi, kiskoitteli ja veti syvään henkeä rintaansa. Sitten hän vähän aikaa lepäsi selällään ja mietiskeli:
— Kyllä minä Pauliinan ymmärrän. Hän tahtoo tällä hoitelemisellaan saada minut valtaansa. Minä olen aina huomannut sen, että aikamies on hyvin taipuvainen olemaan tuollaisena kapalovauvana, jonka vieressä nainen vahtaa. Ja kuinka moni avioliitto onkaan sen kautta päätetty, että mies on ollut sairaana ja nainen siinä hoitelemassa. Koko ruumis kutiaa niin hauskasti aina silloin, kun makaa vuoteessa ja nainen siinä pääsee hypistelemään hellillä sormillaan. Kun mies on seisaallaan, niin ei sitä nainen silloin voita, ei hellillä sanoilla, ei silmäniskuilla, ei kerrassaan millään, jos miehen mieli ei vain ole kääntynyt jo ennestään naista tavoittamaan. Mutta kun mies on pitkällään, niin silloin nainen ottaa miehen omakseen. Ja vaikka millainen nainen, vaikka oikea linnunpelätti ottaa silloin pulskimman miehen sydämen näppiinsä ja pitelee siinä. Niin, niin, vuoteessa mies on aina toinen kuin jalkeillaan.
Janne oli juuri aikeissa nousta, kun Pauliina tuli huoneeseen. Kun hän näki Jannen olevan hereillä, niin hän löi kätensä ilosta yhteen ja sanoi:
— Kun minä olin meidän imisikaa katsomassa, niin tuli äkkiä mieleeni, että Janne jo ehkä on hereillä ja sen on minua ikävä. No, kuinka terveyden laita nyt on?
— Hyvästi se on, vastasi Janne. Jos sinä, Paukku, pysyisit siellä oven takana, niin minä nousen ylös ja menen kotia.
— Ei, ei, et sinä, Janne, millään muotoa vielä saa nousta ylös. Sinä voisit uudestaan tulla kipeäksi, ja silloin sinua ei millään voisi pelastaa. Maata sinun täytyy täällä vielä kauan aikaa.
— Mutta täytyyhän minun nousta ja mennä kotia.
— Mikä kiire sinulla sinne on? Eihän sinulla ole enää mitään kauppaa eikä muita hommia, olet ja elät omaksi huviksesi. Mitä sinä silloin suotta nouset ylös. Makaa nyt siinä vain rauhassa.
— En minä makaa! sanoi Janne päättäväisesti. Minä nousen ylös! Mene nyt, Paukku, tuonne toiseen huoneeseen, sillä enhän minä tässä muuten, aivan alusvaatteillani kun olen, voi nousta ylös.
— Vaikka minun täytyisi jäädä tänne öiksi ja päiviksi, niin en minä nyt sinua päästä, sanoi Paukku.
— No, sitten minä nousen, vaikka ihme olisi! sanoi Janne.
Mutta ennenkuin hän ennätti päästä vuoteesta ylös, oli Pauliina jo voimakkaalla otteella paiskannut hänet takaisin selälleen sänkyyn ja piteli siinä.
— Et sinä, Janne, ole terve, vaikka sinä niin uskottelet itsellesi, sanoi Pauliina. Pysy nyt siinä kauniisti!
Janne retkahti takaisin vuoteelle. Hän ei osannut tehdä mitään. Siinä hän lojui ja antoi Pauliinan vetää peitteen hänen päälleen ja painella sen sivuilta hänen alleen.
— No, kas niin, sanoi Pauliina, kun Janne taas oli hyvin peitettynä vuoteessa, ja taputteli häntä leveällä kämmenellään rinnan päälle. Makaa sinä nyt siinä, kun sinusta näin hyvää huolta pidetään, makaa ja kiitä jumalaasi, joka on minutkin sinun tiellesi johtanut ja estää sinua tekemästä suuria tyhmyyksiä.
— Ei tässä muu auta kuin sanan voima, ajatteli Janne.
Hän rykäisi ja katsottuaan Pauliinaan, joka istui vuoteen vieressä, hän alkoi:
— Sinä et tietysti ole lukenut mitään Rooman keisareista? Kuinka sinä sellaista olisit lukenut. Silloin sinä et tiedä, että ne miehet eivät koskaan tahtoneet olla sairaita, vaan aina ne rynnistivät eteenpäin. Ajattele sitä ja muista, että minullakin on paljon maailmassa sellaista, jonka puolesta minä taistelen. Kun sinä et ole lukenut sitä, niin olet ainakin toisinaan kurkistellut raamattuusi ja muistat kertomuksen Simsonista. Minäkin olen sellainen, hengen Simson. Älä luule, että sinä olet toinen Taliila, joka otat minulta miehuuden pois ja teet minut sinun suloisuutesi vangiksi. Ja vaikka sinä saisitkin minut valtaasi, niin niinkuin Simson minä rynnistäisin ja kaataisin kaiken. Tämän sängyn laidat hajoaisivat, jos minä voimani kokoaisin.
Pauliina tarttui Jannen käsiin ja pisti ne peiton alle.
— Älä siinä nyt riehu, vaan pysy alallasi!
Mutta Janne jatkoi:
— Sinä et taida tietää, Pauliina, mikä on oikeastaan maailman järjestys, että mies se on, joka kaiken määrää ja jonka tahto maailmassa on kaikki kaikessa. Minä sitä olen herra ja määrääjä täälläkin. Ymmärrätkö sinä sen? Minä nousen sängystä silloin kun minä sen tahdon. Minä en vielä nouse, sillä minä tahdon ensin sinulle puhua ja selittää, kuinka kaikki tässä maailmassa on järjestetty. Sinä olet arvellut, että sinä sen kautta, että olet minut saanut tähän vuoteeseen, olet myöskin saanut kaiken vallan minun ylitseni. Mutta niin ei ole asian laita. Totisesti, niin ei ole!
Minä nousen tästä vuoteesta silloin kun minä itse sen tahdon. Minä en tällä hetkellä sitä tahdo, sillä minä olen alusvaatteillani ja sinä olet nainen, mutta jos minä tahdon, niin minä nousen sittenkin.
— Rakas Janne, sanoi Pauliina, älä puhu niin paljoa, se väsyttää sinua!
— Herra jestas kuitenkin, Paukku, luuletko sinä, että minä olen sairas! Minä olen ihan terve, niin terve, että lääkärit minut nähdessään kiukusta itkisivät. Joko sinä nyt ymmärrät, mitä sinun tulee tehdä?
Pauliina katsoi pitkään Janneen, kun hän huomasi tämän odottavan häneltä jotain vastausta.
— Niin, mitenkä? sanoi Pauliina.
Janne katsoi hetkisen aivan hölmistyneenä Pauliinaan huomattuaan, että tämä ei ollut hänen puheestaan ymmärtänyt yhtään mitään.
— Kun ei sana auta, niin auttaa väkivalta, ajatteli Janne ja hyppäsi äkkiä ylös.
Mutta samassa oli Pauliina jo tarttunut häneen ja painanut hänet vuoteeseen. Janne yritti kaikin tavoin päästä vapaaksi, mutta mikä siinä auttoi, Pauliina oli häntä voimakkaampi, ja pian olivat Jannen sätkyttelevät sääret painetut alalleen sänkyyn ja peite vedetty niiden päälle.
Janne ei ollut uskaltaa avata silmiään, niin häntä itseään hävetti tämä hänen tappionsa. Että nainen tällä tavoin oli saanut yliotteen hänestä, oli kumonnut hänet ja vielä kaiken hyvän lisäksi peittänyt hänet sänkyyn. Mieluummin hän sitten olisi jäänyt vaikka maantielle lojumaan verissään ja vaivaisena niinkuin se mies, jonka laupias samarialainen korjasi, kuin joutunut tällä tavoin makaamaan.
— Kai Janne nyt on siivosti sängyssä eikä suottaspäiten tuppaa ylös, sanoi Pauliina.
Janne ei vastannut.
— Oletkos sinä Janne siivolla, vai etkö sinä ole?
Janne ei vieläkään vastannut. Häntä kiukutti tuo Pauliinan tapa kysellä häneltä aivan kuin pieneltä lapselta. Oliko hän mikään kakara, joka oli joutunut kiinni omenanvarkaudesta ja jota nyt varoitettiin siitä.
— Jollet sinä, Janne, lupaa olla kiltisti paikallasi, sanoi Pauliina, niin minä en liikahda tästä paikasta pois, vaan jään tänne kaikeksi aikaa.
— No, minä lupaan, että olen niin paikallani, että eivät hiiretkään kuule, vastasi Janne.
— Sitten minä menen noutamaan sinulle syötävää. Mutta sinun vaatteesi minä otan mukaani kuivumaan.
Janne oli jo sinä aikana ehtinyt ajatella, että hän karkaa salavihkaa talosta. Mutta eihän se laatuun käy, jos Pauliina hänen vaatteensa vie piiloon.
— Anna niiden olla täällä, kuivuvathan ne täälläkin.
— Sikistyvät ne, jos saavat siten kuivua, vastasi Pauliina. Minä vien ne tuvan puolelle puhdistettaviksi ja silitän ne siellä kuumalla raudalla, niin ovat sitten aivan kuin juuri räätäliltä tulleet. Nuku nyt, Janne, nuku oikein rauhassa, kyllä Pauliina sinusta huolen pitää.
Ja ystävällisesti nyökäten Jannelle otti Pauliina hänen vaatteensa ja meni.
Janne kurkisteli kauan oveen päin osaamatta mitään sanoa tai tehdä.
Lopulta hän nousi istualleen vuoteessa ja sanoi:
— Pysähtyy sitä järki viisaammaltakin toisinaan. Onko ennen kuultu mokomaa tapausta? Minä olen lukenut maailmanhistoriaa, mutta en minä koskaan ole kuullut puhuttavan siitä, että nainen olisi ryövännyt itselleen miehen. Muuan Rooman keisarinna kyllä väkipakolla tahtoi saada erään nuoren miehen omakseen. Mutta sehän oli siinä turmeluksen maassa, ja me elämme sentään Suomessa. Mitä minä nyt teen? Pakeneminen olisi yhtäkaikki jokseenkin kurjaa, sillä olenhan minä urhoollinen mies. Ja jos pakenisin, niin enhän minä paidallani voi juosta pitkin maantietä. Ja jos menisinkin, niin tulisihan tuo nainen ihan varmasti minun jälestäni. Jos taas jään tänne, niin olen aivan varmasti ennen pitkää naimisissa tuon lohikäärmeen kanssa. Hänen ei tarvitse muuta kuin mennä kirkkoherran luo, kertoa, että minä olen ollut yötä täällä, niin kirkkoherra kuuluuttaa minut niin että roikaa. Ja kannattaako enää tällä ijällä mennä naimisiin, kun tähän asti on itseään siitä visusti varjellut? Jokainen vuosi on ollut pölkky minun rauhani majaan. Nyt se on valmis, ja annanko minä tuon ämmän sen jaottaa, pois se!
Hymyilevänä palasi Pauliina jonkun ajan kuluttua takaisin tuoden tarjottimella Jannelle ruokaa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista hyvää, että Jannea aivan kauhistutti ruuan paljous. Pauliina istui vuoteen viereen ja alkoi tarjoilla ruokaa Jannelle, eikä Janne tiennyt koskaan syöneensä niin paljoa, ei edes häissä tai maahanpaniaisissa.
Kun syönti oli loppunut, niin Janne oikaisi itsensä vuoteelle ja vaipui vanhurskaan uneen.
* * * * *
Huoneessa oli jo hämärää, kun Janne heräsi.
Hän kuulosteli. Kaikki oli hiljaista. Että Pauliina oli käynyt huoneessa, sen hän huomasi siitä, että vuoteen viereen oli pantu tuoli ja sille lasillinen vettä.
— Kyllä tuo Pauliina olisi huomaavainen aviovaimo, sen minä tunnustan, jollei se olisi niin jeevelin kovakätinen, että henki on vaarassa. Ja onhan avioliitto hengen ylläpitämiseksi, eikä sen menettämiseksi.
Hän nousi istualleen ja kuunteli.
— Taitaa kello jo olla paljonkin, koska häntä ei enää kuulu eikä näy. Kuorsaa kai jossain omassa sängyssään. Mitähän kello onkaan? Se nainen taisi viedä vaatteitten mukana minun kellonikin.
Samassa alkoi etäällä kello lyödä. Janne laski sen lyönnit ja huomasi kellon jo olevan yhdeksän.
— Nyt olisi niinkuin sopiva hetki pötkiä pakoon. Mitä minä tänne suotta jään. Osaan minä kotonanikin maata, jos mieleni tekee.
Janne hyppäsi sängystä ja meni ovelle. Hän koetti avata sitä.
— Se ämmä on pannut oven lukkoon. Kyllä sillä on varmat aikeet minun suhteeni. Ei se heitä ennen kuin minä olen hänen miehensä. Sen minä kaikista merkeistä huomaan. Mutta nietu, sanoi ryssä. Minä en olekaan mikään sellainen mies, joka on otettavissa koska tahansa. Kyllä minä osaan itseäni varjella naimisen suuresta portista. Eihän porsastakaan saa läävään silloin, kun se tahtoo ulkona olla. Kuinka sitten vanhaapoikaa silloin, kun hän tahtoo vapautensa säilyttää. Vaikka pakeneminen onkin itse asiassa häpeällinen teko, niin ei sitä jouda silloin ottamaan varteen, kun on kysymyksessä sellainen asia kuin tässäkin on. Minä menen keinolla millä tahansa pois.
Ilo leimahti hänen silmissään, sillä hän oli keksinyt keinon, millä hän saattoi paeta.
— On sitä ennenkin laseja rikottu, kun on miehiä suorinta tietä heitetty ulos. Saatikka sitten, kun on mentävä pakoon elämänaikaista hirsipuuta. Mutta mitä minä suotta rikon, kun minä saan avatuksikin ikkunan. Hiljaa ja hissuksiin, niin sitten päästään pois.
Ja Janne avasi varovaisesti ikkunan ja sen tehtyään kiipesi ulos.
— Nyt sitä olisi juostava, mutta minne näillä Jeremias-vainajan housuilla pääsee, kovasti ovat laajuutensa puolesta eroavaiset minun housuistani. Ihme ja kumma, että se mies pääsi niinkin paljon lihomaan sellaisessa komennuksessa. Ja pitääkö minun nyt krekkalehtia tällaisessa valkoisessa puvussa pitkin maantietä. Jos tietäisin, minne minun valakkani on viety, niin hakisin sen. Rattaani ovat tuolla kartanolla, sen minä hämärässä erotan. Mutta ehkä onkin tallissa. Ainakin kannattaa käydä katsomassa.
Janne hiipi talliin. Siellähän valakka oli, ja runsaasti sitä oli siellä kestitty kauroilla, niin runsaasti, että iso osa oli jäänyt syömättäkin.
Janne kuljetti hevosensa pihalle, valjasti sen rattaitten eteen ja läksi ajamaan. Ensin hän hiljaa ajoi, jotta kukaan talon väestä ei heräisi. Mutta kun oli päästy nurkan taakse, niin löi Janne ohjaksien päillä valakkaa ja sanoi:
— Mene nyt, minkä suinkin alta pääset! Matkalla hän mietiskeli asioitaan:
— Onko ennen kuultu mokomaa, että mies pakenee naista tällä tavoin? Onko kuultu, kysyn minä. Ja minne minä nyt menen? En minä suinkaan tänne kylään voi jäädä. Pois minun täytyy kaukaisille maille.
Janne tuli oikein liikutetuksi ajatellessaan, että hän tällä tavoin oli joutunut kohtalon kovan käden alaiseksi. Mutta hän päätti urhoollisesti kaiken kestää.
— Finne, Hämäläisiä.
Kotia tultuaan ja herätettyään Hilman, piikansa, hän pukeutui paraimpaan pukuunsa ja pakkasi tavarat matkalaukkuun. Kun hämmästynyt Hilma kysyi, minne kauppias nyt niin äkkiä matkusti, niin Janne vastasi:
— Minä tunsin tänään sellaista kamalaa kolotusta koko ruumiissani. Ei tässä muu auta kuin mennä kylpylaitokseen. Minä matkustan aamujunassa heti Savonlinnaan.