SEITSEMÄS LUKU
Puolitoista kuukautta oli kulunut, kun eräänä päivänä ilmestyi Syrjälän talon portille Janne, ajaen koko kylän hyvin tuntemalla valakallaan. Nappularattaat olivat tavallista kirkkaammat, ja ajaja oli hyvin punakka ja ketterästi hän hyppäsi maahan.
— Onko täällä talonväki kotona? huusi hän niin että talon nurkat kaikuivat.
Päärakennuksen ovelle ilmestyi Syrjälän emäntä, aina puuhaileva Miina, ja pian hänen jälestään tuli hänen aviollinen taakkansa ja perheellisen kurituksensa esine, Matti.
— Jannehan se on, huusi Miina ja löi kätensä yhteen. Joko Janne nyt vihdoinkin tulee kotia Savonlinnasta?
— Täytyihän minun jo tulla, sillä minne te muuten täällä olisittekaan joutuneet, vastasi Janne. Eilisiltanahan minä tulin. Ja kun olin tarkastanut, että kaikki meillä oli hoidettu niinkuin hoitaa pitää, Hilma naimaton ja talo neljän nurkkakivensä päällä, niin tulin tänne. Minä olen voinut hyvin, niin kai täälläkin on tehty?
— Onhan täällä voitu, vastasi Matti.
— Mikäs sinun, Matti, on voidessa, kun sinulla on sellainen hommaihminen, kuin Miina on, vaimona. Ei hän suotta tule minun sukuuni.
— Mutta sinähän olet laihtunut, Janne, oikein sorjistunut, sanoi
Miina.
— Totta kai minä olen laihtunut, vastasi Janne. Pistähän Miina kätesi tänne liivini alle ja koeta, kuinka kaukana mahasta se nyt on.
Miina teki niin kuin Janne käski. Mattikin tuli koettamaan ja vakuutti:
— Ei ole juuri kuoppaa, mutta ei paljoakaan puutu.
— Mutta millä ihmeellisellä keinolla se on saatu aikaan? kysyi Miina. Ethän sinä ole ollut muuta kuin puolen toista kuukautta poissa näiltä tienoilta. Ovatko ne kylpylaitokset todellakin sellaisia paikkoja, että niistä lähtee hyöty?
— Totta kai niistä hyöty lähtee, mitäs niitä muuten laitettaisiin, sanoi Janne. Odottakaahan, kun minä oikein kerron teille kaikki juurta jaksaen.
He istuivat varjoon tuvan seinän viereen, Janne keskelle ja Miina ja
Matti hänen kummallekin puolelleen. Ja Janne alkoi:
— Sen jälkeen kun Aakusti tahtoi tehdä minusta jonkinmoisen paptistin ja väkisin vei minut veteen kastetta saamaan, vilustuin minä. Pauliina koetti minua oikein täydellä voimalla hoidella, mutta eihän siitä ollut oikein hyvää apua. Ja kun henki minullekin on kallis asia, niin päätin minä, että nyt mennään Savonlinnaan ja annetaan maailman lääkärien näyttää, millä tavoin taudit krassataan ja kronitaan pois ruumiista.
— Se on kai kovasti komea laitos, kysyi Miina, se kylpylaitos.
— Siinä kaupungissa on kaksi komeata rakennusta, piispantalo ja kylpylaitos. Jollen minä olisi niin paljon komeutta nähnyt jo ennen eläissäni, niin ymmällehän minä olisin tullut. Mutta siellä minä olin aivan kuin kotonani. Kyllä se on sentään kummallista, kuinka ihminen tulee varmaksi kaikesta, kun hän joutuu sellaiseen paikkaan, joka sopii hänen luonnonlaadulleen. Ja sen minä sanon, että ensimäisestä päivästä alkaen minä olin siellä niinkuin kotonani.
— Ainahan Janne osaa olla joka paikassa niinkuin kotonaan, sanoi
Miina. Mutta kuinka siellä sitten parannettiin?
— Kaikki kävi siellä järjestyksessä. Ensin tutkittiin mies sanan ja naputusten avulla. Tohtori kyseli minulta yhtä ja toista, ja osasinhan minä hänelle selittää tautini niin perinpohjin, että hänellä ei ollut muuta vastattavaa kuin: jaha, jaha! Sitten toinen lääkäri tutki, miten minun sisävärkkini toimivat. Hän teki samaa kuin sinä, Matti, teet puimakoneelle. Sinä katsot, millaista tulee siitä torvesta, josta ruumenet tulevat. Siitä sinä huomaat, kuinka kutakin kohtaa sitten koneessa on ruuvattava.
— Kyllä ihmisten viisaus sentään on kovin suuri, sanoi Miina.
— Sanos muuta! Tämä on kuitenkin vasta alkua, jatkoi Janne. Kun sitten oli kaikin tavoin minun ruumeniani tutkittu, niin annettiin minulle kouraan lappu, jonka avulla minä sain sitten koneeseeni ruuvauksen. Tämä tapahtui aivan erikoisessa rakennuksessa. Siellä oli sali, joka oli paljoa suurempi kuin pappilan suuri sali, ja sinne sitä sitten mentiin. Siellä oli joukko nuoria lääkäreitä, oikein hienoja herroja, jotka ruumiita ruuvasivat. Ensiksi komennettiin housut jalasta pois.
— Riisuttiinko siellä ihminen aivan ilkoisen alasti? kysyi Miina.
— Ei aivan, alushousut ja paita jätettiin päälle. Ja sitten se toimitus alkoi. Minä sain istua puuhevosen selkään, ja nuori herra otti takaapäin minua kainaloitten alta kiinni ja alkoi kieputtaa. Kyllä se temppu minua nauratti tavattomasti. Niinhän mekin teimme nuorena, Matti, vai mitä? Muistathan sinä, kuinka me sillä tavoin tyttöjä kieputimme.
— Hihihi, vastasi Matti.
— Ei Matti ole koskaan minua sillä tavoin kieputtanut, sanoi Miina hieman kiukkuisesti.
— Eihän toki, eihän toki! vastasi Janne. Sinähän Miina aina Mattia kieputat kaikella tapaa. Älä suutu, älä suutu, kun minä näin kosken teidän perheellisiin asioihinne, mutta kyllä se niin on.
— Mihinkäs totuudesta pääsee, vakuutti Matti.
— Mitä se tähän kuuluu? sanoi Miina.
— Ei kuulukaan, vastasi Janne. Minä sanoin sen ainoastaan selitykseksi. Ja kyllähän minä sen tiedän, että toisella tapaa sinä Miina Mattia kieputat. No niin, siinä minä sitten olin sen nuoren miehen käsissä heilumassa. Ja kummallista, kuinka minä siinä muistin jokaisen hellän hetken, joka minulla on ollut nuoruuteni kukkeimmilla ajoilla tyttölasten kanssa. Mutta toisenlaisia vartaloita minä käsissäni pitelin kuin minun mahani on, joka siinä nyt vatkaantui. Kun minä sitten olin siitä päässyt, niin jouduin penkille pitkälleni ja kaksi nuorta herraa tarttui ensin käsivarsiini ja alkoi vimmatusti hieroa niitä. Siinä oli jo leikki kaukana. Niin ne vetivät ja kiskoilivat kuin kaksi pahinta saunamuijaa vetää miehen syntistä ruumista. Saman leikin alaiseksi joutui sitten sääret. Nyt jouduin taas korkealle penkille ja sain mennä suulleni, ja muuan herra iski kyntensä minun selkääni. Kyllä minä siinä aloin ähkiä pahasti, mutta auttoikos se, ei auttanut yhtään, herra vain hieroi ja nyrkillään jyskytteli selkään. Niin se oli kuin kylänpoikien leikkiä silloin, kun toinen on jäänyt tappelussa alle ja toinen istuu hänen selässään ja koettaa, kuinka kovaa lihaa on selkäpuolella. Kun minä siitä piinasta olin päässyt, niin tuli vatsan vuoro. Se se vasta oli lystiä leikkiä. Et sinä, Miina, sen koreammin leivo suurta kakkua joulua varten, kuin mitä minun vatsaani taputeltiin ja paineltiin. Kutittihan se sellainen. Minä nauroin ja sätkin siinä, mutta sitä hullummaksi se siitä vain tuli. Ja sitten sain mennä rauhaan. Ja tällaista peliä pidettiin siellä joka ainoa päivä, ihan joka ainoa päivä!
— Niinkö siellä kaikille tehtiin? kysyi Miina.
— Kaukana siitä. Meitä oli tuossa hieromisosastossa vain pieni joukko. Te ette tiedä, että tuollainen kylpylaitos on kahdenlaisia ihmisiä varten, niitä, jotka ovat sairaita, ja niitä, jotka ovat terveitä.
— Mitäs ne terveet siellä tekevät?
— Ne ovat hankkimassa itselleen sairautta huvittelemalla. Katsokaahan, minä olen tullut siihen ihmeelliseen huomioon, että jota enemmän ihminen viisastuu, sitä mieluummin hän tahtoo itselleen taudin, ja kun oikein etsii, niin löytäähän sitä sellaisen. Nuo herrat, jotka ovat sairaita hieromassa, ovat samalla palkatut tekemään terveitä sairaiksi. Heidän tehtävänsä on nimittäin ottaa osaa kaikenlaiseen huvitukseen ja väsyttää ihmiset niin pahanpäiväisesti, että he saavat mielihalunsa täytetyksi ja pääsevät sairaiksi.
— Kylläpä se on merkillinen paikka, sanoi Miina.
— Et sinä vielä kaikkea tiedä. Odotahan, kun minä kerron. Nämä herrat keemailevat kaikkien nuorien tyttöjen ja kaikkien rouvien edessä, kuljettavat niitä illalla myöhään pitkin metsäpolkuja, jotta ne vilustuisivat ja saisivat luuvalon, yskän tai jonkun muun taudin tai kolotuksen. Kun minun tapani on iltamyöhällä liikuskella saadakseni unta, niin kylläpä minä tapasin noita pariskuntia melkein jokaisella penkillä, joka oli vähänkin syrjemmässä. Oli siinä kuiskuttelua ja viserrystä niin että riitti. Kas, kun iso osa näitä terveitä sairaita on ulkomaan ihmisiä, jotka eivät osaa sanaakaan suomea, niin täytyi siinä keskustelun tapahtua jollain muulla tavalla. Ja siellä minä senkin opin näin, että osaa sitä kaksi ihmistä tulla toimeen, vaikka ei taitaisi sanaakaan toisensa kieltä. Ja samalla minä huomasin toisenkin asian, sen nimittäin, että se, mikä täällä olisi kauheata, oli siellä luonnollista. Jos täällä kuulisi, että nuori mies on nuorta tyttöä suulle tavannut, niin häät siitä hommataan. Mutta jos nuo nuoret miehet menisivät naimisiin jokaisen kanssa, jonka suulle ovat tulleet, niin haaremi heillä olisi, ihan oikea haaremi, jossa olisi kaikenvärisiä naisia.
— Mutta sehän oli oikea Paapeli! sanoi Miina aivan kauhuissaan.
Kuinka Janne siellä osasi olla?
— Hyvin minä siellä osasin olla! Ihan minä olin kuin kotonani! sanoi
Janne, ja hänen silmänsä kiiluivat.
— Sinä syntinen ihminen! huusi Miina.
— Rakas Miina, sinä et tiedä, että synti on yhdessä paikassa yhdenlaista ja toisessa toisenlaista. Jos sinä siellä pistät syödessäsi veitsen suuhusi, niin se on synti ja häpeä. Mutta jos noin ohimennen, kun ei ihan toisten silmien edessä sitä vain tee, maistelee huulihunajaa, niin ei se ole synti eikä mikään.
— Et suinkaan sinä, Janne, ollut siinä menossa mukana? Et suinkaan sinä juossut tuolla tavoin illalla pitkin pimeitä metsiä vieraanmaalaisten naisten kanssa?
— Ei minun tarvinnut juosta. Ne tulivat itsestään minun luokseni. Ja ihan keskellä kirkasta päivää oli minulla tyttöjä riippumassa käsivarressani.
— Mutta, herra jestas, mitä kaunista ne sinusta löysivät?
— Ei sitä kauneutta tarvita, ennenkuin naisen voittaa, sen minä siellä huomasin. Kun on oikein kohtelias niille, pitää niitä aivan kuin jokainen olisi vähintäin kuningatar, niin kyllä saa kenet tahansa puolelleen.
— Ja oliko sinulla niitä montakin? Minä tarkoitan noita kuningattaria?
— En minä joutunut niitä laskemaan. Kun yksi meni, niin toinen tuli.
— Kestääköhän maailma enää kauaakaan pystyssä sellaisen menon jälkeen! huudahti Miina.
— Älä pelkää, kyllä se kestää. Maailma on vakavan navan päässä kieppumassa, kyllä se pysyy siinä, vaikka tyttölapset kuinkakin piehtaroitsisivat. Oletko sinä, Miina, koskaan lukenut sähköoppia? Tietysti sinä et ole. Jos olisit, niin silloin tietäisit, mikä on patteri. Minä olin tuollainen patteri. Kun tytöt tahtoivat tehdä pojat mustankipeiksi, ja sitähän tytöt aina tahtovat tehdä, niin he tulivat minun luokseni ladatakseen pojat oikein täyteen sähköön. Aijai, kuinka niiden silmät kipinöitsivät, kun tytöt riippuivat minussa kiinni. Niin siitä oli hommaa, että en ole niin vähää öinä nukkunut sitten kuin siihen aikaan, kun minä sinunkin luhdin ovellesi kävin nuorena ja koiramielisenä naputtelemassa.
— Pidä suusi kiinni, Janne! tiuskaisi Miina. Milloin minä sinut olisin sisään päästänyt?
— Enhän minä sanonutkaan, että sinä päästit. Jos olisit päästänyt, niin sitten olisitkin saanut mieheksesi jonkun muun kuin Matin.
— Sen minä uskon, vastasi siihen väliin Matti, joka koko ajan oli silmät päässä kiiluen kuunnellut Jannen puhetta. Enköhän minäkin mene ensi kesänä sinne kylpemään. Tuntuu ruumiissa toisinaan niin kummallisia pistoksia.
— No, sinne minä sinua en päästä ikimaailmassa, ärähti Miina.
Häpäisisit vielä hyvän nimesi siellä.
— Ei siellä voi nimeään häväistä, vakuutti Janne. Päinvastoin. Minä tulin siellä oikein tunnetuksi. Ja vaikka nuo monet nuoret neitoset eivät muuta osanneetkaan suomeksi sanoa, niin: rakas Janne-setä, sen osasi ihan joka-ainoa. Ja kuinka ne sen sanoivat, voi, hyvänen aika sentään, kuinka ne sen sanoivat! Minulla meni aina silloin sydän pari varvia ympäri paljaasta ilosta. Ja kun ne oikein hellästi minuun nojautuivat, niin silloin minä aina tiesin, että nyt tehtiin taas kiusaa jollekin nuorelle miehelle. Seuraavana päivänä minä siellä hieromalaitoksella aina visusti varoin, etten tullut suuttuneen herran käsiin, sillä niin ne lykkäsivät, että nahka oli rypyssä.
— Kas, kun eivät antaneet oikein tuntuvasti selkään, sanoi Miina, sillä sen Janne olisi ansainnut. Jos minä olisin ollut siellä, niin kyllä minä olisin hommannut.
Jannen naama aivan säteili, kun hän sanoi:
— Tietysti minä sain selkääni! Ja lujasti sainkin! Eräänä iltana hyökkäsi kaksi tuollaista nuorta herraa pimeässä kimppuuni, ja silloin sitä alkoi sataa lyöntiä. Kipeätä se teki, mutta suloista se kuitenkin oli. Että minuun vielä kannatti olla toisten mustasukkaisia, että minä olin tyttöjen edessä vaarallinen! Sitä minä en sentään olisi uskonut enää itsestäni, en totisesti olisikaan uskonut, en vaikka oikeudessa lautakunta sen olisi vakuuttanut. Mutta kun sain selkääni, niin kyllä silloin täytyi uskoa, tahtoi tai ei. Jos jestanpoo kuitenkin! sanoin minä kun sitten nousin jalkeilleni. On se elämä yksi siunattu asia ja rakkaus sitä enemmän. Kyllä minä siellä Savonlinnassa tulin niin terveeksi sekä sielun että ruumiin puolesta, että nyt sitä nähdään, mikä mies minä olen.
— Annas olla kun minä tämän kaiken kerron Pauliinalle, joka monen monta kertaa on ollut täällä kysymässä, eikö Savonlinnasta ole tullut tietoja, sanoi Miina.
— Kerro vaan, jos mielesi tekee, sanoi Janne. Hyvää se Pauliinallekin tekee, että näkee ja kuulee, miten naisten tulee kohdella sellaista miestä kuin minä olen. Pauliinalla on aivan ominainen tapansa rakastaa, joka voi kyllä olla sopiva muutamille, mutta kuolema toisinaan seuraa siitä, millä tavoin hän miestä hyväilee. Toista se oli siellä niiden ulkomaan tyttöjen seurassa. Ne sivelivät ja halailivat niin että pois tieltä vaan. Ja sitten ne haisivat kaikki tyyni niin kovasti hyvältä. Kyllä se haju vielä istuu minun vaatteissani, koettakaas vaan!
Ja Janne vei takkinsa rintapieltä Miinan ja Matin nenän eteen.
— Sellaista se on joutavien ihmisten hajua, sanoi Miina halveksivasti. Eihän siinä ole alkuakaan emännän hajuun, josta aina päättää, onko nainen ahkera vai ei. Jos minä Jannen sijassa olisin, niin en minä ajattelisikaan muita kuin Pauliinaa, sen minä sanon.
— En minä vielä pitkään aikaan joudu Pauliinaa muistamaan, sanoi Janne. Minä ajattelen noita tyttösiä siellä Savonlinnassa. Se seura oli niin paljon sopivampaa minulle. Minä olen saanut niiden kaikkien osoitteet ja minä kirjoitan niille oikein koreille korteille hellät terveiset.
— Niin sen Jannen sydän on kuin kestikievari, sanoi Miina. Sinne näkyy tulevan jos jonkinlaista väkeä.
Ja Miina läksi harmistuneena menemään rakennukseen.
Mutta Matti istui Jannen vieressä mietteissään, punan levitessä poskilleen.
— Mitäs sinä sanot sellaisesta elämästä? sanoi Janne. Eikös se ole hauskaa?
— Kai se niin on.
Matti näytti hyvin tuumiskelevalta, sitten hän nykäisi Jannea ja sanoi:
— Milläs tavalla sinne pääsee?
— Minne?
— Sinne kylpypaikkaan.
— Sillä, että menee sinne.
— Mutta, mistä saa taudin?
— Kyllä ihminen aina niin sairas on, että kylpylaitokseen kelpaa.
— Mutta ei meidän muija minua päästäsi omasta hommastani sinne.
— Vai sinne sinun mielesi tekee? Annanko sinulle neuvon? Mene meidän kylän tohtorille puhumaan. Kyllä sellainen mies aina taudin löytää, vaikka uskoisit olevasi terve kuin pukki. Minä kuulin siellä sellaisista taudeista, että oikein nimet kauhistuttivat. Ja sen minä sanon, että jonkin sydän- ja keuhkovian löytää tohtori vaikka millaisesta ihmisestä. Varsinkin sydänvian saa niin helposti. Ja totta kai sinulla jo sellainen on, kun olet elinikäsi ryypännyt ja ollut sellaisen perhekomennuksen alaisena.
— Hauskaahan tuolla taitaisi olla minullakin. Onhan minulla rahaa, niin että siitä ei olisi puutetta. Kuinka sitten tulisi toimeen noiden tyttösten kanssa?
— Se on ihan toinen asia, vastasi Janne. Ei se sellainen voima olekaan annettu jokaiselle, että tytöt tulevat tykö. Minulla se nyt on ihan luonnostaan. Sinulla ei ole sanan voimaa. Ja katsohan, se se sittenkin siinäkin asiassa kaiken määrää ja johtaa. Ilman sanaa ei naista taluta minnekään. Niinhän elukoitakin täytyy huudella ja niille kauniisti sovittaa äänensä. Mitä sitten naisia, jotka ovat niin paljon merkillisemmin kokoonpantuja kuin muut elukat.
Matti löi kätensä yhteen niin että paukahti. Tämä äkillinen voimannäyte saattoi Jannen hetkiseksi aivan ällistymään.
— Mikä sinulle, mies, nyt tuli? kysyi hän.
— Minä tahdon kerran päästä näkemään, minäkin, millaista se oikea syntinen maailma on. Ei sitä jaksa aina olla tässä avioliitonkaan satamassa.
— Kyllä minä nyt huomaan, mikä taivaan lykky minulle on ollut se, ettei kukaan nainen ole minua ottanut tai minä ketään naista, sanoi Janne. Nyt sitä saa elämässä kepeästi hypellä kuin heinäsirkka. Minua ei kukaan estä. Kyllä minä näen, että avioliitto on kaiken hauskuuden hauta. Niin, hauta se on, mutta sen päälle ei ole kirjoitettu: tässä lepää! Sen sinä, Matti, kyllä tiedät, sillä lepoa ei Miina sinulle anna.
KAHDEKSAS LUKU
Jannen Savonlinnassa ollessa oli pitäjän kansakoulunopettaja kuollut ja uusi valittu sinä aikana hänen sijaansa. Tämä toimitus oli Jannen mielestä ollut niin tärkeä, että hän oli pyytänyt saada kaikki hakupaperit itselleen Savonlinnaan lähetetyiksi. Niistä hän sitten oli itse pannut ehdolle erään Kalle Mutikon. Ja kun kylä aina ja kaikessa oli tottunut noudattamaan Jannen viisaita neuvoja, niin se tietysti valitsi sen, minkä Janne katsoi soveliaaksi.
Syrjälässä sai Janne kuulla, että opettaja pari päivää aikaisemmin oli saapunut kylään ja asettunut koululle.
Turhaan Miina koetti pidättää Jannea talossa ruualla. Janne ei millään ehdolla jäänyt. Hän sanoi äkkiä muistaneensa erään hyvin tärkeän asian, joka pakotti hänet kiireimmän kautta menemään kirkolle.
Ajaessaan valakallaan maantietä pitkin mietiskeli Janne:
— Totta kai tuo opettaja huomaa, että minua hän saa kaikesta kiittää. Mikähän lintu sekin mies oikeastaan on? Kovasti hyvät hakupaperit sillä oli, mutta niihin ei aina voi luottaa. Jota paremmat paperit, sitä pahempi sisu. Ei tähän kylään tule toista niin hyvää opettajaa kuin se vainaja oli. Hänellä oli niin perin hyvä luonto. Ei hän pannut missään vastaan, ei kerrassaan missään. Minä pelkään aina tätä uudenajan nuorisoa. No, mutta mitä minä siitä huolehdin. Eiköhän sitä miestä saa pidetyksi kurissa? Onhan tässä saatu pahemmatkin talttumaan. Jos hän luulee, että hän sen kautta, että on sattunut hiukan koulua käymään, on jotain merkillistä, niin kyllä minä pian sellaisen harhauskon otan hänestä pois. Elämän kokemus ja se suuri viisaus, joka minulle jo luonnostaan on annettu, se sittenkin määrää, mitä ihminen on.
Janne ei suorastaan mennyt kansakoululle, sillä eihän se olisi ollut hänen arvonsa mukaista, jos hän noin vain uteliaana olisi pistänyt nenänsä sinne. Mutta olihan aivan koulun lähellä talo, jonka isäntä oli Jannelle sukua. Ja kun hän näin äkkiarvaamatta oli taas palannut kylään, niin sopihan mennä sinnekin kertomaan, mitä ihmeellistä hän oli saanut nähdä ja kokea kylpylaitoksessa.
Kun kaikesta siitä oli puhuttu, kysäisi Janne aivan kuin ohimennen:
— No, millainen se uusi opettaja on?
Talon emäntä vastasi:
— Eihän tuosta tiedä, millainen on. Kävihän se täällä, mutta oli niin lyhyen ajan, että en ennättänyt edes kahvia keittää.
— Ja mitä tuo puhui?
— Eihän se puhunut mitään.
— Mikä se sellainen ihminen on, joka ei tahdo ihmisten kanssa puhua? sanoi Janne aivan kummastuneena. Onko hän ehkä ylpeä ja morska ihminen? Jos niin on, niin kyllä minä olen se mies, joka otan häneltä luonnon pois.
Janne läksi toiseen taloon, joka oli aivan kansakoulun nurkissa, sillä hän toivoi sieltä saavansa lähempiä tietoja opettajasta.
— Ei se mitään vaarallista ole, jos ihminen onkin hiukan ylpeä ja koppava, pääasia on siinä, että hän tietää erotuksen, kenen edessä hän sitä puolta piirustuksestaan näyttää! tuumi hän.
Toisessa talossa sai Janne kuulla, että opettaja siellä oli ruvennut puheisiin ja oli kertonut jostain kehitysopista, kuinka ihmisrotu muka on alkanut jostain alkusolusta. Se saattoi Jannen aivan vimmoihinsa.
— Onko mokomaa kuultu! Vai sellaista oppia tuo ihminen julkeaa tulla saarnaamaan tänne! Mutta paha on katkaistava jo heti alussansa, ei muuten siitä hyvää tule. Kaikeksi onneksi olen minä täällä. Kun minä puhelen tuon nuoren miehen kanssa, joka ikänsä villiydessä on eksynyt järjen ja hyvien ajatusten tieltä pois, niin ihme ja kumma on, ellei hän saa oikeata käsitystä taas maailmasta ja sen rakennuksesta. Tulee kai hän silloin huomaamaan, että toiset miehet sitä ovat olleet tekemässä ja toisessa järjestyksessä kuin mikä hänellä on. Mutta laskekaamme tämä kuitenkin hänen nuoren luontonsa tiliin. Ihminen on aina alussa, silloin kun hän alkaa saada osaa tiedon suuresta määrästä, sangen tuittupäinen ja kiivas tiedoissaan ja uskoo, että kaikki on juuri niin kuin hän näkee, eikä hiuskarvaakaan toisin. Mutta mistä syystä meitä vanhoja olisi maailmaan tehty, ellei juuri neuvomaan ja opastamaan nuoria elämän kompastuskivillä lasketulla tiellä. Kyllä hänkin vielä kerran huomaa, minkä suuren palveluksen minä hänelle olen tehnyt, ja siunaa varmasti kerran vielä sitä hetkeä, jona hän tuli tähän kylään valituksi ja siten minun kauttani ohjatuksi oikealle tielle.
Janne meni kansakoululle. Portilla hän kurkisteli ympärilleen, näkyisikö missään tuota nuorta, eksyksissä kulkevaa miestä. Pienessä lehtimajassa näytti joku istuvan ja lueskelevan. Siellä se mies nyt oli. Mutta mitä hän lukikaan, ei suinkaan mitään hartauskirjaa, siitä oli Janne aivan varma, sillä liian koreakantinen oli kirja hengen ruuaksi, eikä se näyttänyt kansanvalistusseuran kalenteriltakaan.
— Tietääkö täällä kukaan, mitä kello on tällä haavaa? sanoi Janne saadakseen puheen alkuun.
— Tämä on kansakoulu, ei täällä tiedetä mitään, kuului vihainen vastaus.
— Kylläpä sinä kohta vastaat toisella tavalla, ajatteli Janne.
Kunhan ensin saat tietää, kuka sinun kanssasi puhelee.
Hän kysäisi uudelleen:
— Vai ei täällä tiedetä? Eikö koulun kello käykään?
— Se ei kuulu kehenkään, käykö se vai onko käymättä, tiuskaisi ääni lehtimajasta.
— No sitten menen minä itse katsomaan, sanoi Janne ja tuli portista sisään.
— Kuka te olette, hävytön ihminen, joka sillä tavoin tulette omin lupinne tänne? kysyi opettaja ja astui esiin lehtimajasta.
Jannen mieli oikein pihahti kiukusta hänen kuullessaan tämän kysymyksen.
— Minä olen Janne Nakkila.
— Vai niin.
— Niin, minä olen Janne Nakkila, sanoi Janne entistään pontevammin, sillä häntä kovasti kummastutti se, ettei tämä nimi herättänyt mitään vastakaikua opettajassa.
— Kyllä minä sen kuulin, vastasi opettaja. En minä ole mikään kuuro.
Mikäs mies te olette?
Nyt jo Janne oli purkamaisillaan koko sisunsa aivan pohjiaan myöten tuollaisen tyhmeliinin päälle, joka oli jo muutaman päivän ollut kylässä eikä ollut ottanut selkoa siitä, kuka Janne Nakkila oli.
— Minä olen kauppias.
— Vai niin. Eikö kauppiaalla ole kelloa, kun täytyy tulla sitä kysymään kansakoululta?
— Kyllä minulla on kelloja panna vaikka joka taskuun.
— Eivät kai käy?
— Kyllä ne käyvätkin, ja kohta kai tässä saadaan nähdä, mikä tunti on lyönyt. Vai tällainen se meidän uusi opettajamme siis onkin, vai tällainen? Kylläpä on oikea kukonpoika.
— Jos ette mene pois, niin ajan minä teidät, huusi opettaja. Mikä te oikeastaan olette, kun tulette syyttä suotta ihmisiä haukkumaan? Minä vedän teidät oikeuteen tällaisesta menettelystä.
— Nuori mies, nuori mies! sanoi Janne juhlallisesti. Jos te aijotte oikeuteen mennä, niin kai minä sen paikan tunnen paremmin kuin te, sillä minä olen siellä melkein kuin kotonani. Ja mitä lakiin tulee, niin osaan minä sen ulkoa kannesta kanteen, niin naimakaaren kuin rikoskaarenkin.
— Kyllä minä teille kaaren näytän, sanoi opettaja ja pui Jannelle nyrkkiään.
Mutta tämä oli jo liikaa Jannen mielelle. Hän korotti äänensä ja huusi:
— Kuulkaa, hyvät ihmiset, mitä tuo kurja olento minulle aikoo tehdä!
Eihän siinä olisi mitään, jos se teille tapahtuisi, mutta minulle.
Hän aikoo näyttää minulle kaaren. Hoi, tänne kaikki, tulkaa tänne!
Ja Janne huusi minkä suinkin jaksoi kaikille, joita näki, ja vaati heitä tulemaan todistamaan sitä suurta häväistystä, jonka alaiseksi hän oli joutunut.
Ihmisiä tuli oikealta ja vasemmalta. Kun Janne oli saanut ympärilleen kylliksi suuren joukon väkeä, niin hän päätti tuolle opettajalle näyttää, mitä hän oikeastaan oli. Hän oikaisi vartalonsa ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Tämä mies ei tiedä, kuka minä olen. Mutta te sen tiedätte. Ja te voitte todistaa, että ilman minua ei tämä mies olisi sillä paikalla, jolla hän nyt on. Ja millä tavoin hän sen kaiken on minulle korvannut. Huutanut ja räyhännyt ja haukkunut suut silmät täyteen, aivan kuin minä olisin mikäkin pitäjän vaivainen. Mutta kerran hän tästä vielä saa tehdä tilin, sen minä vannon. Ja sen minä sanon, tässä pitäjässä ei hän ainakaan pääse naimisiin!
Tämä viimeinen uhkaus oli Jannen mielestä kaikista pelottavin. Sen jälkeen ei opettaja varmaankaan enää uskalla sanoa yhtään mitään. Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun opettaja purskahti makeaan nauruun ja sanoi:
— Kun te ette ole mikään pappi, niin ette voi estää minua saamasta kirkollista vihkimistä… jos minä yleensä sitä haluan saada. Onhan olemassa rakkaus ilman kirkonkin siunausta, on vapaa rakkaus.
Janne ei olisi sen pahemmin kauhistunut, vaikka hänelle olisi sanottu, että rutto on ilmestynyt kylään. Hän korotti äänensä kimeään sointuun ja huusi:
— Kuulkaa, kaikki hyvät ihmiset, mitä tuo mies sanoo! Hän tahtoo väkisin, että me saisimme mennä naimisiin ihan oman mielemme mukaan, milloin tahdomme ja kenen kanssa tahdomme. Ajatelkaa, millainen sekaannus siitä syntyisi, tietäisikö kukaan tässä enää, kuka on hänen isänsä.
Opettaja nauroi yhä makeammin Jannen puheille, ja se saattoi kauppiaan entistään suurempaan vimmaan.
— Sen minä sanon, ja te kaikki muistatte sen kerran vielä, että maailman loppua tämä tällainen tietää. Ja tuollaisen miehen huostaanko te antaisitte lapsenne kasvatettaviksi! Ajatelkaa, millaisia roistoja niistä tulee!
Janne loi katseen ympärilleen. Hän luuli puhuneensa hyvin, mutta huomasikin, että suuri joukko oli opettajan puolella. Toinen vaikutus oli tullut pitäjään, joka uhkasi Jannen asemaa. Ei tässä mikään muu auttanut kuin yrittää voimiensa takaa kaataa vastustajansa.
— Muistakaa, rakkaat pitäjäläiseni, sanoi Janne, että ilman rakkautta ei maailma tule toimeen.
— Sitähän juuri minä selitänkin, sanoi opettaja.
— Niin, mutta millä tavoin, millä tavoin? huusi Janne. Te ette tahdo antaa vanhemmille ihmisille mitään oikeutta määrätä, kuka kuhunkin saa rakastua. Sehän sellainen on kerrassaan kauheata.
— Eivät kai ne nuoret ennenkään ole kysyneet lupaa, kun on ollut rakastuttava, vai mitä?
Ja opettaja kääntyi ympärillä oleviin. Ja moni suu venähti hymyyn.
Janne huomasi sen ja tahtoi iskeä oikein voimiensa takaa.
— Tuollainen mies, joka ei ymmärrä avioliiton tärkeyttä, on huono opettaja. Muistakaa, että minä sen olen sanonut.
— Eihän kauppiaskaan ole mennyt naimisiin, vaikka aina siitä puhuu muille, kuului muuan ääni joukosta.
Janne loi vihaisen katseen sinne päin. Ääni oli tullut eräästä maalarista, Yläsestä, joka kiersi pitäjää tehden kaikenlaisia maalaus- ja tapiseeraustöitä, oli suuri juoppo ja pahasuinen, mutta iloinen mies.
— Yläsen, joka kristillisen elämänsä on juopumisella kokonaan pilannut, ei tarvitse sekaantua näihin asioihin, sanoi Janne vihaisesti.
Ylänen ei tyytynyt tähän vastaukseen, hän sylkäisi suunsa pielestä, katsahti hymyillen Janneen ja sanoi:
— Niin, kauppias ei ole kai saanut ketään vaimokseen, ei olisi kai kukaan nainen jaksanut koko elinaikaansa kuunnella Jannen puheita. Jos minun äitini olisi minut tehnyt vaimonpuoleiseksi, niin minä olisin tullut, ja silloin olisi saatu nähdä, kuinka kauppias vaikenee.
Janne loi murhaavan katseen Yläseen, mutta tämä ei siitä välittänyt, vaan jatkoi:
— Minä olen usein sitä ajatellut, mutta en ole päässyt mihinkään selvyyteen, mikä kauppiaan on tehnyt niin kovasti varmaksi omasta viisaudestaan. Sanotaan, että jota tyhmempi ihminen on, sitä varmempi se on kaikesta. Minä en tätä kansan viisautta tahdo sekoittaa tähän asiaan, mutta minä vaan ajattelen.
— Ajattele sinä mitä ajattelet, huusi Janne vihaisesti. Tuollainen juopporatti, joka on kuluttanut kurkkunsa kautta kaiken sen, mitä on saanut perintöä. Ja tuollaisen puheilleko minä panisin mitään painoa? Sehän on samaa kuin kuuntelisin harakan puheita. Ja sen minä sanon teille kaikille, jotka tässä nyt seisotte, varokaa visusti huonoja vaikutuksia, joita näkyy tähän kylään runsaasti ilmestyvän. Tulkaa pois kaikki te, jotka oikein ajattelette, minun seurassani. Me menemme muualle, mutta me emme unohda, mitä täällä on sanottu, vaan kaivamme sen mielemme seiniin oikein puukon kärjellä.
Janne viittasi ruhtinaallisen varmasti ja läksi menemään pois.
Muutamat seurasivat häntä.
Päästyään jonkun matkaa kääntyi Janne katsomaan taakseen iloitakseen siitä, kuinka opettaja ja Ylänen olivat jääneet yksinään. Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän näki jälestään tulevan ainoastaan viisi vanhaa akkaa. Kaikki miehet ja nuoret naiset olivat jääneet opettajan luo. Ja kun Janne kääntyi, kuului sieltä naurua. Tämä oli ankara isku Jannelle. Näin siis hänen vaikutuksensa oli saanut ankaran täräyksen.
— Katsokaa! huusi hän. Tuolla ne nauravat. Mitä on tämä kylä, sanon minä, mitä se on? Sotoma ja Komorra se on, kaupunki, joka taivaan tulella poltettiin. Minä nostan käteni taivaaseen ja sanon: Kyllä tämä teille vielä kalliisti maksetaan!
Jannen seurassa olevat ämmät katsoivat kauhuissaan ja kädet ristissä vatsan päällä Janneen, jonka silmät löivät tulta ja ääni värisi kiukun pyhästä voimasta.
Pian Janne heistä erosi, nousi rattailleen ja alkoi ajaa kotiaan kohden mieli mustana ja kiroillen tämän maailman kiittämättömyyttä.
— Kuinka minä olen elämäni kuluttanut tukeakseni ja pitääkseni yllä heitä, taluttaakseni heidän sielujansa oikealle ajatuksen tielle, sanoi hän. Ja tässä nyt on tulos! Mutta minä en tahdo kohtaloani valittaa. Kun ajattelen maailman historiaa, niin ovathan kaikki suuret miehet saaneet kärsiä runsaasti vainoa ja vastusta. Kruunua kirkastetaan, kruunua kirkastetaan, sanon minä. Ja kerran vielä koittaa se hetki, jolloin he seisovat minun hautani partaalla ja huomaavat, kuinka väärin he ovat minusta ajatelleet. Ja minä olen varma siitä, että vielä se aika tulee, jolloin kansakoulunopettaja minun syntymäpäivänäni kokoaa kylän lapset ja tuo ne haudalleni laulamaan. Ja tämä päivä on oleva kylässä se suuri päivä, jolloin työ seisoo ja kaikki ajattelevat kaipauksella minua. Ja kun minun syntymäpäiväni on ihan keskellä kesää, jolloin ei ole tulista kiirettä töissä, niin saattaahan silloin kaiken työn pysäyttää. Ja vaikka olisin asettanut syntymäpäiväni toiseksikin päiväksi, niin pysäytettäisiin työt sittenkin. Samahan se on, milloin ihminen on syntynyt, sillä jokainenhan syntyy ennemmin tai myöhemmin, parempi kun ei syntyisi ollenkaan, mutta se tapahtuu tuskin yhdelle sadasta. Pääasia on, kun vain elää niin, että siitä kannattaa puhua!
Näin rauhoitti Janne mieltään. Mutta pistävänä okaana pysyi hänen mielessään kuitenkin ajatus siitä, että niin monet olivat jääneet kuuntelemaan opettajan puheita. Hän tunsi arvonsa saaneen ankaran kolauksen, ja hänen oli löydettävä keino, jonka avulla hän saattoi sen jälkeen nostaa.
— Kyllä he vielä tätä hetkeä tulevat katumaan, siitä minä olen varma, päätti hän.
Ja se päätös tuntui suloiselta palssamilta.
YHDEKSÄS LUKU
Jannen ajaessa kotiaan kohden oli hänen kiukkunsa oikein valloillaan. Milloin se tulisilla pihdeillä repi hänen sisuaan ja pakotti miehen päästämään hampaittensa välistä pihisevän äänen, milloin kiukku taas retkahti voimattomaksi ja mies ajatteli omaa suurta arvoaan, jota ei mikään voinut järkyttää.
Kostonajatus suloisena palssamina lääkitsi pahimmat naarmut, kansakoulunopettaja oli sittenkin aina hänen vallassaan, sillä olisipa se ihme ja kumma, elleivät pitäjän miehet panisi painoa hänen, Jannen, sanoille. Ja saattoihan opettaja aina tehdä jonkun kompastuksen, josta sitten voi vaatia hänet tilille.
— Kaikki me kompastumme, ajatteli Janne, kompastumme pahastikin. Milloin oma tekomme on joutunut poikkipäiseksi hirreksi elämämme tielle, ja juuri kun pää pystyssä kuljemme oman ylpeytemme suuressa sokeudessa, niin töytääkin jalkamme tuota hirttä vastaan ja me makaamme maassa kintut haroen ilmaa. Eihän kukaan viisas silloin toista auttamatta jätä, vaan menee ja koreasti antaa kätensä toiselle, vaikkapa hartioistakin nostaisi. Toisinaan olemme niin suuressa määrässä valehdelleet ja koettaneet peitellä asioitamme muilta, että lopulta olemme keskellä verkkoa. Siinä on sitten varovaisesti meneteltävä, jotta emme sotkeudu. Mutta juuri silloin ihminen oikein hätääntyykin ja alkaa potkia sinne ja tänne. Ja kuinka onkaan, niin on ihminen ihan äkkiä keskellä omaa verkkoa, ja siinä ovat sitten jalat ja kädet niin sidotut, ettei voi niitä vähääkään liikuttaa. Jos päätään heiluttaa, niin kyllä nenäkin ja korvat saavat verkon silmukat ympärilleen. Ei siitä ihmistä muulla tavoin irti saa kuin leikkaamalla kaikki silmukat auki. Siinä sitten tulee ilmi kaikki valhe ja kaikki huonous, minkä ihminen on koonnut. Tällaiseen verkkoon, oikeaan elämän väliverkkoon, hienosilmäiseen mutta lujaan ja piukkaan, menee tuokin opettaja vielä. Ja kyllä minä kiristän, totta totisesti minä kiristän sitä lujalle! Mutta onhan sitten minulla se suloinen hetki edessä, jolloin minä saan kaiken päästää auki. Odottakaamme sitä hetkeä, odottakaamme, sillä tulee sekin. Ken mahtavia vastaan alkaa sotaa käydä, hän lopulta sortuu, sen opettaa meille historia moninaisissa muodoissa.
Näin Janne ajatustensa vilkkaan kulun ja taipuisuuden kautta saattoi mieltään tyynnyttää. Mutta johtuipa hänen mieleensä Ylänen, tuo humalainen maalari.
— Kun ihminen kaiken kunniansa on syönyt, niin millä häntä enää vahingoittaa? Jollei Ylänen olisi niin tuiki tarpeellinen ihminen tässä kylässä, niin helpostihan hänet ajaisi pois. Mutta häntä tarvitaan. Eihän kukaan sen miehen sanoille mitään painoa pane, mutta se minun täytyy tunnustaa, että sillä miehellä on viisautta, joskin ilkeyttäkin, viisautta enemmän kuin monella muulla, ja sellainen mies voi aina, kun se oikein suuttuu, saada paljon pahaa aikaan. Minä muistan, kuinka hän kosti Syrjälän Matille sen, että tämä kerran haukkui häntä laiskaksi. Ylänen antoi Matin sanoa mitä sanoi, ja luuli Matti sanojensa langenneen otolliseen maahan ja tuon miehen tekevän parannusta. Niinkuin röhkivästä siasta tulisi koskaan laulavaa satakieltä! Eräänä sunnuntaina, kun Ylänen, luultavasti juoppotovereitaan hakemassa ollessaan, oli eksähtänyt kirkkoon, palasi hän sieltä Syrjälään, jonka väki sinä sunnuntaina oli ollut kotosalla. Rauhallisesti Ylänen puheli isännän kanssa yhtä ja toista. Mutta kun tuli puhe kuulutuksista, niin silloin mies koiruuden keksi. Kirkkoherra oli kuuluttanut kirkossa, että kylän asukkaitten tulisi pitää nälkiintyneet sikansa kotonaan eikä päästää niitä juoksentelemaan pitkin kylän raittia, jolloin ne käyvät pappilan pelloilla. Näin oli asia ollut, ja oli kirkkoherralla oikeus ja syy sillä tapaa kuuluttaa. Mutta toisin käänsi tämän asian Ylänen. Hän sanoi kirkkoherran kuuluttaneen niin, että nälkiintyneet kyläläiset pitäkööt sikansa kotosalla. Tämä koski Mattiin, jolla on suuri itsetunto, vaikka hän onkin Miinan komennuksen alaisena. Matti tuli siitä niin kiukkuiseksi, että uhkasi mennä ihan oikosenaan pappilaan, ajaa sinne selkähevosella ja ihan keskelle pappilan salia, näyttääkseen kirkkoherralle, että nälkiintyneitä ei kylässä ole. Miina koetti ensin sanan voimaa ja yritti lauhduttaa miestään. Mutta turhaan nainen miestä koettaa lauhduttaa silloin, kun kiukku kerran on saanut vallan. Matti piti sellaista ääntä, että Miinakin kerran kuunteli. Ja hän käski satuloida talon oriin ja tuoda sen oven eteen. Sillä hän uhkasi mennä ja lupasi vielä panna kaikki talonsa siat perästä tulemaan näyttääkseen, millaisia elukoita heidän talossaan oli. Nyt tuli Miinalle hätä käteen. Ei siinä muu auttanut kuin synnin kautta hillitä toista syntiä. Pullon toi Miina salavihkaa Yläsen kouraan ja käski tätä ryyppäämään isännän kanssa. Tottahan Ylänen sellaiseen taksvärkkiin meni kuin autuuteen. Siinä sitten miehet olivat istuskelleet ja keittäneet kiukkua. Ja Ylänen yhä yllytti Mattia. Arvaahan sen, että mies sitä teki, sillä jota kiukkuisempi Matti oli, sitä helpompi oli saada Miinalta uutta juomaa. Kun pullo oli loppumaisillaan, niin Ylänen usutti Matin aina pihalle ja kiipeämään oriin selkään. Silloin ei auttanut mikään muu kuin että Miina toi taas uuden pullon. Ja niin juotiin sinä päivänä kaikki väkevä Syrjälässä aivan kuiviin. Ja kuului Miina saaneen käydä naapuristakin lainaamassa. Lopulla oli Matti ihan kellellään pöytää vastaan ja selitteli Yläselle elämäänsä hamasta lapsuudesta asti, ja Ylänen kertoili, miten hän oli ollut varoissa ennen ja miten hän sitten oli päässyt viinan kimppuun ja miten se oli kaiken niellyt. Silloin Miina antoi viedä oriin talliin, ja isäntä pantiin maata, Ylänen ajettiin pellolle. Minä tulin tänä hetkenä taloon. En minä ole rakasta sukulaistani, Miinaa, minään hurskaana ihmisenä pitänyt, joka ei jumalan nimeäkään lausu muulloin kuin korkeintaan sunnuntaina, mutta kyllä silloin tuli siitä suusta niin paljon kaikenlaista tavaraa, että siitä ei viimeisellä tuomiollakaan ottaisi selkoa, kenelle kaikki sanat kuuluvat. Tämä koirankurinen mies on vaarallinen olento, hyvin vaarallinen. Kunnia siltä on jo mennyt, ja mihin minä enää häneen isken, kun en kunniaankaan. Mutta luottakaamme kohtaloon, joka aina on kunnon ihmisten puolella, kyllä se vihdoin kaikki kääntää hyväksi ja Janne Nakkilan puolelle.
Jo oli Jannen mieli lauhtunut. Kun hän saapui kotiaan, hymyili hän jo piialleen Hilmallekin. Hilma oli juuri paraillaan Jannen naurismaassa.
— Mitäs Hilma nyt naurismaassa tekee? kysyi Janne.
— Tukistelen näitä, jotta paremmin kasvaisivat, vastasi Hilma.
— Niin, niin, sanoi Janne. Nauriita tukistetaan, jotta leviäisivät. Elämä tukistaa ihmistä, jotta sen sielu tulisi suuremmaksi. Kaikki tässä elämässä on tehty niin yhteisen kaavan mukaan, että näkee, kuinka siinä on ollut ihmeellinen järjestys sitä vyöräämässä. Ikävä oli, etten joutunut tuon hävyttömän miehen kanssa puhumaan, millä tavalla elämä on laitettu. Hän kun kuuluu puhuvan jostain kehitysopista. Ei mitään kehitystä, ei kerrassaan mitään, sanon minä. Kaikki on edeltäpäin järjestetty, ihmiset pantu omiin osastoihinsa, ihan niinkuin hyvä kauppias panee jauhot yhteen laariin ja kahvit toiseen, sikurit yhteen kohtaan puotia ja sillit toiseen, köydet ripustaa yhteen kulmaan ja valjaat toiseen. Ei ihminen muutu koskaan toiseksi kuin mitä hän alkujaan on ollut, yhtä vähän kuin silakasta tulee varpunen.
Kun Janne oli hevosensa riisunut valjaista, niin hän meni Hilmaa puhuttamaan.
— Onko Hilma koskaan ollut alakuloisella tuulella? kysyi Janne.
Hilma katsahti työstään, seisoi multaiset sormensa harallaan ja silmänsä selällään ja sanoi:
— Niin, alakuloinenko?
— Niin. Onko Hilmalla ollut sellaisia tuulia?
— Onhan tuota oltu sekä iloinen että alakuloinen, kuinka kulloinkin on passannut ja minne päin mieli on ollut viistossa.
Janne huokasi.
— Minä olen nyt alakuloisella tuulella.
— Mistä sellainen nyt on tullut? kysyi Hilma.
— Minun tekee nyt mieleni olla sillä tuulella, vastasi Janne.
Hilma katsoi pitkään häneen ja vastasi:
— Tuntuu kai se vaikealta? Tietysti se tuntuu. On kai murheita ollut? Niin onkin. Ainahan sitä ihmiselle tulee yhtä ja toista. Mutta minä annan sen neuvon kauppiaalle, että panee kaiken surunsa sen ajatuksen turvaan, että maailmassa ei mikään kestä kauaa, niin kyllä tulee heti muutos. Kun minulle hullusti käy, niin minä aina ajattelen, että käy sitten taas vähän ajan päästä hyvinkin, ja silloin heti kaikki tuntuu helpommalta. Jos kauppiaskin koettaisi samaa keinoa.
— Sinä et ole mikään tyhmä nainen, sanoi Janne. Sanohan, mitä sinä tekisit, jos sinua syvästi loukattaisiin?
— Jos loukattaisiin…? Eihän tuota tiedä, mitä tuossa tekisi. Antaisin kaiken kai olla ja ajattelisin, loukatkoon se, jonka mieli tekee; enemmän harmia hänelle siitä on, jos ei mikään näytä minuun pystyvän.
— Se on kyllä viisaasti ajateltu, vastasi Janne. Mutta oletko sinä koskaan oikein perinpohjin ajatellut maailman suurta viheliäisyyttä ja ylitsevuotavaista typeryyttä?
— En ole joutunut ajattelemaan, kun on taloudessakin siksi paljon hommaa ja vaivaa, että on täysi työ, kun pitää oman päänsä selvänä.
— Eikö sinua koskaan ole loukattu?
— Eiköhän ole, kun oikein ajattelen. On, totisesti. Muuan mies sanoi minulle, että minä olin niin tyhmä, että minä taidan olla luomakunnan tehdastavaraa. Niin hän sanoi, tehdastavaraa!
— Ja mitä sinä silloin teit?
— Mitäs minä siihen tein. Menin kotia ja panin parhaat vaatteet päälleni. Kyllä hän siitä kai hoksasi, että en minä mitään tehdastavaraa ollut. En minä paljoakaan maailman menoa ole joutunut kaikessa kiireessä ajattelemaan, mutta sen minä olen huomannut, että jota komeampaa ihmisen ympärillä on, sitä viisaampana häntä pidetään.
Janne ei sanonut mitään, mutta hän meni hyvin miettiväisenä pois.
— Rapakalliossa kuuluu usein kultakin asuvan, ajatteli hän. Hilman puheissa taitaa olla yhtä ja toista viisasta. Ainakin murunen, joka taitavasti käytettynä voi olla hyvinkin hyödyllistä. Minkä vuoksi me aina herroja kumarramme? Minä kysyn, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että niillä on komeus, kiilto ja loisto ympärillään, käyvät silkissä ja safiirissa. Jota enemmän ihminen antaa toisten itseään palvella, sitä suuremman kunnioituksen hän saa osakseen. Minä olen palvellut muita, siksi minua ei ole osattu kunnioittaa kylliksi. Mutta tästä on tehtävä toinen meno, sen minä olen vannonut. Minä muistan erästä kaupungin herraa, joka tuli tänne kesää viettämään. Hän pani itselleen oman postinkuljettajan. Kyllä sitä kylässä ihmeteltiin, ja suureksi herraksi me kaikki häntä luulimme, kunnes tuli syksy ja hän meni pois ja jätti kaikki maksamatta, niin asunnot kuin ruuat ja postinkuljettajat, kaikki tyyni. Silloin minä sain tietää, että tuo mies ei ollutkaan mitään muuta kuin maisteri, joka ei ollut edes ylioppilas ja joka ei mitään ansaitse. Jos minulla, jolla on rahaa, olisi varsinainen palvelija, niin siitä vasta huomattaisiin, mikä minun arvoni on. Kukas ihmisen arvosta ensin huolta pitää, ellei ihminen itse! Kovin kärkkäitä me olemme repimään toisiamme kunnian liepeestä. Jollei sitä itse kisko päälleen, niin jää se toisten hyppysiin. Kovasti tuota vaatetta on tänään minunkin päältäni yritetty repiä ja ratkoa, ja pelkäsin jo olevani ilman sitä, mutta lujasti minä sen sidon ruhooni kiinni, ja saadaanpa nähdä, kuka tässä viimein on se korkein ja arvossapidetyin, köyhä vaivainen ja muiden palkkaama kansakoulunopettaja vaiko Janne Nakkila, jolla on rahoja pankissa ja pääknuppu sellainen, että siellä pysyy kaikki mitä sinne pannaan.
Janne hymyili tyytyväisenä itsekseen.
— On se sentään jumalan onni että minulle on annettu tällainen luonto, että pujahdan vaikka mistä vastuksesta pois ja aina vain olen iloinen ja tyytyväinen. Vaikka minä itse olisin ollut itseäni rakentamassa ja sielua kokoon laittamassa, niin ei siitä tämän parempaa olisi koskaan tullut.
Janne oli tyytyväinen. Hän oli saanut uuden, loistavan ajatuksen, sellaisen, joka jälleen nostaa hänet korkeaan asemaan kylässä.
KYMMENES LUKU
Janne otti itselleen rengin.
Miksi hän sen otti, ei kukaan voinut ymmärtää, sillä eihän Jannella ollut mitään maanviljelystä, jollei siksi laske saunan vieressä olevaa peltotilkkua, jota Hilma hoiti ja jota varten ei siis tarvittu renkiä taloon. Eihän valakankaan hoitaminen tähän asti ollut tarvinnut ketään muuta kuin Jannen. Miksi hän siis oli hankkinut itselleen rengin?
Kukaan ei Jannelta sitä tohtinut kysyä, sillä jokainen oli aivan varma siitä, että Janne ei tee mitään muuta kuin viisasta ja välttämätöntä.
Pari viikkoa ennen yleistä pestuupäivää oli Janne kylällä liikuskellessaan puhunut kaikkien suureksi kummaksi siitä, että hän palkkaa itselleen rengin. Eikä mistään rengit puhuneet niin paljoa kuin juuri siitä kadehdittavasta asemasta, johon se mies pääsee, jonka Janne ottaa palvelukseensa.
Kun Janne pestuupyhänä tuli kirkolle, niin ei ainoakaan nuori mies, jolla oli paikan muutto mielessään, ollut suostunut kenenkään isännän pyyntöihin ja tarjoomuksiin.
Kaikkien odottavista katseista Janne, huomasi kuinka tärkeänä pidettiin hänen tuloaan kirkonmäelle. Janne asteli ja pasteeraili tervehtien jokaista ja näyttäen koko luonteensa iloisuuden oikein kukassaan. Koko hänen olemuksensa näytti sanovan:
— Katsokaahan nyt, hyvät ihmiset, millainen erinomainen ihminen minä olen, ja mikä suuri onni onkaan tullut sen miehen osaksi, joka pääsee sellaisen miehen seuraan kuin minä olen.
Siinä Janne sitten katseli ja tarkasteli. Se, joka olisi voinut nähdä hänen ajatustensa koppaan, olisi nähnyt siellä kummallisen seikan, jonka hän oli asettanut tämän valikoimisensa perustaksi. Hän etsi sellaista miestä, jonka selkä ja olkapäät olivat yhtä leveät kuin hänelläkin. Jannessa oli nimittäin herännyt se ajatus, että hän antaa rengilleen kaikki entiset takkinsa, mutta panee niihin ensin kiiltävät napit.
Jopa sattui hänen silmiensä eteen kaksikin nuorta miestä, joiden ruumis vastasi Jannen takin vaatimuksia. Toinen oli Jannen mielestä liiaksi taipuvainen likaisuuteen, sillä hän raappi aina vähän päästä takaraivoaan. Toinen sitävastoin oli jokseenkin yksinkertaisen näköinen, mutta oli hiljainen ja rauhallinen, antoi ihmisten katsella ja odotteli aivan tyynesti sitä isäntää, joka hänet ottaa palvelukseensa, sillä hän oli päättänyt olla tyytyväinen siihen, mikä osuu elämässä tielle.
Moneen kertaan oli Janne jo mennyt tämän miehen ohitse, oli tarkastanut häntä ja sittenkin mennyt etsimään toista. Mutta lopulta hän palasi miehen eteen.
— Kuka sinä olet? kysyi Janne lempeällä äänellä.
— Jaa, mitenkä? kysyi mies ja katsoi vedenharmailla silmillään
Janneen.
— Mikä ajatusten suloinen yksinkertaisuus, ajatteli Janne. Kuinka tuollainen ihminen kerran tuleekaan kiittämään sitä päivää, joka hänet on tuonut minun luokseni, minun, joka voi hänet nostaa ajatusmaailman suurille kukkuloille!
Ja tämän ajatuksen ihanan pyörryttävän voiman vallassa Janne väänsi äänensä vieläkin lempeämmäksi, kun hän kysyi:
— Mikä on sinun nimesi?
— Jaa, minunko? Vilhelmi Topias Jefraiminpoika Römppölä se on.
Villeksi minua sanotaan.
— Mistä päin olet?
— Olen tuolta veden takaa.
— Oletko sinä jo ollut palveluksessa?
— En ole ollut.
— Kuinka vanha sinä olet?
— Olenhan minä jo kahdeksantoista.
— Etkä vieläkään ole ollut palveluksessa?
— En ole.
— Miksi et?
— Kun ei ole tarvinnut.
— Tarvitseekos nyt?
— Kun se minun nuorempi veljeni, Jussi, jo jaksaa tehdä kaikki torpan työt, niin minä sanoin, että nyt minä menen muualle.
— Tuletkos minulle, jos minä otan?
— Kyllähän minä tulen.
— Minä olen Janne Nakkila, entinen kauppias. Ja Janne tuli oikein liikutetuksi sanoessaan oman nimensä.
— Niin, niin, ajatteli hän, tuo ihminen on elämänsä ajan elänyt syrjäkylässä ja nyt tulee äkkiä keskelle sivistyksen kehtoa ja pääsee suurten sielujen seuraan. Jollen minä olisi minä, niin oikein kadehtisin tuota nuorukaista.
Palkoista sovittiin, ja Janne oli siis saanut rengin.
Suurella kateudella katselivat kaikki rengit tuota nuorta miestä, joka oli tullut sillä tavoin valituksi korkeaan asemaan. Kun he Ville Topiakselle sitten kuvailivat sitä onnea, joka oli hänen osakseen tullut, niin oli nuori mies aivan ymmällään.
Kun se päivä tuli, jolloin Jannen rengin tuli saapua, niin oli Janne hiukan levoton. Olihan hänellä siihen aikaan, kun kauppapuoti vielä rehotti, ollut aina renkejä rahtiajoa tekemässä ja hoitamassa kaikkia kaupan yhteydessä olevia raskaita toimia, mutta näin rengin pitäminen aivan omaa itseään varten, se oli sittenkin jotain uutta.
Kun renki oli saapunut, niin Janne käski Hilmaa ensin ruokkimaan hänet hyvin ja sen tehtyään kutsumaan hänet Jannen puheille.
Ville Topias astui Jannen huoneeseen, jossa tuolin karmilla oli Jannen vanha sininen takki. Siihen Janne itse oli ommellut kiiltävät napit.
— Sinä olet siis tullut, sanoi Janne.
— Niin, olenhan minä tullut. Janne rykäisi.
— Koska sinun tehtäväsi täällä tulee olemaan monessa suhteessa poikkeava tavallisuuden sileästä ladusta, niin en minä tahdo kutsua sinua tuolla Ville-nimelläsi, koska sitä käyttävät kaikki poikanaskalitkin, vaan mainitsen sinua Topiakseksi.
Ja Janne koetti mahdollisimman pehmeästi ääntää p:n hänen nimessään.
Topias, joksi häntä siis oli nimitettävä, ei osannut mitään sanoa, hän vain rykäisi.
Janne jatkoi:
— Ja nyt puhelkaamme sinun tehtävistäsi. Sinä et tule tähän taloon mihinkään rengin asemaan, kaukana siitä, vaan tahdon minä aina sinua itseni ja muitten edessä sanoa palvelijaksi, näin erottaakseni sinun asemasi kaikista muista palkollisista. Minä tiedän, että sinä olet elämäsi alun ja sen puhtaimman ja kirkkaimman ajan, jota me aina kaipauksen kyynel silmäkulmassa muistelemme, viettänyt luonnon keskellä ja maan sydämessä. Jo kirkonmäellä tulin huomaamaan, että sinä et elämässäsi ole nähnyt huomattavia henkilöitä. Kuinka siis tietäisitkään niistä suurista, useinkin raskaista velvollisuuksista, jotka ylhäisen aseman mukana seuraavat. Sinä itse harjaat saappaasi, jos sitä muuten teet kuin pyyhkäisemällä hiukan nurmen pieleen, mutta niin ei sovi muiden tehdä. He alentaisivat kovasti arvoaan, ellei heillä olisi henkilö tätä tointa varten. Tämän vaatii se yhteiskunnallinen arvoaste, joka maailmassa on vallitsemassa. Ei kukaan huomattava, joko rikkautensa tai älynsä puolesta muita yläpuolella oleva henkilö saa arvoansa täysin esiin tulemaan, ellei hänellä aina ja joka paikassa ole ihmisten seurassa mukanansa henkilö, joka kaikille huomauttaa siitä. Havaitse siis, että tällaiseen ylen tärkeään ja vastuunalaiseen toimeen olet sinä nyt tullut valituksi.
Janne nautti siitä hämmästyneestä katseesta, jolla Topias häntä katseli.
— Niin, niin, minä huomaan, sanoi Janne, että tämä kaikki lyö aivan kuin salama suurella voimalla sinun kokemattomaan mieleesi. Mutta ole rauhassa, hyvä sinun tulee täällä olla. Järjestäkäämme nyt sinun tehtäviäsi. Mitä sinun oloosi ja elantoosi täällä minun kodissani tulee, niin täällä sinä olet täydellisesti yhdenvertainen minun kanssani. Katsohan, jokaisen suuren ja jalon sielun oikea tunnusmerkki on juuri siinä, että hän ei ketään pidä itseään halvempana, vaan antaa toiselle täydet oikeudet ihmisenä ja kansalaisena. Jotta aikasi ei tulisi pitkäksi, saat puhdistella minun kärryjäni ja rekiäni, ruokkia ja sukia valakkaani, kantaa veden kyökkiin piialleni, yleensä tehdä niin paljon kuin ennätät minun taloni vaurastumiseksi. Tämä olkoon sinulla ainoastaan ajan kuluksi, jotta et pääsisi laiskuuteen vaipumaan, sillä sen kautta minä todellakin tuottaisin sinulle turmion. Sinun varsinainen työsi alkaa silloin, kun minä lähden kylälle tai kaupunkiin. Jos ajan rattailla, niin istut sinä aina takapenkillä valmiina menemään avaamaan veräjiä, ja kun perille päästään, niin sinä silloin autat minua rattailta alas.
— Olettekos te niin huono, ettette itse pääse? kysyi Topias.
— Sinä voit tehdä tällaisia kysymyksiä, sillä sinä et ymmärrä vielä maailman menoa, vastasi Janne. Kun ihminen tarvitsee silloin apua, kun hän ei sitä oikeastaan tarvitsisi, silloin hän on jotain. Ja jokaisen harras pyrkimys maailmassa on päästä joksikin. Sinä et tätä vielä ymmärrä, mutta kylläpähän sitten ajan kuluessa. Aina kun olemme muiden ihmisten joukossa, täytyy sinun pitää minusta sellaista huolta, kuin olisin menossa rikki.
— Osaakohan tuota ihminen koskaan oikealla tavalla? vastasi Topias.
— Et tietysti oppimatta osaa, vastasi Janne. Mutta senhän vuoksi minä olenkin olemassa, jotta sinulle sen opettaisin. Ja koska meidän on mentävä piakkoin kylälle ja sinun on seurattava minua sinne, niin tahdon alkaa opetuksen jo tänään. Mutta sitä ennen koeta tätä takkia yllesi.
Ja Janne auttoi Topiaksen päälle takin, veti sitä joka kohdasta, silitteli ja taputteli, katseli joka puolelta ja sanoi hyvillään:
— Hyvin istuu, hyvin istuu! Komeata ja juhlallista on!
Topias katseli tätä prameutta, joka oli tullut hänen osakseen, väänteli kiiltäviä nappeja, silitteli kangasta, katsoi sitten silmät pystyssä Janneen ja kysyi:
— Täytyykö minun aina olla tähän tällaiseen muntierinkiin puettuna?
— Oletko sinä patahassu! Tietysti sinä saat sen yllesi ainoastaan silloin, kun menemme kylälle ja meidän siis on näytettävä ihmisille jotain. Riisu se nyt yltäsi ja menkäämme harjoittamaan sinua suurta tehtävääsi varten.
Janne ja Topias menivät vajaan, jossa rattaat olivat. Aisat nostettiin oikeaan korkeuteen erään pukin varaan. Janne kiipesi rattaille ja sanoi Topiakselle, joka tätä vieressä katseli:
— Nouse nyt sinä tuonne taakse! Topias teki niinkuin käskettiin.
— Hyppää nyt alas, sanoi Janne. Ei, ei tuolla tavoin. Juhlallisuutta, nuori mies, juhlallisuutta! Ei tämä ole mikään sontakuorma, jonka päältä hypätään alas. Ota se temppu uudestaan. Kas noin! Tee se kerta vielä! Kas noin! Ja nyt sinä asetut tähän minun viereeni ja ojennat minulle kätesi, jotta minä voin siihen nojata astuessani alas.
Topias teki Jannen määräysten mukaan. Mutta kun Janne hyppäsi alas, niin ei Topias heti päästänytkään Jannen kättä irti, ja niin tämä meni että loiskahti suulleen permannolle.
Tavallisissa oloissa olisi Janne pitänyt sellaisen nuhdesaarnan tällaisesta kömpelyydestä, että helvetin kiukaita olisi sillä kiukulla voitu lämmittää. Mutta nyt hän oli sellaisessa touhussa, ettei välittänyt putoamisestaan mitään, vaan kiipesi uudestaan rattaille ja antoi Topiaksen auttaa häntä alas.
Tämä uusi yritys onnistui jo paljoa paremmin. Näin he kauan aikaa jatkoivat, siksi kunnes Topias osasi hypätä kauniisti rattailta alas ja taitavasti auttaa Jannen niistä hyppäämään. Mutta kun tämä juttu oli saatu Topiaksen päähän, niin tuli Jannelle heti tavaton kiire kylään. Hän tahtoi kaikin mokomin näyttää tuttavilleen ja sukulaisilleen sitä, minkä hän oli itselleen hankkinut.
Kiireimmän kautta tuotiin valakka, rattaat vedettiin esiin ja pian ajoi Janne oikein taatipuvussaan, Topias takanaan siniseen, kiiltonappiseen takkiinsa verhottuna, läheisimpään naapuriin.
Ensimäisessä paikassa, jossa koko talon väki suurella ihmeellä oli katsomassa Jannen tuloa, oli kaikki päättyä hyvinkin hullusti. Harjoittaessaan rattailta alas tuloa oli Janne unohtanut sen, että edessä oli hevonen. Valakka ei pysynytkään alallaan, kun Janne tuli rattailta alas. Seurauksena siitä oli, että Janne oli vähällä mennä suulleen kuraan. Kaikeksi onneksi hän sai jalkansa siksi pian järjestykseen, että hoiperteli ainoastaan ja oli pakotettu tarraamaan Topiaksen kaulaan kiinni.
Kun Janne sitten lähestyi talon väkeä, sanoi hän, vaikka ei kukaan ollut hänelle vielä mitään ennättänyt lausua:
— Päivää, päivää, ei tarvitse, ei tarvitse, kyllä minun palvelijani pitää huolta hevosesta.
Jannen koko ruumis hätkähteli mielihyvästä, kun hän sai lausua tuon sanan: palvelijani.
— Minne Janne nyt on matkalla, kun niin komeasti kulkee? kysyi talon isäntä. Kun ei vain olisi menossa kihlaamaan.
— Eihän minulla ole mitään aivan erikoista mentävää, vastasi Janne. Olenhan oikeastaan tavallisella lystiajolla. Olen samalla menossa noutamaan kansakoululta postia. Mutta kun vielä on liian aikaista, niin poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.
Ja Janne pisti sormensa kauluksen ja kurkun väliin ja oli korjailevinaan kaulustaan. Samalla hän oli niin vaatimattoman näköinen kuin mahdollista. Mutta kun ei kukaan sanonut mitään Topiaksesta, niin Janne virkkoi:
— Minä olen ottanut itselleni palvelijan. En renkiä, mutta palvelijan, sillä minä tarvitsen sellaista nykyään.