VI.
Sisaret.
Audrey vietti neljännestunnin Victorian asemalla etsien Doraa ja tutkien uutislehtiä, joissa tehtiin selkoa Suomen kuningattaren kaulaketjujen varkaudesta ja päivän kuluessa selville saaduista seikoista. Kului kaksikymmentä minuuttia, ja Doraa ei ollut näkynyt. Mrs Graffittilla oli raivostuttava tapa unohtaa panna kirjeet postiin, ja hän muisti jättäneensä kirjeen, jossa hän ilmoitti sisarelleen Lontooseen saapumisestaan, tämän vanhan naisen huolehdittavaksi.
Hänen käyttövaransa olivat liian vähäiset, joten hän ei voinut turvautua vuokra-autoon, vaan pyysi opastusta eräältä poliisilta, joka oli perillä kaikista linja-autoista aivan kuin elävä tietosanakirja. Odotettuaan muutamia minuutteja tihkusateessa hän tapasi erään, joka oli menossa Park Lanelle, jolta Curzon Street saa alkunsa. Lontoo oli hänelle arvoituksellinen paikka; mutta uutterasti etsittyään hän lopuksi löysi etsimänsä pienen talon ja soitti ovikelloa. Vähän ajan kuluttua avasi oven soma palvelijatar, joka katsoi karsaasti nukkavieruiseen vieraaseen.
"Mrs Martin Elton ei ole nyt vapaa. Tuletteko Sevillestä?"
"Ei, tulen Sussexistä", sanoi Audrey raukeasti hymyillen. "Tahdotteko ilmoittaa mrs Eltonille, että olen hänen sisarensa?"
Palvelijatar näytti hiukan epäilevältä, mutta opasti hänet pieneen, koleaan arkihuoneeseen ja poistui sulkien oven. Ilmeisesti häntä ei oltu odotettu, ajatteli Audrey, ja se vastenmielisyys, jota tuntien hän oli saapunut tälle vierailulle, kävi yhä suuremmaksi.
Heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut hyvin laiminlyötyä. Dora ei ollut koskaan erikoisemmin välittänyt äidistään eikä, niinkuin hän suurennellen oli kuvannut ystävilleen, "farmista"; ja kun nuorempi sisar oli epätoivoissaan kirjoittanut hänelle pyytäen apua, niin oli pitkän väliajan jälkeen tullut viiden punnan seteli ja peittelemätön ilmoitus, ettei mrs Martin Eltonilla ollut varoja eikä taipumustakaan ihmisrakkauteen.
Dora oli liittynyt teatteriin jo nuorena ja muutama viikkoja ennen äitinsä kuolemaa päässyt, niinkuin kaikin puolin näytti, hyviin naimisiin. Tämän ankaran, jäykän naisen silmissä Dora ei voinut tehdä mitään väärää, ja hänen järjestelmällinen välinpitämättömyytensäkään ei koskaan vähentänyt vanhemman naisen kiintymystä, vaan näytti pikemminkin lisäävän sen laajuutta. Päivin ja öin, vuodesta toiseen, Dora oli ollut sisarensa edessä pidettynä esikuvana. Doralla oli ollut menestystä, mikä mrs Bedfordin silmissä korvasi kaikki vajavaisuudet. Hänellä oli ollut menestystä näyttelijättärenäkin; hänen nimensä oli esiintynyt isoin kirjaimin painettuna kiertueitten ilmoituksissa; hänen valokuvansa oli ollut lontoolaisissa lehdissäkin. Millä tavoin hän oli saavuttanut maineensa ja perustanut riippumattomuutensa, sitä mrs Bedford ei tietänyt eikä siitä välittänytkään.
Ovi aukeni äkkiä, ja sisään astui nuori nainen. Hän oli kookkaampi ja vaaleampi kuin sisarensa ja melkein yhtä kaunis, vaikka hänen suunsa piirteet olivat kovemmat ja silmistä puuttui Audreyn sukkela huumori.
"Rakas lapsi, mistä ihmeestä sinä olet tullut?" kysyi hän hämmästyneenä.
Hän ojensi hänelle velton, jalokivisormuksien somistaman kätensä ja kosketti huulillaan Audreyn kylmää poskea.
"Etkö saanut kirjettäni, Dora?"
Dora Elton pudisti päätänsä.
"Ei, en ole saanut mitään kirjettä. Olet kasvanut, lapsi. Olit keskenkasvuinen tyttö, kun näin sinua viimeksi."
"Ainahan sitä kasvetaan", myönsi Audrey vakavasti. "Olen myynyt talon."
Vanhemman sisaren silmät suurenivat.
"Mutta minkä ihmeen takia olet sen tehnyt?"
"Se myi itsensä", sanoi Audrey. "Toisin sanoen minä panttasin sen pala palalta, kunnes siitä ei ollut mitään jäljellä; sitten minä myin kanat — luultavasti ainoat munimattomat kanat koko maassa ja biologisina harvinaisuuksina suurien summien arvoiset."
"Ja nyt sinä olet tullut tänne?"
Doran äänen tyytymättömästä sävystä ei voinut erehtyä.
"Tämä on hyvin ikävää! Minun on mahdotonta ottaa sinua tänne, ja minä en luule, että olit kovinkaan kiltti myydessäsi talon. Rakas äiti kuoli siellä, ja jo senkin olisi pitänyt tehdä paikan pyhäksi sinulle."
"Kaikki äidin yhteydessä olevat asiat ovat minulle pyhiä", sanoi Audrey rauhallisesti, "mutta luulen tuskin olevan tarpeellista nälkiytyä kuoliaaksi osoittaakseni rakkauttani äitiä kohtaan. En tarvitse kovin paljoa sinulta, Dora — ainoastaan nukkumispaikan viikoksi, kunnes voin löytää jotakin työtä."
Dora käveli edestakaisin pienessä huoneessa kädet selän takana ja otsa rypyssä. Hänen yllään oli iltapäiväpuku, jonka arvo olisi riittänyt Audreylle mukavaan elämiseen koko kuukaudeksi; hänen timanttikorvarenkaansa ja kaksinkertainen helminauha hänen kaulassaan vastasivat pientä omaisuutta.
"Minulla on täällä eräitä vieraita teellä", sanoi hän, "ja illalla minulla on pienet päivälliskutsut. En tiedä, mitä ihmettä tekisin sinulle, Audrey. Et voi tulla päivällisille tuossa asussa."
Hän silmäili ylenkatseellisesti toisen mitättömännäköistä pukua:
"Sinun olisi parempi mennä johonkin hotelliin. Bloomsburyssa on yllin kyllin huokeita paikkoja. Tee sitten itsesi siistiksi ja tule käymään luonani maanantaina."
"Maksaa rahaa tehdä minut siistiksi maanantaina tai tiistaina tai minä muuna viikonpäivänä tahansa", sanoi Audrey rauhallisesti, "ja kaksi yötä jossakin kolmannen luokan hotellissa veisi kaikki minun varani".
Dora puri yhteen huulensa.
"Olet tehnyt todella pahoin heittäytyessäsi tänne tällä tavalla aivan kuin pilvistä", sanoi hän ärtyisästi. "En kykene keksimään, mitä minun on tehtävä. Mutta odotahan — puhun Martinin kanssa."
Hän riensi ulos huoneesta jättäen jälkeensä heikon hajuveden tuoksun, ja Audrey Bedfordin huulet vääntyivät heikkoon hymyyn. Hän ei ollut pahoillaan omasta puolestaan. Dora oli käyttäytynyt, niinkuin hän oli odottanut hänen käyttäytyvän. Hän odotti pitkän aikaa; kului melkein puoli tuntia, ennenkuin oven ripa jälleen kääntyi ja hänen sisarensa tuli sisään. Oli tapahtunut jokin taikaperäinen muodonvaihdos, sillä Dora oli melkein miellyttävä, vaikkakin hänen iloisuutensa kuulosti hiukan teennäiseltä.
"Martin sanoo, että sinun täytyy jäädä tänne", sanoi hän. "Tule ylös kanssani."
Hän näytti tietä ylös kapeita portaita, ohi erään oven, jonka takaa kuului naurun ja puheen ääni, ja pysähtyi toisessa kerroksessa avaten erään oven ja kiertäen sähkön palamaan. Audrey arvasi, että se oli toiseksi paras makuuhuone talossa ja varattu Eltonien vieraanvaraisuuden huomattavimpia nauttijoita varten.
"Sinulla ei kai ole mitään ystäviä Lontoossa, vai mitä?" kysyi Dora aivan kuin sivumennen.
Hän seisoi katsellen ympärilleen oviaukossa Audreyn nostaessa huoneeseen matkalaukkunsa.
"Ei yhtään", sanoi Audrey. "Tämä on kaunis makuuhuone, Dora."
"Niin, eikö olekin? Tietääkö kukaan, että olet tullut tänne?"
"Mrs Graffitt tietää, että olen tullut kaupunkiin, mutta ei tiedä minne."
Hän oli odottanut sisarensa jättävän hänet heti näytettyään hänelle tien huoneeseen, mutta Dora vitkasteli oviaukossa aikoen nähtävästi sanoa jotakin.
"Pelkään olleeni sinulle jokseenkin töykeä, Audrey", hän sanoi laskien kätensä sisarensa käsivarrelle.
"Mutta sinähän olet hyvä, suloinen enkeli ja annat minulle anteeksi, vai mitä? Tiedän sinun sen tekevän, koska lupasit äidille tulevasi tekemään kaikkesi minun puolestani, kultaseni, eikö niin?"
Hetken ajan Audrey oli liikutettu.
"Sinähän tiedät, että teen sen", sanoi hän.
"Jonakin päivänä kerron sinulle kaikki salaisuuteni", jatkoi Dora. "Voin kertoa sinulle, koska olet ainoa ihminen maailmassa, johon voin luottaa. Äiti sanoi aina, että sinä olit niin itsepäinen, ettei pirukaan voinut saada sinua puhumaan, jollet sinä itse tahtonut."
Audreyn silmissä välkkyi hymyn häive.
"Rakas äiti imarteli aina", sanoi hän kuivasti.
Hän oli rakastanut äitiään, mutta elänyt liian lähellä hänen ankaruuttaan ja huomannut hänen rakkautensa kohdistuvan pääasiassa vain hänen suosikkiinsa, joten hän ei voinut nähdä äitiään ainoastaan hellyyden kaunistavan vaipan verhoamana. Dora taputti häntä käsivarteen ja nousi ripeästi tuoliltaan.
"Vieraat ovat nyt lähtemässä. Sinun täytyy tulla alas tapaamaan mr
Stanfordia ja Martinia. Sinähän et ole koskaan nähnyt Martinia?"
"Olen nähnyt hänen valokuvansa", sanoi Audrey.
"Hän on hyvännäköinen", sanoi Dora huolettomasti. "Tulet ehkä rakastumaan häneen — 'Bunny' on varmasti rakastuva sinuun. Hänen heikkoutenaan ovat uudet kasvot." Hän kääntyi ovella. "Luotan sinuun, Audrey", sanoi hän, ja hänen äänensä sävyyn sisältyi uhkausta. "Curzon Streetillä on omat pienet perhehuolensa yhtä hyvin kuin siellä maallakin."
Dora tuli takaisin vierashuoneeseen, ja siellä olevat kaksi miestä tarkastelivat tutkivasti hänen kasvojaan.
"Missä hän on?" kysyi kookkaampi heistä.
"Olen pistänyt hänet vapaana olevaan makuuhuoneeseen", sanoi Dora.
Mr Elton siveli pehmeitä, mustia viiksiään.
"En ole oikein varma siitä, onko hänen oltava täällä juuri nyt. Anna hänelle rahaa ja lähetä hänet johonkin hotelliin."
Dora nauroi.
"Te olette väitelleet koko iltapäivän siitä, kuinka meidän on saatava se tavara Pierrelle. Kumpikaan teistä ei tahdo antautua vaaraan tulla tavatuksi Suomen kuningattaren kaulaketjujen…"
"Ei niin äänekkäästi, sinä hölmö!" sanoi Martin Elton hampaittensa välistä. "Avaa ikkuna ja kuuluta se maailmalle, vai mitä tahdot?"
"Kuuntele!" komensi Big Bill Stanford. "Jatka, Dora. Luulen, että mitä sanot on aivan oikein. Se merkitsisi elinkautista sille miehelle, joka joutuisi kiinni se tavara mukanaan — mutta Pierren on saatava se tänä iltana. Kuka vie perille kaulaketjut?"
"Kukako? Tietysti rakas pikku sisareni!" sanoi Dora kylmästi. "Se tyttö on syntynyt ollakseen hyödyksi!"
VII.
Salajuoni.
Big Bill ei ollut ensinkään tunteellinen, mutta hänen sielussaan oli kuitenkin vaikuttamassa jonkinlainen alkeellinen laki, jonka merkkeinä olivat aikaisemmin olleet kunnian ja säädyllisyyden tunto.
"Sinun sisaresi! Et voi sallia hänenlaisensa lapsen antautua sellaiseen vaaraan?"
Doran hymyily oli hänen vastauksenaan. Hänen miehensä pureskeli hermostuneesti kynsiään.
"Siinä ei voi olla mitään vaaraa", sanoi hän, "ja jos on, niin eikö se koske meitäkin?"
Stanford liikehti levottomasti.
"Niinhän se on. Mutta tässä asiassa on kysymyksessä meidän hyötymme — ja vaaramme. Otaksukaammepa, että hän joutuu kiinni ja antaa ilmi meidät."
"Se on ainoa todellinen vaara", sanoi Dora, "ja se ei ole kovinkaan suuri."
Kookas mies katsoi ajattelevasti eteensä.
"Se esine on saatava pois tästä talosta ja pois maasta — ja pian!" sanoi hän. "Se on liian kookas pitää ja rikkoa täällä, ja minä en koskaan kulje minkään sanomalehtipojan ohi kuulematta sanomalehtien asiasta nostamaa melua. Sulje ovi, Dora!"
Tämä totteli. Uuninreunakkeella oli kaunis kullattu ja emaljoitu kello, jonka yläosassa oli pieni faunin kuvapatsas.
Tarttuen lujasti tähän kuvapatsaaseen Elton nosti pois suurimman osan kellon sisustasta, ilman että kellon käynti siitä millään tavalla häiriytyi. Painamalla erästä jousta hän sai pronssikotelon toisen sivun aukenemaan, jolloin tuli näkyviin koteloon juuri sopiva tinapaperin ympäröimä käärö. Sen hän laski pöydälle ja kääri auki, ja esille tuli sellainen määrä sinistä, vihreätä ja puhtaan valkoista säteilyä, että Doran suu aukeni ihmetyksestä ja ihailusta.
"Siinä on seitsemänkymmentätuhatta puntaa", sanoi Stanford ja työnsi ajatellen ulos alahuulensa. "Ja siinä on myöskin kymmenen vuotta jollekulle — seitsemän vuotta varkaudesta ja kolme vuotta majesteettirikoksesta. Vierailevalta kuningattarelta ei voi ryöstää saamatta tuomioon jotakin lisää."
Elton värisi.
"Älä puhu tuomioista, hyvä mies", sanoi hän äreästi. "Jos Pierre hoitaa osansa…"
"Pierre tulee hoitamaan osansa. Hän odottaa Charing Crossin asemalla kello yhdeksän ja viisitoista. Kysymys on siitä, kuka ottaa viedäkseen esineen."
Oli jonkin aikaa äänetöntä.
"Audrey tekee sen", sanoi Dora lopuksi. "Olin hölmö, kun en ajatellut sitä heti, kun näin hänet. Kukaan ei tunne häntä eikä kukaan tule häntä epäilemään. Pierre on helppo tuntea. Ja sitten, Bunny, irti tällaisista hommista kerta kaikkiaan." Hän nyökkäsi päätään korostaen sanojaan. "On olemassa vanha kertomus vesiruukusta ja kaivosta; ja Sunday Globessa on julkaistu kertomus Daisy Emmingin elämästä vankilassa — ottaen ne yhdessä minä luin varoituksen nuorille naisille."
"Ehkäpä mr Lacy Marshalt antaa Martinille jonkin johtajanpaikan", pisteli Stanford.
"Tunnen tuskin koko miestä", sanoi Dora terävästi. "Kerroin sinulle hänestä, Bunny. Hän on se mies, jonka tapasin Denhoresin tanssiaisissa. Hän on eteläafrikkalainen ja rikas, mutta tavattoman saita."
Martin Elton katsoi häneen epäluuloisesti.
"En tietänyt sinun tuntevan häntä…", aloitti hän.
"Palatkaa asiaan", keskeytti Stanford. "On yksi seikka, jonka tahtoisin tietää. Mitä teemme, jos hän joutuu kiinni?"
Jälleen pitkä ja kiusallinen äänettömyys.
"Emmekö voisi pitää sitä täällä siihen saakka, kunnes melu on ohi?" kysyi Elton. "Ei ole epäilyksen varjoakaan siitä, että meitä ajatellaan tämän jutun yhteydessä."
Stanford katsoi häntä suoraan silmiin.
"Kaksitoista kuukautta sitten", sanoi hän hitaasti, "kun Leyland Hall puhdistettiin, sinä sait viedyksi suurimman osan romusta pois maasta erään bognorilaisen miehen välityksellä. Hän aiheutti sinulle hiukkasen harmia, eikö niin?"
"Kyllä", sanoi toinen lyhyesti; "juuri sen takia en ollut ajatellut häntä tämän yrityksen yhteydessä".
"Ja siinä teit viisaasti", sanoi Bill nyökäten hyväksyvästi. "Dick
Shannon on kuluttanut suurimman osan tätä päivää ystäväsi kanssa
Bognorissa!"
Martin Eltonin kalpeat kasvot kävivät vielä kalpeammiksi.
"En usko hänen lörpöttelevän", sanoi hän epävarmasti.
"Kuka tietää. Jos joku yleensä voi saada hänet lörpöttelemään, niin se on juuri Shannon. Englannin salapoliisilaitos on edistynyt eri tavalla sen jälkeen, kuin sen palvelukseen on tullut herrasmiehiä. Pidän poliisista, jonka kanssa voi puhua järkeä." Hän kilisteli irtonaisia rahoja taskussaan selittäen siten sanojaan. "Juuri senvuoksi sanon, ettette voi pitää tätä esinettä tässä talossa. Bennett on voinut olla lörpöttelemättä. Toiselta puolen hän taas on voinut päästää lörpöttelyn tapaisia ääniä. Mitä sinä sanot, Dora?"
Tämä nyökkäsi.
"Se on saatava pois täältä: olen myöntänyt sen koko ajan", sanoi hän.
"Pane se kääröön, Martin."
He katselivat syrjästä, kun Elton kääri kaulaketjut jälleen vanuun, asetti käärön vanhaan savukelaatikkoon ja pani sen sitten ruskeaan paperikääreeseen. Sitten Stanford kysyi:
"Lörpötteleekö sisaresi, jos hän joutuu kiinni?"
Dora mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.
"Olen varma hänestä", sanoi hän.
"Kutsu hänet tänne", sanoi Stanford, kun käärö °H sidottu lujasti ja piilotettu erään sohvatyynyn alle ja kellon yläosa asetettu takaisin paikalleen.
Audrey istui syvässä, matalassa nojatuolissa kaasuvalkean edessä mietiskellen omituista vastaanottoa, kun hän kuuli Doran askelet portaissa.
"Voit nyt tulla alas."
Hän katseli sisartaan eikä kaikesta oveluudestaan huolimatta voinut salata silmänluontiinsa sisältyvää halveksivaa arvostelua.
"Olet oikea linnunpelätti, Audrey! Minun on ostettava sinulle heti paikalla jonkin verran vaatteita."
Audrey seurasi häntä alempaan kerrokseen ja isoon vierashuoneeseen, joka ulottui talon seinästä toiseen. Kookas, leveäharteinen mies seisoi selkä tuleen päin, ja Audreyn silmät pysähtyivät ensiksi häneen. Hän oli noin viisikymmenvuotias mies, jonka tukka oli leikattu niin lyhyeksi, että Audrey luuli häntä ensin kaljupäiseksi. Hänen syvät, vastenmieliset silmänsä tarkastelivat kiinteästi Audreyta tämän astuessa sisään.
"Tämä on mr Stanford", esitteli Dora. "Ja tämä on minun pikku siskoni."
Stanford ojensi ison kätensä tarttuen Audreyn käteen otteella, joka sai hänet kivusta hätkähtämään.
Toinen huoneessa olevista miehistä oli hoikka ja solakka, ja hänen tavatonta kalpeuttaan korostivat pienet, mustat viikset ja sysimustat kulmakarvat. Hyvännäköinen, ajatteli Audrey, melkein kaunis. Tämä oli siis se suuri Martin, josta hän oli kuullut niin paljon ylistyspuheita.
"Olen iloinen saadessani tutustua sinuun, Audrey", sanoi hän ihaillen tuijottaen tytön kasvoihin. "Hän on kuin persikka, Dora."
"Hän on kauniimpi kuin aikaisemmin", sanoi Dora välinpitämättömästi, "mutta hänen pukunsa on peloittava".
Audreyn tapaista ei ollut tuntea itseänsä vaivautuneeksi. Hän oli niin paljon köyhyyden koettelemuksien yläpuolella, että tavallisesti olisi suopeasti nauranut tällaiselle karkealle huomautukselle. Mutta nyt hän jostakin syystä tunsi itsensä hämmentyneeksi. Se johtui tulisijan ääressä olevan kookkaan miehen uupumattomasta tuijottamisesta, hänen silmiensä suorittamasta kylmästä arvioimisesta.
Stanford katsoi kelloaan.
"Lähden nyt", sanoi hän. "Olen iloinen saatuani tavata teidät, miss.
Ehkä saan nähdä teidät jälleen."
Audrey toivoi vilpittömästi, että tämä tapaaminen jäisi viimeiseksi.
VIII.
Pidätys.
Dora antoi Martin Eltonille merkin mennä saattamaan Stanfordia ja jäätyään yksin sisarensa kanssa ryhtyi kertomaan juttuaan.
Hän kertoi vääryyttä kärsineestä vaimosta, jonka oli ollut pakko miehensä raakuuden takia paeta pois maasta jättäen jälkeensä lapsensa pienoiskuvan.
"En epäile tunnustaa sinulle, Audrey, että me olemme hankkineet haltuumme sen pienoiskuvan", sanoi Dora vilpittömyyden puuskassa. "En luule toimineemme täysin lain kirjaimen mukaisesti — suoraan sanoen Martin lahjoi sir Johnin palvelijan tuomaan sen meille. Sir John arvaa kuvan olevan meidän hallussamme ja on antanut vartioida meitä päivin ja öin, ja kaikki yritykset kuvan lähettämiseksi joko postin kautta — me olemme varmat siitä, että hän on ilmoittanut asiasta postiviranomaisille — tai lähetin välityksellä tulevat todennäköisesti epäonnistumaan. Eräs lady Nilligan-raukan ystävä tulee nyt Lontooseen tänä iltana, ja me olemme luvanneet tavata hänet asemalla ja jättää hänelle pienoiskuvan. Nyt, Audrey, on kysymys siitä, tahdotko sinä olla niin rakastettava, että viet sen hänelle. Sinua ei kukaan tunne; ja sinä voit tehdä tälle naisparalle suuren palveluksen. Omasta puolestani minä olen sitä mieltä, että tässä asiassa on liian paljon tunteellisuutta, sillä en ymmärrä, miksi jokin pienoiskuva olisi arvokkaampi kuin jokin muu. Mutta nähtävästi tämä lady-parka on toista mieltä."
"Mutta kuinka kummallinen juttu!" sanoi Audrey rypistäen otsaansa. "Ettekö voisi lähettää jotakuta palvelijoistanne? Tai eikö se ystävä voisi tulla tänne?"
"Sanoinhan sinulle, että taloa vartioidaan", sanoi Dora kärsimättömästi. "Jollet tahdo tehdä sitä…"
"Tietysti teen sen", nauroi Audrey.
"Tahdon huomauttaa ainoastaan yhdestä asiasta", sanoi hänen sisarensa keskeyttäen hänen naurunsa, "ja se on seuraava: jos asia sattumalta tulisi ilmi, niin pyytäisin sinua lupaamaan, ettei meidän nimeämme sekoiteta siihen. Pyydän sinua vannomaan äiti-vainajamme nimessä…"
"Se on tarpeetonta", sanoi Audrey hieman kylmästi. "Minä lupaan — se riittää."
Dora syleili ja suuteli häntä.
"Olet oikein kultainen", sanoi hän; "ja sinusta on tullut niin kauhean kaunis. Minun on löydettävä hieno mies sinulle."
Audreyn kielen kärjellä oli ehdotus, että hänen sisarensa voisi hänelle miestä etsiessään aivan hyvin koettaa jotakin muuta mittapuuta kuin sitä, joka oli tuonut esiin kalpean Martin Eltonin, jota kohtaan hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.
"Tietysti minä teen sen, rakkaani", sanoi hän. "Sehän näyttää niin vähäiseltä asialta. Ja jos kohtaan sen töykeän aviomiehen, niin sanonpa hänelle suorat sanat!"
Doran pidot olivat ilmeisesti siirrettävää lajia, sillä vaikka Audrey söi päivällisensä huoneessaan, ei siitä päivällisseurueesta, josta Dora oli puhunut, kuulunut mitään. Puoli yhdeksän aikaan Dora tuli Audreyn huoneeseen kantaen kädessään pientä, pitkulaista kääröä, joka oli lujasti sidottu ja sinetöity.
"Muista nyt, että sinä et tunne minua etkä ole koskaan ikänäsi ollut numerossa 508 Curzon Streetin varrella…" Hän toisti varoituksensa ja antoi yksityiskohtaisen kuvauksen salaperäisestä Pierrestä. "Kun näet hänet, on sinun mentävä hänen luokseen ja sanottava: 'Tämä on rouvalle' — eikä mitään muuta."
Hän toisti ohjeet ja pani tytön lausumaan ne hänen jälkeensä. Audrey oli aluksi huvitettu, sitten hiukan ikävystynyt.
"Näyttää olevan kamalan paljon vaivaa niin vähäpätöisen asian tekemisessä, mutta sinun on onnistunut herättää minussa suoranainen salaliittolaistunne."
Kätkettyään käärön päällystakkinsa sisätaskuun hän poistui talosta Curzon Streetille ja käveli ripeästi Park Lanelle päin. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, ennenkuin Martin Elton tuli ulos. Pitäen Audreytä näkyvissään Elton seurasi häntä, kunnes näki hänen nousevan linja-autoon, jolloin hän hyppäsi vuokra-autoon ja seurasi perässä.
Audreystä tämä seikkailu oli lievästi kiihoittava. Hän ei tuntenut tämän perheriidan kumpaakaan osapuolta ja huomasi vaikeaksi aavistellakaan heidän henkilöllisyyttään. He olivat luultavasti kaksi aivan jokapäiväistä, mielenkiinnotonta ihmistä. Perheriitojen osapuolet olivat tavallisesti sellaisia. Mutta hän oli iloinen saatuaan tilaisuuden ansaita asuntonsa ja ruokansa, ja se vapautti hänet kiitollisuudenvelan tunteesta, mistä hän oli iloinen.
Hän laskeutui linja-autosta Charing Crossin asemaa vastapäätä ja kuljettuaan tungosta täynnä olevan kadun poikki kiiruhti asemarakennukseen. Tilavalla asemasillalla oli sadoittain ihmisiä; yöjuna alkoi täyttyä, ja matkustajia ja heidän ystäviään seisoi ryhmissä aitauksen edustalla. Hän katseli ympärilleen jokseenkin kauan, ennenkuin huomasi mr Pierren, lyhyen, tanakan miehen, jolla oli pellavainen parta ja joka näytti olevan kokonaan kiintynyt katselemaan vilkasta elämää ympärillään. Siirtyen miehen toiselle puolelle tullakseen täysin varmaksi hän näki hänen poskessaan pienen syntymämerkin, josta hänen piti tuntea hänet. Enemmittä viivytyksittä hän otti taskustaan käärön ja siirtyi aivan miehen viereen.
"Tämä on rouvalle", sanoi hän.
Mies hätkähti, katsoi häneen tutkivasti ja pisti käärön taskuunsa niin nopeasti, että hän tuskin voi seurata hänen liikkeitään.
"Bien!" sanoi mies. "Tahdotteko kiittää herraa! Ja…"
Hän kääntyi nopeasti ympäri, mutta se mies, joka oli tarttunut hänen ranteeseensa, oli saanut niin lujan otteen, ettei siitä ollut helppo irtautua. Samassa silmänräpäyksessä joku pisti kätensä Audreyn kainaloon.
"Minulla on asiaa teille, ystäväiseni", sanoi miellyttävä ääni. "Olen kapteeni Shannon Scotland Yardista."
Puhuja pysähtyi äkkiä tuijottaen hänen kääntyneisiin, säikähtyneisiin kasvoihinsa.
"Minun ryysyprinsessani!" pääsi häneltä hämmästynyt huudahdus.
"Päästäkää minut, olkaa hyvä." Audrey koetti vapauttaa käsivartensa. Hän oli kauheasti säikähtynyt ja tunsi hetkisen olevansa suorastaan sairas. "Minun on mentävä…" Hän hillitsi itsensä hyvissä ajoin.
"Mrs Eltonin luo, luonnollisesti", sanoi Shannon katsoen häneen tutkivasti.
"Ei, minun ei ole mentävä mrs Eltonin luo. En tunnekaan ketään mrs
Eltonia", väitti Audrey tuskin saaden ääntään kulkemaan.
Shannon pudisti päätään.
"Pelkään, että meidän on vielä puhuttava siitä. Ei kai minun tarvinne pitää kiinni käsivarrestanne? Tahdotteko tulla mukanani?"
"Aiotteko pidättää minut?" änkytti Audrey.
Shannon nyökkäsi vakavasti.
"Aion pidättää teidät, kunnes eräs pikkuseikka on aivan varma, että olette aivan viattomasti sotkeutunut tähän asiaan, samoin kuin olen aivan yhtä varma siitä, ettei sisarenne ole suinkaan syytön."
Dorako? Puhuiko hän Dorasta, kysyi Audrey tuntien raskaan painon sydämellään. Shannonin sävy, hänen ankarasti tuomitseva äänensä, sanoi tytölle jotakin, mitä hänen ei tarvinnut kysyä, jotakin, mikä järkytti häntä sanomattomasti. Kuitenkin |hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sai vaivoin sanotuksi:
"Olen mielelläni valmis puhumaan kanssanne asiasta enkä tule tekemään mitään pakoyrityksiä. Mutta minä en ole tullut mrs Eltonin luota, eikä hän ole sisareni. Juttu, jonka kerroin teille tänään iltapäivällä, ei ollut totta."
"Mutta miksi?" kysy Shannon, kun he kulkivat yhdessä pitkin käytävää ulos asemarakennuksesta.
"Koska" — Audrey epäröi — "tiesin teidän olevan salapoliisin."
Shannon kutsui auton, antoi ajajalle ohjeensa ja auttoi Audreyn autoon.
"Te valehtelette suojellaksenne sisartanne ja Bunny Eltonia", sanoi hän. "Minusta on ikävää käyttää teistä sanaa 'valehdella', mutta juuri sitä te teette, lapsukaiseni."
Audreyn ajatukset olivat täydellisessä sekasorrossa, josta muuan selvä seikka kuitenkin sukelsi esiin. Se ei ollut mikään pienoiskuva, joka hänen piti viedä Doralta sille salaperäiselle naiselle; se oli jotakin paljon tärkeämpää, jotakin kauhistuttavan vakavaa.
"Mitä siinä käärössä oli?" kysyi hän käheästi.
"Suomen kuningattaren timanttikaulaketjut, jollen ole suuresti erehtynyt. Hänen autonsa pysähdytettiin The Mallilla neljä päivää sitten, ja jalokivet anastettiin hänen kaulastaan."
Audrey suoristautui irvistäen tuskasta. Hänestä tuntui, kuin Shannon olisi lyönyt häntä. Dora Hän oli lukenut jotakin ryöstöstä niistä sanomalehdistä, jotka Shannon oli hankkinut hänelle Barnhamin asemalla. Mrs Graffitt oli puhunut rikoksesta. Hän istui pitkän aikaa kauhun lamauttamana.
"Tietysti te ette tietänyt, mitä käärössä oli", sanoi Shannon aivan kuin puhuen itsekseen. "Teen teille kauhean kehoituksen, mutta teidän täytyy kertoa minulle totuus, vaikkakin se saattaa sisarenne siihen paikkaan, joka on odottanut häntä jo useita vuosia."
Auto näytti kääntyvän ja kääntyvän; ikkunasta näkyvät valot ja liikenne muuttuivat sekavaksi virraksi.
"Tee kaikkesi Doran puolesta…" Äidin alinomaa toistama kehoitus, jonka Audrey jo oli melkein unohtanut, kaikui hänen korvissaan. Hän vapisi ankarasti; hänen päänsä oli aivan puutunut eikä antanut hänelle mitään neuvoa. Ainoastaan yhdestä seikasta hän oli selvillä: hän oli tullut pidätetyksi, hän, Audrey Bedford Beak Farmista! Hän kostutti kielellään kuivia huuliaan.
"Minulla ei ole mitään sisarta", sanoi hän hengittäen raskaasti. "Minä varastin kaulaketjut!"
Hän kuuli Shannonin nauravan pehmeästi ja olisi voinut murhata hänet.
"Te poloinen lapsiparka!" sanoi Shannon. "Ryöstön suoritti kolme kokenutta rosvoa. Kuulkaahan nyt", — hän taputti hänen kättään lempeästi — "minä en aio sallia teidän toteuttaa tätä typerää päähänpistoanne. Ettekö tietänyt, että Dora Elton ja hänen miehensä ovat Lontoon vaarallisimpia varkaita."
Audrey itki kasvot käsissään.
"Ei, ei", nyyhkytti hän, "en tiedä mitään… Hän ei ole sisareni."
Dick Shannon huokasi ja kohautti hartioitaan. Ei ollut tehtävissä mitään muuta kuin panna hänet syytteeseen.
Pierre oli saapunut poliisiasemalle ennen heitä, ja Audrey katseli kauhun lumoamana hänen tarkastamistaan ja näki, kuinka käärö aukaistiin ja sen välkkyvä ja kimalteleva sisällys laskettiin pöydälle. Sitten Shannon otti häntä lempeästi käsivarresta ja vei hänet teräsaitauksen sisäpuolelle.
"Nimi on Audrey Bedford", sanoi Shannon. "Osoite on Fontwell, West Sussex. Syytetään" — hän epäröi — "varastetun tavaran hallussapidosta tietoisena siitä, että se on varastettu. Kertokaa nyt totuus", kuiskasi hän.
Audrey pudisti päätään.
IX.
Hylättynä.
Audrey heräsi rauhattomasta unesta, pääsi ponnistellen epävarmoille jaloilleen ja hieroi kivistäviä hartioitaan. Hän oli maannut paljaalla lavitsalla vain ohut huopapeite verhonaan, ja hän oli kipeä päästä jalkoihin saakka.
Kopin oven lukossa kääntyvän avaimen ääni oli hänet herättänyt. Tulija oli vanhahko naishenkilö, joka oli tullut viemään hänet kylpyhuoneeseen. Kun hän hiukan virkistyneenä oli palannut koppiinsa, odotti häntä siellä kahvi, leipä ja voi, ja hän oli juuri lopettanut aamiaisensa, kun ovi aukeni jälleen, ja hänen katseensa kohtasi Dick Shannonin vakavat silmät. Shannon nyökkäsi hänelle.
"Pyydän teitä tulemaan mukanani", sanoi hän.
Audreyn rohkeus meni matalalle.
"Tuon tuomarinko eteen?" änkytti hän.
"Ei vielä", sanoi Shannon. "Mutta minä pelkään, että te lopuksi joudutte sinne, jollette…"
Audrey torjui hänen kehoituksensa kärsimättömällä kädenliikkeellä. Hän oli ratkaissut sen asian lopullisesti yön hiljaisuudessa.
Miehen sydäntä pakotti hänen takiaan. Shannon tiesi aivan hyvin, että Audrey oli syytön, ja hän oli samana aamuna lähettänyt erään miehen Sussexin saadakseen hänen syyttömyytensä, niinkuin hän toivoi, eittämättömästi toteennäytetyksi.
"Täällä on joku, jonka te luullakseni tunnette", sanoi Shannon ja avaten oven työnsi Audreyn erääseen huoneeseen.
Siellä oli kaksi henkilöä: Dora Elton ja hänen miehensä. Audreyn oli puristettava kyntensä kämmeniinsä säilyttääkseen mielenmalttinsa, ja hän onnistuikin ihmeteltävän hyvin.
"Tunnetteko tämän tytön?" kysyi Shannon.
Dora pudisti päätään.
"En, en ole nähnyt häntä koskaan ennen", sanoi hän viattomasti.
"Tunnetko sinä hänet, Martinin?"
Kalpeakasvoinen Martin kielsi yhtä jyrkästi.
"En ole koko ikänäni nähnyt häntä aikaisemmin", sanoi hän.
"Luulen, että hän on teidän sisarenne."
Dora hymyili.
"Kuinka mieletöntä!" sanoi hän. "Minulla on ainoastaan yksi sisar, ja hän on Australiassa."
"Ettekö tiedä, että sekä äitinne että sisarenne asuivat Fontwellissa?"
"Minun äitini ei koskaan koko ikänään asunut Fontwellissa", sanoi Dora rauhallisesti, ja Audrey hätkähti mielenmaltistaan huolimatta. "Fontwellissa asui eräitä ihmisiä, jotka" — hän kohautti hartioitaan — "saivat minulta avustusta. Jos tämä on sen naisen tytär, jota avustin kerran tai kaksi, on hän minulle täysin tuntematon."
Hänen puhuessaan olivat hänen silmänsä kaiken aikaa kiinni Audreyssä, ja tytöstä tuntui, että niissä oli huomattavissa äänetöntä avunpyyntöä. Äkkiä Audreyn päähän pälkähti, että se, mitä Dora oli sanonut, saattoi aivan hyvin olla tottakin. Dora oli mennyt naimisiin taiteilijanimellään, ja oli täysin mahdollista, ettei kukaan naapureista tuntisi häntä mrs Bedfordin tyttäreksi, sillä hän ei ollut koskaan käynyt paikkakunnalla, ja Audreyn äiti kuului sellaisiin vaiteliaisiin luonteisiin, joilla ei ole ketään uskottuja.
"Se, mitä mrs Elton sanoo, on täysin totta", sanoi hän levollisesti.
"Minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua."
Dick Shannon avasi oven, ja Audrey palasi ulkopuolella odottavan vartijattaren luo. Kun hän oli mennyt, kääntyi Shannon Eltonien puoleen.
"En tiedä, kuinka kauan hän tulee jatkamaan tällä tavoin", sanoi hän. "Mutta jos hän pitää kiinni kertomuksestaan alusta loppuun saakka, Elton, hän joutuu vankilaan." Hän puhui punniten sanojaan. "Ja nyt minä sanon teille yhden asian. Jos tämä lapsi lähetetään vankilaan, jos te sallitte hänen uhrata itsensä, minä en tule lepäämään yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen saattanut teidät kumpaisenkin rangaistussiirtolaan."
"Te näytätte unohtavan, kenelle puhutte", sanoi Dora silmät säihkyen.
"Tiedän puhuvani kahdelle mitä tunnottomimmalle, turmeltuneimmalle ja sydämettömimmälle ihmiselle", sanoi Dick. "Menkää tiehenne!"
* * * * *
Lacy Marshalt istui aamiaishuoneessaan. Hänen edessään oli sanomalehti, ja hänen otsansa oli rypyssä. Hän katsoi jälleen jonkun toimeliaan lehtivalokuvaajan ottamaa kuvaa, joka esitti autosta ulosastuvaa tyttöä. Taustalla oli joukko uteliaita katselijoita. Tytön toisella puolella oli poliisi, toisella leveäharteinen vartijatar. Se oli yksi niitä kuvia, jotka ovat hyvin tuttuja sanomalehtien lukijoille. Silmänräpäyskuva tuomioistuimen eteen matkalla olevasta rikollisesta. Ei ollut ensinkään tarpeen verrata sanomalehteä hänen taskussaan olevaan valokuvaan. Jo vangin nimi olisi ollut hänelle kylliksi, vaikka lehdessä ei olisi ollut kuvaakaan.
Tonger tuli sisään pujahtaen oven raosta.
"Soititteko minua, Lacy?" kysyi hän.
"Soitin kyllä, kymmenen minuuttia sitten. Ja nyt kehoitan sinua viimeisen kerran unohtamaan tuon 'Lacysi'. Rajansa on minunkin kärsivällisyydelläni, ystävä hyvä."
Pieni mies hieroi käsiään iloisena. "Olen saanut kirjeen tytöltäni tänään", sanoi hän, "Hän menestyy hyvin Amerikassa. Taitava tyttö, Lacy."
"Onko hän?" Lacy Marshalt kääntyi jälleen silmäilemään sanomalehteään.
"Hänellä on rahaa — kirjoittaa aina parhaista hotelleista. En ajatellut koskaan, että asiat kääntyisivät tällä tavalla."
Lacy pani kokoon lehtensä ja pudotti sen lattialle. "Mrs Martin Elton tulee tänne viiden minuutin kuluttua. Hän tulee tallikujan kautta takaovelle. Odota häntä ja tuo hänet kasvihuoneen kautta kirjastoon. Kun soitan sinua, saatat hänet ulos samaa tietä."
Tonger virnisti.
"Onpa siinä poikaa kerrakseen tytöille!" sanoi hän ihaillen.
Lacy nyökäytti päätään ovea kohti. Ei ollut kulunut viittakaan minuuttia, kun Dora Elton työnsi auki raskaan veräjän ja kuljettuaan poikki pihan nousi rautaportaita pitkin "kasvihuoneeseen" — talon taakse keittiön ja astiainpesuhuoneen päälle sijoitettuun lasiseinäiseen lisärakennukseen. Hän oli pukeutunut mustiin, peittänyt kasvonsa tiheällä harsolla. Avatessaan kasvihuoneen oven Tonger huomasi hänessä hermostuneisuuden merkkejä.
"Oletteko tullut syömään aamiaista?" kysyi hän rakastettavasti.
Mrs Elton oli liian tottunut hänen tuttavallisuuksissa loukkaantuakseen hänen käytöksestään.
"Missä mr Marshalt on?"
"Kirjastossa — lukemassa", sanoi Tonger.
Lacy ei ollut tutkimassa mitään sen tärkeämpää kuin takkavalkeaa, kun
Dora tuli sisään.
"Minulla oli kamalasti vaivaa, ennenkuin pääsin tänne", sanoi Dora. "Eikö tätä olisi voitu tehdä tänään iltapäivällä? Sain keksiä kaikenlaisia valheita Martinille. Etkö aio suudella minua?"
Lacy kumartui ja siveli huulillaan hänen poskeaan.
"Sepä vasta oli suudelma!" sanoi Dora pilkallisesti.
"No?"
"Tämä jalokivivarkaus", sanoi Lacy hitaasti. "Eräs tyttö on sekaantunut siihen. Olen kuullut poliisin olevan siinä luulossa, että hän on sinun sisaresi."
Dora oli ääneti.
"Minä tiedän luonnollisesti, että sinä olet juonessa mukana", jatkoi Lacy. "Stanford on vanha tuttavani Etelä-Afrikan ajoilta, ja hän kuuluu joukkueeseenne. Mutta tämä tyttö, onko hän siinä mukana?"
"Sinä tiedät, kuinka paljon hän on siinä mukana", vastasi Dora äreästi. Hän ei ollut huomattavaan vaaraan antautuen tullut Portman Squarelle keskustellakseen Audreysta. Ja vaaraa ajatellessa…
"Muuan mies oli pitämässä silmällä tätä taloa, kun minä tulin tallikujaa pitkin", sanoi hän. "Näin hänet takaoven luona. Kun hän näki minut, lähti hän kävelemään pois."
"Pitämässä silmällä tätä taloa?" sanoi Lacy epäilevästi. "Minkälainen mies?"
"Hän näytti herrasmieheltä. Ehdin juuri ja juuri nähdä hänen kasvonsa — hyvin laihat ja hienonnäköiset. Hän ontui…"
Lacy astui askelen häntä kohden ja tarttui hänen olkapäihinsä. Hänen kasvonsa olivat harmaat huulensa vapisivat. Vähään aikaan hän ei voinut puhua, sitten:
"Sinä valehtelet!"
Dora tempautui säikähtyneenä irti hänen otteestaan.
"Lacy! Mikä sinua vaivaa?"
Lacy viittasi häntä olemaan vaiti.
"Olen hermostunut, ja sinä pelästytit minut", mutisi hän. "Mitä sinun pitikään sanoa? Onko se tyttö sinun sisaresi? Minun täytyy saada se tietää."
"Minun sisarpuoleni", sanoi Dora matalalla äänellä.
Lacy keskeytti kävelynsä.
"Tarkoitatko, että teillä on eri isät?"
Dora nyökkäsi.
Lacy ei puhunut mitään niin pitkään aikaan, että Doraa alkoi peloittaa.
"Hän menee siis vankilaan… pelastaakseen sinut?" nauroi Lacy, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään hilpeyttä. "Se on parasta — minä voin odottaa", sanoi hän.
* * * * *
Kuukautta myöhemmin, eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, seisoi kalpea tyttö syytettyjen aitauksessa Old Baileyn oikeussalissa ja hänen vieressään tanakkahartiainen belgialainen, ensimmäiset tuomittavat sinä päivänä.
Tullessaan ulos oikeussalista, sydän raskaana ja kyllästyneenä siihen koston juhlalliseen koneistoon, joka parhaillaan oli musertamassa rikki niin haurasta uhria, Shannon näki tutun henkilön istuvan eräällä niistä penkeistä, joilla todistajat tavallisesti istuivat odottaessaan vuoroaan.
"No, Slick, oletteko ollut oikeussalissa?"
"Olen kyllä", sanoi toinen varovaisesti, "mutta menestyksellistä salapoliisia koskeva kuvittelu kului loppuun, ja se suuri aitaus oli suorastaan nälkäisen näköinen. Riistäydyin irti sieltä. Toisilla ihmisillä ei ole mitään herkkiä tunteita. Näin Stanfordin uteliaiden joukossa."
Shannon istuutui hänen viereensä.
"Mitä mieltä te olette?"
"Tästä jutustako? Pikku miss Quixote on menemässä." Hän viittasi merkitsevästi tiilikivillä peitettyyn lattiaan.
"Pelkään sitä", sanoi Shannon hetkisen vaiettuaan ja huokasi.
"Mutta ainoastaan niin pitkäksi aikaa, kuin he saavat hänet käsiinsä", aprikoi Slick Smith. "Hän tulee ulos aivan samanlaisena, kuin menee sisäänkin — suloisena. Se laji ei happane helposti. Sanokaapa, Shannon, oletteko koskaan kuullut eräästä Malpas-nimisestä miehestä?"
Dick, joka ajatteli jotakin muuta, hätkähti.
"Kyllä. Hän on muuan kummallinen vanha mies, joka asuu Portman Squaren varrella. Entä sitten?"
Slick Smith hymyili viehkeästi.
"Hän on mukana asiassa jollakin tavalla", sanoi hän. "Puhun salapoliisina."
Muuan poliisi viittasi Shannonille, ja tämä kiiruhti oikeussaliin ehtiäkseen ajoissa kuulemaan tuomion julistamisen.
"Kuinka vanha olette?" kysyi tuomari miettien kynä kädessä ja katsoen silmälasiensa ylitse.
"Yhdeksäntoista, mylord." Puhuja oli Shannon. "Ja minä voin sanoa, että poliisi on todistusaineistosta huolimatta täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä tyttö on toisten, vielä pidättämättä olevien henkilöiden viaton uhri."
Tuomari pudisti päätään.
"Todistusaineisto ei tue sitä mielipidettä. On hyvin hirveätä nähdä nuori tyttö tällaisessa asemassa, mutta minä jättäisin täyttämättä velvollisuuteni yhteiskuntaa kohtaan, jollen kohtelisi ankarasti niin vaarallista henkilöä. Audrey Bedford, te menette kahdeksitoista kuukaudeksi pakkotyövankilaan".
X.
Totuus.
Eräänä hämäränä joulukuun aamuna aukeni Holloway-vankilan veräjä, ja solakka tyttö ruskea samettitakki yllään tuli ulos ja katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki vapautettavia vankeja odottavien ystävien ohitse jatkaen matkaansa Holloway Roadia pitkin Camden Towniin päin. Kuljettuaan kadun poikki hän nousi raitiotievaunuun, ja samalla hetkellä Dick Shannonin pitkä auto pyyhälsi ohitse tytön sitä huomaamatta. Dick saapui kolme minuuttia liian myöhään tavoittaakseen hänet.
Audreyllä oli tuloksena vuoden kestäneestä työstään jäljellä muutamia shillingejä, ja astuttuaan alavaunusta raitiotien pääteasemalla hän lähti kulkemaan pitkin Euston Roadia, kunnes saapui erääseen pieneen ravintolaan.
Kasvot olivat käyneet hieman kalpeammiksi ja silmät vakavammiksi, mutta se oli entinen Audrey, joka tilasi ison annoksen munuais- ja munapöperöä. Yhdeksän kuukautta oli vankilan yksitoikkoinen elämä kiusannut hänen sieluaan; seitsemänkymmentäkaksi tuntia viikossa hän oli saanut seurustella maanalaisen maailman pohjasakan kanssa vajoamatta alas sen tasalle tai tuntematta olevansa sitä suunnattomasti korkeammalla. Oli ollut katkeria öitä, jolloin se synkkä petos, joka häntä oli kohdannut, oli tuntunut hänestä suorastaan musertavalta, ja hän oli sulkenut silmänsä ollakseen näkemättä hirveätä todellisuutta. Oli ollut kiduttavia öitä, jolloin tietoisuus hänen perikadostaan oli saattanut hänet mielipuolisuuden partaalle.
Hänestä ei kuitenkaan näyttänyt luonnottomalta, että Dora oli käyttäytynyt sillä tavalla. Kaikki tuntui juuri sellaiselta, kuin Doran oli voinut odottaa tekevänkin, kaikki oli sopusoinnussa sen kanssa, mitä hän tiesi ja oli kuullut sisarestaan. Ainoastaan se ajatus, että nämä hänen sisarensa ominaisuudet olivat samat, jotka olivat olleet erikoisesti huomattavat hänen äidissään, saattoi hänet alakuloiseksi. Huokaisten hän nousi pöydästä ja otettuaan laskunsa maksoi sen kassaan.
Minne hänen oli nyt mentävä? Doran luo, hän päätti. Hänen täytyi päästä täysin varmaksi siitä, ettei hän ollut tuominnut sisartaan kokonaan väärin. Mutta hän ei voinut mennä sinne päivällä, se ei olisi ollut sopivaa. Hän kulutti lopun aamupäivästä etsien itselleen asuntoa ja vuokrasi lopuksi erään ylimmässä kerroksessa olevan takahuoneen Gray's Inn Roadin varrelta. Siellä hän lepäsi iltapäivän oikoen tulevaisuutensa riekaleita. Hämärän tultua hän lähti matkalle Curzon Streetille.
Palvelijatar, joka avasi hänelle oven, oli sama tyttö, joka oli ollut siellä hänen ensikertaakin käydessään.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän happamesti.
"Tahtoisin tavata mrs Eltonia", sanoi Audrey.
"Hän ei ole tavattavissa", sanoi tyttö ja yritti sulkea oven.
Mutta Audreyn ruumiillisessa työssä viettämät yhdeksän kuukautta olivat antaneet tuloksia. Suuremmitta ponnistuksitta hän työnsi oven auki ja astui sisään.
"Menkää ilmoittamaan rouvallenne, että minä olen täällä", sanoi hän.
Tyttö riensi ylös portaita, ja Audrey seurasi häntä vitkastelematta. Tullessaan palvelijattaret perästä vierashuoneeseen hän kuuli sisarensa sanoi van:
"Kuinka hän uskaltaa tulla tänne!"
Dora oli iltapuvussa. Hän näytti erittäin sievältä ja hänen kaunis tukkansa loisti kuin kiilloitettu kulta. Hän tuijotti Audreyhin aivan kuin aaveeseen, ja hänen silmänsä sinkosivat salamoita.
"Kuinka sinä uskallat tunkeutua tähän taloon?" kysyi hän.
"Lähetä pois palvelijattaresi", sanoi Audrey rauhallisesti. Ja kun tyttö oli mennyt ja Audrey oli vakuuttautunut siitä, ettei hän ollut jäänyt kuuntelemaan oven taakse, astui hän Doran luo kädet selän takana. "Tulin tänne, jotta voisit kiittää minua", sanoi hän yksinkertaisesti. "Olen tehnyt mielettömän, typerän teon, koska luulin, että minun täytyi korvata äidille kaikki, mitä olin hänelle velkaa ja mitä en ollut vielä maksanut."
"En ymmärrä, mistä sinä puhut", sanoi Dora punastuen.
"Teillä on sittenkin otsaa tulla tänne!"
Se oli keikarimainen Martin.
"Te yrititte sekoittaa meidät rikokseenne. Olette saattanut teidän — mrs Eltonin maailman ivan esineeksi, ja sitten te mistään välittämättä tulette kylmästi tähän taloon. Kirotun röyhkeätä!"
"Jos tarvitset rahaa, niin kirjoita", sanoi Dora sysäten oven auki.
"Jos vielä kerran tulet tänne lähetän hakemaan poliisia."
"Tee se nyt heti", sanoi Audrey kylmästi. "Olen niin hyvä tuttu poliisien ja vangin vartijattarien kanssa, ettet voi minua niillä peloittaa, rakas sisareni."
Dora sulki oven nopeasti.
"Jos tahdot tietää, niin me emme ole sisaria. Sinä et ole edes englantilainen!" sanoi hän matalalla, myrkyllisellä äänellä. "Sinun isäsi oli äidin toinen mies, amerikkalainen! Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa, missä hänet on tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön!"
Audrey tarttui tuolin selkänojaan pysyäkseen pystyssä.
"Se ei ole totta", sanoi hän.
"Se on totta — se on totta!" sähisi Dora. "Äiti kertoi minulle, ja mr Stanford tietää kaiken. Isäsi osti timantteja ja ampui sen miehen, joka antoi hänet ilmi. Timanttien ostaminen on Etelä-Afrikassa sakoilla sovittamaton rikos. Hän saattoi häpeään äitini, joka muutti nimensä ja palasi Englantiin isäsi vangitsemisen jälkeisenä päivänä. Sinulla ei ole edes oikeutta nimeen Bedford. Äiti vihasi isääsi siinä määrin, että muutti kaiken!"
Audrey nyökkäsi.
"Ja luonnollisesti äiti hylkäsi hänet", sanoi hän puhuen itsekseen.
"Hän ei jäänyt hänen läheisyyteensä antaakseen hänelle sitä lohdutusta
ja myötätuntoa, jota vaimon olisi annettava huonoimmallekin miehelle.
Hän vain jätti hänet — selvä! Kuinka hänen tapaistaan!"
Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään ilkeydestä tai katkeruudesta. Audreylla oli kyky nähdä asiat oikeassa valossa. Hän kohotti silmänsä hitaasti, kunnes ne kohtasivat Doran katseen.
"Minun ei olisi pitänyt mennä vankilaan", sanoi hän. "Sinä et ansaitse sitä. Eikä äitikään, luulen minä."
"Sinä uskallat puhua tuolla tavoin äidistäni!" huusi Dora raivoissaan.
"Kyllä. Hän oli myöskin minun äitini. Hän on minun arvosteluni ja sinun puolustuksesi ulkopuolella. Kiitän sinua. Mikä sitten on minun nimeni?"
"Sen saat itse ottaa selville!" sähisi Dora.
"No niin, kysyn mr Shannonilta", sanoi Audrey.
Se oli ainoa ilkeys, jonka hän oli lausunut koko keskustelun aikana. Mutta maksoi vaivan nähdä, kuinka molempien muiden kasvot sen tultua sanotuksi muuttuivat.
XI.
Mr Malpas.
Dick Shannon asui Haymarketin varrella, missä hänellä oli huoneisto, joka toimi samalla kertaa sekä kotina että toimistona, sillä työhuoneessaan, josta oli hyvä näköala yhdelle Lontoon vilkkaimpia katuja, hän suoritti suuremman määrän työtä, kuin työintoa antamattomassa virkahuoneessaan Embankmentin varrella.
Steel, hänen apulaisensa, oli ristinyt hänen huoneistonsa "Uusimmaksi Scotland Yardiksi", missä hänellä oli todella syytäkin, sillä siellä pidettiin useimmiten ne neuvottelut, jotka saattoivat "Suuren Viiden" neuvottelupöydän ääreen.
Jonkinlainen alakomitea oli siellä koolla sinä päivänä, jolloin Audrey Bedford pääsi vapaaksi vankilasta. Kersantti Steel, jonka erikoisalana olivat hienoston keskuudessa sattuvat tapahtumat — Scotland Yardin ylpeytenä oli, että hän oli parhaiten puettu mies Lontoossa -, ja entinen Bow Streetin nyt Marylebonen piirin tarkastaja Lane oli kolmas.
"Ettekö tavannut häntä?" kysyi tarkastaja.
Dick Shannon pudisti päätään.
"Kun minä vankilanjohtajan luo tultuani sain kuulla, että hänet oli jo päästetty pois, niin silloin ei enää hyödyttänyt lähteä häntä etsimään. Olen antanut kaikille asemille määräyksen, että niiden on heti, kun hän ilmoittautuu — hän ei ole suorittanut koko rangaistustaan -, ilmoitettava minulle."
Hän tukahdutti huokauksen.
"Tässä tapauksessa, jos missään, oikeus teki hairahduksen!" sanoi hän. "Ja sittenkään minä en voi käsittää, minkä muun päätöksen valamiehistö olisi voinut tehdä."
"Mutta jos hän oli syytön", sanoi Steel ymmällään ollen, "niin mikä oli hänelle helpompaa kuin puhua, niinkuin asia oli? Ei ole syytöntä salata syyllinen."
"Jättäkäämme tämä asia toistaiseksi", sanoi Dick ärtyisästi. "Mitä kuuluu mr Malpasista?"
"Hän on arvoitus", sanoi Lane, "ja hänen talonsa vielä enemmän. Mikäli olen voinut saada selville, on talo n:o 551 Portman Squaren varrella ollut hänen hallussaan tammikuusta 1917 lähtien, ja hän on asunut siinä suurimman osan aikaa. Kukaan ei ole nähnyt häntä. Viime vuonna mr Lacy Marshalt, joka asuu viereisessä talossa, valitti meille, että häntä häiritsevät öisin kuuluvat koputukset, mutta me voimme ainoastaan neuvoa häntä antamaan haasteen. Hän maksaa laskunsa säännöllisesti, ja kun hän tuli taloon (joka muuten sivumennen sanoen on hänen omansa), kulutti hän korjaustöihin huomattavan rahasumman. Eräs suuri italialainen liike Torinosta varusti talon sähkövalolla, hälytyslaitteilla murtovarkaiden varalta ja erilaisilla muilla vehkeillä, mutta mitään huonekaluja en huomannut sinne vietävän."
"Onko siellä mitään palvelijoita?"
"Ei yhtään, ja se on juuri omituisin seikka. Taloon ei tule mitään ruokatavaroita, mikä merkitsee sitä, että hänen täytyy syödä ulkosalla tai nähdä nälkää. Olen antanut pitää taloa silmällä sekä edestä että takaa, mutta mieheni eivät ole nähneet häntä kertaakaan, vaikka ovatkin huomanneet eräitä mielenkiintoisia asioita."
Dick Shannon siveli leukaansa.
"Ei ole rikos elää erakkona", sanoi hän, "mutta salaliittoon pestaaminen on rikos. Tuokaa sisään se tyttö, Steel."
Steel meni ulos huoneesta ja palasi mukanaan vahvasti puuteroitu nuori nainen, joka nyökkää tyynesti huoneessa oleville ja istuutui tuolille, jonka Steel hänelle lykkäsi.
"Oletteko miss Neilsen, ammatiltanne tanssijatar, nyt ilman paikkaa?"
"Kyllä", kuului lakoninen vastaus.
"Pyydän teitä kertomaan meille käynnistänne Portman Squaren numerossa 551."
Tyttö ei ollut erikoisen innokas tai taipuvainen puhumaan.
"Jos olisin tietänyt puhuvani salapoliisin kanssa, kun olin niin puhelias sinä iltana, en olisi sanonut niin paljoa", myönsi hän vilpittömästi. "Teillä ei ole mitään oikeutta kuulustella minua…"
"Te suorastaan syytitte erästä vastuunalaisessa asemassa olevaa herrasmiestä yrityksestä pestata teidät mukaan salaliittoon", sanoi Dick. "Sellaisen syytöksen esittäminen on hyvin vakava asia."
"En sanonut, että kysymyksessä oli salaliitto", kielsi tyttö kiireisesti. "Sanoin ainoastaan, että se vanha herrasmies, joka oli minulle täysin tuntematon, kysyi minulta, tahtoisinko tehdä jotakin mr Marshaltin talossa — viereisessä talossa. Hän pyysi minua menemään sinne jonakin iltana ja järjestämään siellä melukohtauksen — huutamaan, että mr Marshalt on roisto, iskemään rikki ikkunan ja antamaan pidättää itseni."
"Eikö hän selittänyt teille syytä?"
Tyttö pudisti päätään.
"Ei. Joka tapauksessa se ei ollut minulle sopiva tehtävä. Olinkin kovin iloinen, kun pääsin ulos sieltä." Häntä puistatti. "Oletteko kuulleet rumista miehistä? Te ette tiedäkään, mitä rumuus on. Minua suorastaan peloitti! Minun piti istua pöydän ääressä huoneen toisessa päässä hänen istuessaan toisessa. Ja huone oli pimeä, lukuunottamatta pientä lamppua siellä, missä hän istui. Talo on täynnä aaveita — juuri siltä minusta tuntui. Ovet avautuvat itsestään, ja äänet puhuvat milloin mistäkin. Kun olin päässyt jälleen kadulle, olisin voinut laskeutua polvilleni ja rukoilla kiitosrukouksen."
"Jos olitte hänelle tuntematon, niin kuinka hän sitten tuli tietämään teistä?" kysyi Dick ymmällään ja epäluuloisesti.
Tytön selitys oli loogillinen.
"Hän oli nähnyt nimeni eräässä teatterilehdessä – paikanhakuilmoituksessa", sanoi hän.
Lane teki hänelle vielä useita kysymyksiä, mutta hänen kertomuksensa osoittautui paikkansapitäväksi, minkä vuoksi hänet päästettiin menemään.
"Omituista", sanoi Dick Shannon miettiväisesti. "Tahtoisin nähdä tuon mr Malpasin. Onko ollut muita valituksia!"
Lane epäröi.
"En sanoisi niitä valituksiksi. Tuloveron tarkastaja vaivasi meitä hiukan sen johdosta, ettei hän ollut voinut saada tavata mr Malpasia. Hänen tuloilmoituksensa oli veroviraston mielestä liian alhainen, minkä vuoksi häntä kehoitettiin saapumaan tarkastajan puheille. Ja tietysti hän ei tullut, vaan sensijaan lähetti luvan tarkastaa hänen pankkitilinsä. Minä satuin kuulemaan siitä ja käytin hyväkseni tilaisuutta olla mukana tarkastuksessa. Se oli yksinkertaisin tili, jonka olen koskaan nähnyt: tuhatviisisataa puntaa vuodessa maksettu sisään — käteisellä; tuhatviisisataa vuodessa otettu ulos. Ei mitään liikeshekkejä. Ainoastaan veroja, tonttivuokra ja suurehkoja summia hänen juokseviin menoihinsa."
"Onko hänellä käynyt vieraita?" kysyi Dick.
"Kyllä. Aioin juuri puhua niistä. Aika ajoin, ei koskaan pitemmän ajan kuin kahden viikon kuluttua, hänen luonaan käy vieras, toisinaan kaksi samana päivänä. Tavallisesti se tapahtuu lauantaina. Vieras ei tule koskaan, ennenkuin on tullut pimeä, eikä viivy puolta tuntia kauemmin. Mikäli olemme voineet saada selville, ei sama mies tule koskaan kahta kertaa. Sen me saimme selville suorastaan sattumalta: muuan miehistämme näki erään miehen menevän sisään ja tulevan ulos. Seuraavana lauantaina, täsmälleen samaan aikaan, hän näki erään vieraan saapuvan ja poistuvan jonkin ajan kuluttua. Tämä vieras, joka oli neekeri, nähtiin jälleen muutamia viikkoja myöhemmin. Miehemme hieroi hänen kanssaan tuttavuutta, mutta ei saanut hänestä irti mitään."
"Malpasia on pidettävä entistä tarkemmin silmällä", sanoi Dick, ja tarkastaja merkitsi määräyksen kirjaansa. "Pidättäkää jollakin tekosyyllä joku hänen vieraistaan ja tarkastakaa, mitä hänellä on hallussaan. Ehkä käy silloin selville, ettei se vanha mies ole sen vaarallisempi kuin almujen antaja — toiselta puolen taas ehkä jotakin muutakin!"
Täten oli arvoituksellista mr Malpasia koskeva aihe melkein tyhjennetty, ja he siirtyivät keskustelemaan eräästä sallimuksen suomasta tulipalosta, joka oli pelastanut erään maksukyvyttömän puusepän vararikosta.
Keskustelu olisi tuskin ollenkaan kääntynyt mr Malpasiin, jollei olisi ollut sitä juttua, jonka edellämainittu tanssijatar oli kertonut eräälle myötämieliselle ja viralliselle kuuntelijalle. Dick Shannon ei voinut uneksiakaan, että tämä epäilyttävä henkilöt tulisi sekaantumaan niihin tapahtumiin, jotka hänen silmissään olivat kehittymässä huippukohtaansa, että se repaleprinsessa, jonka kuva ei ollut yhdeksässä kuukaudessa häipynyt hänen mielestään, joutuisi ennen pitkää tämän vanhan miehen näköpiiriin ja saisi huomata kohtalonsa ja tulevaisuutensa joutuneen hänestä riippuviksi. Mr Malpas oli "kysymys", mielenkiintoinen seikka, joka oli tutkittava ja selvitettävä. Pian hän oli ilmestyvä näyttämölle ja saattava varjoon kaikki muut asiat kapteeni Shannonin ajatuksissa.
* * * * *
Audrey Bedford oli tehnyt mielenkiintoisen keksinnön. Elämässä oli eräs tärkeä asia, josta hän ei ollut koskaan kuullut. Se oli jokin arvoituksellinen asia nimeltä "todistus", josta toisinaan käytettiin hienompaa nimitystä "suositukset".
Ilman jompaakumpaa (ja ne olivat itse asiassa yksi ja sama asia) oli mahdotonta saada minkäänlaista paikkaa. Oli tarkoituksellisesti silmäileviä miehiä, jotka sanoivat: "Samantekevää, pikku neiti, tulemme toimeen ilmankin"; toisia miehiä, jotka eivät katselleet tarkoituksellisesti ja olivat ilmeisesti yllätettyjä, kun hän kertoi heille, että oli juuri päässyt vankilasta, mutta jotka kuitenkin karkaisivat luontonsa pestatakseen hänet palvelukseensa ja pyytääkseen häntä kanssaan päivällisille; ja sitten oli vielä toisia (ja niistä hän piti eniten), jotka sanoivat lyhyesti: "Meillä ei ole mitään paikkaa teille."
Hänen vähäiset rahavaransa kutistuivat kokoon. Koitti joulupäivä, jolloin hän heräsi käydäkseen hyvällä ruokahalulla käsiksi aamiaiseensa, johon kuului vettä ja kuiva leivänpalanen, jonka hän oli säästänyt edellisen päivän illallisesta. Ja se olisi ollut samalla kertaa myöskin hänen päivällisensä ja illallisensa, jollei samana iltana olisi eräällä pienellä kadulla Gray's Inn Roadin lähellä sattunut tappelua kahden raivottaren välillä, joista toinen työnsi pienen ja rasvaisen käärön hänen käteensä voidakseen pontevammin käsitellä vastustajaansa. Samassa tuli poliisi, syntyi kauhea meteli, tappelijat laahattiin Theobalds Roadin poliisiasemalle, ja Audrey vei käärön mukanaan kotiin saaden kuninkaallisen illallisen paistetusta kalasta ja perunoista. Se oli taivaallista!
Tiistai-aamuna hänen emäntänsä tuli ylös portaita, ja Audrey kuuli naisen raskaiden askelteni äänen mielettömän pelon vallassa.
"Hyvää huomenta, miss. Tässä on kirje teille."
Audrey tuijotti häneen ymmällään. Kukaan ei tietänyt hänen osoitettaan — hän ei ollut koskaan päässyt osoiteasteelle saakka paikanhakuyrityksissään.
"Toivon siinä olevan hyviä uutisia", sanoi emäntä pahaa ennustavasti. "En vaadi huoneistani suurta vuokraa, mutta tahdon saada sen säännöllisesti. Meidän on kaikkien elettävä, ja minulta on kysytty juuri tätä huonetta juuri tänä aamuna. Ei niin, että aikoisin ajaa teidät ulos. Mieluummin tekisin teille vuoteen sohvalle", lisäsi hän.
Audrey ei kuunnellut. Hän käänteli kirjettä kädessään. Repäistyään sen auki hän löysi siitä osoitteen ja pari lyijykynällä kirjoitettua riviä. Hän luki ne ja joutui ymmälleen.
"Tulkaa kello 5 tänä iltana. Minulla on työtä teille."
Kirjeen lähettäjäksi oli merkitty "Malpas".
Hän veti otsansa ryppyyn. Kuka oli "Malpas", ja kuinka tämä oli saanut selville hänen olinpaikkansa?