XII.
Kohtaaminen.
Audrey Bedford nosti märän paperisuikaleen lähemmäksi silmiään ollakseen varma osoitteesta. Lyijykynällä kirjoitetut rivit olivat nyt kuluneet heikoksi ja melkein selvillesaamattomaksi tahraksi. Harmaan joulukuisen iltapäivän heikossa valossa olisi jo muutenkin ollut kyllin vaikea lukea, mutta nyt olivat kaikkien muiden vastuksien lisänä vielä tuuli ja lumiräntä. Hänen vanha päällystakkinsa oli melkein kyllästetty vedellä. Se oli tullut märäksi jo ennenkuin hän oli kävellyt mailiakaan; hänen mustan samettihattunsa reuna oli likomärkä.
Hän pisti paperin takaisin taskuunsa ja katseli hieman pelokkaana Portman Squaren numeron 551 synkkää ovea. Tämä vastenmielinen kivitalo likaisine julkisivuineen ja ilmeettömine ikkunoineen saattoi kätkeä sisäänsä kodikkuutta ja ylellisyyttä, mutta sen ulkonäkö ei ollut kovinkaan lupaava.
Mikä olisi tuloksena tästä yrityksestä, ihmetteli hän niin rauhallisena, että se tuntui hänestä itsestäänkin omituiselta. Päättyisikö sekin niinkuin aikaisemmat poislähettämiseen, tai, mikä oli vielä pahempaa, paikan lupaamiseen sellaisilla ehdoilla, joista ei puhuttu mitään, mutta joita kuitenkin selvästi tarkoitettiin.
Portman Square oli tyhjä jalankulkijoista. Aukion toisella puolella isot punaiset autobussit jyrisivät ja suljetut taksa-autot kiitivät ohi aika ajoin. Vedettyään pitkän huokaisun hän nousi portaille ja etsi soittokelloa. Kun sellaista ei näkynyt missään, koputti hän hiljaa ovea.
"Kuka siellä?"
Ääni tuntui tulevan oven kivisestä pihtipielestä.
"Miss Bedford", sanoi hän. "Minulla on asiaa mr Malpasille."
Kului hetkinen, minkä jälkeen ovi aukeni hitaasti.
"Tulkaa portaita myöten ylöspäin ensimmäisessä kerroksessa olevaan huoneeseen", sanoi ääni.
Se tuli seinässä olevasta pienestä ristikon peittämästä aukosta. Eteishalli oli tyhjä. Keltaisen pallon sisällä oleva sähkölamppu piti huolen valaistuksesta. Hänen katsellessaan ympärilleen ovi sulkeutui jälleen ilman näkyvää sulkijaa. Hetkiseksi hänet valtasi äkillinen, selittämätön pelko. Hän etsi ovenripaa, mutta sellaista ei ovessa ollutkaan. Hänen oli mahdoton saada raskasta, mustaa ovea auki.
Audreyn kädet vapisivat; kylmyys ja pelko yhdistyivät murtamaan hänen rohkeutensa — kylmyys ja pelko ja nälkä, sillä hän ei ollut nauttinut sinä päivänä mitään muuta kuin palan leipää ja edellisen illan kahvin jäännökset.
Hän katseli ympärilleen eteishallissa. Siellä ei ollut mitään muuta kalustoa kuin vanha tuoli seinän vieressä. Marmorilattialla oli paksulta pölyä, ja haalistuneilla seinillä ei ollut mitään tauluja tai verhoja.
Tahtonsa karkaisten hän sai vapisevat jäsenensä tottelemaan itseään ja lähti nousemaan ylös kiviportaita. Toisessa kerroksessa oli kiilloitettu ruusupuinen ovi — ainoa ovi, jonka hän oli nähnyt talon sisäpuolella — ja koottuaan hetkisen uutta rohkeutta hän koputti ovea.
"Onko siellä miss Bedford?"
Tällä kertaa ääni tuli hänen päänsä yläpuolelta. Katsottuaan ylöspäin hän näki toisen ristikon oviaukon syvennyksessä. Se oli sijoitettu niin, että jokainen ovea koputtava vieras tuli seisomaan juuri sen alapuolella.
"Kyllä", vastasi hän pitäen kurissa levottomuutensa.
Samassa ruusupuinen ovi aukeni, ja hän astui leveään, hyvinvalaistuun halliin. Vastapäätä oli toinen ovi, raollaan.
"Astukaa sisään, olkaa hyvä!"
Tällä kertaa ääni puhui huoneesta; se ei kuulunut yhtä selvään kuin aikaisemmin.
Audrey epäröi; hänen sydämensä tykytti tuskallisesti. Huone näytti olevan pimeässä heikkoa heijastusta lukuunottamatta. Työntäen auki oven hän astui sisään.
Huone, johon hän nyt tuli, oli iso: noin kolmenkymmenen jalan levyinen ja melkein kaksi kertaa niin pitkä. Seinät olivat niin tarkkaan peitetyt samettiverhoilla, että oli mahdoton sanoa, missä ikkunat olivat, samoinkuin hämärän takia ei voinut nähdä, missä katto alkoi ja seinät päättyivät. Lattialla oli paksu matto, johon Audreyn kompastelevat jalat vajosivat hänen astuessaan kolme askelta, minkä jälkeen hän pysähtyi ja katsoi eteensä avoimin silmin.
Huoneen etäisimmässä päässä istui eräs mies kirjoituspöydän ääressä, jolla palava vihreäverhoinen lamppu oli ainoa valonlähde tässä hämärässä huoneessa.
Omituisen vastenmielisen näköinen olento. Hänen päänsä oli kapea ja kalju; hänen keltaiset, parrattomat kasvonsa olivat tuhansien ryppyjen ja poimujen peittämät; nenä oli iso ja riippuva. Hänen pitkä, terävä leukansa liikkui kaiken aikaa, aivankuin hän olisi puhunut itsekseen.
"Istuutukaa sille tuolille", sanoi mies ontolla äänellä.
Tuolin Audrey näki vasta sitten, kun hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään: se oli erään pienen pöydän takana, ja hän istuutui sille hitaasti ja tuntien kipua kaikissa jäsenissään.
"Olen kutsunut teidät tänne tehdäkseni teidät rikkaaksi", sanoi mies mutisevalla äänellään. "Monet ihmiset ovat istuneet sillä tuolilla ja lähteneet pois rikkaina."
Siinä vihreässä valossa, joka lankesi hänen kasvoilleen lampun varjostimesta, hän näytti jonkun kiinalaisen taiteilijan mielikuvituksen luomalta hirveältä kuvatukselta. Audrey värisi ja katsoi kaiken aikaa hänen ohitseen.
"Pöydällä — katsokaa!" sanoi mies.
Hänen oli täytynyt painaa jotakin pöydällä olevaa nappulaa, sillä samalla hetkellä Audrey huomasi istuvansa voimakkaan, keltaisen valon ympäröimänä, joka tuli hänen yläpuolellaan olevasta kellonmuotoisesta varjostimesta ja valaisi kirkkaasti ympyränmuotoisen alan lattiaa hänen ympärillään. Ja sitten hän näki pöydällä ohuen kimpun seteleitä.
"Ottakaa se!" sanoi mies.
Hetken aikaa epäröityään Audrey ojensi kätensä ja otti setelit vavisten päästä jalkoihin saakka. Ylhäältä tuleva valo himmeni vähitellen. Pian se haihtui kokonaan, ja Audrey istui pimeässä pitäen tiedottomasti käsissään haltuunsa saamaansa rikkautta. Ja avainta — hän ei huomannut sitä, ennenkuin mies myöhemmin mainitsi siitä.
"Audrey Bedford. Sehän on nimenne?"
Audrey ei vastannut mitään.
"Kolme viikkoa sitten te pääsitte vankilasta, jossa olitte ollut kärsimässä rangaistustanne osallisuudesta erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin?"
"Kyllä", sanoi tyttö rauhallisesti. "Olisin kertonut siitä teille joka tapauksessa. Olen aina kertonut siitä, kun olen ollut etsimässä työtä."
"Olitte tietysti syytön, vai mitä?" kysyi mies.
Hänen ilmeettömissä kasvoissaan ei näkynyt mitään hymyä, ja Audrey ei voinut ratkaista, oliko hänen sävynsä ivallinen vai ei. Hän oletti sen olleen ivallisen.
"Niin juuri, olin syytön", sanoi hän tyynesti.
"Perätön syytös… sepitetty juttu, kas vain Elton oli suunnitellut kaiken valmiiksi teitä varten. Ettekö tietänyt mitään varkaudesta?"
Hän odotti.
"En tietänyt mitään varkaudesta", sanoi Audrey rauhallisesti.
"Sanoitteko sen kuulustelussa?"
Audrey ei vastannut. Mies istui niin hiljaa, että Audrey olisi voinut luulla häntä jonkun huumausaineiden hullaannuttaman taiteilijan tekemäksi vahakuvaksi.
"Te olette huonosti puettu… se loukkaa minua. Teillä on rahaa, ostakaa parasta. Tulkaa jälleen ensi viikolla samaan aikaan. Pöydällä on avain; se avaa kaikki ovet, jos sulkulaite ei ole sitä estämässä."
Audrey sai äänensä jälleen valtoihinsa.
"Minun täytyy tietää, mitkä minun velvollisuuteni tulevat olemaan", sanoi hän, ja hänen äänensä kuului kuolleelta ja elottomalta tässä verhotussa huoneessa. "Olette hyvin hyväntahtoinen uskoessanne minulle niin paljon rahaa, mutta tehän ymmärrätte, että minun on mahdotonta ottaa rahoja vastaan, jollen tiedä, mitä minulta odotetaan."
Nälkiintyneeltä tytöltä, jolla ei ollut muita toiveita illallisesta sinäkään päivänä ja jonka silmien edessä väikkyi hänen pienen huoneensa likaisenharmaa rumuus ja hänen emäntänsä moittivat kasvot, vaati näiden sanojen lausuminen tavattomia ponnistuksia. Nälkä turmelee hienoimmankin luonteen, ja hän oli pyörtymäisillään ruoan puutteesta.
Mies puhui hitaasti.
"Tehtävänne on särkeä erään miehen sydän", sanoi hän.
Audrey melkein nauroi.
"Sehän kuuluu… jokseenkin uhkaavalta. Ette kai puhu tosissanne?"
Mies ei vastannut mitään. Audrey tunsi kylmän ilmavirran tulevan takaapäin. Käännyttyään katsomaan sinne päin hän pelosta säpsähtäen huomasi oven avautuvan.
"Hyvää yötä!"
Huoneen toisessa päässä istuva olento heilautti kättään ovea kohden.
Keskustelu oli päättynyt.
Audrey oli astunut toisen jalkansa portaille, ovi sulkeutui jälleen, ja hän laskeutui alas halliin ajatukset täydellisessä sekasorrossa. Ulko-ovi ei ollut auki; mies odotti nähtävästi hänen käyttävän avainta. Vapisevin sormin hän koetti painaa sen mikroskooppisen pieneen aukkoon, jonka löysi jonkin aikaa etsittyään. Kiireessä avain luiskahti hänen kädestään ja putosi. Se oli niin pieni, ettei hän voinut löytää sitä ensialuksi. Se voima, jolla hän oli koettanut painaa sen avaimenreikään, oli heittänyt sen erääseen hallin nurkkaan. Hän löysi sen jonkin aikaa etsittyään ja löysi jotakin muutakin — pähkinän kokoisen piikiven. Siihen oli kiinnitetty kappale punaista sinettilakkaa, jossa oli selvä pienen sinetin jälki. Se oli niin harvinainen esine, että hän unohti hetkeksi palavan halunsa päästä ulos talosta. Kaikki harvinainen viehättää nuoria, ja tässä niin huolellisesti sinetöidyssä tavallisessa kivenpalasessa oli jotakin hyvin omituista.
Audrey katsoi ylös portaita toivoen näkevänsä vanhan miehen voidakseen kysyä, oliko tämä hänen löytönsä tälle jollakin tavalla tärkeä. Sitten hän muisti tapaavansa hänet jälleen viikon kuluttua ja pisti piikiven käsilaukkuunsa.
Sitä tehdessään hän huomasi, että hänen toisessa kädessään oli tukku seteleitä. Kuusisataa puntaa! Siinä oli kolme sadan, neljä viidenkymmenen ja kaksikymmentä viiden punnan seteliä.
Audrey veti pitkän henkäyksen. Hän työnsi rahat pois näkyvistä ja väänsi lukkoon pistämäänsä avainta ja seuraavassa hetkessä hän oli jälleen ulkona lumipyryssä.
Häntä kohden laiskasti mateleva taksa-auto ei ensiksi herättänyt hänessä mitään ajatuksia. Sitten hän äkkiä muisti olevansa tavattoman rikas nainen ja sydämensä lyödessä hiukan tavallista nopeammin kohotti kätensä merkiksi autolle kävellen nopeasti sitä vastaan, kun se ajoi jalkakäytävän viereen.
"Ajakaa…"
Minne? Ensin ruokaa; sitten, ruoan saatettua tunteet tasapainoon, muutamia minuutteja rauhallista mietiskelyä.
"Hän on saanut yhden liikaa", virnisteli autonkuljettaja.
Audreyn ensimmäinen vaikutelma oli, että mies puhui hänestä, ja hän ihmetteli, mitä tämä tarkoitti. Mutta mies katsoi hänen ohitseen, ja seuraten hänen silmiensä suuntaa hän näki näyn, joka ensin herätti hänessä inhoa, mutta sai sitten hänen sydämensä täyttymään säälistä.
Sen salaperäisen talon, josta hän oli juuri lähtenyt, vieressä olevan talon portailla oli nainen, joka pysyi pystyssä ainoastaan pitämällä kiinni portaiden kaiteesta. Heiluen epävarmasti hän riippui toisella kädellä lujasti kiinni kaiteessa, samalla kuin hän toisella kädellä käsitteli ulko-oven kolkutinta. Hänen juhlallisen hieno ulkoasunsa, hänen isoilla sulilla koristettu hattunsa, hänen kuosiltaan hullunkurisen hieno, märkä ja takkuinen nahkakappansa, kaikki yhdessä muodostivat unohtumattoman kuvan. Audrey inhosi juopuneita ja varsinkin naispuolisia. Kuitenkin olivat Gray's Inn Roadin tappelevat raivottaret olleet suunnattomasti vähemmän inhoittavia kuin tämä ihmisraukka punaisine, turvonneine kasvoineen ja itkunsekaisine mutinoineen.
Audrey oli ottanut pois jalkansa auton sivulaudalta aikoen mennä hänen luokseen, kun ovi paiskattiin kiivaasti auki, ja hän näki laihan, vanhahkon miehen ilmestyvän ovelle.
"Mitä meteliä täällä on? Menkää tiehenne, tai lähetän hakemaan poliisia!"
Tongerin ääni kuului Audreyn korviin saakka tuulen kimeästä viuhinasta huolimatta.
"Mennään sisään…", läähätti ihmishylkiö ja koetti keinotella itsensä avonaista ovea kohden.
Audrey näki Tongerin koettavan pidättää häntä, mutta hän keikahti kuitenkin oveen päin. Syntyi vähäinen kamppailu, ja äkkiä Tonger sysäsi naisen eteiseen, ja ovi paukahti kiinni.
"Se on mr Marshaltin talo", sanoi autonkuljettaja. "Hän on se afrikkalainen miljoonamies. Minne sanoitte tahtovanne mennä, miss?"
Audreyn mieleen juolahti mainita muuan pieni naistenräätäliliike Shaftesbury Avenuen varrella, jonka näyteikkunoita hän katseli aina, kun työtä etsiessään oli joutunut länsiosaan kaupunkia. Myöhemmin hän pohtisi, oliko soveliasta käyttää sen kauhean vanhan miehen rahoja. Sillä hetkellä olivat hänen ruumiilliset tarpeensa etualalla. Räätäliliikkeen vastapäätä oli kenkäkauppa; kahden korttelin päässä oli hauska hotelli.
"Herään kyllä kerran tästä unesta", sanoi Audrey katsellen auton lumiräntäisistä ikkunoista ohi vilahtelevia kauppapuoteja, "mutta aion herätä kuivin vaattein ja siistissä vuoteessa!"
XIII.
Bunny puhuu suoria sanoja.
Toisinaan on vaikea vetää viiva ihmiselämän poikki ja sanoa täsmällisesti: "Se ura alkoi tästä." Martin Eltonin olivat tehneet rikolliseksi luonnollisessa järjestyksessä toisiaan seuraavat tapahtumat, jotka kaikki perustuivat koko ihmiskunnalle yhteiseen haluun elää tekemättä työtä.
Hän oli käynyt läpi erään korkeakoulun, mutta saanut jo varhaisella iällään huomata, ettei hänellä ollut mitään muita varoja kuin miellyttävä esiintymistapa, kyky keskustella hauskasti ja joukko käyttökelpoisia ystäviä. Hän meni sinne, missä hänen kykynsä hankkivat hänelle suurimmat osingot; ja kun hänellä ei ollut esteenä omatunto eikä liian ankara kunniallisuus, joutui hän luonnollisesti sellaisten miesten ja naisten seuraan, jotka hankkivat toimeentulonsa älynsä terävyydellä. Hän oli käynyt pelitaloissa (jollaisessa hän oli ensikerran tavannut Doran ja huomannut saavansa hänestä puolison, joka oli yhtä vapaa typeristä arveluista); hän oli järjestänyt varkauksia, jotka olivat luonteeltaan jossakin määrin maantierosvouksen kaltaisia; hän oli sekaantunut petoksiin kilpa-ajoradalla ja saanut kaikki yrityksensä tuottoisiksi.
Toisen ja kolmannen näytöksen välillä teatterissa, jonne Dora oli vienyt hänet mukanaan, hän lähti harhailemaan lämpiöön. Siellä oli useita henkilöitä, jotka tunsivat hänet ja nyökkäsivät hänelle, mutta ainoastaan yksi, joka yritti päästä keskusteluun hänen kanssaan, sillä Martin ei ollut seuranhaluista lajia. Hän oli mieluummin yksin omine ajatuksineen, ja ennen kaikkea tänä iltana.
"Halloo, Elton!"
Hän hymyili koneellisesti ja olisi jatkanut kulkuaan, mutta mies, joka oli hänet pysähdyttänyt, ei ollut tietääkseenkään hänen yksinäisyydenhalustaan.
"Olen kuullut, että Stanford on matkustanut Italiaan — se mies on varmasti sellainen lintu, joka on kahdessa paikassa samalla kertaa. Onko jotakin tekeillä?"
"Ei mitään", vastasi Martin terävästi. "Lontoo on ollut koko lailla ikävä siitä lähtien, kuin Melilla Snowdenin huoneistoon Albemarlessa murtauduttiin ja hänen helmensä vietiin."
Slick Smith nauroi pehmeästi.
"Olen syytön", sanoi hän, "mutta kuitenkin sanon, että ne olivat hänen omaa väkeään. Varkaus oli koko lailla hyvin järjestetty, ja se melu, jonka hänen sanomalehtiasiamiehensä siitä nosti, oli omiaan kiinnittämään häneen yleisön huomion. Minun mielipiteeni Melillasta, sekä näyttelijättärenä että naisena, on mennyt aivan alas. Jos teillä on jotakin sellaista työtä, jonka minä voin tehdä, niin ilmoittakaa minulle. Mutta sen on oltava kunniallista."
"Tulkaa jonakin päivänä panemaan paikalleen hella keittiössäni", murisi
Martin, joka ei ollut aivan parhaalla tuulella.
"Uunit ovat erikoisalani", sanoi Slick hämmentymättä. "Tahdotteko hyvän sikarin?" Hän tarjosi kotelostaan.
"En!"
"Ehkäpä olette oikeassa", myönsi toinen. "Olen saanut ne joululahjaksi.
En voi saada ketään koettelemaan niitä. Oletteko tavannut Shannonin?"
Martin huokasi raskaasti.
"Rakas ystävä, en ole tavannut Shannonia enkä haluakaan tavata häntä.
Suoraan sanoen en ole tällä kertaa keskustelutuulella."
"Se on ikävää", sanoi Slick pahoitellen. "Minä taas tunnen itseni puheliaaksi ja olen kyllästynyt puhumaan itsekseni. Se on niin ikävystyttävää."
"Te olette vaarassa ikävystyttää minua", Martin hymyili huonosta tuulestaan huolimatta.
"Olen sen kylläkin huomannut. Olen vastuussa ilmapiiristä. Lacy
Marshalt on toista lajia."
Hänen sanoissaan ei ollut mitään erikoista korostusta. Puhuessaan hän parhaillaan sytytti sikariaan, huolellisesti ja varovaisesti.
"En tiedä paljoakaan Marshaltista", sanoi Martin lyhyesti.
"En sitä luullutkaan. Minä puolestani tunnen häntä hiukan. Hän on varas, hänkin. Ja se, mitä hän varastaa, jättää jälkeensä huomattavan aukon. Te olette koko lailla kelpo mies, Elton."
Viimeisen huomautuksen näennäinen epäjohdonmukaisuus ei jäänyt hänen kuulijaltaan huomaamatta.
"En luule, että menisin pitemmälle, jos olisin teidän sijassanne", sanoi Martin Elton levollisesti. "Koetatte kai olla kohtelias, vai mitä?"
"En koeta. Olen luonnollisesti sitä." Slick Smithin hymy oli leveätä ja aseettomaksi tekevää. "Mutta kello soi — saamme nähdä, meneekö hän naimisiin herttuan kanssa ja lähettää maalaiskosijansa takaisin kotikyläänsä. Luulen, ettei hän tee sitä — niin ei tehdä koskaan näytelmissä."
Ajaessaan kotiin sinä koleana iltana Elton ajatteli Slick Smithiä. Hän ei ollut nauttinut näytelmästä, eikä myöskään Dora, ja kumpikin oli hyvin pidättyväisellä tuulella. He eivät vaihtaneet koko matkalla yhtään sanaa.
Elton seurasi vaimoansa salonkiin ollen täysin varustautunut ottamaan vastaan tulossa olevan purkauksen, jollei hän ollut erehtynyt.
"Mikä sinua vaivaa, Bunny? Olet puhunut tuskin sanaakaan koko iltana. Olen väsynyt pahaan tuuleesi! Sinä teet minut niin hermostuneeksi, että tuskin tiedän, mitä teen!"
Elton puri poikki pään sikarista ja sytytti sen kiinnittäen kaiken huomionsa tulitikkuun.
"En ole pahalla tuulella. Olen vain ajatuksissani, siinä kaikki", sanoi hän heittäen tikun tuleen, ennenkuin istuutui tilavan sohvan nurkkaan. "Oletko kuullut mitään muuta sisarestasi?"
"Enkä ole", tiuskaisi Dora, "ja suokoon Jumala, etten kuulisi hänestä enää koskaan! Siitä ruikuttavasta tyrmäntuttavasta!"
Elton otti sikarin suustaan ja tarkasteli sitä huolellisesti.
"En muista hänen ruikuttaneen; ja jos hän on tyrmäntuttava, niin me olemme tehneet hänet siksi", sanoi hän.
Dora tuijotti häneen hämmästyksissään.
"Sinähän puhut nyt aivan uudella äänellä, Bunny. Työnsithän hänet suorastaan ulos ovesta, kun hän viimeksi oli täällä."
Martin nyökkäsi.
"Niin, en ole sitä unohtanut", sanoi hän rauhallisesti. "Lontoo on mätä paikka kauniille tytöille olla yksin, ilman rahaa tai ystäviä. Toivon, että tietäisin, missä hän on."
Typerä hymy kohosi Doran kauniille kasvoille.
"Niin, kauniit tytöthän ovat aina olleetkin heikkoutenasi", sanoi hän ivallisesti.
Martin teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen. Oli hetkiä, jolloin Wechester Collegessa omaksutut opetukset heräsivät unestaan ja antoivat todistukseni olemassaolostaan.
"Hänen kauneutensa merkitsee minulle vähemmän tällä hetkellä kuin hänen avuttomuutensa. Eikö hän ole kirjoittanut?"
"Luonnollisesti hän ei ole kirjoittanut", sanoi hänen vaimonsa halveksivasti. "Sekö sinut on tehnyt niin synkäksi? Bunny-parka!" pilkkasi hän. "Hänellä on lempeä sydän ahdingossa olevaa kaunotarta kohtaan."
Martin katsoi häneen hetkisen kylmän tutkivasti, mikä sai hänet raivostumaan.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän ääni vihasta väristen. "Sano minulle, mitä sinulla on sydämelläsi — sillä jotakin siellä kuitenkin on!"
"Niin, kyllä siellä on jotakin", myönsi Bunny Elton; "itse asiassa useitakin seikkoja, ja Audrey on yksi niistä. Tyttö voi nähdä nälkää. Jumala tietää, mitä hänelle on voinut tapahtua."
"Jättäkäämme hänet Hänen haltuunsa", sanoi Dora tekohurskaasti, ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät ryppyyn.
"Olen ajatellut viime aikoina", sanoi Martin, "että jos sinä käyttäydyt tällä tavalla omaa sisartasi kohtaan, niin minkähänlaisen kohtelun minä saisin osakseni, jos asiat menisivät hullusti ja sinun olisi tehtävä pikainen vaali minun ja turvallisuuden välillä?"
"Turvallisuus tulisi voittamaan", sanoi Dora kylmästi. "En tahdo pitää sinua väärässä luulossa, Bunny. 'Sauve qui peut' on minun tunnussanani."
Hän potkaisi kengät jalastaan ja pani sijaan punaiset yötohvelit, jotka olivat uunin edessä.
"Ja siinäkö kaikki? Huolestuttaako sinua ainoastaan ajatus kotoa ajetusta pienestä tyttöraukasta?" kysyi hän pilkallisesti hymyillen.
"On toinenkin asia", sanoi Martin. Hän viskasi sikarinsa tuleen ja nousi seisomaan. "Dora" — hänen äänensä oli jääkylmä — "mr Lacy Marshalt ei ole suositeltava tuttavuus".
Dora katsoi ylös silmät selko selällään.
"Eikö hän ole kunniallinen?" kysyi hän viattomasti.
"On olemassa koko joukko kunniallisia miehiä, joiden kanssa kukaan säädyllinen nainen ei voi syödä päivällistä Shavarrin yksityishuoneessa", sanoi Martin harkitusti. "Lacy Marshalt on yksi niistä."
Dora loi jälleen silmänsä tuleen; värit vaihtuivat hänen poskillaan.
"Olet vakoillut minua, eikö niin? Marshalt voi olla hyvin hyödyllinen mies tuntea erinäisissä tapauksissa."
"Hänestä ei ole mitään hyötyä minulle missään tapauksessa", sanoi Martin Elton; "ja hän ei ole koskaan niin hyödytön, kuin syödessään päivällistä salaa vaimoni kanssa."
Seurasi pitkä hiljaisuus.
"Olen ainoastaan kerran syönyt hänen kanssaan päivällistä Shavarrilla", puhui Dora lopuksi. "Aikomukseni oli kertoa siitä sinulle, mutta unohdin koko asian. Sadat ihmiset syövät päivällistä yksityishuoneessa Shavarrilla", sanoi hän uhmailevasti.
Martin nyökkäsi.
"Ja minulla on erikoisesti syytä huolehtia siitä, ettet sinä olisi samanlainen kuin joku näistä sadoista", sanoi hän. "Sinä olet ollut hänen kanssaan päivällisillä kaksi kertaa, se on aivan varmaa — kaksi kertaa, mikäli minä tiedän; luultavasti useamminkin. Dora, se ei saa enää tapahtua."
Dora ei vastannut.
"Kuuletko sinä?"
Dora kohautti olkapäitään.
"Olen saanut hirveän vähän elämästä", sanoi hän nyyhkyttäen. "Ainoat ihmiset, joita tapaan, olette Stanford ja sinä sekä ne pikku varkaat, joita te käytätte eri yrityksissänne. Tahdon olla tekemisissä jonkun kanssa, joka ei kuulu samaan joukkoon — toisinaan. Se on aivankuin raikkaan ilman tuulahdus, joka saa minut unohtamaan sen ummehtuneen ilmapiirin, jossa elän."
Hän ei nähnyt miehensä kyynillistä hymyä, mutta kun hän tunsi tämän, voi hän arvata, kuinka. Martin suhtautuisi hänen puolustukseensa.
"Tavattoman liikuttavaa", sanoi Martin. "Piirtämäsi kuva puhtaasta lapsesta, joka pyrkii palauttamaan menetetyn viattomuutensa muiston, liikuttaa minua syvästi. Mutta jos tahdot palata luontoon, niin minä ehdotan joitakin muita tapoja kuin kahdenkeskisiä päivällisiä Shavarrilla. Ne eivät sovi, Dora. Sinä et saa mennä enää."
Dora katsahti ylös pikaisesti.
"Mutta jos minä tahdon mennä…", aloitti hän uhmailevasti.
"Sinä et mene enää", sanoi Martin melkein kuiskaten. "Jos teet sen, niin minä etsin käsiini mr Lacy Marshaltin ja lasken kolme kuulaa sen taskun lävitse, jossa hän pitää oivallisia sikarejaan. Mitä teen sinulle, sitä en tiedä", sanoi hän asiallisella äänellä. "Se riippuu kokonaan minun mielialastani sillä hetkellä ja sinun — sinun läheisyydestäsi. Kuvittelen melkein siitä tulevan kolminkertaisen murhenäytelmän."
Doran kasvot olivat kalmankalpeat. Hän yritti puhua, mutta ei voinut saada sanojaan järjestykseen. Sitten hän äkkiä oli Martinin jalkojen juuressa ja syleili hänen polviaan.
"Voi, Bunny, Bunny!" nyyhkytti hän. "Älä puhu sellaista; älä puhu sellaista! Teen, mitä tahdot… siinä ei ollut mitään pahaa… vannon, ettei siinä ollut mitään, Bunny… Menin sinne vain ylimielisyydestä."
Martin kosketti kädellään hänen kultaista tukkaansa.
"Sinä merkitset minulle hyvin paljon, Dora", sanoi hän lempeästi. "En ole antanut sinulle kaikkein parasta koulutusta ja luulen heittäneeni pois kaikki ne hyvät vanhat moraaliset periaatteet, jotka ovat useimpien ihmisten ohjeena. Mutta on yksi, josta pidän kiinni ehdottomasti — se on 'rehellinen peli varkaiden kesken', Dora… rehellinen peli varkaiden kesken!"
Dora oli ollut vuoteessa kaksi tuntia, kun Martin yhä vielä istui takkavalkean jätteiden ääressä, sytyttämätön sikarinpätkä valkoisten hampaittensa välissä, alakuloisesti tuijottaen sammuneeseen valkeaan. Ne olivat olleet kaksi katkeraa tuntia, kun hän oli katsonut alastonta totuutta kasvoista kasvoihin ja oli turvautunut kaikkeen filosofiaansa ja kokemukseensa arvostellessaan sitä naista, jota rakasti. Tämä hyvännäköinen nuori mies virheettömine hipiöineen ja keikarimaisine pukuineen oli hyvin inhimillinen.
Hän nousi pystyyn, avasi kirjoituspöydän laatikon, otti sieltä pienen browningpistolin ja istui neljännestunnin tulisijan edessä pistoli kämmenellään ja vakavat silmänsä aseeseen kiintyneinä. Hän kuuli kahisevaa ääntä ulkopuolelta ja pisti aseen taskuunsa, kun Dora yöasussaan tuli huoneeseen.
"Kello on jo yli kaksi, Bunny", sanoi Dora huolestuneella äänellä.
"Etkö tule nukkumaan?"
Martin nousi kankeasti ja ojenteli jäseniään.
"Ethän ole enää pahalla tuulella, Bunny, eikö niin?" kysyi Dora pelokkaasti.
Hänen silmänsä olivat vielä itkusta punaiset; käsi, jonka hän laski
Martinin käsivarrelle, vapisi. Martin otti sen omaansa ja taputti sitä.
"Ei, en ole enää pahalla tuulella", sanoi hän. "Aloitamme uudelleen alusta."
"Mutta, Bunny", itki Dora, "ei ole tarpeen aloittaa uudelleen. Minä vannon sinulle…"
"Aloitamme uudelleen", sanoi Bunny ja suuteli häntä.
XIV.
Sattumalta tapahtunut kohtaaminen.
Dick Shannon koputti kiivaasti sen auton ikkunalasiin, jolla hän oli ajamassa pitkin Regent Streetiä, ja pudotettuaan ikkunan alas nojautui siitä ulos.
"Kääntäkää ympäri ja ajakaa toiselle puolelle katua. Tahdon puhutella tuota neitiä", sanoi hän.
Repaleprinsessa! Se oli hän — hän olisi tuntenut hänet missä tahansa — mutta aivan toinen repaleprinsessa.
"Mitä neitiä, sir?"
Autonajaja käänsi ruumiinsa mutkalle voidakseen huutaa kysymyksensä avonaisen ikkunan kautta, samalla kuin hän ohjasi vaununsa vastakkaisella puolella olevan katukäytävän viereen. Mutta Dick oli avannut auton oven ja loikannut kadulle, ennenkuin auto oli ehtinyt seisahtuakaan.
"Miss Bedford, luulen minä?" nauroi hän. "Tämä on hyvin mieluisa yllätys."
Niin se olikin, useammassa kuin yhdessä merkityksessä. Kaikki jäljet Audreyn köyhyydestä olivat kadonneet; tyttö oli hyvin puettu ja hyvissä jalkineissa, ja hän oli uudessa asussaan niin miellyttävä ilmestys, että oli saanut kulkea kääntyvien päiden muodostaman kujan kautta.
Yllätys oli molemminpuolinen, ja loisteesta päättäen, joka tuli Audreyn silmiin, ei hänen mielihyvänsä ollut pienempi kuin Dickinkään.
"Olen etsinyt teitä kaikkialta Lontoosta", sanoi Dick alkaen kävellä hänen rinnallaan huomaamatta autonajajan antamia merkkejä tämän pelätessä jäävänsä kyydittävästään ilman maksua. "Huonon onneni ansiosta minä en ehtinyt tapaamaan teitä sinä aamuna, jolloin tulitte Hollowaysta. Saavuin pari minuuttia sen jälkeen, kuin te olitte lähtenyt. Ja kummallista kyllä minä erehdyin luulemaan, että teidän olisi ollut ilmoittauduttava poliisille."
"Niinkuin muidenkin vaarallisten rikollisten", hymyili Audrey. "Ei — olen säästynyt siitä. Näin teidät kaksi tai kolme kertaa Hollowayssa. Olitte siellä virka-asioissa."
Virka-asia, joka oli tuonut Dick Shannonin naisten vankilaan, oli tarkoitus nähdä Audreyta vaikka vain vilahdukselta ja saada tietoja hänen voinnistaan. Hän oli voinut järjestää Audreylle pieniä etuoikeuksia, niinkuin esimerkiksi, että tämän suoritettavaksi määrättiin vähemmän epämieluisia tehtäviä. Audrey oli usein ihmetellyt, miksi hänet oli niin äkkiä otettu pois raskaasta työstä pesutuvassa ja siirretty hänelle paremmin sopivaan kirjastonhoitajan työhön, eikä ollut asettanut Dick Shannonin satunnaisia käyntejä olosuhteiden muutoksen yhteyteen.
He kääntyivät Hannover Squarelle, missä tungos oli pienempi. Audreylla ei ollut ollut mitään aikomusta mennä Hannover Squarelle, vaan hän oli itse asiassa matkalla erääseen kauppapuotiin Oxford Streetin varrelle, mutta hän mukautui tässä pikkuasiassa Dickin tahtoon olematta täysin selvillä siitä, miksi niin teki.
"Aion nyt puhua teille, aivan kuin olisin setänne", sanoi Dick hidastuttaen askeliaan. "Te ette ole vapaamuurari, enkä minäkään. Mutta vapaamuurarit luottavat toisiinsa ja säilyttävät toistensa salaisuudet ja puhuvat keskenään asiat avomielisesti ja vilpittömästi."
Silmissä, jotka Audrey käänsi häneen, oli naurua.
"Ja niiden tietojen mukaan, jotka olen saanut paikassa, joka saa jäädä ilman nimeä", sanoi hän, "ovat poliisit ovelia. Ja kristillisen lähimmäisenrakkauden verholla…"
Hän näki Dickin punastuvan ja painavan päänsä alas.
"Olen kauhean pahoillani; tarkoitukseni ei ollut loukata teitä. Jatkakaa, olkaa avomielinen — minä tulen pelkäämättä pysymään totuudessa, mutta te ette saa kysyä minulta mitään Dorasta ettekä suorastaan saa ottaa ensinkään puheeksi niitä onnettomia kuningattaren kaulaketjuja."
"Dora Elton on teidän sisarenne, eikö niin?"
Audrey oli vaiti hetkisen.
"Hän ei ole oikeastaan minun sisareni, vaikka minä olinkin siinä luulossa, että hän oli", vastasi hän.
Dick siveli leukaansa ajattelevasti.
"Hänen hyväkseen voi kuitenkin sanoa, että hän pitää teistä nyt huolta."
Tytön pehmeä nauru oli hänelle vastauksena.
"Tarkoitatteko, ettei hän tee sitä?" Hän pysähtyi ja katsoi Audreyta otsa rypyssä.
"Dora ja minä emme enää ole missään tekemisissä toistemme kanssa", sanoi Audrey, "ja se onkin luonnollista. Doralle ei ole edullista olla tekemisissä tytön kanssa, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla. Vakavasti puhuen, kapteeni Shannon, minä en tahdo puhua Dorasta."
"Mitä te nyt teette?" kysyi Dick suorasukaisesti.
"Minä olin kävelemässä Daffridgelle päin, mutta tulin pidätetyksi ja otetuksi…"
"Sanokaa minulle vakavasti, mitä työtä te teette?"
Audrey epäröi.
"En tiedä, voiko sanoa työksi kirjeiden puhtaaksikirjoittamista eräälle hyvin vastenmielisen näköiselle vanhalle herrasmiehelle, jolta saan siitä hyvästä kohtuuttoman suuren korvauksen."
Hänen sanojensa kevyestä sävystä huolimatta Dick huomasi epäröintiä hänen äänessään ja tiesi, että hänen suruttoman asenteensa taakse kätkeytyi vakava huolestuminen.
"Hannover Square ei ole rauhallisin paikka maailmassa", sanoi Dick. "Vien teidät autolla puistoon, jossa voimme keskustella täysin häiritsemättä."
Hän katseli ympärilleen kutsuakseen auton. Muuan auto tuli madellen hänen takanaan, ja sen ajajan kasvot näyttivät omituisen tutuilta.
"Herranen aika! Olin unohtanut teidät", huudahti hän.
"Minä en ollut unohtanut teitä!" sanoi autonkuljettaja töykeästi.
"Minne tahdotte mennä?"
Hyde Parkista he löysivät kaksi kuivaa tuolia ja haluamansa yksinäisyyden.
"Tahdon ensiksi kuulla siitä vastenmielisen näköisestä vanhasta herrasmiehestä", sanoi Dick, ja Audrey antoi hänelle lyhyen ja eloisan kuvauksen kokemuksistaan mr Malpasiin nähden.
"Teidän mielestänne tein luultavasti halveksittavasti käyttäessäni ollenkaan niitä rahoja; mutta kun joku on hyvin nälissään ja hyvin viluissaan, niin hänellä ei ole aikaa eikä haluakaan ruveta pohtimaan abstraktisia moraalikysymyksiä. Minulla ei ollut suinkaan mitään aikomusta särkeä kenenkään sydäntä, mutta minä en myöskään ajatellut tarkemmin minulta vaadittuja tehtäviä, ennenkuin olin mukavassa huoneessa Palace-hotellissa mukanani kaksi päiväpukua, kolme paria kenkiä ja koko joukko muita asioita, joista ette käsittäisi kerrassaan mitään, jos luettelisin ne teille! Vasta seuraavana aamuna omatuntoni alkoi toimia kamalaa vauhtia. Olin edellisenä iltana kirjoittanut mr Malpasille ilmoittaen hänelle uuden osoitteeni ja olin aamulla päässyt, puoliväliin toista kirjettä, jossa selitin, että samalla kuin olin valmis ja halukas suorittamaan kaikkia, kuinka alhaisia tehtäviä tahansa, olin huomannut, ettei minulla ole mitään taipumuksia sydänten särkemiseen, kun sain häneltä kirjeen. Se ei ollut tavallisen kirjeen näköinen; se oli paksu kirjekuori, joka sisälsi kymmenisen lyijykynällä kirjoitettua kirjettä, jotka hän pyysi minun kirjoittamaan puhtaaksi ja palauttamaan hänelle."
"Minkälaisia kirjeitä?" kysyi Dick uteliaana.
"Ne olivat enimmäkseen kirjeitä, joissa hän ilmoitti, ettei voinut ottaa vastaan saamiaan kutsuja päivällisille ja muihin seurustelutilaisuuksiin, jotka olivat kaikesta päättäen tulleet läheisiltä ystäviltä, koska hän allekirjoitti kirjeet ainoastaan alkukirjaimellaan. Hän sanoi, että ne piti kirjoittaa hotellin kirjepaperille ja ettei niitä saanut kirjoittaa koneella."
Dick Shannon istui pitkän aikaa mietteissään.
"En pidä siitä erikoisemmin", sanoi hän lopuksi.
"Tunnetteko hänet?"
"Olen kuullut hänestä. Suoraan sanoen: minulla oli äskettäin pitkä keskustelu hänestä eräiden — ystävien kanssa. Mikä on palkkanne?"
Audrey pudisti päätään.
"Siitä ei ole ollut puhetta. Hän antoi minulle setelipinkan ja pyysi minua tulemaan uudelleen ensi viikolla, ja senjälkeen minä en ole tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut puhtaaksi ne asiakirjat, jotka hän lähettää minulle joka aamu ensimmäisessä postissa. Tänä päivänä kirjeet olivat pitempiä. Minun oli kirjoitettava jäljennös kirjeenvaihdosta Bermudan kuvernöörin ja Englannin siirtomaaministeriön välillä. Tällä kertaa asiakirja oli painettu — se oli nähtävästi repäisty jostakin virallisesta julkaisusta. Mitä minun on tehtävä, mr Shannon?"
"Kunpa sen vain tietäisin", sanoi Dick ymmällään. "Yhtä asiaa ette ainakaan saa tehdä, nimittäin mennä yksinänne siihen omituiseen taloon ensi lauantaina, tai mikä tahansa se päivä oli, jolloin teidän piti sinne mennä. Teidän täytyy ilmoittaa minulle täsmällinen aika, ja minä odotan Portman Squarella, ja kun ovi avautuu teille, niin minun on helppo pujahtaa sisään teidän mukananne." Huomatessaan Audreyn tulleen levottomaksi hän hymyili. "Jään halliin niin pitkän matkan päähän, että kuulen ainoastaan, jos huudatte minua, joten teidän ei tarvitse pelätä, että tulisin käyttämään teitä mihinkään halpamaisiin poliisitarkoituksiini. Meillä ei ole mitään mr Malpasia vastaan, paitsi sitä, että hän on salaperäinen. Ja kaikesta siitä huolimatta, mitä on kirjoitettu päinvastaiseen suuntaan, poliisi vihaa kaikkea salaperäistä. Oliko muuten kirjoittamienne kirjeiden joukossa yhtään mr Lacy Marshaltille osoitettua?"
Audrey pudisti päätään.
"Sehän on se afrikkalainen miljoonamies, eikö niin? Hän asuu viereisessä talossa. Autonkuljettaja kertoi minulle."
Hän kertoi mr Marshaltin talon portailla näkemänsä pienen huvinäytelmän.
"Hm!" sanoi Dick. "Se näyttäisi voivan hyvinkin sopia sen vanhan miehen kiusantekosuunnitelmiin. Luulen olevan parasta, että käyn mr Marshaltin puheilla ja kysyn, mitä Malpasilla on häntä vastaan, sillä näiden kahden välinen vihamielisyys on aivan ilmeinen."
Puhalsi kylmä tuuli, ja Audrey värisi vilusta, vaikka olikin lämpimästi puettu. Huomatessaan hänen värisevän Dick hyppäsi seisomaan.
"Olen itsekäs olento!" sanoi hän katuvaisesti. "Tulkaa kanssani juomaan kuppi kuumaa kahvia, ja minä jatkan kuuluisia 'Neuvojani Lontoossa yksin oleville nuorille tytöille'".
"Ehkäpä te silloin vasta aloitatte ne", sanoi Audrey kainosti. "Tähän saakka olemme vasta kuulleet teidän yhtä kuuluisan esitelmänne aiheesta 'Kuinka voidaan saada tietoja parantuneilta rikollisilta'!"
XV.
Mies, jota Lacy ei tuntenut.
Tonger avasi oven Dick Shannonille, ja Dick tunsi hänet Audreyn kuvauksesta. Audrey oli sanonut, että hän oli linnun näköinen, ja tämä pieni, vanha mies kirkkaine silmineen ja nopeine, äkillisine liikkeineen muistutti todellakin hyvin paljon uteliasta varpusta. Hänen terävät silmänsä näyttivät tahtovan katsoa salapoliisin lävitse.
"Mr Lacy Marshalt on kyllä sisällä", sanoi hän seisoen oviaukossa. "Mutta te ette voi tavata häntä muutoin kuin sopimuksesta. Kukaan ei voi tavata; mr Lacy Marshaltia muutoin kuin sopimuksesta, ei ainakaan minun ollessani kotona."
Kohteliaisuuden täydellinen puuttuminen Tongerin käyttäytymisestä huvitti Dick Shannonia. Tonger oli selvästi enemmän kuin tavallinen palvelija.
"Ehkä tahdotte viedä korttini hänelle?"
"Ehkäpä", sanoi toinen tyynesti. "Mutta aivan yhtä mahdollista on, etten tahdo! Kaikenlaiset omituiset ihmiset tahtovat tavata mr Lacy Marshaltia, koska hän on ystävällinen ja antelias ja suuri. Hän on sitä lajia, jota me kasvatamme Etelä-Afrikassa. Antelias, avosydäminen…"
Hän keskeytti puheensa ottaakseen Dickin ojentaman kortin ja luki sen.
"Oh!" sanoi hän kalveten hieman. "Te olette salapoliisi, eikö niin? No niin, käykää sisään, kapteeni. Oletteko tullut pidättämään jonkun?"
"Onko mahdollista, että joku tarvitsisi pidättämistä tässä ihmeen hyvässä järjestyksessä olevassa talossa, jossa lakeijatkin ovat niin kohteliaita ja palvelevaisia, että on suorastaan kiusallista häiritä heitä?"
Tonger naurahti.
"En ole lakeija", sanoi hän. "Olette tehnyt pienen erehdyksen."
"Talon poika ehkä?" arvaili Dick leikillisesti. "Tai ehkä olette itse mr Lacy Marshalt?"
"Jumala varjelkoon!" irvisteli mies. "Minä en tahtoisi hänen rahojaan ja niiden mukana seuraavaa vastuunalaisuutta. Tätä tietä, kapteeni."
Hän opasti vieraan salonkiin ja seurasi Dickin hämmästykseksi itse mukana sulkien oven perässään. "Eihän vain ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyi hän levoton sävy äänessään.
"Ei mitään, mikäli minä tiedän", sanoi Dick. "Tämä on täysin ystävällinen käynti, eikä teidän tarvitse mennä alas astiakaapille laskemaan lusikoita."
"En ole hovimestarikaan", oikaisi Tonger. "Ilmoitan teidät mr
Marshaltille."
Hän pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua mr Lacy Marshaltin seuraamana. Hän olisi jäänyt huoneeseen, mutta Marshalt avasi hänelle oven antaen hänelle siten selvän merkin poistua.
"Toivottavasti Tonger ei ole käyttäytynyt sopimattomasti, kapteeni Shannon", sanoi Marshalt, kun he olivat jääneet kahdenkesken. "Hän on kasvanut yhdessä minun kanssani eikä niin ollen ole koskaan saanut täydellistä sivistystä."
"Minusta hän oli päinvastoin huvittava", sanoi Dick.
Mr Lacy Marshalt murisi.
"Toisinaan hän on minusta kaikkea muuta kuin huvittava", sanoi hän kuivasti. "Uskollisuudesta voi saada maksaa liian suuren hinnan — on aikoja, jolloin Tonger panee kärsivällisyyteni hyvin kovalle koetukselle."
Hänellä oli salapoliisin kortti kädessään, ja hän silmäili sitä nyt jälleen.
"Te olette Scotland Yardista, näen minä. Mitä voin tehdä hyväksenne?"
"Ensiksi tahtoisin kysyä, tunnetteko mr Malpasin, lähimmän naapurinne?"
Marshalt pudisti päätään.
"En", sanoi hän. "Johtuuko tämä käynti siitä valituksesta, jonka tein joitakin kuukausia sitten…"
"Ei, luulen, että paikallinen poliisi selvitti sen asian. Minä olen tullut keskustelemaan kanssanne, koska olen kuullut, että tällä Malpasilla on jonkinlaista vihaa teitä kohtaan. Sanotte, ettette tunne häntä?"
"En ole koskaan nähnyt häntä, niin etten voi sanoa teille, tunnenko hänet vai en. Varmaa on, etten tunne ketään, jonka nimi on Malpas. Ettekö tahdo istuutua ja haluatteko ryypyn?"
Dick kieltäytyi ryypystä, mutta veti esiin tuolin, ja toinen seurasi hänen esimerkkiään.
"Mikä saa teidät luulemaan, että Malpasilla on kaunaa minua kohtaan?" kysyi Lacy. "Hyvin todennäköistä on, että hänellä on sitä, koska tein valituksen häntä vastaan, niinkuin nähtävästi tiedätte. Hän oli niin äänekäs naapuri, että häiritsi minun untani."
"Millaista ääntä sieltä kuului?"
"Vasaroimista, enimmäkseen. Kuului aivan siltä, kuin hän olisi kolkuttanut seinään, vaikka on mahdollista, että olen erehtynyt ja että oli luultavampaa, että hän naulasi kiinni pakkilaatikoita…"
"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"
"En koskaan."
"Ettekö ole saanut mitään kuvausta hänestä, jonka perusteella voisitte edes suunnilleen arvata hänet joksikuksi henkilöksi, jonka tunsitte EteläAfrikassa?"
"Ei, en tiedä ketään sellaista", sanoi Lacy Marshalt pudistaen päätään. "Minulla on tietysti vihollisia: on mahdotonta saavuttaa minkään verran menestystä saamatta kintereilleen näitä vastenmielisiä lisäkkeitä."
Dick mietti hetkisen. Hän ei ollut varma, oliko viisasta suhtautua miljoonamieheen täydellisellä luottamuksella, mutta hän päätti silläkin uhalla, että siitä myöhemmin aiheutuisi hänelle paljonkin harmia, kertoa Marshaltille kaiken, mitä tiesi.
"Malpas on palkannut jonkun, tai aikoo palkata jonkun tekemään teille kiusaa ja aiheuttamaan teille luonteeltaan vähäpätöistä häiriötä. Niinpä olen esimerkiksi saanut sen vaikutelman, että se juopunut nainen, joka tuli tänne muutamia päiviä sitten, oli hänen lähettämänsä."
"Nainen?" Marshaltin kulmakarvat laskeutuivat alemmaksi. "En ole koskaan kuullut mistään tänne tulleesta juopuneesta naisesta."
Hän nousi ylös nopeasti ja soitti kelloa, ja Tonger tuli sisään melkein heti.
"Kapteeni Shannon sanoo, että joku juopunut nainen on muutamia päiviä sitten käynyt tässä talossa ja aiheuttanut jonkinlaista häiriötä. Et ole kertonut siitä minulle mitään."
"Kerronko teille kaiken?" kysyi Tonger ikävystyneestä "Eräs nainen kävi täällä todellakin, ja hän oli todellakin öljytty."
"Öljytty?"
"Tarkoitan voideltu, tai, käyttääkseni kansanomaista sanontatapaa, humalassa. Olipa siinä nainen! Hän lensi halliin ja lensi jälleen ulos hyvin nopeasti. Hän sanoi olevansa mrs Lidderley Fourteen Streamsista…"
Dick Shannon katsoi Marshaltia Tongerin puhuessa ja näki hänen kasvojensa käyvän harmaiksi.
XVI
Shannon yrittää Malpasin luokse.
"Mrs Lidderley!" sanoi Marshalt hitaasti. "Millainen nainen hän oli?"
"Hän oli pieni olento." Tongerin silmät olivat kiintyneet hajamielisen näköisinä salapoliisiin. "Mutta voimia hänellä totisesti oli!"
Marshaltilta pääsi helpotuksen huokaus.
"Pienikö? Silloin hän oli petturi. Luultavasti hän tunsi Lidderleyt.
Viimeksi, kun sain tietoja Etelä-Afrikasta, oli mrs Lidderley hyvin
sairas." Hän katsoi tiukasti palvelijaansa. "Sinähän tunsit Lidderleyt,
Tonger?"
"En tuntenut mrs Lidderleytä. Se vanhapoika meni naimisiin sen jälkeen, kuin olimme lähteneet Kapkaupungista", sanoi Tonger, "jos se on Julius Lidderley, ketä tarkoitatte. Joka tapauksessa heitin sen naisen ulos."
"Kysyitkö hänen osoitettaan — missä hän asui?"
"Kuka minä olen, että kysyisin jonkun juopuneen naisen osoitetta?" kysyi Tonger otsaansa rypistäen. "Ei, Lacy…"
"Mr Marshalt, tuhat tulimmaista!" karjaisi toinen.. "Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa sinulle, Tonger?"
"Se pujahti ulos", sanoi toinen hämmentymättä.
"Seuraa sitten sen esimerkkiä", murisi Lacy Marshalt ja paukahdutti oven kiinni palvelijansa perästä, joka ei osannut osoittaa hänelle asiaankuuluvaa kunnioitusta.
"Tuo mies raivostuttaa minut äärimmäisyyksiin saakka", sanoi hän. "Hän on ollut palveluksessani niin monia vuosia, ja on kylläkin totta, että me olimme 'Lacy' ja 'Jim' toisillemme entisaikaan, ja se tekee asian vaikeammaksi. Minusta tuntuu kauhean typerältä, kun minun täytyy vaatia häntä osoittamaan minulle hieman kohteliaisuutta, mutta te näette itse, kuinka tavattoman nolostuttava tuo vilkas mr Tonger voi olla."
Dick nauroi. Hän oli ollut näytelmän huvitettuna katselijana. Tonger oli tyyppi, jonka hän oli tavannut aikaisemmin toisissa talouksissa — lempikoira, jota kellään ei ole sydäntä hävittää sen ikävistä ominaisuuksista huolimatta.
"Mitä Malpasiin tulee", jatkoi Marshalt, "niin minä en tiedä hänestä mitään. Hän voi olla, ja luultavasti onkin, joku, jonka liikavarpaille minä olen astunut johonkin aikaan elämässäni, mutta jos minun on palautettava mieleeni kaikki siihen luokkaan kuuluvat henkilöt, niin saisin epäillä ainakin sataa ihmistä! Tiedättekö ehkä, millainen hän on näöltään?"
"En ainakaan niin paljoa, että voisitte hänet siitä tuntea", sanoi Dick. "Ainoa asia, minkä tiedän, on, että hän on vanhahko mies ja hyvin ruma ja että hän antoi eräälle kabarettilaulajattarelle tehtäväksi häiritä teitä, mikä tehtävä minusta tuskin näytti maksavan vaivaa, jollei teillä ole jotakin erikoista vastenmielisyyttä kabarettilaulajattaria kohtaan."
Lacy Marshalt asteli edestakaisin suuressa salongissa kädet selän takana ja leuka rintaa vastaan painettuna.
"Koko asia on minusta selittämätön", sanoi hän ottaen uutiset vastaan kylmäverisemmin, kuin Dick oli odottanut, "ja voin vain kuvitella, että olen joskus kauan sitten loukannut Malpasia niin kovin, ettei hän voi antaa sitä anteeksi. Miksi ette mene hänen puheilleen, kapteeni Shannon?" kysyi hän ja lisäsi nopeasti: "On rohkeata minun puoleltani tehdä teille ehdotuksia! Mutta olen utelias saamaan selville, kuka tämä herrasmies on."
Mutta Dick Shannon oli jo omasta puolestaan tehnyt päätöksen käydä katsomassa salaperäistä mr Malpasia, joten Marshaltin ehdotus oli tarpeeton.
Tonger oli odottamassa hallissa, kun hän tuli ulos, ja avasi hänelle ulko-oven.
"Tuleeko joku joutumaan pinteeseen?" kysyi hän hilpeästi. "Meillä on keittäjätär, jota ilman voisimme olla. Tulkaa jonakin päivänä maistamaan hänen piirakoltaan!"
Dick meni ulos Portman Squarelle nauraa hykertäen. Hän kulki viereisen talon ovelle ja katseli kiiltäviä ikkunoita. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen käyntinsä kummallisen mr Malpasin asunnolla, mutta hän ei ollut koskaan ennen pyrkinyt keskustelemaan tämän kanssa. Hän etsi soittokelloa, ei löytänyt sitä ja koputti ovea. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koputti lujemmin ja hätkähti, kun aivan hänen korvansa vierestä kuuluva ääni kysyi: "Kuka siellä?"
Hän katseli ympärilleen ymmällään. Ketään ei näkynyt kahtakymmentä metriä lähempänä, mutta kuitenkin tuo ääni… Ja sitten hän huomasi sisäänkäytävän pylväässä olevan, ristikon peittämän aukon ja löysi arvoituksen ratkaisun. Tämän ristikon takana oli kovaääninen puhelin.
"Minä olen kapteeni Richard Shannon Scotland Yardista ja tahtoisin puhutella mr Malpasia", sanoi hän kohdistaen sanansa näkymättömään kojeeseen.
"Ette saa!" murisi ääni, ja Dick kuuli heikon raksahduksen.
Dick koputti uudelleen, mutta vaikka hän odotti viisi minuuttia, ei mikään ääni puhunut hänelle enää pylväästä, ja ovi ei antanut perään hänen koettaessaan työntää sen auki. Täytyi olla jokin keino päästä kosketuksiin tämän miehen kanssa, ja hänen ensimmäisenä tehtävänään oli tutkia puhelinluettelo. Malpas-nimistä henkilöä ei kuitenkaan esiintynyt Portman Squaren asukkaiden joukossa, ja hän palasi asuntoonsa jonkin verran nolostuneena. Päivä ei kuitenkaan ollut kulunut tuloksettomasti. Hän oli tavannut Repaleprinsessan — ei enää repaleisena — ja tiesi, mistä tämä oli löydettävissä. Dick Shannon oli päättänyt, että hän löytyisi, ja löytyisi niin usein, kuin hän voisi käydä hänen luonaan sopivaisuussääntöjä loukkaamatta.
XVII.
Tonger avustaa.
Harvat palvelijat saivat nauttia sellaista vapautta ja mukavuutta kuin Jim Tonger. Portman Squaren varrella olevan talon ylin kerros oli hänen käytettävänään. Siellä hänellä oli makuuhuone, arkihuone ja kylpyhuone, jotka hänen antelias isäntänsä oli erikoisesti järjestänyt häntä varten, ja siellä hänen oli tapana viettää pitkät ajat iltaisin suorittaen loppumattomia matemaattisia laskelmia pienen rulettipöydän avulla; sillä Tonger oli omistanut suuremman osan joutilasta aikaansa tehdäkseen täydelliseksi järjestelmän, joka jonakin päivänä tulisi herättämään kauhua ja hämmästystä Monte Carlon pelipankin johtajien sydämissä.
Hän oli toisenlaisissa toimissa tänä iltana, kun kello oven yläpuolella kilisi läpitunkevasti, ja hän meni ulos huoneesta kiireisesti lukiten oven jälkeensä ja astui Lacy Marshaltin eteen tämän odottaessa häntä lukuhuoneessaan suuremmalla kiireellä, kuin tämä herrasmies oli kuvitellutkaan.
"Missä hemmetissä sinä olet ollut?" murisi Lacy.
"Te soititte minua minun huoneestani — joten minun on täytynyt olla huoneessani. Olin pelaamassa yksinpeliä", sanoi Tonger. "Olen iloinen, että kutsuitte minua, sillä olen yrittänyt kolmekymmentä kertaa enkä ole onnistunut. Se merkitsee minulle huonoa onnea. Oletteko koskaan huomannut, Lacy, että jos ette saa yksinpeliä onnistumaan, niin teiltä ei onnistu mikään? Muistan päivän ennen sitä, kun löysin en timanttialueen Hape-joen varrelta, sain menemään erään 'paholaisen' pasianssin tasan kuusi kertaa perätysten…"
"Pyydän sinua päästämään mrs Eltonin sisään kello seitsemän ja neljäkymmentäviisi", keskeytti Marshalt. "Hän tulee ajaen omaa autoaan. Odota häntä takaovella ja vie hänen autonsa Albert Hallin luo: siellä on konsertti tänä iltana. Sijoita se toisten autojen joukkoon, ja kun esitys on ohi, tuo auto suoraan takaisin takaovelle."
Tonger vihelsi.
"Hieman vaarallista, eikö olekin, sen kirjeen jälkeen, jonka Elton kirjoitti teille?"
Marshaltin kulmat menivät ryppyyn.
"Mitä sinä tiedät Eltonin minulle kirjoittamasta kirjeestä?" kysyi hän käskevästi.
"Te jätitte sen esille; en voinut olla lukematta sitä", sanoi palvelija levollisesti.
"Kaukana siitä, että olisin jättänyt sen esille, panin sen kirjoituspöytäni laatikkoon. Luultavasti otit sen sieltä ja luit?"
"On samantekevää, kuinka näin sen — minä näin sen", sanoi Tonger, "ja sanon teille, että se on vaarallista! Ette kai tahtone joutua esiintymään osallisena missään oikeusjutussa?"
"Sinun esiintyessäsi todistajana!" pisteli toinen.
Tonger kohautti kapeita hartioitaan.
"Te tiedätte, etten minä koskaan tulisi todistamaan teitä vastaan, Lacy", sanoi hän. "Se ei ole minun tapaistani. Mutta jos joku Eltonin tapainen mies kirjoittaisi minulle, että jos minä tapaisin vielä hänen vaimoaan, niin hän ampuisi minut, niin enpä luule, että enää välittäisin uusista tapaamisista."
"Mrs Eltonin ja minun on keskusteltava erinäisistä liikeasioista", sanoi Marshalt lyhyesti. "Asia on niin, että pyydän sinua olemaan pihaportilla neljännestä vailla kahdeksan. Heti, kun mrs Elton astuu ulos autostaan, sinä nouset hänen paikalleen ja ajat pois."
Mies nyökkäsi.
"Niin että, jos häntä seurataan ja pidetään silmällä, auto on Albert Hallin luona todistamassa, että hän on ollut siellä koko ajan!" sanoi hän ihaillen. "Kuinka terävää! Lacy, mitä se pollari tahtoi?"
"En ymmärrä sinun katumurrettasi. Mitä 'pollari' merkitsee?"
"Puhun siitä salapoliisista. Noudatan luonnollisesti sen maan puhetapaa, jossa elän. Toivon, että olisimme New Yorkissa", sanoi hän kaihoisasti; "kieli on siellä paljon rikkaampaa".
Mr Marshalt nyrpisti suutaan.
"Hän tuli kyselemään siitä hullusta miehestä viereisessä talossa", sanoi hän. "Nähtävästi hän on viholliseni."
"Kukapa ei sitä olisi, Lacy?" kysyi toinen huokaisten. "Mitä te olette tehnyt hänelle?"
"En tiedä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka hän on, eikä se asia vaivaa minua ensinkään, vakuutan sinulle", sanoi Marshalt huolettomasti. "Minkä vuoksi sinä luulit hänen tulleen?"
"Mrs Eltonin takia", sanoi toinen levollisesti. "Hän on varas, samaten Elton; kaikki sen tietävät. Ette voi koskettaa pikeä — ainakaan tämänlaista pikeä — saamatta käsiänne mustiksi, niin mustiksi, ettei mikään patenttipuhdistusainekaan voi saada niitä puhtaiksi."
Hiljaisuus.
"Luultavasti Elton on varas, mutta mrs Elton on aivan viaton…"
"Niin viaton", keskeytti Tonger, "että enkelit kääntyvät syrjäkaduille, jottei heidän tarvitsisi tuntea itseään mitättömiksi, kun kohtaavat hänet".
Marshalt pidätti huulilleen kohonneen vihaisen vastauksen.
"Tämä riittää", sanoi hän lyhyesti ja sitten, kun Tonger oli menemässä, odottamattoman sopuisasti: "Syön päivällistä kotona huomenna, ja jos minulla on vain onnea, niin saan jokseenkin mielenkiintoisen vieraan."
"Kuka se naishenkilö on?" kysyi Tonger osoittaen erikoista harrastusta asiaan.
"En sanonut, että se oli naishenkilö."
"Ei ole mitään muuta lajia mielenkiintoisia vieraita", sanoi Tonger levollisesti. "Oletteko löytänyt sen tytön?" kysyi hän äkkiä. "Sen tytön, jota etsimään te palkkasitte sen yksityisetsivän?"
Marshalt hätkähti.
"Kuinka sinä sen tiesit?"
"Olen ihmeellinen arvaaja. Onko hän oleva huomisten tanssiaisten kaunotar?"
"Toivon hänen tulevan päivällisille. Ja, sivumennen sanoen, sinun ei tarvitse olla niin paljon näkyvillä tässä tapauksessa, ystäväni. Tahdon, että sisäkkö on enemmän esillä ja pitää huolen tarjoilusta."
"Siten herättäen luottamusta nuoren ja typerän tytön sydämessä", sanoi
Tonger. "Selvä on, isäntä. Mihin aikaan se nainen tulee tänä iltana?"
"Mrs Elton tulee neljännestä vailla kahdeksan, olen sen sinulle jo sanonut. Ja tahtoisin sinun hänestä puhuessasi käyttävän näitä sanoja. 'Se nainen' ei kuulu hyvältä minun korvissani."
"Olette liian herkkätunteinen, Lacy, vain se teitä vaivaa", oli kamaripalvelijan lähtölaukaus.
Hän oli odottamassa pimeällä takapihalla, kun pieni auto tuli hypähdellen mukulakivillä ja seisahtui töksähtäen oven eteen. Hän auttoi solakan, hunnutetun matkustajan ulos autosta eikä, vastoin tapaansa, puhunut hänelle sanaakaan, vaan asettui hänen paikalleen autoon ja ohjasi sen takakatua pitkin Baker Streetille.
Kun hän tuli pääkadulle, huomasivat hänen terävät silmänsä erään tähystelijän seisovan Portman Squaren kulmassa, ja hän irvisti itsekseen. Se oli voinut olla jonkin siihen paikkaan satunnaisesti sovitun tapaamisen toinen osallinen, mutta miehen kärsivällisessä asennossa oli jotakin, joka johti mieleen yksityisetsivän. Mahdollisesti mr Elton ei ollut täysin varma siitä, että hänen uhkauksellaan olisi toivottu vaikutus.
Kello yksitoista hän ajoi ulos Albert Hallin luona odottavien autojen falangista ja lähti nopeasti kotimatkalle. Melkein samassa, kuin hän pysähdytti auton N:on 551 takaportille, aukeni ovi, ja Dora Elton tuli ulos.
"Näittekö ketään?" kysyi hän matalalla äänellä. "Ketään, jonka tunsitte?"
"En, rouva", sanoi Tonger, ja sitten: "En luule, että tekisin tätä enää, jos olisin teidän sijassanne."
Mrs Elton ei vastannut mitään, vaan livahti autoon ja istuutui ohjauspyörän ääreen, mutta Tonger seisoi paikallaan pitäen kätensä avonaisella ovella.
"On eräitä asioita, jotka eivät maksa vaivaa, rouva, ja tämä on yksi niistä."
"Sulkekaa ovi", sanoi mrs Elton lyhyesti, ja Tonger totteli ja seurasi silmillään autoa, kunnes sen punaiset takalyhdyt kääntyivät kadun kulman ympäri. Sitten hän palasi isäntänsä luo.
Lacy Marshalt oli lukuhuoneessaan, missä hän seisoi takkavalkean edessä syvissä ajatuksissa.
"Tarvitsetteko minua vielä?"
Marshalt pudisti päätään.
"Luuletteko olleenne viisas, Lacy?"
Toinen nosti silmänsä ylös nopeasti.
"Mitä tarkoitat?"
"Luuletteko olevan viisasta lentää päin sallimuksen silmiä naisen takia, josta ette välitä kovinkaan paljoa, jollen käsitä teitä väärin?"
Tongerin odottaman vihaisen vastauksen sijaan Lacy nauroi.
"On olemassa sellainen seikka kuin kielletyn haluaminen sen vuoksi, että se on kiellettyä", sanoi hän. "Nämä asiat eivät ole oikein maukkaita ilman vaaran antamaa suolaa."
"En aio moittia teitä, Lacy", sanoi Tonger, "sillä jokaisella on omat ajatuksensa siitä, mikä maksaa vaivan. Mutta Elton on sitä lajia, joka ampuu. Te voitte nauraa! Minä tunnen suunsoittajat ja tiedän täsmälleen, miltä Eltonista tuntuu, koska olen itse tuntenut samaa."
"Mene ulos!" sähisi toinen, ja Tonger meni kiirettä pitämättä.
Lacy Marshaltin lukuhuone ja makuuhuone olivat ensimmäisessä kerroksessa, ja ne olivat erotetut talon muusta osasta ovella, joka katkaisi käytävän kahteen osaan ja antoi hänelle sen täydellisen yksinäisyyden, jota hänen erikoinen luonteensa vaati. Oli hetkiä, jolloin hän oli täydellisesti luoksepääsemätön, ja Tonger oli terävä huomaamaan tämän erikoisen mielialan oireet ja kyllin viisas jättämään entisen ystävänsä rauhaan niin kauaksi, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse.
Hän palasi huoneeseensa jatkamaan keskenjäänyttä pasianssipeliään, joka ei tahtonut mennä tasan.
Kun Dora Elton tuli kotiin, näki hän, että hänen miehensä, joka oli ollut ulkona päivällistä syömässä, oli palannut ennen häntä.
"No, oliko keskustelunne tyydyttävä?" kysyi hän iloisesti astuessaan sisään salonkiin.
Martin katsahti ylös sohvalta, jolla oli pitkällään, ja pudisti päätään melkein huomaamattomasti.
"Ei, meidän täytynee sulkea koko laitos. Klein vaatii liian suurta osuutta ja uhkaa poliisilla, jollei hänen ehtoihinsa suostuta. Siitä minä en paljoakaan välitä." Hän imi sikariaan ajattelevaisesti. "Mutta Pont Streetin varrella olevaa pelihuoneistoa en tahtoisi sulkea, koska se tuottaa säännöllisesti paljon rahaa ja koska siellä käy sellaisia vieraita, että rehellinen peli on siellä edullista." Hän katsoi kelloaan. "Odotan Bob Stanfordia. Tahdotko tavata hänet? Hän palaa Italiasta."
Dora oli parhaillaan ottamassa savuketta uuninreunakkeella olevasta hopearasiasta.
"Se on minusta samantekevää", sanoi hän välinpitämättömästi. "Haluatko sinä kahdenkeskistä keskustelua?"
"En", sanoi toinen vähän mietittyään. "Näin Audreyn tänä iltana."
"Missä?" Dora katsoi häneen hämmästyneenä.
"Hän oli syömässä päivällistä Carlton Grillissä."
Tulitikku, joka oli menossa kohti savuketta, pysähtyi puoliväliin.
"Kenen kanssa?"
"Shannonin — ja hyvin hilpeästi. Sinun ei tarvitse olla peloissasi.
Audrey ei ole sellainen tyttö, joka antaisi sinut ilmi."
"En ajatellut sitä."
"Ehkä olit pahoillasi siitä, että hänen oli sopimatonta syödä päivällistä ilman kaitsijaa; ja jos siellä oli kaitsija, niin minä en nähnyt häntä", arveli Bunny.
Dora loi häneen nopean, epäluuloisen silmäyksen.
"Pidän sinusta kaikkein vähimmin, kun olet naurettava", sanoi hän.
"Oliko hän — hyvin puettu?" Martin nyökkäsi.
"Mahdollisimman hyvinvoivan näköinen neitonen." Ja hän lisäsi epäjohdonmukaisesti: "En ollut koskaan kuvitellut, että hän olisi niin kaunis. Shannon tuskin irroitti silmiään hänestä."
"Ilmeisesti sinä tulit hurmatuksi myöskin", sanoi Dora hymyillen hieman. "Minä nautin konsertista tavattomasti, Bunny. Kessler oli ihmeellinen. En tavallisesti pidä viulutaiteilijoista…"
"Kessler ei esiintynyt", sanoi Martin tyynesti, samalla kuin puhalsi suustaan savupilven. Hän ei katsonut Doraan. "Hän oli vilustunut eikä kyennyt esiintymään — asiasta ilmoitettiin iltalehdissä: ihmettelen, ettet nähnyt sitä."
Vain hetkiseksi Dora menetti tasapainonsa. "En erota toista viulutaiteilijaa toisesta", sanoi hän huolettomasti. "Joka tapauksessa se mies, joka esiintyi hänen sijastaan, soittaa loistavasti."