"Luultavasti Manz", nyökkäsi Martin.
Dora tunsi huojennusta kuullessaan ovikellon soivan. Kuinka typerä hän oli ollutkaan, kun ei ollut ottanut täydellisesti selkoa taiteilijoista, jotka olivat esiintyneet tänä iltana! Tonger olisi voinut olla konsertissa ja tehdä hänelle selkoa ohjelmasta.
Big Bill Stanford tuli sisään, hyvin väsyneen näköisenä, sillä hän oli viettänyt kolmekymmentäkuusi tuntia junassa tultuaan suoraan Roomasta. Hän alkoi kertoa ilman valmisteluja.
"Kreivitär lähtee torstaina. Hän keskeyttää matkansa Pariisissa ja saapuu tänne tiistai-iltana. Minulla on valokuvat tiarasta ja helminauhasta. Luulen, että jäljitelmät niistä molemmista voidaan valmistaa vähemmässä kuin viikossa, ja jos voimme tehdä sen, niin loppu käy helposti. Stigman on päässyt hyviin väleihin palvelijattaren kanssa…"
"Luulin, ettemme aikoneet enää puuttua tällaisiin yrityksiin?" sanoi
Dora äreästi.
"Minä en aiokaan puuttua", murisi hänen miehensä. "Me olemme mukana vain sivullisina; ja, Bob, jos tuot yhdenkin helmen tähän taloon, isken pääsi palasiksi!"
"Olenko minä mikään hullu?" kysyi kookas mies ylenkatseellisesti. "Antoiko viime yritys ehkä niin hyvät tulokset? Ei, kiitoksia! Tähän taloon ei tule pienintäkään palaa niistä platinaketjuista. Se tulee sujumaan helposti, Elton."
"Minä en tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa", keskeytti Dora.
"Bunny, miksi emme voi lopettaa kokonaan tätä arvotonta varastamista?
Se tekee minusta hermostuneen hylyn. Minä vihaan sitä!"
Martin katsoi häneen.
"Miksipä emme voisi?" kysyi hän laiskasti. "Mitä on kymmenen tuhatta sinulle ja minulle? Me voisimme elää ilman tällaista työtä!"
"Minä voisin joka tapauksessa", mutisi Dora.
"Kuinka? Neulallasiko? Tai mahdollisesti antamalla pianotunteja musikaaliselle porvaristolle? Tai ehkä taiteellasi! Olen unohtanut, kuinka paljon sinä ansaitsit viikossa, kun minä ajauduin sinun tiellesi."
Dora käänsi silmänsä pois hänestä puristaen huulensa lujasti yhteen.
"Oliko sitä kolme puntaa vai neljä puntaa viikossa?" jatkoi Martin. "Muistan sen olleen jonkin satumaisen summan. Et pitänyt erikoisen suurta väliä siitä, kuinka pääsit mukaan suurelliseen elämään ja suuriin rahoihin käsiksi.",
"Voisit keskustella tästä, kun olemme kahdenkesken", sanoi Dora viitaten loukkaantuneena silmillään Bill Stanfordiin.
"Bill tietää kaikki. Olen tuntenut Williamin kauemmin kuin Doran, ja hän on yleensä pelannut hieman suorempaa peliä."
Dora hypähti ylös tuoliltaan kasvot vihasta valkoisina.
"Kuinka uskallat sanoa niin!" raivosi hän. "Olen seisonut vierelläsi kaikenlaisessa säässä! Sinä uskottelet jättäväsi menneet asiat sikseen, ja sitten sinä heität ilkeät epäluulosi minulle vasten kasvoja. Onko se sinun käsityksesi suoran pelin pelaamisesta?"
Martin ei vastannut, vaan katsoi mietiskellen vaimoonsa.
"Olen pahoillani", sanoi hän vihdoin ilman erikoisempaa sydämellisyyttä. "Sinä näet, kuinka järjetöntä on puhua arvottomasta varastamisesta. Ei ole mitään muuta lajia. Minä olen varas luonnostani, ja minulla on siihen ammattiin tavallista suuremmat taipumukset. Kuuluu siltä, kuin olisin typerän kerskaileva, mutta totta on, kun sanon, että olen taitavin murtovaras Lontoossa. Ei ole sellaista taloa, johon en voisi päästä sisälle tai josta en päästi ulos. Voin kiivetä pitkin paljaita seiniä — mutta ei ole välttämätöntä, että ryhtyisin siihen. Pidän parempana hienoa varastamista, joka on oikeata varastamista. Olen varastamalla hankkinut sinulle hyvinvoinnin, ja myöskin vihkisormuksesi hinta saatiin varastamalla. Ajattele sitä!"
Dora oli jo sanomaisillaan jotakin, mutta muutti mielensä ja poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.
Hän oli jo vuoteessa, kun Martin tuli huoneeseen, ja oli nukkuvinaan. Hän näki Martinin kokoavan pyjamansa, aamutakkinsa ja tohvelinsa ja menevän ulos sulkien oven hiljaa jälkeensä, minkä jälkeen hän kuuli toisen makuuhuoneen oven aukenevan ja sulkeutuvan. Dora nousi äkkiä istumaan vuoteessaan kauhu sydämessään. Martin Elton ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt sitä.
XVII.
Lacylla on vieraita.
Audrey Bedford sai oudolla käsialalla kirjoitetun kirjeen. Hän repäisi auki kuoren luullen, ettei siinä ollut muuta kuin jokin niistä taiteellisista ilmoituskorteista, joita aina lähetellään hotellien vieraille. Sensijaan hän löysi kirjeen.
"Paras Miss Bedford. Hämmästytte kaiketi saadessanne kirjeen henkilöltä, joka on teille tuntematon, mutta huomattuani sattumalta nimenne Palacen vieraskirjassa ja ajatellen voivani olla teille joksikin hyödyksi, varsinkin ottaen huomioon sen hirveän oikeuden erehdyksen, jonka uhriksi jouduitte, kirjoitan kysyäkseni teiltä, tahdotteko tulla keskustelemaan kanssani huomisiltana klo 7,30 ylläolevan osoitteen ilmoittamaan paikkaan. Luulen voivani löytää teille sopivan toimen tai, jos ette ole sen tarpeessa, ainakin tarjota teille epäitsekkään ystävän hyviä palveluksia.
Teidän Lacy Marshalt.
P.S. — Tahtoisitteko lähettää minulle sähkösanoman, jos voitte tulla?"
Kirje tuotti hänelle päänvaivaa koko aamuksi. Lacy Marshaltin nimen hän tunsi. Marshalt kuului siihen osaan valtiollis-yhteiskunnallista maailmaa, jonka edustajien nimet toistuvat sanomalehdissä. Audrey lähetti sähkösanoman ennen lounasta ilmoittaen ottavansa vastaan kutsun etsittyään ensin Marshaltin nimen aikalaiskirjasta ja huomattuaan, että siellä esiintyi myöskin mrs Marshalt. Mrs Marshalt esiintyi kaikissa hakemistoissa, mutta siihen hänen näkyväisyytensä päättyi. Kaksikymmentäviisi vuotta hän oli ollut mitä mukavin keksintö. Menestyksensä alkuaikoina Marshalt oli huomannut, että samalla kuin rikasta poikamiestä voitiin tavoitella, niin erinäiset selkkaukset seurasivat aina hänen yritystään jakaa huomaavaisuutensa puolueettomasti useammalle suunnalle. Milloin hän yhdellä taholla sai osakseen erittäin ystävällisen vastaanoton, oli sen vastapainona se kylmä kohteliaisuus, joka häntä tervehti kaikkialla muualla. "Mrs Marshalt" tuli maailmaan hänen hyväkseen. Kun häntä ei enää voitu pitää mahdollisena aviomiesehdokkaana, sai hän pitää paikkansa hauskana seurustelijana, ja hän nautti myöskin suurempaa yhteiskunnallista arvonantoa kuin poikamiehestä käydessään. Hän ei koskaan puhunut vaimostaan; kun muut tekivät suoranaisia tai epäsuoria viittauksia tähän, niin hän hymyili alakuloisesti. Tietämättä enempää maailma tuli siihen päätökseen, että jos heidän välillään oli kylmä suhde, niin syy oli mrs Marshaltissa.
Juuri ennen puolta kahdeksaa Audrey saapui ajurilla Lacy Marshaltin talon edustalle, ja sievästi puettu palvelustyttö päästi hänet sisään. Audrey oli puettu yksinkertaiseen, mustaan päivällispukuun, jonka hän oli ostanut Shaftesbury Avenuen varrelta, ja vaikka hänellä ei ollut yllään yhtään jalokiveä, niin hänen ryhdissään oli jotakin niin kuninkaallista, että Lacy Marshalt tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihaillen. Hän oli äärettömän paljon kauniimpi, kuin Marshalt oli ajatellutkaan.
Audrey puolestaan näki karkeapiirteisen, kunnollisen näköisen miehen, mutta, mikä oli tärkeämpää, hän ei nähnyt ketään muuta vierasta, ja "mrs Marshalt", jonka hän oli odottanut tapaavansa, oli samaten näkymättömissä.
"Te olette siis miss Bedford? Olen hyvin iloinen saadessani tavata teidät."
Marshalt otti Audreyn pienen käden omaansa, mutta ei erehtynyt pitämään sitä sekuntiakaan kauemmin, kuin oli välttämätöntä.
"Toivon, ettei päivällinen kahdenkesken ole teistä hyvin vastenmielinen. Minä kammoan suurta seuraa. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun olin nuorempi, vihasin yksinäisyyttä yhtä suuresti."
Tällä hänen ikänsä ovelalla korostamisella oli rauhoittava vaikutus tytön levottomaan mieleen.
"Olitte hyvin ystävällinen kutsuessanne minut, mr Marshalt", sanoi Audrey pirteästi hymyillen. "Eivät kaikki tahtoisi ottaa vastaan henkilöä, jolla on sellainen menneisyys kuin minulla!"
Marshalt kohautti leveitä hartioitaan merkiksi, ettei hän välittänyt maailman mielipiteistä.
"Te olitte tietysti täydellisesti syytön", sanoi hän. "Jokainen, joka ei ole syntymästään saakka idiootti, tiesi sen. Ja, mikä on tärkeämpää, te tahdoitte suojella jotakuta toista!" Hän kohotti kättään. "Ei, en aio kysyä teiltä, kuka se oli, mutta olitte hyvin rohkea, ja minä ihailen teitä. Ja luulen voivani auttaa teitä, miss Bedford. Eräs ystäväni tarvitsee sihteeriä…"
"En tahdo pitää teitä siinä luulossa, ettei minulla ole työtä", sanoi Audrey hymyillen. "Minut on itseasiassa pestannut palvelukseensa eräs naapurinne, vaikka en ole erikoisen iloinen siitä työstä."
"Minun naapuriniko?" kysyi Marshalt nopeasti. "Kuka se on?" Ja, kun Audrey oli kertonut hänelle: "Malpasko? Minulla ei ollut aavistustakaan, että hän olisi ollut kyllin inhimillinen ottaakseen ketään palvelukseensa. Minkä näköinen hän on? — Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se herrasmies herättää minussa melkoista mielenkiintoa."
"Hän on — ei ole erittäin kaunis", sanoi Audrey.
Jonkinlainen uskollisuuden tunne teki Audreylle vaikeaksi keskustelun hänen työnantajastaan, ja ilmeisesti huomaten hänen hämminkinsä Marshalt ei tyrkyttänyt hänelle uusia kysymyksiä.
"Jos ette ole tyytyväinen, niin luulen voivani hankkia teille aseman, jossa teillä tulee olemaan mahdollisimman mukava", sanoi hän. "Suoraan sanoen voin melkein luvata teille sen toimen."
Samassa ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis, ja he poistuivat salongista kulkien käytävää pitkin ja erään toisen oven kautta, joka oli avattu ja joka oli ainoa yhdysside sen takana olevien huoneiden ja talon muun osan välillä, pieneen ja aistikkaasti sisustettuun ruokasaliin.
Heidän astuessaan huoneeseen Lacy pysähtyi puhumaan palvelijattarelle matalalla äänellä, ja Audrey kuuli hänen äänensä mutinan, ihmetteli… ja pelkäsi.
Hetken aikaa hän oli yksin huoneessa. Hän katsahti ylös ja näki vilahduksen huolestuneista kasvoistaan uuninreunakkeella olevassa peilissä.
Ja sitten hänen mieleensä johtui ajatus, että hän katsoi parhaillaan seinää, joka erotti huoneen hänen salaperäisen työnantajansa asunnosta. Juuri kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä…
"Tap, tap, tap!"
Joku koputti seinään Malpasin talossa.
"Tap, tap, tap!"
Se kuului aivan kuin varoitukselta… Mutta kuinka se vanha mies voi tietää?
Aterian ensimmäinen osa meni ilman mitään tavallisesta poikkeavaa. Audreyn isäntä oli pelkkää kohteliaisuutta, ja kuultuaan, ettei Audrey juonut viiniä, hän täytti hänen lasinsa vedellä. Itse hän ei osoittanut hyleksivänsä viiniä, vaan joi runsaasti, vaikka viinillä ei näyttänyt olevan vähintäkään vaikutusta häneen. Siitä huolimatta Audrey, kun pöydässä tarjoileva palvelijatar avasi kolmannen samppanjapullon, alkoi tuntea olonsa hieman levottomaksi. Sitten tulivat makeiset ja kahvi, ja Lacy työnsi Audreyn eteen kultaisen kotelon.
"Kiitoksia, minä en tupakoi", sanoi Audrey hymyillen.
"Teillä on kaikki hyveet, miss Bedford", sanoi Lacy kohteliaasti. "Mr
Malpas ei kai pidä siitä, että tupakoisitte?"
"En ole koskaan kysynyt hänen neuvoaan", vastasi Audrey.
"Mitä hän maksaa teille viikossa?"
Audrey oli vastaamaisillaan kysymykseen, kun huomasi sen kylmäverisen tunkeilevaisuuden.
"Palkkaa ei ole vielä määrätty", sanoi hän ja katsahti uuninreunakkeella olevaan kelloon. "Ei kai teillä ole mitään sitä vastaan, että lähden näin pian, mr Marshalt?" sanoi hän. "Minulla on vielä työtä tänä iltana."
Sikaria pitelevä käsi liikahti kärsimättömästi.
"Se voi odottaa", sanoi Lacy. "Minulla on melko paljon puhuttavaa teille, nuori neiti. Luultavasti te käsitätte, ettei Malpasilta saamanne työ voi kestää iankaikkisesti? Hän on omituinen vanha paholainen, ja poliisi on hänen kintereillään."
Tämä oli uutinen tytölle, vaikka hän ei tuntenutkaan itseään niin hämmästyneeksi, kuin miltä näytti.
"Minulla on syytä uskoa", jatkoi Marshalt hitaasti, "että se vanha mies antoi teille tämän toimen vain päästäkseen tuttavaksi kanssanne ja saadakseen tilaisuuden tutkia teitä lähempää tuttavuutta silmälläpitäen."
"Mr Marshalt!" huudahti Audrey loukkaantuneena ja nousi seisomaan.
"Me keskustelemme ystävinä", puolustautui Marshalt. "Koetan kertoa teille kaiken, mitä tiedän…"
"Te olette keksinyt sen! Tehän ette edes tunne mr Malpasia; sanoitte minulle niin juuri äsken."
Marshalt hymyili.
"Minun käytettävissäni on tietolähteitä", sanoi hän salaperäisesti, "jotka tekevät minulle kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Suvaitkaa istuutua, miss Bedford."
"Minun täytyy mennä", sanoi Audrey.
"Odottakaa vielä vähän aikaa. Tahdoin puhua tästä asiasta kanssanne, ja kello yhdeksän ei ole vielä niin kovin myöhäistä", sanoi Marshalt nauraen.
Audrey istuutui uudelleen epäröiden.
"Olen tuntenut teidät kauemmin, kuin voitte arvatakaan. Tunsin teidät jo ennen sitä, kun jouduitte siihen selkkaukseen. Ette kai muista nähneenne minua Fontwellissa? Ja totta on, ettei ole mennyt päivääkään, jolloin olisitte ollut poissa ajatuksistani. Audrey, pidän teistä hyvin paljon."
Audrey nousi seisomaan, tällä kertaa vähimmän kiireisesti, ja Marshalt seurasi hänen esimerkkiään.
"Voin tehdä elämänne hyvin miellyttäväksi, rakkaani", sanoi Marshalt.
"Pidän vaivalloisempaa tietä parempana", vastasi Audrey arvokkaan levollisesti ja astui ovea kohden.
"Hetkinen", pyysi Marshalt.
"Tuhlaatte aikaanne, mr Marshalt", sanoi Audrey kylmästi. "Käsitän hyvin hämärästi ehdotuksenne ja voin vain toivoa, että olen erehtynyt. Olin hyvin typerä tullessani tänne, koska luulin, että olitte herrasmies, joka todella tahtoi auttaa erästä, joka oli kärsinyt — syyttömästi, niinkuin huomautitte."
Marshaltin äänensävy muuttui nyt.
"Te tulitte tänne, koska pyysin teitä tulemaan", sanoi hän, "eikä kukaan järjissään oleva ihminen voi väittää, että olen syönyt päivällistä kanssanne kahdenkesken vastoin teidän tahtoanne."
Audrey silmäili häntä vakavasti.
"Te näytätte unohtavan, että kirjoititte minulle kirjeen, ja että se kirje…" Hän keskeytti.
"On käsilaukussanne", sanoi Marshalt hymyillen. "Ei, rakas neitiseni, teidän on oltava järkevä. Ja minä pyydän, ettette koeta päästä täältä, sillä tämä osa taloa on eristetty muista huoneista, ja ainoastaan yhdellä etuoikeutetulla henkilöllä on avain. Jos te olette järkevä tyttö, tulette te olemaan se etuoikeutettu henkilö."
Audrey juoksi käytävään. Eteishalliin johtava ovi oli lukittu. Hän kiskoi ovenripaa, mutta ovi ei liikahtanutkaan. Seuraavalla hetkellä Marshaltin käsivarsi oli hänen ympärillään, ja nostaen hänet ylös, aivankuin hän olisi ollut pieni lapsi, Marshalt kantoi hänet takaisin pieneen ruokasaliin.
Audrey iski kaikin voimin kasvoja, jotka olivat painetut hänen kasvojaan vastaan, ja tehden yli-inhimillisen ponnistuksen riistäytyi vapaaksi. Hänen silmänsä sattuivat teräväkärkiseen paistiveitseen, joka oli tarjoilupöydällä, ja siepaten sen käteensä hän asettui torjuvaan asentoon.
"Tapan teidät, jos koskette minuun!" sanoi hän hengästyneenä. "Avatkaa ovi!"
Sisimmältään Lacy Marshalt oli pelkuri, ja uhkaava veitsi sai hänet perääntymään.
"Älkää, jumalan tähden, olko hullu", huusi hän. "Minä — minä vain tahdon auttaa teitä."
"Avatkaa ovi!"
Marshalt hapuili taskustaan avainketjunsa ja veti esille avainkimpun. Audrey kuuli aukeavan lukon napsahduksen ja astui ulos sivuuttaen nopeasti Marshaltin tämän pitäessä ovea auki. Takana oli hämärästi valaistu käytävä.
"Tahdotteko antaa minulle anteeksi?" kuiskasi Marshalt.
Audrey ei vastannut, vaan livahti hänen ohitseen pudottaen veitsen matolle.
"Oikealle", kuiskasi Marshalt aivan kuin neuvoen hänelle tietä.
Totellen häntä Audrey kääntyi kapeaan käytävään, vaikka hänen vaistonsa ja muistinsa sanoivat hänelle, että tie turvallisuuteen oli suoraan edessäpäin. Ennenkuin hän huomasi vaaraa, oli Marshalt hänen takanaan. Audrey epäröi vain hetkisen ja lähti sitten juoksemaan pitkin kapeata käytävää. Toisessa päässä oli porraskäytävä, ja hän juoksi sitä pitkin ylöspäin mies kintereillään. Portaat, joita pitkin hän kiipesi täydellisessä pimeydessä, kuuluivat kaikesta päättäen palveluskunnan käytettävissä olevaan osaan taloa. Hän ei tietänyt, kuinka monta porrasjaksoa juoksi peloissaan. Äkkiä hän pysähtyi: askelet eivät enää seuranneet häntä. Hänen päänsä yläpuolella oli kattoikkuna, johon hän ei kuitenkaan voinut ylettyä. Ei ollut muuta tehtävää kuin palata, ja hän lähti hiipimään alaspäin pitkin matolla peitettyjä portaita. Saavuttuaan ylimmän kerroksen kohdalle hän kuuli heikon, valittavan äänen, naisen nyyhkytystä.
Porraskäytävän akustiset ominaisuudet olivat sellaiset, ettei hän voinut tarkalleen määritellä, mistä ääni kuului. Se voi tulla alhaalta tai ylhäältä päin; se voi tunkeutua seinän lävitse, joka erotti hänet viereisestä talosta — Malpasin talosta!
Hän kuunteli tarkkaavasti. Nyyhkytys vaimeni matalaksi valitukseksi, ja sitten oli kaikki hiljaista. Vain hetkeksi oli hänen huomionsa kääntynyt pois häntä itseään uhkaavasta vaarasta. Lacy Marshaltista ei kuulunut ääntäkään eikä näkynyt merkkiäkään, ja Audrey laskeutui seuraavan porrasjakson tuijottaen hermostuneesti pimeyteen, johon hänen silmänsä olivat nyt niin tottuneet, että hän kykeni näkemään selvästi. Hän tuli siihen kerrokseen, jossa pieni ruokasali sijaitsi, ja kapeaan halliin, jonka oven takana oli vapaus. Lacysta ei vieläkään näkynyt merkkiäkään.
Ja sitten, kun hän astui varovaisesti käytävään, kietoutui käsi hänen vyötäistensä ympäri, toinen peitti hänen suunsa; hänet kannettiin takaisin ruokasaliin, ja ovi napsahti lukkoon hänen perästään.
"Kas niin, pikku vankiseni!" Lacy Marshaltin ääni värisi voitonriemusta. "Nyt me keskustelemme järkevästi!"
Hän laski Audreyn syvään nojatuoliin, ja Audrey istui siinä puku epäjärjestyksessä, hengästyneenä, irroittamatta pelottomia silmiään hetkeksikään Marshaltin kasvoista.
"Jolleivät palvelijani olisi saaneet ankaria määräyksiä pysytellä palvelijain hallissa, olisi alku häväistysjuttuun ollut valmis. Käsitättekö minun näkökantani? Jos olisin tietänyt, millaisen villikissan saisin vieraakseni, olisi minun pitänyt hankkia tänne kaitsija teitä varten", sanoi Marshall leikillisesti.
Hän kaatoi lasillisen viiniä ja ojensi sen Audreylle.
"Juokaa tämä", komensi hän.
Ollen pyörtymäisillään Audrey tunsi voimiensa olevan loppumassa, ja uhmaten kaikkea hän joi ahnaasti viinin.
"Siihen ei ole sekoitettu mitään; teidän ei tarvitse katsoa siihen kahdesti", sanoi Marshalt. "Audrey, olettehan kiltti tyttö? Rakastan teitä. Olette ainoa nainen maailmassa, jota olen koskaan rakastanut, ja se on selvinnyt minulle vasta tänä iltana. Voin antaa teille kaikkea, mitä sydän voi haluta — rahaa enemmän kuin voitte uneksiakaan…"
"Tuhlaatte nyt turhaan aikaanne, mr Marshalt", sanoi Audrey. Viini oli elvyttänyt häntä, antanut hänelle uutta voimaa. "En tahdo sanoa teille, kuinka suuresti olette minua loukannut; sellaiset sanat olisivat teistä tyhjiä ja merkityksettömiä. Menen takaisin hotelliin ja soitan kapteeni Shannonille ja kerron hänelle, mitä täällä on tapahtunut."
Marshalt nauroi.
"Toisin sanoen, aiotte ilmoittaa poliisille! Mutta se on hyvin vanhanaikuinen uhkaus, joka ei peloita minua. Shannon on maailmanmies; hän tietää, etten olisi kutsunut Hollowaysta päässyttä naista päivällisille kanssani, jollei… Niin, käyttäkää järkeänne, lapseni. Ja hän tietää, ettette te olisi ottanut vastaan kutsua, jollette olisi odottanut hakkailua. Teidän mielestänne minä olen raakalainen, mutta luolaihmisen menettelytapa säästää koko joukon aikaa ja joukon järjettömiä valmisteluja. Yleisesti sanoen, naiset pitävät siitä enemmän kuin kaikesta muusta."
"Teikäläiseen lajiin kuuluvat naiset ehkä, mutta minä en ole sitä lajia", sanoi Audrey.
"Kyllä, jumaliste, sitä te juuri olette!" sanoi Marshalt matalalla äänellä. "Te ette ainoastaan ole minun lajiani, vaan te merkitsette minulle yhtä paljon kuin kaikki muut naiset yhteensä — naisellisuuden ydinmehua!"
Hän kumartui ja nosti Audreyn ylös kiertäen vahvat käsivartensa hänen ympärilleen, toinen käsi hänen päänsä takana, ja Audrey tuijotti kauhun lamauttamana hänen mustan sielunsa syvyyksiin. Hetken kuluttua Marshaltin huulet painuivat hänen huuliaan vastaan. Audrey oli avuton; tietoisuus oli poistumaisillaan hänestä; elämä, kaikki, mikä kuului elämään, oli hukkumaisillaan hänen uupuneen sydämensä rummutukseen, kun hän äkkiä kuuli hiljaista rapinaa oven lukossa: joku pisti avainta lukkoon. Marshalt kuuli sen myöskin ja päästäen Audreyn irti niin äkkiä, että tämä putosi polvilleen lattialle, pyörähti ympäri oven hitaasti avautuessa. Oviaukossa seisoi mustapukuinen nainen, jonka silmät siirtyivät miehestä puku epäjärjestyksessä permannolla polvillaan olevaan tyttöön.
Se oli Dora Elton, ja katsoessaan ylös Audrey näki vihan sisarensa silmissä ja tunsi värisevänsä.
XIX.
Joshuan juttu.
"Minä näytän tulleen sopimattomalla hetkellä", sanoi Dora Elton metallinkirkkaalla äänellä.
Hän kohtasi Marshaltin silmistä liekehtivän raivon hievahtamatta.
"Olet koko lailla mieltynyt meidän perheeseemme, Lacy", sanoi hän.
Audrey oli ponnistautunut pystyyn, ja kooten päällysvaatteensa hän epävarmoin askelin kulki sisarensa ohi halliin ja sieltä kylmään, kirkkaaseen yöilmaan.
Sanaakaan ei puhuttu, ennenkuin ulko-oven kumahdus ilmoitti heille, että Audrey oli mennyt.
"En aio pyytää sinulta mitään selitystä, koska kaikki on kohtalaisen selvää", sanoi Dora sitten.
Marshalt kaatoi vapisevin käsin lasiin viiniä ja nielaisi sen, ennenkuin puhui mitään.
"Kutsuin hänet syömään päivällistä, ja hän tuli hiukan hyvälle tuulelle — siinä kaikki. Mitään muuta ei ole tapahtunut", sanoi hän.
Dora hymyili.
"En voi kuvitella arvokasta Audreyta 'hyvällä tuulella', mutta naiset ovat omituisia luontokappaleita sinun magneettisen vaikutuksesi alaisina, Lacy." Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen asiaan: "Bunny tietää, että olin täällä eilisiltana — jolloin minun piti muka olla konsertissa."
"En välitä vähääkään siitä, mitä hän tietää", mutisi mies. "Jos sinusta on niin tärkeätä, mitä Bunny ajattelee ja mitä Bunny tietää, olisi parasta, ettet enää tulisi tänne."
Jälleen Dora hymyili.
"Ja sinä tahtoisit avaimen, tietysti? Bunny löytäisi sen helposti. Se avaa takaportin ja kasvihuoneen oven ja oven, jonka takana tämä pieni rakas sanctum sanctorum on. Bunnylla on melko suuri intohimo pääavaimia kohtaan."
"En tahtoisi sinun ajattelevan, että sinun sisaresi…"
"Hän ei ole minun sisareni, mutta se ei merkitse mitään. Ja mitä siihen tulee, ettei teidän välillänne… Lacy, sinä peto!"
Huvitetun välinpitämättömyyden ilme oli hävinnyt hänestä. Raivo vapisutti häntä päästä jalkoihin saakka ja riisti häneltä puhelahjan joksikin aikaa, minkä jälkeen sanat sitten purkautuivatkin vuolaana ja häijynä virtana.
"Olen uskaltanut kaikkea sinun takiasi. Olen valehdellut ja pettänyt… Oh, sinä halpamainen olento! Olen aina vihannut Audreyta! Jumalani, kuinka vihaan häntä nyt! Ja sinä tahdot hänet minun paikalleni? Ensin tapan sinut! Ammun sinut niinkuin koiran, Lacy…"
"Sinä ammut minut joka päivä", keskeytti Lacy hänet ärtyneesti nauraen. "Joko sinä tai miehesi. Minä olen Eltonien inhimillinen maalitaulu. Ole nyt järkevä, Dora."
Hän tarttui häntä hartioihin ja veti nyyhkyttävän naisen pään rintaansa vastaan.
"Jos luulet, että olen rakastunut siihen karitsaan, niin olet mieletön.
Aion nyt tehdä tunnustuksen, ja sinun on uskottava minua tällä kertaa."
Dora mutisi jotakin, mitä Lacy ei voinut kuulla, vaikka voikin arvata, minkä vuoksi hän hymyili Doran olkapään ylitse.
"No niin, tämä on totuus — kerta kaikkiaan! Maailmassa on yksi mies, jota minä vihaan pahemmin kuin ketään muuta, ja se mies on Audrey Bedfordin isä. Se saa sinut hätkähtämään!"
"Audreyn nimi ei ole Bedford", sanoi Dora nielaisten nyyhkytyksensä.
Hän kuivasi silmiään pienellä nenäliinalla.
"Olet oikeassa. Hänen nimensä on Torrington, vaikka se ei ollut sinun nimesi. Dan Torrington ja minä olemme vanhoja vihamiehiä. Minulla on suuri lasku suoritettavana, ja se ei ole vielä selvitetty."
"Hänen isänsä on rangaistusvanki." Doran äänessä oli yhä nyyhkytystä.
Lacy nyökkäsi.
"Hän on aallonmurtajalla Kapkaupungissa elinkautiseksi tuomittuna", sanoi hän. "Jos minun pyssyni olisi ampunut suoraan, olisi hän nyt kuollut mies. Hänellä oli onnea; satutin häntä sääreen ja tein sen sian rammaksi. Jolleivät salapoliisit olisi saaneet häntä kiinni samalla hetkellä, olisi ehkä minun loppuni ollut seurauksena."
"Sinäkö siis annoit pidättää hänet?" kysyi Dora hämmästyneenä.
Lacy nyökkäsi.
"Niin, minä johdin Streams Diamond Mining Corporationin etsivää osastoa ja sain selville, että Dan Torrington harjoitti laitonta timanttikauppaa. Sain hänet satimeen, ja siinä on melkein koko historia, lukuunottamatta sitä, että hänen rangaistustaan kovennettiin sen johdosta, että hän oli ampunut minua."
Dora irtautui hänestä ja naisellisia vaistojaan seuraten siirtyi uuninreunakkeella olevan peilin ääreen. "Katsohan silmiäni!" sanoi hän säikähtyen. "Voi, kuinka hullu olinkaan, kun tulin tänne! En tiedä, onko minun uskottava sinua vai ei, Lacy. Kuinka sinä voisit kostaa Torringtonille hakkailemalla hänen tytärtään?"
Lacy nauroi.
"No niin, ehkäpä se ei ole yhtä selvää, kuin miltä näyttää", sanoi hän. "Olin joka tapauksessa hullu koettaessani saada hänet jaloiltaan. Minun olisi pitänyt menetellä hitaasti ja vakavasti, ja silloin hän olisi voinut mennä naimisiin kanssani."
"Naimisiin sinun kanssasi?"
Lacy nyökkäsi.
"Sellainen oli suunnitelma."
"Mutta — sinähän sanoit, ettet menisi koskaan naimisiin…"
Lacy viittasi pöydän vieressä olevaan tuoliin, ja Dora istuutui.
"Kerron sinulle kertomuksen, joka on aivan kuin jostakin kirjasta otettu", sanoi Marshalt. "Siihen aikaan kuin Torrington osti timantteja alkuasukkailta, omisti hän Graspan-nimisen farmin. Etelä-Afrikassa on tuhansittain Graspaneja, mutta tämä erikoinen Graspan oli joen varrella, yhden niistä, joiden mukaan nimi Fourteen Streams on syntynyt. Hänet oli tuskin lähetetty kärsimään rangaistustaan, kun farmilta löydettiin iso timanttikerrostuma. Sain asian selville vasta äskettäin, sillä löytöpaikalla ryhdyttiin töihin hänen lakimiestensä Hallamin ja Cooldin nimessä. Sen nimenä onkin nykyisin Hallamin ja Cooldin kaivos. Dan Torrington on miljoonamies; hän on myöskin kuoleva miljoonamies. Koko ajan, kun olen ollut Englannissa, on eräs vanginvartija lähettänyt minulle kuukausittain tietoja Torringtonista, ja viimeksi saamani tiedon mukaan hän oli hitaasti huononemassa."
"Jos sinä siis menet naimisiin Audreyn kanssa…?"
Marshalt nauroi jälleen.
"Aivan niin! Jos minä menen naimisiin Audreyn kanssa, tulee minusta tavattoman rikas mies."
Dora katsoi häntä hämmästyneenä.
"Mutta sinähän olet rikas nytkin!"
Hymy poistui Marshaltin kasvoilta.
"Olen kyllä rikas nytkin", sanoi hän töykeästi, "mutta voisin olla rikkaampikin".
Ovelta kuuluva kolkutus keskeytti hänet.
"Kuka siellä?" kysyi hän terävällä äänellä.
Palvelustytön ääni vastasi:
"Eräs herrasmies tahtoo tavata teitä, herra. Hän sanoo hänellä olevan tärkeätä asiaa."
"En voi ottaa vastaan ketään. Kuka se on?"
"Kapteeni Shannon, herra."
Doran suusta pääsi kauhun huudahdus.
"Hän ei saa nähdä minua! Mihin voin mennä?"
"Kasvihuoneen kautta ja ulos takatietä, samaa tietä kuin tulitkin", sähisi Lacy.
Hän oli tuskin ehtinyt työntää Doran pimeään kirjastoon ja palata huoneeseensa, ennenkuin Dick Shannon astui ovesta sisään. Hän oli iltapuvussa, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jota ei ollut hauska nähdä.
"Tahdon puhua kanssanne, Marshalt."
"Mr Marshalt", murisi toinen.
"Mr tai Marshalt on aivan samantekevä. Te kutsuitte erään neidin syömään kanssanne päivällistä tänä iltana."
"Mutta jospa se neitonen tarjoutui itse syömään päivällistä kanssani", sanoi Marshalt kylmästi.
"Te kutsuitte erään neitosen syömään päivällistä kanssanne tänä iltana ja loukkasitte häntä niin pahoin, kuin naista yleensä voi loukata."
"Hyvä ystävä", sanoi Marshalt sanojaan venytellen, "te olette maailmanmies. Kuvitteletteko sen tytön tulleen tänne ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia?"
Hetkisen Dick Shannon tuijotti häneen, ja sitten hän sivalsi miestä kasvoihin kätensä selkäpuolella, niin että Marshalt horjahti taaksepäin raivosta karjahtaen.
"Se on valhe, jota ei saa toistaa", sanoi Dick Shannon matalalla äänellä.
"Te sanotte itseänne poliisiksi — kuuluuko tämä virkatehtäviinne?" kirkui Lacy.
"Olen aivan hyvin selvillä poliisin tehtävistä", sanoi Dick tuikeasti.
"Ne on kaiverrettu Old Baileyn ulkoseinään. Muistakaa ne, Marshalt!
'Suojelkaa lapsia ja köyhiä ja rangaiskaa pahantekijöitä'."
* * * * *
Dick Shannon tuli ulos Marshaltin talosta hieman kylmäverisempänä kuin sinne mennessään. Katsahtaessaan — melkein koneellisesti — viereisen talon ikkunoihin hän näki eräässä niistä valojuovan, ja vaikka hänen ajatuksiaan hallitsivatkin Audreyn kärsimät vääryydet ja hänen omat murhaavat tunteensa Lacy Marshaltia kohtaan, niin tämä epätavallinen näky hämmästytti häntä siinä määrin, että hän meni kadun toiselle puolelle voidakseen nähdä paremmin. Hän oli ollut parhaillaan tarkastelemassa tätä taloa, kun Audrey tuli ulos ja suorastaan juoksi hänen syliinsä, eikä sieltä silloin ollut näkynyt elon merkkiäkään. Joku tirkisti ikkunaverhojen raosta alas kadulle; hän huomasi epämääräistä liikettä, ja sitten valo sammui.
Kuljettuaan jälleen kadun poikki hän koputti oveen mutta ei saanut mitään vastausta. Odottaessaan, kaikki ajatuksensa yhä vielä keskittyneinä kyynelsilmäiseen Audreyhin, hän luuli kuulleensa heikkoa ääntä hallista. Oliko se salaperäinen mies sittenkin tulemassa alas? Hän astui alas katukäytävälle ja otti taskustaan pienen taskulampun. Mutta jos omituinen mr Malpas oli aikonut tulla näkyviin, niin hän muutti mielensä.
Kymmenisen minuuttia Dick Shannon odotti vielä, ja sitten hän luopui vartioimisestaan. Hän tahtoi tavata Audreyn sinä iltana ja saada häneltä yksityiskohtaisemman kertomuksen kuin se sekava juttu, jonka hän oli kuullut heidän tavatessaan kadulla.
Kulkien aukion Baker Streetin-puolista sivua hän silmäili oikealle ja vasemmalle nähdäkseen jonkin auton. Näkyvissä ei ollut yhtään, ja hän katsoi taakseen samaa tietä, kuin oli tullut. Oliko se vain mielikuvitusta, vai näkikö hän todellakin tumman hahmon sukeltautuvan esiin arvoituksellisesta talosta ja kuljettuaan omituisesti ontuen kadun poikki kiirehtivän kohti aukion kaukaisempaa päätä? Hahmo osoittautui siis todelliseksi ihmiseksi. Kysymys oli ainoastaan siitä, olivatko hänen silmänsä pettäneet hänet hänen uskoessaan sen tulleen mr Malpasin talosta.
Hän lähti kiireesti perästä aiheuttamatta kumipohjaisilla kengillään mitään ääntä. Takaa-ajettava kulki kehää, joka olisi vienyt hänet aukion Oxford Streetin-puoliseen päähän, ja oli saapunut Orcharx Streetin kulmaan, kun Shannon saavutti hänet.
"Suokaa anteeksi."
Ontuva tuntematon käänsi terävät, kapeat kasvot salapoliisiin. Kaksi tutkivaa silmää tarkasteli kultareunaisten silmälasien takaa vastatullutta, ja hänen kätensä oli melkein huomaamatta pujahtanut syvälle päällystakin taskuun.
"Te olette mr Malpasin ystävä, eikö niin?" kysyi Dick. "Näin teidän tulevan hänen talostaan."
"Ei, en tunne mr Malpasia", sanoi tuntematon. "Olen itse asiassa outo
Lontoossa ja olin etsimässä tietä Oxford Circukselle."
"En nähnyt teitä Portman Squarella ennenkuin vasta muutamia minuutteja sitten."
Mies hymyili.
"Luultavasti sen vuoksi, että minä tulin täältä päästä ja huomattuani olevani väärällä tiellä käännyin ympäri. Toimettomalle muukalaiselle tuottaa koko paljon huvia eksyksiin joutuminen suuressa kaupungissa."
Dickin silmät eivät siirtyneet hetkeksikään pois vieraan kasvoista.
"Asutteko kaupungissa?"
"Kyllä — Ritz-Carltonissa. Olen erään eteläafrikkalaisen kaivoksen johtaja. Sivumennen sanoen te ehkä pidätte minua jokseenkin järjettömänä, kun ilmoitan tämän satunnaiselle tuttavalle, mutta te olette salapoliisi — kapteeni Richard Shannon, jollen ole erehtynyt."
Dick oli yllätetty.
"En muista tavanneeni teitä, mr…?" keskeytti hän odottaen.
"Minun nimeni ei voi luullakseni olla teille mielenkiintoinen — passini on Brownin nimelle. Siirtomaaministeriö antaa teille yksityiskohtaisia tietoja. Ei, emme ole tavanneet ennen. Mutta minä satun tuntemaan teidät."
Dickin täytyi nauraa kiukustumisestaan huolimatta.
"Antakaa minun auttaa teitä löytämään Oxford Circus — vuokra-auto on nopein keino sen paikan saavuttamiseksi. Otamme auton yhdessä; minä olen menossa Regent Streetille."
Vanha mies taivutti päätään kohteliaasti, ja samassa tuli näkyviin vapaa auto, joka kutsuttiin paikalle.
"Lontoon ilmeinen hyvinvointi hämmästyttää minua", sanoi mr Brown huoaten. "Kun näen nämä rivit taloja, joista kussakin asuu joku, jonka täytyy nauttia kymmenentuhannen punnan tuloja vuodessa, niin ihmettelen, mistä ne rahat ovat alkujaan tulleet."
"Se ajatus ei ole koskaan johtunut minun mieleeni", sanoi Shannon.
Katulamppujen valossa hän oli saanut hyvän yleissilmäyksen miehestä. Hänessä ei ollut juuri mitään, jota olisi voinut pitää huonona. Hänen tukkansa, joka oli tuuhea, oli valkoinen, hänen hartiansa olivat hieman kumarassa, ja vaikka hänen laihat kätensä olivat kuhmuiset ja rosoiset aivankuin ruumiillisen työn tekijällä, näytti hän kuitenkin herrasmieheltä.
Oxford Circuksen kulmassa auto pysähtyi, ja vanha mies nousi pois vaivalloisesti.
"Pelkään, että olen koko lailla rampa", sanoi hän hyväntuulisesti.
"Kiitän teitä, kapteeni Shannon, avustanne."
Dick Shannon katsoi hänen jälkeensä hänen ontuessaan väkijoukkoon maanalaisen radan sisäänkäytävän kohdalla.
"Tahtoisinpa tietää", sanoi hän ääneensä.
XX.
Sanoma Malpasilta.
Audrey odotti häntä Palace-hotellin keskusteluhuoneessa, ja kaikki jäljet hänen kärsimistään vaikeuksista olivat kadonneet.
"Toivon, etten ole estänyt teitä menemästä vuoteeseen", sanoi Dick anteeksipyytäen.
Tullessaan hän oli koko ajan mitä innokkaimmin toivonut, että asian laita olisi juuri niin.
Audrey ei oikein mielellään tahtonut palata illan epämieluisiin kokemuksiin, mutta Dick oli luja siinä asiassa.
"Ei, en aio aiheuttaa enää enempää selkkausta", vakuutti tämä.
Audrey pani äänettömänä merkille sanan "enempää", mutta ei viisaasti vaatinut häneltä mitään selitystä.
"Marshalt on yksityiselämäänsä nähden hyvin huonossa maineessa, ja jos minä olisin tietänyt, että aikomuksenne oli tavata hänet, olisin estänyt teidät siitä."
"Luulin hänen olevan naimisissa", sanoi Audrey surullisesti, ja Dick pudisti päätään.
"Ei, se on hänen kuuluisa 'turvallisuus ensin keksintönsä’. Se estää hänen naisystäviään kohottamasta toiveitaan liian korkealle. Hän on suoranainen roisto rikkaudestaan huolimatta, ja minä antaisin mitä tahansa saadakseni kohdella häntä samalla tavalla! Audrey, te ette saa enää mennä Portman Squarelle."
"Audrey? Muuten se on minusta samantekevää, vaikka minusta tuntuukin, että minun pitäisi jo olla päässyt lapsen kengistä. Hollowayssa minua sanottiin '83:ksi', tai, jos tahdottiin olla tavallista ystävällisempiä, pelkäksi 'Bedfordiksi' — mutta luulen kuitenkin, että annan mieluummin sellaisten ihmisten sanoa itseäni Audreyksi, joista ei tarvitse pelätä, että he tarttuvat käteeni ja tulevat tunteellisiksi." Dick yritti olla ankarasti loukkaantunut, mutta se ei onnistunut.
"Te olette harvinainen. Tulen sanomaan teitä Audreyksi, ja jos joskus tulen tunteelliseksi, niin sanokaa ainoastaan: 'asiaan', ja minä olen kiltti. Ja te ette mene enää Portman Squarelle."
Audrey katsahti häneen nopeasti.
"Tarkoitatteko mr Malpasia?"
Dick nyökkäsi.
"En tiedä, kuinka monta hänen satasistaan olette käyttänyt…"
"Kuusikymmentä puntaa", sanoi Audrey.
"Annan ne teille, ja te voitte lähettää hänelle takaisin hänen rahansa."
Dick tunsi Audreyn vastustavan hänen ehdotustaan, ennenkuin tämä sanoi mitään.
"En voi tehdä sitä, kapteeni Shannon", sanoi Audrey nopeasti. "Minun täytyy järjestää itse asiani. Kun tapaan hänet lauantaina, pyydän häntä määrittelemään palkan, jonka hän on aikonut maksaa minulle, ja ilmoitan hänelle suoraan, kuinka paljon olen menettänyt ja että tahdon palauttaa liiat rahat hänelle. Kun se keskustelu on suoritettu…"
"Ja parasta olisi, ettei se kestäisi kauan, prinsessa", sanoi Dick synkästi, "sillä muussa tapauksessa minä astun hänen siivottomaan salonkiinsa…"
"Miksi sanotte minua prinsessaksi?" kysyi Audrey rypistäen hiukan otsaansa, ja Dick punastui.
"En tiedä… Tahi, tiedän kyllä! Muutan tapani ja kerron teille totuuden! Minun ajatuksissani te olette — repaleprinsessa. On olemassa eräs vanha saksalainen tarina, tai ehkä se on kiinalainen, prinsessasta, joka oli niin kaunis, että säädettiin laki, jonka mukaan hänen oli pukeuduttava repaleihin, jotteivät kaikki olisi rakastuneet häneen ja siten saattaneet vaaraan kotinsa rauhaa ja onnellisuutta, ja ensikerran kun näin teidät, niin muistin tämän tarinan ja annoin teille sen nimen."
"Ja se päättää teidän haastattelunne", sanoi Audrey vakavasti.
Hän ei ollut ensinkään loukkaantunut, vaikk'ei Dick sitä tietänyt. Päästyään yksikseen huoneeseensa hän nauroi kauan ja lempeästi tarinalle ja sen sisältämälle kohteliaisuudelle.
Hän valmistautui juuri menemään vuoteeseen, kun näki kirjeen, joka oli jätetty hänen toalettipöydälleen. Hän tunsi heti huolimattoman käsialan ja repäisi auki kirjekuoren.
"Onnittelen teitä pakoonpääsynne johdosta (sanottiin siinä). Teidän olisi pitänyt käyttää veistä".
Hän joutui ymmälleen. Kuinka tiesi Malpas, mitä oli tapahtunut Lacyn kaikkein pyhimmän suljettujen ovien takana?
Audrey ei ollut jättänyt Dick Shannonia mihinkään epävarmuuteen todelliseen mielialaansa nähden, ennenkuin tämä jätti jäähyväiset, sillä hän oli huono näyttelijä. Tultuaan kävellen kotiin Dick saapui asuntonsa ovelle hiukan kello yhdentoista jälkeen, jolloin teatterit olivat tyhjenemässä ja kadut täynnä yleisöä kiidättäviä autoja, ja ollessaan juuri menossa sisään hän huomasi, että jalkakäytävän reunalla seisoi mies, jonka oli tavannut aikaisemmin samana iltana. Hän astui takaisin liikkumattoman seisoskelijan luo.
"Oletteko yhä vielä eksyksissä, mr Brown?" kysyi hän hyväntuulisesti.
"En ole", kuului rauhallinen vastaus. "Sen jälkeen kuin olin eronnut teistä, johtui mieleeni, että keskustelisin mielelläni hiukan teidän kanssanne."
Dick arveli hetkisen ja sanoi sitten: "Tulkaa sisään", minkä jälkeen hän opasti vieraansa toimistoonsa. "No, mr Brown?" sanoi hän lykäten esiin tuolin, johon hänen vieraansa istuutui tyytyväisyydestä huokaisten.
"Seisoskeleminen ja käveleminen on minulle hiukan vaivalloista", sanoi hän. "Kiitän teitä, kapteeni Shannon. Mitä tiedätte Malpasista?"
Kysymyksen suorasukaisuus hytkähdytti salapoliisia.
"Luultavasti vähemmän kuin te", sanoi hän viimein.
"Minä en tiedä mitään", kuului taipumaton vastaus, "paitsi että hän on herrasmies, joka pysyttelee hyvin paljon omassa seurassaan, ei sekaannu naapuriensa asioihin eikä pyydä heitä sekaantumaan hänen asioihinsa."
Sisältyikö hänen äänensä sävyyn jonkinlainen haaste? Dick huomasi olevan vaikeata vastata tähän kysymykseen.
"Ainoa asia, jonka tiedämme hänestä, on se, että hänen luonaan käy omituisia vieraita."
"Kenenkäpä luona niitä ei kävisi?" kuului vastaus. "Mutta tiedetäänkö mitään hänen vahingokseen?"
"Ei kerrassaan mitään", sanoi Dick rehellisesti, "paitsi että me luonnostamme epäilemme vanhahkoja henkilöitä, jotka asuvat yksin. On aina olemassa mahdollisuus, että meidän on jonakin päivänä tunkeuduttava sisään ja löydettävä hänen surulliset jäännöksensä. Mistä syystä te luulette, että minä tiedän hänestä yhtään mitään?"
"Sen vuoksi, että te olitte pitämässä silmällä hänen taloaan, ennenkuin se nuori nainen tuli ulos Marshaltin talosta ja veti syrjään teidän huomionne", kuului levollinen vastaus.
Dick katsoi tiukasti häneen.
"Te kerroitte minulle tulleenne juuri aukiolle ja kääntyneenne heti takaisin?" hän sanoi.
"Toisinaan täytyy muunnella kertomustaan", kuului kylmä vastaus.
"Teidänkään toimessanne ei ole mahdollista esiintyä aina vilpittömänä.
Totuus on, että minä olin pitämässä silmällä silmälläpitäjää ja
ihmettelemässä, mitä teillä oli Malpasia vastaan."
"Ette kai ainakaan pitänyt minua silmällä talon sisäpuolelta käsin?" kysyi Dick kuivasti, ja mies nauroi hillitysti.
"Se olisi varmasti ollut paras tarkastuspaikka", vastasi hän vältellen. "Olen ihmetellyt, sivumennen sanoen, mitä sille onnettomalle tytölle tapahtui. Marshaltilla oli kevytmielisen miehen maine menneinä päivinä. On syytä olettaa, ettei hän ole tehnyt täydellistä parannusta. Oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista?"
Hän hyppäsi suoraan asiasta toiseen ja pistäen sormensa liivintaskuunsa otti esiin pienen, ruskean piikiven, johon oli kiinnitetty punainen sinetti. Dick otti sen käteensä ja tarkasteli sitä uteliaasti.
"Mikä se on?" kysyi hän.
"Se on hiomaton timantti, ja punainen sinetti on meidän yhtymämme merkki. Me merkitsemme kaikki kivemme tällä tavalla käyttäen erikoislaatuista sinettilakkaa, jota ei tarvitse kuumentaa."
Dick katsoi timanttia ja antoi sen takaisin.
"Ei, en ole nähnyt mitään sellaista. Minkä vuoksi kysytte sitä?"
"Minä ihmettelin." Vanha mies silmäili häntä tarkasti. "Te olette varma, ettei kukaan ole tuonut teille tällaista kiveä — poliisin haltuun joutuu usein kaikenlaisia harvinaisuuksia."
"Ei, en ole nähnyt yhtään sellaista aikaisemmin. Oletteko kadottanut jonkin kiven?"
Vanha mies kostutti kielellään huuliaan ja nyökkäsi.
"Kyllä, olen kadottanut erään kiven", sanoi hän hajamielisesti. "Oletteko koskaan kuullut eräästä Laker-nimisestä miehestä? Näen, ettette ole. Mielenkiintoinen henkilö. Olisin mielelläni suositellut häntä teille. Pystyvä mies, mutta joi jokseenkin kovasti, mikä merkitsi tietysti, ettei hän ollut ensinkään pätevä. Juomisesta ei ole hyötyä kellekään, paitsi niille, jotka myyvät väkijuomia. Laker oli raittiina nero; juopuneena hän oli kaikkein suurin hullu. Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"
Kysymyksen esittivät paremminkin hänen silmänsä kuin äänensä.
"En, en tunne Lakeria", tunnusti Dick Shannon, "mikä merkitsee sitä, että virallisesti hän on tuntematon".
"Oh!" Vanha mies näytti pettyneeltä ja nousi seisomaan yhtä äkkiä kuin oli istuutunutkin. "Te ehkä alatte ajatella, että minä olen itsekin jonkinlainen arvoitus", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkkaaseen tapaansa: "Tapahtuiko sille nuorelle naiselle jotakin?"
"Ei mitään, paitsi että hän sai kokea hyvin epämieluisia asioita."
Mr Brown näytti hampaansa hymyillen ilottomasti.
"Kuinka voisi joku tavata kunnianarvoisan Lacyn saamatta epämiellyttäviä kokemuksia?" kysyi hän kuivasti.
"Tunnetteko hänet sitten?"
Brown nyökkäsi.
"Oikein hyvin?"
"Kukaan ei tunne ketään oikein hyvin", sanoi toinen. "Hyvää yötä, kapteeni Shannon. Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Teillä on osoitteeni, jos tahdotte tavata minua. Olkaa ystävällinen ja soittakaa kuitenkin ensin, sillä minä vietän huomattavan osan ajastani maaseudulla."
Dick meni ikkunan ääreen ja katseli kadulle, kunnes ontuva mies katosi näkyvistä. Kuka hän oli? Mitä vihaa oli Marshaltin ja hänen välillä? Dick melkein toivoi olevansa sikäli hyvissä väleissä etelä-afrikkalaisen kanssa, että olisi voinut tyydyttää uteliaisuutensa.
XXI.
Martin Elton ennustaa oikeusjuttua.
Lacy Marshalt tuli aamiaiselle mitä synkimmällä tuulella. Dickin antaman iskun jälki näkyi vielä punaisena hänen poskellaan; hänen silmänsä olivat kuopallaan unen puutteesta. Tonger huomasi oireet ja koetti huolellisesti olla vetämättä niskoilleen isäntänsä vihaa. Mutta hänen raivonsa täytyi pakosta purkautua ennemmin tai myöhemmin. Ollen jo kehittynyt ammatissaan jonkunlaiseksi tieteilijäksi kamaripalvelija odotti, kunnes Marshalt oli lopettanut koko lailla tukevan aamiaisensa, ja sanoi sitten:
"Mr Elton kävi täällä tahtoen tavata teitä — sanoin hänelle, ettette ollut ylhäällä. Hän sanoi tulevansa uudelleen."
Marshalt katsoa muljautti häneen.
"Voit sanoa hänelle, etten ole kaupungissa", tokaisi hän.
"Hän sattuu tietämään, että olette kaupungissa. Ei ole minun asiani antaa teille huomautuksia, Marshalt, mutta te olette saanut pahan tavan seisoa ikkunan edessä, ennenkuin olette pukeutunut. Hän näki teidät."
Lacy Marshalt tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan mainittavan Martinin nimeä; mutta jos joitakin ikävyyksiä oli tuleva, niin oli parempi, että ne selvitettiin hänen ollessaan nykyisellä tuulellaan.
"Tuo hänet sisään, kun hän tulee", sanoi hän. "Ja jos hän tekee sinulle joitakin kysymyksiä mrs Eltonista…"
"Olenko minä lapsi?" sanoi toinen ylenkatseellisesti. "Sivumennen sanoen, Elton ei ole sitä lajia. Häntä koulutettiin herrasmieheksi, mutta hän murtui kesken koulunkäyntiä. Sellaiset eivät kysele palvelijoilta."
Jos Elton olisi tullessaan uhkaavalla tuulella, niin hän voisi käsitellä asian loppuun kerta kaikkiaan. Dora alkoi ikävystyttää häntä. Lacyn ihannenainen oli itsetietoinen ja vapaa tunteellisuudesta. Hän oli luullut Doran olevan sitä lajia, mutta tämä oli alkanut nojautua yhä enemmän häneen tuoden hänen harkittavakseen sellaisia kysymyksiä, jotka olisi voinut ratkaista itsekin, ja, mikä oli kaikkein pahinta, osoittaen kyllästyttävää kiintymystä, joka sekä peloitti että kiusasi häntä.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa Doran aviopuolison saapumista. Hän oli ehtinyt puoliväliin "The Timesin" ensimmäistä johtavaa kirjoitusta, kun Tonger tuli sisään ja sanoi hautamaisen kolkolla äänellä:
"Mr Elton, sir."
Hän katsahti ylös koettaen lukea ajatukset hienon nuoren miehen kasvoista, joka astui huoneeseen silinteri toisessa ja ebenholtsipuinen kävelykeppi toisessa kädessä.
"Hyvää huomenta, Elton."
"Hyvää huomenta, Marshalt."
Hän pani pois hattunsa ja veti hitaasti käsineet kädestään.
"Olen pahoillani, että keskeytän aamiaisenne." Bunny veti esiin tuolin pöydän vierestä ja istuutui. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta se ei ollut epätavallista; hänen tummat silmänsä olivat kirkkaat, niinkuin tavallisesti. "Kirjoitin teille kirjeen jokin aika sitten, Dorasta", sanoi hän leikkien haarukalla, joka oli pöydällä. "Olin hieman suorasukainen; toivon, ettette pannut pahaksenne."
"En muista saaneeni teiltä mitään kirjettä, joka olisi loukannut minua,
Elton", sanoi Marshalt hymyillen.
"Luulen tuskin, että olisitte unohtanut juuri tämän epistolan", sanoi Martin. "Se koski Doran pieniä päivälliskutsuja; ja jos muistan oikein, niin pyysin teitä olemaan kutsumatta häntä enää."
"Mutta, rakas ystäväni…", sanoi toinen nuhtelevasta.
"Tiedän näyttäväni typerältä ja tyrannimaiselta ja kaikelta sellaiselta, mutta olen koko lailla heikko Doraan nähden. Ja minä tahdon säästää häneltä ilkeän kokemuksen saada selittää suhteitaan teihin teidän äkillisen kuolemanne syytä tutkittaessa."
Hän kohtasi Lacyn katseen eikä kääntänyt pois silmiään.
"Luonnollisesti", jatkoi hän heikosti hymyillen, "minä en tahtoisi antautua vaaraan joutua syytteeseen teidän surmaamisestanne, jollette te poistuisi sellaisissa olosuhteissa, etten minä joutuisi millään lailla epäillyksi. Minulla on nimittäin vielä niin paljon kunnioitusta sukuani kohtaan, että tahtoisin säästää siltä sen huomion, johon juttu antaisi aihetta sanomalehdissä."
"En ymmärrä teitä. Pelkään, että…", aloitti Lacy.
"Sitä minä en voi uskoa", keskeytti Martin Elton hänet. "Olen pahoillani, että pakotatte minut sanomaan tämän. Dora on käynyt luonanne kaksi kertaa sen jälkeen, kuin saitte varoituksen. Kolmas käynti ei saa tulla kysymykseen."
"Vaimonne tuli eilisiltana luokseni sisarensa kanssa", sanoi kekseliäs
Lacy. "Hän ei ollut täällä minuuttiakaan."
Toisen silmät menivät selälleen.
"Sisarensa kanssa? Tarkoitatteko Audreyta? Oliko hän täällä?"
"Kyllä, hän oli täällä. Eikö Dora kertonut teille?"
Lacy Marshalt päätti röyhkeästi kieltää koko asian. Hänhän voisi soittaa Doralle, kun hänen miehensä oli lähtenyt, ja kehoittaa häntä puhumaan tarvittaessa samalla tavalla.
"Niin, Audrey oli syömässä päivällistä minun kanssani kahdenkesken, ja Dora sai kuulla siitä ja tuli hakemaan hänet pois ajatellen, että minun seurani voisi saastuttaa hänet." Hän hymyili röyhkeästi.
Martin ajatteli pitkän aikaa.
"Se ei kuulu Doran tapaiselta", sanoi hän. "Suoraan sanoen hän sanoi minulle, ettei ollut täällä ensinkään, mutta sellaisen vähäisen hairahduksen voin kyllä käsittää. Te siis tunnette Audreyn."
Afrikkalainen kohautti hartioitaan.
"En voi sanoa tuntevani häntä: olen tavannut hänet", sanoi hän.
"Mutta Audrey ei ollut täällä sinä iltana, jolloin oli konsertti Albert
Hallissa, eikö niin?"
Lacy ei vastannut mitään.
"En luule, että kykenette heti keksimään suojelusenkelin siihen tilaisuuteen. Luulen, että se on kaikki, mitä tahdon sanoa."
Hän astui huoneen poikki sinne, minne oli jättänyt hattunsa ja keppinsä, ja otti ne käteensä.
"Te olette ovela kaveri, Marshalt — ja minä olen varma, ettei minun tarvitse heittäytyä runolliseksi saadakseni teidät vakuutetuksi siitä, kuinka paljon edullisempaa on olla elävä miljoonamies kuin — no niin, jotakin muuta. Valamiehistö ehkä tulee lausumaan osanottonsa teidän sukulaistenne suruun, ja siinä suhteessa te olette minua edullisemmassa asemassa. Mutta aina tuntee paljon suurempaa tyydytystä lukiessaan jonkun toisen kuolemasta kuin ollessaan päätekijänä omassa kuolinilmoituksessaan. Näkemiin, Marshalt."
Hän pysähtyi ovella.
"Teidän ei tarvitse soittaa Doralle — panin kaiken varalta puhelimen epäkuntoon, ennenkuin lähdin kotoa", sanoi hän ja kumarsi vakavasti hyvästiksi.
XXII.
Tarjous.
Oli kirkas talvinen aamu. Taivas oli sininen, ja keltainen auringonpaiste valaisi iloisesti Audreyn huoneen, oli sellainen päivä joka sanoo: "tule ulos", ja houkuttelee työstä laiskuuteen.
Audrey istui työnsä ääressä, joka ei tuntunut hänestä erikoisen miellyttävältä. Pieni pinkka lyijykynällä kirjoitettuja konsepteja oli kirjoitettava puhtaaksi ja palautettava iltaan mennessä. Itse työ ei oikeastaan ollut mitään, mutta tehtävän yksitoikkoisuus, sen silminnähtävä hyödyttömyys vaivasi häntä. Ja hänellä oli epämieluisa tunne, joka hipoi varmuutta, että hänen työnantajansa ainoastaan koetti löytää hänelle pikku tehtäviä saadakseen hänen aikansa kulumaan ja että se oikea palvelus, joka hänellä oli mielessä, paljastuisi paljon vastenmielisemmässä valossa.
Hän avasi ikkunan ja katsoi vilkasliikenteiselle kadulle toivoen näkevänsä siellä jotakin mielenkiintoista, mikä antaisi hänelle aiheen lykätä työnsä hiukan myöhemmäksi. Mutta mitään sellaista ei näkynyt, minkä vuoksi hän huokaisten palasi pöytänsä ääreen, kastoi kynän musteeseen ja ryhtyi työhönsä. Hän sai sen valmiiksi lounasaikaan mennessä, sulki jäljennökset ja konseptit isoon kirjekuoreen ja kirjoitettuaan osoitteeksi "A. Malpas, Esq., 551, Portman Square" pudotti sen hotellin kirjelaatikkoon.
Kuka oli mr Malpas, ja mikä oli hänen ammattinsa, ihmetteli hän. Nuoruus vihaa kaikkea luonnotonta, ja Audrey oli iälleen uskollinen. Hän odotti jonkinlaisella pelolla tulossa olevaa keskustelua, joka voisi aivan hyvin aiheuttaa hänelle erinäisiä vaikeuksia; mutta kaikkien hänen mietteittensä takana pilkisti aina sama epämieluisa ajatus, jonka hän ei olisi tahtonut antaa pukeutua selvään muotoon. Edellisen illan järkytyksistä ei ollut ollut pienin hänen tekemänsä huomio Doran ja Marshaltin välisestä ystävyydestä. Hän oli enemmän kuin järkytetty, hän oli kauhistunut. Hän näki nyt sisarensa uudessa valossa, ja vielä mitä rumimmassa valossa. Oliko se ollut Dora, jonka nyyhkytykset hän oli luullut? Se ei ollut todennäköistä. Audrey oli senjälkeen arvellut, että hänen kuulemansa itkun ääni oli ehkä vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, hänen oman pelkonsa aiheuttamaa. Aina, kun hän antoi ajatustensa pysähtyä Doraan, hän tunsi kuvotusta ja siirtyi nopeasti vähemmän piinallisiin ajatuksiin.
Sitten hänelle kävi selväksi, niinkuin hänelle oli käynyt selväksi vankilassa, että Dora oli melkein vieras hänelle. Hän oli aina pitänyt heidän suhdettaan jonakin peruuttamattomana, joka antoi heille automaattisesti yhteiset edut. He olivat saman ruumiin kaksi kättä. Mutta mikäli Dora oli aina kuulunut muualle, niin ei heidän niin voimakkaasti korostettu vieraantumisensa ollut aiheuttanut niin suurta järkytystä kuin tämä uusi huomio.
Hänen ollessaan menossa ravintolaan antoi eteisvartija hänelle kirjeen, jonka lähetti oli juuri tuonut. Silmäys lyijykynällä kirjoitettuun osoitteeseen ilmoitti hänelle, että se oli Malpasilta. Tämä ei ollut koskaan aikaisemmin lähettänyt kirjettä päivällä, ja Audreyssä heräsi pienoinen pelko, että Malpas tahtoi tavata häntä. Kirje oli lyhyt ja arvoituksellinen.
"Kiellän teitä tapaamasta enää Marshaltia. Se tarjous, jonka hän aikoo tehdä teille tänään, on hylättävä."
Hän tuijotti hämmästyneenä varmoihin riveihin ollen harmistunut sekä sanojen sävyn että niiden kirjoittajan omaksuman määräämisvallan johdosta. Minkä tarjouksen aikoi Marshalt tehdä? Sillä ei ollut kovinkaan suurta merkitystä; ilman tätä määräystäkin hän hylkäisi houkuttelevimmankin tarjouksen, jonka eteläafrikkalaisen kekseliäisyys voisi saada syntymään.
Hän oli saapa tietää tarjouksen luonteen. Hänen päästyään puoliväliin lounasta asiapoika toi toisen kirjeen, ja hän tunsi heti Marshaltin sujuvan käsialan. Marshalt aloitti kirjeensä pyytämällä nöyrästi anteeksi edellisen illan moukkamaisuuttaan. Hän ei tulisi koskaan antamaan anteeksi itselleen (hän sanoi), mutta rukoili, että Audrey olisi armeliaampi. Hän oli tuntenut Audreyn kauemmin, kuin tämä kuvitteli, ja…
"… valitsin kömpelöimmän ja typerimmän keinon tavatakseni teidät. Audrey, minä rakastan teitä, vilpittömästi ja rehellisesti, ja jos suostuisitte tulemaan vaimokseni, niin tekisitte minut onnellisimmaksi mieheksi maailmassa."
Avioliittotarjous! Se oli viimeinen asia, jota Audrey oli odottanut Lacy Marshaltilta, ja hukkaamatta yhtään aikaa hän jättäen lounaansa kesken kirjoitti heti vastauksen.
"Hyvä herra. — Kiitän teitä asiasta, joka oli ilmeisesti tarkoitettu kohteliaisuudeksi. En tunne mitään surua kieltäytyessäni ottamasta huomioon tarjoustanne.
Audrey Bedford."
"Lähettäkää tämä pikalähetin myötä", sanoi hän ja palasi lounaansa ääreen tuntien, että päivä oli siihen saakka käytetty hyvin.
Tarjouksella oli ollut eräs vaikutus. Se oli siirtänyt hänen ajatustensa taustalta esiin asian, jonka hän oli osaksi saanut unohtumaan. Hän sai äkillisen mielijohteen ja toimi sen mukaan.
Hän astui autosta Curzon Streetin varrella olevan pienen talon edustalla, ja tällä kertaa hänen vastaanottonsa oli miellyttävämpi kuin se, jonka hän oli saanut osakseen ensikertaa käydessään. Syy siihen olikin pätevä. Palvelijatar ei tuntenut häntä.
"Mrs Eltonko, miss? Käyn katsomassa, onko hän kotona. Mikä nimi?"
"Sanokaa miss Audrey."
Ilmeisesti palvelijatar ei muistanut nimeäkään, sillä hän ohjasi hänet samaan kylmään huoneeseen, jossa hänet oli otettu vastaan aikaisemminkin.
Audrey odotti, kunnes tyttö oli mennyt yläkerrokseen, ja seurasi häntä.
Hänellä ei ollut mitään harhaluuloja Doran tunteista häntä kohtaan.
"Sanokaa hänelle, etten ole kotona", kuului Doran ääni. "Jollei hän lähde, lähettäkää hakemaan poliisi…"
"En häiritse sinua kauan", sanoi Audrey tullen huoneeseen samalla hetkellä.
Hetkisen Dora seisoi liikkumattomana, silmät säkenöiden. Ponnistaen voimansa hän sai hillityksi itsensä ja lähetti pois palvelijattaren.
"Jokainen sekunti, jonka olet talossani, on sekuntia liian pitkä", sanoi hän lopuksi. "Mitä tahdot?"
Audrey astui hitaasti uunin ääreen asettuen seisomaan selin siihen, kädet selän takana.
"Tietääkö Martin Lacy Marshaltista?" kysyi hän.
Doran silmät kapenivat niin, että niistä näkyivät vain tummat juovat.
"Oho… vai Marshaltista…"
"Tahdon, että jätät hänet, Dora."
"Sinulleko?"
Doran ääni oli käheä; Audrey näki vapisevat huulet ja tunsi oireet. Hän ei seurannut ensimmäistä kertaa myrskyn keräytymistä, joka pian puhkeaisi villiksi raivoksi.
"Ei. Minun mielestäni hän on arvoton. En tunne yhtään miestä, joka olisi minusta vastenmielisempi. Dora, sinä et voi rakastaa häntä."
Ei mitään vastausta, sitten:
"Enkö voi?… Onko siinä kaikki?"
"Ei vielä. En aio saarnata sinulle, Dora, mutta Martin on sinun miehesi — eikö olekin?"
Dora nyökkäsi.
"Kyllä, Martin on mieheni. Onko siinä kaikki?"
Hänen äänessään ilmenevä tuska liikutti Audreytä hetkisen, ja hän astui askelen kohti sisartaan — mutta Dora vetäytyi taaksepäin sellaisin inhon ja vihan ilmein, että Audrey jäi liikkumattomaksi.
"Älä tule lähelleni… Onko siinä kaikki? Tahdot, että luopuisin miehestä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Että luovuttaisin hänet sinulle! Sitäkö varten olet tullut tänne tänään?"
Audrey huokasi.
"Se on hyödytöntä", sanoi hän. "Tahtoisin, että olisit onnellinen,
Dolly…"
"Sano minua Doraksi, sinä käärme! Sinä tyrmäntuttava — sinä…! Oletko lopettanut, oletko? Tulitko tänne minua ajatellen? Minä vihaan sinua! Olen aina vihannut sinua! Äitikin vihasi sinua — hän suorastaan sanoi minulle kerran niin! Luopua Marshaltista! Mitä ajatteletkaan? Menen hänen kanssaan naimisiin, kun olen päässyt vapaaksi — kun aika tulee. Ulos täältä!"
Hän juoksi ovelle ja paiskasi sen auki. Hän oli kalmankalpea, raivo hänen silmissään kyti niinkuin tuli hiilissä.
"Kyllä minä vielä näytän sinulle, Audrey Torrington…"
"Torrington!" huohotti toinen.
Dora osoitti avointa ovea, ja tehden toivottoman eleen Audrey meni siitä ulos. Hän laskeutui alas portaita halliin Doran seuratessa hänen kintereillään mutisten aivan kuin mieletön. Audrey kuuli katkelmia hänen sanoistaan ja vapisi. Naamio oli poistettu — kaikki esteet olivat menneet tuulien mukana.
"Sinä vakoilija, sinä tekopyhä varas! Hän aikoo mennä naimisiin sinun kanssasi, eikö niin? Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!"