Audrey kuuli teräkseltä kalskahtavan äänen ja pyörähti ympäri.
Eteishallin seinällä riippui vanhoja skotlantilaisia aseita.
Teräskilpi, tikari ja kaksi ristissä olevaa keihästä.
"Dora — Jumalan tähden!" Doran kädessä välähti pitkä terästikari. Hän seisoi portaiden juurella kyyristyneenä aivankuin hyppyyn valmis villipeto.
Dora oli mustasukkaisuudesta ja vihasta suunniltaan. Audrey tiesi, että hänen takanaan oli pelästynyt palvelijatar. Hän tarttui läheisen oven kahvaan, mutta ennenkuin hän ehti saada oven auki, oli Dora hänen kimpussaan. Hän iski raivokkaasti, Audrey kumartui vaistomaisesti, ja tikari tunkeutui ovenpieleen. Kiskaistuaan sen irti Dora kohotti sen uudelleen, ja hätääntynyt Audrey liukastui ja kaatui.
"Nyt sinä olet käsissäni!" huusi Dora, ja tikari kohosi jälleen.
Mutta silloin tarttui käsi hänen ranteeseensa, ja käännyttyään ympäri hän näki kaksi huvitetuimpaa silmää, jotka on koskaan nähty epärehellisissä kasvoissa.
"Olen pahoillani, jos keskeytän jonkin elokuvaesityksen, hyvä rouva", sanoi Slick Smith, "mutta teräs käy minun hermoilleni".
XXIII.
Slick vihjailee.
Ovi oli sulkeutunut Audreyn jälkeen, ennenkuin Dora Elton jossakin määrin toipui kiihtymyksestään. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ja hänen päätään huimasi.
Slick Smith pisti kätensä hänen kainaloonsa, saattoi hänet pieneen arkihuoneeseen ja asetti hänet istumaan nojatuoliin, eikä hän tehnyt mitään vastarintaa.
"Tuokaa emännällenne lasi vettä", sanoi hän järkkyneelle sisäkölle.
"Nämä amatöörinäytelmien harjoitukset ovat todella raivoisia."
Dora katsahti ylös ihmetellen.
"Olen ollut järjetön", sanoi hän epävarmasti.
"Kukapa sitä ei olisi ollut?" kysyi myötätuntoinen mr Smith. "Jokainen nainen menettää järkensä jonkun miehen takia. On vain liian ikävää, kun mies ei ole sen arvoinen, rouva, liian ikävää!"
Sisäkkö tuli takaisin tuoden vesilasin, ja Dora joi ahnaasti. Sitten hän laski pois lasin kädestään.
"Syy oli hänessä", sanoi hän läähättäen. "Hän… hän… voi, hän on inhoittava!"
"En tahdo väitellä kanssanne", sanoi mr Smith diplomaattisesti; "se vain tekisi teille pahempaa. Ainakin minusta hän näytti hyvin miellyttävältä tytöltä. Hän meni vankilaan pelastaakseen teidät, eikö niin?"
Dora katsahti jälleen mieheen, ja hänelle alkoi hämärästi selvitä, että tämä oli hänelle tuntematon. Hänen ollessaan kiihdyksissä vieras oli tuntunut hänestä tutulta.
"Kuka te olette?" kysyi hän. "Miehenne tuntee minut. Olen Smith — Slick Smith Bostonista. Shannon luulee minun puhuvan paksuja sanoessani, että olen vaikuttanut Amerikassa, mutta hän on väärässä. Olen Englannissa syntynyt ja Bostonissa kasvanut; hienoin ihmiskunnan tuntema yhdistelmä — hyvä syntyperä ja kulttuuri. Hyvä rouva, hän ei ole sen arvoinen."
Hän vaihtoi puheensa suunnan niin nopeasti, ettei Dora aluksi käsittänyt hänen tarkoitustaan.
"Kuka… kuka ei ole sen arvoinen?"
"Marshalt — hän on mahdollisimman kiero mies; ei kai minun tarvitse sitä teille kertoa? Hän käyttäisi esikoisensa kenkänahaksi, jos tarvitsisi jalkineita. Pidän Martinista — hän on hyvä kaveri. Enkä juuri mielelläni näkisi kenenkään tarvitseva iskeä häntä hänen juuri suunnatessa pyssyään itseään kohden. Sellaista sattuu. Ja ehkä te saisitte mennä oikeuteen, ja hän hymyilisi teille, kun tuomari panisi päähänsä mustan päähineen, ennenkuin hän lähettäisi Eltonin kuolemaantuomittujen koppiin. Ja te istuisitte siellä jähmettyneenä — ajatellen, mikä roisto Marshalt oli ja kuinka te olitte saattanut kaksi miestä hautaan. On vain kolme kirkasta sunnuntaita sen jälkeen, kuin mies on saanut tuomionsa. Kolme sunnuntaita, ja sitten hän sitoo T-merkin poikkipuuhun. Te saisitte käydä katsomassa Martinia edellisenä päivänä, ja hän tekisi kaiken voitavansa rohkaistakseen teitä. Ja sitten te viettäisitte helvetillisen yön… odottaen… Ja kun kello löisi kahdeksan…"
"Jumalan tähden, lakatkaa!" Dora hypähti pystyyn ja painoi molemmat kätensä hänen suutaan vastaan. "Teette minut hulluksi! Martin on lähettänyt teidät…"
"Martin ei ole nähnyt minua tänään eikä puhunut minulle. Te ette tiedä, millainen roisto Marshalt on, Dora. Sanon, ettette tiedä! Hänen sydämessään ei ole jälkeäkään mistään hyvästä."
Dora kohotti kätensä pysähdyttääkseen omituisesti rauhoittavan äänivirran.
"Minä tiedän… Menkää nyt, olkaa hyvä. Tulitteko luokseni tämän takia?
Kuinka kummallista! Kaikki tietävät, että minä pidän hänestä."
Slick sulki hiljaa oven jälkeensä, kulki varpaisillaan halki käytävän ja tuli kadulle hyvissä ajoin nähdäkseen Martinin astuvan ulos autosta. Kun Martin huomasi Slick Smithin, rypisti hän kulmiaan.
"Mitä hittoa te tahdotte?" kysyi hän taisteluhaluisesti.
"Minulla ei ole aikaa kertoa teille — mutta kokonainen omaisuus, komea piano ja käsienhoitokalusto oli joutumaisillaan luettelon yläpäähän. Elton, te hyppäätte liian pian. Te hyppäätte minun kimppuuni sen vuoksi, että käyn kylässä; te käytte tyhjäpäisten nuorten kimppuun sen vuoksi, että he tarvitsevat vaihtelua." Hänen kirkkaat silmänsä tarkkasivat Martinia, ja hän näki nuoren miehen vaihtavan väriä. "Te heittäydytte käsiksi Italiasta helposti saataviin rahoihin, koska se kookas, kankea Stanford kertoi teille, ettei mitään sellaista ole ollut koskaan ennen…"
Martin oli nyt käynyt aivan valkoiseksi ja täysin sanattomaksi.
"Muistakaa, ettette heittäydy pahaan selkkaukseen. Sitä aivan-yhtä-hyvää-kuin-oikeaa rahaa tarjottiin minullekin. Giovanni Strepessi Genuasta tekee sitä, ja sitä on varmasti jo koko joukko kiertämässäkin. Sivuammattina murtovarkaus on vähemmän vaarallista!"
"En ymmärrä, mistä te puhutte", sanoi Martin lopuksi. "Stanford meni
Italiaan ostamaan jalokiviä…"
"Ehkäpä huoneessa oli joku, josta teidän ei tarvinnut tietää mitään, kun hän kertoi teille siitä", sanoi Slick. "Älkää menkö, autonkuljettaja, voitte viedä minut kotiin. Ja, Elton…" Hän alensi ääntään. "Vieläpä vanhan Malpasin veijauskin on parempi kuin Stanfordin uusi keppihevonen."
Slick harkitsi asiaa hetkisen.
"Malpasin? Mitä veijausta hän sitten harjoittaa?"
"En tiedä tarkkaan… mutta älkää koskaan menkö hänen taloonsa yksin", sanoi hän. "Minä näin hänet kerran — mutta hän ei nähnyt minua. Senvuoksi olen vielä elossa, Elton."
XXIV.
Uimari.
Mr Lacy Marshaltilla oli ollut hyvin paljon ajateltavaa viime päivinä, ja terävä Tonger, joka täydelleen tunsi isäntänsä oikut, oli tälläkin kertaa huomannut, millä mielellä hänen herransa oli. Tavallisesti vain hyvin harvat asiat kykenivät huolestuttamaan eteläafrikkalaista miljoonamiestä, ja vaikka hän aivan hyvin tiesikin, ettei Martin Elton epäröisi muuttaa vihaansa teoksi, niin ei tämän esittämä uhkaus kuitenkaan häirinnyt hänen untaan eikä vaivannut häntä hänen valveilla ollessaan.
Hän ei ollut nyt mistään erikoisemmin huolissaan, vaan oli ainoastaan hyvin mietteissään. Tonger yllätti hänet useita kertoja päivässä syviin ajatuksiin vaipuneena. Lauantaiaamuna Tonger toi kimpun kirjeitä Marshaltin lukuhuoneeseen ja pani ne kirjoituspöydälle. Eteläafrikkalainen selaili ne nopeasti läpi ja rypisti otsaansa.
"Ei nytkään mitään ystävältämme Matjesfonteinista", sanoi hän. "En ole kuullut kokonaiseen kuukauteen mitään siitä miehestä. Minkä luulet olevan syynä siihen?"
"Ehkäpä hän on kuollut", sanoi Tonger. "Ihmiset kuolevat, myöskin
Etelä-Afrikassa."
Marshalt puri huultaan.
"Jotakin on ehkä tapahtunut Torringtonille", sanoi hän. "Voi olla, että juuri hän on kuollut."
Tonger hymyili.
"Mitä hittoa sinä naurat?"
"Te olette aina ollut optimisti, Lacy. Juuri se osaltaan tekee teidät viehättäväksi!" Tonger ajatteli hetkisen. "Ehkäpä hän ei sittenkään osaa uida", sanoi hän sitten.
Lacy katsahti häneen terävästi.
"Viittaat jo toista kertaa hänen uimiseensa. Tietysti hän osaa uida. En luule edes hänen ramman jalkansa olevan esteenä. Hän oli hienoimpia uimareita, mitä tiedän. Mitä tarkoitat?"
"Ajattelin vain", sanoi Tonger. Hän oli ihastunut arvoitukseensa ja hyvin haluton paljastamaan sen. "Ylikomissaarin lasten tulisi myöskin osata uida", sanoi hän.
Marshalt käänsi epäluuloiset silmänsä mieheen ja tarkasteli häntä tutkivasti.
"Ja jos he eivät osaa uida", jatkoi Tonger, "ei heitä saisi päästää purjehtimaan aallonmurtajan ympäri, varsinkaan kesällä kaakkoistuulen puhaltaessa — tiedättehän, kuinka vaarallinen se vanha kaakkoistuuli on?"
Lacy pyörähti ympäri tuolissaan ja kääntyi kohti palvelijaansa.
"Olen saanut tästä kylliksi", sanoi hän. "Kerropas nyt minulle, mihin oikein olet pyrkimässä! Ylikomissaarin lapsetko? Tarkoitatko lordi Gilburyn lapsia?"
Tonger nyökkäsi.
"Noin puolitoista vuotta sitten lordi Gilburyn lapset ottivat purjeveneen ja lähtivät Table-lahdelle. Aallonmurtajan lähellä vene kaatui, ja he olisivat hukkuneet, jollei eräs vangeista, jotka olivat työssä laiturilla, olisi nähnyt heitä ja hypättyään veteen uinut paikalle ja pelastanut heitä."
Lacyn suu oli auennut hämmästyksestä.
"Oliko se Torrington?" kysyi hän nopeasti.
"Aavistan asian olleen niin. Mitään nimeä ei mainittu, mutta Kapkaupungin lehdet kertoivat, että vanki, joka pelasti lapset, oli rampa mies, ja lehdissä oli jotakin puhetta anomuksen tekemisestä hänen armahtamisekseen."
Lacy Marshalt alkoi ymmärtää.
"Puolitoista vuotta sitten", sanoi hän hitaasti. "Sinä sika! Et koskaan kertonut minulle."
"Mitä olisin voinut kertoa teille?" kysyi toinen loukkautuneena.
"Mitään nimiä ei mainittu, ja kuinka minä olisin voinut tietää?
Sitäpaitsi olisi vartija antanut teille tiedon asiasta, jos hänet olisi
vapautettu, eikö niin? Mistä te maksatte hänelle?"
Marshalt ei vastannut mitään.
"Jollei", sanoi Tonger miettiväisenä, "jollei…"
"Jollei mitä?"
"Jollei vartijaa ole pantu eläkkeelle, ja hän on asunut
Matjesfonteinissa eikä ole tahtonut menettää säännöllistä tuloerää.
Siinä tapauksessa hän ei olisi tietänyt, mitä oli tapahtunut
aallonmurtajalla, vaan olisi jatkanut tietojen lähettämistä teille."
Marshalt hyppäsi pystyyn ja iski nyrkillään kirjoituspöytään.
"Niin on asia!" sähisi hän hampaittensa välitse. "Torrington on päästetty vapaaksi! Ymmärrän nyt, mitä on tapahtunut — siitä ei ole tahdottu tehdä mitään suurempaa melua, ja luonnollisesti hänen asianajajansa tahtovat pitää hänen vapautumisensa salassa."
Hän käveli huoneessa edestakaisin kädet selän takana. Äkkiä hän pysähtyi asettuen seisomaan kamaripalvelijan eteen.
"Tämä on viimeinen kerta, jolloin teit minulle kepposen, sinä koira!
Sinä tiesit!"
"En tietänyt mitään", sanoi loukkautunut Tonger. "Laskin vain yhteen kaksi kertaa kaksi ja epäilin. Jos hän olisi päässyt vapaaksi, olisi hän tullut tänne, eikö niin? Ette kai luule, että Dan Torrington jättäisi teidät yksin, jos hän olisi vapaudessa?"
Tämä ajatus oli johtunut miljoonamiehenkin mieleen.
"Lisäksi", jatkoi Tonger, "ei ole minun asiani vaivata teitä kaikenlaisilla huhuilla ja hälytysuutisilla, vai mitä? Te olette aina ollut minun hyvä ystäväni, Lacy. Luulen, että tuotan teille toisinaan koko lailla harmia, mutta olen teille velkaa koko joukon. Te seisoitte minun rinnallani elämäni pahimpana aikana, ja minä en ole unohtanut sitä. Puhutte teidän pettämisestänne! Jos tahtoisin pettää teitä, niin on täällä" — hän koputti otsaansa — "varastossa sata ja yksi asiaa, jotka saisivat teidät ummistamaan silmänne. Mutta minä en ole sitä lajia. Minä tunnen teidän hyvät ja huonot puolenne. Ja eikö Torrington tehnyt minulle halpamaisinta temppua, jonka kukaan mies voi tehdä? Eikö hän aikonut karata pois pikku Elsieni kanssa juuri samana päivänä, jolloin saitte hänet pinteeseen? En ole unohtanut. Katsokaa tätä."
Hän pisti laihan kätensä povitaskuunsa ja otti esiin kuluneen lompakon. Siitä hän otti kirjeen, jota oli käsitelty niin usein, että se oli melkein menossa palasiksi.
"Neljän vuoden aikana olen lukenut tämän kirjeen aina, kun Torrington on muistunut mieleeni. Se on ensimmäinen, jonka Elsie lähetti minulle Lontoosta. Kuunnelkaa:
"'Rakas isä! Toivon sinun uskovan, että olen täysin onnellinen. Tiedän, että Torrington on vangittu, ja olen monessa suhteessa iloinen, että noudatin hänen ohjeitaan ja tulin tänne ennen häntä. Isä kulta, tahdotko antaa minulle anteeksi ja uskoa minua, että olen onnellinen? Olen löytänyt täältä uusia ystäviä, ja niillä rahoilla, jotka Torrington antoi minulle, olen voinut perustaa pienen liikkeen, joka menestyy hyvin. Jonakin päivänä, kun tämä kaikki on jäänyt onnettomaksi muistoksi, tulen takaisin sinun luoksesi, ja me unohdamme kaiken, mikä on mennyttä'."
Hän taittoi kirjeen jälleen laskoksiin, pani sen huolellisesti takaisin lompakkoon ja pisti lompakon taskuunsa.
"Ei, minulla ei ole mitään syytä rakastaa Torringtonia", sanoi hän vakavasti, "vaan kyllin aihetta toivoen saada tehdä hänelle pahan palveluksen".
Marshalt tuijotti lattiaan.
"Viha on pelkoa", sanoi hän hitaasti. "Sinä pelkäät häntä myöskin."
Tonger naurahti.
"Ei, en vihaa häntä enkä pelkää häntä. Ehkäpä se oli parhaaksi. Pikku tyttöni menestyy hyvin Amerikassa, hänellä on oma muotikauppa, ja hän tarjoutuu lähettämään minulle rahaa, jos tarvitsen sitä."
Lacy astui hitaasti takaisin kirjoituspöytänsä luo ja istuutui, kädet housuntaskussa ja synkät silmät yhä tuijottaen tyhjyyteen.
"Mrs Elton sanoi nähneensä ontuvan miehen…", aloitti hän.
"Mrs Elton on sellainen", keskeytti toinen. "Sellaiset hermostuneet naiset näkevät aina mitä tahansa. Lacy, luuletteko, että minun tulisi vihata Torringtonia? Luuletteko, että minun tulisi olla niin suunniltani häneen nähden, että tahtoisin tappaa hänet? Te olette suurempi mies kuin minä ja katsotte asioita erilaisesta näkökulmasta. Jos teillä olisi tytär, jota joku mies olisi hakkaillut ja saanut hänet karkaamaan kanssaan, niin tahtoisitteko tappaa tämän miehen?"
"En tiedä", sanoi toinen ärtyisästi. "Tyttäresi näyttää suoriutuneen hyvin omasta puolestaan."
"Mutta olisi voinut käydä toisinkin. Hän olisi voinut joutua elämään täydellistä helvettiä — entä sitten? Muuten", jatkoi hän hymyillen omituiseen tapaansa, "hän olisi voinut olla kokonaan karkaamattakin! Mitä nyt?"
Hän kääntyi, kun Lacy hyppäsi pystyyn ja tuijotti huoneen seinään.
Vaimennetusti mutta selvästi kuului kolme hidasta koputusta.
"Se on se vanha piru viereisessä talossa", sanoi Tonger.
Mutta silloin sai hänen isäntänsä päästämä tukahtunut huudahdus hänet kääntämään päänsä. Lacy Marshaltin kasvot olivat kalmankalpeat. Hänen avonaisesta suustaan tuli omituisia ääniä, jotka olivat tuskin inhimillisiä. Mutta hänen silmiensä ilme suorastaan jähmetytti Tongerin paikalleen, sillä niissä näkyi sanoin kuvaamaton kauhu.
XXV.
Käynti Pariisissa.
"Mitä — mitä se on?" änkytti Lacy kädet vavisten ja kasvot tuhkanharmaina.
Tonger tuijotti pöllömäisesti seinään, aivankuin olisi odottanut paksun muurauksen aukenevan ja paljastavan koputtajan.
"En tiedä — joku koputtaa. Olen kuullut sitä ennenkin, muutamia päiviä sitten."
Ääni oli nyt lakannut kuulumasta, mutta Lacy seisoi yhä paikalleen naulattuna, kuunnellen pää eteenpäin taivutettuna.
"Oletko kuullut sitä aikaisemminkin?… Jonkun koputtavan?"
"Kerran tai kahdesti", sanoi Tonger. "Kuulin sitä äskettäin eräänä iltana. Mitä luulette sen vanhan miehen tekevän — ripustavan ehkä tauluja seinälle?"
Lacy kostutti huuliaan ja näytti leveitä hartioitaan pudistaen vapautuvan siitä kauhusta, jonka ääni oli aiheuttanut. Hän palasi hitaasti kirjoituspöytänsä luo.
"Saat mennä", sanoi hän lyhyesti.
Tonger oli jo ovella, kun Lacy kohotti kätensä ja pysähdytti hänet.
"Tarvitsen sinua tänään iltapäivällä, menemään eräälle asialleni", sanoi hän, "Pariisiin".
"Pariisiin?" Tonger kohotti kulmakarvojaan. "Mitä hyötyä on minun lähettämisestäni Pariisiin? En puhu ranskaa ja vihaan merta. Ettekö voi lähettää jotakuta toista? Lähettäkää kaupunginlähetti; ne ottavat suorittaakseen sellaisia tehtäviä."
"Tarvitsen jonkun, johon voin luottaa", keskeytti hänen isäntänsä. "Soitan Croydonin lentokentälle ja tilaan lentokoneen valmiiksi sinua varten. Ehdit takaisin ennen iltaa."
Tonger seisoi hieroen leukaansa epäröiden. Pyyntö vaivasi häntä ilmeisesti, sillä hänen äänensä sävy oli muuttunut.
"Lentokoneet eivät ole erikoisalaani, vaikka olen valmis kokeilemaan kaikkea kerran. Mihin aikaan minun on oltava takaisin — jos koskaan pääsen takaisin?"
"Lähdet täältä kello kaksitoista; olet Pariisissa kello kaksi, jätät perille kirjeen ja olet paluumatkalla kello kolme. Siten tulet takaisin Lontooseen kello viiden vaiheilla."
Tonger oli yhä vielä epävarma. Astuen ikkunan ääreen hän tarkasteli pilviä hieman pelokkaasti.
"Ei ole erikoisen sopiva päivä lentokoneella matkustamiseen, vai mitä, Lacy?" murisi hän. "Taivas on pilvessä ja tuulee koko lailla… Olkoon menneeksi, minä menen. Onko teillä kirje jo valmiina?"
"Se on kirjoitettu tunnin kuluessa", sanoi toinen.
Kun Tonger oli mennyt, astui hän ovelle ja lukitsi sen, palasi pöytänsä ääreen, tarttui puhelimeen ja järjesti matkan Pariisiin. Kun se oli järjestetty, pyysi hän yhdistämään toiseen numeroon.
"Onko Stormerin salapoliisitoimistossa?… Tahtoisin heti puhutella mr
Willittiä. Täällä on mr Lacy Marshalt. Onko hän toimistossa?…"
Ilmeisesti mr Willitt oli saapuvilla, sillä nyt hänen äänensä tervehti miljoonamiestä.
"Tulkaa heti minun luokseni", sanoi Marshalt ja asetettuaan kuulotorven paikalleen ryhtyi kirjoittamaan.
Nyt oli tullut hänelle ratkaiseva aika, niinkuin hän hyvin tiesi. Hänen ulottuvillaan oli mies, jolle hän oli tehnyt veristä vääryyttä, mies, joka ei vitkastelisi toimiessaan, taitava ja säälimätön mies, joka odotti sopivaa hetkeä. Vaisto sanoi Lacy Marshaltille, että se hetki oli aivan lähellä.
Hän lopetti kirjeensä, kirjoitti osoitteen kuoreen ja sulki sen hyvin huolellisesti. Sitten hän kiersi oven lukon auki juuri hyvissä ajoin, sillä Tonger tuli opastaen sisään yksityisetsivän, joka oli aikaisemminkin suorittanut Lacyn antamia tehtäviä.
"En ole aikaisemmin vaivautunut kysymään, mutta luultavasti olette tämän toimiston johtaja?"
Willitt pudisti päätään.
"Käytännössä", vastasi hän. "Mr Stormer viettää suurimman osan aikaansa New Yorkin toimistossa. Amerikassa meillä on paljon huomattavampi asema. Stormerin toimisto suorittaa hallituksen antamia tutkimuksia ja suojelee julkisia henkilöitä. Täällä…"
"Kysymys on tehtävästä, jonka aion antaa teille", sanoi Lacy töykeästi.
"Oletteko koskaan kuullut Malpasista?"
"Siitäkö vanhasta miehestä, joka asuu viereisessä talossa? Kyllä, olen kuullut hänestä. Olimme saaneet tehtäväksemme ottaa selville, kuka hän oikeastaan on — asiakkaamme tahtoivat saada valokuvan hänestä."
"Ketä he olivat?" kysyi Lacy nopeasti.
Mr Willitt hymyili.
"Pelkään, etten voi sanoa sitä teille", sanoi hän. "Ammattimme vaatimuksiin kuuluu pitää omana tietonamme asiakkaittemme salaisuudet."
Lacy otti välttämättömän setelikäärönsä taskustaan, irroitti siitä kaksi seteliä ja asetettuaan ne pöydälle sysäsi ne pöydän yli salapoliisin puolelle, joka hymyili kömpelösti ottaessaan ne.
"No niin, luultavasti ei ole mitään syytä, miksi meidän pitäisi tehdä sellainen salaisuus tästä asiasta. Tehtävän antaja oli muuan mies, nimeltä Laker, joka katosi jokin aika sitten."
"Laker? En tunne sitä nimeä. Kykenittekö saamaan selvän siitä vanhasta miehestä?" Willitt pudisti päätään. "Emme, sir, hän on suljetumpi kuin osteri."
Lacy ajatteli pitkän aikaa, ennenkuin puhui jälleen.
"Tarvitsen miehiä, jotka vuorotellen pitävät silmällä Malpasia. Hänen taloaan on pidettävä silmällä edestä ja takaa sekä päivällä että yöllä; ja kolmannen miehen on oltava minun taloni katolla."
"Se merkitsee kuutta miestä kaikkiaan", sanoi Willitt tehden merkinnän muistikirjaansa. "Ja mitä tahdotte meidän tekevän?"
"Teidän on seurattava häntä, saatava selville, kuka hän on, ja ilmoitettava se minulle. Jos mahdollista, saatava hänestä valokuva."
Willit merkitsi muistiin Marshaltin toivomukset.
"Se tulee käymään paljon helpommin yhteistyössä teidän kanssanne", sanoi hän. "Se tehtävä, joka meillä oli aikaisemmin, ei ollut kyllin suuri, jotta siihen olisi voitu panna niin monta miestä. Itse asiassa sitä suorittamassa oli ainoastaan yksi etsivä. Milloin aloitamme?"
"Nyt heti", sanoi Lacy painokkaasti. "Järjestän niin, että mies, jonka asetatte katolle, pääsee sisään — palvelijani Tonger pitää huolen hänen mukavuudestaan."
Pariisista tuleva puhelinkeskustelu pani kiirehtimään salapoliisin poislähettämistä, ja kymmenen minuutin ajan Lacy Marshalt antoi ohjeita sujuvalla ranskankielellä.
XXVI.
Nainen puistossa.
Oli aikoja, jolloin Audrey erinäisellä katuvaisella kaiholla muisteli kanalapäiviään ja synnillistä mrs Graffittia. Kananpoikien kasvatus veti häntä tällöin jälleen puoleensa; sillä vaikka kanat antoivatkin vain hyvin niukan toimeentulon, niin niiden oikut olivat joka tapauksessa miellyttävämpiä kuin sen vastenmielisen vanhan miehen, joka eli ja vaikutti Portman Squaren n:on 551 huonossa ilmapiirissä.
Hän ei ollut nähnyt Dick Shannonia kahteen päivään ja oli aivan syyttä suutuksissaan häneen, vaikka Dick oli antanut hänelle puhelinnumeronsa ja, niinkuin hän aivan hyvin tiesi, tulisi heti, jos hän vain soittaisi. Kerran tai kahdesti hän oli tarttunut puhelimeen, epäröinyt kuulotorvi kädessään ja pannut sen jälleen paikalleen.
Yhdessä asiassa hän oli päässyt päätökseen. Hänen toisen käyntinsä mr Malpasin luona oli määrä tapahtua tänään, ja hän tulisi tekemään lopun heidän tuttavuudestaan. Malpasin kirjeenvaihto oli saapunut säännöllisesti joka aamu; kirjoitettu puhtaaksi ja palautettu hänelle — olipa Audrey itsekin vienyt kirjeen takaisin Portman Squarelle toivoen tapaavansa Malpasin ennen sovittua aikaa; mutta vaikka hän oli koputtanut, ei ollut tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän oli työntänyt kirjeen ahtaasta kirjeluukusta sisään ja kuullut sen putoavan teräksiseen kirjelaatikkoon.
Samana iltapäivänä, jolloin Tonger teki vastahakoisen matkansa Pariisiin, Audrey lähti mielikävelylleen. Green Park muistutti kylmänä tammikuun iltapäivänä jonkinlaista erämaata. Lammikot olivat jäässä, lukuunottamatta nurkkauksia, joissa puistonhoitajat olivat särkeneet jään pienillä saarilla asuvia siivekkäitä luontokappaleita silmälläpitäen. Puiden oksat olivat paljaat, ja ainoastaan laakeripuiden ja rautatammien himmeä vihreys oli enää jäljellä.
Hän käveli reippaasti kioskin ohi seuraten järveä kiertävää polkua ja tuli lopuksi veden yli vievälle jalkasillalle. Puhalsi kylmä pohjoistuuli; pilvet kiitivät sinisellä taivaalla; lumisade oli tulossa: hän tunsi sen selittämättömän tuoksun.
Hän oli jo puolivälissä siltaa, kun kiivas tuulenpuuska pakotti hänet pysähtymään, minkä vuoksi hän tuli siihen tulokseen, ettei päivä ollut sopiva kävelyharjoituksiin, ja työnnettyään alas hameensa helmat, jotka tuuli oli nostanut ylös, ja pitäen toisella kädellä kiinni hatustaan hän kääntyi ympäri ja käveli takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Häntä vastaan oli tulemassa mies, tanakkatekoinen kuljeksija, joka pyöritteli kävelykeppiään ja jonka sikarin tuoksu saavutti hänet jo kauan ennen sitä, kun he tulivat toistensa kohdalle ja sivuuttivat toisensa. Kävelykepin tavallista laajempi heilahdus melkein sattui Audreyhin, ja kepin omistaja pyörähti säikähtyneenä ympäri, niin että sikari melkein putosi hänen hampaistaan.
"Olen pahoillani, neiti", sanoi hän.
Audrey hymyili ja jatkoi kiireesti käyntiään lausuttuaan jonkin jokapäiväisen, asiaan sopivan sanan. Ja sitten hän näki eräällä puiston penkeistä, jotka ovat asetetut aina jonkin matkan päähän toisistaan järvelle päin käännettyinä, istumassa naisen, jonka asento pisti silmiin jo näinkin pitkän välimatkan päästä. Hän makasi penkin selkänojan varassa kasvot käännettyinä kohti taivasta ja kädet levällään pitäen kiinni penkistä. Jotakin pelon tapaista tuntui Audreyn sydämessä. Asento oli niin epäluonnollinen, että hän hidastutti kulkuaan peläten mennä ohitse, ja silloin keppiä heiluttava kulkija tavoitti hänet. Myöskin hän oli nähnyt.
"Se on omituista", sanoi hän, ja Audrey oli iloinen hänen seurastaan.
"Mikähän tuota naista vaivaa?"
"Ihmettelin juuri sitä samaa", sanoi Audrey.
Mies kiiruhti askeliaan, ja Audrey seurasi hänen kintereillään jostakin syystä peläten jäädä yksin.
Penkillä oleva nainen oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä; hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, kasvot ja kädet kylmästä siniset. Hänen vieressään oli pieni hopeapullo, joka oli ilman tulppaa, niin että penkkiä pitkin valui kaatuneesta pullosta vuotanut ohut nestejuova. Audrey katsoi naiseen ja vavahti.
Näissä kauhistuttavissa kasvoissa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän vaivasi päätään muistaakseen. Hän oli nähnyt hänet jossakin — ehkä vain vilahdukselta väkirikkaalla kadulla? Ei, jotakin tutumpaa se oli.
Tanakka mies oli heittänyt pois sikarinsa ja työnsi varovaisesti kätensä naisen pään alle.
"Luulen, että teidän on parasta mennä etsimään poliisia", sanoi hän hiljaa, mutta samassa tulikin näkyviin tarkastuskierrolla oleva poliisikonstaapeli.
"Onko hän sairas?" kysyi hän kumartuen katsomaan.
"Hyvin sairas, luulen minä", sanoi mies rauhallisesti. "Miss Bedford, luulen, että teidän on parasta mennä."
Audrey hätkähti kuullessaan vieraan lausuvan hänen nimensä ja katseli tätä tarkemmin. Hän ei voinut muistaa nähneensä miestä koskaan aikaisemmin, mutta tämän silmät, jotka katsahtivat tarkoituksellisesti pitkin polkua, olivat kaunopuheiset; hän tahtoi Audreyn lähtevän.
"Tapaatte toisen konstaapelin passipaikallaan Horse Guards Paradea vastapäätä, miss", sanoi poliisi. "Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä tulemaan tänne avukseni ja soittamaan sairasvaunuja."
Ollen iloinen päästessään pois paikalta Audrey kiiruhti tiehensä, ennenkuin poliisikonstaapeli huomasi unohtaneensa eräät tärkeät ohjeet.
"Unohdin kysyä hänen nimeään. Tehän tunnette hänet, eikö niin? Miss…?"
"Kyllä, hän on miss Bradfield. Tunnen hänet ulkonäöltä: työskentelimme ennen samassa toimistossa", sanoi Slick Smith joustavasti.
Hän otti pienen hopeapullon, sulki tulpan huolellisesti ja antoi sen poliisikonstaapelille.
"Tämä on ehkä vielä tarpeen", sanoi hän ja lisäsi sitten varoittaen: "En antaisi kenenkään ottaa siitä pienintäkään kulausta, jollei minulla olisi mitään kaunaa asianomaista kohtaan."
"Miksi?" kysyi poliisi säikähtyneenä. "Luuletteko sen olevan myrkkyä?"
Smith ei vastannut.
"Voitteko huomata mitään hajua?" Hän haisteli ilmaa naisen huulten lähellä. "Aivankuin mantelin…"
Poliisikonstaapeli rypisti otsaansa ja kysyi sitten:
"Luuletteko, että hän on kuollut?"
"Niin kuollut kuin kukaan voi koskaan olla", sanoi Smith levollisesti.
"Itsemurhako?" kysyi konstaapeli.
"En tiedä. Teidän olisi parasta ottaa muistiin minun nimeni — Richard
James Smith, poliisin tuntema Slick Smithinä. Minut tunnetaan Scotland
Yardissa. Olen luetteloissa."
Univormussa oleva mies tarkasteli häntä epäluuloisena.
"Mitä te olette tekemässä täällä?" kysyi hän. Hän oli vetelähkö mies, ja hänen kysymyksensä olivat koneellisia.
"Auttamassa teitä", sanoi Smith lyhyesti.
Toinen poliisikonstaapeli saapui, ja pian senjälkeen sairasvaunujen kellon kiivas kalkatus kokosi paikalle uteliaan väkijoukon. Mukana saapunut lääkäri teki lyhyen tarkastuksen.
"Niin, hän on kuollut. Myrkkyä — sinihappoa tai syankaliumia."
Hän oli nuori mies, juuri valmistunut lääkäriksi ja siis itsetietoinen, mutta hänen tässä tekemänsä määritelmä osoittautui oikeaksi myöhemmin tapahtuneessa tutkimuksessa.
Dick Shannon sai kuulla uutisen sattumalta, ja paitsi Slick Smithin nimen aiheuttamaa mielenkiintoa hän ei nähnyt tapauksessa mitään, joka olisi vaatinut hänen henkilökohtaista sekaantumistaan siihen, kunnes se virkailija, joka oli saanut asian hoidettavakseen, tuli tekemään tiedusteluja Slick Smithistä.
"Tunnen hänet kyllä; hän on amerikkalainen veijari. Meillä ei ole mitään häntä vastaan täällä, eikä hänellä ole mitään mainetta Englannissa. Kuka se nainen oli?"
"Tuntematon, mikäli voimme saada selville."
"Eikö hänen vaatteissaan tai käsilaukussaan ole mitään, mistä hänet voitaisiin tuntea?"
"Ei mitään. Se näyttää itsemurhalta. Tämä on jo toinen tapaus Green
Parkissa joulun jälkeen."
Sinä iltana Audrey päivällistä syödessään ja silmäillessään iltalehteä näki kolmen rivin uutisen.
"Tuntemattoman naisen ruumis löydettiin Green Parkista tänään iltapäivällä. Vainajan uskotaan tehneen itsemurhan nauttimalla myrkkyä."
Hän oli kuollut. Kuinka kauheata! Sen oli täytynyt tapahtua hyvin nopeasti, sillä nainen ei ollut ollut siinä, kun hän oli kulkenut ohi pitkin käytävää minuuttia tai paria aikaisemmin. Kuka hän oli? Audrey oli varma siitä, että oli nähnyt hänet jossakin…
Ja sitten hän säpsähtäen muisti. Se oli sama nainen, jonka hän oli nähnyt viikko sitten, se juopunut raivotar, joka oli takonut Lacy Marshaltin ovea!
Hän jätti päivällisensä kesken ja meni puhelimeen. Tässä oli ainakin aihe puhutella Dick Shannonia. Dickin äänessä ilmenevä mielihyvä hänen vastatessaan Audreylle antoi tälle, jostakin syystä, lämpöisen onnellisuudentunteen.
"Missä olette ollut? Olen odottanut teidän soittavan minulle… Onko jokin hullusti?"
Viimeiset sanat sanottiin huolestuneemmalla sävyllä.
"Ei mitään. Näin lehdestä tänä iltana, että eräs nainen oli löydetty kuolleena puistosta. Näin hänet, kapteeni Shannon — tarkoitan, että olin siellä, kun hänet löydettiin, ja luulen tuntevani hänet."
Syntyi jonkin aikaa kestävä hiljaisuus.
"Tulen sinne nyt", sanoi Dick vihdoin.
Hän oli Audreyn luona muutaman minuutin kuluttua, ja Audrey kertoi hänelle, mitä oli nähnyt.
"Niin, tiedän; että Slick Smith oli siellä. Raportissa sanottiin, että eräs miss Bradfield oli saapuvilla: se olitte te, niinkö? Mutta sanotteko tunteneenne hänet?"
Audrey nyökkäsi.
"Muistatteko minun kertoneen teille naisesta, joka koputti mr
Marshaltin ovea?"
"Siitäkö kiusantekijästä?" vihelsi Dick. "Malpasin palkkaamasta?"
"Mutta kuinka…?"
"Malpas en koettanut palkata ihmisiä tekemään kiusaa Marshaltille, jostakin salaperäisestä syystä, jota en voi käsittää. Olen valmis uskomaan, että se onneton olento oli yksi niistä. Tein tiedusteluja hänestä ollessani Portman Squarella eräänä päivänä. Kaikesta päättäen Tonger heitti hänet ulos, ja senjälkeen hänestä ei ole kuultu mitään."
Hän katsoi tyttöä ajattelevaisena.
"En tarvitse teitä tässä jutussa", sanoi hän, "todistajana enkä missään muussakaan ominaisuudessa. Teidän on parasta pysyä tuntemattomana todistajana, kunnes tutkimus on ohi. Smith tulee antamaan kaikki tiedot, jotka tarvitsemme — käyn Tongerin luona tänä iltana. Sivumennen", sanoi hän äkkiä, "milloin menette käymään vanhan pomonne luona?"
Audrey oli juuri sanomaisillaan, että hän parhaillaan aikoi mennä ylös huoneeseensa pukeutuakseen tätä vierailua varten.
"Huomenna", sanoi hän sensijaan.
Dick katsoi häneen terävästi.
"Ette puhu totta, neiti hyvä", sanoi hän. "Aiotte mennä tänä iltana."
Audrey nauroi.
"Niinpä kylläkin", tunnusti hän. "Minä vain ajattelin, että te panisitte siellä toimeen metelin."
"Minä tulen todellakin panemaan toimeen metelin. Mihin aikaan menette sinne?"
"Kello kahdeksan."
Dick katsoi kelloaan.
"Tapan kaksi kärpästä yhdellä iskulla", sanoi hän. "Menen nyt Marshaltin taloon ja tulen teitä vastaan Portman Squaren pohjoissivulle kolmea minuuttia vailla kahdeksan."
"Oikeastaan ei ole mitään syytä, miksi teidän pitäisi, kapteeni
Shannon…", aloitti Audrey, mutta Dick keskeytti hänet.
"Minun mielestäni on olemassa hyvä syy", sanoi hän; "ja se, mitä minä ajattelen, tapahtuu — ainoastaan tänä iltana."
Audrey epäröi.
"Lupaatteko minulle, ettette mene talon luo, ennenkuin olette tavannut minut?" kysyi Dick itsepäisenä.
Audrey oli aikonut tehdä niin, mutta Dickin vakavuus teki vaikutuksensa.
"Minä lupaan", sanoi Audrey tuntien koko suurta huojennusta tietäessään, että Dick tulisi olemaan hänen lähettyvillään tulossa olevan vierailun aikana.
XXVII.
Petos.
Martin Elton katsahti ylös sanomalehdestä, jota oli lukemassa, ja hänen vakavat silmänsä sattuivat jo kahdennenkymmenennen kerran hänen vaimoonsa, joka oli vetänyt matalan tuolin tulisijan eteen ja istui, kyynärpäillään polviin nojaten, kasvot käsien varassa, tuijottaen synkästi tuleen. Tällä kertaa Dora kääntyi hätkähtäen ja kohtasi miehensä tutkivan katseen.
"Luulin sinun aikoneen mennä ulos", sanoi Dora.
"Niin aionkin."
Martin taittoi lehden laskoksiinsa ja laski sen pois kädestään. Uuninreunakkeella olevan kellon osoittimet näyttivät sen olevan kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän.
"Mikä sinua vaivaa, Dora? Et syönyt mitään päivällispöydässä."
"En voi oikein hyvin", sanoi Dora olkapäitään kohauttaen ja ryhtyen jatkamaan takkavalkean tarkastelua. "Mihin aikaan tulet takaisin?"
"En tiedä — luultavasti keskiyöllä."
"Menetkö tapaamaan Stanfordia?"
"Olen tavannut Stanfordin jo kerran tänään enkä tahdo tavata häntä enää."
Syntyi pitkä hiljaisuus.
"Toiko hän tänne rahaa?" kysyi Dora kääntämättä päätään.
"Ei", sanoi Martin Elton.
Dora tunsi hänet liian hyvin tullakseen vakuutetuksi.
"Hän toi jotakin käsilaukussa. Oliko siinä sitä rahaa, josta se mies,
Smith, puhui?"
Tällä kertaa Martin puhui totta.
"Kyllä, hän toi kolme miljoonaa frangia. Se on hyvää tavaraa, eikä siinä ole mitään vaaraa. Klein voi panna sen menemään. Ja se on kaikki tuloa."
Doran hartiat liikkuivat melkein huomaamattomasti.
"Se vie sinut hautaan, Martin; jos sinun mielesi tekee antautua vaaraan, niin sillä ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Olen kyllästynyt kaikkeen."
"Siinä ei ole mitään vaaraa", sanoi Martin ja tarttui jälleen sanomalehteen. "Italialainen on nero, ja minulle se on vain satunnainen yritys." Hän puhui melkein puolustautuen.
"Missä ne rahat ovat? Minä tahdon tietää."
Doran ääni oli tavattoman käskevä. Hän oli kärsinyt hermokohtauksesta koko päivän, ja Martin oli tehnyt kaikkensa saadakseen hänet hyvälle tuulelle.
"Vuodepatjassa sängyssäni", sanoi Martin. "Mutta älä anna sen hermostuttaa itseäsi, Dora. Järjestän ne pois huomenna."
Hän meni ulos huoneesta ja tuli heti takaisin päällystakki ja käsineet mukanaan.
"Menetkö ulos?" kysyi Dora.
"En tiedä — ehkä", sanoi Martin katsomatta häneen.
Dora kuuli ulko-oven paukahtavan kiinni ja palasi onnettomiin ajatuksiinsa. Hän pelkäsi Martinia, ei itsensä, vaan sen miehen vuoksi, jota hän rakasti. Martinista oli tullut sietämätön taakka. Martin piti häntä silmällä kaiken aikaa epäillen häntä… halveksien häntä. Näinä viime päivinä hän oli alkanut vihata Martinia niin kiihkeästi, että se kauhistutti häntä itseäänkin. Sillä juuri Martin oli vetänyt hänet alas, saattanut hänet yhteyteen maanalaisen maailman kanssa ja muovaillut hänet oman kuvansa mukaiseksi. Niin hän ajatteli unohtaen sopivasti kaiken, mitä Martin oli tehnyt hänen hyväkseen, ja sen elämän, josta Martin oli hänet pelastanut, ja hänen monet kohteliaisuudenosoituksensa, hänen ainaisen anteliaisuutensa.
Jos Martin olisi poissa tieltä…!
Hän huokasi näin ajatellessaan, samalla kuin hänen alitajuntansa liikkui magneetin tavoin tietoisen ajatuksen verhon alapuolella työntäen esiin mielteen, ja jonkin ajan kuluttua hän huomasi harkiten ja kylmäverisesti ajattelevansa suunnitelmaa, jonka olemassaoloa hän siihen saakka ei ollut uskaltanut tunnustaa edes itselleenkään.
Martin tappaisi Lacy Marshaltin; hän nyökkäsi päätään ajatellessaan tätä selviötä. Ja Martin piti häntä itseään uhkan alaisena. Hän vihasi Martinia vielä enemmän tämän takia. Ja kuinka hän voisi vapautua? Kuinka hän voisi pudistaa pois sen taakan, jonka Martin oli asettanut hänen hartioilleen? Oli olemassa vain yksi keino. Koko pitkän päivän, koko pitkän yön hän oli suostutellut itseään häpeälliseen tekoon.
Martin oli ollut poissa neljännestunnin, kun hän juoksi ylös huoneeseensa, puki ylleen päällystakin ja hatun ja lähti nopeasti alas portaita.
Vine Streetin poliisiaseman päivystävä kersantti oli juttelemassa ylietsivä Gavonin kanssa, kun kalpea nainen tuli nopeasti köyhästi kalustettuun päivystyshuoneeseen. Gavon tunsi hänet ja nyökkäsi miellyttävästi.
"Hyvää iltaa, mrs Elton. Tahdotteko tavata minua?"
Dora nyökkäsi. Hänen suunsa oli kuiva; hänen kielensä tuntui tehneen kapinan häntä vastaan.
"Kyllä", sai hän lopulta sanotuksi. "Italiassa on eräs mies" — hänen äänensä oli kimeä ja tuli ulos töytäyksittäin — "joka väärentää Ranskan Pankin seteleitä. Niitä on täällä suuri joukko — liikkeessä."
Gavon nyökkäsi.
"Niin juuri, se on totta. Tiedättekö jonkun, jolla on sitä tavaraa?"
Dora nielaisi jotakin.
"Niitä on koko joukko minun kotonani", sanoi hän. "Mieheni toi ne sinne. Ne ovat vuodepatjassa hänen huoneessaan. Lähellä vuoteen päätä on pieni laatikko… se menee patjan sisään. Löydätte rahat sieltä."
Gavon melkein lysähti läjään hämmästyksestä.
"Teidän miehennekö?" sanoi hän epäillen. "Ovatko ne hänen omaisuuttaan?"
Dora nyökkäsi.
"Mitä hän saa siitä?" Hän tarttui kiivaasti Gavonin käsivarteen.
"Hänelle annetaan siitä seitsemän vuotta, eikö niin, Gavon?"
Vaikka Gavon olikin tottunut mustasukkaisten naisten petoksiin, joutui hän kuitenkin järkytetyksi. Hän oli nähnyt petoksia ennenkin, mutta ei ollut koskaan uneksinutkaan, että Dora Eltonin nimi tulisi esiintymään Vine Streetin poliisiaseman salaisessa ilmiantokirjassa.
"Oletteko varma? Odottakaa täällä."
"Ei, ei, minun täytyy mennä", sanoi Dora levottomana. "Minun täytyy mennä jonnekin… jonnekin! Palvelijattareni päästää teidät sisään. Annan teille luvan."
Seuraavalla hetkellä hän jo kiiruhti pitkin katua.
Vaikka hän kulkikin nopeasti, niin joku toinen seurasi häntä vielä nopeammin, ja kun hän kääntyi eräälle sivukadulle, tämä joku oli hänen vieressään Hän kuuli askelten äänen ja kääntyi kirkaisten.
"Martin!" huudahti hän.
Martin katsoi häneen silmät salamoiden, ja hän kavahti taaksepäin kohottaen kätensä aivan kuin torjuakseen iskun.
"Oletko ollut Vine Streetillä — mitä?" kysyi Martin kuiskaten.
"Minä — minun oli mentävä", änkytti Dora kalmankalpeana.
"Menit kielittelemään. Rahoistako?" Dora katsoi häneen aivankuin lumottuna.
"Olitko pitämässä minua silmällä?"
Martin nyökkäsi.
"Olin toisella puolella katua. Näin sinun menevän sisään — ja arvasin. Olen odottanut sinun tekevän tämän, vaikka en koskaan uneksinutkaan, että sen tekisit. Voit säästää poliisilta koko joukon turhaa työtä menemällä takaisin ja ilmoittamalla, ettei siellä ole mitään rahoja. Sinulla on jo viikon ajan ollut halu saattaa minut käpälälautaan!"
"Martin!" uikutti Dora.
"Sinä ajattelit, että kun minä olisin poissa tieltä", jatkoi Martin säälimättömästi, "niin asiat sujuisivat sinulta helposti, mikäli Marshalt on kysymyksessä, mutta sinä erehdyt, tyttöseni. Aion selvittää välit Lacyn kanssa tänä iltana! Mene takaisin ja kerro se poliisi-ystävillesi."
"Minne sinä menet?"
Dora tarrautui kiinni Martiniin, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja lähti harppailemaan pitkin katua jättäen puolihullun naisen hoipertelemaan lähimpään puhelinkojuun ja sieltä turhaan soittamaan Lacy Marshaltin numeroon.
XXVIII.
Kuoleman talo.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kuin Shannon oli eronnut Audreysta, pysähtyi hänen autonsa Marshaltin talon eteen. Tonger avasi hänelle oven. Tavallisesti kamaripalvelija oli olevinaan puettu jonkinlaiseen livreepukuun — hännystakkiin ja raitaisiin liiveihin — mutta nyt hänellä oli yllään tweed-puku ja paksu päällystakki, niin että näytti siltä, kuin hän olisi juuri palannut matkalta.
"Marshalt on ulkona", sanoi hän töykeästi.
"Te näytätte jokseenkin sairaalta: mikä teitä vaivaa?" kysyi Dick.
Hän astui pyytämättä halliin ja sulki oven jälkeensä. Tonger näytti huvitetulta.
"Tepä sen sanoitte! Oletteko koskaan ollut lentokoneessa?"
Dick nauroi.
"Vai siellä te olette ollut, kas vain! No niin, tunnen myötätuntoa teitä kohtaan, jos olette huono merimies — se on uusi mutta ikävä kokemus. Asiani koskee oikeastaan enemmän teitä kuin Marshaltia. Muistatteko naisen, joka tuli tänne viikko sitten — naisen, jonka heititte ulos?"
Tonger nyökkäsi.
"Tulkaa salonkiin, kapteeni", sanoi hän äkkiä ja avasi oven vääntäen sähkövalon palamaan. "Olen vasta juuri tullut takaisin. Te melkein seurasitte minua sisään. Mitä sitten siitä naisesta?"
"Tänään iltapäivällä", sanoi Dick, "tavattiin eräs nainen kuolleena puistossa. Minulla on syytä uskoa, että oli se sama henkilö, joka metelöitsi täällä."
Tonger tuijotti häneen suu auki.
"En luulisi sitä", sanoi hän. "Sanoitteko puistossa? On voinut olla, tietysti. Mutta minä en tiedä mitään hänestä, missä hän on tai mitään muuta."
"Sanoitte hänen olleen mrs Se-ja-se Fourteen Streamsista."
"Hän sanoi sen nimekseen; minä en tuntenut häntä. Tahtoisitteko, että kävisin häntä katsomassa?"
Dick ajatteli asiaa. Mies kärsi ilmeisesti matkansa vaikutuksista, ja olisi kohtuutonta panna hänet uudelleen koetteelle samana iltana.
"Huomenna riittää", sanoi hän.
Hän ei halunnut pitkittää keskustelua, koska tahtoi ehdottomasti täyttää Audreyn kanssa tekemänsä sopimuksen, ja Tonger saattoi hänet ovelle.
"Laivat ovat pahoja", sanoi hän, "ja pienet veneet ovat pahempia, mutta lentokoneet ovat suoranainen helvetti, kapteeni! Seuraavalla kerralla kun Lacy lähettää minut Pariisiin, menen laivassa — koko matkan, jos voin! Kuinka hän kuoli, se nainen?" kysyi hän odottamatta.
"Luulemme, että kysymyksessä on itsemurha myrkyttäytymällä. Hänen vieressään oli hopeinen pullo."
Hän seisoi portailla, ja hänen puhuessaan ovi sulkeutui hiljaa. Ilmeisesti mr Tonger oli ainoastaan osoittanut kohteliasta mielenkiintoa puistossa tehtyyn löytöön ja oli enemmän huolissaan omien sisällisten vaivojensa takia.
"Käyttäytymisesi, ystäväiseni, vaatii korjausta", sanoi Dick astuessaan alas portaita, puoleksi loukkautuneena, puoleksi huvitettuna…
Hänen tultuaan katukäytävälle kulki eräs nainen hänen ohitsensa. Hän oli nähnyt naisen tulevan sen pienen valokehän lävitse, jonka eräs katulampuista muodosti ympärilleen, ja kun nainen nyt tuli hänen kohdalleen, niin jokin seikka tämän käyntitavassa veti puoleensa hänen huomionsa. Nainen oli puettu mustiin; leveäreunainen hattu kätki hänen kasvonsa. Mutta Dick tunsi hänet ja hetken mielijohteesta toimien mainitsi hänen nimensä.
"Mrs Elton."
Nainen pysähtyi aivankuin ammuttuna ja kääntyi puoleksi häneen päin..
"Kuka se on?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Oh — tekö?" Sitten innokkaasti: "Oletteko nähnyt Marshaltia?"
"En ole."
"Minä olen koettanut päästä hänen luokseen, mutta hänen on täytynyt muuttaa toinen lukko takaoveen. Oi, jumalani! Kapteeni Shannon, mitä tulee tapahtumaan?"
"Mitä sitten voisi tapahtua?" kysyi Dick pelästyen hänen äänessään ilmenevää levottomuutta.
"Eihän Martin ole siellä, vai onko? Kuinka hullu, voi, kuinka hullu olenkaan ollut!"
"Ei, siellä ei ole ketään, ei edes Marshaltiakaan."
Dora seisoi miettien käsi suun edessä, kalpeat kasvot riutuneen näköisinä. Sitten hän odottamatta siirtyi toiseen äänilajiin.
"Minä vihaan sitä tyttöä, minä vihaan häntä!" sanoi hän sähisten, ja hänen äänensä värisi kiihkosta. "Ei olisi koskaan voinut uneksiakaan, että hän oli sitä lajia. Se halpamainen, pieni tekopyhimys! Tiedän, että he tapaavat toisiaan! En välitä siitä, mitä Martin tekee, en välitä siitä, mitä hän tietää; mutta jos Lacy pettää minua — hän on vaihtanut lukon — se todistaa…" Hänen äänensä kuoli nyyhkytykseen.
"Mistä ihmeestä te puhutte?" kysyi Dick hämmästyneenä.
Nainen oli säälittävän hysteerisessä tilassa. Dick voi nähdä hänen vapisevan toivottoman raivonsa voimasta.
"Puhun Audreysta ja Lacysta", sanoi Dora itkien.
Ja sitten hän sanaakaan lisäämättä kääntyi ja kiiruhti takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen Dickin tuijottamaan ihmeissään hänen jälkeensä.
Kun Dick saapui aukion päähän, oli Audrey jo odottamassa häntä.
"Kenen kanssa te puhuitte?" kysyi Audrey heidän kulkiessaan n::oa 551 kohden.
"En kenenkään — en ainakaan kenenkään teidän tuntemanne kanssa", sanoi
Dick.
Audrey tahtoi erota Dickistä talon lähellä.
"Olkaa kiltti, älkää tulko kauemmaksi", pyysi hän.
"Tulen sisään teidän kanssanne", sanoi Dick, "tai muuten te ette mene sisään — en todellakaan aio sallia teidän mennä sinne yksin".
Audrey katsoi häneen ajattelevaisena.
"Ehkäpä se on parasta, vaikka minusta tuntuu, ettei minun pitäisi suostua siihen. Hän voi olla kauhistuttava mies, mutta minä olen hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa."
"Onko teillä rahat mukananne?"
"Kaikki, mitä on jäljellä", sanoi Audrey hymyillen. "Olen ollut hyvin saita. Maksoin täysihoidostani viikoksi etukäteen hotellissa. Luultavasti käsitätte, että minun on saatava toinen toimi maanantaina, ja voi käydä niin, että mr Malpas lähettää hakemaan poliisia, jollen voi tehdä tiliä menettämistäni rahoista."
"Antakaa hänen lähettää hakemaan minua", sanoi Dick.
He olivat nyt saapuneet n:on 551 ovelle, ja hiukan epäröityään Audrey koputti. Ei kuulunut mitään vastausta, minkä vuoksi hän koputti uudelleen. Sitten kova ääni puhui ovipilarista.
"Kuka siellä?"
"Miss Bedford."
"Oletteko yksin?"
Audrey epäröi Dickin nyökätessä kiihkeästi.
"Kyllä", sanoi Audrey.
Hän oli tuskin ehtinyt sanoa sen, kun ovi aukeni hitaasti, ja hän pujahti sisään salapoliisin seuraamana. Himmeä valo paloi eteishallissa.
"Odottakaa täällä", kuiskasi tyttö, kun ovi sulkeutui heidän takanaan.
Dick noudatti kehoitusta mitään sanomatta, vaikka hänellä ei ollut mitään aikomusta odottaa niin kaukana. Audrey oli tuskin ehtinyt ensimmäisen porrasjakson päähän, kun Dick oli hänen jäljessään kumipohjaisten kenkiensä aiheuttamatta mitään ääntä. Audrey näki hänet kohotettuaan kätensä koputtaakseen ovea ja pysähdytti hänet rypistämällä otsaansa. Hän koputti kahdesti, ja hänen kätensä oli jo kohotettu kolmatta kertaa, kun sisällä olevasta huoneesta kuului kaksi laukausta nopeasti toinen toisensa jälkeen.
Samalla hetkellä Shannon oli hänen vieressään ja työnsi hänet selkänsä taakse. Dickin heittäydyttyä koko painollaan ovea vastaan se aukeni äkkiä. Dick huomasi joutuneensa hyvin valaistuun etuhuoneeseen, ja hänen edessään oli pimeän huoneen avonainen ovi. Huoneesta ei näkynyt valon vilahdustakaan.
"Onko siellä ketään?" huusi Dick terävällä äänellä ja kuuli hiipivää liikettä.
"Mitä se on?" kysyi tytön pelästynyt ääni.
"En tiedä."
Huone teki jonkinlaisen peloittavan vaikutuksen. Dick tunsi hiustensa niskassa kohoavan pystyyn ja karmivaa tunnetta päänahkassaan.
"Kuka siellä on?" kysyi hän uudelleen.
Ja sitten, aivan odottamatta, syttyi kaksi valoa palamaan; pöytälamppu ja vahvasti varjostettu valo pienen pöydän ja hänen ulottuvissaan olevan tuolin yläpuolella. Vähään aikaan hän ei huomannut mitään epätavallista, mutta sitten hän näki aivan keskellä huonetta miehen makaavan matolla suullaan.
Hän syöksyi eteenpäin. Rinnan korkeudella oleva metallilanka tarttui häneen kiinni, toinen alhaalla oleva lanka oli heittää hänet kumoon; mutta hänen taskulamppunsa paljasti kolmannen langan, jonka hän potkaisi poikki. Seuraavalla hetkellä hän oli polvistunut miehen viereen ja kääntänyt hänet selälleen.
Se oli Lacy Marshalt, ja hänen valkoisen paitansa rinta oli sydämen yläpuolelta mustunut aivan läheltä laukaistun pistolin savusta. Hänen hajallaan olevat kätensä olivat tuskasta puristuneet nyrkkiin, puoliksi sulkeutuneet silmät tuijottivat lasimaisina pimeään kattoon, ja nyt alkoi esiintihkuva veri punata paidan rinnassa olevaa savutahraa.
"Kuollut!" huohotti Dick.
"Mitä se on, mitä se on?" kysyi tytön säikähtynyt ääni.
"Seisokaa paikallanne", komensi Dick. "Älkää poistuko huoneesta."
Hän ei uskaltanut päästää Audreyta näkyvistään tässä salaperäisyyden ja kuoleman talossa. Astuttuaan varovaisesti kirjoituspöydän luo hän löysi, niinkuin oli odottanutkin, vanhan miehen käden ulottuvilta pienen katkaisijataulun, josta käsin ovien avaaminen ja sulkeminen tapahtui. Hän käänsi katkaisijat takaisin toisen toisensa jälkeen ja palasi sitten tytön luo.
"Luulen, että ovet ovat nyt auki", sanoi hän ja pistettyään kätensä
Audreyn kainaloon kiiruhti hänen kanssaan alas portaita.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey uudelleen. "Kuka oli se — se mies?"
"Kerron teille myöhemmin."
Ulko-ovi oli selko selällään, ja he juoksivat ulos kadulle. Vuokra-auton himmeät valot olivat näkyvissä aukiolla, ja Dickin kimeä vihellys toi auton jalkakäytävän viereen.
"Menkää takaisin hotelliinne", sanoi Dick, "ja olkaa siellä siksi, kunnes tulen teidän luoksenne".
"Te ette saa mennä enää siihen taloon", sanoi Audrey pelokkaasti. Hän tarttui Dickin käsivarteen. "Minä pyydän, olkaa kiltti, älkää menkö! Teille tapahtuu jotakin — tiedän sen varmasti."
Dick irroitti lempeästi hänen kätensä.
"Siellä ei ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Saan vähässä ajassa näyttämölle koko joukon poliiseja, ja…"
Pam!
Hän katsahti taakseen hyvissä ajoin nähdäkseen ulko-oven sulkeutuvan.
"Talossa on vielä joku!" kuiskasi Audrey. "Älkää jumalan tähden menkö sinne! Kapteeni Shannon — Dick! Älkää menkö sisään!"
Dick juoksi ylös portaille ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan, mutta se ei hievahtanutkaan.
"Näyttää melkein siltä, kuin minut olisi suljettu pois pelistä", sanoi hän. "Menkää nyt, olkaa hyvä!"
Hän tuskin odotti auton liikkeellelähtöä, ennenkuin oli takomassa ovea. Hän ei odottanut mitään vastausta. Sitten hän äkkiä tunsi kylmät väreet selässään kuullessaan aivan korvansa juuressa mielettömän naurunräjähdyksen.
"Hän on käsissäni, hän on käsissäni, hän on käsissäni!" huusi ääni, ja sitten oli kaikki hiljaista.
"Avatkaa ovi!" huusi Dick käheästi. "Avatkaa ovi! Tahdon puhua kanssanne."
Ei mitään vastausta.
Dickin kovan kolkutuksen kutsumana tuli nyt eräs poliisikonstaapeli
Baker Streetin pimeydestä, ja häneen oli liittynyt toinen mies, jonka
Dick tunsi heti Willittiksi, yksityisetsiväksi.
"Onko jokin vinossa, kapteeni Shannon?" kysyi viimeksimainittu.
"Mitä te teette täällä?" kysyi Dick.
"Olen vartioimassa taloa. Olen saanut tehtävän mr Marshaltilta."
Se oli hämmästyttävä uutinen.
"Onko Marshalt pyytänyt teitä vartioimaan täällä?" kysyi Dick nopeasti ja, kun Willitt oli vastannut myöntävästi: "Onko teillä joku vahtimassa myöskin talon takapuolella?"
"Kyllä, kapteeni Shannon, ja vielä kolmas mies Marshaltin talon katolla."
Dick teki päätöksensä.
"Menkää ystävänne luo talon taakse. Onko teillä minkäänlaista asetta?"
Mies näytti joutuvan hämilleen.
"Se merkitsee, että teillä on revolveri ilman aseenkantolupaa! No, jätetään se kysymys. Menkää talon taakse älkääkä unohtako, että olette, tekemisissä murhaajan kanssa, asestetun murhaajan, joka ei tule tuumimaan kahdesti ampuessaan teidät, niinkuin hän ampui Marshaltin."
"Marshaltin?" huohotti toinen. "Onko hänet ammuttu?"
"Hän on kuollut", nyökkäsi Dick.
Hän lähetti konstaapelin hakemaan lisävoimia ja välttämättömän poliisiambulanssin ja tarkasti pikaisesti talon julkisivustan. Leveä, piikkiaidan ympäröimä väli erotti katukäytävästä kaksi ikkunaa, jotka, niinkuin hän tiesi, olivat varustetut luukuilla. Niihin olisi voinut päästä käsiksi lankun avulla, mutta jos huoneeseen olisi päästy sitä tietä, olisi edessä ollut hallin ovi (hän muisti oven), jota olisi ollut yhtä vaikea saada auki kuin ulko-oveakin. Hän oli jo aikaisemmin ajatellut tätä sisäänpääsymahdollisuutta ja hylännyt sen. Jättäen paikalle poliisikonstaapelin, joka sillä välin oli palannut, hän meni talon takapuolella vartioivien kahden miehen luo.
Portman Squaren takana olevalla kapealla takakadulla ei ollut nähtävänä mitään muuta kuin korkea muuri, jossa oli lukittu ovi. Ovea oli ilmeisesti käytetty, sillä sen alla ei ollut mitään rikkoja ja roskia, joita niin helposti keräytyy sellaisen oven alle, jota ei käytetä.
Willittin mies auttoi häntä kiipeämään muurin harjalle. Taskulamppunsa avulla hän näki kapean pihan ja toisen oven, jonka hän arvasi olevan yhtä lujasti suljetun kuin kaikkien muidenkin. Hän palasi Portman Squarelle samaan aikaan, kuin poliisiauto, joka oli täynnä etsiviä ja virkapukuisia poliiseja, tuli aukiolle. Ensimmäisenä hyppäsi autosta kersantti Steel. Eräällä miehistä oli mukanaan iso palokirves, mutta ensimmäinen isku oveen sai Dickin käsittämään, ettei sillä tapaa päästäisi kovinkaan pitkälle.
"Ovi on peitetty teräksellä; meidän on räjähdytettävä se auki", sanoi hän.
Räjähdyttäminen osoittautui kuitenkin tavattoman vaikeaksi tehtäväksi. Avaimenreikä oli tavattoman pieni, ja näytti siltä, että räjähdysaineen paneminen lukkoon olisi yhtä vaikea kuin vaarallinenkin tehtävä.
Ja silloin, kun Dick parhaillaan neuvotteli päivystävän poliisitarkastajan kanssa, tapahtui ihme. Kuului lukon napsahdus, ja ovi avautui hitaasti.
"Pankaa kiila oven väliin", käski Dick ja kiiti ylös portaita kuoleman huoneeseen.
Valot paloivat yhä; hän seisoi oviaukossa hämmästyksen lamauttamana.
Lacy Marshaltin ruumis oli kadonnut!