XXIX.
Malpasin jumala.
"Tarkastakaa kaikki huoneet", käski Dick. "Mies on yhä vielä talossa. Hän on ollut täällä." Hän osoitti kirjoituspöytää. Papereissa, jotka olivat pöydällä epäjärjestyksessä, oli veriläiskiä.
Dick ryhtyi tutkimaan seiniä löytääkseen jonkin toisen uloskäytävän.
"Jumalan tähden!" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä.
Huoneen päässä lähellä kirjoituspöytää oli alkoovi, jonka samettiverhot estivät näkymästä. Vedettyään verhot sivulle Shannon ja hänen seuralaisensa tuijottivat hämmästyneinä silmiensä eteen aukenevaa näkyä.
Alkoovissa oli iso pronssinen epäjumalankuva, joka istui kyykyllään leveällä jalustalla. Kuvan takana oli seinällä tavattoman iso kultainen aurinko, jonka loimuaviin liekkeihin oli upotettu tuhansittain pieniä rubiineja, jotka sähkövalossa hohtivat kuin palavan tulen liekit.
Ilettävän epäjumalan sivulla oli kaksi kissan näköistä eläintä, jotka olivat valetut pronssista niinkuin epäjumalakin. Niiden silmät säkenöivät vihreinä taskulamppujen valossa.
"Smaragdeja, ja oikeita smaragdeja", sanoi Dick. "Näytämme tulleen Ali
Baban luolaan. Jumala on minulle tuntematon. Se on jotakin Plutuksen ja
Medusan väliltä — katsokaahan käärmeitä sen tukassa!"
Epäjumala oli tavattoman ruma. Sen pää oli luonnottoman näköinen. Ammollaan olevat leuat terävine norsunluuhampaineen näyttivät liikkuvan niitä katsoessa.
"Se vanha herrasmies näyttää liittäneen paholaisen palveluksen kaikkiin muihin hyviin puoliinsa", sanoi Dick osoittaen kahta pientä, savusta mustunutta tuliastiaa, jotka olivat epäjumalan molemmin puolin.
"Se on verta!"
Huomion tekijä oli Steel. Tummalla jalustalla näkyi hänen taskulamppunsa valossa jotakin kosteata, ja kosketettuaan sitä sormellaan hän näki sen olevan punaista.
"Koettakaa, liikkuuko tuo kuva mihinkään päin."
Kolme miestä painoi hartiansa patsasta vastaan, mutta se oli liikkumaton. Dick kääntyi alaistensa puoleen.
"Mihin he ovat panneet Marshaltin ruumiin?" kysyi hän. "Se on jossakin täällä talossa. Tarkastakaa te ylemmät huoneet, Steel; minä otan osalleni alakerroksen ja kellarit."
Steel haisteli ilmaa.
"Ettekö huomaa mitään erikoista hajua täällä huoneessa, päällikkö?
Tuntuu aivan siltä, kuin täällä olisi ollut savuava takkavalkea."
Dick oli huomannut saman ilmiön.
"Huomasin sen jo sisään tullessani", aloitti hän, kun eräs virkapukuisista miehistä keskeytti hänet.
"Jotakin palaa matolla", sanoi tämä, ja taskulampun valossa näkyi matosta nousevan sininen savukiehkura.
Dick veti käsineen käteensä ja nosti ylös savuavan esineen. Se oli kuuma hiili, nyt musta ja eloton, mutta tuli kyti matossa.
"Kuinka se on tullut tänne?" kysyi hän.
Steel ei kyennyt antamaan mitään selitystä.
Verhojen kätkössä oli muitakin mielenkiintoisia seikkoja. Erään takaa, huoneen nurkasta, hän löysi pienen oven. Ilmeisesti tämä ovi ei ollut sähkölaitteiden yhteydessä, ja palokirves pantiin toimimaan suurella voimalla, jolloin oven huomattiin johtavan kapeille kiviportaille. Portaat veivät alakerrokseen ja sieltä erään oven kautta aukionpuoliseen huoneeseen, joka oli luukuilla varustettujen ikkunain takana. Salonki oli aikoinaan ollut hyvin hieno huone; se oli vielä kalustettu, vaikka kaikki esineet olivat niin tomun peittämiä ja koin syömiä, että koko huone teki äärimmäisen surkean vaikutuksen. Kaikkiin nurkkiin oli kasattu täydellinen sekasotku mitä mahdottomimpia tavaroita. Nahkakimppuja, pinoittain zulujen aseita ja omituinen kokoelma afrikkalaisia epäjumalia, toinen toistaan inhoittavampia. Nahkat olivat koin syömiä, keihäänkärjet ruosteesta punaisia.
"Lacy Marshaltin ruumis on talossa", sanoi Dick palattuaan yläpuolella olevaan huoneeseen; "ja hänen murhaajansa on täällä. Oletteko huomanneet mitään yhteyttä näiden kahden talon välillä?"
"Emme minkäänlaista", sanoi Steel. "Seinät ovat paksut ja lujat. Olen tarkastanut ne kaikissa kerroksissa."
Palattuaan siihen huoneeseen, jossa ruumis oli tavattu, Dick näki poliisitarkastajan istuvan Malpasin kirjoituspöydän ääressä.
"Mitä ajattelette tästä, sir?"
Hän ojensi Dickille paperin. Se oli puoli arkkia kirjepaperia, ja luettuaan sen Dick Shannon tunsi verensä jähmettyvän. Paperissa oli Audreyn hotellin osoite, ja käsiala oli epäilemättä Audreyn. Dick luki:
"Tahdotteko tulla tapaamaan minua tänä iltana kello kahdeksan. Mr M. päästää teidät sisään, jos kolkutatte ovea."
Allekirjoitukseksi oli merkitty "A".
Audrey! Vain hetkeksi Dick joutui pois tasapainostaan, mutta sitten asia selvisi hänelle heti. Tämä oli yksi niistä kirjeistä, jotka vanha mies oli pyytänyt Audreyn kirjoittamaan puhtaaksi. Se oli se syötti, joka oli houkutellut miljoonamiehen kuolemaan.
Hän veti Steelin syrjään ja näytti hänelle kirjeen.
"Voin selittää tämän", sanoi hän, "se on yksi niistä kirjeistä, joita miss Bedford kirjoitti puhtaaksi sen vanhan miehen ohjeiden mukaan." Ja sitten hän sanoi: "Menen ilmoittamaan uutisen Tongerille."
Hän oli kokonaan unohtanut Tongerin ja sen vaikutuksen, minkä uutinen tekisi viereisessä talossa.
Pieni väkijoukko oli kokoontunut ulko-oven eteen, kun hän tuli ulos, sillä uutinen murhenäytelmästä oli levinnyt sellaisissa tapauksissa tavallisella nopeudella. Marshaltin talon eteishallista näkyi valoa, ja hän soitti ovikelloa, Tonger tulisi järkytetyksi. Hän oli kasvanut yhdessä vainajan kanssa, taistellut hänen mukanaan ja tuntenut samoja tunteita kuin hänkin. Vaikka hän olikin lurjus, oli kamaripalvelijan tiedossa joitakin hyviäkin puolia entisestä isännästään.
Hänen soittoonsa ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi hän soitti uudelleen. Silloin hän kuuli Steelin kutsuvan häntä ja kääntyi takaisin mennäkseen apulaistaan vastaan.
Hän oli juuri ehtinyt laskeutua alas katukäytävälle ja kääntyä puoleksi Steeliin päin, kun Marshaltin talosta kuului laukaus, jota seurasi nopeasti kaksi muuta.
Samassa hetkessä hän oli jälleen ovella. Jostakin kellarikerroksesta kuului huutoja, ja keittiön ovi lensi auki.
"Murha!" kuului naisen ääni huutavan.
Samalla Dick juoksi jo ylös portaita. Joku pyörtymäisillään oleva nainen syöksyi häntä vastaan, mutta hän sysäsi tämän syrjään, kiiti halki keittiön ja juoksi ylös portaita, joiden arveli johtavan halliin. Siellä hän tapasi kolme hysteeristä palvelustyttöä ja naisen, joka luultavasti oli keittäjätär ja joka osoittautui olevan kylmäverisin ja järkevin koko joukossa, vaikka hän ei voinutkaan antaa muita tietoja, kuin että oli kuullut laukaukset ja mr Tongerin äänen.
"Täältä, sir!" Yksi tytöistä osoitti vapisevin sormin ylöspäin. "Mr
Marshaltin lukuhuoneesta!"
Shannon juoksi ylös harpaten kaksi porrasta kerrallaan ja näki ylös tultuaan, että lukuhuoneen ovi oli selkosen selällään. Poikittain kynnyksellä oli Tongerin ruumis, ja hän oli kuollut.
Tonger! Työntäen kätensä miehen alle hän nosti hänet kevyesti ylös ja asetti sohvalle. Häntäkin oli ammuttu aivan läheltä — ei ollut mitään syytä kutsua lääkäriä. Kuolema oli tullut silmänräpäyksessä.
Dick astui ovelle ja kutsui erään palvelijattarista.
"Hakekaa heti tänne poliisikonstaapeli!"
Tällä kertaa ei tuntematon murhaaja pääsisi häivyttämään pois tekonsa todistusta.
Hän odotti, kunnes ruumis oli viety pois, ennenkuin suoritti summittaisen tarkastuksen lukuhuoneessa. Kaksi tyhjää patruunaa oli merkkinä siitä, että murha oli tehty automaattisella pistolilla. Mutta kuinka oli murhaaja päässyt pakoon? Hänen mieleensä johtui ajatus, ja hän lähti etsimään jotakin palvelijattarista.
"Kun minä tulin ylös keittiöstä, oli ulko-ovi auki — kuka avasi sen?"
Kukaan ei tietänyt siitä mitään. Ovi oli ollut auki, kun he syöksyivät ulos kellarikerroksesta. Talon pintapuolinen tutkiminen ei tuottanut mitään tuloksia, mutta yksi seikka kävi täysin selväksi: Malpasilla oli liittolainen, ja jos joku oli päässyt pakoon, niin se oli tämä toinen. Hän oli varma siitä, että Malpas oli jäänyt taloonsa Marshaltin murhan jälkeen.
Dick palasi n:oon 551 jatkaakseen tutkimuksiaan siellä. Kaikki huoneet oli jo tarkastettu lukuunottamatta erästä ylimmässä kerroksessa olevaa, joka uhmasi kaikkia poliisin sisäänpääsyponnistuksia.
"Ovi on saatava auki", sanoi Dick päättävästi. "Teidän on haettava sorkkarauta! En lähde tästä talosta, ennenkuin jokainen huone on tarkastettu."
Hän oli yksin mustaverhoisessa huoneessa, jossa Marshalt oli ammuttu, pohtien ruumiin katoamisen arvoitusta, kun hän huomasi jonkun liikkuvan takanaan. Hän kääntyi ympäri ja näki miehen seisovan ovella. Ensiksi Dick Shannon huomasi ainoastaan hänen silmälasiensa välkkeen. Se oli "Brown", Lontoon rampa ihailija, jonka hän oli tavannut sinä iltana Portman Squarella ja joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa timantteihin. Epäluulo ampautui heti Shannonin aivoihin.
"Kuinka te olette päässyt tänne?" kysyi hän lyhyesti.
"Oven kautta", kuului sävyisä vastaus. "Se oli selkosen selällään, ja kun olin röyhkeämpi kuin muut ulkona olevista, niin tulin sisään."
"Eikö siellä ole poliisia ovella?"
"Jos siellä oli poliisi, niin en ainakaan minä nähnyt häntä", sanoi toinen luontevasti. "Pelkään olevani täällä liikaa, kapteeni Shannon."
"Pelkään sitä samaa", sanoi Dick, "mutta ette saa mennä, ennenkuin olen saanut selville, kuinka pääsitte sisään".
Vanhahko mies näytti hymyilleen hampaansa.
"Älkää sanoko, että minua epäillään", sanoi hän ivallisesti. "Se olisi liian ikävää! Olla epäiltynä vanhan ystäväni Lacy Marshaltin murhasta!"
Dick ei pitänyt hänen ovelasta hymystään, eikä hänen mielestään illan murhenäytelmässä ollut mitään huvittavaa. Senvuoksi hän seuratessaan miestä alas portaita oli hyvin ajatuksissaan. Ovella oleva poliisikonstaapeli ei ollut nähnyt miehen tulevan sisään. Hän vannoi joka tapauksessa, ettei kukaan ollut päässyt hänen ohitseen hänen ollessaan ovella.
"Mitä tämä merkitsee!" kysyi Dick katsoen kutsumattomaan vieraaseen.
"Se merkitsee, että konstaapeli on väärässä", sanoi toinen kylmästi. "Ehkäpä hän muistaa menneensä jalkakäytävälle ajaakseen väkijoukon hiukan kauemmaksi."
Konstaapeli myönsi tehneensä niin.
"Teidän olisi pitänyt nähdä se hallista tai portailta", sanoi Shannon epävarmana.
"Seurasin kaikkea ulkoapäin, mutta minusta on täysin selvää, että jos joku on kyllin järjetön tullakseen sellaiseen paikkaan, jossa on tehty murha, hän saa syyttää ainoastaan itseään, jos joutuu epäillyksi."
"Missä asutte?"
"Yhä edelleen Ritz-Carltonissa. Jään tänne, jos tahdotte, mutta vakuutan teille, että häpeällisin rikos, josta minua voidaan syyttää, on tässä tapauksessa hillitön uteliaisuus."
Dick oli jo tarkistanut miehen ilmoituksen, että hän oli tämän hienon hotellin vieraana, ja tungettelija sai kehoituksen mennä tiehensä ja pitää huolta vain omista asioistaan.
"En pidä siitä ensinkään", sanoi Shannon apulaiselleen, kun he palasivat Malpasin huoneeseen. "Hän oli voinut tulla sisään, niinkuin hän sanoi; toiselta puolen on hyvin todennäköistä, että hän oli talossa jo silloin, kun murha tapahtui. Kuinka kauan ne avaavat sitä ovea? Täytyy mennä katsomaan."
Hän seurasi Steeliä ylimpään kerrokseen, missä kaksi konstaapelia seisoi tukevan oven edessä, jossa ei ollut avainta eikä ovenripaa.
"Kuinka se on pantu kiinni?" kysyi Dick tutkien tarkkaan ovea.
"Sisäpuolelta, sir", sanoi toinen poliiseista. "Joku on nyt siellä."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Dick nopeasti.
"Kyllä, sir", sanoi toinen poliisi. "Minäkin kuulin sen. Jonkinlaisen kumahduksen ja aivankuin pöydän vetämisestä lattian poikki syntynyttä ääntä."
Hän kohotti varoittaen sormen huulilleen ja taivutti päätään. Dick kuunteli myöskin. Ensin hän ei voinut kuulla mitään, mutta sitten hänen korviinsa kuului mitä heikointa narinaa, aivankuin ruosteisen saranan kääntymisestä syntynyttä.
"Olemme koettaneet saada sen auki kirveellä", sanoi Steel osoittaen puuhun iskettyjä syviä rakoja, "mutta tässä ei ollut mitään ponnistuspaikkaa. Tässä tulevatkin jo miehet sorkkarautoineen."
"Kuuletteko?" kysyi toinen poliiseista äkkiä.
Hän olisi ollut kuuro, jollei olisi kuullut. Huoneesta tuli kaatuvan tuolin ääni, ja sitä seurasi vähän ajan kuluttua kumea jymähdys, aivankuin jokin olisi pudonnut.
"Ovi auki, nopeasti!" sanoi Shannon.
Tarttuen yhteen sorkkaraudoista hän työnsi sen ohuen kärjen oven ja pihtipielen väliin ja väänsi voimiensa takaa. Ovi antoi hitaasti myöten. Toinen sorkkarauta tuli avuksi, ja silloin ovi aukeni terävästi pamahtaen.
Ullakkohuone, johon he syöksyivät, oli tyhjä, lukuunottamatta tuolia, joka oli kumollaan lattialla, ja pöytää. Hypättyään pöydälle Dick koetti työntää auki päänsä yläpuolella olevan kattoikkunan, mutta se oli lujasti kiinni. Samalla hän suuntasi taskulamppunsa valonsäteet ylöspäin. Ikkunan likaisen lasin läpi hän näki ääriviivat kasvoista, jotka tuijottivat alas häneen. Vain hetkinen, ja sitten ne katosivat.
Pitkä, terävä leuka, korkea, ulospullistunut otsa, hirveän iso nenä…
XXX.
Savukekotelo.
"Sorkkarauta, pian!" kiljaisi hän ja kävi raskaiden ikkunankehyksien kimppuun.
Muutamissa minuuteissa ikkuna oli auki, ja hän oli kiivennyt tasaiselle, peltipeitteiselle katolle. Hän kiersi varovaisesti lähellä olevan savutorven ympäri. "Kädet ylös!" kajahti silloin äkkiä käskevä ääni, ja taskulamppunsa valossa hän näki päällystakkiin puetun miehen muistaen samassa, että Willitt oli kertonut hänelle vartijan asettamisesta katolle.
"Oletteko Willittin miehiä?" kysyi hän.
"Kyllä, sir."
"Minä olen kapteeni Shannon päämajasta. Oletteko nähnyt kenenkään kulkevan tästä ohi?"
"En, sir."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Dick epäillen.
"Aivan varma, sir. Kuulin joitakin askelten ääniä, ennenkuin kuulin kattoikkunan avautuvan — luultavasti se oli kattoikkuna — mutta ne äänet tulivat toisesta päästä kattoa."
Dick kiiruhti takaisin aukon toiselle puolelle lähtien päinvastaiseen suuntaan, kunnes hänet pysähdytti viereisen talon seinä, joka oli kerrosta korkeampi kuin n: o 551. Hän valaisi taskulampullaan ylöspäin ja näki, että oli mahdotonta, että kukaan olisi voinut kiivetä ylös tätä paljasta seinää myöten.
Mutta sitten hän näki muutakin. Katon reunan yli riippui solmuilla varustettu köysi, jonka pää oli kiinnitetty savutorven ympärille. Hän silmäili alas pimeyteen.
"Jos se mies meni tätä tietä, niin hän meni varmasti hyvää vauhtia", sanoi hän ja palasi puhuttelemaan vahdissa olevaa miestä.
Tämä sanoi, ettei ollut kuullut mitään muuta kuin mahdollisesti kattoikkunan avaamisesta syntyvän äänen, ja vakuutti, ettei katolta ollut kuulunut murtamismelua, ennenkuin Dickin sorkkarauta teki tehtävänsä.
"Oletteko amerikkalainen?" kysyi Dick äkkiä.
"Kyllä, sir, olen amerikkalainen", sanoi mies. "Olen ollut tällaisessa työssä jo siellä toisella puolella."
Katolla täytyi olla jokin toinen kätkeytymispaikka, mutta vaikka Dick käytti kokonaisen neljännestunnin etsimiseen, koputtelipa paksua savutorveakin, ei hän löytänyt mitään, minkä vuoksi hän laskeutui takaisin pieneen ullakkohuoneeseen jättäen Steelin jatkamaan tarkastusta.
Steelin tarkastus oli verkkaista mutta perinpohjaista. Taskulamppunsa avulla hän tarkasti kauttaaltaan koko katon. Hänen ensimmäinen löytönsä oli pieni kuparisylinteri, ilmeisesti automaattisen pistolin patruuna ja aivan äskettäin ammuttu. Toinen ja tärkeämpi löytö ei ilmestynyt, ennenkuin hän oli jo melkein luopunut etsimisestä. Se oli räystäskourussa, ja sen kultaisen nurkan kimmellys ilmaisi sen olinpaikan. Hän onki sen esiin räystäskouruun pysähtyneestä vedestä ja vei sen alas ullakkokerrokseen.
Se oli pieni, kultainen kotelo ja sisälsi kolme märkää savuketta. Yhdessä nurkassa oli nimimerkki. Hän pyyhki kotelon kuivaksi ja vei sen päällikölleen. Dick Shannon näki nimimerkin.
"Luulen, että olemme nyt perillä siitä miehestä", sanoi hän vakavasti.
XXXI.
Martin Elton tulee kotiin.
Dora Elton kuuli miehensä pistävän avaimen lukkoon ja karkaisi itsensä ottamaan vastaan tulossa olevan järkytyksen. Hän värisi, vaikka oli vielä puettu nahkakappaansa ja huoneen lämpömäärä oli keskinkertaista korkeampi. Hänen hermojännityksensä saattoi kaikki äänet kuulumaan tavallista tarkemmin, ja hän kuuli Martinin pistävän kävelykeppinsä hallin nurkkaan, kuuli hänen askeltensa kahinan matolla ja odotti. Kerran hän oli lukenut miehestä (tai oliko se tyttö?), joka oli tehnyt kaiken erään hypnotisoijan tahdon mukaan totellen tätä sokeasti. Ja sitten, eräänä päivänä, uhri tunsi ilahduttavaa vapauden ja helpotuksen tunnetta ja tiesi siitä, että hänen käskijänsä oli kuollut.
Ja Lacy Marshalt oli kuollut. Vaikka Dora ei olisi seisonutkaan väkijoukon ulommaisessa reunassa ja kuullut väkijoukkoon levinnyttä uutista, olisi hän tietänyt sen häntä vallinneen eräänlaisen riivauksen äkillisestä poistumisesta. Ja hänestä tuntui nyt kuin murhaajasta kuolemantuomionsa täytäntöönpanoaamuna.
Ovenripa kääntyi, ja Martin Elton astui sisään. Hänet nähtyään Dora painoi kätensä suutaan vastaan tukahduttaakseen huudahduksen. Martinin kasvot ja kädet olivat likaiset, hänen pukunsa repeytynyt ja tomun peittämä; toisesta housunlahkeesta riippui kangassuikale paljastaen loukkautuneen polven. Hänen kasvonsa näyttivät vanhentuneilta, ja hänen verettömät huulensa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti.
Hetkisen hän seisoi ovessa katsoen Doraan. Hänen katseessaan ei ollut vihaa eikä moitetta.
"Halloo!" sanoi hän, sulki oven ja tuli lähemmäksi. "Poliisi tuli siis sittenkin?"
"Poliisiko?"
"Sinähän lähetit poliisin tänne etsimään rahoja. Tapasin Gavonin: hän näytti taipuvaiselta toimittamaan kotietsinnän. Et kai ole unohtanut sitä, vai mitä?"
Dora oli todellakin unohtanut. Niin paljon oli tapahtunut siitä lähtien.
"Käännytin heidät takaisin. Gavon uskoo minun saaneen hysteerisen kohtauksen."
Martin lämmitti likaisia käsiään tulen edessä.
"Niin minäkin luulen."
Katsahdettuaan mahdottomassa kunnossa olevaan pukuunsa hän hymyili.
"Otan kylvyn, vaihdan pukua ja vapautan itseni näistä vaatteista — kiipeäminen olikin koko lailla työlästä työtä."
Äkkiä Dora tuli hänen luokseen ja pisti kätensä hänen takkinsa taskuun. Martin ei vastustellut millään tavalla, ja kun käsi tuli takaisin mukanaan isokokoinen brovninki, näytti sen näkeminen paremminkin huvittavan kuin kiusaavan häntä.
Kädet vavisten ja nähden epäselvästi kyynelten läpi Dora tarkasteli sitä. Perä oli tyhjä, makasiini, jonka olisi pitänyt se täyttää, oli poissa. Haisteltuaan aseen piippua hän veti kasvonsa tuskan irveeseen. Aseella oli ammuttu, ja aivan äsken, sillä se haisi vielä ruudilta.
"Niin, ole hyvä, vaihda vaatteita", sanoi Dora. "Näkikö sinua kukaan?" kysyi hän sitten.
Martin veti huulensa yhteen miettiväisenä.
"En tiedä — minut on voitu nähdä. Mitä sinä aiot tehdä?"
"Sinun olisi paras vaihtaa pukua; jos tarvitset jotakin, voit kutsua minua."
Kun Martin oli poistunut huoneesta, tarkasteli Dora jälleen pistolia. Siinä ei ollut mitään, joka olisi erottanut sen tuhansista muista taskuaseista, paitsi piippuun leimattu numero, mutta siitä ei poliisille olisi mitään apua. Bunny oli ostanut sen Belgiasta, missä ostoista ei pidetä niin huolellista luetteloa. Dora pisti aseen käsilaukkuunsa, meni Martinin huoneen ovelle ja koputti.
"Menen ulos neljännestunniksi", sanoi hän. "Hyvä on", kuului vaimennettu vastaus. Dora tunsi erään pengerkadun Regent Canalin, varrella ja ajoi sinne vuokra-autolla. Maksettuaan ja lähetettyään pois auton hän meni keskelle siltaa ja pudotti pistolin kanavaan kuullen selvästi, kun se puhkaisi ohuen jään. Sitten hän jatkoi matkaansa kanavan toiselle rannalle, jossa pian tapasi toisen auton. Martin istui aamunutussaan salongissa takkavalkean edessä maistellen höyryävää kahvia, kun Dora tuli sisään. Martin arvasi, missä hän oli ollut. "Pelkään saaneeni sinut käyttäytymään jokseenkin järjettömästi — niiden rahojen takia", sanoi Martin katsoen Doraa kahvikupin reunan yli. "Ajattelin asiaa lähemmin. Kun Stanford tuli, panin hänet viemään tavaran takaisin. Gavon tuli meidän ollessamme ulkona — Lucy kertoi siitä minulle. Etkö tietänyt sitä?"
"Hän kertoi minullekin jotakin", sanoi Dora välinpitämättömästi. "Kuulin, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Mitä olet tehnyt vaatteillesi?"
"Ne ovat uunissa", sanoi Martin lyhyesti.
Hän oli äskettäin laitattanut taloon keskuslämmityslaitteet, ja niihin kuului siis uuni.
"Menen vuoteeseen", sanoi Dora tullen Martinin luo saadakseen suudelman.
Martin kuuli hänen huoneensa oven sulkeutuvan ja katseli ajatuksissaan naarmuisia käsiään.
"Naiset ovat omituisia", sanoi hän.
Hän ei mennyt vuoteeseen. Hänen pukunsa oli levällään hänen huoneessaan valmiina pikaista pukeutumista varten, joka seuraisi odotettavissa olevaa noutamista. Koko yön hän istui tulen ääressä, ajatellen, kummastellen — mutta katumatta mitään. Aamun harmaa valo löysi hänet samasta paikasta, leuka rintaa vastaan nukkumassa sammuneen takkavalkean ääressä.
Kello seitsemän uninen palvelijatar herätti hänet.
"Alhaalla on eräs herrasmies, joka tahtoo tavata teitä, sir — kapteeni
Shannon."
Martin nousi väristen seisomaan.
"Pyytäkää hänet sisään", sanoi hän, ja Dick Shannon tuli melkein heti huoneeseen.
"Huomenta, Elton. Onko tämä teidän?"
Hänellä oli kädessään ohut, kultainen savukekotelo. Martin katsoi sitä.
"Kyllä, se on minun", hän sanoi.
Dick Shannon pisti kotelon taskuunsa.
"Tahdotteko selittää, mistä johtuu, että se löydettiin eilenillalla läheltä sitä paikkaa, missä Lacy Marshalt murhattiin?" kysyi hän.
"Todellako?" sanoi Elton hyvin kohteliaasti. "Mihin aikaan murha tehtiin?"
"Kello kahdeksan."
Martin nyökkäsi.
"Kello kahdeksan" — hän puhui harkiten sanojaan — "minä olin Vine Streetin poliisiasemalla selittämässä tarkastaja Gavonille, että minun vaimolleni sattuu toisinaan mielipuolisuuden kohtauksia. Muuten en siihen saakka, kunnes te juuri minulle kerroitte, tietänyt, että Lacy Marshalt on kuollut."
Dick tuijotti häneen.
"Olitteko Vine Streetin poliisiasemalla? Se seikka voidaan helposti todeta."
"Olisin luullut, että se olisi todettu jo ennen tänne tuloanne", sanoi
Martin vakavasti.
Molemmat miehet kääntyivät katsomaan ovelle, kun se aukeni, ja Dora astui sisään. Kuopallaan olevat silmät ja kalpeat kasvot puhuivat unettomasta yöstä. Hän siirsi silmänsä Shannonista mieheensä.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän matalalla äänellä.
"Shannon kertoi juuri minulle, että Lacy Marshalt on kuollut", sanoi
Martin levollisesti. "Se oli minulle uutinen. Tiesitkö sinä?"
Dora nyökkäsi.
"Kyllä, minä tiesin. Miksi kapteeni Shannon on tullut tänne?"
Martin hymyili.
"Luulen melkein, että hän epäilee minua."
"Sinua!" Dora katsahti Shannoniin. "Mieheni ei poistunut kotoa eilen illalla…"
Martinin matala nauru ilmaisi pelkkää huvia.
"Rakkaani, teet kapteeni Shannonin epäluuloiseksi. Tietysti minä poistuin kotoa. Olen juuri kertonut hänelle, että menin Vine Streetille ja olin siinä julkisessa laitoksessa samaan aikaan, kuin murha tehtiin. Jollakin salaperäisellä tavalla minun savukekoteloni on keinotellut itsensä Malpasin talon katolle."
"En sanonut, että se oli siellä", keskeytti Dick terävästi, ja hetkiseksi Martin Elton joutui sanattomaksi.
"Sen on täytynyt olla kaukovaikutusta — olen ajatusten lukija. Se oli jollakin katolla, joka tapauksessa…"
"En sanonut sitäkään", sanoi Dick Shannon rauhallisesti.
"Sitten minun on täytynyt nähdä siitä unta."
"Kuulkaahan, Elton, kehoitan teitä olemaan minulle niin avomielinen, kuin teidän oma turvallisuutenne sallii", sanoi Dick. "En voi kuvitella, että väittäisitte olleenne Vine Streetillä kello kahdeksan, jollei siihen olisi mitään tärkeätä syytä. Kuinka tämä savukekotelo joutui n:on 551 katolle Portman Squaren varrella?"
"Minä — minä jätin sen sinne." Se oli Dora. "Lainasin sen, kapteeni Shannon, muutamia päiviä sitten — olin, nähkääs, Lacy Marshaltin ystävä ja olin — olin toisinaan hänen vieraanaan."
Dick pudisti päätään.
"Se ei löytynyt Lacy Marshaltin talosta. Se oli Malpasin talon katolla."
Hänen tutkivat silmänsä etsivät Eltonin silmiä.
"Minä pudotin sen sinne", sanoi Bunny Elton tyynesti, "aikaisemmin illalla. Tarkoituksenani oli tunkeutua Marshaltin taloon ja selvittää muuan pieni lasku hänen kanssaan. Mutta Marshaltin talon katolle ei ole mitään tikapuita, kun taas viereisen talon katolle pääsi jokseenkin helposti. Vaikeus alkoi vasta silloin, kun koetin löytää tien Lacyn linnaan. Se oli paljon vaikeampaa eilen illalla, koska huomasin, että katolle oli sijoitettu muuan mies — salapoliisi, luulen minä."
"Kuinka pääsitte jälleen alas?" kysyi Dick.
"Se kävi aivan yllättävällä tavalla. Joku oli suorastaan kohtalon sallimuksesta pitänyt huolen köydestä, joka oli sidottu kiinni savutorveen ja varustettu solmuilla jokaisen jalan päässä — sitä pitkin oli suorastaan yhtä helppo päästä alas kuin tikapuita käyttämällä."
Shannon mietti hetkisen.
"Pukeutukaa", sanoi hän sitten. "Menemme Vine Streetille tarkistamaan teidän kertomuksenne."
Hän oli aivan varma siitä, että Martinin koko kertomus oli perätön, mutta heidän ehdittyään poliisiasemalle hän sai kokea ensimmäisen yllätyksen sinä päivänä. Martinin kertomus ei ainoastaan osoittautunut oikeaksi, vaan pöytäkirjassa, johon kaikki käynnit oli merkitty aikajärjestyksessä, oli merkintä: "M. Elton kävi perätöntä syytöstä koskevassa asiassa", ja sen kohdalla: "Kello kahdeksan." Se oli aivan hämmentävää.
"Ehkä te nyt", sanoi Martin nauttien Dickin tappiosta, "tahdotte kysyä yötarkastajalta, kuinka minä olin puettu".
"Ette näyttänyt olevan pukeutunut ensinkään", sanoi poliisi virkailija.
"Itse asiassa minä luulin teidän tulleen naamiaisista. Hän oli
repaleissa tänne tullessaan. Olitteko ollut jossakin töykeässä talossa,
Elton?"
Martin hymyili rauhallisesti.
"Töykeän talon päällä olisi täsmällisempää", sanoi hän ja kysyi
Dickiltä: "Oletteko tyydytetty?"
Alibi oli kiistämätön. Dick katsoi hämmennyksissään poliisiaseman kelloa.
"Käykö tuo kello oikein?"
"Kyllä se nyt käy", sanoi tarkastaja.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Dick nopeasti.
"Kello seisahtui eilen illalla; luulen sen aiheutuneen pakkasesta, sillä sitä ei tarvinnut vetää, kun panimme sen jälleen käymään. Totta puhuen se seisahtui jokseenkin samaan aikaan, kuin te olitte täällä, Elton. Teidän lähdettyänne konstaapeli kiinnitti minun huomioni siihen."
"Ikävä asia", mutisi Bunny.
Hän seurasi Dick Shannonin mukana takaisin, eivätkä he puhuneet sanaakaan, ennenkuin kääntyivät Curzon Streetille.
"Se järjetön kello pelastaa todennäköisesti teidän kaulanne, ystävä hyvä", sanoi Shannon. "Minulla on valtakirja kotitarkastuksen suorittamista varten teidän luonanne, ja aion nyt panna sen toimeen."
"Jos löydätte jotakin, josta teille on pienintäkin hyötyä", vastasi
Martin, "niin olen oleva ensimmäisenä teitä onnittelemassa".
XXXII.
Kirje.
Kaikista sanomalehdistä antoi Globe Herald täsmällisimmän selonteon edellisen illan tapahtumista:
"Kymmenen minuutin kuluessa eilen illalla ammuttiin kuoliaaksi senaattori Lacy Marshalt Etelä-Afrikasta, samalla kuin hänen ruumiinsa vietiin pois, ja hänen uskottu kamaripalvelijansa murhattiin, murhaajan ollessa ilmeisesti sama henkilö. Ensinmainittu näistä murhenäytelmistä tapahtui A. Malpasin, yksinäisen ja tunnetun miljoonamiehen, talossa Portman Squaren varrella. Malpas, tavoiltaan omituinen mies, on kadonnut, ja poliisi etsii häntä.
"Globe Herald’in kokoamat tiedot rikoksesta muistuttavat enemmän lukua jostakin Edgar Allan Poen teoksesta kuin selostusta tapahtumasta, joka sattui Lontoon hienossa kaupunginosassa eilen illalla. Viisi minuuttia vailla kahdeksan etsivän poliisin komissaari Shannon saattoi miss Audrey Bedfordia, Malpasin sihteeriä, Portman Squaren n:oon 551. Miss Bedford oli luvannut klo 8 tavata kadonneen miehen, ja mr Shannon, joka oli tehnyt useita tuloksettomia yrityksiä päästäkseen Malpasin puheille, arveli nyt saaneensa tilaisuuden päästä tähän niin huolellisesti vartioituun taloon. Nyt tiedetään, että huoneiston ovet ja ikkunat olivat varustetut sellaisilla laitteilla, että ne aukenivat ja sulkeutuivat sähkövirran avulla, ja että Malpas voi kovaäänisten puhelimien välityksellä keskustella kaikkien taloon pyrkivien kanssa näiden näkemättä häntä. Täsmälleen kello kahdeksan ovi aukeni, ja miss Bedford ja komissaari astuivat sisään taloon. Varmaa on, että Malpas oli tähän aikaan saapuvilla, sillä tulijat kuulivat ja tunsivat hänen äänensä. Miss Bedford oli parhaillaan koputtamassa vanhan miehen yksityishuoneiston ovea, kun sisältä kuului kaksi laukausta. Saatuaan oven auki mr Shannon näki Lacy Marshaltin kuolleen ruumiin makaavan Malpasin lukuhuoneen lattialla…"
Sitten seurasi jokseenkin luotettava kertomus kaikesta, mitä myöhemmin oli saatu selville.
"Poliisi on saanut ratkaistavakseen melkein käsittämättömän arvoituksen, tai oikeastaan sarjan arvoituksia, jotka tässä lyhyesti mainittakoon.
"1) Kuinka tuli Marshalt erakon huolellisesti vartioituun taloon, joka erakko, niinkuin tiedetään, vihasi häntä ja jota Marshalt pelkäsi niin kovin, että oli palkannut yksityisetsiviä suojelemaan häntä vanhan miehen juonitteluilta? Selvää on, että kuolleella miehellä on täytynyt olla jokin hyvin voimakas vaikutin, joka sai hänet tulemaan tähän salaperäiseen taloon.
"2) Millä tavalla Lacy Marshaltin ruumis vietiin murhan jälkeen pois n:osta 551?
"3) Kuka murhasi Tongerin, kamaripalvelijan, ja mistä syystä? Poliisin teoria on, että murhaaja on mies, jota tämän kauhean verityön uhrit ovat kumpikin loukanneet yhtä suuresti.
"4) Missä on Malpas, ja onko hänkin joutunut hämäräperäisten rikollisten käsiin?"
Dick luki selostuksen ja antoi hiljaisessa mielessään tunnustuksen reportterin kirjoittaman kuvauksen paikkansapitävyydelle. Selostuksesta oli kuitenkin jäänyt pois eräitä kohtia, ja siitä hän oli kiitollinen.
Kello kymmenen hän kuulusteli Marshaltin keittäjätärtä, lyhyttä ja paksua keski-ikäistä naista, johon edellisen illan tapahtumat eivät olleet tehneet niin järkyttävää vaikutusta kuin Marshaltin muuhun henkilökuntaan.
"Mihin aikaan mr Marshalt meni ulos?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, ja keittäjätär kykeni antamaan hänelle täsmällisen tiedon.
"Puoli kahdeksan, sir. Kuulin ulko-oven paukahtavan, ja Milly, joka on ensimmäinen sisäkkö, meni ylös keittiöön luullen, että se oli mr Tonger, joka oli tullut takaisin. Arvaten sitten, että ovessakulkijan oli täytynyt olla isäntä, hän meni lukuhuoneeseen ja huomasi, että mr Marshalt oli mennyt."
"Oliko täällä sattunut minkäänlaisia selkkauksia?"
"Tarkoitatteko mr Tongerin ja mr Marshaltin välillä?" Keittäjätär pudisti päätään. "Ei, sir. Vaikka he melkein aina riitelivät keskenään, mr Tonger ei ollut niinkuin tavallinen palvelija; hän tunsi mr Marshaltin niin hyvin, että palvelustytöt toisinaan kuulivat hänen sinuttelevan häntä. He olivat erittäin hyviä ystäviä."
"Söikö Tonger ateriansa keittiössä?"
"Ei, sir, ne vietiin aina ylös hänen huoneeseensa. Hänellä oli oma huoneisto yläkerroksessa, erillään palvelijain asunnoista. Me nukuimme talon takaosassa; hänen huoneensa olivat aukion puolella."
Dick silmäsi muistikirjaansa aikaisemmin merkitsemiään kysymyksiä.
"Oliko Tonger kohtuullinen? Tarkoitan, joiko hän ollenkaan?"
Keittäjätär epäröi.
"Viime aikoina hän käytti koko paljon väkijuomia", sanoi hän. "Aikaisemmin minä tavallisesti lähetin hänen lounaansa ja päivällisensä mukana ylös vettä tai sitruunamehua, mutta parina viime viikkona hän otti huoneeseensa huomattavia määriä väkijuomia, vaikka minä en koskaan nähnyt niiden tekevän häneen sen pahempaa vaikutusta."
Nainen kertoi Dickille hiukan enemmän, kuin mitä tämä tiesi tai oli epäillyt. Hänen täytyi saada tavata Audrey ja nähdä, voisiko tämä täyttää jonkin avonaiseksi jääneen kohdan.
Audrey oli syömässä myöhästynyttä aamiaistaan hotellin ruokasalissa, jossa sillä hetkellä oli vain vähän muuta yleisöä, kun Dick tuli näyttämölle.
"Odotin kello kahteen viime yönä ja sitten, kun te ette tullut, menin nukkumaan."
"Järkevä tyttö", sanoi Dick. "Lupasin tulla tapaamaan teitä, mutta minulla oli tuskin hetkeäkään vapaata aikaa. Oletteko lukenut kaiken siitä?" sanoi hän luoden silmänsä lehteen, joka oli kokoontaitettuna Audreyn lautasen vieressä.
"Kyllä", sanoi Audrey rauhallisesti. "Ne näyttävät tehneen koko joukon huomioita, joihin muun muassa kuuluu sekin seikka, että minä olin teidän mukananne."
"Minä kerroin sen heille", sanoi Dick. "Ei ollut saavutettavissa mitään salaamalla teidän läsnäolonne. Muistatteko tämän?"
Hän asetti Audreyn eteen paperiarkin. Se oli kirje, joka oli löytynyt
Malpasin huoneesta.
"Tämä on minun käsialaani", sanoi Audrey heti. "Luulen sen olevan yhden niistä kirjeistä, jotka kirjoitin puhtaaksi mr Malpasille."
"Ettekö muista, mikä niistä? Voitteko palauttaa mieleenne sen sanamuodon?"
Audrey pudisti päätään.
"Ne olivat kaikki minulle merkityksettömiä, ja minä kirjoitin ne puhtaaksi koneellisesti." Hän rypisti kulmiaan ajatellen. "Ei — se ei ollut mikään tavallisuudesta poikkeava kirje. Useimmat niistä olivat hiukan arvoituksellisia. Mistä olette saanut tämän?"
Dick ei tahtonut järkyttää häntä, joten hän jatkoi keskustelua vastaamatta kysymykseen.
"Onko Malpasilla jokin toinen talo? Oliko jossakin kirjeessä jotakin viittausta mahdolliseen kätköpaikkaan?"
"Ei mitään", sanoi Audrey ja kysyi sitten äkkiä: "Mitä minun on tehtävä niille rahoille, jotka hän antoi minulle?"
"Teidän on parasta pitää ne, kunnes hänen perillisensä ilmestyy", sanoi
Dick välinpitämättömästi.
"Mutta eihän hän ole kuollut, vai mitä?" kysyi Audrey säikähtyneenä.
"Hän tulee olemaan kuollut seitsemän viikon kuluttua siitä päivästä, jolloin saan käsiini sen vanhan paholaisen", vastasi Dick.
Hän kysyi Audreylta vielä kerran, millaiseksi tämä muisti sen vanhan miehen ulkonäön, ja kirjoitti muistiin siitä saamansa kuvauksen. Se oli sama mies, jonka kasvot hän oli nähnyt kattoikkunan läpi!
"Hän on jossakin Lontoossa, luultavasti talossa Portman Squaren varrella. Se talo on täynnä mahdollisia kätköpaikkoja."
Siellä oli ainakin kaksi sellaista kätköpaikkaa, joita hän ei tietänyt. Jos hän olisi löytänyt toisen niistä, niin Portman Squaren arvoitus ei olisi ollut enää mikään arvoitus.
XXXIII.
Ulkopiirissä.
Kun Dick oli mennyt, palasi Audrey huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen — hän oli vielä hyvin väsynyt ja uninen — ja palautti surunvoittoisesti hymyillen mieleensä vanhan mrs Graffittin varoitukset Lontooseen nähden. Mitähän se vanha rouva ajattelisi hänestä? ihmetteli hän. Sillä hän oli varma siitä, ettei kertomus hänen rikollisurastaan ollut menettänyt mitään sitä toistettaessa. Mahdollisesti talo siellä maalla oli jo tullut kuuluisaksi ovelan ja taitavan, todella romanttisen lainrikkojan entisenä kotina. Mahdollisesti sen seinälle asetetaan taulu, ajatteli hän puolinukuksissa: "Tässä asui useita vuosia kuuluisa Audrey Bedford…"
Hän heräsi säpsähtäen horroksistaan. Huoneen ovi oli raollaan: hän oli varma siitä, että oli sen sulkenut — yhtä varma kuin siitä, että sen oli työntänyt auki joku ulkoapäin. Hypähtäen ylös vuoteeltaan hän meni ulos käytävään. Siellä ei näkynyt ketään; hänen oli siis täytynyt erehtyä.
Sitten hän näki lattialla jalkojensa juuressa kirjeen, ja ensi silmäys osoitteeseen melkein salpasi hänen hengityksensä. Se oli Malpasilta!
Hän repäisi kuoren auki vapisevin sormin. Sisällä oleva paperi oli töherretty täyteen isoja kirjaimia, kolme sanaa rivillä:
"Lacy ja hänen kätyrinsä ovat kuolleet. Te menette samaa tietä, jos petätte minun luottamukseni. Tulkaa tapaamaan minua tänä iltana kello yhdeksän St. Dunstan'sin portille Ulkopiiriin. Jos kerrotte Shannonille, niin sitä pahempi hänelle ja teille."
Hän luki kirjeen uudelleen, ja käsi, jossa kirje oli, vapisi. St. Dunstan's, sokeiden sotilaiden koti, oli Ulkopiirin yksinäisimmässä osassa. Pitikö hänen ilmoittaa Dickille? Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli olla välittämättä varoituksesta, seuraava koski Dickin turvallisuutta.
Pantuaan kirjeen käsilaukkuunsa hän meni ulos etsimään siivoojatarta. Tämä oivallinen nuori nainen ei ollut nähnyt mitään miestä, nuorta tai vanhaa, hotellikerroksen käytävässä, lukuunottamatta, luonnollisesti, sellaisia henkilöitä, jotka olivat hyvin tunnettuja.
Audrey oli nyt niin tottunut arvoituksellisiin asioihin, että tämä uusi säikähdys, joka oli hänet vallannut, tuntui hänestä suorastaan kuuluvan säännölliseen elämään. Kuka oli tämä arvoituksellinen mies, tämä harmaa varjo, joka sai itsensä näkymättömäksi tullen ja mennen mielensä mukaan? Mikäli hotelli oli kysymyksessä, oli hänen työnsä helppoa. Hotellissa oli kaksi sisäänkäytävää, jotka kumpikin johtivat eri kadulle (porraskäytävä ja hissi oli rakennuksen molemmissa päissä), joten oli jokseenkin helppo asia pujahtaa ylös ja alas huomatuksi tulematta.
Hän luki jälleen kirjeen ja piti siitä entistä vähemmän. Yhtä asiaa hän ei saanut tehdä, nimittäin jättää siinä olevaa kehoitusta huomioonottamatta. Hänen täytyi joko mennä määrättyyn paikkaan, tai kertoa asiasta Dickille ja antautua siitä seuraavaan vaaraan. Monista syistä hän ei voinut osoittaa luottamustaan Dickille tällä hetkellä — Dick ajoi näet parhaillaan takaa Malpasia, ja vaikka Audrey olisi voinut viedä hänet suoraan etsityn miehen luo, hän olisi yhtä helposti voinut viedä hänet suoraan surman suuhun.
Koko päivän hänen huolestunut mielensä kamppaili tämän kysymyksen kanssa, jonka lisäksi tuli vielä uusi ikävyys. Siitä hetkestä, jolloin hän poistui hotellista iltapäivällä, palaamiseensa saakka hänellä oli sellainen tunne, että häntä pidettiin silmällä. Joku seurasi hänen jälkiään vartioiden hänen jokaista liikettään. Hän tapasi itsensä katselemasta pelokkaasti ympärilleen kavahtaen taaksepäin epäillessään äkkiä tuijottavansa täysin viattomien ja pahaatarkoittamattomien ihmisten kasvoihin.
Hänelle oli luonteenomaista, ettei se murhenäytelmä, jonka todistajana hän oli ollut, pidättänyt häntä mielikävelyltään, vaikka hänen oli koottava koko rohkeutensa voidakseen kulkea pitkin sitä käytävää, jonka varrella hän oli nähnyt tuntemattoman itsemurhaajan tämän kuolinhetkellä.
Penkki ei näkynyt käytävän alkupäähän; se oli asetettu käytävän polvekkeen kohdalle ja tuli näkyviin vähitellen… Hän pysähtyi paikalleen sydän kiivaasti pamppaillen nähdessään penkistä ensimmäisen vilahduksen. Hän näki sinisen hameenhelman… ja kaksi pientä jalkaa, liikkumattomina.
"Olet hullu, Audrey Bedford", sanoi hän.
Hänen omien sanojensa ääni pani hänet jälleen jatkamaan kulkuaan nähdäkseen kadotuksen paikalla istumassa erään lapsenhoitajan punaposkinen pienokainen sylissään.
Lapsenhoitaja nosti ylös silmänsä katsellakseen uteliaasti hyvin sievää tyttöä, joka nauroi ääneen kulkiessaan ohitse. Loukkautuneena lapsenhoitaja etsi peilin käsilaukustaan nähdäkseen, mille tyttö oli nauranut.
Paluumatkallaan hotelliin Audrey pysähtyi ostaakseen erään kanalanhoitajien harrastuksille omistetun viikkolehden - omituinen päähänpisto häneltä, mutta samalla viisas, sillä sen sivujen tutusta siansaksasta, sen ilmoitusten kohtuuttomista lupauksista hän löysi jälleen tasapainonsa.
Hän toivoi, että Dick tulisi käymään sinä iltapäivänä, mutta tällä oli liian paljon tehtävää, ja tavallaan Audrey oli siitä iloinenkin, koska hän ei olisi voinut tavata Dickiä kertomatta tälle tekeillä olevasta asiasta. Dick ei tullut päivällisenkään aikana, ja Audrey vetäytyi huoneeseensa pohtimaan suunnitelmiaan.
Ensiksi hän jättäisi kaikki rahansa säilytettäväksi hotellin kassaholviin; ja toiseksi hän valitsisi vahvimmalta näyttävän autonkuljettajan, jonka voisi löytää, eikä tulisi poistumaan autosta. Se näytti hyvin järkevältä ja tyydyttävältä suunnitelmalta. Jos hän vain olisi voinut lainata jonkinlaisen aseen, olisivat hänen viimeisetkin pelonsyynsä poistuneet; mutta sen rauhallisen ja vaarattoman yleisön keskuudessa, joka oli tavattavissa hotellin seurustelusalissa, ei näkynyt ketään, jonka olisi voinut luulla kantavan murha-asetta mukanaan.
"Ja minä voisin mahdollisesti ampua itseäni!" ajatteli hän.
Suunnitelmanmukaisen autonkuljettajan löytäminen ei ollut niinkään helppoa. Jonkinlainen hiipivä halvautuminen näytti vallanneen koko ammattikunnan, ja seisoessaan hotellin ulko-oven edustalla hän näki viidenkymmenen vanhuudenheikon herrasmiehen matelevan ohi, ennenkuin sallimuksen lähettämä jättiläinen vihdoinkin tuli näkyviin ja sai innokkaan kehoituksen pysähtyä.
"Minä olen menossa tapaamaan erästä miestä Ulkopiiriin", sanoi Audrey hätäisesti. "En — en tahdo jäädä yksin hänen kanssaan. Ymmärrättekö?"
Hän ei ymmärtänyt. Useimmat niistä nuorista naisista, jotka hän oli vienyt Ulkopiiriin tapaamaan miehiä, olivat tahtoneet aivan päinvastoin.
Audrey antoi hänelle ohjeet ja vaipui auton istuimelle huokaisten helpotuksesta tietäessään, että epämieluisa seikkailu oli menossa kohti täyttymystään.
Ilta oli luminen ja myrskyinen, ja Ulkopiirin kadut olivat mustan ja valkoisen kirjavia tuulessa heiluvien puiden kieltäytyessä pitämästä putoavia märkiä lumihiutaleita oksillaan. Ulkopiiri voitti itsensä synkeydessä — viisi minuuttia kestäneen ajon aikana Audrey ei nähnyt yhtään ihmissielua sen jalkakäytävillä. Auto jatkoi matkaansa rajattoman pitkän aikaa, ennenkuin se seisahtui jalkakäytävän viereen.
"Tässä on St. Dunstan's, miss", sanoi autonkuljettaja astuen alas paikaltaan ja avaten auton oven. "Täällä ei ole ketään."
"Odotan heidän tulevan", sanoi Audrey.
Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin pitkä auto tuli äänettömästi näkyviin ja pysähtyi noin kymmenen metrin päähän ensiksitulleesta. Audrey näki kumaraisen miehen astuvan vaivalloisesti katukäytävälle ja odotti hengittäen hiukan tavallista nopeammassa tahdissa.
"Audrey!"
Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Audrey astui epäröiden muutamia askelia ja katsahti taakseen autonkuljettajaan.
"Tahdotteko tulla tänne?" kysyi hän koettaen esiintyä lujana.
Kumarainen mies käveli hitaasti häneen päin, kunnes hän näki valkoisen kaulahuivin yläpuolella ison nenän ja pitkän leuan, jotka hän oli niin selvästi kuvannut Dickille aamupäivällä.
"Tulkaa tänne", sanoi mies kärsimättömästi. "Lähettäkää autonne pois."
"Se odottaa täällä", sanoi Audrey äänekkäästi. "En voi viipyä kauan.
Tiedättehän, että poliisi etsii teitä?"
"Lähettäkää pois auto", sähisi mies jälleen sanoen samassa: "Teillä on joku siellä autossa! Kirous ja kuolema! Kirjoitinhan teille…"
Audrey näki teräksen välähdyksen hänen kädessään ja kavahti taaksepäin.
"Siellä ei ole ketään — vannon, ettei siellä ole ketään! Ainoastaan autonkuljettaja", sanoi hän.
"Tulkaa tänne", komensi mies. "Menkää minun autooni!"
Audrey kääntyi ja liukastui jäätyneellä katukäytävällä, ja seuraavalla hetkellä mies oli tarttunut hänen molempiin käsivarsiinsa ja seisoi hänen takanaan.
"No, no, mitä nyt?" huudahti autonkuljettaja ja tuli uhkaavasti heitä kohden.
"Pysykää paikallanne!"
Kohotetun pistolin edessä autonkuljettajan oli pakko pysähtyä.
"Ottakaa autonne ja menkää. Kas tässä!"
Kourallinen rahoja putosi melkein hänen jalkojensa juureen, ja autonkuljettaja kumartui poimiakseen ne ylös. Samassa pistoli kohosi kerran ylös ja iski rasahtaen suojaamattomaan päähän, ja autonkuljettaja kaatui katuun kuin pölkky.
Tämä kaikki tapahtui, ennenkuin Audrey käsitti, mihin äärimmäiseen vaaraan hän oli joutunut — tapahtui ilman, että Audrey voi nähdä murhaajan kasvoja; sillä tämä seisoi koko ajan hänen takanaan ja iski autonkuljettajaa hänen olkapäänsä ylitse. Kun autonkuljettaja oli kaatunut, tunsi Audrey kohoavansa ylös kadusta.
"Jos huudatte, niin leikkaan poikki kurkkunne!" sähisi ääni hänen korvaansa. "Menette samaa tietä kuin Marshalt ja Tonger — samaa tietä kuin Dick Shannon tulee menemään, jollette tee, niinkuin teille sanon!"
"Mitä tahdotte minulta?" läähätti Audrey ponnistellen toivottomasti vapautuakseen hänen otteestaan.
"Palvelusta!" sähisi mies. "Kaikkea, mistä olen teille maksanut!"
XXXIV.
Mr Brown tarjoaa neuvoja.
Malpas painoi kätensä Audreyn suulle laahatessaan häntä autoon päin, ja Audrey oli melkein menettämäisillään tajuntansa, kun ote hänen ympäriltään äkkiä löyhtyi, ja hän putosi maahan puolipyörryksissä. Ennenkuin hän käsitti, mitä oli tapahtumassa, Malpasin auton valot vilahtivat hänen ohitseen. Hän näki kolmen miehen juoksevan, kuuli laukauksien rätinää, ja sitten hänet nostettiin jaloilleen. Hänen ympärilleen kiertyneen käsivarren puristuksessa oli jotakin omituisen tuttua, ja hän katsahti ylös Dick Shannonin kasvoihin.
"Te olette tottelematon tyttö", sanoi Dick vakavasti. "Hyvä jumala!
Saitte minut säikähtämään eri tavalla!"
"Näittekö — näittekö hänet?"
"Malpasinko? Ei, näin vain hänen autonsa perävalot, mutta aina on olemassa mahdollisuus, että hänet on voitu saada kiinni jollakin portilla, vaikka täytyykin tunnustaa, että se on vain hyvin kaukainen mahdollisuus. Minun mieheni kadotti teidät näkyvistään, ja oli suoranainen onnen kauppa, että hän näki teidät jälleen teidän ajaessanne Clarence-portin kautta. Hän sai onneksi minut käsiin puhelimessa, muuten…"
Audrey värisi.
"Sanoiko hän teille mitään tärkeätä?" kysyi Dick.
Audrey pudisti päätään.
"Ei, hän teki vain joukon epämieluisia lupauksia, joita hän toivottavasti ei tule täyttämään. Dick, minä menen takaisin kananpoikieni luo."
Shannon nauroi lempeästi.
"Vihaisinkaan teidän kanoistanne ei kykenisi nyt teitä suojelemaan, rakas ystävä", sanoi hän. "Syystä tai toisesta Malpas pitää välttämättömänä saada teidät pois tieltä. Miksi hän ei ampunut teitä ilman mitään valmisteluja, sitä minä en vain jaksa käsittää."
Heti hän kuitenkin koetti rauhoittaa Audreyta.
"Muuten teitä on seurattu koko aika, vaikka sen ovatkin tehneet muut miehet kuin tuo onneton Malpas. Kaksi uutteraa etsivää on pitänyt silmällä teidän menojanne ja tulojanne. Lapsenhoitaja puistossa pelästytti teitä, kertoivat he minulle."
Audrey oli kyllin inhimillinen punastuakseen.
"En huomannut kenenkään seuraavan minua", tunnusti hän.
"Koska ette odottanut näkevänne juuri niitä miehiä. Te pelkäsitte näkevänne ilettävän, pitkänenäisen, vanhan miehen."
Dick saattoi Audreyn turvallisesti takaisin hänen hotelliinsa ja jatkoi
matkaansa Haymarketille. Siellä hän tapasi toisen kerran mr Brownin.
Tämä seisoi täsmälleen samassa paikassa kuin sinäkin iltana, jolloin
Dick oli vienyt hänet sisään asuntoonsa.
"Olen saanut teistä vakinaisen vieraan, ystäväni", sanoi Shannon.
"Kuinka kauan olette ollut odottamassa?"
"Neljä minuuttia, mahdollisesti viisi", sanoi toinen suopeasti hymyillen.
"Saisinko ehdottaa, että koputtaisitte oveani, jos tahdotte tavata minua? Palveluksessani on miehiä, jotka päästävät teidät sisään. Luultavasti te todella tahdotte tavata juuri minua."
"En erikoisesti", sanoi toinen yllättävästi. "Saitteko hänet kiinni?"
Dick pyörähti ympäri.
"Kiinni kenet?"
"Malpasin. Kuulin, että olitte ajamassa häntä takaa tänä iltana."
"Te kuulette koko joukon enemmän, kuin mitä tavallisen miehen pitäisi kuulla", sanoi Dick.
Mr Brown nauraa hykersi.
"Mikään ei suututa poliisia enemmän kuin saada kuulla tietoja, joiden se kuvittelee olevan omia yksityisiä salaisuuksiaan. Kun muistatte, että teidän ammuntanne on saattanut Regents Parkin rauhalliset asukkaat hurjan pelon valtaan, niin voitte tuskin sanoa, ettei teidän epäonnistuneesta yrityksestänne sen paholaismiehen kiinnisaamiseksi ole tehty riittävää reklaamia."
"Paholaismiehen? Tunnetteko Malpasin?"
"Huomattavan hyvin", sanoi toinen heti. "Harvat ihmiset tuntevat hänet paremmin."
"Ja luultavasti tunsitte myöskin mr Lacy Marshalt-vainajan?"
"Vielä läheisemmin kuin Malpasin", sanoi Brown. "Olin todellakin hänen kanssaan parempi tuttava kuin mr Laker-vainajan kanssa."
"Tulkaa asuntooni", sanoi Dick.
Hän ei ollut varma, että mies seurasi mukana, sillä tämä käveli niin äänettömästi vahingoittuneesta jalastaan huolimatta, ennenkuin hän katsahtaessaan taakseen näki hänet aivan kintereillään.
"Laker on nimi, jonka olette maininnut aikaisemmin: kuka hän on?"
"Hän oli juomari, varas ja varkaiden kouluttaja. Hän ei tuntenut Malpasia niin hyvin, ettei olisi tehnyt erehdystä. Malpasin suhteen ei tarvitse tehdä kuin yksi erehdys, ja Laker erehtyi menemään mestarinsa luo päihdyksissä ollessaan - ja sinä yönä Laker kuoli!"
"Kuoli? Onko hän siis kuollut?"
Mr Brown nyökkäsi.
"Hänen ruumiinsa nostettiin joesta jokin aika sitten. Luulin, että asettaisitte asiat toistensa yhteyteen."
Dick hypähti ylös tuolilta, jolla oli istunut.
"Tarkoitatteko sitä miestä, joka oli nuijittu hengiltä ja heitetty jokeen Embankmentilta?"
Brown nyökkäsi.
"Se oli hillitön Laker", sanoi hän, "ja hän oli, luulen minä, saanut surmansa Malpasin tai jonkun hänen palkkalaisensa kädestä. Tällä hetkellä minulla ei ole mitään tarkkaa tietoa, oliko Malpasilla tässä tapauksessa mitään palkattua apulaista, joten luulen, ettette erehdy, jos merkitsette Lakerin Malpasin omien kätten työksi."
Dick katsoi häneen äänettömänä.
"Te kysytte itseltänne, onko mahdollista, että voisi olla olemassa sellainen 'piru ihmishahmossa', joka murhaamalla raivaisi itselleen tien kaikista vaikeuksista. Miksikä ei? Kun tekee yhden murhan eikä saa mitään syytä katumukseen, niin kaikki muut eivät ole ainoastaan yksinkertaisia, vaan myöskin luonnollisia seurauksia. Olen tuntenut useita murhaajia…"
"Tuntenutko?" kysyi Dick epäillen.
Toinen nyökkäsi.
"Niin juuri. Olin rangaistusvankina monia vuosia. Se on ehkä teistä yllättävää, mutta se on yhtä kaikki totta. Nimeni on Torrington. Olin saanut elinkautisen tuomion, mutta minut armahdettiin, kun olin pelastanut kahden lapsen — Kapkaupungin ylikomissaarin lasten — hengen. Siitä syystä minulle on myönnetty passi väärällä nimellä. Kuulun itse asiassa" — hymynhäive viivähti hetken hänen kasvoillaan — "etuoikeutettuihin luokkiin! Mielenkiintoni kohdistuu Malpasiin; paljon enemmän se kohdistui mr Marshalt-vainajaan, mutta hän on nyt jo poissa päiväjärjestyksestä. Rikolliset herättävät minussa mielenkiintoa, aivankuin kiskoilta suistunut juna herättää mielenkiintoa jossakussa toisessa."
"Ettekö pitänyt mr Marshaltista?" kysyi Dick silmäten häntä terävästi.
Brown hymyili.
"Minä en" — pitkä pysähdys — "pitänyt hänestä. Se on totta. De mortuis nihil nisi bonum on järjetön ohje. Miksi ei saisi puhua pahaa kuolleesta? Sillä vaikka he kuolevat, niin heidän tekonsa jatkavat yhä kiertokulkuaan kohtalon lammikon pinnalla. Teidän on oltava varovainen, kapteeni Shannon." Hänen terävät, kirkkaat silmänsä näyttivät tahtovan katsoa salapoliisin lävitse.
"Varovainen mihin nähden?"
"Malpasiin. Yksi murha enemmän tai vähemmän on hänestä samantekevää, ja hänellä on erikoinen syy päästä teihin käsiksi. Muistakaa, että hän on nero, jolla on surkuteltava taipumus teatraaliseen." Hänen katseensa ei siirtynyt pois Dickin kasvoista. "Teidän sijassanne minä en jättäisi häntä rauhaan."
Shannon nauroi ärtyneisyydestään huolimatta.
"Kaunis neuvo poliisivirkailijalle", sanoi hän.
"Se on hyvä neuvo", sanoi toinen, mutta ei jatkanut enää samaa aihetta.
"Missä luulette Marshaltin ruumiin olevan?" kysyi hän sitten.
Dick pudisti päätään.
"Se on jossakin paikassa samassa talossa. Mutta minä en oikeastaan tiedä, miksi minun pitäisi ilmoittaa teille teoriani."
"Minä en usko sen olevan ensinkään koko talossa", sanoi Brown. "Minulla on päähänpisto — mutta olen sanonut jo liian paljon. Ja nyt te lähdette minun mukanani hotelliin ottamaan pari ryyppyä, kapteeni."
Shannon kieltäytyi hymyillen kutsusta.
"Tulette kai kumminkin saattamaan minua?" sanoi toinen arasti hymyillen. "Olen heikko mies ja tarvitsen poliisin suojelusta."
Dick lähetti hänet alas kadulle, millä välin hän puhelimitse tiedusteli, oliko Malpasista saatu mitään selvää. Kun hän tuli kadulle, tapasi hän Brownin tämän tavanmukaisesta paikasta, missä hän katseli eri suunnille pitkin Haymarketia.
"Odotatteko jotakuta?"
"Kyllä", sanoi toinen, mutta ei vaivautunut selittämään, ketä.
Matkalla hotelliin Dick pani merkille sen omituisen seikan, että mr Torrington toisinaan ontui vähemmän huomattavasti kuin muulloin. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi silloin tällöin unohtanut vetää jalkaansa jäljessään. Shannon huomautti siitä heidän alkaessaan päästä matkansa perille.
"Luulen sen suureksi osaksi johtuvan tottumuksesta", sanoi Torrington hämilleen joutumatta. "Olen niin tottunut vetämään jalkaani perässäni, että se on melkein tullut toiseksi luonnokseni."
Hän katseli samalla niin tutkivasti ympärilleen, että Dick kysyi:
"Odotatteko yhä vielä jotakuta?"
Torrington nyökkäsi.
"Etsin varjoa", sanoi hän; "hän ei ole tullut vielä kertaakaan näkyviin koko päivänä".
Shannon hymyili.
"Ette kai pidä varjostettuna olemisesta. Olitte sukkela saadessanne hänet selville."
Torrington tuijotti häneen.
"Tarkoitatteko sitä poliisia, joka on ollut minua seuraamassa? Se on tuo mies tuolla nurkalla: hänet minä kyllä tunnen. Ei, puhuin siitä miehestä, joka on kulkenut teidän jäljillänne."
"Minunko?" kysyi Shannon, ja Torringtonin kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä.
"Ettekö tietänytkään sitä?" kysyi hän viattomasti. "Hyvänen aika — ja minä kun luulin, että te tiedätte kaikki!"