Hämärän huoneen arvoitus

language: Finnish

HÄMÄRÄN HUONEEN ARVOITUS

Kirj.

Edgar Wallace

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.

I.

Mies Etelästä.

Sumu, joka oli myöhemmin laskeutuva Lontoon ylle tehden epäselviksi kaikki kiinnekohdat, oli vielä harmaana, usvaisena uhkana. Valo oli mennyt taivaalta, ja katulamput valaisivat vasta himmeästi, kun mies Etelästä tuli epävakaisin askelin Portman Squarelle. Raa'an kylmästä säästä huolimatta hänellä ei ollut mitään päällystakkia; hänen paitansa oli auki kaulasta. Hän jatkoi kulkuaan silmäillen talojen numeroita ja pysähtyi ennen pitkää N:on 551 edustalle antaen katseensa kulkea pitkin pimenneitä ikkunoita. Hänen arpihuulisen suunsa pieli kohosi ilkeään ivahymyyn.

Runsaat ryypyt suurentavat kaikkia vallassaolevia tunteita. Hyväsydäminen mies tulee yhä tyytyväisemmäksi tovereihinsa, riitainen käy yhä katkerammaksi. Mutta miehessä, joka tuntee kärsineensä suoranaista vääryyttä, humala herättää punaisen usvan, johon murhatyöt verhoutuvat. Ja Laker sekä tunsi kärsineensä vääryyttä että oli saanut suurennusainetta.

Hän aikoi opettaa sille vanhalle pirulle, ettei hän voinut ryöstää toisia ilman muuta. Tuo halpamainen nylkyri eli sillä, että häntä paremmat antautuivat vaaralle alttiiksi. Tässä oli Laker, melkein pennittömänä, pitkä ja piinallinen matka takanaan ja muistossaan se painostava vierailu, joka oli tapahtunut Kapkaupungissa, kun poliisi oli toimittanut etsinnän hänen huoneessaan. Koiran elämää — juuri sitä hän eli. Miksi piti vanhan Malpasin, jolla ei kuitenkaan ollut niin pitkää aikaa jäljellä, elää ylellisyydessä, samalla kuin hänen paras asiamiehensä sai kokea kohtalon kovuutta? Laker ajatteli aina tällä tavoin ollessaan humalassa.

Hän ei juuri ollut sitä lajia, jonka olisi odottanut rohkeasti astelevan N:on 551 pääovelle Portman Squaren varrella. Hänen kapeat, parroittuneet kasvonsa, vanha puukonhaava, joka ulottui poskesta leuankärkeen, matala, pörröisen tukan peittämä otsa, samaten kuin hänen puutteellinen pukunsa viittasivat kaikki katkeraan köyhyyteen.

Hän seisoi hetken katsellen kömpelötekoisia saappaitaan. Sitten hän nousi portaille ja koputti hiljaa oveen. Heti kuului joku ääni kysyvän:

"Kuka siellä?"

"Laker täällä on!" vastasi hän kuuluvasti.

Vähäisen ajan kuluttua ovi avautui äänettömästi, ja hän astui sisään. Ketään ei ollut häntä vastassa, eikä hän odottanutkaan näkevänsä mitään palvelijaa. Hän kulki tyhjän hallin halki, nousi ylös portaita ja astui avonaisen oven ja etuhuoneen kautta hämärään huoneeseen. Ainoana valaistuksena oli vihreäverhoinen lamppu kirjoituspöydällä, jonka ääressä istui vanha mies. Laker oli juuri astunut kynnyksen yli ja kuuli oven sulkeutuvan takanaan.

"Istuutukaa", sanoi vanha mies toisessa päässä huonetta.

Vieras ei tarvinnut mitään opastusta: hän tiesi tarkalleen, missä pöytä ja tuoli olivat, kolme askelta siitä missä hän seisoi, ja hän istuutui sanaakaan sanomatta. Jälleen sama irvistys väänsi hänen kasvojaan, mutta hänen inhoittavan näköinen isäntänsä ei voinut sitä nähdä.

"Milloin tulitte?"

"Tulin Bulwayo'ssa. Laiva pääsi telakkaan tänä aamuna", sanoi Laker.
"Tarvitsen jonkin verran rahaa, ja tarvitsen sitä pian, Malpas!"

"Pankaa pöydälle se, mitä olette tuonut", sanoi vanha mies karheasti.
"Palatkaa neljännestunnin kuluttua, ja rahat ovat teitä odottamassa."

"Tarvitsen nyt heti", sanoi toinen juopuneen itsepäisenä.

Malpas käänsi hirveät kasvonsa vieraaseensa.

"Tässä talossa on ainoastaan yksi järjestelmä", sanoi hän ärsyttävästi, "ja se on minun! Jättäkää se tänne tai viekää mukananne. Te olette juovuksissa, Laker, ja kun te olette juovuksissa, olette te hullu."

"Ehkäpä olenkin. Mutta en ole niin hullu, että enää antautuisin alttiiksi samoille vaaroille kuin tähän saakka! Ja te olette myöskin vaarassa, Malpas. Te ette tiedä, kuka asuu viereisessä talossa."

Hän muisti tämän asian, jonka oli sattumalta saanut selville samana aamuna.

Mies, jota hän nimitti Malpasiksi, veti topatun aamutakkinsa hieman tiukemmin ympärilleen ja nauraa hihitti.

"Minäkö en tietäisi? En tietäisi, että Lacy Marshalt asuu viereisessä talossa? Miksi luulette minun asuvan täällä, te narri, jollen ollakseni hänen lähellään?"

Juopunut tuijotti häneen suu auki.

"Hänen lähellään… mitä varten? Hänhän on yksi niistä, joilta te varastatte — hän on varas, mutta te varastatte häneltä! Miksi te tahdotte olla hänen lähellään?"

"Se on minun asiani", sanoi toinen lyhyesti. "Jättäkää tavara tänne ja menkää."

"En jätä mitään", sanoi Laker ja nousi kömpelösti seisomaan. "Enkä myöskään poistu tältä paikalta, ennenkuin tiedän kaiken teistä, Malpas. Olen alkanut ajatella asioita. Te ette ole sitä, miltä näytätte. Te ette turhan takia istu tämän pimeän huoneen toisessa päässä ja pidä minunlaisiani toisessa päässä. Tahdon nähdä teidät kerran läheltä, poikaseni. Älkääkä liikkuko. Ette voi nähdä revolveria kädessäni, mutta saatte luottaa siihen, että se on siinä!"

Hän astui kaksi askelta eteenpäin, mutta silloin jokin pidätti häntä ja työnsi hänet takaisin. Se oli pimeydessä näkymätön köysi, joka oli rinnan korkeudella pingoitettu seinästä seinään. Ennenkuin hän voi saavuttaa jälleen tasapainonsa, valo sammui.

Ja silloin miehen valtasi järjettömän raivon puuska. Karjuen hän syöksyi eteenpäin katkaisten köyden. Toinen este, tällä kertaa jalan korkeudella permannosta, tarttui hänen jalkoihinsa ja heitti hänet pitkälleen.

"Sytyttäkää valo, te vanha varas", karjui hän nousten hoiperrellen jaloilleen jakkara kädessään. "Te olette riistänyt minua vuosikausia — elänyt minun kustannuksellani, te vanha piru! Annan teidät ilmi, Malpas! Maksakaa, tai annan teidät ilmi!"

"Uhkaatte minua jo kolmannen kerran."

Ääni kuului hänen takanaan, ja hän kiepahti ympäri ja laukaisi aseensa raivosta silmittömänä. Verhotut seinät vaimensivat pamahduksen, mutta laukauksen leimahtaessa hän näki jonkun hiipivän ovea kohden ja vihasta aivan hulluna ampui uudelleen.

"Sytyttäkää valo, sytyttäkää valo!" karjui hän.

Mutta silloin ovi aukeni, ja hän näki haamun pujahtavan ulos. Silmänräpäyksessä hän oli ulkona huoneesta, mutta vanha mies oli kadonnut. Minne hän oli mennyt? Siellä oli toinen ovi, ja hän heittäytyi sitä vastaan.

"Tulkaa ulos!" karjui hän. "Tulkaa ulos ja näyttäkää minulle naamanne, te Juudas!"

Hän kuuli naksahduksen takanaan. Sen huoneen ovi, josta hän oli tullut, oli sulkeutunut. Porrasjakso vei toiseen kerrokseen, ja hän laski jo toisen jalkansa alaspäin vieville portaille, kun pysähtyi. Hän huomasi pitävänsä vielä kädessään sitä pientä nahkapussia, jonka oli ottanut taskustaan tullessaan huoneeseen, ja todettuaan, että oli menossa matkaansa tyhjin käsin ja tehtäväänsä täyttämättä, hän kolkutti ovea, jonka takana luuli työnantajansa olevan kätkössä.

"Hoi, tulkaa ulos, Malpas! Täällä ei tule olemaan mitään häiriötä. Olen luullakseni hiukan humalassa."

Ei mitään vastausta.

"Olen pahoillani, Malpas."

Hän näki jotakin jalkojensa juuressa ja otti sen kumartuen ylös. Se oli vahasta taitavasti tehty ja luonnollisen värinen leuka, jota kaikesta päättäen oli pidetty paikallaan kahdella joustavalla nauhalla, joista toinen oli katkennut. Sen nähtyään hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Hei, Malpas! Minulla on osa naamaanne!" huusi, hän "Tulkaa ulos, tai minä vien tämän hullunkurisen leukanne poliisille. Ehkäpä poliisi tahtoo saada käsiinsä loputkin teistä."

Ei kuulunut mitään vastausta, ja yhä vielä nauraa hihittäen hän laskeutui alas portaita ja koetti avata katuoven. Ovessa ei ollut mitään ripaa, ja avaimen reikä oli mitättömän pieni, joten hän koettaessaan katsoa sen läpi ei nähnyt mitään.

"Malpas!"

Hänen kova äänensä kajahteli takaisin ylhäällä olevista tyhjistä huoneista, ja sadatellen hän juoksi jälleen ylös portaita. Hän oli puolivälissä portaita, kun jokin putosi alas. Katsoessaan ylös hän näki inhoittavat kasvot ylhäällä, näki mustan painon putoavan ja koetti väistää sitä. Vielä silmänräpäys, ja hän vyöryi kömpelönä möhkäleenä alas portaita.

II.

Suomen kuningattaren kaulaketjut.

[Näin on tekijä todella kirjoittanut!]

Yhdysvaltain lähetystössä oli tanssiaiset. Jalkakäytävän ylle oli pingoitettu raitainen markiisi, punainen matto peitti portaita, ja tunnin ajan olivat komeat autot tuoneet valittuja ja etuoikeutettuja vieraita liittymään siihen tungokseen, joka jo oli kokoontunut niihin ei suinkaan liian tilaviin saleihin, jotka muodostavat Yhdysvaltain 40:nnen valtion.

Kun autojen virta oli kuivunut pelkäksi tihkumiseksi, astui tanakka, hauskannäköinen mies ulos isosta autosta ja käveli verkalleen uteliaan yleisön ohi. Hän nyökkäsi miellyttävästi poliisille, joka piti käytävää selvänä, ja astui eteishalliin.

"Eversti James Bothwell", sanoi hän lakeijalle ja jatkoi hitaasti kulkuaan saliin.

"Anteeksi."

Miellyttävännäköinen frakkipukuinen mies pisti kohteliaasti kätensä hänen kainaloonsa ja vei hänet erääseen pieneen etuhuoneeseen, joka oli järjestetty tarjoiluhuoneeksi ja joka tänä varhaisena hetkenä oli tyhjä muista vieraista.

Eversti Bothwell kohotti kulmiaan suopeasti hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta. Hänen asenteensa näytti sanovan: Te olette täysin tuntematon, luultavasti joku näistä omituisen ystävällisistä amerikkalaisista, joten minun täytyy suvaita teitä.

"Ei", sanoi vieras lempeästi.

"Eikö?"

Eversti Bothwellin kulmakarvat eivät voineet kohota korkeammalle, minkä vuoksi hän muutti kasvojensa ilmettä ja rypisti otsaansa.

"Ei — en luule."

Everstin silmiin hymyilevät harmaat silmät välähtelivät hyväntuulisesti.

"Rakas amerikkalainen ystäväni", sanoi eversti koettaen vapauttaa käsivartensa. "En todellakaan ymmärrä… te olette erehtynyt."

Toinen pudisti verkalleen päätään.

"En erehdy koskaan — ja olen englantilainen, niinkuin varsin hyvin tiedätte, ja tekin olette englantilainen siitä huolimatta, että koetatte puhua amerikkalaisella korostuksella. Vanha Slick-parkani, tämä näyttää liian pahalta!"

Slick Smith huokasi, mutta ei antanut mitään muuta merkkiä pettymyksestään.

"Jollei Amerikan kansalainen voi saapua ystävälliselle vieraskäynnille oman lähettiläänsä luo ilman selkkauksia, niin asiat eivät ole oikealla tolalla. Kas tässä, kapteeni, olen saanut kutsun. Ja jos lähettilääni tahtoo nähdä minut, niin en luule sen kuuluvan teihin."

Kapteeni Dick Shannon nauroi hiljaa.

"Hän ei halua nähdä teitä, Slick. Hänestä olisi päinvastoin kovin vastenmielistä tietää ovelan englantilaisen varkaan kulkevan täällä miljoonan dollarin arvosta timantteja ulottuvillaan. Hän olisi iloinen nähdessään eversti Bothwellin 94:nnestä ratsuväkirykmentistä vierailemassa Lontoossa ja tahtoisi mielellään puristaa hänen kättään, mutta hänellä ei ole mitään hyötyä Slick Smithistä, jalokivivarkaasta, maalaisten petkuttajasta ja tilaisuuksien tavoittelijasta. Otatteko ryypyn kanssani, ennenkuin lähdette?"

Slick huokasi jälleen.

"Rypälemehua", vastasi hän lyhyesti ja osoitti pulloa, jonka ulkoasu viittasi toisenlaiseen sisällykseen. "Ja te olette väärässä, jos luulette minun olevan täällä ammattiasioissa. Se on aivan totta, kapteeni. Uteliaisuus on paheeni, ja minä olin utelias näkemään kuningatar Rienan timanttikaulaketjut. Ehkäpä nyt on viimeinen kerta, jolloin voisin ne nähdä. Vähän vettä, George — whisky ei osaa uida."

Hän tuijotti jurosti lasiin kädessään, ennenkuin tyhjensi sen sisällyksen yhdellä kulauksella.

"Mutta olen tavallaan iloinen, että tunsitte minut. Sain kutsukortin erään ystäväni välityksellä. Tietäen mitä tiedän minun tuloni tänne oli sellaisen miehen toimenpide, joka kuvittelee olevansa mustien koirien takaa-ajama ja henkisen neuvonantajansa myrkyttämä. Mutta minä olen utelias. Ja onnettomuudekseni minulla on salapoliisin vaistot. Kullakin on haaveilunsa, Shannon. Salapoliisillakin."

"Myöskin salapoliisilla", myönsi Dick Shannon.

"Jotkut haaveilevat, millä tavoin he menettäisivät miljoonan", jatkoi Slick miettiväisenä. "Toiset haaveilevat, kuinka he pelastaisivat jonkun tytön nälkäkuolemasta ja pahemmastakin ja olisivat hänelle veljenä, kunnes hän rupeaisi rakastamaan pelastajaansa… Nähkääs! Hommailujeni lomassa minä haaveilen, kuinka paljastaisin arvoituksellisia asioita. Samoin kuin Stormer — se ahkera varkaitten ajaja, joka antoi teille tietoja minusta. Niillä on jotakin minua vastaan."

Oli täysin totta, että Shannon oli saanut ensimmäiset vihjaukset
Slickin maineesta tältä kuuluisalta toimistolta.

"Tapaammeko nyt toisemme salapoliiseina", hän kysyi, "vai olemmeko vain yksinkertaisesti etsivä ja…?"

"Sanokaa 'varas' — älkää välittäkö minun tunteistani", pyysi Slick.
"Kyllä, minä olen etsivä tänä iltana."

"Entä kuningattaren timantit?"

Slick veti pitkän hengähdyksen.

"Ne ovat merkityt", sanoi hän. "Olen utelias tietämään, kuinka ne viedään. Taitava joukkue on hommassa — ette kai odota minun mainitsevan nimiä, vai mitä? Jos odotatte, niin saatte kokea pettymyksen."

"Ovatko he täällä lähetystössä?"

"En tiedä. Juuri sen tahdoin nähdä. En ole sellaisia ammattilaisia, joilla ei ole mitään mielenkiintoa muiden peliin. Olen niinkuin lääkäri — katselen mielelläni muiden leikkauksia; siten voi oppia asioita, joita ei koskaan aavistaisikaan, jollei olisi tutkittavana mitään muuta kuin kunkin oma työ."

Shannon mietti hetkisen.

"Odottakaa täällä — ja pitäkää kätenne irti hopeasta", sanoi hän ja poistuen loukkaantuneen Slickin luota kiiruhti väkeä täynnä olevaan huoneeseen raivaten itselleen tietä tungoksen halki, kunnes saapui avonaiselle paikalle, missä lähettiläs seisoi keskustellen kookkaan, väsyneeltä näyttävän naisen kanssa, jonka suojeleminen oli pääsyynä hänen saapumiseensa lähetystön tanssiaisiin.

Naisen kaulassa riippuivat kimaltelevat ketjut, jotka säkenöivät ja välähtelivät aina hänen laimeasti liikahtaessaan. Kääntyen katselemaan vieraita hän etsi joukosta erään nuoren monokkelisilmäisen miehen, joka oli vilkkaassa keskustelussa erään lähetystösihteerin kanssa, ja viittasi tämän luokseen.

"Steel, Slick Smith on täällä ja sanoo, että on tekeillä yritys kuningattaren kaulaketjujen 'puhaltamiseksi'. Te ette saa jättää häntä hetkeksikään näkyvistänne. Pyytäkää jonkun lähetystön virkailijan tarkistamaan vierasluettelon ja tuokaa minun luokseni jokainen, joka osoittautuu asiattomaksi."

Hän palasi Slickin luo ja tapasi tämän ottamassa kolmatta ilmaista ryyppyään.

"Kuulkaapas, Slick. Miksi te tulitte tänne, jos tiesitte, että ryöstö oli suunniteltu täksi illaksi? Vaikkakaan ette olisi siinä mukana, niin teitä tultaisiin kuitenkin epäilemään."

"Se johtui todellakin mieleeni", vastasi Slick. "Siitä aiheutuukin levottomuuteni. Se on uusi sana, jonka opin viime viikolla."

Siitä paikasta, missä he seisoivat, voi nähdä salongin pääsisäänkäytävän. Vieraita saapui yhä vielä ja heidän siinä katsoessaan tuli sisään kookas keski-ikäinen mies ja hänen mukanaan niin silmiinpistävän kaunis nuori nainen, että myöskin karaistunut Slick jäi häntä tuijottamaan. He olivat menneet näkyvistä, ennenkuin Dick Shannon oli ehtinyt saada heistä selvää kuvaa.

"Tuo on koko kaunotar, Martin Elton ei ole täälläkään. Tuo rouva on jokseenkin paljon Lacyn kanssa."

"Lacyn?"

"Kunnianarvoisan Lacy Marshaltin kanssa. Hän on miljoonamies — yksi sitä sitkeätä lajia, joka on aloittanut elämänsä yksinkertaisissa oloissa ja on aina valmis pyrkimään parempaan. Tunnetteko rouvan, kapteeni?"

Dick nyökkäsi. Useimmat tunsivat Dora Eltonin. Hän oli sitä hienoa väkeä, joka on aina mukana ensi-illoissa tai muissa äärimmäisen hienoissa illatsuissa. Lacy Marshaltin hän tunsi ainoastaan nimeltä.

"Hän on kaunotar", sanoi Slick uudelleen huojuttaen ihaillen päätään.
"Herranen aika, mikä kaunotar! Jos hän olisi minun vaimoni, ei hän
saisi juosta ympäri Lacyn kanssa. Ei, sir. Mutta sellaista tehdään
Lontoossa."

"Ja New Yorkissa ja Chicagossa ja Pariisissa, Madridissa ja
Bagdadissa", sanoi Shannon. "No, Percy!"

"Te tahdotte minun menevän? No niin, olette turmellut iltani, kapteeni. Tulin tänne saadakseni tietoja ja ohjausta. En olisi koskaan kiivennyt valkoiseen paitaan, jos olisin arvannut teidän olevan täällä."

Dick saattoi hänet ovelle ja odotti, kunnes hänen vuokra-autonsa oli ajanut tiehensä. Sitten hän palasi tanssisaliin vaanimaan ja vartioimaan. Eräs vieras, joka huolimattomasti harhaillessaan joutui erääseen lähetystön tyhjään käytävään, näki siellä miehen istuvan lukemassa piippu suussa.

"Olen pahoillani", sanoi tungettelija. "Näytän joutuneen harhaan."

"Niinpä luulen", sanoi toinen tyynesti, ja vieras, täysin kunniallinen ja viaton kuljeksija, peräytyi nopeasti ihmetellen, miksi vartija oli asettanut istuimensa sen kytkintaulun alapuolelle, josta käsin hallittiin talon kaikkia sähkövaloja. Shannon ei jättänyt mitään vaarallista paikkaa vartioimatta.

Kello yksi Suomen kuningatar hänen suureksi huojennuksekseen poistui lähetystöstä palatakseen hotelliinsa Buckingham Gaten varrelle, missä hän asui tuntemattomana. Dick Shannon seisoi paljain päin sumussa, kunnes auton takalyhdyt olivat kadonneet näkyvistä. Autonkuljettajan vieressä istui asestettu salapoliisi — hän ei pelännyt, ettei kuningatar pääsisi turvallisesti perille makuuhuoneeseensa.

"Olette nyt tehnyt tehtävänne, Shannon, vai mitä?"

Hymyilevä lähettiläs otti vastaan hänen ilmoituksensa yhtä suurella huojennuksella, kuin mitä salapoliisi oli tuntenut.

"Kuulin omilta salapoliiseiltani, että ryöstöyrityksen piti olla tekeillä", sanoi hän; "mutta toisekseen saa aina kuulla sellaisia juttuja kaikkien tämänlaatuisten tehtävien yhteydessä."

Dick Shannon ajoi pitkän autonsa takaisin Scotland Yardiin, ja hän ajoi etanan vauhtia, sillä sumu oli hyvin sakea, ja tietä leikkasivat monet hämmentävät poikkikadut. Kahdesti hän löysi itsensä jalkakäytävältä; Victoria Streetillä hän oli vähällä törmätä erääseen omnibussiin, jonka oli huonon sään takia ollut pakko pysähtyä kadulle.

Hän mateli Westminster Abbeyn ohitse ja luotsasi itsensä lopuksi
Embankmentille ja sieltä Scotland Yardin pihaan.

"Pyytäkää joku viemään vajaan autoni", sanoi hän vahdissa olevalle poliisille. "Menen kävellen kotiin, se on turvallisempaa."

"Tarkastaja kysyi teitä, sir — hän on mennyt alaspäin Embankmentia."

"Hauska yö kävelyä varten", hymyili Dick kuivaten kivistäviä silmiään.

"Poliisi etsii erään miehen ruumista, joka heitettiin jokeen tänä yönä", oli yllättävä vastaus. "Heitettiin — tarkoitatte kai: hyppäsi?" "Ei, sir, heitettiin. Jokipoliisivartio oli parhaillaan soutamassa Embankmentin seinämän juurella, kun sumu oli hieman harvempaa kuin nyt, ja se näki miehen nostettavan rintasuojalle ja työnnettävän sen yli. Vartiota johtava kersantti puhalsi vihellyspilliään, mutta ketään miehistämme ei ollut lähellä, ja mies, joka työnsi sen toisen jokeen, pääsi pakenemaan. Ruumista naarataan nyt juuri. Aivan obeliskin tällä puolella. Tarkastaja pyysi minua kertomaan teille tämän, jos tulisitte tänne."

Dick Shannon ei epäröinyt. Hänen mukavan asuntonsa ja elvyttävän takkavalkean houkutus ei enää vietellyt häntä. Hän meni hapuillen leveän Embankmentin poikki ja pitkä rintasuoja tienviittanaan kulki nopeasti pitkin joen reunaa. Sumu oli nyt mustaa, ja hinaajalaivojen valittava ulina oli lakannut, kun niiden kapteenit olivat luopuneet toivottomasta taistelusta.

Lähellä obeliskia, joka kertoo Egyptin menneistä suuruudenpäivistä, hän tapasi joukon miehiä seisomassa, ja kun virkapukuinen tarkastaja tunsi hänet hänen tultuaan lähemmäksi, tuli hän jonkin matkaa häntä vastaan.

"Se on murha — ruumis on juuri löydetty."

"Hukutettu?"

"Ei, sir: mies oli nuijittu kuoliaaksi, ennenkuin hänet oli heitetty veteen. Jos tahdotte tulla alas portaita, voitte nähdä hänet."

"Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello yhdeksän tänä iltana — tai oikeammin eilen illalla. Kello on nyt kohta kaksi."

Shannon laskeutui alas matalia portaita, jotka vievät veteen obeliskin kummallakin puolella. Soutuveneen keula tuli esiin sumusta ja kääntyi ympäri, niin että ruumis, joka oli heitetty veneen perään, voitiin nähdä taskulamppujen valossa.

"Olen tehnyt summittaisen tarkastuksen", sanoi vartion kersantti. "Hänen taskuissaan ei ole mitään, mutta hänen henkilöllisyytensä pitäisi olla helppoa saada selville — hänen poskessaan on vanha puukonhaavan jättämä arpi."

"Hm!" sanoi Dick Shannon katsoen ruumista. "Toimitamme myöhemmin toisen tarkastuksen."

Hän meni tarkastajan kanssa takaisin päämajaan, ja eteishalli, joka hänen lähtiessään oli ollut hiljainen ja tyhjä, oli nyt täynnä levotonta hälinää. Sillä hänen poissaollessaan oli tullut uutinen, joka sai koko Scotland Yardin liikkeelle ja ajoi ylös vuoteestaan jokaisen salapoliisin pääkaupungin alueella.

Suomen kuningattaren auto oli pysähdytetty The Mallin pimeimmässä osassa, salapoliisi oli ammuttu maahan, ja kuningattaren timanttiketjut olivat häipyneet sumuun. Eivätkä ne olleet jälleen löydettävissä, ennenkuin eräs tyttö, joka sillä hetkellä näki levottomia unia kananpojista, tuli tämän suurkaupungin valoihin ja varjoihin tervehtimään sisartaan, joka vihasi häntä.

III.

Audrey.

"Peter ja Paul tuottivat neljä shillingiä kumpainenkin", ilmoitti mrs Graffit katsellen likinäköisesti rahoja laskiessaan ne pöydälle. "Harriet, Martha, Jenny, Elisabeth, Queenie ja Holga…"

"Olga", oikaisi tyttö istuen pöydällä kynä kädessä. "Antakaamme arvonsa kanoillekin. Niistä saatiin puoli kruunua kustakin teurastajalta, mr Gribsiltä. Joka tapauksessa on epäkristillistä sanoa kanoja, nimeltä."

Audrey Bedford teki nopean laskelman.

"Huonekaluston kanssa tulee yhteensä kolmekymmentäseitsemän puntaa kymmenen shillingiä", sanoi hän, "mikä jokseenkin riittää maksuun kananruokamiehelle ja teidän palkkaanne, samalla kuin minulle jää kylliksi päästäkseni Lontooseen".

"Jos saisin oikeudenmukaisesti", sanoi mrs Graffit itkua puristaen, "pitäisi minun saada enemmän kuin palkkani. Olen hoitanut teitä aina siitä saakka, kuin rakas äitiraukkanne kuoli, palvellen teitä paremmin, kuin kukaan kuolevainen nainen olisi tehnyt. Ja nyt minut on heitetty syrjään ilman kotia, ja minun on asuttava vanhimman poikani luona."

"Olette onnellinen, kun teillä on vanhin poika", sanoi Audrey kylmästi.

"Jos antaisitte minulle punnan onnen…?"

"Kenenkä onnen? Ei ainakaan minun, te rakas, vanha veijari", nauroi tyttö. "Mrs Graffit, älkää olko typerä! Te olette pitänyt puolenne. Tämän omaisuuden kustannuksella. Kananhoito ei kannata eikä tule koskaan kannattamaan, kun yleisesikunnan päällikkö myy munia omaan laskuunsa. Sain sen selville tuonottain ja laskin, että teillä oli ollut neljänkymmenen punnan edestä munia vuodessa."

"Kukaan ei ole koskaan sanonut minua varkaaksi", liversi vanha nainen kädet vavisten. "Olen hoitanut teitä siitä saakka, kuin olitte tytöntypykkä, joten on kovin kovaa kuulla olevansa varas." Hän nyyhkytti itkuaan nieleksien nenäliinaansa.

"Älkää ulvoko", sanoi Audrey; "täällä on kyllin kosteata muutenkin."

"Minne aiotte lähteä, miss?" Mrs Graffit sivuutti tahdikkaasti kysymyksen kunniallisuudestaan.

"En tiedä; luultavasti Lontooseen."

"Onko teillä siellä sukulaisia, miss?"

Ehkäpä Beak Farmin entinen omistaja olisi ollut hieman avomielisempi tällä viimeisellä hetkellä. Bedfordit olivat aina vaiteliaampia kuin kalat.

"Se on teille samantekevää. Antakaa minulle kuppi teetä ja tulkaa sitten saamaan palkkanne."

"Lontoo on kauhea kaupunki." Mrs Graffit pudisti päätänsä. "Murhia ja itsemurhia ja varkauksia ja mitä tahansa. Siellähän rosvottiin äskettäin oikea kuningatarkin!"

"Herranen aika!", sanoi Audrey koneellisesti.

Hän ihmetteli parhaillaan, kuinka oli käynyt kuudelle muulle kananpoikaselle, joista mrs Graffit ei ollut tehnyt tiliä.

"Häneltä ryöstettiin satojen tuhansien arvosta timantteja", sanoi hän painokkaasti. "Teidän tulisi lukea enemmän sanomalehtiä — jäätte jäljelle tapahtumista."

"Varkauksista puhuttaessa johtuu mieleeni", sanoi Audrey sävyisästi, "kuinka on käynyt Myrtlelle ja Primroselle ja Gwenille ja Berthalle…"

"Niillekö?" Hetkeksi mrs Graffitkin joutui hämilleen. "Enkö antanutkaan teille rahoja? Niiden on täytynyt pudota reiästä taskussani. Olen kadottanut ne."

"Älkää vaivatko itseänne", sanoi Audrey. "Lähetän hakemaan poliisia, hän on ihmeellinen etsijä."

Mrs Graffit löysi rahat melkein samalla hetkellä.

Vanha nainen laahusti matalakattoiseen keittiöön, ja Audrey katseli ympärilleen tutussa huoneessa. Tuolin, jolla hänen äitinsä, oli istunut kovat kasvot mustuneeseen takkaan päin käännettyinä, Audrey oli polttanut. Yksi hiiltynyt jalka oli vielä näkyvissä tulessa.

Ei, täällä ei ollut mitään muistoa hellyttävää. Huoneessa vallitsi tukahduttavan työnteon ja raadannan tuntu. Hän ei ollut koskaan tuntenut isäänsä, ja mrs Bedford ei ollut koskaan puhunut hänestä. Hän oli ollut huono ihminen, jonka turmeltuneisuus oli pakottanut hienosyntyisen naisen alistumaan siihen ankaraan elämään, jonka hänen vaimonsa oli saanut osakseen.

"Onko hän kuollut, äiti?" oli lapsi kysynyt.

"Toivottavasti", kuului taipumaton vastaus.

Dora ei ollut koskaan tehnyt sellaisia sopimattomia kysymyksiä, mutta hän olikin vanhempi, sai osakseen suurempaa myötätuntoa äitinsä puolelta ja oli omaksunut samanlaisen säälimättömän luonteen ja mielipiteet kuin tämäkin.

Mrs Graffit oli tuonut sisään teen ja laskenut rahansa, ennenkuin alkoi itkeä Audreyn lähtöä.

"Minun on suudeltava teitä, ennenkuin erkanemme", nyyhkytti hän.

"Annan teille ylimääräisen shillingin, jos jätätte sen tekemättä", sanoi Audrey joutuisasti, ja mrs Graffit otti shillingin.

Kaikki oli ohi. Audrey kulki joulukuisessa kunnossa olevan puutarhan halki, aukaisi portin ja meni oikoteitse kirkkomaalle äitinsä haudalle. Siellä hän seisoi vähän aikaa äänettömänä kädet ristissä.

"Hyvästi", sanoi hän tyynesti ja palasi kuivin silmin takaisin asuntoonsa.

Loppu ja alku. Hän ei ollut surullinen eikä iloinenkaan. Hänen kirjalaatikkonsa oli jo mennyt asemalle lähetettäväksi sieltä edelleen Lontooseen.

Mitä tulevaisuuteen tuli, hän oli saanut kohtalaisen hyvän kasvatuksen, oli lukenut paljon, ajatellut paljon ja oli perillä pikakirjoituksen alkeista, jotka hän oli itsekseen oppinut pitkinä talvi-iltoina, jolloin mrs Graffit ajatteli ja sanoi, että hän käyttäisi aikansa paremmin sukkapuikkojen parissa.

"Aikaa on vielä vaikka kuinka paljon", murisi linja-auton kuljettaja, kun Audrey heitti matkalaukkunsa ovesta sisään. "Jollei olisi noita järjettömiä yksityisautoja, voisin siirtää lähtöajan vieläkin myöhemmäksi. Mutta nykyisin on pakko ajaa varovaisesti."

Ennustavia sanoja.

Tyttö oli juuri nousemassa linja-autoon matkalaukkunsa perässä, kun eräs tuntematon mies tuli paikalle. Huolimattomasta ulkoasustaan päättäen hän näytti jonkun asianajajan keski-ikäiseltä apulaiselta.

"Anteeksi, miss Bedford. Nimeni on Willit. Voinko puhua kanssanne pari sanaa tänä iltana, kun palaatte?"

"En aio tulla takaisin", sanoi Audrey. "Olenko teille velkaa jotakin?"

Hän teki aina tämän kysymyksen kohteliaille vieraille. Tavallisesti nämä sanoivat "kyllä", sillä mrs Graffittin oli tapana ostaa velaksi.

"Ette, neiti. Ettekö tulekaan takaisin? Voisinko saada osoitteenne?
Tahtoisin tavata teitä tärkeän asian vuoksi."

Mies oli selvästi kiihtynyt.

"En voi antaa teille osoitettani, pelkään minä. Antakaa minulle omanne, niin kirjoitan teille."

Vieras kirjoitti osoitteensa kortille ja antoi sen Audreylle.

"No niin!" kehoitti huolestunut autonkuljettaja. "Jos viivyttelette vielä, myöhästytte junasta."

Audrey hyppäsi autoon ja iski oven kiinni.

Onnettomuus tapahtui Ledbury Lanen kulmassa. Ajaessaan päätielle Dick Shannon teki käännöksen hiukan liian terävästi, jolloin hänen pitkän autonsa takapyörät tekivät kauniin kaaren. Sysäys, joka seurasi, oli vähemmän kaunis. Auton takaosa törmäsi linja-autoon ja irroitti siitä sievästi toisen takapyörän.

Linja-autossa ei ollut muita matkustajia kuin Audrey, joka oli jo laskeutunut likaiselle tielle, ennenkuin Dick oli hattu kädessä ehtinyt hänen luokseen levottomuus ja katumus miellyttävillä kasvoillaan.

"Olen kauhean pahoillani. Toivoaksenne ette ole loukkautunut!"

Hän arvioi tytön iän seitsemäksitoista vuodeksi, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Tyttö oli köyhästi puettu, ja hänen päällystakkiansa oli selvästi korjattu moneen kertaan. Hänen nahkakauluksensakin oli nukkavieru ja kulunut. Näitä seikkoja Dick ei huomannut. Hän katseli kasvoja, jotka näyttivät virheettömiltä. Kulmakarvojen kaarre ehkä ja silmien asento, täydellinen suu mahdollisesti, tai sitten hipiän laatu ja väri… Dick pelkäsi kuulla tytön puhuvan, jolloin tämän talonpoikainen puhetapa riistäisi häneltä hänen mielikuvansa prinsessasta.

"Kiitän teitä — pelästyin vain hiukan. En ehdi junaani." Hän silmäili murheellisena irtautunutta pyörää.

Ääni karkoitti Dickin pelon. Repaleinen prinsessa oli lady.

"Oletteko menossa Barnhamin asemalle? Ajan siitä ohitse", sanoi Dick. "Ja vaikka en olisi ollutkaan menossa sitä tietä, täytyy minun mennä lähettämään apua tälle poikaparalle."

Linja-auton kuljettaja, jota hän oli tarkoittanut näillä osanottavaisilla sanoilla, oli kiivennyt alas istuimeltaan harmaa parta sateesta märkänä ja nuhaiset silmät kiukkuisesti kiiluen.

"Miksi ette katso eteenne?" sähisi hän käyttäen sellaisissa tapauksissa tavallisia sanoja. "Ajatte, niinkuin tie olisi ainoastaan teitä varten."

Dick aukaisi päällystakkinsa ja etsi esiin lompakkonsa.

"Jehu", sanoi hän. "Tässä on korttini, seteli ja alamaisin anteeksipyyntöni."

"Minun nimeni on Herbert Jiles", sanoi autonajaja epäilevästi ottaessaan kortin ja rahan.

"Jehu on keksitty nimi", sanoi Dick, "ja tarkoittaa Nimshin poikaa, joka ajoi raivoisasti".

"Minä ajoin aivan hiljaa", sanoi loukkaantunut mr Jiles. "Te itse ajoitte kuin hullu."

"Apua tulee Barnhamista", sanoi Dick. "No, nuori neiti, voitteko uskoa itsenne yksin minun kanssani näihin Juggernautin vaunuihin?"

"Luulen kyllä", vastasi tyttö hymyillen ja pelastaen matkalaukkunsa linja-autosta hyppäsi hänen viereensä.

"Lontoo on minunkin matkani määränä", sanoi Dick, "mutta en tahdo ehdottaa, että tulisitte koko matkan mukanani, vaikka siten säästäisitte matkalipun hinnan."

Audrey ei vastannut. Dickistä tuntui, että tyttö alkoi kainostella, mutta se vaikutelma meni heti menojaan.

"Luulen, että menen junassa. Sisareni tulee ehkä vastaan asemalle."

Hänen äänensävynsä ei kuulunut kovinkaan luottavaiselta.

"Asutteko täällä päin?"

"Fontwellissa", vastasi tyttö. "Minulla oli mökki siellä. Se oli äidin, ennenkuin hän kuoli. Oletteko koskaan koettanut elää munista?"

Dick hätkähti.

"En yksinomaan", sanoi hän. "Ne ovat erittäin ravitsevia, luullakseni, mutta…"

"En tarkoita niiden syömistä; tarkoitan, oletteko koskaan koettanut hankkia toimeentulonne kananhoidolla?"

Dick pudisti päätään.

"Älkää koettakokaan", sanoi Audrey painokkaasti. "Kanat eivät ole samanlaisia kuin ennen. Mrs Graffit — hän hoiti talouttani ja tuhlasi tuloni — sanoo, että kanoissa on tapahtunut suuri muutos sodan jälkeen. Hän ei tiedä varmasti, onko siihen syynä bolshevismi vaiko espanjantauti."

Dick nauroi.

"Olette siis jättänyt sen?"

Audrey nyökkäsi useita kertoja.

"En voi sanoa, että olen myynyt sen vanhan talon: se myytiin paloittain kiinnityksien muodossa. Se kuuluu liikuttavalta, vai mitä? Niin ei asia kuitenkaan ole. Se vanha talo on ruma ja täynnä liikoja nurkkia, joista saa kuhmuja päähänsä, ja siinä tuntuu haju satojen sukupolvien aikuisista omistajista, jotka eivät ole kylpeneet koskaan muulloin kuin katon vuotaessa. Ja viemärilaitos on peräisin ensimmäisten brittiläisten ajalta, eikä yksikään ikkunoista sovi saranoilleen. Myötätuntoni on kokonaan ahneen pantinomistajan puolella — ihmisparka!"

"Olette onnellinen, kun teillä on sievä sisar, joka on teitä vastassa asemalla", sanoi Dick. Hän piti tyttöä seitsemäntoistavuotisena tai ehkä hiukan nuorempana, ja hänen sävynsä oli melkein isällinen.

"Voi olla", sanoi Audrey ilman suurempaa ihastusta. "Alamme jo olla
Barnhamissa, eikö niin?"

"Alamme olla Barnhamissa", myönsi Dick ja pysähdytti muutamia minuutteja myöhemmin autonsa aseman edustalle.

Hän nousi autosta Audreyn jälkeen kantaen hänen säälittävän keveän matkalaukkunsa asemasillalle ja tahtoi itsepäisesti odottaa junan saapumista.

"Sisarenne asuu tietenkin Lontoossa?"

"Kyllä, Curzon Streetin varrella."

Oli omituista, että hänen piti kertoa siitä tälle vieraalle. Kukaan täällä maalla ei ollut edes perillä siitä, että hänellä olikaan sisarta.

Dick ei osoittanut hämmästystään.

"Onko hän…" Kysymys oli arkaluontoinen. "Onko hän — hm — työssä siellä?"

"Ei. Hän on mrs Martin Elton."

Hän ihmetteli itseään sanoessaan nämä sanat.

"Mitä hittoa!" kuuli Dick säikähtäen sanovansa.

Samassa annettiin merkki junan saapumisesta, ja hän riensi ostamaan muutamia kuvalehtiä Audreylle matkalukemiseksi.

"Olette kamalan kiltti, mr…? Minun nimeni on Audrey Bedford."

"Tulen sen muistamaan." Dick hymyili. "Muistan ihmeellisen hyvin kaikki nimet. Minun nimeni on Jackson."

Hän seisoi seuraten junaa silmillään, kunnes punaisten lamppujen himmeä valo oli kadonnut näkyvistä käänteen taakse. Sitten hän palasi hitaasti autoonsa ja ajoi poliisiasemalle ilmoittamaan yhteenajostaan.

Mrs Martin Elton, ja tämä oli hänen sisarensa! Jos hän olisi ilmoittanut tytölle oikean nimensä, ja tämä olisi mennyt Curzon Streetille ja kertonut kauniille Dora Eltonille viettäneensä osan päivästä kapteeni Richard Shannonin seurassa, olisi sopusointu eräässä talossa Curzon Streetin varrella aivan varmaan häiriytynyt.

Ja syystä kylläkin. Dora Elton oli juuri se juonittelija, jonka Dick
Shannon parhaillaan koetti saada satimeen.

IV.

Kunnianarvoisa Lacy.

Lacy Marshalt oli aikoinaan ollut Etelä-Afrikan lakiasäätävän neuvoston senaattorina, minkä vuoksi häntä kohteliaisuudesta sanottiin "kunnianarvoisaksi", mikä seikka oli mr Tongerille, hänen kamaripalvelijalleen, melkoisen huvin lähteenä.

Hän tuli kylvystään eräänä ikävänä aamuna puettuna ainoastaan housuihin ja silkkipaitaan, jonka alta hänen kookkaan ruumiinsa lihakset selvästi näkyivät. Siten hän näytti vähemmän miltään lainsäätäjältä kuin siltä, mitä hänen nimensä oli merkinnyt Etelä-Afrikassa — onnen soturilta, joka oli voittanut ainakin tämän menestyksen merkin, palatsimaisen kodin Portman Squaren varrella.

Hän seisoi pitkän aikaa tuijottaen synkästi aukiolle. Sade oli seurannut sumua itsestään selvänä asiana; Englannissa satoi aina — murheellisesti, yhtä mittaa, alakuloisen naisen tavoin. Hän ajatteli ikävöiden aurinkoista kotiaan Muizenburgissa, False Bayn leveätä, penikulmien pituista rantamaa ja sinisiä laineita, Constantian rinteillä olevaa viinitarhaansa.

Hän käänsi hätkähtäen päänsä makuuhuoneeseen päin. Joku naputti hiljaa oveen.

"Sisään!"

Ovi aukeni, ja hänen vanha kamaripalvelijansa pujahti sisään tavanomainen ovela hymy huulillaan.

"Posti tuli", sanoi hän kursastelematta ja pani käden täyden kirjeitä pienelle kirjoituspöydälle.

"Sano 'sir'", ärisi Lacy. "Alat taas unohtaa käyttäytymistavat."

Tonger väänsi kasvojensa toisen puoliskon irvistykseen.

"Opin ne kyllä uudelleen", sanoi hän luontevasti.

"Pidä sitten huoli siitä. Voin saada sata kamaripalvelijaa Lontoosta neljännellä osalla siitä, mitä maksan sinulle — nuorempia miehiä ja kaksikymmentä kertaa käyttökelpoisempia", uhkasi hänen isäntänsä.

"Sen kyllä uskon, mutta he eivät tekisi, mitä minä teen puolestanne", sanoi Tonger; "ja te ette voisi luottaa heihin. Ette voi ostaa uskollisuutta. Luin se eräästä kirjasta äskettäin."

Lacy Marshalt oli valinnut yhden kirjeen toiste joukosta, kirjeen, joka oli suljettu tummansiniseen kuoreen ja jonka osoite oli kirjoitettu huonolla käsialalla. Hän repäisi sen auki ja luki:

"O. K. Murtumaisillaan."

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

Kookas mies mutisi jotakin ja heitti kirjeen kamaripalvelijalle.

"Lähetä hänelle kaksikymmentä puntaa", sanoi hän.

Tonger luki paperinpalasen vähintäkään epäröimättä.

"Murtumaisillaan?" hän mietiskeli. "Hm! Osaako hän uida?"

Lacy katsoi häneen terävästi.

"Mitä tarkoitat?" tiukkasi hän. "Tietysti hän osaa uida — tai osasi.
Uida niinkuin hylje. Kuinka niin?"

"Ei mitään."

Lacy Marshalt katsoi häneen pitkään ja terävästi.

"Luulen sinun käyvän pehmeäksi toisinaan. Katso tätä kirjekuorta. Siinä on Matjesfonteinin postileima. Niin oli viime kerrallakin. Miksi hän kirjoittaa sieltä, yli sadan mailin päästä Kapkaupungista?"

"Sokea ehkä", ehdotti Tonger. Hän pisti paperinpalasen liivintaskuunsa.
"Miksi ette vietä talvea Kapkaupungissa, baas?" kysyi hän.

"Koska olen mieluummin Englannissa."

Marshalt veti puhuessaan parhaillaan ylleen paitaansa, ja jokin hänen äänensävyssään kiinnitti miehen huomiota.

"Sanon teille jotakin, Lacy, viha on pelkoa!"

Toinen tuijotti häneen.

"Viha on pelkoa? Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei voi vihata jotakuta miestä pelkäämättä häntä. Juuri pelko muuttaa vastenmielisyyden vihaksi. Ilman vihaa on olemassa vain… no niin, jotakin — ylenkatse, mitä tahansa. Mutta se ei voi olla vihaa."

Marshalt oli ryhtynyt jatkamaan pukeutumistaan.

"Oletko lukenut senkin kirjasta?" kysyi hän peilin edessä seisoen.

"Se on omista aivoistani", sanoi Tonger ottaen käsiinsä liivit ja harjaten niitä jokseenkin huolimattomasti. "Kuulkaapas, Lacy, kuka on se mies, joka asuu tässä vieressä? Olen aikonut kysyä sitä teiltä. Malpas tai jokin sellainen on hänen nimensä. Eilen illalla juttelin erään poliisin kanssa, ja hän sanoi uskovansa, että se mies on päästään pilalla. Hän asuu yksinään, hänellä ei ole yhtään palvelijaa, vaan hän hoitaa itse kaikki taloustehtävänsä. Talossa on kaikkiaan kuusi huoneistoa, mutta hän ei tahdo antaa niistä yhtään vuokralle. Pitää yksin koko roskan. Kuka hän on?"

Lacy Marshalt murisi yli olkansa.

"Näytät tietävän kaiken siitä; miksi kysyt minulta?"

Tonger hieroi nenäänsä hajamielisenä.

"Kun se ei vain olisi hän?" arveli hän, ja hänen isäntänsä kääntyi äkisti ympäri.

"Mene tiehesi täältä, sinä juoruileva, vanha narri!"

Antamatta miljoonamiehen raivon saattaa itseään vähimmässäkään määrin levottomaksi Tonger asetti liivit tuolin selkämykselle.

"Se yksityisetsivä, jota lähetitte hakemaan tuonottain, on odottamassa", sanoi hän, ja Lacy päästi kirouksen.

"Miksi et sanonut minulle?" ärisi hän. "Olet käymässä käyttökelvottomaksi, Tonger. Jonakin päivänä potkin sinut ulos ovesta ja otan tuon irvistyksen pois naamastasi! Pyydä hänet sisään."

Nukkavieruisen näköinen mies, joka astui sisään hymyili kunnioittavasti työnantajalleen.

"Voit mennä, Tonger", murisi Marshalt.

Tonger lähti verkalleen.

"No?"

"Löysin hänet", sanoi asiamies ja avaten lompakkonsa otti sieltä valokuvan, jonka ojensi miljoonamiehelle.

"Se on hän", nyökkäsi tämä. "Mutta ei ollut vaikea löytää häntä, kun kerran tiesitte kylän. Kuka hän on?"

"Audrey Bedford."

"Bedford? Oletteko varma?" kysyi toinen nopeasti. "Asuuko hänen äitinsä siellä?"

"Hänen äitinsä on kuollut — viisi vuotta sitten", sanoi asiamies.

"Onko hänellä sisaria?"

Asiamies pudisti päätänsä.

"Mikäli voin saada selville, on hän ainoa lapsi. Minulla on kuva hänen äidistään. Se on ryhmäkuva, joka on otettu kirkkomarkkinoilla vuonna 1913."

Hän poisti paperin kainalossaan olleen käärön ympäriltä. Lacy Marshalt vei kuvan lähemmäksi valoa.

"Tuo on hän!" Hän osoitti erästä henkilöä.

"Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kun näin tytön, minulla oli tunne… vaisto."

Hän katkaisi äkisti lauseensa.

"Tunnetteko hänet siis, sir?"

"En!" Vastaus oli melkein karkean jyrkkä. "Mitä hän hommailee? Asuuko hän yksinään?"

"Oikeastaan hän teki niin. Hänellä oli talossa muuan vanha vaimo, joka auttoi häntä kanalan hoidossa. Hän matkusti eilen Lontooseen. Mikäli minulle kerrottiin kylässä, on hän menettänyt omaisuutensa, ja hänen oli pakko myydä talonsa."

Miljoonamies seisoi mieliasennossaan ikkunan ääressä tuijottaen eteensä näkemättä mitään, ankarat, kovat kasvot ilmeettöminä.

Kuinka ihmeellistä! "Viha on pelkoa", kuiskasi Tongerin äänen kaiku — hän pudisti pois muistutuksen kohauttamalla leveitä hartioitaan.

"Sievä tyttö, eikö totta?"

"Viehättävä, ajattelin minä", sanoi salapoliisi! "En ole erikoisemmin pätevä tuomariksi, mutta hän näytti minusta tavallisuudesta poikkeavalta."

Lacy murisi myöntävästi.

"Aivan niin… tavallisuudesta poikkeava."

"Minulla oli vähän vaikeuksia Fontwellissa — en luule siitä tulevan olemaan mitään seurauksia, mutta teidän on hyvä tietää se siltä varalta, että se tulee teidänkin korviinne." Mies näytti jonkin verran huolestuneelta. "Me yksityisetsivät olemme huomanneet voivamme työskennellä paljon paremmin, jos annamme ihmisten uskoa, että olemme säännöllisen poliisin palveluksessa. Minun oli uskoteltava olevani etsimässä erästä kanavarasta — majatalossa minua luultiin Scotland Yardin mieheksi."

"Siinä ei ole mitään pahaa, mr Willitt", sanoi toinen kylmästi hymyillen.

"Ei yleensä", sanoi Willitt, "mutta pahaksi onneksi kapteeni Shannon sattui pysähtymään majataloon vaihtaakseen pyöränrenkaan autoonsa."

"Kuka on Shannon?"

"Hän on tärkeä tekijä nykyisin Scotland Yardissa", sanoi Willitt. "Uusi toimeenpaneva komissaari. Tähän saakka komissaarit ovat olleet virkailijoita, joilla ei ole ollut pidättämisoikeuttakaan. Shannon siirrettiin Scotland Yardiin Intian osastosta, koska siellä on ollut äskettäin eräitä skandaaleja — lahjomisjuttuja. Hän antoi minulle kamalan ripityksen siitä, että olin uskotellut kuuluvani säännölliseen poliisiin. Ja hänen kielensä… Huh! Se mies voi pistää mailin päähän!"

"Ei kai hän saanut selville, mitä te olitte tiedustelemassa — sitä tyttöä?"

Salapoliisi pudisti päätänsä.

"Ei. Se on melkein ainoa asia, jota hän ei saanut selville. Teidän tulee tietää, että kaikkia hänen ajatuksiaan vallitsivat vain Suomen kuningattaren kaulaketjut; niinkuin ehkä tiedättekin."

Kaikesta päättäen Lacy ei kuunnellut hänen puhettaan. Hänen ajatuksensa olivat keskittyneet tyttöön ja tämän yhteyteen kuuluviin mahdollisuuksiin.

"Annoitteko hänen lähteä saamatta hänen osoitettaan? Se oli koko lailla heikkoa. Hankkikaa hänen osoitteensa. Etsikää sitten hänet käsiin ja pyrkikää hänen tuttavuuteensa. Voitte olla vaikka liikemies, joka on etsimässä mahdollisuuksia rahojen sijoittamiseen — lainatkaa hänelle rahaa — mitä tahansa hän tarvitsee — mutta tehkää se sillä tavalla, ettette säikytä häntä."

Hän otti lompakostaan puoli tusinaa seteleitä, rypisti ne palloksi ja heitti ne ojennettuun käteen.

"Tuokaa hänet tänne päivälliselle jonakin iltana", sanoi hän hiljaa.
"Teidät voidaan kutsua pois puhelimitse."

Willitt katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään epäröivästi.

"En tiedä… se ei kuulu minun alaani…"

"Tahdon puhua hänelle — kertoa hänelle jotakin, jota hän ei tiedä.
Saatte viisituhatta".

Yksityissalapoliisi sai suuret silmät.

"Viisituhatta? Katsotaan…"

Jäätyään yksin Lacy palasi ikkunan ääreen jatkaen utuisen aukion tarkastelua.

"Viha on pelkoa!"

Hän kerskaili sillä, ettei ollut koskaan pelännyt. Säälimättömästi, tunnottomasti hän oli kulkenut ihmissydämiä polkien kohti päämääräänsä pelkäämättä mitään. Kolmessa maanosassa oli naisia, jotka kirosivat hänen nimeään ja muistoaan, katkeria miehiä, jotka hautoivat kostoa päivin ja öin. Hän ei pelännyt. Hänen vihansa Don Torringtonia kohtaan oli… juuri vihaa.

Niin hän lohdutti itseään, mutta syvällä hänen sielunsa salaisissa kätköissä polttivat vanhan kamaripalvelijan sanat, joita hän ei voinut sammuttaa: "Viha on pelkoa".

V.

Slick — filosofi.

"Ei se ole mitään", sanoi Shannon tarkastaen rikkoutunutta likasuojusta.

"Yhteenajoko?" kysyi Steel, hänen apulaisensa.

"Niin — vieläpä varsin miellyttävä. Suorastaan paras kaikista!"

He menivät kapeaan käytävään, josta päästiin Dick Shannonin asuntoon.

"Ei, en ole odottanut kauan", sanoi Steel, kun Dick aukaisi arkihuoneensa oven. "Tiesin teidän tulevan takaisin tänne. Tapasitteko Bognorin miehen?"

"Kyllä — sain hänestä jotakin valumaan suostuteltuani häntä hiukan.
Steel, tiedättekö mitään rouva Eltonin sukulaisista?"

"En ole edes tietänyt, että hänellä on sukulaisia" sanoi toinen.

"Ehkäpä Slick tietää. Olen pyytänyt hänet tänne kello kuudeksi.
Tahtoisinpa tietää, onko tyttö päässyt onnellisesti perille kaupunkiin?"

"Kuka?" kysyi toinen hämmästyneenä, ja komissaari hämmentyi hetkiseksi.

"Ajattelin… erästä", sanoi hän kömpelösti ja vaihtoi puheenaihetta.
"Onko ruumis tunnettu?": kysyi hän.

Steel pudisti päätänsä.

"Mies oli ulkomailta, luultavasti Etelä-Afrikasta", sanoi hän. "Hänellä oli jalassa buurien keskuudessa hyvin suositut veltshoen-saappaat, ja hänen massissaan oleva tupakka on varmasti Magaliesbergiä. Mikään muu tupakka ei ole samanlaista. Hän on ehkä ollut Englannissa muutamia viikkoja, vaikka toiselta puolen on todennäköistä, että hän on aivan äsken tullut maihin. Buluwayo ja Balmoral Castle saapuivat viime viikolla, ja kaikesta päättäen hän tuli toisessa niistä. Itse asiassa ne ovat ainoat laivat, jotka ovat tulleet Etelä-Afrikasta kahden viime viikon aikana. Tiesikö Bognorin mies mitään kuningattaren jalokivistä?"

"Ei mitään. Hän sanoi, että Elton oli riitautunut hänen kanssaan jokin aika sitten, eikä heillä ollut mitään yhteisiä asioita. Pääasiassa puhe oli, niinkuin on tavallista tällaisissa tapauksissa, vertauksia ja metaforeja. Varasta ei voi koskaan saada sanomaan lapiota lapioksi."

Hän seisoi tuijottaen ajatuksissaan pöytään, ja sitten:

"Luultavasti hänen sisarensa oli häntä vastassa?"

Steel räpytti silmiään.

"Kenen sisar, sir?" kysyi hän, ja tällä kertaa Dick Shannon nauroi.

"Varmasti hän oli", sanoi hän jatkaen ajatuksenjuoksuaan. "Joka tapauksessa hänen piti estää hänet tulemasta Curzon Streetille ja ohjata hänet johonkin hotelliin."

Valo koitti Steelille.

"Nyt ymmärrän, te puhutte Eltonista?"

"Puhun Eltonista -", myönsi kapteeni Shannon, "ja eräästä toisesta.
Mutta se toinen ei ole teille mielenkiintoinen. Onko talo vartioitu?"

"Eltoninko? Kyllä. Meidän on ollut meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä Elton on ovela veijari."

Dick puri huultaan.

"Mitään ei tapahdu, ennenkuin neljännestä vailla kymmenen, jollen ole suuresti erehtynyt. Silloin Suomen kuningattaren kaulaketjut lähtevät Curzon Streetiltä, ja minä tahdon henkilökohtaisesti seurata niitä niiden määräpaikkaan, koska tahdon hyvin pielelläni tavata joukkueen viidennen jäsenen, joka, niinkuin luulen, on ulkomaalainen."

"Entä sitten?" kysyi Steel, kun hän keskeytti.

"Sitten minä otan kiinni Dora Eltonin. Ja juuri sitä minä olen odottanut pitkän, pitkän aikaa."

"Miks'ei Bunnya?" kysyi Steel, ja Dick hymyili.

"Bunnylla on yllin kyllin rohkeutta: annan hänelle siitä tunnustuksen. Vaatii aavistamattoman suurta rohkeutta kulkea Lontoon halki varastettu omaisuus taskussaan ja tietoisena siitä, että puolet kaupungin poliiseista pitävät asianomaista silmällä, Se ei sovi Bunnylle, Ei, hänen vaimonsa tekee sen tempun."

Hän katsoi kelloaan kärsimättömästi ja otti sitten aikataulun kirjoituspöydältään.

"Oletteko lähdössä jonnekin?" kysyi Steel hämmästyksissään.

"En", kärsimättömästi. "Katson, mihin aikaan hänen junansa saapuu."

Hän käänteli lehtiä, minkä jälkeen hänen sormensa juoksi alas erästä sareketta pitkin, sitten hän katsoi jälleen kelloaan, aivankuin olisi unohtanut, mitä jo oli nähnyt.

"Hän saapui puoli tuntia sitten. Ihmettelen…"

Myöskin Steel ihmetteli. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Dickiä sellaisessa mielentilassa. Mutta kaikki selitykset teki mahdottomiksi mr Slick Smithin saapuminen. Hän tuli ilman epäröintiä, hyvin hillitty, siististi puettu mies, jonka sileät kasvot, välkkyvät silmät ja kallis sikari ilmoittivat hänen elävän rauhassa maailman kanssa. Hän nyökkäsi Steelille ja sai myötämielisen irvistyksen vastaukseksi. Vasta kun Steel oli poistunut, tuli Dick asian ytimeen.

"Pyysin teitä tulemaan, Slick, kysyäkseni teiltä neuvoa. Kaulaketjut varastettiin sittenkin."

"Niin olen nähnyt aamulehdistä", sanoi Slick "vaikka en kovin suuresti luotakaan aamulehtiin Omasta puolestani pidän parempana iltapäivällä saatavaa toisintoa; iltalehdillä ei ole aikaa kaunistella uutisia, vaan ne ilmestyvät niissä miedontamattomina."

"Elton oli siinä mukana, eikö totta?"

Slick kohotti kulmakarvojaan.

"Saatatte minut hämmästymään", sanoi hän kohteliaasti. "Hyvänen aika! Mr Eltonko? Hän on viimeinen henkilö maailmassa, jota voisi epäillä näpistelystä."

"Jätetään kaunistelut ja käydään suoraan asioihin", sanoi Dick työntäen whiskypullon vieraansa puolelle pöytää. "Mitä tiedätte mrs Eltonista?"

"Mitä ihastuttavin nainen! Mitä suloisin nainen! Kuitenkin olisi liioittelua sanoa hänen sielunsa olevan valkoista, neitseellistä lajia. En epäile tunnustaa, että kun ajattelen sieluja yleensä, niin minusta on parempi, että ne ovat hienosti värjättyjä, rose du barri, eau de nil — mitä hyvänsä, paitsi ei sitruunaa."

"Mikä hän oli ennen naimisiinmenoaan?"

Slick kohautti olkapäitään.

"Juorupuheet ja häväistysjutut ovat minusta inhoittavia", sanoi hän haluttomasti. "Kaikki, mitä tiedän hänestä, on, että hän oli hyvä nainen, mutta huono näyttelijätär. Luulen hänen menneen naimisiin Eltonin kanssa tehdäkseen hänestä paremman miehen. Niin monet parhaista naisistamme tekevät sillä tavalla."

"Ja onko hän onnistunut?" kysyi Shannon ivallisesti.

Jälleen mr Smith kohautti olkapäitään.

"Kuulin tuonottain, että Elton kannattaa innokkaasti kieltolakia. Onko se merkki parannuksesta? täytyy olla, luulen minä."

Hän kaatoi lasiinsa runsaan annoksen whiskyä ja antoi seltteriveden sihisten valua sen päälle sifonista.

"Juomista ei voi puolustaa millään tavalla, olipa sitten kuinka terävä tahansa. Voidaan sanoa: Mutta minähän ryyppään kohtuullisesti: pitäisikö minun oikeuksiani rajoittaa sen vuoksi, että tuo kauhea maustekauppias juo itsensä juovuksiin ja lyö vaimoaan? Mihin minä vastaan: Englannissa on viisikymmentätuhatta alle kuuden kuukauden ikäistä pienokaista, pienokaista, jotka olisivat lapsellisen iloisia saadessaan kauniin, kirkkaan partaveitsen leikkikalukseen. Ja te voisitte antaa jokaiselle niistä partaveitsen, kapteeni, ja enintään yksi viidestäkymmenestätuhannesta leikkaisi poikki nuoren kurkkunsa. Täytyykö meidän silloin kieltää näitä muita neljääkymmentäyhdeksäätuhatta ja riistää niiltä ilo ja onni leikkiä parranpoistajalla, koska yksi pienokainen on tuhmuuksissaan leikannut päänsä poikki? Kyllä, sir, meidän täytyy. Terve järki sanoo meille, että mikä on tapahtunut yhdelle, voi aivan yhtä hyvin tapahtua kaikille viidellekymmenelletuhannelle. Puhunko viisauden sanoja? Puhun. Kiitoksia: — maljanne!"

Hän maiskutteli huuliaan hyväksyvästi.

"Vähintään kaksikymmentä vuotta vanhaa. Olisipa kaikki whisky tällaista, niin tapahtuisi vähemmän itsemurhia."

Dick katseli häntä tarkkaan ollen täysin selvillä siitä, että hän tahtoi hienotunteisesti siirtää keskustelun uudelle uralle.

"Onko hänellä sisarta?"

Mr Smith tyhjensi loput lasistaan.

"Jos hänellä on", sanoi hän, "niin Jumala häntä auttakoon!"