XXXV.
Askelet portaissa.
Slick Smith asui vuokralaisena kalustetuissa huoneissa Bloomsburyssa. Hänen hallussaan oli ensimmäinen kerros talosta, joka oli ollut viimeinen sana asuntoalalla joskus siihen aikaan, kuin Yrjö II kiroili ministereilleen murteellisella englanninkielellään. Nyt oli Doughty Streetin n:o 204 isännän toimeenpanemista korjauksista huolimatta jo jonkin verran vanhanaikuinen.
Eräissä suhteissa talon vanhentuneet laitteet sopivat Smithille huomattavan hyvin. Niinpä oli esimerkiksi hänen makuuhuoneensa ikkunan ulkopuolella vesisäiliö, ja veden alituinen tippuminen ja loriseminen siihen olisi tehnyt herkkähermoisemman miehen hulluksi. Smith, joka ei ollut tunteellinen eikä hermojensa orja, huomasi veden äänen rauhoittavaksi ja itse säiliön käytännölliseksi portaaksi. Ikkunasta oli helppo harpata säiliön alustalle ja siltä muurinharjalle yhtä helppoa. Ketterä mies voi päästä Slickin makuuhuoneesta sivukadulle vähemmässä ajassa, kuin mitä häneltä olisi mennyt laskeutumiseen alas portaita ja kulkemiseen ulko-oven kautta lainkuuliaisen kansalaisen tavalla. Ja hän voi palata samaa tietä melkein yhtä helposti. Senvuoksi hän sieti säiliön ja matalat katot ja kiemurtelevan porraskäytävän, jossa iski päänsä kolmensadan vuoden ikäiseen poikkipuuhun, jollei tuntenut paikkoja. Ja vaikka keittiön savu toisinaan tunkeutui avonaisesta ikkunasta hänen makuuhuoneeseensa, sanoi hän anteeksipyytelevälle isännälle pitävänsä savusta enemmän kuin monista muista hienommista tuoksuista.
Kukaan koko talossa ei tietänyt hänen ammattiaan. Häntä pidettiin yleensä miehenä, jolla on enemmän rahaa kuin velvollisuuksia. Hän vietti suurimman osan öistään poissa huoneistaan ja nukkui suurimman osan päivää suljetun oven takana. Hänellä kävi vähän vieraita, ja ne tulivat tavallisesti silloin, kun talon isäntä söi päivällistä, minkä vuoksi hän itse päästi heidät sisään. He eivät koputtaneet ovea tai soittaneet ovikelloa — hiljainen vihellys kadulla toi hänet ovelle.
Kun hän meni ulos, niinkuin hän teki joka ilta, oli hän tavallisesti iltapuvussa ja kulki aina samaa reittiä. Siihen kuului eräs baari Cork Streetin varrella, pieni eikä liian hieno yöklubi Sohossa, hienohko klubi Coventry Streetin varrella ja niin edespäin paikkaan, jossa hän katosi eikä jättänyt mitään jälkeä. Yö yön jälkeen olivat taitavat tarkkailijat Scotland Yardista häipyneet hänen jäljiltään, ja aina samassa paikassa — Piccadilly Circuksen ja Shaftesbury Avenuen kulmassa, Lontoon parhaiten valaistussa paikassa.
Hän oli ehtinyt Soho-vaiheeseen vaelluksellaan sinä iltana, jolloin Audrey oli tehnyt uskalletun matkansa tavatakseen Malpasin, ja istuen pienen pöydän ääressä huoneen äärimmäisessä päässä kuunteli kolmen soittoniekan ponnistuksia, jotka tekivät parhaansa pysyäkseen samassa tahdissa tanssijain kanssa, jotka tungeksivat lattialla, joka oli laadultaan yhtä puutteellinen kuin orkesterikin.
Pienikokoinen mies, jonka laihoilla kasvoilla oli kiero ilme, suuntasi askelensa kuuntelijan pöydän luo, veti hitaasti esiin tuolin ja istuutui viitaten luokseen tarjoilijan.
"Sama kuin hänellekin", mutisi hän osoittaen mr Smithin edessä olevaa tuoppia. Smith ei katsahtanutkaan häneen, ennenkuin…
"Slick, Astoriassa on rouvashenkilö, jolla on autokuormallinen tavaraa. Ranskalainen ja eronnut. Voisitte saada palvelustytön puolellenne puolella apinalla…"
"Jätä tuo siansaksasi, lapsukaiseni", sanoi Slick väsyneesti. "Mitä on puoli apinaa? Ja mikä puoli?"
"Kaksisataaviisikymmentä… palvelustyttö on puolalainen…"
"Tarkoitatteko madame Levellier'ta?" kysyi Smith. "Hänen varastonsa arvo on kaksikymmentätuhatta — netto! Ja lisäksi dollareita. Hän kantaa suurimman osan siitä mukanaan. Ja jokainen mitätön voitelija Lontoossa tietää siitä kaiken. Olette yhtä mielenkiintoinen kuin viimevuotinen unikirja."
Tiedoittaja ei joutunut hämilleen. Hän oli "merkitsijä", arvokkaiden tietojen kokooja, eikä ollut koskaan itse varastanut. Seurustellen kamaripalvelijain ja palvelijattarien kanssa hän varasi rikkaita taskuja toisten miesten kaiveltaviksi.
"British Imperialissa asuu muuan mies Pohjolasta. Hän on rautatehtaan omistaja ja pullollaan rahaa. Tänään hän osti timanttitavaran…"
"Tiaran - niin, vaimolleen", sanoi Slick seuraten yhä silmillään tanssijoita. "Hänen nimensä on Mollins; hän maksoi timanteista tuhatkaksisataa — niiden arvon ollessa yhdeksänsataa. Hänellä on aina revolveri mukanaan, ja hänen bulldogginsa nukkuu hänen vuoteensa jalkapäässä — hänellä on suuri epäluottamus lontoolaisiin."
Merkitsijä huokasi kärsivällisesti.
"Siinä on kaikki, mitä tiedän", sanoi hän, "mutta päivän tai parin perästä minulla on teille tiedossa hyvä homma. Etelä-Afrikasta on tulossa mies mukanaan suuri omaisuus. Hän on ollut täällä ennen…"
"Antakaa minun tietää hänestä", sanoi Slick muuttuneella äänellä. "Olen kuullut siitä pellonpelätistä ja tahdon tulla tuntemaan hänet paremmin."
Hän laski kätensä kämmen alaspäin pöydälle ja siirsi sen välinpitämättömästi merkitsijän puolelle. Tämä herrasmies otti sen, mitä oli käden alla, ja oli kiitollinen.
Pian tämän jälkeen Smith lähti. Mutta hänen kiertomatkansa joka vaiheessa tapahtui sama asia. Toisinaan merkitsijä oli nainen; kerran se oli teräväkasvoinen nuori tyttö — ja he kaikki kertoivat hänelle ranskalaisesta naisesta Astoriassa ja rautatehtaan omistajasta British Imperialissa, ja hän kuunteli kohteliaasti ja auttoi heidät ulos, kun heidän tiedoituksensa eivät vastanneet vaatimuksia.
"Kuulkaa, mr Smith." Tämä oli hänen viimeinen käyntipaikkansa, ja tiedoittaja oli liiallisen huolitellusti puettu nuori mies, jolla oli timanttisormus sormessaan. "Tämä on erikoisesti teitä varten. Astoriassa on rouva…"
"Sen jutun täytyy olla totta", keskeytti Slick. "Hänellä on timantteja miljoonan dollarin arvosta ja puolalainen palvelijatar, ja hän on eronnut."
"Aivan niin — luulin sen olevan yksistään minun tiedossani."
"Se tulee olemaan sanomalehdissä huomenna", sanoi Slick.
Oli omituista, kuinka vähäistä mielenkiintoa Portman Squaren murha herätti ammattipiireissä. Hän ei kuullut siitä mainittavan kertaakaan, ja kun hän otti tämän aiheen esille, niin kuulijat lähtivät heti tiehensä.
"On aivankuin koettaisi saada elokuvatähden puhumaan jostakin muusta", sanoi hän eräälle tuttavalle.
"He eivät luonnollisesti pidä rikoksista", sanoi toinen arvokkaasti.
Kun hän lopulta katosi, oli hän ilman uutista. Se tuli myöhemmin. Kello kaksi aamuyöllä muuan kulkuri pujahti Portman Squaren takakadulle, ja puolta tuntia myöhemmin Dick Shannon sai nousta vuoteestaan puhelimeen.
"Steel, sir!… Puhun n:osta 551… Toivoisin teidän tulevan tänne — täällä tapahtuu mitä omituisimpia asioita."
"Omituisia… kuinka?"
"Toivoisin teidän tulevan tänne, sillä en tahtoisi selittää asiaa puhelimessa."
Dick tiesi, ettei hänen apulaisensa kutsunut häntä vuoteesta tähän aikaan ilman pätevää syytä, ja pukeutui nopeasti. Kun hän oli saapunut talon luo, olivat Steel ja eräs poliisi odottamassa avonaisessa ovessa.
"Asia on sillä tavalla", tunnusti kersantti, "että joko olen saanut hermokohtauksen, tai täällä on jotakin kirotun kieroa".
"Mitä on tapahtunut?"
He olivat ehtineet halliin ja sulkeneet oven. Steel alensi ääntään.
"Se alkoi keskiyöllä — joku kuului kulkevan ylös näitä portaita. Minä ja konstaapeli olimme Malpasin huoneessa — olin parhaillaan opettamassa hänelle pikettipeliä. Menimme molemmat porraskäytävään odottaen tapaavamme joko teidät tai tarkastajan Marylebone Lanelta. Siellä ei ollut ketään. Emme voineet molemmat olla erehtyneet…"
"Kuulitteko tekin sen?" kysyi Shannon kääntyen velton poliisin puoleen.
"Kyllä, sir; kuulin selvästi askelia… jonkinlaista hiipimistä…"
Hän käänsi päänsä ja tuijotti ylös tyhjiin portaisiin. Dick kuuli sen, ja hetkisen aikaa hän tunsi väristystä selkäpiissään.
Kuului siltä, kuin joku olisi astunut tohvelit jalassa kiviportailla.
Sitten heidän korviinsa kuului verhottua naurua.
Shannon hiipi portaitten juureen. Ylhäällä portaiden käänteessä, mutta näkymättömissä, paloi yksinäinen sähkölamppu, ja hänen katsoessaan ylöspäin kulki seinän poikki tavattoman ison pään varjo. Silmänräpäyksessä hän oli seuraavassa kerroksessa — näkemättä jälkeäkään päästä tai sen omistajasta.
XXXVI.
Marshalt ilmestyy näkyviin.
"Omituista", ihmetteli hän ääneen. "Tämä on senlaatuinen asia, joka on omiaan panemaan liikkeelle täti Gertrudin."
Steel kuuli "täti Gertrudin". Se oli sovittu merkki — talon ulkopuolella ja kuulomatkan päässä oli erikoisesti sitä varten asetettu poliisi. Tämä juoksi aukion poikki nähtyään taskulampulla annetun merkin.
"Soittakaa ylitarkastajalle, että päällikkö tarvitsee kaikki piirin varavoimat — ja vartioketjun. Hän ymmärtää asian, jos sanotte 'Gertrude'."
Takaisin palattuaan hän tapasi Dickin tarkastamassa sitä isoa huonetta, jota Malpas käytti toimistonaan. Verhot oli poistettu paneloiduilta seiniltä - kaikkialta, paitsi komerosta, joka kätki omituisen pronssijumalan, ja ikkunain edestä. Ikkunaa vastassa olevan seinän vieressä oli pitkä, tamminen tarjoilupöytä, ainoa huonekalu koko huoneessa, lukuunottamatta kahta tuolia, pientä pöytää, jonka vieressä Malpasin vieraat olivat istuneet, ja kirjoituspöytää.
"Joku on ollut täällä", sanoi Steel. Hän osoitti lattialla hajallaan olevia kortteja. "Jätin nuo pakkaan pöydälle; olin juuri ryhtymässä jakamaan kortteja, kun kuulimme askelet portaissa. Luulisin niiden nyt lakanneen kuulumasta."
Äkkiä Dick tarttui hänen käsivarteensa, ja kaikki kolme odottivat pinnistäen kuuloaan. Laahustavat, tohvelijalkaiset askelet kuuluivat jälleen portaista, ja tällä kertaa Dick Shannon antoi toisille merkin pysyä liikkumattomina.
Ääni kuului yhä vahvemmin, kunnes askelet pysähtyivät, niinkuin kuului, ulkopuolella olevassa etuhuoneessa. Ovi oli raollaan, mutta heidän sitä katsoessaan se alkoi hitaasti avautua. Shannon pisti kätensä takataskuunsa. Seuraavalla hetkellä hänen revolverinsa piippu oli suunnattu kohti oviaukkoa; mutta mitään muuta ei tapahtunut, ja kun hän hiipi nopeasti huoneen poikki ja syöksyi ulos etuhuoneeseen, oli se tyhjä.
Poliisikonstaapeli otti kypäränsä päästään ja kuivasi kuumaa otsaansa.
"Lihaa ja verta minä voin sietää", sanoi hän käheästi. "Sellaista elävää miestä ei ole olemassa, johon en uskaltaisi käydä käsiksi. Mutta tämä saa minut värisemään, sir!"
"Ottakaa tämä lamppu ja tarkastakaa yläpuolella olevat huoneet", sanoi
Dick.
Virkapukuinen mies otti vitkastellen taskulampun.
"Älkääkä epäröikö käyttää kalikkaanne." Konstaapeli veti kalikkansa taskustaan ja katseli sitä koko lailla vähäksyvästi.
"Selvä on, sir", sanoi hän vetäen syvään henkeään. "En pidä siitä, mutta teen sen."
"Mainio motto kaikelle poliisityölle", sanoi Dick ystävällisesti. "En luule siellä ylhäällä olevan mitään muuta kuin tyhjät huoneet, mutta huutakaa, jos näette jotakin, ja minä olen ylhäällä heti paikalla."
Hän kuuli konstaapelin raskain askelin kulkevan ylös portaita, ja vaikka hän ei olisi tietänytkään, ettei miehellä ollut halua koko hommaan, niin olisi hän huomannut sen hänen askeltensa äänestä. Äkkiä askelet lakkasivat kuulumasta, ja Dick astui portaitten juureen.
"Onko kaikki järjestyksessä?" huusi hän.
Ei kuulunut mitään vastausta, vaan ainoastaan omituista jalkojen rapinaa ja aivankuin kurkusta tulevaa lyhyttä korinaa. Ja sitten tuli kaiteitten yli jotakin pyöreätä, joka putosi portaille ja vieri Dickin jalkojen juureen. Se oli konstaapelin kypärä.
Steelin seuraamana hän juoksi ylös portaita ja näki taskulamppunsa valossa jotakin heiluvan seuraavassa kerroksessa - jotakin, mikä heilui ja sätkytteli ja potki voimattomasti. Se oli konstaapeli, joka heilui edestakaisin köyden päässä, joka oli kiedottu hänen kaulaansa ja kiinnitetty seuraavan kerroksen kaiteeseen. Mies oli juuri menettämäisillään tajuntansa, kun Steel juoksi paikalle ja leikkasi köyden poikki hänen päänsä yläpuolelta. He veivät hänet takaisin Malpasin huoneeseen ja laskivat siellä lattialle, samalla kuin Steel tunki konjakkia hänen yhteenpurtujen hampaittensa väliin. Meni kymmenisen minuuttia, ennenkuin hän oli toipunut riittävän paljon kyetäkseen kertomaan, mitä oli tapahtunut. Eikä hän erikoisen paljoa tietänytkään.
"Olin juuri kääntymässä seuraavaan kerrokseen, kun köysi putosi kaulaani ylhäältä päin. Ennenkuin voin huutaa, oli se jo vedetty kireälle, ja minä voin nähdä jonkun kiskovan sitä seuraavasta kerroksesta. Minulla oli kyllin mielenmalttia heittääkseni kypäräni kaiteen yli, sillä muuten olisin ollut kuoleman oma. Miehiin voin käydä käsiksi, mr Shannon, mutta henkiä…"
"Kuinka paljon painatte, ystäväni?"
"Sataseitsemänkymmentä naulaa, sir."
Dick nyökkäsi.
"Näyttäkää minulle sellainen kummitus, joka voi nostaa sataseitsemänkymmentä naulaa köyden päässä, niin käännyn heti spiritistiksi", sanoi hän. "Siellä on tarkastaja, Steel; menkää alas ja päästäkää hänet sisään."
Steel meni kirjoituspöydän luo, laski kätensä virrankatkaisijalle, josta käsin oven piti aueta, ja veti kiljaisten pois kätensä. "Mikä teitä vaivaa?"
"Jossakin on lyhytsulku", sanoi kersantti. "Lainatkaa minulle käsineenne, sir."
Mutta Dick säästi häneltä sen vaivan. Ojentaen kätensä hän käänsi katkaisijan saaden samalla tuntea,' ettei nahkainen käsine ollut miksikään suojaksi — hän tunsi 250 voltin vahvuisen sähkövirran antaman herpaisevan iskun, mutta katkaisija oli käännetty. "Kas niin", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse mennä alas; he pääsevät kyllä sisään."
He odottivat, mutta koputukset jatkuivat. Miehet katsoivat toisiinsa.
"Avauslaite ei näytä olevan kunnossa", sanoi Dick, ja samassa valot sammuivat.
"Pysytelkää seinän vieressä älkääkä sytyttäkö taskulamppujanne", sanoi
Shannon matalalla äänellä.
Mutta Steel oli jo painanut taskulamppunsa nappulaa. Lamppu oli tuskin ehtinyt syttyä, kun toisesta huoneesta leimahti liekki, jokin vihelsi hänen päänsä ohi, ja kuului läjähdys kuulan iskiessä seinään. Dick heittäytyi vatsalleen lattialle vetäen apulaisensa mukanaan. Alhaalta ovelta kuuluvat iskut kajahtelivat tyhjässä hallissa.
Shannon ryömi eteenpäin taskulamppu toisessa ja revolveri toisessa kädessä, ja Steel seurasi hänen esimerkkiään. Pimeys huoneessa oli läpitunkematon. Shannon pysähtyi kuuntelemaan.
"Hän on tuolla, nurkassa lähellä ikkunaa", kuiskasi hän.
"Minä luulen, että hän on seinän vieressä", kuiskasi Steel. "Hyvä jumala!"
Omituinen vihreä valosoikio oli ilmestynyt paneloituun seinään tarjoilupöydän takana ja tasalla, ja tässä valaistussa paikassa he näkivät jonkun makaavan. Valo kävi yhä voimakkaammaksi, niin että jokainen kammottava yksityiskohta tuli selvästi näkyviin.
Makaaja oli frakkipukuun puettu mies, jonka paidanrinta oli musta ruudin savusta. Kasvot olivat kalpeat ja vahamaiset, molemmat kädet olivat ristissä rinnalla. Liikkumattomana, kauhistuttavana… Shannon tunsi hetken aikaa värisevänsä pelosta.
"Se on kuollut mies!" ähkyi Steel. "Hyvä Jumala! Se on Marshalt!
Katsokaa, Shannon, katsokaa — se on Marshaltin ruumis!"
XXXVIII.
Keittiöhissi.
Ruumis makasi liikkumattomana ja kamalan näköisenä, ja sitten vihreä valosoikio hämärtyi ja sammui, samalla kuin kuului onttoa, kumisevaa ääntä, aivankuin kaukaista ukkosen jyrinää.
Dick nousi kompastellen seisomaan ja juoksi huoneen poikki, mutta hänen hapuilevat kätensä eivät tavanneet muuta kuin seinälaudoituksen. Omituinen ilmestys oli kadonnut!
Hapuillessaan siinä seinää hän kuuli askelten äänen alhaalta hallista.
"Onko siellä ketään?" huusi ääni alhaalta.
"Tulkaa ylös. Käyttäkää lamppujanne; tänne ei tule valoa."
Aivankuin hänen sanansa olisivat olleet sovittu merkki, leimahtivat valot jälleen palamaan.
"Kuka avasi katuoven?" kysyi Dick nopeasti. "En tiedä, sir. Se avautui aivan äsken."
"Täällä on jossakin toisetkin avaamis- ja sulkemislaitteet. Steel, hankkikaa tänne kirves; se on siellä ylhäällä. Ei, yksi teistä miehistä saa käydä sen hakemassa. Löydätte sen pienestä huoneesta ullakkokerroksessa. Käyttäkää lamppujanne ja iskekää maahan jokainen, jonka tapaatte."
Kirves haettiin ilman mitään välikohtausta, ja Shannon kävi seinälaudoituksen kimppuun. Muutamissa minuuteissa hän oli saanut esille sen syvennyksen, missä oli nähnyt Marshaltin ruumiin makaavan.
"Keittiöhissi", sanoi hän. "Niitä on eräissä näistä taloista — tarjoilupöydän leveys ja tarjoilupöydän tasalla."
Hän kurottautui syvennykseen sisään ja tunsi siellä kaksi teräsköyttä, joiden varassa hissi liikkui. Keittiö oli kellarikerroksessa, ja luja ovi oli avattava väkivalloin — sen jälkeen kuin Steel oli käynyt siellä aikaisemmin edellisenä iltana, oli joku työntänyt salvat kiinni. Kun ovi oli saatu auki, tapasi hän, niinkuin oli odottanutkin, keittiöhissin siellä alhaalla. Mutta Marshaltista ei näkynyt merkkiäkään.
"Nyt minä ymmärrän, kuinka ruumis saatiin pois ensimmäisellä kerralla. Se jätettiin hissiin, joka pysähdytettiin sen huoneen ja keittiön välille. Tarkastin tämän paikan jo aikaisemmin. Niinkuin näette, Steel, on aukko täälläkin huolellisesti naamioitu seinälaudoituksella."
Salapoliisi johti toiset astiainpesuhuoneen kautta pienelle pihalle talon takana. Takaovi oli auki, samaten takakadulle viepä portti.
"Marshaltin ruumis on talossa; siitä ei ole epäilystäkään", sanoi Dick. "Sitä ei ole voitu viedä pois. Missä on teidän vartioketjunne, tarkastaja?" kysyi hän terävästi katsellen tyhjälle takakadulle puoleen ja toiseen.
Ketjun toinen osa oli myöhästynyt, sillä se saapui näyttämölle vasta kymmenen minuuttia sen jälkeen, kuin Dick oli palannut Malpasin pyhäkköön.
"Tätä huonetta ei saa koskaan jättää ilman vartijaa", sanoi hän. "Sillä se seikka on ainakin selvä, ettei se vanha mies kummittele pelkästä ilkeydestä. Hänen temppujensa takana on jokin pätevä syy, ja syy on se, että tässä huoneessa on jotakin, mihin hän tahtoo päästä käsiksi."
Hän tarkasti kapeat portaat, jotka johtivat alas vanhaan salonkiin, mutta ei huomannut mitään erikoista.
"Niinkuin näette, ei täällä ole ensinkään palvelusväen portaita", sanoi hän Steelille. "Luultavasti tämä talo on rakennettu myöhemmin kuin sen oikealla ja vasemmalla puolella olevat talot, ja arkkitehtien on täytynyt huonetilan säästämiseksi jättää palvelusväen portaat rakennuttamatta."
"Mutta salongista keittiöön ei ole mitään portaita" sanoi Steel koputtaen seinää siinä kohden, missi portaat päättyivät salongin korkeudella. Hänen hämmästyksekseen koputuksen synnyttämä ääni kuului ontolta.
"Siinä on ovi, joka on peitetty betonilla", arveli Dick. Hän painoi hartiansa sitä vastaan, ja se kääntyi helposti. "Juuri tätä tietä ystävämme on tullut ja mennyt. Tulkaa tänne ylös." Hän nousi kymmenisen porrasta ja pysähtyi. "Me liikumme nyt samansuuntaisesti pääportaiden kanssa. Kuunnelkaa." Hän koputti seinää.
"Voisitte melkein pistää sormenne sen läpi", sanoi hän. "Tämä selittää laahustavat askelet portaissa — se on vanha teatteritemppu. Jos annatte minulle kaksi palasta hiekkapaperia, niin näytän teille, kuinka ääni saadaan syntymään."
He palasivat jälleen isoon huoneeseen. "Ja tässä on toinen ovi." Jälleen Dick koputti näennäisesti paksua seinää. "Tästä hän pääsee seuraavaan kerrokseen, jossa hän oli odottamassa kuristaakseen konstaapelimme."
"Missä hän nyt on?"
"Järkevä kysymys", sanoi Dick kuivasti, "mutta minä en ole valmis vastaamaan siihen. Voisin sanoa, että hän on jo muutamien mailien päässä täältä. Jos poliisiketju olisi ollut paikallaan, niin maailmassa olisi nyt yksi kummitus vähemmän." Hän tarkasteli taskulamppuaan. "Menen käymään vielä kerran katolla, vaikk’ei ole luultavaa, että lintumme on pesinyt sinne. Willittin etsiviä ei muuten kai vielä ole poistettu?"
"Ei, mikäli minä tiedän, sir. Willitt on yhä vielä Marshaltin lakimiesten määrättävissä, jotka ovat asettaneet taloon huoltajansa."
Katon tarkastaminen ei tuonut tulokseksi muuta, kuin että etsivä oli vielä vartiopaikallaan. He näkivät hänen sikarinsa punaisen hehkun, ennenkuin hau itse oli näkyvissä.
"Jokseenkin tarpeetonta, vai mitä, teidän täälläolonne?" sanoi Shannon.
"Minun näkökannaltani kyllä", kuului vastaus. "Mutta minä noudatan minulle annettuja ohjeita, niinkuin te noudatatte teille annettuja."
"Oletteko nähnyt ketään?"
"En, sir. Olisin ollut sangen iloinen saadessani puhua vaikka jonkun kummituksen kanssa. Tämä on varmasti kylmin ja yksinäisin työpaikka maailmassa."
"Oletteko kuullut mitään tapahtuvan alhaalla?"
"Kuulin jonkun tulevan ulos takaovesta aivan äsken. Luulin, että se olitte te. Siellä oli iso auto odottamassa kokonaisen tunnin. Koetin katsoa, mutta en nähnyt, kuka se oli. Hän kantoi jotakin raskasta. Kuulin hänen ähkivän, kun hän meni ulos portista ja laski kantamuksensa autoon. Luulin, että se oli yksi teidän ruumiistanne."
Dick Shannonista näytti mahdottomalta, että yksi mies olisi jaksanut kantaa ruumiin ilman apua; ja koko asia tuntui jossakin määrin luonnottomalta. Tultuaan takaisin Steelin luo hän huomasi kersantin tehneen löydön, joka mahdollisesti voi selvittää salaperäisyyttä jossakin määrin.
"Löysin tämän pihalta", sanoi Steel. "Ystävämme on täytynyt pudottaa se paetessaan."
Se oli litteä nahkakotelo, ja avattuaan sen Dick näki ryhmän pieniä lasipulloja, pienen ruiskun ja kaksi neulaa. Ruisku oli ilmeisesti pantu pois kiireessä, sillä se oli puoleksi täynnä väritöntä nestettä, jota oli vuotanut ulos, niin että kotelon samettivuori oli aivan märkä.
"Näyttää siltä, kuin sitä olisi käytetty aivan äsken", sanoi Steel.
"Neula tekee todella sen vaikutuksen", myönsi Shannon tarkastaen hiuksenhienoa teräskärkeä. "Lähettäkää ruiskun sisällys heti tutkittavaksi. Alan nähdä päivänvaloa!"
XXXVIII.
Stormerin toimisto.
Stormerin salapoliisitoimiston hallussa oli erään uuden talon ensimmäinen kerros Cityssä. Että kysymyksessä oli mikään salapoliisitoimisto, ei käynyt selville vaatimattomasta kirjoituksesta ovissa eikä eteishallissa olevasta osoitetaulusta, jossa oli yksinkertaisesti "Stormer", niin että utelias jäi arvailemaan, millä liike-elämän alalla Stormer oikeastaan toimi. Sinä aamuna mr John Stormer oli eräällä epäsäännöllisistä ja edeltäkäsin ilmoittamattomista käynneistään englantilaisessa päämajassaan. Hän tuli, niinkuin tavallisesti, omasta yksityisovestaan, ja ensimmäinen merkki, jonka Willitt sai siitä, että hänen päällikkönsä oli talossa, oli soittokellon vihainen pärinä hänen kirjoituspöydällään. Hän kulki käytävän toiseen päähän, avasi lukosta pyhäkön oven ja astui sisään. Mr Stormer, hattu takaraivolla ja sytyttämätön sikari vahvojen valkoisten hampaittensa välissä, istui selkäkenossa toimistotuolissaan _The Times' i_n avonainen numero kädessään.
"Antakaa minulle englantilainen lehti, jossa olisi uutisia", sanoi hän huoaten. "Tiedättekö, Willitt, että odotettavissa on kaunista, mutta kylmempää, että matalapaine on kulkemassa Koillis-Irlantiin päin ja toinen matalapaine Lounais-Irlantiin päin, mikä luultavasti saa aikaan sadetta Länsi-Englannissa? Tiedättekö, että näkyväisyys on hyvä, ja että merellä on myrskyä? Täkäläiset sanomalehdet antavat enemmän tilaa säätiedoille, kuin me annamme presidentinvaaleille."
Hän laski lehden lattialle, asetti silmälasit leveälle nenälleen ja katseli käskyläistään.
"Mitä on tekeillä?" kysyi hän.
"Tänä aamuna on tullut viisi uutta asiaa, sir", sanoi Willitt. "Neljä niistä on avioliittojuttuja, ja viides on erään rouvan jättämä, joka on joutunut koronkiskurin kiristämäksi."
Stormer sytytti sikarinsa.
"Älkää kertoko minulle siitä; antakaa minun arvata", sanoi hän. "Rouva lainasi rahaa pelastaakseen ystävänsä pulasta, ja hänen miehensä ei pidä tästä ystävästä."
Willitt nauraa virnisti.
"Melkein oikein, sir."
"Sanoisin, että se oli melkein oikein", sanoi mr Stormer virnistäen. "Naiset eivät koskaan lainaa rahaa itseään varten, vaan aina jotakuta toista varten. Entä mitä uutta Portman Squarelta?"
Willitt antoi pitkän ja tarkan kuvauksen äskeisistä tapahtumista.
"Viime yönä, kas vain! Tiedättekö, mitä siellä tapahtui?"
"En tiedä, sir. Wilkes ilmoitti, että Shannon oli tullut katolle ja että talo oli ollut poliisien ympäröimänä."
"Hm", sanoi Stormer, ja sillä oli Portman Squaren arvoitus sillä kertaa käsitelty, ja Stormer omisti ajatuksensa ja aikansa arkipäiväisille toimistotehtäville.
Hän ilmestyi hyvin harvoin Lontoossa olevaan toimistoonsa, mutta silloin hän teki aina työtä kymmenen miehen edestä. Cityn kellot löivät jo yhdeksää, kun hän sinä iltana allekirjoitti viimeisen kirjeensä.
"Mitä Malpasin asiaan tulee", sanoi hän, "niin vanhat ohjeet pysyvät voimassa, kunnes Marshaltin lakimiehet peruuttavat ne. Taloa vartioidaan edelleen, yksi mies pysyy katolla, ja yksi tai kaksi parhaista miehistämme on aina Slick Smithin kintereillä! Oletteko ymmärtänyt?"
"Kyllä, sir."
"Ei ole hauskaa, että Slickiä täytyy vartioida tällä tavalla, mutta minä en tahdo jättää mitään epävarmaksi. Sähköttäkää minulle heti, jos jotakin tapahtuu."
Willitt merkitsi muistiin saamansa ohjeet.
"Kuinka me muuten" — Stormer katsahti Willittiin kulmiaan rypistäen — "jouduimmekaan toimimaan Marshaltin laskuun?"
"Hän tahtoi päästä erään tytön jäljille ja tuli meidän luoksemme…"
Stormer läjähdytti pöytää kädellään.
"Tietysti — se tyttö! Saitteko muuten selville, mistä johtui hänen mielenkiintoisa miss Bedfordiin?"
Willitt pudisti päätään.
"En, sir. Hän oli sitä lajia oleva mies. Muistatteko, että kerroin teille, että hän pyysi minua tuomaan tytön syömään päivällistä hänen kanssaan? En luule hänellä olleen mitään muuta syytä."
"Ettekö luule?" Stormer korosti ensimmäistä, sanaa. "Se on varmasti omituista. Tytön nimihän on, Bedford?"
Willitt hymyili.
"Olette kysynyt minulta samaa asiaa jo aikaisemmin. Kyllä, sir. Hän oli sangen hyvin tunnettu Fontwellin kylässä, jossa oli asunut koko ikänsä."
"Entä Elton — oliko hänen tyttönimensä Bedford?"
"Kyllä, sir. Hän meni naimisiin sillä nimellä."
"Hm!"
Mr Stormerin oli tapana sivellä kämmenellään suutaan ollessaan hämmentynyt.
"Toivoin… kuitenkin. Tyttö on siis nyt kaupungissa? Ja asuu hotelli
Regencyssä… hm!"
Hän rummutti pöytää kynällään.
"Tarvitsemme välttämättömästi naispuolisen apulaisen, ja se tyttö on sitä lajia, että häntä kannattaisi kouluttaa. Hän oli lisäksi vielä Malpasin sihteerinäkin! Hän on nyt ilman paikkaa, eikö niin?"
"Minä luulen, että Shannon on rakastunut häneen", sanoi Willitt.
"Niinkö?" Mr Stormer ei tuntunut hämmästyneeltä. "Kuka tahansa ihastuu kauniiseen tyttöön. Se ei merkitse mitään."
Hän katsahti ajattelevaisena puhelimeen ja veti sen eteensä.
"Tahtoisin puhutella tätä Shannonia", sanoi hän.
"Mistä tapaan hänet?"
Willitt avasi pienen taskukirjan ja tarkasteli sen sivuja.
"Täällä on kaksi numeroa: toinen hänen asuntoonsa ja toinen hänen toimistoonsa. Luultavasti hän on nyt asunnossaan."
Stormer soitti sinne, mutta ei saanut mitään vastausta. Sitten hän koetti toista numeroa, joka yhdisti hänet Scotland Yardiin.
"Kapteeni Shannon on lähtenyt kotiinsa kymmenen minuuttia sitten."
"Koetamme jälleen kotipuhelinta", sanoi Stormer, ja tällä kertaa hänellä oli parempi menestys, sillä Dick oli juuri tullut sisään.
"Täällä puhuu Stormer. Onko siellä kapteeni Shannon?"
"Stormer? Aivan niin, salapoliisitoimisto."
"Kuulkaahan, kapteeni Shannon, minä olen voinut olla teille avuksi silloin tällöin — muistatteko, että minä huomautin teille Slick Smithistä, kun hän tuli idästä?"
Dick, joka oli unohtanut asian, nauroi.
"Hän on ollut mallikelpoinen rikollinen koko ajan, kun hän on ollut tällä puolella", sanoi hän.
"Siltä Slick aina näyttää", vastasi Stormer kuivasti, "mutta hän hankkii kuitenkin toimeentulonsa jollakin tavalla. Mutta en tahtonut puhutella teitä sen takia, kapteeni. Olen kuullut, että minun mieheni ovat saaneet mr Marshalt-vainajalta tehtäväkseen vartioida hänen taloaan. Se näyttää koko lailla järjettömältä nyt, kun hän on kuollut, mutta ohjeet ovat toistaiseksi voimassa, ja minä olisin teille suuresti kiitollinen, jos antaisitte miesteni toimia oman mielensä mukaan. Eräs heistä kertoo minulle, että te tiedustelitte hänen valtuuksiaan tämän Portman Squaren varrella olevan talon katolla, ja todellakin se näyttää hiukan tarpeettomalta. Tahdon sanoa, että olen antanut miehilleni määräyksen, että heidän on annettava poliisille kaikkea mahdollista apua eikä asetettava esteitä poliisin tielle."
"Se on teidän puoleltanne hyvin ystävällistä, ja minä ymmärrän täydellisesti teidän vaikeutenne."
Stormer hymyili itsekseen.
"Luulen, ettette ole niistä perillä", sanoi hän. "Oletteko tavannut sen huoltajan, jonka Marshaltin lakimiehet ovat asettaneet pitämään huolta hänen talostaan?"
"Olen nähnyt hänet."
"Pitäkää häntä hyvin silmällä", sanoi Stormer ja lopetti keskustelun, ennenkuin Dick ehti kysyä syytä hänen kehoitukseensa.
Mr Stormer nauraa hykerteli itsekseen aivankuin hyvälle pilalle koko matkan ravintolaan, jossa hän söi päivällisensä sinä iltana. Siihen tarkoitukseen hän oli valinnut saman hotellin, jossa Audrey Bedford asui, ja päivällisen jälkeen hän siirtyi ruokasalista eteishalliin, missä hän kääntyi vierashuoneiden hoitajan puoleen.
"Huomaan, etten voi mennä enää kotiin tänä iltana", sanoi hän.
"Voitteko antaa minulle huoneen?"
"Varmasti, sir", sanoi toinen ihmetellen, missä tämän ilmeisen amerikkalaisen koti sitten oikeastaan oli. Hän tarkasteli huoneiden luetteloa. "461."
"Se on minusta hiukan liian korkealla. Tahtoisin huoneen toisesta kerroksesta."
Mies silmäili jälleen luetteloaan.
"Siellä on tyhjänä kaksi huonetta, n:ot 255 ja 270."
"Luulen, että otan n:on 270. Seitsemänkymmentä on minun onnennumeroni", sanoi mr Stormer.
Audreyn huoneen numero oli 269.
XXXIX.
Kasvot yössä.
Audrey oli kuluttanut sen päivän työn etsimiseen, ja hänen ponnistuksillaan oli parempi menestys kuin niinä päivinä, jolloin hän oli repaleprinsessa ja ilman mitään muita suosituksia kuin vankilasta saatu todistus ja nukkavieru puku. Hän ei ollut puhunut Dick Shannonille suunnitelmistaan, sillä hän tahtoi, mikäli mahdollista, tulla toimeen ilman tämän apua. Riippumattomuuden halu on synnynnäinen jokaisessa naisessa, ja hänen taipuvaisuutensa ottamaan vastaan apua joltakulta mieheltä on kääntäin verrannollinen hänen kunnioitukseensa tätä miestä kohtaan. Audrey Bedford piti Dick Shannonista kyllin paljon kaihtaakseen hänen apuaan.
Hänen viimeisessä toimipaikkaa koskevassa vaalissaan oli koko joukko huumoria. Kerran hän Fontwellin aikoihin oli kirjoittanut eräälle kananhoitoa käsittelevälle viikkolehdelle, jolloin hänen ja tämän lehden toimittajan välillä oli kehittynyt pitkä ja tuttavallinen kirjeenvaihto sairaiden kanojen ruokajärjestyksestä. Nyt hänen mieleensä oli juolahtanut, ettei kananhoitolehtikään voinut ilmestyä viikko toisensa jälkeen ilman ammattimiesavustusta. Hän kirjoitti kirjeen toimittajalle, joka muisti hänen avustustoimintansa ja kehoitti häntä saapumaan lehden toimitukseen, missä hän heti tarjosi hänelle paikan.
"Tarvitsemme jonkun hoitamaan kananhoitoa koskevaa kirjeenvaihtoamme", sanoi hän.
Teoria, että ammatti vaikuttaa ulkonäköön, osoittautui jossakin määrin todeksi tässä tapauksessa, sillä toimittaja itse näytti vanhahkolta kanalta.
"Luulen teidän kykenevän käymään käsiksi siihen. Tarvitsemme kaksi palstaa viikossa lehteä varten; muihin kirjeisiin voitte vastata yksityisesti. Jos käsiteltäväksenne joutuu jokin kysymys, jota ette voi ratkaista, niin viitatkaa vastaukseemme samasta asiasta maaliskuun numerossa 1903. Se antaa teille aikaa."
Palkka ei ollut suuri, vaan suorastaan riittämätön Audreyn viime aikoina omaksumiin elintapoihin; mutta hän käytti loppuosan päivää asunnon etsimiseen ja löysikin hyvin hauskan huoneen läheltä uutta työpaikkaansa. Palattuaan hän ilmoitti asian hotellin apulaisjohtajalle.
"Olen pahoillani, että jätätte meidät, miss Bedford", sanoi tämä herrasmies ammattiin kuuluvasti pahoitellen. "Huoneenne on siis vapaa huomisesta kello kahdestatoista alkaen. Toivon näkeväni teidät jälleen täällä."
Audrey puolestaan toivoi päinvastaista. Hänellä oli epämieluisia kokemuksia tässä hotellissa olonsa ajalta, ja hän odotti innokkaasti oman pienen huoneensa rauhallisuutta.
Dick oli saapunut aikaisin katsomaan häntä odottaen tapaavansa hänet yhä vielä kärsivänä edellisen illan epämieluisen kokemuksen aiheuttamasta järkytyksestä. Hän tuli sopivasti yllätetyksi saadessaan kuulla, että Audrey oli mennyt ulos. Myöhemmin eräs hänen miehistään ilmoitti, että Audrey oli hankkinut itselleen paikan, ja hän kiiruhti heti hotelliin onnittelemaan häntä.
"Olette säästänyt minulta vaivan soittaa teille."
"Miksi?" kysyi Dick nopeasti, "Onko jotakin tapahtunut? Ette kai ole saanut mitään tietoa…?"'
"En." Audrey pudisti päätään. "En luule, että tulen saamaankaan; ja jos saan, niin varmasti lähetän sanan teille. Minulla on loistava uutinen."
"Palaatte takaisin kananhoitoalalle — toimituspuolelle."
Hän nauroi Audreyn hämmästykselle.
"Tietysti, teidän varjonne — niinhän te häntä nimitätte, eikö niin? On kauhean romanttista, mutta hiukan noloa, kun tietää, että mies on aina kintereillä. Olin unohtanut hänen olemassaolonsa."
"Minkä takia tahdoitte tavata minua?"
Audrey avasi käsilaukkunsa, otti sieltä pienen piikiven ja laski sen Dickin ojennettuun käteen. "Tämän", sanoi hän. "Tarkoitukseni oli puhua siitä jo aikaisemmin."
Dick tuijotti kiveen suu auki, käänsi sen toisin puolin ja tarkasti pientä punaista sinettiä. "Mistä ihmeestä olette tämän saanut?"
"Onko sillä jotakin merkitystä?" kysyi Audrey.
"Minun olisi pitänyt kertoa teille siitä jo aikaisemmin. Löysin sen n:on 551 eteisestä ollessani ensikertaa tapaamassa mr Malpasia. Pudotin avaimen koettaessani avata ovea, ja avainta etsiessäni löysin tämän pienen kiven."
Dickin mieleen välähti muisto hänen keskustelustaan Brownin eli
Torringtonin kanssa, joka oli näyttänyt hänelle samanlaisen "kiven".
"Mikä se on?" kysyi Audrey uudelleen.
"Se on hiomaton timantti. Sen arvo on noin kahdeksansataa puntaa."
Audrey haukkoi ilmaa.
"Oletteko varma siitä?"
Dick nyökkäsi. Vieden timantin ikkunan luo hän tarkasti lähemmin sinettiä.
"Oletteko varma siitä, että se on timantti?"
"Se on aivan varmaan timantti, ja siinä on kaivosyhtiön sinetti. Saanko pitää tämän?"
Audrey huoahti helpotuksesta.
"Toivon, että tekisitte niin."
"Tietääkö kukaan muu, että tämä on ollut teillä?"
Audrey pudisti päätään.
"Ei kukaan, jollei mr Malpas tietänyt, ja se ei ole luultavaa, vai mitä?"
Dick mietti mahdollisuuksia.
"Eikö kukaan muu ole nähnyt sitä?"
Audrey ajatteli pitkän aikaa.
"En luule sitä", sanoi hän hitaasti, "jollei — niin, nyt muistan. Äskettäin, kun minä pyysin alhaalla eteishallissa huoneeni avainta, eikä sitä ollut siellä, kaadoin kaikki tavarat käsilaukustani pöydälle ja löysin sen — nimittäin avaimen — rikkonaisen vuorin välistä."
"Ja silloin hän on sen nähnyt — ja kun minä sanon 'hän', niin tarkoitan joko häntä tai hänen asiamiestään. Luulisin tämän osaksi selittävän, miksi hän tahtoi saada teidät käsiinsä eilen illalla."
Audrey huokasi.
"Joka päivä ja joka tavalla olen yhä enemmän ja enemmän pahoillani, että lähdin pois rauhalliselta maapalstaltani!" sanoi hän. "Te ette tiedä, kuinka lämmin tunne minut valtasi, kun rakkaan kanalehteni toimittaja kysyi minulta, tiedänkö, kuinka on hoidettava sulkasatoisia kanoja!"
Hän meni ylös huoneeseensa sinä iltana onnellisemmassa mielentilassa, kuin oli ollut moniin vuosiin. Hänestä tuntui siltä, että hän uuteen työhönsä ryhtyessään jättää taakseen sen epäterveellisen ilmapiirin, jossa oli liikkunut ja elänyt Lontooseen-tulostaan saakka.
Hän lukitsi huoneensa oven ja vaipui uneen melkein samalla hetkellä, kuin laski päänsä päänalustalle. Ja niin hän nukkui koko alkuosan yötä eikä herännyt, ennenkuin jokin kylmä ja tahmea kosketti hänen kasvojaan.
"Audrey Bedford, minä tarvitsen sinua", sanoi ontto ääni.
Hän nousi kiljaisten istumaan. Huone oli kokonaan pimeässä, mutta…
Tuskin metrin päässä hänestä liikkuivat, niinkuin näytti, ilmassa riippuen himmeästi ja oudosti valaistut kasvot…
Hän tuijotti Lacy Marshaltin suljettuihin silmiin ja tuskanvääntämiin kasvoihin!
XL.
Kadonnut vieras.
"Se nuori nainen on saanut vaikean hermokohtauksen. Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta."
"Tiedättekö, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyi Dick. Hän seisoi yöpuvussa vuoteensa vieressä kuulotorvi kädessään.
"En, sir. Ovenvartija, joka oli ensimmäisessä kerroksessa, kuuli kiljahduksen. Hän juoksi ylös portaita ja näki miss Bedfordin oven olevan auki. Hän näki, että miss Bedford oli pyörtynyt, ja lähetti hakemaan minut. Minä olin alhaalla hallissa."
"Eikö mitään merkkiä Malpasista?"
"Ei pienintäkään, sir. Jonkun on täytynyt yrittää päästä miss Bedfordin kimppuun, sillä hänen huoneensa viereisessä huoneessa asuva herrasmies tavattiin tajuttomana käytävän toisesta päästä. Hän oli ilmeisesti saanut iskun päähänsä, luultavasti kumipatukalla, sillä nahka ei ollut mennyt rikki. Hän on mennyt sairaalaan saadakseen päänsä sidotuksi."
Dick saapui hotelliin viiden minuutin kuluttua, ja Audrey oli sillä välin toipunut niin paljon, että voi ottaa hänet vastaan. Tyttö istui aamuvaippaansa kääriytyneenä kaasu-uunin edessä, hyvin kalpeana, mutta niinkuin tavallisesti täysin halliten itsensä.
"En tiedä kertoa mitään muuta, kuin että näin mr Marshaltin."
"Oletteko tekin nähnyt hänet?" Dick puri huultaan miettiväisenä.
"Oletteko te sitten nähnyt hänet?" kysyi Audrey hämmästyneenä.
Dick nyökkäsi.
"Kyllä, hän näyttäytyi meille viime yönä. Ettekö muista mitään muuta?"
"Minä pelkään pyörtyneeni", sanoi Audrey katuvaisena. "Se oli kauhean naisellista, mutta sellaista sattuu. Ovenvartija kertoi minulle, että viereisessä huoneessa asuvaa miestä oli lyöty hyvin pahasti Voi, Dick, mitä tämä merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että Marshalt on elossa ja sen vanhan paholaisen käsissä", sanoi Dick. "Viime yönä me löysimme hänen talostaan lääkeruiskun. Siinä ollut neste tutkittiin ja huomattiin olevan hyoscinin, morfiinin ja jonkin kolmannen, vielä selville saamattoman huumausaineen sekoitusta, jolla voidaan saada ihminen täydellisen tiedottomuuden tilaan. Tänä iltana minä sain kirjeenkin Malpasilta." Hän otti esiin koneella kirjoitetun kirjeen. "Tämä on jäljennös; alkuperäinen on lähetetty Scotland Yardiin sormenjälkien tutkimista varten."
Audrey otti kirjeen käteensä ja luki:
"Jollette ole järjetön, huomasitte jotakin viime yönä. Lacy Marshalt ei ole kuollut. Koska tunsin hänet hyvin, olisi minun pitänyt käsittää, ettei hän antautuisi mihinkään vaaraan. Ammunnankestävä panssari, joka hänellä oli yllään, seisahdutti kuulan, niinkuin olisitte huomannut, jos olisitte tarkastanut häntä sen sijaan, että tahdoitte saada tytön mahdollisimman pian pois talosta. Olen iloinen siitä, että hän on elossa — kuolema olisi ollut hänelle liian hyvä, ja hän tulee kuolemaan silloin, kun minä näen sen hyväksi. Jos toivotte hänen pysyvän hengissä, niin viekää vartijanne ja vakoilijanne pois minun talostani."
"Kaikki talossa tekemäni huomiot käyvät yhteen tämän selityksen kanssa", sanoi Dick. "Marshaltia pidetään jatkuvassa huumaustilassa ja kuljetetaan kaikkialle Malpasin mukana."
"Minusta ne eivät näyttäneet todellisilta kasvoilta", keskeytti Audrey.
Sitä Dick Shannon ei ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksi.
"Tarkoitatteko, että se olisi voinut olla naamio? Se voisi olla eräs selitys. Mutta jos asia olisi siten, niin miksi tämä mies kirjoittaisi, niinkuin kirjoittaa? Ei, minä luulen, että kirje puhuu totta. Viittaus huumausaineeseen osoittaa, että Steelin tekemä löytö on pakottanut hänet puhumaan totta. Asia on omituinen joka tapauksessa. Menen nyt etsimään tuntematonta ystäväänne — oletan, että teidän huutonne herätti hänet, ja hän yllätti sekä Malpasin että hänen kantamuksensa — jos se oli kantamus — ja iskettiin maahan vaivojensa palkaksi."
Pahoinpidelty vieras oli lähtenyt hotellista sairaalaan, niinkuin hän oli selittänyt. Hänen nimensä luettelossa oli "Henry Johnson Etelä-Afrikasta".
Se ovenvartija, joka oli ottanut hänet vastaan, ei ollut toimessa, joten Dick sai tyytyä tähän tietoon. Annettuaan määräyksen, että hänelle oli ilmoitettava, kun tuntematon vieras palaisi, hän lähti senvuoksi kotiin. Hän ajoi Portman Squarelle saakka saadakseen siellä kuulla, ettei mitään poikkeuksellista ollut tapahtunut. Tarkastaja ja kolme konstaapelia olivat talossa, ja Willittin vartijan hän näki kadulla talon edustalla.
Sieltä lähdettyään hän muisti Stormerin viittauksen talon hoitajaan, ja aikaisin seuraavana aamuna Dick Shannon oli vieraana Marshaltin talossa.
Hänellä oli ollut hyvin vähän aikaa ajatella Marshaltin katoamisen vaikutusta hänen talouteensa, mutta hän tiesi, että Marshalt oli antanut hyvin täsmälliset ohjeet siitä, mitä oli tehtävä siinä tapauksessa, että hän kuolisi. Muutamien tuntien kuluttua siitä, kuin uutinen oli julkaistu, oli Marshaltin asianajajan edustaja saapunut taloon, otti haltuunsa kaikki asiat ja vei pois Marshaltin paperit. Seuraavana päivänä Dick kuuli, että taloon oli asetettu hoitaja Lacy Marshaltin toivomusten mukaisesti, mutta hänellä ei ollut ollut tilaisuutta käydä talossa sillä poliisitehtävät olivat paikallisen tarkastajat käsissä, ja talon hoitaja oli puolestaan pysynyt näkymättömänä.
Palvelijatar, jonka hän muisti edelliseltä käynniltään, avasi oven ja ohjasi hänet salonkiin, jossa hän oli viimeksi nähnyt vanhan Tonger-raukan.
"Luultavasti asiat ovat muuttuneet hyvin huomattavasti täällä", sanoi
Dick palvelijattarelle.
"Se on totta, sir. Koko talo on ollut ylösalaisin. Keittäjätär on mennyt, ja vain Milly ja minä olemme jäljellä. Eikö mr Tonger-paran kohtalo ollutkin kauhea, ja mr Marshaltin myöskin!"
Dick näki selvästi, että Tongerin kuolema oli tehnyt taloon huomattavasti järkyttävämmän vaikutuksen kuin sen omistajan kaamea kohtalo.
"Teillä on nyt talon hoitaja?"
Tyttö epäröi.
"Ei juuri erikoinen hoitaja, sir", sanoi hän. "Se herrasmies oli mr
Marshaltin ystävä."
"Todellako?" sanoi Dick, jolle se oli uutinen. "En luullut, että mr Marshaltilla…" Hän keskeytti lauseensa, sillä hän ei tahtonut puhua alentavasti tytön isännästä. "En tietänyt sitä. Kuka se on?"
"Eräs mr Stanford, sir."
Dickin suu meni auki hämmästyksestä.
"Ei kai Bill Stanford?"
"Kyllä, sir; mr William Stanford. Ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir; hän on ylhäällä, isännän lukuhuoneessa."
"Antakaa minun säästää teiltä se vaiva", sanoi Dick hymyillen. "Mr
Stanford ja minä olemme vanhoja tuttuja."
Bill istui suuren takkavalkean ääressä, jalat hopeanvärisen häkin päällä, suunnattoman iso sikari suupielessä ja urheilulehti polvilla. Katsahdettuaan taakseen hän nousi seisomaan ymmällään ollen hymyillen.
"Hyvää huomenta, kapteeni. Odotin näkeväni teidät aikaisemmin."
"Te olette siis talon hoitaja?"
Bill hymyili.
"Minä olen virantoimitukseen määrätty mies", sanoi hän. "Kukaan ei ollut enemmän hämmästynyt kuin minä, kun hänen asianajajansa tuli hakemaan minua, koska hän ei ollut mikään erikoinen ystäväni. Emme kuuluneet samaan sarjaan, niin sanoakseni."
"Tunsitte hänet Etelä-Afrikassa, tietysti?" nyökkäsi Dick.
"Sepä se; siellä juuri tulin hänet tuntemaan. Miksi juuri minut oli kutsuttava… mutta siinä oli mustaa valkealla, minun täydellinen nimeni ja osoitteeni — William Stanford, Backenhall Mansions 114, se summa, joka minulle oli maksettava, ja kaikki muu."
"Testamentti, luultavasti?"
"Ei, sir, se ei ollut testamentti. Näytti siltä, kuin Marshalt olisi odottanut tulevansa kutsutuksi pois äkkiä aivan näinä päivinä. Siinä ei puhuttu mitään hänen kuolemastaan; siinä sanottiin ainoastaan, että 'jos hän katoaisi mistä syystä tahansa, niin mainittu William Stanford j.n.e., j.n.e.'"
Bill Stanford! Eltonien ystävä ja, niinkuin jotkut luulivat, liittolainen! Dick veti esiin tuolin ja istuutui.
"Mitä Martin ajattelee tästä?"
Stanford kohautti hartioitaan.
"Vähät minä siitä välitän, mitä Martin ajattelee", sanoi hän. "Martin on hiukan vihoissaan minulle, koska…" Hän epäröi. "No niin, hän luuli minun tietäneen jonkin verran enemmän, kuin mitä hän tiesi. Hän oli saanut päähänsä, että minä olin ystävällisissä suhteissa Lacyn kanssa ja tiesin kaikki hänen salaisuutensa. Minun on annettava Lacylle se tunnustus, että kun rakkausasiat olivat kysymyksessä, ei hän koskaan puhunut mitään."
Dick ei pyytänyt mitään lisätietoja siitä asiasta.
"Täällä on ikävää, varsinkin illalla. Minulla on lupa mennä ulos iltapäivällä pariksi tunniksi, mutta tässä talossa on jotakin kammottavaa, mikä käy minun hermoilleni."
Näytti melkein siltä, kuin hän olisi puhunut vilpittömästi; hänen äänensä mataloitui kuiskaukseksi, ja hän katsoi vaistomaisesti ympärilleen.
"En tiedä, mitä teidän poikanne tekevät viereisessä talossa, mutta seinän toiselta puolelta kuului joitakin omituisia ääniä", sanoi hän. "Ja viime yönä Luulin koko talon tulevan alas. Jotakin tapahtuikin. Kun katsoin ulos makuuhuoneeni ikkunasta — se on Lacyn entinen huone — näin kadun olevan täynnä poliiseja."
"Niin", sanoi Dick. "Jotakin oli tekeillä. Ei kai teillä sattumalta ollut mitään ylimääräistä kummitusten kokousta tässä talossa?" Stanford värisi.
"Älkää puhuko kummituksista, kapteeni", pyysi hän. "No niin, viime yönä luulin näkeväni — no, se on hullua joka tapauksessa."
"Luulitteko näkevänne Marshaltin."
"En, toisen miehen, Malpasin. Kuinka tiesitte? kysyi toinen hämmästyneenä.
"Malpas on toimeliain kummitus Lontoossa. Missä näitte hänet?"
"Näin hänen tulevan ulos varastohuoneesta — ainakin seisovan ovessa.
Vain silmänräpäyksen."
"Mitä teitte silloin?"
Bill hymyili yksinkertaisesti.
"Menin ylös niin nopeasti, kuin voin, ja panin oven lukkoon", sanoi hän. "Jaarittelu haamujen kanssa ei huvita minua erikoisemmin."
Shannon nousi seisomaan.
"Luon silmäyksen siihen varastohuoneeseen, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Olkaa hyvä", sanoi Stanford vetäen ulos laatikon ja ottaen sieltä ison kimpun avaimia. "Se on epäjärjestyksessä oleva huone, jossa Tonger piti isäntänsä pyssyjä ja ammuksia sekä muuta samanlaista kamaa."
Huone oli eteiskäytävän päässä ja oli täynnä pyssyjä, satuloita, tyhjiä laatikoita, puhdistusaineita, rikkonaisia luutia ja muuta sellaista, jonka epäsiistit siivoojat heittävät pois näkyvistä. Siinä oli yksi kapea, vahvalla ristikolla varustettu ikkuna ja verholla peitetty uuni. Huoneessa ei ollut mitään muuta huomiotaherättävää kuin sen epäjärjestys ja…
"Mitä on noissa laatikoissa?"
"En tiedä, en ole katsonut", sanoi Stanford.
Shannon veti auki yhden puisen laatikon kannen ja -sai näkyviin joukon pieniä, vihreällä etiketillä varustettuja koteloita.
"Revolverin ammuksia", sanoi Dick, "ja yksi kotelo on avattu äskettäin."
Hän näki, että sen alla oleva kotelo oli vapaa tomusta.
"Minkä vuoksi luulette nähneenne juuri Malpasin?"
"En tiedä: se vastasi juuri hänestä saamaani kuvaa", sanoi Stanford vältellen. "En ole nähnyt häntä koko ikänäni."
Hän odotti ilmeisesti Dickin lähtevän tiehensä ja voi vain vaivoin salata harminsa, kun tämä ohjasi askelensa takaisin lukuhuoneeseen. Dick pysähtyi tarkastamaan ovea, joka johti Marshaltin yksityishuoneisiin.
"Toimiiko tämä yhä vielä?" kysyi hän.
"Kyllä, mikäli minä tiedän", sanoi toinen äreästi. "Ei ole oikein sopivaa tehdä minulle tätä taloa koskevia kysymyksiä, kapteeni Shannon, sillä minä olen täällä vieraana."
"Niin juuri", sanoi Shannon myötätuntoisesti ja kääntyi aivankuin lähteäkseen.
Stanford ei voinut salata tyytyväisyyttään.
"Luulenpa teidän olevan hyvin halukas pääsemään minusta", sanoi salapoliisi ivallisesti.
Stanford mutisi jotakin siihen suuntaan, että hänestä oli kaikki aivan samantekevää.
"Entä kuinka voivat ystävänne Eltonit?"
"En tiedä mitään Eltoneista", sanoi Stanford alistuvaisesti. "He eivät ole koskaan olleet erikoisempia ystäviäni."
Mutta nyt kutsumaton vieras todellakin lähti tiehensä. Stanford seurasi häntä alas portaita ja sulki oven virnistäen tyytyväisyydestä. Hän palasi lukuhuoneeseen, lukitsi välillä olevan oven ja avasi toisen pieneen ruokasaliin johtavan oven.
"Sinulla on hyvät korvat, Martin", sanoi hän. Martin meni ikkunaan ja seurasi paksujen ikkunaa verhojen läpi silmillään Dick Shannonia, niin kauan kuin tämä oli näkyvissä.
"Ennemmin tai myöhemmin tuo lintu joutuu minun käsiini", sanoi hän rauhallisesti. "Niin — minulla on hyvä kuuloaisti. Tiesin, että se oli hän, samalla hetkellä kuin kuulin äänet eteishallista. Kuinka kauan aiot viipyä täällä? Olisi tiedossa koko lailla hyvä homma."
Stanford levitti valittaen käsiään.
"Olen pahoillani, Martin, mutta en voi ottaa siihen osaa. Minusta tuntuu, että minun täytyy olla suora Lacy-parkaa kohtaan. Rahat eivät merkitse mitään, mutta pysyn täällä, niin kauan kuin minua tarvitaan. Minun mielestäni se on minun velvollisuuteni."
Martin nauroi pehmeästi.
"Jättikö Lacy paljonkin rahaa jälkeensä?" kysyi hän.
"Ei mitään, mikäli minä tiedän", sanoi toinen loukkautuneena. "En aja takaa omaa hyötyä. Olin Lacyn ystävä…"
"Et ole koskaan puhunut siitä minulle."
"Olen kertonut sinulle, että tunsin hänet", väitti toinen. "Dora tietää, että olimme vanhoja ystäviä."
"Tunnetko Malpasin?"
Stanford siristi silmiään.
"Kyllä — tunnen Malpasin." Hän alensi ääntään, kunnes se oli melkein kuulumaton. "Ja jos tulee kysymykseen saalistaminen, niin tiedän kyllä, mistä sitä on saatavissa."
Martinin kasvoilla kuvastui epäilys.
"Missä hän on?" kysyi hän, ja Stanford nauroi ääneen.
"Ota se selville, Elton", sanoi hän.
XLI.
Toimi Audreylle.
Mr Stormer saapui toimistoonsa tavattoman aikaisin. Hän oli talossa kauan ennen, kuin kukaan hänen henkilökunnastaan ilmestyi paikalle; ja Willit hämmästyi kuullessaan soittokellon äänen huoneeseensa tullessaan.
Hän tapasi päällikkönsä makaamassa sohvalla koko lailla heikon näköisenä.
"Oletteko sairas, sir?" kysyi hän säikähtyneenä.
"En sairas, vaan kuolemaisillani", mutisi Stormer. "Hankkikaa minulle hiukan vahvaa kahvia ja kilo fenasetiinia. Voi päätäni!"
Hän koski varovaisesti päätään ja vääntelehti kivusta.
"Kalloni tilavuus on kasvanut kuutiojalan suuruiseksi", sanoi hän.
"Tässä on kuhmu, iso kuin muna, eikä mikään kananpojan muna. Ja
kananpojista puhuttaessa menkää etsimään käsiinne se Bedford-neitonen.
Ei, herraseni, tämä on yhtä iso kuin kameelikurjen tai dinosauruksen."
"Jouduitteko selkkauksiin viime yönä?"
"Jouduinko selkkauksiin viime yönä?" toisti hänen päällikkönsä väsyneesti. "Makaisinko tässä niinkuin sairas lehmä, jollen olisi ollut selkkauksissa? Kasvattavatko ilo ja hilpeys munia miehen päähän? Kyllä herraseni, jouduin selkkaukseen. Antakaa minulle hiukan etikkaa. Ja kuulkaa! Tämän täytyy pysyä salassa. Kukaan ei saa tietää, että tämä onnettomuus on tullut minun osakseni, ja jos joku kysyy minua, niin minä olen Yhdysvalloissa — missä minun pitäisi ollakin."
Willitt kiiruhti ulos ja nouti kaikki, mitä hänen päällikkönsä oli pyytänyt.
"Kutsukaa nyt tänne parturi ja menkää lähimpään herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan jotakin, joka tekisi minut arvokkaamman näköiseksi."
Hän kiemurteli tuskasta noustessaan istumaan ottaakseen kahvikupin tarjottimelta, jonka Willit oli tuonut sisään.
"Teitä kiusaa halu kysyä, mitä on tapahtunut", ähkyi hän maistellessaan kahvia. "No niin, kerron sen teille. Jouduin taisteluun haamun kanssa — ainakin se haamu tai joku, joka oli sen mukana, hoiti koko taistelun."
"Kuka se oli?"
"En tiedä; en nähnyt ketään. Kuulin kiljahduksen ja menin ulos nähdäkseni, mikä oli kysymyksessä ja näin yhden, kaksi, kolme tai mahdollisesti kuusi miestä juoksemassa pitkin käytävää ja lähdin heidän jälkeensä. Sama määrä miehiä kolautti minua kalloon, ja minä tulin tuntoihini hyvissä ajoin estääkseni hotellisalapoliisin varastamasta kelloani. Mahdollisesti hän oli ainoastaan aukaisemassa kaulustani, mutta minä en luota hotellisalapoliiseihin. No niin, ette saa unohtaa sitä tyttöä. Hän on saanut paikan eräässä kanalehdessä, ja minä uskon, ettei hän tule siitä pitämään. Tehän tunnette hänet, eikö niin?"
"Kyllä, sir; olen tavannut hänet."
"No niin, etsikää hänet jälleen käsiinne ja tarjotkaa hänelle hyvä toimi. Luvatkaa hänelle millainen palkka tahansa, mutta muistakaa, että teidän on saatava hänet suostumaan."
"Kyllä, sir."
"Tässä tulee parturi, ja kun hän on mennyt, aion nukkua, ja se, joka häiritsee minua, on kuoleman oma. Milloin miss Bedford ryhtyy toimeensa?"
"Tänä aamuna."
"Menkää hänen luokseen niin pian, kuin voitte. Ehkä hän lähtee ulos lounastamaan, jolloin voitte käyttää tilaisuutta hyväksenne. Voitte sanoa hänelle, että minulla on häntä varten toimi, jonka hän voi hoitaa nojatuolissa istuen. Tarvitsen hänet pitämään silmällä Torringtonia, joka sanoo itseään Browniksi. Ja uskokaa minua, se poika tarvitsee silmälläpitoa! Ja muistakaa, Willitt, ettette tule tänne takaisin ilmoittamaan epäonnistuneenne. Olen sillä tuulella, että voisin siinä tapauksessa käydä teille vaaralliseksi."
Audreylle oli uusi kokemus olla "menossa työhön", olla muiden mukana reunustamassa maanalaisen radan asemasiltaa, taistella paikasta jo väkeä täynnä olevassa autobussissa. Tämän kokemuksen uutuus ei täysin korvannut sen epämukavuuksia, mutta hän tunsi itsensä hyvin tyytyväiseksi ehdittyään lopuksi pienen lehden syrjäiseen toimitukseen.
Mr Hepps tervehti häntä kylmästi ja välinpitämättömästi ja heitti hänen eteensä kasan kirjeitä, jotka ilmeisesti olivat keräytyneet hänen pöydälleen useiden viikkojen kuluessa. Hän oli laiha, jossakin määrin epäsiistiltä näyttävä mies ja, niinkuin Audrey oli saava huomata, alituinen ärisijä. Ilmeisesti hän oli niitä miehiä, jotka uskovat, että alaisille annettu kiitos herättää näiden rinnassa intohimoisen halun palkkojen koroittamisesta. Se mr Hepps, jonka kanssa Audrey oli keskustellut edellisenä päivänä, ja se mr Hepps, joka nyt haukuskellen antoi ohjeitaan, olivat todellakin kaksi aivan eri henkilöä.
Audrey huomasi siis, että hänen odotettiin sisällyttävän jokaiseen vastaukseen pienen kiitoksen jonkun ilmoittajan hyväksi.
"Chipperin ravinto ei kelpaa mihinkään!" ärähti mr Hepps. "Mitä syytä teillä on puhua Chipperin ravinnosta? Siitä ei ilmoiteta meidän lehdessämme. Leikatkaa se pois ja kehoittakaa käyttämään Lowkerin valmistetta."
"Lowkerin ravinto on myrkkyä nuorille kananpojille", sanoi Audrey lujasti. "Syöttäisin niille mieluummin sahajauhoja."
"Mitä te mieluummin tekisitte ja mitä minä käsken teitä tekemään on kaksi eri asiaa", karjui toimittaja. "Sanon teille Lowker — Lowker menee lehteen!"
Audreyn katse kääntyi toimittajan niskaan. Hänen kätensä ulottuvilla oli liimapurkki. Hetken aikaa hän suunnitteli väkivaltaista tekoa.
Asiat kehittyivät huippuunsa iltapäivällä, kun Audrey tutkittuaan tarkkaan edellisten numeroiden sisällyksen ja huomattuaan, että Javan rautalankayhtiön ilmoituksia oli esiintynyt ilmoituspalstoilla täysin vilpittömästi kehoitti eräässä vastauksessa käyttämään tämän yhtiön tuotteita. Toimittaja huomasi sen, ja silloin puhkesi suoranainen myrsky.
"Java-verkko ei kelpaa mihinkään!" karjui hän. "Mieluummin lakkautan koko lehden, kuin kehun sitä liikettä."
"Mutta sehän ilmoittaa lehdessämme."
"Ei ilmoita enää — siinäpä se! Ja teidän vastauksenne ovat liian pitkiä. Ja minä en pidä teidän käsialastanne, miss; ettekö voi käyttää kirjoituskonetta? Saatte tehdä parempaa työtä, jos tahdotte pitää tämän toimen. Minne aiotte mennä?" kysyi hän hämmästyneenä, kun Audrey nousi ylös ja otti päällystakkinsa seinällä olevasta naulasta.
"Kotiin, mr Hepps", sanoi Audrey. "Olette järkyttänyt luottamukseni kananpoikiin. En ollut koskaan ajatellutkaan, että niitä voitaisiin käyttää niin kehnoihin tarkoituksiin."
Toimittaja tuijotti häneen.
"Suljen toimituksen kello kuusi."
"Minä suljen kello neljä", sanoi Audrey rauhallisesti. "En ole saanut lounaaksi mitään muuta kuin lasillisen maitoa ja pienen pullan, ja tämän toimituksen ilmapiiri on tukahduttava. Mieluummin tekisin työtä kanalassa."
"Jos olisin tietänyt teidän tulevan tänne", sanoi toimittaja ivallisesti, "olisin…"
"Olisitte hankkinut tänne enemmän tilaa — tiedän sen. Suokaa anteeksi, jollen naura. Asia on todellisuudessa niin, mr Hepps, että olen saanut kyllikseni tästä toimesta."
"Voitte mennä!" kirkui mr Hepps tuijottaen häneen tuimasti toispuolisten silmälasiensa ylitse. "Olen vain pahoillani, etten saanut tutustua todistuksiinne, ennenkuin tulitte tänne."
"Olisitte siinä tapauksessa saanut nähdä minun olleen vankilassa", sanoi Audrey.
Toimittajan kauhistunut katse sai Audreyn purskahtamaan nauruun.
"Vankilassa?" änkytti mr Hepps.
"Mistä syystä?"
"Kananpoikien varastamisesta", sanoi Audrey kerkeästi, ja siihen päättyi hänen työnsä siinä talossa.
Kadulle tultuaan hän tunsi olevansa nälkään nääntymäisillään ja meni suoraan kadun poikki suosittuun kahvilaan, johon hän oli luonut kaihoisia silmäyksiä monta kertaa päivän kuluessa. Eräs mies odotti ulkopuolella hänen ostaessaan itselleen sanomalehden ja seurasi sitten häntä sisään istuutuen saman marmorilevyllä peitetyn pöydän viereen. Kun Audrey katsahti sivumennen mieheen, tuntui hänestä, että hän oli tavannut tämän aikaisemmin, mutta hän syventyi kuitenkin heti sanomalehden kertomukseen "Omituisesta tapahtumasta Regency-hotellissa" ja näki siitä, ettei poliisi ollut kyennyt löytämään erästä vierasta, joka oli joutunut pahoinpidellyksi tässä seikkaperäisesti selostetussa "keskiyöllä sattuneessa tappelussa". Hänen omaa nimeään ei mainittu, minkä hän mielihyvin pani merkille. Hänestä puhuttiin "varakkaana nuorena naisena, joka kuvaus tuntui hänestä imartelevalta.