"Suokaa anteeksi, miss Bedford."
Hän nosti säpsähtäen silmänsä lehdestä. Puhuja oli sama mies, joka oli seurannut häntä kahvilaan.
"Luulen, että olemme tavanneet toisemme aikaisemmin. Nimeni on Willitt; kävin kerran Fontwellissa tekemässä eräitä tiedusteluja."
"Niin, minä muistan nyt", sanoi Audrey hymyillen. "Se ei ollut mikään pitkä keskustelu, vai mitä? Olin juuri lähdössä Lontooseen."
"Aivan oikein, miss. Edustan Stormerin salapoliisitoimistoa. Ehkä olette kuullut siitä?"
Audrey nyökkäsi. Stormerin toimisto oli tunnetuimpia ja arvossapidetyimpiä yksityisiä toimistoja.
"Mr Stormer lähetti minut puhumaan teidän kanssanne."
"Minun kanssani?" sanoi Audrey hämmästyneenä.
"Juuri niin, miss Bedford. Oletteko kuullut toimistostamme? Se nauttii koko lailla suurta luottamusta ja arvonantoa."
"Tietysti olen kuullut siitä; jokainen on kuullut siitä", sanoi Audrey.
"Mitä mr Stormer tahtoo minusta?"
"Niin, miss Bedford" — Willittin oli esiinnyttävä varovaisesti, sillä hän ei tietänyt, kuinka Audrey suhtautuisi ehdotukseen — "totuus on, että olemme joutuneet pulaan. Eräs nainen, joka oli meidän palveluksessamme, on mennyt naimisiin ja jättänyt meidät, eikä meidän ole vielä onnistunut saada toista hänen tilalleen. Mr Stormer ajatteli, olisiko teillä ehkä halua tulla toimistomme palvelukseen."
"Minullako?" kysyi Audrey epäuskoisesti. "Tarkoitatteko, että minusta pitäisi tulla naispuolinen salapoliisi?"
"Emme antaisi teille mitään vastenmielisiä tehtäviä, miss Bedford", sanoi Willitt vakavasti. "Tulisitte hoitamaan vain parempien piirien asioita."
"Mutta tunteeko mr Stormer minun — minun menneisyyteni?"
"Tarkoitatteko jalokivivarkautta? Kyllä, miss, kyllä hän tietää siitä kaiken."
Audreyn suupielet nytkähtelivät.
"Ja noudattaako hän varas-varkaan-kimppuun -periaatetta?"
Juhlallinen Willittkin nauroi.
"Ei, teitä ei pyydetä ottamaan kiinni varkaita. Tarvitsemme teitä erikoistehtävään — pitämään silmällä erästä Torrington-nimistä miestä."
Audreyn naama venyi pitkäksi.
"Pitämään silmällä Torringtonia? Ja kuka on tämä Torrington?" kysyi hän.
"Hän on hyvin rikas mies, eteläafrikkalainen. Herättääkö Etelä-Afrikka teissä mielenkiintoa?"
Hän näki Audreyn säpsähtävän.
"Kyllä, Etelä-Afrikka herättää minussa jokseenkin suurta mielenkiintoa", sanoi Audrey, "jos kaikki ne jutut, jotka olen kuullut… ovat tosia".
Hän ei ollut koskaan oikein uskonut Doran katkeraa ivaa, että hänen isänsä oli amerikkalainen, joka oli kärsimässä elinkautista rangaistusta Kapkaupungin aallonmurtajalla, mutta hänen mieleensä oli kuitenkin tullut kylvetyksi epäilys, jota hän ei ollut saanut täydellisesti poistetuksi.
"Minä en tiedä, kuinka ihmisiä pidetään silmällä. Tarkoittaako se sitä, että heitä on seurattava kaikkialle, minne tahansa he menevät? Pelkään, etten sovi sellaiseen työhön. Sitäpaitsi" — hän hymyili — "meillä on jo perheessä yksi salapoliisi".
Ja samassa hän tuli hyvin punaiseksi.
"Se oli vain pilaa, mr Willitt", lisäsi hän nopeasti. "Olen tänään jokseenkin humoristisella tuulella, koska olen viettänyt päivän erään kananpoikien murhaajan valoisassa ilmapiirissä."
Hän antoi lyhyen, mutta vilkkaan kuvauksen päivän kestäneestä työstään, ja Willitt osoittautui myötätuntoiseksi kuuntelijaksi. Kun Audrey jälleen otti puheeksi tehdyn tarjouksen, niin Willittilla oli kiire saada hänet suostumaan.
"Teitä ei pyydetä seuraamaan Torringtonia", sanoi hän. "Tehtävänne on paljon helpompi. Teidän odotetaan tulevan tuttavaksi hänen kanssaan…"
"Onko hän — varas?"
"Ei", tunnusti Willitt, "ei hän aivan varaskaan ole".
"Ei aivan!" sanoi Audrey pelästyneenä. "Onko hän rikollinen?"
"Sanoin niin aivan erehdyksestä", kiirehti Willitt vakuuttamaan. "Ei, miss, hän on täysin kunniallinen; me vain tahdomme olla selvillä siitä, mitä väkeä hänen perässään kulkee, ja meistä tuntuu, että voisimme järjestää teille hänen luonaan samanlaisen toimen, kuin teillä oli mr Malpasin luona."
"En voi tehdä sitä. Pitäisin kyllä ehkä siitä tehtävästä — se tuntuu kirpaisevalta, ja siinä olisi erinäinen määrä huvia muissakin syistä."
Willitt ei kysynyt, mitkä nämä syyt olivat, mutta hän voi arvata, millaista tyydytystä Audrey Bedford tulisi tuntemaan paljastaessaan itsensä eräälle korkealle poliisiupseerille.
"Tahdotteko harkita asiaa?" pyysi hän. "Tarvitsemme teitä joka tapauksessa toimistossa."
"Voinko puhua mr Stormerin kanssa?"
"Hän on mennyt takaisin Amerikkaan", sanoi Willitt liukkaasti, "ja hänen viimeiset ohjeensa olivat, että minun on saatava teidät suostumaan mistä hinnasta hyvänsä".
Audrey nauroi.
"Koetan sitä", sanoi hän, ja mr Willitt huokasi helpotuksesta, sillä jos maailmassa oli sellainen asia, jota hän ei tahtonut tehdä, niin se oli itsensä puolusteleminen Stormerin edessä.
Palattuaan päämajaan hän huomasi John Stormerin olevan leppoisammalla tuulella kuin hänen sieltä lähtiessään ja ilmoitti menestyneensä tehtävässään.
"Siis hän ei olisi tahtonut suostua Torrington tehtävään? Arvasin, että hän tulisi sen tekemään, mutta tiesin, että saisimme hänet."
Willitt, jolle hänen isäntänsä arvaamiskyky oli pysyväisen ihmettelyn aiheena, uskalsi tehdä kysymyksen.
"Te näytitte olevan varma hänen suostumisestaan — kuinka tiesitte, ettei hän tulisi olemaan tyytyväinen siihen toimeen? Hepps kohteli häntä huonosti, riiteli ja moitti häntä, kunnes hän ei voinut sietää sitä enää. Se mies on tunnoton."
"Tunnotonko? Siinä tapauksessa hän on muuttunut huomattavasti siitä, kuin tapasin hänet viimeksi. Selvitin kerran hänen poikansa koko lailla pahasta selkkauksesta — kysymyksessä oli tavallinen vampyyritapaus kirjeineen, runoineen ja kaikkineen. Ja silloin hän oli kyllin lauhkea — hän ei ota kolmea kylpyä päivässä, mutta hän on lauhkea. Luulen, että hänellä on täytynyt olla pettymyksiä rakkaudessa — ehkäpä hänen kananpoikasensa ovat saaneet hänet pahalle tuulelle. Ne ovat halpamielisiä elukoita. Ei muuta tällä kertaa, ystäväiseni."
Kun Willitt oli mennyt, käytti hän puhelinta. "Onko mr Hepps? Stormer puhuu. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."
"Tein sen hyvin vastenmielisesti", sanoi Heppsin katuvainen ääni. "Hän näytti hyvin miellyttävältä tytöltä ja huomattavan kyvykkäältä. Olen menettänyt hyvän avustajan ja, niinkuin pahasti pelkään, joutunut itse hyvin huonoon huutoon. Omasta puolestani minä en hyväksy ilmoittajien kehuntaa uutispalstoilla, ja miss Bedfordia kohtaan osoittamani käyttäytymisen jälkeen minusta tuntuu, etten enää koskaan voi katsoa kaunista tyttöä silmiin."
"Ehkäpä he ovat siitä hyvillään", sanoi Stormer.
Mr Hepps ei ilmeisesti huomannut hänen piikkiään, sillä hän jatkoi:
"Hän sanoi olleensa vankilassa — kananvarkaudesta. Se ei voi olla totta, vai mitä?"
"Kyllä se on totta", sanoi Stormer. "Hän on suuri kanalarosvo. Totta se on, sir. Hyvää menestystä toimitustyöllenne."
Hän ripusti puhelimen kuulotorven paikalleen leveästi ja tyytyväisesti hymyillen.
XLII.
Merkitsijä.
Mr Torringtonin huoneisto Ritz-Carltonissa hän esiintyi luettelossa mr Brownina — oli kalliimpia tässä hotellissa, joka ei hairahtunut ainakaan halpuuteen päin. Hänen luonaan kävi hyvin vähän vieraita, mistä oli seurauksena, että hotellin virkailijat eivät nähneet häntä kovinkaan usein ja että johtajaa ja tarjoilijaa lukuunottamatta, joka toi hänen ateriansa hänen yksityiseen ruokasaliinsa, vain hyvin harvat henkilöt hotellin palveluskunnasta tunsivat hänet. Yleisesti tiedettiin, ettei hän tahtonut nähdä luonaan vieraita; ja kun muuan nukkavieruinen pienikokoinen mies tuli vastaanottotoimistoon ja pyysi päästä mr Brownin puheille, niin vuorossa oleva toimitsija suvaitsi tarkastella häntä koko lailla epäkohteliaasti.
"Teidän olisi parasta kirjoittaa", sanoi hän. "Mr Brown ei ota vastaan ketään muutoin kuin sopimuksesta."
"Kyllä hän ottaa minut vastaan", sanoi pikku mies innokkaasti. "Kysykää vain häneltä. Ja minä olen sopinutkin hänen kanssaan asiasta."
Toimitsija oli ilmeisesti epäilevällä kannalla. "Otan selville", sanoi hän lyhyesti. "Mikä on nimenne?"
Mies ilmoitti nimensä, ja toimitsija katosi tiskin takana olevaan pieneen huoneeseen, jossa vieraan toivomukset voitiin esittää asianomaisen itsensä kuulematta usein imartelematonta kuvausta itsestään. Hän tuli takaisin jonkin hetken kuluttua.
"Mr Brown ei ole tehnyt teidän kanssanne mitään sopimusta. Mistä olette?"
Mies ajatteli nopeasti ja mainitsi erään kuuluisan timanttiyhtiön
Kimberleyssä.
Jälleen toimitsija katosi ja palattuaan viittasi luokseen hotellipojan.
"Saata tämä herrasmies mr Brownin huoneistoon", sanoi hän, "ja odota käytävässä saattaaksesi hänet jälleen alas."
Mr Brown oli kirjoittamassa kirjettä, kun mies tuli sisään, ja tarkasti vierastaan välkkyvien silmälasiensa takaa.
"Oletteko De Beersistä?" kysyi hän.
"En juuri De Beersistä, mr Brown", sanoi mies suostuttelevasti hymyillen, "mutta totuus on, että tunsin teidät Etelä-Afrikassa."
Brown osoitti hänelle tuolia.
"Milloin se oli?"
"Ennenkuin jouduitte vaikeuksiin, mr Brown."
"Teidän on täytynyt olla nuori silloin, ystäväni", sanoi Brown hymyillen.
"Olen vanhempi, kuin miltä näytän. Asia on suoraan sanoen niin, että rahani ovat lopussa, ja ajattelin, että tahtoisitte auttaa vanhaa ystävää, joka on joutunut huonoihin oloihin."
"Autan teitä kyllä, jos kertomuksenne on totta, mutta tunnustan, etten usko sitä. Muistan mainiosti ulkonäöltä kaikki tapaamani henkilöt enkä varmasti koskaan unohda ystäviäni. Missä olemme tavanneet toisemme?"
Vieras ampui umpimähkään.
"Kimberleyssä", sanoi hän. Hän tiesi että Kimberley oli timanttikaivosteollisuuden keskus.
"Olen ollut Kimberleyssä", sanoi toinen, "mutta jokainen timanttiasioissa liikkuva on ohut Kimhberleyssä silloin tai tällöin. Tietysti muistatte minun nimeni niihin aikoihin?"
Mutta vieras oli tilanteen tasalla.
"Muistan sen", sanoi hän lujasti, "mutta mikään ei saisi minua sanomaan sitä. Jos joku herrasmies tahtoo kulkea mr Brownina — hyvä, mr Brown riittää minulle aivan hyvin. Asia on totta puhuen niin" — tässä hän sai nerokkaan päähänpiston — "että olin vankilassa samaan aikaan kuin tekin".
"Siis vankilakavereita", sanoi toinen hyväntuulisesti ja pisti kätensä taskuunsa. "En muista teitä, mutta olen koettanut kaikin tavoin unohtaa suuren osan siitä väestä, jonka tapasin aallonmurtajalla."
Pöydällä oli kirje, jonka kirjoittamisen vanha mies oli juuri saanut valmiiksi. Vieras näki kiemuraisen allekirjoituksen, mutta paperi oli hänestä liian kaukana, niin ettei hän voinut sitä lukea. Jos hän olisi voinut keksiä jonkin tekosyyn mennäkseen toiselle puolelle pöytää, niin hän olisi voinut saada tietoonsa arvokkaan asian.
Vanha mies veti esiin kukkaronsa ja asetti pöydälle setelin.
"Toivotan teille parempaa onnea", sanoi hän.
Pieni mies otti setelin, kääri sen palloksi ja heitti sen hyväntekijänsä hämmästyneiden silmien editse takkaan, joka oli suoraan tämän takana. Brown kääntyi kummastuneena katsomaan taakseen, ja samassa hetkessä oli allekirjoitus luettu.
"En tarvitse rahojanne", sanoi pieni mies, "Luuletteko minun olevan täällä ainoastaan sen taikka mitä voin saada teiltä? Voitte pitää rahanne — Torrington!"
Daniel Torrington katsoi häneen terävästi.
"Tiedätte sittenkin nimeni, kas vain? Ottakaa ylös tuo raha, mies, älkääkä olko hullu. Mitä tahdotte, jollette tahdo rahaa?"
"Puristaa kättänne", sanoi toinen, mutta otti kuitenkin ylös rypistyneen setelin, jota hän varovaisesti kyllä ei ollut heittänyt kauemmaksi, kuin mikä sille oli turvallista.
Torrington saattoi hänet ovelle ja sulki sen hänen jälkeensä. Sitten hän palasi tuolilleen koettaen palauttaa muistiinsa miehen kasvot. Kukaan ei ollut tuntenut häntä vankilassa Torringtonina; hän oli useita vuosia ollut pelkkä numero eikä mitään muuta, kunnes eräs vartijoista oli kerran piloillaan sanonut häntä "Browniksi", ja se nimi oli jäänyt hänen omaisuudekseen. Kuinka saattoi se mies…?
Sitten hänen silmänsä sattuivat kirjeeseen, ja hän ymmärsi. Mitähän se mies tahtoi? Mikä oli ollut hänen käyntinsä tarkoituksena? Hän ei ollut koskaan kuullut merkitsijöistä ja heidän rohkeudestaan, niistä vaaroista, joihin nämä maanalaisen maailman reportterit antautuivat. Oli toisia, jotka pitivät heitä mitä hyödyllisimpinä tekijöinä.
XLIII.
Dora kertoo totuuden.
Käytyään Marshaltin talossa Martin meni kävellen kotiin ulkonaisesti rauhallisena. Dora ei ollut vielä tullut alas, ja Martin ei tahtonut syödä aamiaista yksin. Hänelle oli saapunut useita kirjeitä, mutta hän vain katsahti niihin ryhtymättä niitä lukemaan. Hän oli laiskasti yrittämässä kirjoittaa kirjettä, kun Dora tuli huoneeseen. Hän oli aamuvaipassaan — hän pukeutui hyvin harvoin ennen lounasta, jollei hänellä ollut todella tärkeätä asiaa jonnekin. Luotuaan häneen pikaisen silmäyksen Martin huomasi, ettei hän ollut nukkunut oikein hyvin — hänellä oli tummat varjot silmien alla ja ohuet variksen varpaat silmäkulmissa, mitä Martin ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.
Martin sanoi hänelle yksinkertaisesti "hyvää huomenta" ja yritti jatkaa kirjeensä kirjoittamista. Lopuksi hän pani kuitenkin kynän pois.
"Dora… millaista työtä sinä teit, ennenkuin minä tutustuin sinuun?"
Dora katsahti ylös lehdestä, jota hän oli haluttomasti tarkastelemassa.
"Mitä tarkoitat? Olin näyttelijätär."
"Millainen näyttelijätär — kuinka aloitit urasi? En ole koskaan ennen kysynyt sitä sinulta, rakkaani." Dora kääntyi jälleen tarkastelemaan aamu-uutisia raottaen, että Martin uudistaisi kysymyksensä. Kun uutta kysymystä ei kuulunut, sanoi hän:
"Aloitin Marshin ja Bignallin kiertueessa kuorotyttönä. Marsh joutui vararikkoon ja jätti meidät erääseen kaupunkiin jättämättä meille kyllin rahaa maksaaksemme matkamme takaisin Lontooseen. Kuljin kolme kuukautta erään temppujentekijäjoukkueen mukana ja jouduin sitten Jebballin näyttelyyn. Olin kaikkea primadonnasta alkaen pienimpään osaan saakka. Opin tuntemaan sähkötyksen, paremmin kuin useimmat mekaanikot…"
Hän pysähtyi äkkiä.
"Tein kaikkea", sanoi hän lyhyesti ja lisäsi sitten "Minkä takia puhut siitä?"
"Ihmettelin vain", vastasi Martin. "On omituista etten ole koskaan muistanut sinua muuna kuin…"
"Kiertyvänä murattina? Kun tutustuit minuun olin tulemassa kuuluisaksi maaseudulla. Sillä ei olisi päässyt pitkälle. Maaseututähti ei ansaitse suuriakaan rahoja, ja minä luulen, etten olisi koskaan saavuttanut sievää pientä taloa Curzon Streetin varrella — kunniallisesti. Mutta olin suhteellisen hyvissä oloissa. Miksi kysyt niitä asioita?"
"Missä tutustuit Marshaltiin?"
Dora oli ryhtynyt jälleen tarkastelemaan lehteään; Martin näki hänen kätensä vapisevan eikä toistanut kysymystään. Mutta hetkisen kuluttua sanoi Dora:
"Täällä Lontoossa. Toivon, että olisin kuollut ennen sitä."
Martin oli nyt joutunut alalle, joka oli hänelle yhtä kiusallinen kuin
Dorallekin.
"Dora, rakastatko häntä?"
Dora pudisti päätään.
"Minä vihaan häntä — vihaan häntä!" sanoi hän niin kiivaasti, että Martin hätkähti. "Sinä luulet, että kysymyksessä on… jotakin? Olet saanut päähäsi, etten minä ole ollut… hyvä vaimo sinulle. Tiedän sinusta tuntuvan siltä. Kerron sinulle pahimman, mitä on tapahtunut. Minä rakastin häntä. Ajattelin rikkoa meidän välimme ja hakea eron sinusta. Mutta minä olin hyvä. Olin niin hyvä, että aloin kyllästyttää häntä. Olen eräässä merkityksessä vanhanaikuinen. Hyvyys muuten maksaa itse itsensä. Helposti voitetut naiset ovat samanlaisia kuin helposti ansaitut rahat — ne eivät kestä kauan, ja kun ne ovat tulleet käytetyiksi, alkaa mies etsiä jotakuta uutta. Nainen voi pitää miehen vallassaan ainoastaan pitämällä häntä puutteessa. Kun hän kuoli, Bunny, tiesin sen. En tarkoita hänen lihallista kuolemaansa — mutta minä tunsin hänessä tapahtuneen tavattoman muutoksen. Aivan samaa tunsin, kun Audrey kuoli… niin, hän kuoli, — vanhalla sukulaisuussuhteella, vaikka se olikin huono, oli kuitenkin merkityksensä."
Martin nojautui taaksepäin tuolissaan katsoen Doraan mustien silmäripsiensä alitse.
"Etkö luule, että hän on kuollut?"
Doran nopea, kärsimätön kädenliike oli jo riittävä vastaus, vaikka hän ei olisi puhunutkaan.
"En tiedä. Hän ei tee minuun sellaista vaikutusta. Enkä minä välitä mistään."
Hän puhui vilpittömästi; Martin oli varma siitä.
"Puhuiko hän koskaan sinulle Malpasista?"
"Siitä vanhasta miehestäkö? Kyllä, hän puhui usein hänestä. Ainoa kerta, jolloin näin hänet todella hermostuneena, oli, kun hän puhui 'viereisen talon miehestä'. Malpas vihasi häntä. Hänen oli tapana väittää poliisille ja ihmisille, ettei hän tietänyt mitään Malpasista, mutta se ei ollut totta. Hän sanoi, että Malpas ja hän olivat olleet työtovereita entisaikaan ja että hän oli paennut tiehensä Malpasin vaimon kanssa — en muista kaikkea, mitä hän kertoi minulle. Tapasitko Stanfordin?"
Martin nyökkäsi.
"Sanoiko hän jotakin? Tietysti, hehän olivat tuttavia."
"Tuttaviako?" Martin nauroi. "Parhaita ystäviä, luulisin minä. Stanford ei ole koskaan ollut puheliasta lajia, mutta olisin luullut, että hän olisi kertonut minulle, että hän oli Marshaltin ystävä."
Hän nousi ylös, käveli sohvan taakse, jolla Dora istui, ja laski kätensä hänen olkapäilleen.
"Kiitän sinua… kaikesta, mitä olet sanonut. Luulen, että sinä ja minä kyllä suoriudumme. Mitä sinä ajattelet Audreysta?"
Dora ei vastannut.
"Oletko yhä vielä vihainen hänelle? Mutta miksi? Sehän on hieman järjetöntä, eikö niin? Jos se mies oli ainoana kiusana."
"En tiedä." Dora kohautti hartioitaan. "Vastenmielisyyteni Audreytä kohtaan on juurtunut hyvin syvälle, pelkään minä. Minut kasvatettiin olemaan pitämättä hänestä."
"Olen pahoillani", sanoi Martin, taputti häntä, ystävällisesti olalle ja meni ulos.
Hänellä oli asiaa kaupungille. Varat olivat ehtymäisillään; poliisi oli puhdistusretkellään paljastanut hänen tuottavimman peliluolansa, ja hänen oli ollut pakko luovuttaa melkein tuhat puntaa saadakseen pysyä syrjässä siitä asiasta. Itse se seikka, että hän oli joutunut edustajansa kiristämäksi, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä. Se oli niitä välttämättömiä mahdollisuuksia, joihin hän oli aina valmistautunut. Sellaisissa tapauksissa oli käytännössä jonkinlainen tunnustettu asteikko.
Hän oli eräässä suhteessa kiitollisuudenvelassa Doralle. Hän muisti sen autonsa puikkelehtiessa Cityn vilkasliikkeisillä kaduilla: Dora oli tehnyt mahdottomaksi erään italialaisen kaivertajan kätevien tuotteiden käsittelemisen, jonka kaivertajan erikoisalana olivat 1,000 frangin setelit, niin täydellisen taitavasti painetut, että Ranskan Pankkikin oli tullut petetyksi. Stanford oli siirtänyt ne toiselle ostajalle, ja tämä herrasmies oli joutunut kiinni kaikkine seteleineen ja odotti parhaillaan tuomiotaan.
Hän lounasti yksin eräässä ravintolassa Sohossa, ja sinne ilmestyi välttämätön "merkitsijä". Jollakin toisella kertaa hän olisi ajanut tiehensä sen viekkaannäköisen miehen, joka siirtyi hänen pöytänsä viereen anteeksipyytävästi hymyillen ja istuutui kehoitusta saamatta. Mutta nyt Martinin raha-asiat olivat sellaisessa tilassa, ettei hänen kannattanut päästää käsistään yhtään tilaisuutta; ja vaikka hän ei odottanutkaan tiedoittajalta erikoisempia, tahtoi hän kuulla, mitä tällä oli tiedossa.
Se tapa, jolla merkitsijä lähestyi Martin Eltonia, erosi hiukan siitä välittömästä menettelytavasta, jota hän noudatti sellaisiin tunnettuihin tekijöihin kuin Slick Smithiin nähden.
"Hauskaa tavata teitä, mr Elton. En ole nähnyt teitä pitkään aikaan… kiitos, ottaisin kyllä konjakin. Asiat ovat täällä hyvin huonot nykyisin, mr Elton."
"Täällä" merkitsi melkein mitä paikkaa tahansa, missä ei pantu liian suurta painoa siihen, kuuluiko jokin esine minulle vai sinulle.
"Luulin kaupan olevan kehittymässä paremmaksi", sanoi Martin sovinnaisesti.
"Niin, ehkä teidän alallanne." Merkitsijä pudisti päätään murheellisena. "Ajattelen tavallisia varasraukkoja. Eipä silti, että minulla olisi mitään hyvää sanottavana heistä — he ovat alhaista väkeä. Mutta heidän ammattinsa ei myöskään menisi niin huonosti, jos he tietäisivät kaiken, mitä minä tiedän."
"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Elton.
Merkitsijä alensi äänensä.
"Minulla on jotakin teitä varten — ja minä olen! ainoa merkitsijä koko kaupungissa, joka on siitä perillä! Sain sen vielä itse selville. Ovelat puhuvat siitä aina, mutta tien selville saamiseen tarvittiin minua."
Hän hymyili tyytyväisesti.
"Se mies, jonka luullaan olevan tulossa Etelä-Afrikasta, on ollut täällä yli vuoden! Hän on ollut vankilassa — saanut elinkautisen — mutta hän on yhtä rikas kuin…" Hän mainitsi joukon huomattavia rahamiehiä. "Ja rikkaampikin!"
"Vankilassa? Mitä hän oli tehnyt?"
"Ampunut erään miehen tai jotakin sen tapaista. Mutta hänet päästettiin vapaaksi enemmän kuin vuosi sitten, ja sanon teille, että hän on miljoonan arvoinen — ja enemmänkin! Ovelat saivat tietää, että hän oli tulossa, mutta eivät tietäneet, että hän oli täällä Englannissa, Lontoossa. Siitä näette, etteivät Ovelat tiedä kaikkea."
"Ovelat" oli epämääräinen määritelmä — Martin tiesi sen merkitsevän niitä joukkueita, jotka eivät tietoihinsa nähden olleet riippuvaisia tästä pikkumiehestä.
"Etelä-Afrikasta, niinkö sanotte?" kysyi hän osoittaen äkkiä mielenkiintoa asiaan. "Hän on ollut vankilassa — aallonmurtajallako? Ja mistä syystä?"
"Sillä on jotakin tekemistä timanttien ostamisen kanssa. Etelä-Afrikassa on laki, joka lähettää miehen Kamalaan Paikkaan vuosiksi ja vielä vuosiksi, jos hän ostaa timantteja. En voi käsittää, etteivät Ovelat ole saaneet sitä selville. Hän on rampa mies…"
"Rampa?" Martin nousi puolittain seisomaan. "Mikä on hänen nimensä?"
"Hän on liikkunut Brownin nimellä, mutta hänen oikea nimensä on
Torrington — Daniel Torrington. Ja, mr Elton, se mies on helppo…"
Martin sujautti miehelle jonkin verran rahaa, maksoi laskunsa ja meni kotiin.
Dora oli lähdössä ulos ja jo portailla, kun hän saapui.
"Tarvitsen sinua minuutin verran", sanoi Martin.
Hän vei Doran ylös salonkiin ja sulki oven.
"Muistatko viimeisen kerran, kun Audrey oli täällä? Pilkkasit häntä siitä, että hänellä on nimi, joka ei kuulu hänelle. Sanoit hänelle, että hänen isänsä oli rangaistusvankina Kapkaupungin aallonmurtajalla timanttivarkaudesta. Oliko se totta?"
"Kyllä", sanoi Dora hämmästyneenä. "Miksi?"
"Kysyin sinulta sinä iltana Audreyn isästä, ja sinä kerroit minulle, että häntä oli ammuttu ennen vangitsemista ja että hän oli rampa. Mikä oli Audreyn isän nimi?"
Dora katsoi häneen otsa rypyssä ja epäluuloisena.
"Miksi tahdot sen tietää?"
"Rakkaani" — hieman kärsimättömästi -, "en kysy mistään oikusta.
Tahdotko sanoa minulle?"
"Hänen nimensä oli Daniel Torrington", sanoi Dora.
Martin vihelsi.
"Torrington? Minua ihmetyttää! Sen täytyy olla sama nimi. Hän on täällä
Lontoossa."
"Audreyn isäkö?" sanoi Dora läähättäen. "Mutta hänhän on vankilassa: elinkautisena! Marshalt kertoi sen minulle. Juuri senvuoksi hän tahtoi mennä naimisiin Audreyn kanssa."
"Tiesikö hän, että Audrey oli Torringtonin tytär Et koskaan puhunut minulle siitä."
"On niin paljon asioita, joista en ole kertonut sinulle", sanoi Dora äreästi, "että tuskin maksaa vaivaa siirtyä nyt niihin". Mutta sitten hän sanoi äkkiä katuen: "Olen pahoillani, että kiukuttelin niin, Martin. Menetän niin helposti kärsivällisyyteni nykyisin. Niin, Torrington oli kärsimässä elinkautista rangaistusta."
"Hänet vapautettiin enemmän kuin vuosi sitten", sanoi Martin, "ja hän on ollut Lontoossa enimmän aikaa sen jälkeen".
Hän näki Doran kasvoille tulleen ilmeen ja kysyi nopeasti.
"Tiesikö Marshalt siitä?"
Dora pudisti päätään.
"Ei; jos hän olisi tietänyt, ei hän olisi ollut niin onnellinen. Voi!"
Hän painoi kätensä suutaan vastaan. "Malpas!" kuiskasi hän.
Martin tuijotti häneen hämmästyneenä, sillä hänen päähänsä oli pälkähtänyt sama ajatus, joka sai sanat Doran huulille.
"Marshaltin täytyi tietää, tai arvata", sanoi Dora pelokkaasti kuiskaten. "Hän asui viereisessä talossa koko ajan. Bunny, Malpas on Torrington!"
XLIV.
Uusi perijätär.
"Torrington! Niin ei voi olla", sanoi Martin "Mitä syytä hänellä olisi voinut olla, niin rikkaalla miehellä kuin Torrington? Sellainen juttu menee kyllä mukiin romaaneissa ja runoissa, mutta minä tyydyn rikostilastoihin, jotka näyttävät, että kostosta johtuneet rikokset edustavat noin yhtä tapausta viittätuhatta kohti niistä jutuista, joita käsitellään Englannissa. Kukaan ei vihaa niin suuresti, että viettäisi kaksikymmentä vuotta elämästään suunnitellen tapaa, jolla voisi päästä voitolle vihollisestaan. Ei ainakaan Torrington, joka on etsimässä tytärtään." Dora katsoi Martinia silmiin. "Senkö takia hän on täällä — oletko varma siitä?" kysyi hän nopeasti, ja Martin kohautti kapeita hartioitaan.
"Minä en tiedä mitään; puhun pelkistä mahdollisuuksista. Mikä on todennäköisempää, kuin että Torrington kuluttaa rahojaan löytääkseen äitisi ja lapsensa?"
Dora pudisti päätään.
"Sinä erehdyt", sanoi hän rauhallisesti. "Torrington luulee, että Audrey on kuollut. Äiti ilmoitti hänelle niin, ja niin teki myöskin Marshalt. Hän tunsi äidin entisaikaan. Äiti sai Torringtonilta vankilasta ainoastaan yhden kirjeen — siinä puhuttiin yksinomaan lapsesta. Marshaltin neuvosta äiti kirjoitti ja ilmoitti, että Audrey oli kuollut tulirokkoon. Marshalt kirjoitti samaan aikaan, kun tämä uutinen lähetettiin. Hän ei koskaan kertonut minulle, mitä pani kirjeeseen, mutta hän tahtoi antaa iskun Torringtonille. No niin, eräässä kirkossa Rosebankissa, Kapkaupungin niemellä on muistotaulukin Audreylle! Torrington järjesti sen vankilan kappalaisen avulla. Olen siitä varma, sillä Marshalt kertoi minulle koko joukon asioita saatuaan selville, että Audrey oli minun sisareni. Jollei Torrington ole Malpas, niin silloin Lacylla oli joku muu vihamies."
Martin Elton käveli edestakaisin huoneessa kädet taskussa, kaukana oleva katse silmissä.
"Minkä arvoisen luulet Torringtonin olevan?"
"Yli kahden miljoonan punnan", sanoi Dora.
"Mitä luulet hänen maksavan saadakseen tietää — totuuden?"
Dora käännähti häneen sähisten raivosta.
"Antaa se — Audreylle!" sanoi hän hampaittensa välistä. "Antaa hänelle isän ja miljoonia käytettäväksi, samalla kuin minä olen täällä katuojassa, varas miehenäni ja maanalaisen maailman roskaväki ystävinäni! Oletko mieletön? Sinä et tee sitä, Martin!"
Hän astui Martinin eteen ja työnsi kasvonsa ja kovat silmänsä niin lähelle häntä, että hän astui askelen taaksepäin.
"En tekisi sitä maailman kaikista rahoistakaan. Jos Torrington on hänen isänsä, niin etsiköön itse tyttärensä. Kyllä hänellä on siinä tekemistä!"
"Mikä on Audreyn nimi?"
"Dorothy Audrey Torrington. Hänen isänsä ei tiedä, että häntä sanotaan Audreyksi. Hän ei ollut vielä kastettu, kun Torrington joutui vankilaan. Tämä valitsi nimen Dorothy, mutta häntä ei ole koskaan sanottu sillä nimellä."
Martin katsoi häneen.
"Mitä ajattelet?"
"Audreyn ei tarvitse koskaan saada sitä", sanoi Martin hitaasti.
"Kirjoita hänelle!"
Dora tuijotti häneen voimattomana vihassaan.
"Kirjoita hänelle tai mene hänen luokseen — parasta on kirjoittaa hänelle ensin. Pyydä häntä tulemaan teelle", sanoi Martin. "Sano hänelle, että Marshaltin kuolema on sovittanut kaikki riidat ja, että sinä tahdot lausua mielipahasi kaikista niistä ilkeistä asioista, jotka olet sanonut, ja kaikista — valheista, jotka olet kertonut."
"Sitä en tee koskaan, Martin. En sinunkaan…"
"Sano se kahdesti kirjeessäsi — kaikista valheista, jotka olet kertonut hänen syntyperästään. Ja kun hän tulee, niin sano hänelle, että kaikki, mitä ole sanonut hänestä, on totta sinuun itseesi nähden.
"Sinä siis…"
"Odotahan — miksi häntä ei sanottu hänen isänsä valitsemalla nimellä?"
Dora teki kärsimättömän eleen.
"Kuinka se olisi käynyt päinsä? Sehän oli minun nimeni — hänen isänsä ei tietänyt, että minun toinen nimeni oli Dorothy, eikä äiti huomannut sitä, ennenkuin Audrey oli kastettu. Meillä ei voinut olla kahta Doraa perheessämme."
"Ja mistä minä voin saada Audreyn kastetodistuksen?"
Dora hieroi otsaansa.
"Onkohan se minulla?" sanoi hän. "Jos se on, niin en ole koskaan nähnyt sitä; mutta äidiltä jäi joukko papereita, joita en ole koskaan tarkastanut siitä saakka, kuin ne joutuivat minun käsiini. Käy hakemassa ne, Bunny; ne ovat vaatekaappini ylähyllyllä."
Martin tuli takaisin vanha peltirasia mukanaan. Se oli lukossa, eikä siihen ollut mitään avainta, mutta hän avasi sen vähällä vaivalla. Se oli täynnä valokuvia ja vanhoja osakkeita, jotka jollakin tavalla olivat joutuneet mrs Bedfordin haltuun ja joiden Dora tiesi olevan aivan arvottomia. Rasian pohjalla olevasta sinisestä kirjekuoresta Dora löysi kaksi paperia.
"Tämä on minun kastetodistukseni", sanoi hän, "ja tuo on Audreyn".
Martin levitti sen auki pöydälle. "Dorothy Audrey Torrington", luki hän, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Mikä on sinun nimesi, Dora?"
"Nina Dorothy Bedford — se oli äidin nimi, ennenkuin hän meni naimisiin
Torringtonin kanssa."
"Voisin muuttaa tuon 'Audreyn' joksikin muuksi — Audrey ei kelpaa. Sinun nimesi jäisi jäljelle. Sinä kirjoitat hänelle", sanoi Martin harkitusti, "ja kerrot hänelle, joko kyynelten keralla tai ilman niitä, että hän on sinun vanhempi sisaresi".
"Mutta sehän on mahdotonta…", aloitti Dora.
"Sinä kerrot hänelle niin. Ikä ei ole todettavissa. Ja jos hän muistaa liian varmasti…" Martinin kasvot olivat jäykät ja kovat. "Minun sydämessäni on pehmeä paikka vaikeuksissa olevalle tytölle, ja minä sanon sinulle, että jos olisin voinut auttaa Audreyta, jos voisin auttaa häntä nyt, niin auttaisin. Mutta tässä on kysymyksessä miljoona, ja sen minä aion saada käsiini."
"Tarkoitat siis…" Doran ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
"Tarkoitan, että sinä olet Dorothy Torrington."
"Mutta jospa hän muistaa? Ja sen hän tekee, Bunny. Minun tukkanihan oli nutturalla paljon ennen kuin hänen!"
Martin nyökkäsi.
"Silloin hänen täytyy joutua jonnekin ja unohtaa", sanoi hän. "Kukaan ei tiedä, että Audrey on Torringtonin tytär."
Oveen koputettiin, ja palvelustyttö tuli sisään.
"Tahdotteko tavata mr Smithiä, sir?" sanoi hän. "Mr S. Smithiä
Chicagosta?"
XLV.
Mr Smith tuo uutisia.
Syntyi hiljaisuus, ja sitten Martin sanoi.
"Saattakaa hänet tänne ylös! Sinähän tunnet sen miehen, Dora, eikö niin?" kysyi hän.
"Olen tavannut hänet kerran; sinä tiedät, milloin. En luule, että jään tänne", sanoi Dora.
"Parasta olisi, että jäisit", sanoi hänen miehensä. "Hän on niitä ovelia veijareita, joka laskisi yhteen kaksi kertaa kaksi ja saisi siitä kymmenen. Tahtoisinpa tietää, mitä hän haluaa."
Kun sanoo, että mr Smith oli loistavalla tuulella, merkitsee se ainoastaan toteamista, että hän oli niinkuin tavallisesti. Hänen ulkoasustaan päättäen hänen olisi voinut luulla tulleen joistakin hienoista vihkiäisistä. Hänen hyvin sopiva aamupukunsa, kiiltonahkakenkänsä ja silkkihattunsa, jonka hän niin hellästi asetti tuolille, olivat kaikki yhtä loistavat. "Olen pahoillani, jos häiritsen teitä. Oletteko lähdössä ulos, rouva?"
Hän katsoi ovelle. Dora oli puettu päällystakkiin ja hattuun, sillä hän oli ollut menossa ulos, kun Martin oli saapunut.
"Olisin ehtinyt tänne aikaisemmin, mutta minun oli eksytettävä muuan kintereilläni-kulkija." Martinin kasvot saivat synkän ilmeen. "Saisinko toivoa, että niissä olosuhteissa olisitte pidättynyt kulkemasta minun oveni kautta?"
"Minä eksytin sen." Mr Smith hymyili ystävällisesti. "Koko maailmassa ei ole sellaista amatöörietsivää, joka voi pysyä minun jäljilläni, kun minä vain otan tehtäväkseni eksyttää hänet. Ei edes Stormerinkaan ovelin mies voi pistää nenäänsä minun asioihini."
Siroin liikkein hän veti harmaan silkkinenäliinan rintataskustaan, taputti sillä hiljaa huuliaan ja pani sen takaisin taskuun.
"Olin menossa ulos, jos suotte minulle anteeksi…"
"Se on ikävää", sanoi mr Smith vakavasti. "Minulla oli muutamia sanoja sanottavana teille, ja minä luulen, että teitäkin huvittaa tietää, että eräs Bedfordin perheen jäsen on liittynyt saastaiseen seuraan ryhtymällä poliisin palvelukseen."
"Mihin te oikein pyritte?" kysyi Martin. "Pyrin paljastukseen, jonka tahtoisin tehdä niin dramaattiseksi kuin mahdollista. Audrey, arvoisa kälynne, on liittynyt poliisiin."
Martin rypisti kulmiaan. Hän ei ollut aivan varma tästä miehestä muussa kuin yhdessä suhteessa, nimittäin että hän voisi tulla toimeen yhtä hyvin ilman hänen avustustaan kuin hänen seuraansakin.
"Mitä pötyä te oikein puhutte?" kysyi hän töykeästi. "Audreyko liittynyt poliisiin?"
"Kun sanon 'poliisiin', niin liioittelen, vaikka Stormerin toimisto onkin niin lähellä virallista poliisilaitosta, kuin tässä maassa on mahdollista."
"Tarkoitatteko, että hän on liittynyt Stormerin henkilökuntaan?" kysyi
Martin.
Mr Smith nyökkäsi.
"Sain sen selville sattumalta", sanoi hän. "Näin hänen menevän Stormerin toimistoon Willittin kanssa. Nyt on asia niin, että minä tunnen Stormerin toimiston; se näyttää seuranneen minun jälkiäni siitä alkaen, kuin olin noin korkea. En muista sellaista aikaa, jolloin Stormerin toimisto ei olisi sekaantunut minun elämääni tai sotkeutunut minun ammattiini, ja luonnollisesti se puolestaan herättää minussa suurta mielenkiintoa. Tunnen Stormerin toimiston menettelytavat. Stormer on tuonut Englantiin järjestelmän, jota ei ole ollut täällä koskaan ennen, eikä ainakaan ole huomattu täällä aikaisemmin — virkamerkki-järjestelmän. Jokaisella Stormerin miehellä on pieni hopeatähti, jonka taakse on leimattu hänen nimensä. Näin tytön menevän sisään ja tulevan jälleen ulos Willittin kanssa, ja he menivät Lobellin kultasepänliikkeeseen. Ja nyt minä sattumalta tiedän, että Lobellin liike valmistaa näitä Toivon tähtiä. Minun ei tarvinnut ensinkään mennä sisään; heidän ollessaan sisällä voi heidät nähdä näyteikkunan sormusosastosta. He erosivat ovella. Willitt meni lähimpään puhelinkoppiin, ja mitä luulette hänen tehneen?"
"Puhuneen puhelimessa", sanoi Martin lakonisesti, ja mr Smith säteili ihailusta.
"Olette nero, Elton. Niin, hän puhui — Ritz-Carlton-hotelliin. Hän tilasi Ritz-Carltonista huoneet tälle nuorelle naiselle."
Taas hän veti esiin nenäliinansa, tällä kertaa pyyhkiäkseen pois pölyn puhtaista kengistään.
"Mr Brown eli Torrington asuu Ritz-Carltonissa", sanoi hän sivumennen.
Ja Martin ja hänen vaimonsa hämmästyivät niin tästä uutisesta, etteivät he voineet olla olevinaan tietämättömiä mr Torringtonista.
"Arvelin, että minun pitäisi kertoa teille. Ehkä voi olla hyödyllistä tietää, että nuori miss Bedford voi olla hyvin vaarallinen, varsinkin niille, jotka Wily Wilfred on saanut tavoittelemaan Torringtonin miljoonia."
Martin tiesi, että nämä sanat viittasivat merkitsijään, ja hänen olonsa oli ilmeisesti epämukava.
"Hän on hyvä kaveri", jatkoi Smith, "mutta tunnettu siitä, että hän myy uutisensa monelle taholle, ja juuri sen vuoksi hänen arvonsa menee mitättömäksi. Olen kuullut häneltä tänään, että hän on usuttanut teidät Torringtonin kimppuun… Ajattelin, että te ehkä tahtoisitte sen tietää."
"Kiitän teitä", sai Martin sanotuksi. "Minä en pane suurtakaan arvoa siihen, mitä sellaiset miehet kertovat."
"Ja siinä teette viisaasti", myönsi Smith.
Hänen kirkkaat silmänsä tarkkailivat Doraa.
"Ihastuttava tyttö, teidän nuori sisarenne", sanoi hän.
Martin melkein jähmettyi. Tuo mies oli voinut seisoa oven takana kuunnellen sitä keskustelua, joka tapahtui ennen hänen saapumistaan. Doraa ei ollut yhtä helppo saada pois tasapainostaan.
"Tarkoitatteko Audreyta?" kysyi hän nauraen. "Minua huvittaa aina, kun Audreysta puhutaan minun nuorempana sisarenani. Minä olen juuri vuotta nuorempi kuin hän."
Dora oli täydellisesti tilanteen tasalla.
"Mikä saa teidät luulemaan, että me välitämme Audrey Bedfordin edesottamuksista, Smith?"
Smith keskeytti hetkiseksi kenkiensä puhdistamisen ja katsahti ylös.
"Sukulaiskiintymys", sanoi hän, "ja yhteisen ammattimme epävarma luonne. Hän tulee aiheuttamaan vaikeuksia, muistakaa minun sanoneen. Se mörkömies oli vähällä saada hänet käsiinsä tässä eräänä yönä, ja jollei erästä henkilöä olisi ollut, hän olisi onnistunutkin."
"Tarkoitatteko Malpasia? Oliko hän nainen Regency-hotellissa?"
Mr Smith nyökkäsi.
"Se ei ollut mitään. Malpasin suuri yritys tapahtui Ulkopiirissä, puistossa. Audrey on suosiossa. Se oli kolmas mies, joka koetti saada hänet käsiinsä, ja kolmas mies, joka epäonnistui. Minusta tuntuu, että joudun neljännen hautajaisiin."
Ja siihen hänen asiansa näytti päättyneen, sillä hänellä ei ollut esitettävänään mitään syytä viipyäkseen kauemmin.
"Lähden nyt", sanoi hän, "tehtyäni sen, minkä pidän velvollisuutenani.
Teidän nuori sisarenne on suorastaan kirpaiseva, mrs Elton."
Hän ei korostanut sanaa 'nuori', mutta Martin Elton tiesi, että hän oli käyttänyt sitä sanaa tahallaan, ja kun hän oli mennyt, hän kääntyi vaimonsa puoleen.
"Smith tarvitsee osansa. Jos me tahdomme selviytyä tästä hommasta, saamme maksaa kaksikymmentä tuhatta pitääksemme hänet rauhallisena — ehkä enemmänkin. Kaikki riippuu siitä, mitä tapahtuu Audreylle."
XLVI.
Eräs asunto Haymarketin varrella.
Liikenteen lakkaamattomasta pauhinasta, raskaiden autobussien alituisesta jyrinästä sekä autojen torvien ja sanomalehtipoikien melusta huolimatta Dick Shannonin asunto Haymarketin varrella oli rauhallinen paikka. Korva voi tottua ääniin, jotka aluksi tekevät kuuroksi ja hämmentävät, ja siten totuttuaan niihin eristää ne pois kuuluvista.
Ensimmäinen merkki, jonka Dick Shannon sai siitä, että Portman Squaren juttu oli käymässä hänen hermoilleen, oli huomio, ettei ääneneristäjä enää toiminut. Kadulta kuuluvat äänet häiritsivät ja ärsyttivät häntä; auton oven pamahdus sai hänet hätkähtämään.
Hän oli parhaillaan kylmäverisesti pohtimassa kaikkia Lacy Marshaltin katoamisen ja hänen palvelijansa kuoleman yhteyteen kuuluvia seikkoja, ja tapausten ketjussa oli neljä rengasta, joille hän ei löytänyt sopivaa paikkaa.
Ensimmäinen niistä oli hengiltä nuijittu mies, joka oli löydetty sumussa joesta. Toinen oli puistossa kuolleena tavattu nainen, kolmas Tongerin kuolema, ja neljäs Marshaltin katoaminen.
Stanford oli uusi tekijä, jota siihen saakka ei oltu otettu huomioon, taustalla esiintyvä varjomainen henkilö, jonka poliisi hyvin tunsi, mutta joka oli tekemisissä sellaisten joukkueiden kanssa, joita Dick ei olisi uskonut Marshaltin tunteneen, jollei tämä olisi ollut ystävyyssuhteissa Dora Eltoniin.
Hän avasi irtolehtikannet, jotka olivat täynnä koneellakirjoitettua käsikirjoitusta, ja käänteli hitaasti lehtiä. Siellä oli hyvin yksityiskohtainen kertomus miehestä, joka oli ilmeisesti Laker; lyhyempi ja vähemmän tyydyttävä kuvaus puistossa tavatusta tuntemattomasta naisesta; ja pitkä selostus kaikesta, mikä oli tekemisissä Tongerin kanssa. Hän luki virkistääkseen muistiaan, vaikka osasi jo ulkoa melkein jokaisen sanan selostuksesta.
"Tonger oli puettu harmaaseen pukuun, mustiin tohveleihin, sinijuovaiseen paitaan ja valkoiseen kaulukseen. Taskut sisälsivät 7 puntaa kovassa rahassa, 200 frangia, matkalipun Instonen lentolinjalla Pariisiin ja takaisin (Huomautus — Tonger matkusti kuolinpäivänsä aamuna Ranskaan viemään kirjeen tuntemattomalle vastaanottajalle ja palasi samana päivänä); vanhan kultakellon n:o 984371, kultaiset kellonperät, kaksi avainta, taskukirjan, lääkemääräyksen bromkaliumia varten (Huomautus — Lääkemääräyksen oli antanut tri Walters, Park Streetin varrelta, jolle Tonger oli valittanut olevansa hyvin hermostunut ja kärsivänsä unettomuudesta) kolme 5-punnanseteliä ja kolmikulmaisen naskalin…"
Dick katsoi kattoon. Kolmikulmaisen naskalin? Tämä kotitekoinen naskali oli saattanut hänet ymmälle jo aikaisemmin; mutta vaikka hän oli ottanut sen mukanaan kotiinsa toivoen, että se alituisesti näkyvillä ollen johtaisi hänen mieleensä sen käytön, ei hän vielä ollut sitä arvannut.
Hän avasi huoneen nurkassa olevan pienen kassakaapin, otti sieltä pienen laatikon ja ryhtyi suurennuslasin avulla tarkastamaan naskalia. Teknilliset asiantuntijat olivat jo tutkineet ja mitanneet sen ja merkinneet muistiin joukon merkityksettömiä seikkoja. Se oli neljän tuuman pituinen, tylppäpäinen ja päättyi samanlaiseen kahvaan kuin korkkiruuvi. Se paksuni ylöspäin ja oli kahvan kohdalla melkein tuuman paksuinen, ja sillä kohtaa olivat maallikkotyön jäljet selvästi huomattavissa. Dick muisti varastohuoneessa näkemänsä ruuvipenkin ja viilat ja arvasi, että tämä omituinen ase oli valmistettu siellä. Mutta mihin tarkoitukseen?
Melkein litteä kahva oli irroitettava. Siitä huolimatta oli naskalin täytynyt olla epämukava kantaa lompakossa, niinkuin lompakon pullistunut nahka selvästi osoitti.
Lakeria ja sitä tuntematonta naista koskevissa muistiinpanoissa ei ollut mitään, jonka nojalla olisi voinut toivoa saada selville naisen henkilöllisyyden. Eivät Marshaltin paperitkaan, ennenkuin hänen asianajajansa oli vienyt ne pois, olleet antaneet Dickille mitään vihjettä, jolla olisi ollut jotakin arvoa. Hän oli tarkastanut kadonneen miljoonamiehen pankkitiliä; mutta tämä oli ilmeisesti käyttänyt useita eri pankkeja, sillä siinä ainoassa, josta voitiin päästä selville, ei hänen tilillään ollut mitään, joka olisi viitannut suuriin omaisuuksiin. Marshaltin muutamat johtajanpaikat tuottivat hänelle hyvin vähän tuloja, sillä ne olivat joko olemassaolostaan taistelevia tai suorastaan vararikon partaalla olevia yhtiöitä.
Malpasin talossa toimitettu etsintä ja hänen vastakirjansa tarkastus olivat antaneet vieläkin vähemmän tuloksia. Dick pani pois muistiinpanot, täytti ja sytytti piippunsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan johti jutun yhä uudelleen mieleensä alusta loppuun, kunnes hänen päätään alkoi pyörryttää.
Äkkiä hän säpsähtäen suoristautui ja katsahti verhojen peittämään ikkunaan. Hän oli kuullut ikkunalasin rapisevan sitä vastaan heitetyistä kivistä. Oli vielä varhainen ilta, ja se näytti olevan tarpeeton tapa huomion herättämiseksi, kun täysin hyvä sähkökello oli käytettävissä.
Vedettyään syrjään verhot hän avasi ikkunan ja katsoi ulos, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin ohikulkevia jalankävijöitä, jotka pitivät kiirettä ehtiäkseen mahdollisimman pian pois sateesta. Jonkin matkan päässä olivat uusien kaasujohtojen asettajat kaivaneet kadun rikki, joten ketterän ohikulkijan ulottuvilla oli siellä useita soraläjiä. Hän palasi takaisin työhönsä, mutta oli tuskin ehtinyt istuutua, kun ikkuna kilisi jälleen, ja tällä kertaa hän meni portaita alas ulko-ovelle. Siellä ei ollut ketään, ja hän astui ulos kadulle. Ketään vetelehtijää ei näkynyt oikealla eikä vasemmallakaan. Hän odotti hetkisen, sulki oven ja palasi huoneeseensa. Sitten hän soitti kelloa kutsuen luokseen miehen, joka oli hänen kamaripalvelijansa, autonajajansa ja, tarpeen tullen, hänen kokkinsa.
"Joku huvittelee heittelemällä kiviä minun ikkunaani, William. Menkää ulos takatietä, kiertäkää kadun toiselle puolelle ja pitäkää siellä vahtia", sanoi hän. "Jos se on joku pikku poika, ei teidän tarvitsi vaivautua ajamaan häntä takaa…"
Jälleen rapisivat kivet ikkunassa. Hän juoksi ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos. Siellä käveli kaksi miestä saman sateenvarjon suojassa, eräs tyttö kiiltävän märässä sadetakissa kiiruhti katua alaspäin, kolmas mies käveli hitaasti erään tytön kanssa yhteisen sateenvarjon alla, ja siinä olivatkin kaikki mahdollisuudet. Hän viittasi palvelijalleen.
"Istukaa tässä", sanoi hän, "niin että teidän varjonne lankeaa ikkunanverhoille".
Hän työnsi tuolin puolitiehen ikkunan ja pöydän välille, hiipi alas portaita, avasi oven puolen tuuman verran raolleen ja kuunteli. Samassa hän kuuli kivien rapisevan ja juoksi ulos kadulle. Siellä oli tyttö sadetakissa, ja Dick tarttui hänen käsivarteensa.
"No, neitiseni, mitä peliä tämä on?" kysyi hän tuikeasti ja huomasi katsovansa Audrey Bedfordin nauraviin kasvoihin. "Mitä ihmettä…?"
"Minun piti olla salaperäinen! Toivottavasti en säikyttänyt teitä. Mutta minä tahdoin puhua teidän kanssanne, ja kun salapoliisit eivät koskaan soita ovikelloa…"
"Mitä hemmettiä te puhutte? Tulkaa sisään. Varmasti saitte minut säikähtämään. Mitä te heititte ikkunaan — kananruokaako?"
"Ei, kanat minä olen nyt kokonaan hylännyt. Onneksi voin nyt tulla teidän luoksenne ilman kaitsijaa, koska olemme virkaveljiä."
Dick lähetti pois palvelijansa, joka mieluummin olisi pysynyt paikalla.
"No, neitiseni, kun nyt olette saanut tyydytetyksi sydämenne toivomuksen ja onnistunut esiintymään täysin salamyhkäisesti, niin ehkä tahdotte kertoa minulle, mitä tarkoitatte 'virkaveljellä'."
Audrey pisti kätensä sadetakin taskuun, otti sieltä pienen hopeatähden ja laski sen dramaattisella liikkeellä pöydälle. Dick otti sen käteensä, luki etupuolella olevan kirjoituksen ja katsoi toiselle puolelle.
"Stormer?" sanoi hän aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. "Mutta minähän luulin teidän istuvan täydessä turvassa siellä kanalehden toimituksessa."
"Olen kerta kaikkiaan katkaissut välini kanojen kanssa", sanoi Audrey riisuen yltään höyryävän sadetakkinsa. "Ne ovat käyneet minulle kohtalokkaiksi. Te ette ilmeisesti ole tottunut ottamaan vastaan naispuolisia vieraita, ja se puhuu teidän puolestanne."
Hän soitti kelloa ja sanoi palvelijalle tämän tultua sisään:
"Hyvin kuumaa teetä ja hyvin kuumaa paahtoleipää, ja voitte keittää minulle yhden kananmunan, tarkemmin ajateltuani tahtoisin mieluummin jotakin vähemmän kanoja muistuttavaa. Kun saatte naisvieraan", selitti hän, kun hämmästynyt kamaripalvelija-autonajaja-kokki oli poistunut, "on ensimmäinen tehtävänne kysyä, tahtooko hän juoda teetä, ja seuraava asia on kysyä häneltä, onko hänen nälkä. Sitten te siirrätte mukavimman tuolinne takkavalkean ääreen ja sanotte huolestuneena toivovanne, ettei hän ole saanut jalkojaan märiksi — mihin minä vastaan, etten ole saanut. Olette ehkä hyvä salapoliisi, mutta huono isäntä."
"Kertokaa minulle nyt tämänpäiväiset seikkailunne", pyysi Dick.
Saamiaan ohjeita seuraten hän työnsi esiin tuolin, ja Audrey ojensi kosteat kenkänsä tulta kohden.
Audrey kuvasi kokemuksensa mr Heppsiin nähden muutamilla purevilla lauseilla, mutta hänen joutumisensa salapoliisin uralle ei ollut niin helposti selitettävissä.
"En tiedä, mitä muuta minun on tehtävä, kuin asua hienossa hotellissa ja pitää isällisesti silmällä erästä vanhaa, kuusikymmenvuotiasta herrasmiestä joka ei edes tunne minua ja kaiken todennäköisyyden mukaan tulee olemaan hyvin harmissaan minun holhouksestani. Mutta se on kunniallista työtä, ja mr Stormer on varmastikin miellyttävämpi kuin mr Malpas — ja inhimillisempi."
"Kuinka hän tuli kuulemaan teistä?"
"Hän kuulee kaikesta — hän on todellinen salapoliisi", sanoi Audrey. "Vilpittömästi puhuen en tiedä kapteeni Shannon. Sivumennen sanoen minun tulisi tehdä kunniaa teille, sillä te olette niin paljon minua korkeammalla arvoasteeseen ja vaikutusvaltaan nähden. Olen nähnyt Willittin aikaisemmin. Hän tuli minun luokseni Fontwelliin samana päivänä, jolloin me satuimme yhteen — tai oikeammin teidän autonne sattui minun autobussiini — ja minä tulin perästäpäin siihen käsitykseen" — hän epäröi — "että mr Marshalt oli lähettänyt hänet sinne. Minulla ei ole mitään syytä uskoa sitä, se on pelkkää vaistoa, ja minä olen suuressa määrin riippuvainen vaistostani tullakseni hyväksi salapoliisiksi."
Nyt Dick nauroi.
"Te olette omituinen lapsi", sanoi hän.
"En pidä tuohon 'lapsi'-sanaan sisältyvästä etevämmyydestä", sanoi Audrey hymyillen. "Minä tiedän, ettei minusta tule mitään hyvää salapoliisia, mutta se on jokseenkin hauskaa."
"Ja se voi olla jokseenkin ikävää", sanoi Dick, kun kaikki mahdollisuudet alkoivat käydä selville. "Se kiltti vanha herrasmies — sivumennen, mikä on hänen nimensä?"
"Hän on miljoonamies."
"Sekään ei näytä riittävältä syyltä hänen vartioimiseensa", sanoi Dick.
Palvelija tuli juuri silloin sisään tuoden teetarjottimen, jonka hän laski pöydälle levittämättä sille pöytäliinaa. Dick tuli toimeen ilman tätä muodollisuutta.
"Se on ammatti", sanoi Dick, "mutta ei mikään miellyttävä tyttölapselle, vaikkakaan te, jos teitä hyvin ohjataan, ette ehkä koskaan näe sen epämiellyttävää puolta. Joka tapauksessa olen iloinen, että olette Stormerilla. En tiedä tarkalleen, mitä teille neuvoisin", sanoi hän. "Minulla on tosin suunnitelma teidän tulevaisuuttanne varten, ja minä toivon, että voisitte löytää jotakin miellyttävää ja kaikista mahdollisista vaaroista vapaata työtä, kunnes minä olen selvittänyt tämän Portman Squaren arvoituksen ja saanut Malpasin lukon taakse. Ja sitten…"
"Ja sitten?" toisti Audrey, kun Dick keskeytti.
"Sitten toivon teidän antavan minun järjestää teidän asianne", sanoi Dick levollisesti, ja hänen silmissään oli jotakin, mikä sai Audreyn nopeasti nousemaan.
"Minun täytyy mennä kotiin", sanoi hän. "Tee oli erinomaista, paljon kiitoksia!"
"Ette ole lopettanut paahtoleipäänne."
"Syön suuren ja vahvan päivällisen tunnin kuluttua."
Dick soitti palvelijalle ja pyysi tämän tuomaan Audreyn sadetakin, joka oli viety keittiöön.
"Mitä sanotte, kun otan tulevaisuutenne käsiini?"
Audrey pudisti päätään.
"En tiedä. En luule, että olemme vielä päässeet sellaiseen paikkaan, missä tahtoisin tulevaisuuteni olevan jonkun muun kuin omissa käsissäni. Ette saa luulla minua kiittämättömäksi. Annan hyvin suuren arvon — kaikelle, mitä olette tehnyt ja voisitte tehdä…"
Hän nauroi hermostuneesti. Punainen lampunvarjostin se kai oli vastuussa väristä hänen poskillaan. Niillä oli varmasti sama vivahdus. Juuri silloin palvelija palasi tuoden hänen takkinsa, ja Dick auttoi sen hänen ylleen. Samassa kuului ovikello soivan.
"Joku ainakin tietää tien sisälle rikkomatta ikkunoitani", sanoi Dick.
"Suututtiko se teitä?" kysyi Audrey nauraen pehmeästi. "Olin porsas tehdessäni sen, koska olette niin kiukustunut. Se oli niin helppoa; kukaan ei nähnyt minun kohottavan kättäni ja heittävän kiviä."
William tuli taas sisään, ja häntä seurasi Steel.
Tämä nyökkäsi tytölle, sitten Dickille.
"Mitä nämä ovat?" kysyi hän ja veti taskustaan kourallisen erikokoisia kiviä. Eräät niistä olivat yhtä isoja kuin pähkinät, yksi vielä isompikin. Hän ammensi taskustaan pöydälle kourallisen kourallisen jälkeen.
"Mitä nuo ovat, sir?" kysyi hän uudelleen voitonriemuisesti.
"Ne", sanoi Dick hämmästyksestään toinnuttuaan, "ovat timantteja. Noin neljännesmiljoonan punnan arvosta."
"Ja kolme kertaa niin paljon on vielä Malpasin huoneessa", sanoi Steel. "Epäjumalan kuva on niin täynnä! Nyt minä tiedän, miksi se kummitus kävelee siellä!"
XLVII.
Epäjumalan kuva.
"Löysin kätköpaikan aivan sattumalta", sanoi Steel. "Kun aikani kävi siellä hieman ikäväksi, ryhdyin paremman puutteessa tarkastelemaan komerossa olevaa epäjumalan kuvaa. Jos muistatte, kapteeni Shannon, on sen kummallakin puolella pronssista tehty eläin, joka näyttää joltakin kissan ja pantterin välimuodolta. Olin usein ajatellut, olivatko ne siinä ainoastaan koristuksina, vai oliko niillä jokin erikoinen tarkoitus. Tänään iltapäivällä annoin toiselle niistä tavallista vahvemman sysäyksen nähdäkseni, oliko se kiinnitetty lujasti, ja silloin se hämmästyksekseni alkoi kääntyä, samalla kuin kuului ääni, aivankuin jokin suuri kellonkoneisto olisi alkanut käydä. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään muuta, kuin että kissa kääntyi puoli käännöstä oikealle — se oli aikaisemmin istunut suoraan huoneeseen katsoen. Tein saman kokeen toisellakin kissalla, ja tapahtui täsmälleen sama asia.
"En tiedä, olinko koskettanut jotakin jousta, vai oliko sysäys saattanut koneiston käyntiin. Joka tapauksessa vasemmanpuolinen kissa kääntyi puoli käännöstä vasempaan; ja samalla hetkellä, kuin se pysähtyi, tapahtui jotakin erikoista. Epäjumalan keskeltä aukeni aivankuin kaksoisovet. Nousin kuvan alustalle ja pistin taskulamppuni sen sisään, ja minä vannon teille, että sen ruumis on puolillaan yhtä isoja, ja isompiakin kiviä kuin mikään näistä! Otin niitä kourallisen ja pistin ne taskuuni ja tulin suoraan tänne tapaamaan teitä. En uskaltanut käyttää puhelinta pelosta, että joku syrjäinen olisi voinut kuulla enemmän, kuin mitä kenenkään tarvitsee tietää." Dick tarkasteli timantteja. Jokaisessa oli pieni punainen sinetti, joka osoitti sen alkuperän.
"Malpasilla on ollut hyvä apaja", sanoi Steel, "mutta minä en ymmärrä, miksi hän ei vapauttanut käsiään tästä tavarasta".
"Luulen voivani selittää sen", sanoi Dick. "Viime vuosina on timanttimarkkinoilla ollut niin paljon liikatuotantoa, että hinnat ovat laskeutuneet minimimääräänsä. Senvuoksi Malpas ei tahtonut myydä timanttejaan, ennenkuin hinnat olivat taas kohonneet entiselleen. Sitten on vielä muistettava toinenkin seikka: timantit ovat varma rahain sijoitustapa ja Mukavin muoto omaisuutta siirrettäessä paikasta toiseen. Mies, joka suunnittelisi kiireellistä lähtöä pois maasta, voisi kantaa useita miljoonia käsilaukussa! Suljittehan tietysti jälleen sen epäjumalan oven?"
Steel nyökkäsi.
"Onneksi ei huoneessa ollut silloin ketään muuta kuin minä. Käänsin kissat takaisin entiseen asentoonsa, ja ovet sulkeutuivat."
Shannon poimi timantit pöydältä, pani ne tavalliseen sokeriastiaan ja lukitsi sen kassakaappiinsa.
"Muut kivet on vietävä pois vielä tänä iltana", sanoi hän. "Kokoamme ne käsilaukkuun ja viemme Scotland Yardiin."
Audrey oli ollut äänettömänä ja hämmästyneenä kuuntelijana, ja Shannon oli melkein unohtanut hänen läsnäolonsa.
"Tahdotteko tulla mukaan, Audrey? Tahdotteko nähdä, miltä miljoonan punnan arvoinen läjä timantteja näyttää?"
Audrey seisoi epäröivänä.
"Enpä juuri tahtoisi nähdä enää sitä huonetta", sanoi hän, "mutta uteliaisuus on yksi heikkouksistani".
Annettuaan palvelijalleen ankarat ohjeet pysyä arkihuoneessa eikä poistua sieltä, ennenkuin hän palaisi, saattoi Dick seuralaisensa alas portaita kadulle. Siellä hän kutsui auton ja käski ajamaan Portman Squarelle.
Matkalla sinne ei syntynyt minkäänlaista keskustelua. Kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Jostakin omituisesta syystä johtui Dick Shannonia mieleen korkkiruuvin kahvalla varustettu naskali ilman että hän kykeni selittämään, mitä yhteyttä tällä aseella oli tänä iltana tehtyyn löytöön.
Hän oli ottanut mukaansa lujan nahkaisen käsilaukun timantteja varten.
"Epäilen, etteivät ne kaikki mahdu tuohon", sanoi Steel — mikä ajatus salaisesti huvitti Shannonia.
Steel oli jättänyt kaksi konstaapelia vartioimaan Malpasin huonetta; kolmas oli hallissa, ja tarkastaja tuli yläkerroksesta heitä vastaan.
"Luulen olevan parasta ottaa kaikki miehet huoneeseen siltä varalta, että siellä sattuu jälleen jokin niistä omituista tapahtumista, jotka ovat seurauksena aina, kun toimimme ystävämme Malpasin toivomuksia vastaan", sanoi Dick.
Hän meni komeron luo ja veti verhot syrjään. Audrey näki nyt ensikerran epäjumalan kauhean kuvan, joka sai hänet värisemään vastenmielisyydestä. Hänestä näytti, että kissojen smaragdinvihreät silmät tuijottivat uhkaavasti suoraan häneen. Steel sysäsi toista kissaa; koneisto alkoi surista, ja kissa kääntyi hitaasti oikealle pysähtyen sitten. Toinen kissa teki saman tempun. Kun se oli pysähtynyt, avautuivat kuvapatsaan rinnat.
"Selvä on", sanoi Steel tyytyväisenä, ja asetettuaan tuolin kuvan jalustalle Dick nousi sille seisomaan. Hän pisti kätensä aukkoon ja veti sieltä kasan keltaisia kiviä.
"Ne ovat mallinmukaisia, luulen minä", nauroi Steel väristen kiihtymyksestä.
"Varmasti", huohotti Dick. "Aivan varmasti!" Hän laskeutui alas, pyyhki tomun käsistään ja avasi käsilaukun asettaen sen Malpasin kirjoituspöydälle.
Samassa kuului ääni, joka sai hänet kääntymään ympäri. Molemmat kissat olivat kääntymässä takaisin alkuperäiseen asentoonsa. Nyt ne pysähtyivät, ja ovet sulkeutuivat raksahtaen. Steel tuijotti kuvapatsaaseen. "Siinä on jokin koneisto, josta en ole perillä", sanoi hän. "Odottakaa — käännän ne taas takaisin."
Hän oli astunut askelen, kun tulet sammuivat, ja huone tuli pimeäksi.
"Asettukaa ovelle!" sanoi Shannon nopeasti. "Älkää päästäkö ketään ulos eikä sisään. Yksi miehistä haparoikoon seinää pitkin tarjoilupöydän luo ja painakoon patukkansa laudoitusta vastaan. Jos se liikkuu, niin iskeköön. Missä ovat taskulamput?"
"Porraskäytävässä sir", vastasi tarkastajan ääni.
"Käykää hakemassa ne. Te siellä ovella, päästäkää tarkastaja ulos ja varmistautukaa siitä, että se on hän, joka tulee takaisin."
Audrey tunsi sydämensä tykyttävän kaksinkertaisella nopeudella, ja vaistomaisesti hänen kätensä etsi Shannonin käsivartta.
"Mitä on tapahtumassa?" kuiskasi hän pelokkaasti.
"En tiedä", vastasi Dick myöskin kuiskaten, "Pysytelkää aivan minun takanani ja pitäkää kiinni vasemmasta käsivarrestani."
"Ovi on kiinni."
Ääni oli tarkastajan. Dick oli unohtanut, että salaiset sähkölaitteet vaikuttivat oviin samoin kuin valaistukseenkin.
"Eikö kellään ole tulitikkuja? Mitä täällä tapahtuu?"
Se oli Steelin ääni. Hän oli ryömimässä pitkin lattiaa epäjumalan kuvaa kohden.
"Kuulitteko jotakin, sir?"
"Luulen kuulleeni vinkuvaa ääntä. Voitteko ulottua epäjumalaan?"
"Olen… voi hyvä jumala!"
Audreyn veri jähmettyi hänen kuullessaan tämän tuskanhuudon.
"Mitä se on?" kysyi Dick.
"Kosketin jotakin melkein tulikuumaa. Epäjumalan jalustaa, luullakseni."
Toiset kuulivat hänen ähkivän tuskasta.
"Jokin palaa", kuiskasi Audrey. "Ettekö tunne hajua — kuuman raudan hajua?"
Dick oli jo huomannut saman omituisen, kuvottavan hajun. Hän irroitti lempeästi käsivartensa.
"Otan selville, mitä on tapahtunut", sanoi hän.
Sitten eräs konstaapeli huoneen toisessa päässä raapaisi tulen tulitikkuun, ja samassa syttyivät myöskin sähkövalot jälleen palamaan.
Nähtävästi ei mitään oltu liikutettu. Epäjumalan kuva oli entisellään; kissojen vihreät silmät välkkyivät kohti huonetta.
"Mitä teille on tapahtunut, Steel?"
Steel näytti kättään. Kämmenen poikki kulki tuuman levyinen tummanpunainen juova.