"Se on palohaava", ähkyi hän.
Dick juoksi epäjumalan kuvan luo ja kosketti kädellään jalustan reunaa.
Se oli kylmä.
"Ei se ollut se, sir", sanoi Steel. "Se oli jokin muu, joka tuli ylös lattiasta, jonkinlainen tulikuuma ristikko."
"Olipa se mikä tahansa", sanoi Dick, "meidän täytyy ensin pitää huoli niistä kivistä".
Hän sysäsi kissat pyörähtämään; pieni ovi aukeni. Hypähdettyään jalustalle hän pisti kätensä kuvan sisään.
Siellä ei ollut mitään!
XLVIII.
Käsilaukku.
"Tämä alkaa jo olla kylliksi meille, luulen minä", sanoi Dick. "Varastaminen meidän silmiemme edestä on jo hiukan enemmän, kuin mitä yleinen mielipide tulee sietämään."
Hän tutki lattian huolellisesti mennen niinkin pitkälle, että kiskoi ylös maton, mutta ei nähnyt merkkiäkään mistään salaluukusta. Mistä tulikuuma ristikko oli tullut, pysyi arvoituksena.
Hän katsahti Audreyhin ja hymyili pakotetusti.
"Jos teistä ei tule paljon parempi salapoliisi, kuin mitä minä olen ollut", sanoi hän, "tulette olemaan hyvin huono. Olemme nähneet pahimman tapahtuman, mikä salapoliisille voi sattua."
Mutta sen illan hämmästyttävät tapahtumat eivät olleet vielä lopussa.
"Ruikuttamalla ei pääse mihinkään", sanoi Dick. "Liikkuiko seinälaudoitus, konstaapeli?"
"Ei, sir. Pidin patukkaani tässä." Hän painoi uhkaavan näköistä patukkaansa laudoitusta vastaan, jonka olisi täytynyt liikkua, jos vierailija olisi käyttänyt sitä sisääntulotietä.
Kävi selville, ettei se tie ollut enää käyttökelpoinen.
"Annoin katkaista hissin sähköjohdon", sanoi Steel. "Hissi ei enää lähde liikkeelle. Huh!"
Audrey oli tekemässä kahdesta nenäliinasta väliaikaista sidettä hänen käteensä estääkseen ilmaa pääsemästä vaikuttamaan verekseen palohaavaan. "En tietänyt koskaan, että vähäpätöinen asia voisi olla niin tuskallinen", sanoi Steel ähkyen.
"Antakaa jokaisen miehen tästä lähtien pitää mukanaan oma taskulamppunsa, tarkastaja", sanoi Dick. "Parasta on käydä hakemassa ne nyt."
Näytti melkein siltä, kuin olisivat nämä sanat olleet sovittu merkki ja tuntematon olisi päättänyt, mihin hintaan tahansa estää taskulamppujen saapumisen, sillä valot sammuivat toisen kerran, ja että huoneeseen viepä ovi sulkeutui kumahtaen, ennenkuin lähimpänä ollut konstaapeli ehti estää sitä.
"Tulitikkuja, pian", komensi Dick tunnustellen raivokkaasti taskujaan.
Hän kuuli jostakin tulitikkulaatikon ratinaa.
"Raapaiskaa yksi, hitto vieköön!" karjui hän.
"Minä yritän juuri", vastasi Audreyn hiljainen ääni.
Raapaisu, liekin leimahdus, ja sähkölamput syttyivät samalla hetkellä kuin tulitikkukin.
"Tämä on kamalaa", sanoi Dick, "ja…"
Audrey näki hänen suunsa jäävän auki ja silmänsä käyvän pyöreiksi. Hän tuijotti epäjumalan kuvaa kohden. Ja siihen oli syytäkin, sillä lattialla kuvana edessä oli nahkainen käsilaukku. Se oli iso ja uusi.
"Mistä tuo on tullut?"
Dick hyppäsi sen luo, nosti sen ylös hiukan vaikeasti ja asetti sen pöydälle sen käsilaukun viereen, jonka hän oli tuonut mukanaan timanttien poisvientiä varten.
"Olkaa varovainen, sir", varoitti Steel. "Ei voi tietää, mitä siinä on sisällä!"
Shannon tunnusteli laukkua ulkoapäin pikaisin, ammattimiehelle ominaisin ottein.
"Jos siellä on pommi, niin se on uutta lajia", sanoi hän ja tempasi laukun auki.
Hän oli vähällä pyörtyä. Laukku oli melkein täynnä samoja keltaisia kiviä, jotka hän oli nähnyt epäjumalan kuvan sisässä.
Hän veti syvän hengähdyksen ja viittasi Steelin tulemaan lähemmäksi.
"Luultavasti siinä on kaikki, mitä oli kuvapatsaassa?"
Mykistynyt Steel voi vain nyökätä, ja Dick otti käsilaukun käteensä ja kumarsi syvään pronssiselle kuvapatsaalle.
"Olet omituinen vekkuli ja kammottava kaveri, mutta myöskin hyvin palvelevainen, joten kiitoksia vain käsilaukusta! Viemme laukun heti minun asuntooni", sanoi hän sitten ääntään alentaen. "Kun olemme ottaneet mukaan muutkin kivet, panen ne lukon taakse päämajassa. En tunne itseäni turvalliseksi, ennenkuin ne ovat pomminkestävien ovien takana!"
"Mutta kuinka se tuli?" kysyi ymmälleen joutunut Steel, johon kivien löytäminen teki niin järkyttävän vaikutuksen, että hän unohti kipunsakin.
"Kivet puhalletaan ensin pois… ja lähetetään sitten takaisin käsilaukussa! Se on uskomatonta!"
Mutta Shannonilla ei ollut mitään halua keskustella siitä asiasta.
"Poistukaamme pian tästä paikasta, ennenkuin he huomaavat erehdyksensä", sanoi hän. "Tarkastaja, käskekää miehenne kokoamaan tavaransa. Poistan vartionne tästä talosta."
Tarkastaja näytti ilmeisesti huojentuneelta.
"Se on paras uutinen, jonka olen kuullut pitkään aikaan, sir. Olen mieluummin kuusi kuukautta toimessa muualla kuin yhden yön tässä paikassa."
He marssivat ulos kadulle. Dick ojensi kätensä työntääkseen oven kiinni, kun se sulkeutui voimakkaasti itsestään, ja huoneessa, josta he olivat juuri poistuneet, syttyivät valot taas palamaan.
"Nyt he ovat huomanneet erehdyksensä, ja siellä syntyy vakava hämminki", sanoi Dick katsoen kaihoten ovea. "Antaisin jotakin saadakseni olla toisella puolella."
He kulkivat kadun poikki. Samassa näkyi valojuova ikkunassa. Joku oli vetänyt ikkunaverhon syrjään ja katseli raosta kadulle. Silloin paholainen pääsi irti Shannonin sydämessä — hillitön, mieletön halu saada tämä arvoituksellinen juttu pikaiseen päätökseen.
"Minä yritän", sanoi hän.
Hänen revolverinsa kohosi, ja kolme laukausta seurasi toisiaan aivan perätysten. Kuului lasin kilinää; valoviiru katosi.
"Tämä voi aiheuttaa minulle vakavia vaikeuksia", sanoi Shannon ilottomasti hymyillen. "Mutta toivon sittenkin surmanneeni hänet!"
"Kenet?" kysyi säikähtynyt Audrey.
Mutta Dick ei vastannut mitään.
Pääkaupungin lakeja ei voi rankaisematta rikkoa, vaikka rikkojana olisikin maan korkein komissaari. Poliisien pillit alkoivat viheltää, ja kuului kiiruhtavien askelten ääniä. Kolme kypäräpäätä ilmestyi jostakin paikalle ja niiden taakse se väkijoukko, joka tulee tyhjästä kaikissa tällaisissa tapauksissa. Ovia ja ikkunoita avattiin Portman Squaren varrella. Tällaista hirveätä tapausta ei ollut sattunut tämän rauhallisen paikan koko historian aikana.
Huolimatta korkeasta asemastaan Scotland Yardissa täytyi Dickin ilmoittaa nimensä, revolverinsa numero ja osoitteensa, ja hän alistuikin vastaansanomatta kohtaloonsa, koska se oli pelisääntöjen mukainen. Laukaukset olivat ainakin tuoneet saapuville heidän tarvitsemansa auton, ja astuttuaan ensimmäiseen Dick sijoitti käsilaukun poikittain polvilleen. Ja sen painon tuntiessaan hän tiesi, ettei ilta ollut mennyt hukkaan.
"En tiedä, miksi ammuin — pahan tuulen, ärtyneisyyden tai muun sellaisen takia. Olen ennen ollut koko lailla hyvä ampuja, mutta valo ei ollut niin hyvä, kuin olisi voinut olla."
"Kuka se siellä on?" kysyi Audrey uudelleen. "Kenen luulette sen olevan — mr Malpasinko?"
"Hän on yksi, ja siellä on luultavasti muitakin", sanoi Dick.
"Mutta ovatko he olleet siellä koko ajan?"
Dick nyökkäsi.
"Hyvin todennäköisesti."
"Huh!" Audrey leyhytteli kasvojaan kädellään. "Minusta ei tule mitään hyvää salapoliisia! Olin vähällä ruveta kirkumaan."
"Ette kuitenkaan niin kovasti kuin minä, miss Bedford", sanoi Steel. "Voitteko poiketa hiukan syrjään tiestänne ja viedä minut Middlesexin sairaalaan? Minun täytyy saada tämä käsi sidotuksi."
He täyttivät hänen toivomuksensa. Sitten he ajoivat Oxford Streetin poikki ja jatkoivat matkaansa pitkin likaisen harmaata elokuvamaata, jona Lontoossa on Wardour Street.
"Teidän olisi pitänyt ottaa konstaapeli mukananne, kapteeni Shannon", sanoi Audrey äkkiä vakavasti.
Dick nauroi.
"En pidä luultavana, että meitä ahdistetaan tämän paikan ja Scotland
Yardin välillä."
Heidän ollessaan puolivälissä Wardour Streetiä Audrey näki räikeän valon sivelevän auton kattoa takana olevan kurkistusaukon kautta ja kääntyi katsoakseen ulos. Juuri heidän takanaan tuli iso auto, joka ohjasi oikealle sivuuttaakseen heidät sellaisessa paikassa, jossa katu kapeni niin, että sille tuskin mahtui kaksi autoa vieretysten. Melkein ennenkuin hän ehti ajatellakaan, tapahtui se, mitä oli mahdoton välttää. Ohi ajanut auto käännähti vasemmalle ja sysäsi pienemmän vuokra-auton jalkakäytävän reunaa vastaan, josta se ryskien hypähti kapealle käytävälle.
Dickin ensimmäinen ajatus koski Audreyta. Silmänräpäyksessä hän kietoi käsivartensa Audreyn ympärille ja veti hänet itseään vastaan suojellakseen hänen kasvojaan, kun auton ikkunat särkyivät sirpaleiksi. Samalla hetkellä auton ovi kiskaistiin auki, joku pisti kätensä sisään ja hapuili lattiaa. Dick kääntyi ajoissa nähdäkseen käden tarttuvan käsilaukkuun, ja hänen nyrkkinsä teki nopean liikkeen Isku osui miestä olkapäähän, niin että tämä hetkeksi irroitti otteensa käsilaukusta, mutta sitten mutisten jotakin suuntasi oven kautta iskun kohti Dickiä. Shannon näki teräksen kimalluksen ja kiepahtaen ympäri, osaksi välttääkseen iskun ja osaksi päästäkseen käsiksi revolveritaskuunsa, hän potkaisi kaikin voiminsa ja onneksi hyvin tehokkaasti, sillä hän kuuli voihkaisun, ja puukko putosi lasinsirpaleiden joukkoon. Seuraavalla hetkellä hyökkääjä oli tiessään.
"Pysähdyttäkää se mies!" huusi Dick.
Hän oli nähnyt paikalle juoksevan poliisin, mutta hänen äänensä hukkui moottorin meluun. Auto ajoi kaaressa konstaapelin ohi ja kääntyi Shaftesbury Avenuelle kadoten näkyvistä.
Jonkin verran vaivalloisesti Dick Shannon ponnistautui ulos autosta ja auttoi Audreyn jaloilleen. Vuokra-auto oli rikkoutunut käyttökelvottomaksi, mutta sen kuljettajalta ei ollut loukkautunut muuta kuin tunteet.
"Saitteko selvän numerosta?" kysyi Shannon.
"En saanut", murisi konstaapeli, "mutta se oli vähällä tehdä selvän minusta!"
"Minä panin sen merkille", sanoi säikähtänyt autonkuljettaja. "XG. 97435."
Dick purskahti nauramaan.
"Säästän teiltä vaivan ottaa siitä selvän, konstaapeli. Se on minun oman autoni numero! Ystävällämme on omituinen huumorin taju."
Hän selitti konstaapelille, kuka oli.
"Tarvitsen auton, mutta luulen, että lähden teidän mukananne etsimään sitä", sanoi hän. "En tahdo olla yksinäni tämän käsilaukun kanssa."
"Onko siinä jotakin arvokasta, sir?" kysyi konstaapeli osoittaen kunnioittavaa mielenkiintoa.
"Noin kolme miljoonaa puntaa", sanoi Shannon.
Konstaapeli oli kohteliaasti hämmästynyt. Hän hymyili aina esimiestensä pilapuheille ja hymyili sen vuoksi nytkin.
"Missä on teidän tarkastajanne?"
"Hänen pitäisi olla täällä hetkisen kuluttua, sir. Hän tulee tavallisesti kierrokselleen tähän aikaan. Tuolla hän tuleekin, sir, kersantin kanssa."
Hän kiiruhti edeltä esimiestään vastaan, eikä Dick jäänyt kauaksi hänen jälkeensä.
Muutamat sanat selittivät tilanteen, ja konstaapeli saattoi Dickin hänen asunnolleen hyvillään siitä, että pääsi ikävästä kulkemisesta edestakaisin pitkin katuja.
"Halloo!" huusi Dick katsoen ylös ikkunaansa. Hän oli lähtiessään antanut palvelijalleen jyrkän määräyksen pysyä arkihuoneessa, kunnes palaisi, mutta ikkunassa ei näkynyt mitään valoa.
"Tulkaa porraskäytävään ja pitäkää tätä käsilaukkua", sanoi hän. "Audrey, seisokaa te konstaapelin takana. Minun Williamini ei tavallisesti laiminlyö saamiaan ohjeita."
Hallissa oli sähkönappula. Hän väänsi sitä, ja lamppu syttyi palamaan portaiden päässä. Sitten hän avasi etuhuoneen oven. Sisällä oli pimeä, ja kun hän painoi valonappulaa, ei tullut mitään valoa. Kurotettuaan ylös hän huomasi, että sähkölamppu oli kierretty irti — ja aivan äsken, sillä kuparinen lampunpidin oli vielä lammin.
Pitäen revolveriaan edessään hän kulki hallin halki ja koetti arkihuoneen ovea. Se oli lukossa. Peräännyttyään hiukan hän kohotti jalkansa ja potkaisi. Ovi aukeni räsähtäen, mikä sai konstaapelin nousemaan puoliväliin portaita.
"Onko jokin hullusti, sir?"
"Pysykää siellä, missä olette!" käski Dick terävästi.
Päästyään sisään hän väänsi sähkönappulaa, ja huone tulvahti täyteen valoa.
Ensimmäinen esine, jonka hän näki, oli William. Tämä makasi puoleksi sohvalla ja puoleksi lattialla, ja sohvalle tihkunut veri sanoi Shannonille kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää.
Kassakaappi oli auki, niinkuin hän oli odottanutkin. Aukiräjähdytetty ovi riippui kiinni vain toisessa saranassa. Sokeriastia kallisarvoisine sisällyksineen oli kadonnut.
Hän nosti Williamin sohvalle ja avasi hänen kauluksensa. William hengitti nopeasti, ja haavan pikainen tarkastus osoitti Dickille, ettei vamma kaikesta päättäen ollut vakavaa laatua. Se osoitti hänelle vielä muutakin: hyökkäys oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen saapumistaan.
Hän otti tarjoilupöydältä vesipullon ja pirskoitti siitä vettä Williamin kasvoille, jolloin tämä avasi silmänsä ja tuijotti tylsästi ympärilleen.
"Tavoititteko hänet, sir?" kysyi hän innokkaasti.
"En, poikaseni, en tavoittanut häntä. Hän tavoitti sinut, kaikesta päättäen."
William voihki, ja jättäen hänet siihen Dick avasi makuuhuoneeseensa vievän oven ja tarkasti pikaisesti tämän huoneen. Ikkuna oli auki. Hän sulki sen ja veti kaihtimen alas. Hän huomasi toisenkin merkin tunkeilijan läsnäolosta. Hänen pukeutumispöytänsä kaksi laatikkoa oli auki, ja niiden sisällys käännetty ylösalaisin. Myöskin hänen vuoteensa oli pengottu. Ilmeisesti sieltäkin oli etsitty jotakin. Hän palasi arkihuoneeseen ja huomasi, että palvelija oli sillä välin piristynyt niin paljon, että kykeni pysymään istuallaan.
"Lähetän sinut sairaalaan. Tapaat siellä mr Steelin", sanoi Dick tapaillen tilanteeseen sopivaa huumoria.
Mentyään ulos porraskäytävään hän huomasi, että siellä oli pimeä. Joku oli sammuttanut valon.
"Kuka on sammuttanut tämän lampun?" kysyi hän.
"Oletteko siellä ylhäällä, sir?" kysyi konstaapeli hämmästyneenä.
"Luulin teidän sammuttaneen sen."
"Tulkaa ylös ja tuokaa käsilaukku. Tahdotteko tulla ylös, Audrey?"
"Käsilaukku, sir? Tehän otitte jo sen".
"Mitä?" karjaisi Dick.
"Tullessanne alas juuri äsken te sanoitte: 'Antakaa minulle käsilaukku ja seisokaa siinä, missä olette', sir", sanoi konstaapeli vapisevin äänin.
"Voi teitä hölmöä!" raivosi Dick. "Ettekö voinut nähdä minua?"
"Täällähän oli pimeä, sir", sanoi konstaapeli.
"Näittekö te hänet, Audrey?" kysyi Shannon.
Ei kuulunut mitään vastausta.
"Missä se nuori nainen on?"
"Täällä alhaalla, sir, lähellä ovea."
Dick kääntyi ja väänsi valon palamaan. Käytävässä ei ollut ketään muuta kuin konstaapeli.
Harpaten kolme porrasta kerrallaan Dick syöksyi alas kadulle. Audrey oli kadonnut!
Käsilaukku oli viety — se oli jo kyllin onneton. Mutta myöskin Audrey oli kadonnut — se oli menetys, joka sai Dick Shannonin sydämen muuttumaan jääksi.
XLIX.
Käynti Slick Smithin asunnossa.
Autonkuljettaja oli yhä vielä odottamassa. Hän oli nähnyt "herrasmiehen" tulevan ulos kantaen käsilaukkua, ja sitten oli nainen tullut ulos, ja siinä oli melkein kaikki, mitä hän tiesi. Hän myönsi olleensa enemmän kiintynyt keskusteluun erään toisen auton kuljettajan kanssa. Hän ei tietänyt, mitä tietä he menivät, tai menivätkö he yhdessä. Hän oli aivan varma siitä, että nuori nainen tuli ulos herrasmiehen jälkeen.
"Miltä se hiivatin herrasmies näytti?" murisi Shannon. "Oliko hän nuori vai vanha?"
Autonkuljettaja ei tietänyt. Hän oli juuri silloin katsonut toiseen suuntaan, joten hän ei ollut voinut nähdä häntä selvästi. Mutta hän luuli, että hän oli ollut vanhahko herrasmies. Hän väitti, että varas oli ollut hienompaa väkeä, ja korosti erikoisesti, ettei hän voinut varmasti sanoa, että hän oli ensinkään nähnyt naisen lähtöä.
Dick palasi asuntoonsa sydän lyijynraskaana.
"Olen pahoillani, että moitin teitä, konstaapeli", sanoi hän. "Se oli minun oma vikani. Minun olisi pitänyt varmistautua siitä, ettei sisällä ollut ketään, ennenkuin ryhdyin hoitamaan palvelijaani. Tulkaa ylös. Tiedättekö mitään ensiavusta? Voitte hoitaa palvelijaani sillä aikaa, kuin minä puhun puhelimessa."
Minuutin kuluttua oli Lontoon jokainen poliisiasema saanut tiedon ryöstöstä. Moottoripyörillä varustetut miehet olivat liikkeellä varoittamassa vartiokonstaapeleita pitämään silmällä käsilaukku mukanaan kulkevaa miestä ja — tässä kohden tuntomerkit olivat selvät — sadetakkiin pukeutunutta tyttöä.
William oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen kertomaan kaiken, minkä tiesi, ja sitä ei ollut paljoa. Kuitenkin hän vahvisti oikeaksi Shannonin teorian, että ryöstö oli tapahtunut vain muutamia minuutteja ennen hänen saapumistaan.
"Istuin pöydän ääressä lukien iltalehtiä, kun luulin kuulleeni ääntä makuuhuoneesta. Kuunneltuani tarkemmin minusta tuntui, että se oli ainoastaan avonaisen ikkunan kaihtimen liikkeestä aiheutuvaa ääntä, minkä vuoksi en noussut paikaltani. Viimeinen seikka, jonka muistan, oli se, että olin lukemassa selostusta eräästä oikeudenkäynnistä Old Baileyssä."
Sen talon takaosa, jossa Dick Shannon asui, liittyi Lower Regent Streetiltä käsin rakennetun lisärakennuksen tasaiseen kattoon, ja Dick huomasi vasta nyt ensikerran, kuinka yksinkertainen asia varkaalle oli päästä sisään talon takapuolelta.
"Ne olivat koko lailla teräviä työntekijöitä", oli kaikki, mitä hän sanoi, ja lähetettyään Williamin sairaalaan hän lähti ulos aikoen ajaa vuokra-autolla Scotland Yardiin.
Hänen kulkiessaan jalkakäytävän poikki eräs mies kosketti hattuaan.
Se oli sillä alueella toimessa oleva siviilipukuinen poliisimies, ja
Shannon tunsi hänet ulkonäöltä. Muutamin sanoin hän kertoi, mitä oli
tapahtunut, ja antoi kuvauksen Audreysta. Salapoliisi pudisti päätään.
"Ei, sir, en ole nähnyt sellaista nuorta naista, enkä muista kenenkään kantaneen käsilaukkua. Seisoin Haymarketin maanalaisen radan aseman ulkopuolella, missä tuhansia ihmisiä kulkee ohi, mutta luuli että muistaisin, jos joku olisi kantanut käsilaukkua tähän aikaan illasta."
"Ettekö ole nähnyt ketään, joka voisi tulla kysymykseen ryöstön yhteydessä — ketään 'pojista'?"
Salapoliisi epäröi.
"Tosiasiassa näin yhden", tunnusti hän; "erään miehen, josta minulle huomautitte muutamia kuukausia sitten".
"Slick Smithinkö?" kysyi Dick nopeasti.
"Juuri niin, sir."
"Mitä tietä hän tuli?"
"Hän tuli pitkin Haymarketia, ja minusta näytti, että hänellä oli koko lailla kiire. Sanoin hänelle hyvää iltaa, kun hän meni ohitseni, mutta hän joko ei nähnyt tai ei tahtonut nähdä minua. Hänellä oli yllään tummansininen päällystakki, ja hän oli ilmeisesti ollut ulkona sateessa jonkin aikaa, sillä se oli läpimärkä."
"Mihin aikaan se oli?"
"Noin viisi minuuttia sitten. Hän kulki Pavilionteatterille päin, ja siellä kadotin hänet näkyvistä."
Päämajassa ei ollut mitään uutisia, kun Dick saapui sinne. Hän olisikin hämmästynyt, jos siellä niitä olisi ollut; ja hän viipyi siellä vain niin kauan, että sai neuvotella vuorossa olevan päällikön kanssa, minkä jälkeen hän lähti etsimään Slick Smithiä. Amerikkalainen veijari ei ollut kotona. Hän oli lähtenyt ulos jo hyvin varhain illalla.
"En tiedä, mihin aikaan hän saapuu", sanoi isäntä. "Itse asiassa en koskaan kuule hänen tulevan sisään. Hän on hyvin hiljainen mies, parhaita vuokralaisia, mitä minulla on koskaan ollut."
Asunnon isäntä ei pannut vastaan, kun Shannon meni ylös Smithin hallussa oleviin huoneisiin, sillä hän oli hyvin perillä asukkinsa maineesta, koska poliisi oli huomauttanut siitä hänelle jo paljon aikaisemmin. Ovi oli kiinni, mutta lukko oli helposti käsitelty, ja Dick meni huoneeseen tehden siellä pikaisen mutta perinpohjaisen tarkastuksen.
Jos Slick Smith olisi ollut sunnuntaikoulun opettaja tai mitä tahansa muuta, mikä oli täysin viatonta ja puhdasta, eivät hänen tavaransa olisi voineet esittää vähemmän todistuksia hänen rikollisista taipumuksistaan. Dick oli päässyt puoliväliin tarkastuksessaan, kun hän kuuli oven alhaalla avautuvan ja matalaäänistä keskustelua. Hiukan myöhemmin Smith astui hymyillen sisään hyvin iso sikari suupielessä.
"Hyvää iltaa, kapteeni", sanoi hän iloisesti. "Jos olisitte lähettänyt
minulle kirjelipun, olisin ollut kotona ottamassa teidät vastaan.
Kuinka minä pidänkään englantilaisista heidän ystävällisyytensä takia.
On hauskaa, että tulitte minua katsomaan!"
Dick sulki oven.
"Kertokaa minulle tarkkaan, mitä olette puuhannut kello viiden jälkeen", sanoi hän lyhyesti.
Smith raapi leukaansa.
"Se ei ole niinkään helppoa", sanoi hän. "Ainoa asia, josta olen ehdottomasti varma, on se, että olin Haymarketilla neljännestä vailla kymmenen. Eräs verikoiristanne näki minut, joten olisi järjetöntä kieltää sitä, että olin siellä. Lopun aikaa olen maleksinut siellä ja täällä. Eikä siitä ole mitään hyötyä, että kerron teille, missä olen maleksinut, kapteeni Shannon", sanoi hän ilmeisen vilpittömästi, "koska te tiedätte, että jos minä sanoisin olleeni Boneylla klo 4.55. niin Boney vannoisi, että minä todellakin istuin siellä uunin vieressä, vaikka olisinkin ollut sadan mailin päässä sieltä. Mutta jos epäilette minun juttujani, kapteeni, niin tässä kylässä on muuan toimisto, nimeltä Stormer, joka on pitänyt erästä miehistään minun kintereilläni kuukausikaupalla. Luulen tämän toimiston voivan antaa teille minun edesottamuksistani luettelon, joka tulee teitä tyydyttämään — jollei minun olen onnistunut pujahtaa häneltä piiloon." Hän naurahti. "Teen sen toisinaan, ja se suututti häntä pahanpäiväisesti. Sanon teille jotakin, kapteeni paljastakaamme korttimme. Teidän asunnossanne on tapahtunut murtovarkaus tänä iltana."
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Dick tuikeasti. Slick Smith naurahti jälleen. "Näin poliisin vahdissa oven ulkopuolella, kun kuljin ohi kymmenen minuuttia sitten", sanoi hän kuivasti, "ja toisen poliisin vievän puhkipäistä miestä sairaalaan. Ei tarvitse olla erikoisen teräväpäinen huomatakseen, että siellä oli tapahtunut jotakin, jollette ole siirtynyt elokuva-alalle, mutta en huomannut filmauskonetta ja valonheittäjiä ympärillä. Viettekö minut sen murtovarkauden takia?"
"En vie teitä minkään takia", sanoi Dick lyhyesti. "Mutta teillä on tunnetusti huono maine, ja te olitte Haymarketin läheisyydessä siihen aikaan, kuin varkaat murtautuivat minun asuntooni. Kuinka on teidän kasvojenne laita?"
Siitä saakka kuin Smith oli tullut huoneeseen, oli hän koko ajan pitänyt kasvojensa toista puolta varjossa, mutta nyt Dick tarttui häntä olkapäihin ja käänsi hänet ympäri niin, että valo lankesi hänen kasvojensa sille puolelle. Poskipäästä vasemman korvan yläpuolelle kulki pitkä, ruma naarmu, joka oli vienyt pois hiukan hiuksiakin.
"Se on kuulan jälki", sanoi hän.
Sitten hän huomasi Slickin leuassa lievän haavan, joka oli taitavasti peitetty.
"Ja tuossa on haava — sellainen haava, jonka särkynyt lasi olisi voinut tehdä. Kuka on ampunut teitä, Smith?"
"En kysynyt hänen nimeään ja osoitettaan", sanoi toinen venytellen sanojaan. "Minulla oli kiire."
"Sanonko teille, kuinka teitä ammuttiin, ja millaisessa asennossa olitte? Seisoitte ikkunan takana; kuula rikkoi ruudun, teki naarmun teidän otsaanne ja ponnahti pois päästänne, ja lasinsirpale…"
Hän keskeytti puheensa. Smithin märän päällystakin olkapäällä hän näki pienen kimaltelevan pisteen ja kaivoi sen esiin kankaasta, johon se oli uppoutunut.
"Se on lasia."
He katsoivat toisiaan puhumatta kumpikaan mitään. Hymy oli poistunut Slick Smithin kasvoilta, mutta humoristiset silmät välähtelivät yhä vielä.
"Teissä on hyvän salapoliisin aineksia, Shannon", sanoi hän. "Niin, totta on, että minua on ammuttu. Ja lasin lävitse — vuokra-auton ikkunalasin lävitse. Eräällä Sohon syyhyisistä sälleistä on jotakin vihaa minua vastaan. Voin antaa teille sen auton numeron, jossa ajoin, jos tahdotte tarkemmin tutkia asiaa."
Hän otti taskustaan kortin ja pani sen pöydälle. Dick näki siinä lyijykynällä kirjoitetun numeron. Slickin alibi oli hyvin valmisteltu. Miehen kylmäverisyys raivostutti Dickiä. Hänen hermonsa olivat jännittyneet äärimmilleen, ja hän tiesi sydämensä pohjalla, että tavattoman suurta omaisuutta merkitsevien hiomattomien timanttien menetys merkitsi hänelle vähemmän kuin kysymys Audreyn turvallisuudesta.
"Te saatte minut tuntemaan itseni narriksi. Se luultavasti olenkin", sanoi hän. "Smith, tahdotteko olla minulle avomielinen yhdessä asiassa? Minun asuntooni on murtauduttu, ja minä olen menettänyt hyvin arvokkaan omaisuuden, joka kuuluu jollekulle muulle. Mutta se ei vaivaa minua niin suuresti kuin" — hän epäröi — "eräs toinen asia. Kun minä tulin kotiin, oli miss Bedford minun seurassani. Te kai tunnette hänet?"
"Olen nähnyt hänet kerran", vastasi Smith.
"No niin. Se seikka, oletteko ollut tekemisissä varkauden kanssa, on minusta tällä hetkellä samantekevää. Tahdotteko sanoa minulle ainoastaan yhden asian: oletteko nähnyt miss Bedfordin tänä iltana?"
"Olenko nähnyt hänet? Varmasti olen nähnyt hänet", sanoi Smith leveästi hymyillen, "ja toivon näkeväni hänet jälleen, jollei joku ole vienyt häntä tällä välin mukanaan. Doughty Street on koko lailla kylmä ja tuulinen paikka nuorelle naiselle seisoskella ulkona tähän aikaan."
"Doughty Street!" läähätti Dick. "Missä hän on?"
"Hän oli oven ulkopuolella muutamia minuutteja sitten", sanoi Smith.
L.
Audreyn kertomus.
Ennenkuin Smith oli kunnolleen ehtinyt saada sanat suustaan, oli Shannon jo kiitämässä alas portaita. Kadulla hän näki tytön kävelevän edestakaisin.
"Audrey!" huusi hän iloissaan ja ennenkuin huomasikaan, mitä teki, oli vetänyt tytön syliinsä. "Rakkaani, tämä on ihmeellistä!" sanoi hän, ja hänen äänensä värisi. "Ette tiedä, mitä tämä hetki merkitsee minulle."
"Eikö mr Smith kertonut teille, että minä olin odottamassa?" kysyi Audrey irtautuen lempeästi hänen käsivarsistaan. "Hän ei antanut minun tulla, sisään, ennenkuin oli saanut selville, olitteko siellä."
"Odottiko hän siis minun olevan siellä?" kysyi Dick hämmästyneenä.
"Hän luuli niin. Hän sanoi, että tämä olisi teidän ensimmäinen käyntinne hänen luonaan."
Dick veti hänet ulko-ovesta sisään ja saattoi hänet Smithin huoneeseen, missä Smith otti uuden vieraansa vastaan mitä rauhallisimmin.
Ja sitten Audrey kertoi kertomuksensa.
"Olin lähellä ovea, kun kuulin teidän, niinkuin luulin, tulevan alas portaita ja sanovan jotakin kuiskaten konstaapelille. Vasta sitten, kun mies oli syöksynyt minun ohitseni ja avannut oven, huomasin, että olin erehtynyt. Dick, se oli mr Malpas!"
"Malpasko? Oletteko varma siitä?"
"Kyllä", sanoi Audrey vakuuttavasti. "En voinut erehtyä hänestä. Hänellä oli päässä pehmeä huopahattu, ja hänen päällystakkinsa kaulus oli nostettu ylös leukaan asti, ja se kauhea nenä…! Ensin olin vähällä kiljaista. Mutta sitten minun käteni, joka oli taskussa silloin, kosketti sattumalta hopeista merkkiä, ja minä tulin tietoiseksi velvollisuuksistani salapoliisina."
"Ja seurasitte häntä?" sanoi Dick. "Te paha nainen!"
"Hän oli jo ehtinyt kadun poikki, kun minä olin tehnyt päätökseni ja kiiruhdin hänen jälkeensä pitäen hänet näkyvissäni. Hän käveli pitkin Panton Streetiä Seicester Squarelle, mistä hän kääntyi Coventy Streetille, ja minä pysyttelin hänen takanaan lyhyen matkan päässä. Coventy Streetillä hän kulki kadun poikki ja poikkesi sille sivukadulle, joka kulkee Pavilion-teatterin ohi. Sitten hän kuljettuaan Shaftstesbury Avenuen poikki jatkoi nopeasti matkaansa pitkin Great Windmill Streetiä. Näin auton odottavan jalkakäytävän vieressä, mutta en arvannut, että se oli hänen, ennenkuin hän hyppäsi siihen ja pani koneen käyntiin. Ja sitten minä tein hyvin typerän tempun. Huudahdin 'seis!' ja juoksin kohti autoa. Sen sijaan että olisi ajanut tiehensä täyttä vauhtia, niinkuin olin odottanut, hän katsahti taaksepäin ja antoi koneen käydä hitaasti, vain niin nopeasti, että pysyi minun edelläni. Mutta sitten hän äkkiä pysähdytti auton, ja minä jouduin sen kohdalle, ennenkuin ehdin huomata, mihin vaaraan olin joutunut. Auto oli suljetulla kuomulla varustettu, enkä minä voinut nähdä ajajan kasvoja. Kadulla oli pimeä, eikä auton sisällä ollut minkäänlaista valoa.
"'Tekö se olette, miss Bedford?' kysyi hän. Vaikka olin kaiken aikaa ollut varma siitä, että se oli hän menin yksinkertaisesti sanattomaksi, kun huomasin että epäilykseni oli ollut oikea. 'Tulkaa sisään; tahdon puhua kanssanne', sanoi hän. Käännyin ympäri ja aloin juosta, ja samassa hänkin oli ulkona autosta Näkyvissä ei ollut ketään, ja minä olin kauhuissani. En tiedä, kuinka pääsin joutumasta hänen käsiinsä, mutta pääsin joka tapauksessa. Kun sitten vihdoin uskalsin katsoa taakseni, näin, ettei minua enää seurattu, ja auto ei tietystikään ollut näkyvissä, koska olin kääntynyt kolmesta tai neljästä kulmasta, ennenkuin hengästyin niin, etten kyennyt enää jatkamaan juoksua. Juuri kun olin päättänyt, että minun tuli etsiä poliisi ja ilmoittaa asia hänelle, tuli mr Smith näkyviin. Pelästyin kauheasti, sillä luulin häntä Malpasiksi. Siinä on kaikki, lukuunottamatta sitä, että mr Smith saattoi minut teidän asunnollenne, ja matkalla sinne me tapasimme erään salapoliisin, joka kertoi meille, että te olitte kysellyt häneltä tietoja mr Smithistä."
Dick veti syvän hengähdyksen.
"Teidän kaikkitietäväisyytenne arvoituksellisuus ei siis ole enää mikään arvoitus, Smith. Mistä johtui, että olitte niillä seuduin?"
"Olin seurannut tätä nuorta naista." Yksikään lihas ei liikahtanut Smithin kasvoissa, eikä silmäluomikaan värähtänyt. "Juuri sitä olin tekemässä — seuraamassa tätä nuorta naista; vaikkakaan en ehkä olisi ollut niin huolestunut, jos olisin tietänyt hänen olevan Stormerin palveluksessa. Quis custodiet ipsos custodes. Se on latinaa ja merkitsee: 'Kuka ajaa takaa takaa-ajajaa?' Ja nyt minä luulen teidän tahtovan mennä, kapteeni, enkä tahdo pidättää teitä. Mikäli voin nähdä, ei mitään puutu, mutta jos kotiin tultuanne löydätte taskustanne jotakin minun omaisuuttani, niin ehkäpä lähetätte sen minulle pikalähetin mukana takaisin."
Dick saattoi Audreyn hänen hotelliinsa, ja sen helpotuksen tunteen mukana, jonka tietoisuus Audreyn turvassaolosta aiheutti, tuli vastavaikutus. Lontoossa oli jossakin arvoltaan satumaiseen summaan nouseva joukko timantteja, eikä se seikka, että ne olivat niiden laittoman omistajan hallussa, tehnyt tilannetta vähemmän vakavaksi.
LI.
Sovinto.
Kun Audrey heräsi seuraavana aamuna, oli hän hiukan ymmällään huomatessaan olevansa huoneistossa, joka oli yhtä ylellinen, kuin hänen äskeinen asuntonsa oli ollut yksinkertainen. Arkihuoneen ovea koputettiin; hän aukaisi sen ja hyppäsi takaisin sänkyyn, kun siististi puettu palvelijatar tuli sisään tuoden mukanaan pyörillä kulkevan aamiaispöydän. Lautasen vieressä oli kirje, ja luotuaan siihen silmäyksen hän päästi hämmästyneen huudahduksen. Se oli Doralta ja oli osoitettu hänelle ei ainoastaan Ritz-Carltoniin, vaan suoraan hänen huoneistonsa numeroon. Audrey hymyili. Hyvät uutiset kulkevat melkein yhtä nopeasti kuin huonot, ajatteli hän ja avasi vahvasti alleviivatun kirjeen ihmetellen, mikä oli saanut hänen sisarensa ryhtymään tähän epätavalliseen keinoon. Jo ensimmäiset rivit täyttivät hänet hämmästyksellä.
"Rakas lapsi! Voitko koskaan antaa minulle anteeksi kaikki ne kauheat asiat, jotka olen tehnyt ja sanonut sinulle, sekä minun kamalan ja häpeällisen käyttäytymiseni sinua kohtaan vuosi sitten? Ajatus, että sinä menit vankilaan syyttömästi rikoksen takia, joka oli oikeastaan Martinin, ei anna minulle mitään rauhaa. Ja kun muistelen hirveätä hyökkäystäni sinun kimppuusi, niin voin tuskin uskoa olleeni silloin täydessä järjessä. Pyydän sinua antamaan menneiden olla menneinä ja tulemaan käymään luonani. Minulla on paljon sanottavaa sinulle — yhden tekoni voin ainakin palauttaa ennalleen. Tahdotko olla anteeksiantava enkeli ja soittaa minulle?
Sinua rakastava sisaresi
Dorothy."
"Dorothy?" toisti Audrey rypistäen otsaansa.
Kirjeen herättämistä ristiriitaisista tunteista huolimatta hän oli kuitenkin kokonaisuuteen katsoen iloinen. Palvelijatar oli tuskin ehtinyt ulos, ennenkuin hän oli jo puhelimessa. Doran ääni vastasi hänelle.
"Tietysti tulen käymään luonasi — tänään iltapäivällä, jos voin. Eikä sinun tarvitse olla huolissasi siitä — Hollowayn tapauksesta. En voi puhua selvemmin puhelimessa; mutta sinähän ymmärrät?"
"Kyllä, rakkaani", vastasi Doran matala ääni.
"Et ole kysynyt minulta, mitä teen täällä."
"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi Doran alakuloinen ääni. "Sinä olet nyt Stormerin palveluksessa, eikö niin?"
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Audrey hämmästyneenä.
"Joku kertoi siitä minulle, mutta sehän on samantekevää. Tuletko siis ja annat minulle anteeksi…?"
Audrey meni kylpyyn tuntien sydämensä keveämmäksi kuin moniin päiviin. Syvällä hänen sydämessään oli aina ollut hellä tunne Doraa kohtaan, ja tämän vihamielisyys oli huolestuttanut häntä hyvin suuresti. Nyt näytti siltä, kuin olisi yksi elämän suurimmista onnettomuuksista tullut poistetuksi. Kuitenkaan hän ei unohtanut omituista tehtäväänsä, pukeutuessaan hän käytti hyväkseen palvelijattaren läsnäoloa saadakseen tältä tietoja salaperäisestä mr Torringtonista.
"Hänen sanotaan olevan miljoonamiehen", sanoi palvelijatar siihen toivottomaan sävyyn, jolla sellaiset ihmiset, joilla ei ole miljoonia, puhuvat niistä, joilla on, "mutta minä en ymmärrä, mitä iloa hänellä on rahoistaan. Hän ei käy milloinkaan missään, ei tee milloinkaan mitään, istuu huoneessaan koko päivän lukien ja tupakoiden; menee hiipien ulos illalla — ei teattereihin, niinkuin jokainen muu säädyllinen herrasmies tekisi, vaan ainoastaan vetelehtimään pitkin katuja. Sitä en ainakaan minä sano huvittelemiseksi. Jos minulla olisi kaikki ne rahat, niin kyllä osaisin niitä käyttääkin! Menisin joka ilta Palais du Danseen ja kaikkiin niihin hyviin elokuviin, joita voi katsella iltapäivisin."
"Ehkäpä hän ei osaa tanssia", sanoi Audrey.
"Hän voisi oppia", sanoi palvelustyttö. "Mies, jolla on niin paljon rahaa, voisi oppia mitä tahansa!"
"Onko hän nyt huoneessaan?"
Tyttö nyökkäsi.
"Hän oli siellä viisi minuuttia sitten, kun vein sisään hänen aamiaisensa. Se minun täytyy sanoa hänen hyväkseen, että hän on hyvin kohtelias, ja hänen elintapansa ovat säännölliset. Tiedättekö, että hän on ylhäällä jo puoli kuusi joka aamu? Se on aivan totta, miss. Yöovenvartija saa tuoda hänelle kahvia siihen aikaan! Hän sanoo tottuneensa niin monien vuosien aikana nousemaan ylös puoli kuusi, ettei enää pääse siitä irti."
"Onko hänellä sihteeri?"
Tyttö pudisti päätään.
"Ei, hänellä ei ole sihteeriä, ei edes papukaijaakaan", sanoi hän epämääräisesti.
Aamun kuluessa Audrey asettui Stormerin toimiston yhteyteen ja antoi lyhyen raporttinsa. Se olisi voinut olla vieläkin lyhyempi, sillä hänellä ei ollut mitään todella kerrottavaa. Mutta ilmeisesti toimisto oli hyvin tyytyväinen siihen, että hän oli paikallaan. Se näytti olevan helposti tyydytettävissä, ajatteli Audrey.
Kello kolme iltapäivällä hän koputti Curzon Streetin varrella olevan talon ovea, ja hänet päästi sisään uusi palvelijatar. Doralle oli luonteenomaista, että entisen palvelijattaren laiminlyönneistä oli vähällä tulla hänen keskustelunsa pääaihe.
"Hän päästi sisään ihmisiä ilmoittamatta minulle, että he olivat talossa, senjälkeen kuin minä olin antanut hänelle jyrkät ohjeet, etten ollut kotona heitä varten." Sitten hän huomattuaan, ettei keskustelu mennyt aivan siihen suuntaan, kuin oli suunnitellut, otti kiinni Audreyn olkapäistä ja katsoi hellästi häntä kasvoihin. "Oletko antanut minulle anteeksi, tyttöseni?"
"Tietysti, rakkaani."
Jostakin syystä Audreysta tuntui tukalalta ja kömpelöltä. Oli aivan kuin ilmassa olisi ollut jotakin jännitystä, jonka hän tunsi kykenemättä sitä määrittelemään. Hänen levottomuuteensa oli ehkä syynä Martinin poissaolo. Hän oli odottanut tapaavansa myöskin hänet; sovinto oli epätäydellinen ilman hänen läsnäoloaan. Ja omituista oli, ettei Dora maininnut mitään hänen poissaolostaan tai pyytänyt sitä anteeksi.
"Istuhan, rakkaani, ja anna minun katsella sinua oikein tarkasti. Et ole muuttunut kovinkaan paljoa, etpä tosiaankaan. Kukaan ei uskoisi, että olet vuotta vanhempi kuin minä."
Audrey katsahti häneen hämmästyneenä.
"Vuotta vanhempiko?" kysyi hän.
"Juuri siitä tahdoin keskustella sinun kanssasi. Tahdotko teetä?"
"Mutta minä en ymmärrä sinua, Dora", sanoi Audrey jättäen teetarjouksen huomioonottamatta.
"En minä ole vanhempi kuin sinä; olen vuotta nuorempi."
Doran hidas hymy oli melkein vakuuttava.
"Olet vuotta vanhempi, lemmikkini. Äiti on vastuussa sekaannuksesta. Jostakin syystä, jota katkerasti pahoittelen, äiti ei pitänyt sinusta, ja hänen vastenmielisyytensä sai omituisen ilmaisumuodon, niinkuin me syystä tiedämme."
"Minä olen aina ollut siinä luulossa, että olen syntynyt jouluk. 1 p:nä 1904", aloitti Audrey.
"Helmik. 3 p:nä 1903", sanoi Dora hymyillen. "Minulla on sinun kastetodistuksesi. Tahdon näyttää sen sinulle."
Hän otti piirongin laatikosta pitkulaisen sinisen kirjekuoren.
"Tässä se on, rakkaani — Audrey Dorothy Bedford. Se oli äidin ensimmäinen mies. Olen kertonut sinulle, ettei äiti koskaan nimittänyt sinua omalla nimelläsi."
Audrey tarkasteli ymmällään ollen todistusta.
"Mutta hän puhui minulle… hän sanoi, että sinä olit vanhempi — useita kertoja. Ja, Dora, minä muistan, että sinä olit aina yhtä luokkaa korkeammalla kuin minä koulussa. Jos se, mitä sanot, on totta, niin silloin minun isäni…"
"Sanoin sinulle, että sinun isäsi on vankilassa Kapkaupungissa, mutta se ei ole totta." Dora pyyhki silmiään. "Se on minun isäni", sanoi hän murtuneesti. "Hän oli amerikkalainen, joka tuli Etelä-Amerikkaan ja kohtasi äidin, kun tämä oli nuori leski, jolla oli ainoastaan muutaman viikon vanha lapsi. He menivät naimisiin kolmea kuukautta myöhemmin." Audrey putosi istumaan erääseen nojatuoliin. "Kuinka omituista!" sanoi hän. "Mutta minä olen Audrey! Ja meidän kummankin nimi on Dorothy. Niin täytyy olla. Mutta" — hän pudisti avuttomasti päätään — "minä en voi uskoa, että olen vuotta vanhempi kuin sinä".
Dora hillitsi kasvavan suuttumuksensa suurella tahdon ponnistuksella, mutta sen, mitä hän silloin juuri aikoi sanoa, keskeytti Audreyn huudahdus.
"Minä voin todistaa olevani nuorempi!" sanoi Audrey voitonriemuisesti.
"Äiti kertoi minulle, missä minut kastettiin — eräässä kappelissa
Rosebankissa, Etelä-Afrikassa!"
Makuuhuoneessa sen huoneen yläpuolella, jossa he keskustelivat, kuunteli Martin Elton painaen korvaansa lattiaan ja tuli äkkiä hurjannäköiseksi. Audrey Torrington oli saatava pois tieltä! Millä tavalla, siitä hän ei välittänyt. Hän odotti kuunnellen, ja kun askelten ääni oli lakannut kuulumasta portaista, nousi hän ylös ja avasi oven.
Doran ääni, naurava ja huoleton, kuului ylös hänen korviinsa, ja samassa ulko-ovi sulkeutui, ja hän lähti alas tapaamaan vaimoaan.
"No?" kysyi Dora, mutta katsahti samassa Martinin kasvoihin ja hätkähti, aivankuin olisi saanut iskun.
"Martin… ethän vain…?"
Martin nyökkäsi.
Erään ihmisen henki oli hänen ja sen suunnattoman suuren omaisuuden välillä, josta hän oli haaveillut koko ikänsä. Hän oli tehnyt päätöksensä.
LII.
Mr Torringtonin sihteeri.
Mr Willitt oli aina hermostunut Dan Torringtonin läsnäollessa. Tällä kertaa hän oli sitä vieläkin enemmän tämän vanhan miehen silmien häntä tarkkaan tutkistellessa.
"Annan Stormerin päättää monista minun erikoista tarpeistani, mutta kun sihteerin ottaminen tulee kysymykseen, niin luulen itse olevani paras ratkaisija, mr Willitt. Tahdotteko ilmoittaa sen johtajallenne?"
Willitt vääntelehti tuolillaan hyvin epämukavassa asennossa. Hän oli jo joutunut istumaan aivan tuolin reunalle, ja seuraava liike olisi saattanut hänet putoamaan lattialle.
"Meillä ei ole mitään halua määrätä eikä edes ehdottaakaan, mr Torrington", sanoi hän kömpelösti, "ja mr Stormer ymmärtää, että te aivan hyvin kykenette hoitamaan palveluskuntaanne koskevat asiat ilman apua. Mutta hän toivoo erikoisesti, että tämä henkilö saisi paikan."
"Antakoon Stormer sitten hänelle paikan."
Torrington poltti savuketta, joka oli pistetty pitkään mustaan imukkeeseen, ja istui selkä takkavalkeaan päin käännettynä ja jalat ojennettuina.
"Ottakoon Stormer kaikin mokomin sen miehen palvelukseensa — annan hänelle siihen suostumukseni. Minä puolestani en tee mitään ehdotuksia."
"Ei se ole mies, se on tyttö", tokaisi Willitt.
"Silloin minä en missään tapauksessa ota häntä palvelukseeni", vakuutti Torrington. "Tyttö kävisi minun hermoilleni. En ymmärrä naisia, joten toinen puoli ajasta menisi hänen loukkaamiseensa ja toinen puoli anteeksipyyntöihin." Hän vilkaisi Willittin masentuneisiin kasvoihin ja naurahti. "Tämä asia näyttää olevan erikoisesti teidän sydämellänne. Kuka se tyttö sitten on?"
"Hän on se nuori nainen, joka oli Malpasin palveluksessa."
"Malpasin!" sanoi vanha mies hiljaa. "Onko hän sattumalta sen hyvin miellyttävän nuoren miehen, kapteeni Shannonin, ystävätär?"
"Kyllä, sir", sanoi toinen.
"Vai niin!" Torrington hieroi leukaansa. "Onko se Shannonin toivomus?" kysyi hän lopuksi.
"Shannon ei tiedä siitä mitään; se on yksistään mr Stormerin suunnitelma. Totta puhuen…", aloitti Willitt.
"Kas niin", sanoi toinen kuivasti. "Uskoin teidän aikaa myöten pääsevän niin pitkälle. Kertokaa siis totuus!"
"Se tyttö on meidän palveluksessamme, ja me tahtoisimme, että teidän lähellänne olisi joku siltä varalta, että jotakin sattuisi tapahtumaan."
"Hän on siis niitä naisia, jotka pystyvät saattamaan asiat oikealle tolalle", sanoi vanha mies nauraen. "En enää vastustele. Käskekää hänen tulla tänne tänään iltapäivällä. Mikä on hänen nimensä?"
"Audrey Bedford."
Nämä sanat eivät ilmoittaneet mitään Torringtonille.
"Odotan häntä kello kolme…"
"Hän on hotellissa tällä hetkellä. Ettekö tahtoisi tavata häntä nyt heti?"
"Toitteko hänet tullessanne?"
"Hän asuu täällä", sanoi Willitt. "Suoraan sanoen, mr Torrington, hän on saanut meiltä ohjeet omistaa huomionsa teille, ja hän on jo ryhtynyt noudattamaan niitä ohjeita."
Torrington naurahti ja hieroi yhteen käsiään.
"Vai sillä lailla!" Mutta sitten hän muuttui vakavammaksi. "Lähettäkää hänet tänne. Miss Bedford? Mikäli minulla on kokemusta tytöistä, ei ole ensinkään mahdotonta, että koko minun aikani menee hänen suojelemiseensa."
Willit pujahti ulos huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua mukanaan Audrey, ja Dan Torrington tarkasti pikaisin silmäyksin tytön päästä jalkoihin saakka.
"Mitään vähemmän salapoliisimaista en ole koskaan nähnyt", sanoi hän päätään pudistaen.
"Ja omasta mielestäni minä tunnun vielä vähemmän salapoliisimaiselta", sanoi Audrey nauraen puristaessaan Torringtonin kättä. "Mr Willitt sanoo teidän toivovan, että rupeaisin teidän sihteeriksenne."
"Mr Willitt liioittelee", sanoi Torrington hyväntuulisesti. "Ainoa asia, mitä minä en toivo, on se, että rupeaisitte minun sihteerikseni, mutta minä pelkään, että minun on pakko vastoin tahtoani pyytää teitä ottamaan vastaan se toimi. Oletteko kykenevä sihteeri?"
"En ole", tunnusti Audrey murheellisena.
"Sitä parempi". Torringtonin hymy oli tarttuvaa lajia. "En luule, että voisin sietää kykenevää sihteeriä — pätevyys on vaikeimmin sulatettavia ominaisuuksia, joita yleensä voi huomata ympäristössään. Ainakaan ette kai tule salaa aukaisemaan kirjeitäni ja valokuvaamaan niiden sisällystä. Ja samaten olen varma siitä, että voin antaa rahojeni olla hajallaan huoneessani tarvitsematta pelätä, että niistä katoaa mitään. Selvä on, mr Willitt, tahdon puhua tarkemmin tämän nuoren naisen kanssa."
Hän tunsi omituista vetovoimaa tätä tyttöä kohtaan, kummallista mieltymystä, joka ei tehnyt hänen palkkaamistaan ainoastaan vähemmän ikäväksi, vaan vieläpä halutuksikin asiaksi.
"Tehtävää teillä ei tule olemaan melkein mitään", sanoi hän leikillisesti. "Työtuntinne alkavat sitten, kun todella tarvitsen apuanne, mikä tulee tuskin koskaan tapahtumaan. Nyt muistan teidät. Te olette se tyttö, joka joutui vaikeuksiin vuosi sitten."
Se onneton timanttivarkaus! Eikö hän saisi koskaan unohtaa sitä vuotta?
"Teillä on myöskin sisar, eikö niin?"
"Kyllä, minulla on sisar."
Torrington puri huultaan. Valo tanssi hänen silmälaseissaan hänen tuijottaessaan takkavalkeaan.
"Huono henkilö", sanoi hän lisäten heti nopeasti:
"Antakaa minulle anteeksi, jos olen teitä loukannut."
"En ole pahasti loukkautunut; mutta en luule hänen olevan aivan niin huonon, kuin ihmiset kuvittelevat", sanoi Audrey levollisesti.
"Ei hän olisikaan, jollei olisi joutunut naimisiin Martin Eltonin kanssa", sanoi Torrington. "Tunnen sen herrasmiehen huomattavan hyvin, vaikk'ei hän sitä aavistakaan. Olette ollut Malpasin palveluksessa, eikö niin? Koko lailla omituinen herrasmies."
"Hyvin omituinen", myönsi Audrey.
"Luuletteko, että hänet saadaan koskaan kiinni?" kysyi Torrington.
"Tiedättekö, että on annettu määräys hänen vangitsemisestaan?"
"En tietänyt sitä, mutta aavistin", sanoi Audrey.
"Sievä mies, vai mitä ajattelette?"
"Mr Malpasko? Minun mielestäni hän on kauhistuttava!"
Heikko hymy laskeutui Torringtonin kasvoille.
"Onko hän teidän mielestänne kauhistuttava?" sanoi hän hitaasti. "No niin, ehkäpä hän onkin. Saitte kai eilen illalla kokea koko lailla järkyttävän tapauksen? — Tietystihän olette se tyttö, joka oli Shannonin mukana silloin, kun timantit vietiin häneltä?"
Audrey tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Kerrotaanko siitä sanomalehdissä?" kysyi hän, ja Torrington naurahti jälleen.
"Ei; ainoastaan minun yksityisessä uutislehdessäni! Näittehän ne, eikö niin? Kasoittain niitä, ihania, pieniä, keltaisia kiviä — ne kuuluvat minulle!"
Audrey oli sanaton hämmästyksestä. Torrington esitti tämän väitteensä aivan tavallisella äänensävyllä, aivankuin olisi sanonut: "Tämä kirja on minun", tai: "Tämä on minun huoneeni."
Kolmen miljoonan punnan arvosta hiomattomia timantteja! Oli tuskin uskottavaa, että tämä mies, joka niin kylmästi totesi kivien katoamisen, voisi todellakin suhtautua siihen niin filosofisesti.
"Niin, ne ovat minun, tai olivat", sanoi Torrington. "Jokainen niistä on varustettu Hallam & Cooldin kaivoksen sinetillä. Mainitkaa siitä seikasta Shannonille, kun tapaatte hänet seuraavan kerran, vaikka luulisin hänen sen tietävänkin."
"Hän ei ole koskaan puhunut siitä minulle."
"On koko joukko asioita, jotka Shannon tietää, mutta ei kerro niistä teille, ja jonakin päivänä joku tulee järkytetyksi", sanoi Torrington.
Äkkiä hänen silmänsä sattuivat Audreyn jalkoihin, ja hän tuijotti niin kauan hänen kenkiinsä, että hänestä alkoi tuntua epämukavalta. Ja lopuksi Torrington teki hämmästyttävän kysymyksen.
"Kostea sää tekee hiukan pahaa, eikö niin?"
"Kyllä, hiukan", pääsi Audreylta hämmästynyt vastaus, ja sitten hän kysyi änkyttäen: "Tekee pahaa…? Mitä tarkoitatte…? Kuinka tiesitte?"
Torrington nauroi, niinkuin Audrey ei ollut koskaan nähnyt minkään miehen nauravan. Hänen lopettaessaan naurunsa olivat hänen silmänsä kyynelissä. Hän näki Audreyn punastuneet kasvot ja tunsi katumusta.
"Antakaa minulle anteeksi! Minähän kiusaan teitä. Olen, nähkääs, utelias mies ja tein teitä koskevia tiedusteluja vankilan viranomaisilta — tohtori kertoi minulle koko joukon!"
Ja sitten hän äkkiä käänsi keskustelun sovinnaisemmille urille ja nyökkäsi kirjoituspöytään päin.
"Tuolla on kasa kirjeitä. Vastatkaahan niihin."
"Tahdotteko sanoa, mitä minun on kirjoitettava?"
Torrington pudisti päätään.
"Se ei ole tarpeen. Niille, jotka pyytävät rahaa, voitte vastata: 'Ei'. Niille, jotka tahtovat tavata minua, voitte sanoa, että olen Pariisissa; ja sanomalehtimiehille, jotka kirjoittavat pyytäen haastattelua, voitte ilmoittaa, että minä kuolin viime yönä ja että minun loppuni oli rauhallinen."
Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä rypistyneen kirjekuoren.
"Tässä on eräs, joka tarvitsee erikoisen vastauksen", sanoi hän, mutta ei antanut kirjettä Audreylle.
"Kirjoittakaahan: 'Ensi keskiviikkona lähtee eräs laiva Etelä-Afrikkaan. Tarjoan teille 500 puntaa ja vapaan matkan. Jos pidätte arvossa henkeänne, niin hyväksytte minun tarjoukseni.'"
Audrey kirjoitti nopeasti sanelun mukaan.
"Kenelle lähetän tämän?"
"Mr William Stanfordille, Portman Square 552", sanoi Torrington katsoen kattoon hajamielisesti.
LIII.
Mitä Bunny näki.
Mr Torringtonin huoneistossa Ritz-Carltonissa oli erinäisiä omituisia piirteitä, joita Audrey ei huomannut, ennenkuin hän oli jäänyt yksin arkihuoneeseen Torringtonin mentyä ulos. Kaikki ovet olivat varustetut salvoilla, ja avattuaan ikkunan katsoakseen tulipaloa, joka oli puhjennut erään melkein vastapäätä olevan talon ylimmässä kerroksessa, Audrey hämmästyi, kun ovet lensivät auki ja kolme miestä syöksyi samalla kertaa huoneeseen.
Yhden heistä Audrey tunsi Stormerin asiamieheksi; kaksi muuta olivat tuntemattomia.
"Olemme pahoillamme, että olemme säikyttäneet teitä, miss", sanoi Stormerin mies. "Meidän olisi pitänyt varoittaa teitä olemaan avaamatta ikkunoita."
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Audrey. "Mitä olen minä tehnyt?"
"Kerron teille myöhemmin", sanoi mies sulkien ikkunan huolellisesti ja painaen säpin jälleen kiinni.
Kun muut kaksi olivat menneet, sanoi hän:
"Te kosketitte hälytyslaitetta. Ei, te ette voi nähdä sitä, koska ette saattanut sitä toimimaan, ennenkuin koskitte säppiin. Ei ole ensinkään tarpeen avata ikkunoita — tässä huoneessa on erikoinen ilmanvaihtojärjestelmä."
"Oliko se hälytys varkauden varalta?" kysyi Audrey ymmällään. "En aavistanutkaan tekeväni jotakin niin järjetöntä."
"Sellainen on jokaisessa ikkunassa ja jokaisessa ovessa yöllä. Näytän teille jotakin."
Vakavin ja taipumattomin yksityisetsiväkin tulee varomattomaksi sievän tytön seurassa. Hän vei Audreyn mr Torringtonin makuuhuoneeseen, joka oli silmiinpistävä siinä suhteessa, että siinä oli harvinaisen vähän huonekaluja. Siellä oli kahdenmaattava sänky kaksine päänalusineen.
"Hän nukkuu tällä puolella ja on onneksi hyvin rauhallinen nukkuessaan. Jos hän sattumalta painaa päänsä tälle päänaluselle…" Hän osoitti sitä ja kohotti sitä varovaisesti. Sen yhdestä kulmasta tuli esiin rihmamainen johto, joka katosi sängyn alle. "Pieninkin painallus tähän päänaluseen hälyttäisi tänne yövartijat."
"Mutta mr Willitt ei puhunut minulle mitään siitä, että täällä on muitakin vartijoita kuin minä", sanoi Audrey hieman harmissaan, mutta puhkesi sitten nauramaan huomatessaan, kuinka arvoton hänen oma apunsa olisi Torringtonille vaaran hetkellä. "Uhkaako häntä todellakin jokin vaara?" kysyi hän.
"Sitähän ei voi koskaan tietää", sanoi mies epämääräisesti.
Iltapäivällä Audreylla oli kylliksi aikaa kirjoittaa kirje Doralle, jonka luota hän oli lähtenyt jossakin määrin kiihtyneenä. Olihan jotensakin järjetöntä kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, riidellä ikää koskevasta kysymyksestä. Hänen äitinsä oli ollut niin kummallinen, että oli täysin mahdollista, että hän oli saanut päähänsä uskotella nuoremman vanhemmaksi. Missään tapauksessa siitä ei kannattanut kiistellä, ja Audrey istuutui ja kirjoitti sisarelleen:
"Rakas Dora! — Luulen, että olimme kumpikin koko lailla lapsellisia. Minä olen Dorothy tai mitä tahansa sinä tahdot, ja sinä olet minun nuorempi sisareni! Minä olen jo alkanut tuntea sitä äidillistä harrastusta sinua kohtaan, joka on niin luonnollista perheen päälle. Käyn jälleen luonasi hyvin pian."
Kirjeen alle hän kirjoitti "Dorothy". Dora sai kirjeen iltapostissa. Hän oli parhaillaan syömässä päivällistä ja ojensi sen pöydän yli miehelleen enemmittä selityksittä.
"Hänellä on enemmän älyä kuin sinulla, ystäväiseni", sanoi Martin luettuaan kirjeen ja pantuaan sen pöydälle. "Oli järjetöntä koettaa äkkirynnäköllä saada asiat muuttumaan. Sinun olisi pitänyt antaa sen ajatuksen kypsyä vähitellen eikä heittää sitä hänelle aivan odottamatta."
"Se ajatus ei ole kuitenkaan missään tapauksessa todistettavissa", sanoi Dora lyhyesti. "Jos siitä syntyisi erimielisyyttä, niin on olemassa kastemerkintä Rosebankissa. Sähkösanoma sinne riittäisi osoittamaan, että Audrey puhuu totta."
Martin kiinnitti häneen mietiskelevän katseensa, ja tämän tarkastelun ärsyttämänä Dora nousi äkkiä pois pöydästä.
"Älä mene", sanoi Martin. "Näytänkö sinulle voitto- ja tappiotilini tältä vuodelta? Tässä on kirje, joka on sinulle varmasti mielenkiintoinen."
Hän otti sen taskustaan ja työnsi sen Doran käden ulottuville.
"Pankistako?" Dora avasi sen nopeasti, ja hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi. "En tietänyt, että tiliäsi on ylitetty niin suuresti, Bunny" sanoi hän. "Luulin sinulla olevan riittävästi arvopapereita."
"Niin minulla onkin. Mutta pankki on saanut ne tilin ylitystä vastaan, ja arvopaperit ovat huonontuneet huomattavasti viime aikoina. Olemme koko lailla lujilla. Myönnän, että olen ollut lujemmallakin, mutta silloin minä en ollut niin pehmeä kuin nyt, vaan pystyvämpi aloittamaan jälleen alusta. Mutta nyt minä olen jo liian hyvin tottunut nykyisiin elintapoihini enkä aio ilman muuta luopua niistä. Tuo kirje ei merkitse mitään, se vain antaa meille yllykettä. Audrey on saatava pois tieltä."
"Minne?" kysyi Dora vaimeasti.
"En tiedä vielä. Jonnekin ulkomaille, kunnes saamme asiat kuntoon."
"Mutta jos hän katoaisi, ja minä esittäisin vaatimukseni, niin tiedettäisiin heti, että jotakin on vinossa. Et kai pidä Shannonia järjettömänä, vai mitä?"
"Shannonia", sanoi Martin ivallisesti. "En ole huolissani hänen takiaan. Ajattelen Slick Smithiä ja mitä se tulee maksamaan minulle."
"Minä en olisi kovinkaan huolissani hänen takiaan."
"Niin, minä luulen, ettet olisi. Mutta minä olen. Ajattelen häntä ainoastaan Audreyn yhteydessä ja kaikkeen siihen nähden, mitä hän tietää ja arvaa. Muistatko sen illan, jolloin lähdin ampuakseni Lacy Marshaltin? Luulen sinun muistavan! On olemassa vain hyvin vähän sellaisia seiniä, joita pitkin minä en osaa kiivetä, ja minä pääsin viereisen Malpasin talon katolle juuri ennen sitä, kun melu alkoi siellä alhaalla."
"Tarkoitatko Marshaltin murhaa?"
Martin nyökkäsi.
"Olin siellä juuri muutamia minuutteja aikaisemmin, ja Shannon puhui totta, kun hän sanoi poliisiaseman kellon pelastaneen minun pääni. Toisessa päässä kattoa, Marshaltin puolella, oli salapoliisi vartioimassa. Hän ei nähnyt minua eikä sitäkään miestä joka tuli ylös kiiveten köyttä pitkin, avasi Malpasin talon kattoikkunan ja pudottautui siitä sisään. Minä näin ja pidin huolen siitä, että pääsin sieltä mahdollisimman pian."
"Näitkö sen miehen, joka meni sisään kattoikkunasta? Silloinhan sinä näit murhaajan?" huohotti Dora.
"Näin enemmänkin", myönsi Martin nyökäten päätään. "Kun hän oli päässyt kattoikkunan alapuolella olevaan pieneen varastohuoneeseen, sytytti hän kynttilän ja otti taskustaan tekotukan, tekonenän ja -leuan. Kun hän oli kiinnittänyt ne paikoilleen, ei hänen oma äitinsä olisi tuntenut häntä miksikään muuksi kuin Malpasiksi."
"Malpasiksi!" huohotti Dora. "Kuka se oli?"
"Slick Smith", vastasi Martin.