LIV.
Epäjumalan poisvienti.
Kersantti Steel oli kutsusta tullut Shannonin virkahuoneeseen ja tapasi tämän lukemassa hyvin pitkää kaapelisähkösanomaa. Western Unionin otsakkeesta hän päätti sen olevan Amerikasta ja odotti, että hänen päällikkönsä mainitsisi jotakin sen sisällyksestä. Mutta nähtävästi sillä ei ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jota varten Steel oli kutsuttu, sillä Dick pani liuskat ylösalaisin pöydälle, ennenkuin ryhtyi puhumaan hänen kanssaan.
"Ottakaa mukananne siviilipukuinen poliisi ja menkää Portman Squaren 551:een. Odottakaa siellä ja valvokaa Malpasin jumalan poisvientiä. Kun se on tehty, sulkekaa talo ja ilmoittakaa minulle."
"Aiotteko viedä pois epäjumalan?" kysyi toinen hämmästyneenä. Dick nyökkäsi.
"Olen sopinut Builders' Transport Companyn kanssa siitä, että kuorma-auto ja kaksikymmentä miestä on talon edustalla puoli neljän aikaan. Pitäkää huoli siitä, että miehet pääsevät sisään, pitäkää silmällä epäjumalan siirtämistä autoon ja saattakaa sitä Scotland Yardiin. Olen antanut kuljetusyhtiölle määräyksen peittää sen hyvin, sillä muuten puoli Lontoota seuraisi saattueena luullen meidän olevan antamassa jotakin näytöstä. Olen järjestänyt sen vastaanoton Scotland Yardissa. Kun olemme saaneet sen sinne, niin kaksi meidän insinööreistämme tarkastaa sen perinpohjaisesti, ja minä luulen sen tutkimuksen tuovan selvitystä Malpasiin ja hänen menetelmiinsä nähden, ja — Steel!"
Kersantti kääntyi takaisin.
"Keskustelin tänään erään Marshaltin palvelijattaren kanssa. Hän kertoi koko joukon hyödytöntä lorua asioista, jotka eivät merkitse mitään, mutta mainitsi erään mielenkiintoisenkin seikan. Marshalt pelkäsi toden teolla naapuriaan. Olen luullut, että koko tuo Stormerin miesten palkkaaminen vartioimaan taloa oli pelkkää silmänlumetta, mutta se johtui todellisesta pelosta. Eräänä päivänä tämän naisen oli mentävä Marshaltin lukuhuoneeseen hakemaan sieltä hiiliä, ja hän oli juuri tullut huoneeseen, kun kolme koputusta kuului toiselta puolen seinää. Muistatte kai minun kertoneen teille, että miss Bedford kuuli saman merkin. Marshalt ja Tonger olivat yhdessä, ja Marshalt oli koputuksen kuultuaan pelästynyt puolikuoliaaksi."
"Minä en ymmärrä, millä tavoin tämä lisää meidän tietojamme, sir", sanoi Steel, ja Dick Shannon hymyili.
"Se lisää koko lailla minun tietojani", sanoi hän. "Se sanoo minulle, kuka oli se kaksinaamainen lurjus, joka oli toisella puolella! Nyt matkalle."
Puolta tuntia myöhemmin kersantti Steel siviilipukuisen konstaapelin seuraamana nousi n:on 53 portaille, pisti avaimensa lukkoon ja avasi oven itselleen ja seuralaiselleen. Valo paloi hallissa, ja suuressa huoneessa ylhäällä ei ilmeisesti ollut tapahtunut mitään muuta muutosta, kuin että joku oli vetänyt verhon epäjumalan eteen.
"Vetäkää syrjään nuo ikkunaverhot", sanoi Steel. "Päästetään tähän paikkaan hiukan oikeata valoa."
Niin sanottuaan hän väänsi sähkölamput sammuksiin. Päivänvalossa
Malpasin huone näytti vielä hautamaisemmalta kuin sähköjen palaessa.
"En ymmärrä, miksi päällikkö tahtoo, että meidän on valvottava muuttoa", murisi Steel katsoen kelloaan. "Miesten pitäisi olla täällä puolen tunnin kuluessa, ja sitten saamme nähdä, miltä tämä vanha epäjumala näyttää Mustassa museossa."
Konstaapeli kääntyi kuvapatsaaseen päin ja tarkasteli sitä uteliaana.
"Sen siirtäminen ei ole niinkään helppoa", sanoi hän. "Se näyttää olevan valettu yhdeksi kappaleeksi ja painaa ainakin yhden tonnin. Onpa ihme, että lattia kannattaa sen."
"Lattia ei sitä kannatakaan; seinä on rakennettu leveämmäksi sen alapuolella. Kapteeni Shannon antoi hakata reiän siihen nähdäkseen, oliko siellä mitään salaista koneistoa, mutta sellaista ei näkynyt."
"Kuka suorittaa siirtämisen?"
"Builders' Traction Company", sanoi Steel. "Panitteko kiilan oven väliin alhaalla?" kysyi hän teeskennellen välinpitämättömyyttä. Paikka kävi hänen hermoilleen.
Kului puoli tuntia, mutta miehistä ei näkynyt merkkiäkään. Steel tarttui puhelimeen ja huomasi sen olevan epäkunnossa. Hän katsahti hermostuneena ovelle ja noudattaen äkillistä mielijohdetta astui lattian poikki ja asetti erään tuolin siten, että oven sulkeutuminen kävi mahdottomaksi. Valo taivaalla alkoi himmetä; hän tahtoi sytyttää lamput jälleen palamaan, mutta huomasikin sähkövirran katkaistuksi.
"Luulen, että on parasta lähteä ulos", sanoi hän äkkiä, "mutta älkää koskeko tuohon tuoliin!"
Itse hän loikkasi sen yli ja meni alas portaita ketterämmin, kuin oli liikkunut muulloin kuin poikana ollessaan. Kiila oli vielä paikallaan ulko-oven välissä. Siinä seisoessaan hän kuuli oven ylhäällä sulkeutuvan.
"Mistä tämä kiire tuli?" kysyi siviilipukuinen mies tultuaan ulos hänen jälkeensä.
"Oletteko koskaan ennen ollut täällä?"
"En. Eipä silti, että sillä olisi väliä. Meidän miehemme tekivät siitä suurenkin numeron, mutta minusta se näyttää helpolta hommalta."
"Niinhän sitä luulisi", murahti Steel. "Se näyttäisi helpolta hommalta jokaisesta, joka ei ymmärrä sitä. Menkää Orchard Streetillä olevaan kauppaan, soittakaa sieltä kuljetusyhtiöön ja kysykää, kuinka kauan miehet aikovat viipyä."
Hän itse käveli edestakaisin jalkakäytävällä pitäen silmällä avonaista ovea ja puristaen terveen kätensä taskussaan olevan revolverin perän ympärille.
Kävellessään hän joutui muutamien metrien päähän avonaisesta ovesta ja kääntyessään takaisin näki keltaisen käden tulevan esiin oven takaa ja tarttuvan kiilaan — luusta ja lihasta olevan miehen käden, ja Steel ei pelännyt ketään miestä koko maailmassa.
Vetäen äkisti esiin revolverinsa hän juoksi ylös portaita, mutta silloin oli kiila jo ehditty ottaa pois oven välistä, joka alkoi sulkeutua. Se oli enää vain tuuman verran raollaan, kun Steel heittäytyi sen tummaa laudoitusta vastaan, ja sekunnin verran rako pysyi sellaisena. Mutta sitten joku sisäpuolella lisäsi painonsa jousien voiman avuksi, ja ovi sulkeutui. Steel seisoi huohottaen ja uupuneena nojaten oveen ja näki apulaisensa tulevan juosten paikalle.
"Soitin kuljetusyhtiöön, ja siellä sanottiin, että kapteeni Shannon oli itse peruuttanut määräyksensä tänään iltapäivällä."
"Siitä voisi vaikka lyödä vetoa", sanoi Steel katkerasti. Hän katsahti kiiltäviin ikkunoihin. "Kun tulemme takaisin kapteenin luo, saamme kuulla, ettei hän ole antanut mitään sellaista määräystä. Parasta onkin, että soitan heti täältä hänelle."
Shannon kuunteli ääneti hänen ilmoitustaan.
"Ei — en ole antanut mitään sellaista määräystä. Jättäkäämme asia sikseen täksi illaksi. Huomenna avaan talon, ja saatte nähdä jotakin tapahtuvan. Menkää talon takapuolelle ja pitäkää silmällä, mitä siellä tapahtuu."
Sitten hän soitti sähkölaitokselle, ja kun hän lopulta sai puheilleen tarvitsemansa virkailijan, sanoi; hän: "Täällä on kapteeni Shannon Scotland Yardista. Toivon, että huomenna kello neljä iltapäivällä kaikki sähkövirta katkaistaan Portman Squaren 551:stä. Täsmälleen mainitulla hetkellä. Voitteko tehdä sen tarvitsematta päästä sisälle taloon?… Hyvä!"
Sillä välin olivat Steel ja konstaapeli menneet Malpasin talon takana olevaan kujaan. He olivat ehtineet muutaman metrin päähän portista, kun hienosti puettu mies tuli ulos heiluttaen kävellessään kiiltävää kävelykeppiään.
"Slick Smith!" huohotti Steel. "Ja hänellä on keltaiset käsineet!"
LV.
Murtovaras.
Mr Slick Smith oli ottanut tavakseen tehdä iltapäivävierailuja. Tämä hänen uusi heikkoutensa lyhensi hänen nukkumisaikaansa, sillä se merkitsi nousemista epätavalliseen aikaan — hän oli näet toisinaan ylhäällä jo niin aikaisin kuin keskipäivällä.
Poliisin tietojen mukaan hän oli asiantuntija hotelli- ja asuntovarkauksien alalla, mutta todellisuudessa mr Smithin taide ulottui näiden likaisten rajojen ulkopuolelle. Keltaisten käsineittensä herättämää huomiota aavistamatta Slick Smith käveli rauhallisesti länteenpäin, kunnes tuli vilkasliikkeiselle Edgware Roadille, jolta hän kääntyi pohjoiseen ja saapui verkalleen vaeltaen Maida Valelle. Tämän hienon kadun varrella on useita kortteleita korkeimman asteen vuokrataloja, joissa vuokrat ovat niin korkeat, että ainoastaan varakas osakekauppias voi kuulla ne pyörtymättä. Oli siellä toisiakin taloja, joissa sellaisten ihmisten, jotka tekivät työtä toimeentullakseen, kannatti asua, mutta nämä viimeksimainitut eivät tällä kertaa kiinnittäneet missään määrin Slick Smithin mieltä.
Hän pysähtyi Greville Mansionsin edustalle. Tämä komea kortteli oli sellaisten perheiden hallussa, jotka olivat niin varakkaita, että niiden kannatti asua suurimman osan vuotta jossakin muualla. Toisin sanoen asunto Greville Mansionsissa edellytti tavallisesti myöskin taloa maaseudulla, ja kolmekymmentä prosenttia huoneistoista oli säännöllisesti ilman asukkaita kautta vuoden.
Slick Smith astui sisään hienoon eteishalliin ja kääntyi loistavasti hymyillen ovenvartijan puoleen.
"Tahtoisin tavata mr Hilliä", sanoi hän kohteliaasti.
"Mr Hill ei ole kaupungissa, sir. Onko kysymys jostakin huoneistosta?"
"Kyllä", vastasi Slick. "Lady Kilfernin huoneiston pitäisi olla vuokrattavana."
"Niin, se on vuokrattavana kalustoineen. Oletteko tullut vuokratoimistosta?"
Keltainen käsine sukelsi taskuun, josta tuli esille, kahden sormen välissä, sininen paperisuikale. Ovenvartija silmäili sitä.
"Hyvä on, sir. Tämä on määräys näyttää teille lady Kilfernin huoneistoa. Tahdotteko tulla minun mukanani?"
Hän vei vieraan toiseen kerrokseen, avasi upean oven ja ohjasi Slickin sisälle huoneistoon. Slick ainoastaan vilkaisi verhoilla peitettyihin huonekaluihin ja pudisti sitten alakuloisesti päätään.
"Tämä huoneistohan onkin kadun puolella, eikö niin? Käsitin sen olevan pihan puolella. Nukun huonosti, ja katuliikenteen melu häiritsee minua."
"Pihan puolella ei ole vapaita huoneistoja, sir."
"Kenenkä huoneisto tämä on?"
He seisoivat porraskäytävässä, ja hän osoitti hissin takana olevaa ovea. Ovenvartija ilmoitti hänelle vuokralaisen nimen — eräs asianajaja — samalla kuin Slick siirtyi hitaasti porraskäytävässä olevaa ison, pihanpuolisen ikkunan luo.
"Tämä sopisi minulle mainiosti", sanoi hän. "Vieläpä paloportaatkin!
Pelkään erikoisesti tulipaloa."
Hän nojautui ulos ikkunasta ja tarkasteli alhaalla olevaa pihaa. Hän näki enemmänkin; hän huomasi, että huoneiston n:o 9 ovessa oli patenttilukot ja; että lujahermoinen mies voisi paloportailta ylettyä n:o 9:n eteisen ikkunaan.
"Katsoisin mielelläni jotakin näistä pihanpuolisista huoneistoista, mutta luultavasti se on mahdotonta", sanoi hän alakuloisesti.
"Aivan oikein, sir. Minulla on pääavain tulipalon tai onnettomuustapauksien varalta, mutta minua on jyrkästi kielletty käyttämästä sitä muulloin."
"Pääavain?" Mr Smith oli ihastuttavasti hämmästynyt. "Mikä se sellainen pääavain on?"
Osoittaen tyydytystä, jolla älyltään rajoitettu mies selittää jotakin, mikä on uutta toisille ja tuttua hänelle itselleen, pisti ovenvartija kätensä liivinsä taskuun ja otti sieltä avaimen.
"Tämä on pääavain", sanoi hän.
Slick otti sen käteensä ja tarkasti sitä suurella mielenkiinnolla.
"Kuinka merkillistä!" sanoi hän. "Se näyttää aivan samanlaiselta kuin muutkin avaimet. Millä tavoin sitä käytetään?" Hän katsoi miestä suoraan silmiin.
"Sitä en voi selittää teille, sir", sanoi ovenvartija vakavasti.
Hän pisti avaimen takaisin taskuunsa, ja samassa soi hissin kello.
"Suokaa anteeksi, sir -", aloitti hän, mutta Slick tarttui hänen käsivarteensa.
"Voitteko tulla vielä takaisin? Tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne tästä kadunpuolisesta huoneistosta", sanoi hän.
"Tulen takaisin hetkisen kuluttua, sir."
Kun hän palasi saatettuaan hissin täyden väkeä erääseen ylempään kerrokseen, seisoi Smith miettiväisen näköisenä yhä samalla paikalla, johon hän oli jäänyt.
"Niinkuin jo sanoin teille, sir, nämä pääavaimet…" Ovenvartija pisti kätensä taskuunsa, ja pelästynyt ilme ilmestyi hänen kasvoilleen. "Olen kadottanut sen!" huohotti hän. "Näittehän tekin, että Panin sen takaisin taskuuni?"
"Aivan varmasti. Mutta tuossahan se onkin!"
Hän osoitti mattoa miehen jalkojen juuressa.
"En olisi tahtonut menettää sitä kokonaisesta Maisuudestakaan", sanoi ovenvartija helpotuksesta huokaisten, ja jälleen kellonsoitto keskeytti keskustelun ja kutsui hänet alas. "Teidän pitäisi mennä ylös katolle, sir. Sieltä on hieno näköala. Vien teidät ylös hissillä."
"Kävelen mieluummin", sanoi Slick Smith.
Hän odotti, kunnes hissi oli poissa näkyvistä, ja hänen halunsa kävelemiseen vei hänet kolmella harppauksella ovelle. Hän työnsi sitä hiljaa, ja se aukeni niinkuin hän odotti sen tekevänkin, sillä hän oli ovenvartijan ensikertaa poissaollessa avannut lukon, kiinnittänyt sen sisäpuolelta säppiin ja työntänyt oven jälleen kiinni. Nyt hän päästi varmuussäpin putoamaan ja kulki nopeasti huoneesta toiseen.
Huoneisto oli kauniisti sisustettu, ja rikkaalla asianajajalla oli ilmeisesti taiteellisia taipumuksia, sillä hänen pienessä ruokasalissaan riippuvien taulujen joukossa oli kaksi oikeata vanhojen mestarien maalaamaa. Mutta Slick Smith ei ollut etsimässä maalauksia. Hän haki helpommin kuljetettavissa olevia kalleuksia, ja viidessä minuutissa hän oli mitä tieteellisimmällä tavalla tutkinut makuuhuoneen läpikotaisin ja ottanut kaiken, mitä piti ottamisen arvoisena, pistäen esineet hännystakkinsa tilavaan taskuun. Täytettyään tämän tehtävänsä hän siirtyi tarkastamaan muita huoneita.
Hän kiinnitti erikoista huomiota keittiöön ja ruokasäiliöön tunnustellen leipää saadakseen selville sen tuoreuden, haistellen voita, tutkien aukaistua säilykemaitopurkkia, joka oli keittiön pöydällä; ja lopuksi hän, aivankuin tyytyväisenä siihen, ettei siellä ollut mitään syötäväksi kelpaavaa, hiipi eteiseen ja kuunteli ovella. Hänen korviinsa kuului hissin surina, ja kumarruttuaan hän kohotti kirjeluukun kantta ja näki vilahduksen hissistä sen kulkiessa ohi ylöspäin. Samassa hän pujahti ulos, sulki oven ja seisoi odottaen hallissa, kun ovenvartija tuli alas.
"Oh, siinäkö te olettekin, sir? Ihmettelin, minne te olitte mennyt."
"Olen päättänyt ottaa lady Kilfernin huoneiston"; sanoi Smith, "mutta luultavasti te ette hoida sitä puolta asiasta?"
"En, sir", myönsi mies. "Kiitoksia, sir."
Hän otti runsaan juomarahan, jonka Smith pisti hänen käteensä, ja
keltakäsineinen mies poistui talosta. Käveltyään jonkin matkaa pitkin
Maida Valea hän kutsui auton ja antoi sen ajajalle osoitteen erääseen
Sohossa olevaan paikkaan.
Siellä hän astui ulos autosta, poikkesi eräälle sivukadulle ja pysähtyi pienen jalokivikaupan ulkopuolelle. Silmättyään oikealle ja vasemmalle varmistautuakseen siitä, ettei häntä oltu seurattu, hän pujahti hämärään kauppaan, jossa pieni kalottipäinen mies laahusti esiin verhon takaa.
"Minkäarvoinen tämä on?" kysyi Smith ojentaen sormuksen jalokivikauppiaalle.
"Jos antaisin teille viisi, varastaisin itseltäni."
"Jos tarjoisitte minulle viisi, surmaisin teidät", sanoi Smith hyväntuulisesti.
Samassa ovi aukeni, ja leveäharteinen mies astui sisään.
"Halloo, Smith! Kuinka käy kauppa?"
Smith katsahti hymyillen Scotland Yardin edustajaan.
"Arvaan teidän seuranneen minun jälkiäni", sanoi hän.
"Kuinka voitte ajatellakaan sellaista?" sanoi toinen loukkautuneena.
"Antakaapa minun silmätä sitä sormusta."
"En ole ostanut sitä, en ole ostanut sitä!" vakuutti pieni jalokivikauppias. "Hän tarjosi sitä minulle, mutta minä käskin hänen ottaa sen takaisin!"
"Mistä olette saanut tämän, Smith?"
"Se on lahja Rachel-tädiltäni", sanoi mr Smith. "Se on todellakin minun oma sormukseni, ja kapteeni Shannon olisi iloinen saadessaan todeta saman asian."
"Shannonko?" kysyi toinen ymmällään.
"Juuri niin", sanoi Slick. "Tulkaa mukaan hänen luokseen. Mutta säästän teiltä sen vaivan. Katsokaa sormuksen sisäpuolelle."
Salapoliisi vei sormuksen päivänvaloon ja luki kaiverruksen:
"Slickille tädiltä."
"No niin, minä…"
"Luulen, että jollette ole, niin tulette olemaan — ja minä en aikonutkaan myydä sitä. Olin ainoastaan — asia on niin, hyvä mies", sanoi Smith kohteliaan vilpittömästi, "että tunsin teidät astuessasi ulos autosta, ja minusta tuntui, että minun pitäisi hankkia hiukan hauskuutta teidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänne. Jos olisitte ollut tehtäväni tasalla, olisitte pysähdyttänyt auton saadaksenne selville, missä minä olin noussut siihen. Mutta sitä te ette valitettavasti tehnyt. Tahdotteko viedä minut Shannonin luo?"
Salapoliisi nykäisi niskojaan tuimin ilmein.
"Jonakin päivänä…", uhkasi hän.
"Hyvä otsake kauniille laululle; ehkäpä kirjoitattekin sellaisen", sanoi Slick ja käveli viheltäen koko matkan takaisin Bloomsburyyn.
Kunnes hän äkkiä huomasi, kuinka hullu oli ollut. Jos se sukkela salapoliisi olisi pidättänyt ja tutkinut hänet… Slick Smith tunsi selässään kylmät väreet sitä ajatellessaan.
LVI.
Vipu.
Miehelle, joka on antautunut sellaiseen työhön, joka oli mr Martin Eltonin erikoisalana, keräytyy ehdottomasti vuosien kuluessa varsin suuri määrä asiapapereita, jotka on pidettävä turvallisessa paikassa, missä ne eivät voi vetää puoleensa uteliaan syrjäisen huomiota. Sillä niiden hävittäminen ja ilmituleminen on yhtä vaarallista.
Martin luotti hyvin paljon omaan muistiinsa, ja hän olikin tässä suhteessa hyvin varustettu, sillä hän ei koskaan unohtanut pienintäkään yksityiskohtaa. Pohtiessaan nyt niitä tärkeitä kysymyksiä, jotka odottivat käsittelyä, ja etsiessään kaikilta suunnilta välttämätöntä apua ja niitä vaikuttimia, joita voisi käyttää hyväkseen tämän avun saamiseksi, hän muisti erään nelisivuisen muistiinpanon, joka oli kirjoitettu Big Bill Stanfordin kauniilla käsialalla.
Stanford oli eräänlainen paperistrategisti. Entisaikoina oli hänen huvinaan suunnitella paperilla jokaisen aiotun kaappauksen eri vaiheet pienintä yksityiskohtaansa myöten. Suurin osa näistä suunnitelmista oli tullut hävitetyksi, mutta niiden joukossa oli ollut yksi, joka Martinin mielestä oli niin taitavasti kokoonpantu, että hän oli säilyttänyt sen, osaksi harvinaisuutena, osaksi tulevaisuutta silmälläpitäen. Sellaiset paperit kuin nämä säilytettiin erään pankin talletuslokerossa. Tänä iltapäivänä oli Martin käynyt pankin holvissa ja ollut siellä puoli tuntia tutkien papereita ja hävittäen paljon sellaista, millä ei enää ollut arvoa. Kun hän tuli ulos, oli hänellä rintataskussaan nämä neljä paperiliuskaa, jotka saattoivat varsin hyvin osoittautua voimakkaaksi vivuksi Martinin tahtoessa saada Bill Stanfordin ajatukset kulkemaan samaan suuntaan kuin hänen omatkin ajatuksensa.
Kotiin tultuaan hän kutsutti luokseen kaupunginlähetin ja antoi tälle kirjeen Stanfordille vietäväksi. Puolta tuntia myöhemmin soi hänen puhelimensa. Stanfordin äänensävystä hän päätti, että tämä oli huonolla tuulella.
"Kuulepas, Martin. En minä voi juosta sinun luoksesi niinkuin mikäkin lemmikkikoira joka kerta, kun kutsut minua. Mitä sinä tahdot minusta?"
"Tahdon puhua kanssasi. Se on todella tärkeätä."
Stanford mutisi jotakin ja sanoi sitten:
"Olisi parempi, että sinä tulisit tänne minun luokseni tänä iltana."
"Se ei tule kysymykseenkään", sanoi Martin. "Sinä saat ohjeesi minulta,
Stanford, niinkuin ennenkin, oletpa sitten Marshaltin edustaja tai et.
Sinun on oltava täällä ennen kello viittä."
"Mikä on kysymyksessä?" Stanfordin ääni oli terävä ja epäluuloinen.
"Sanoinhan sinulle, etten jouda mihinkään."
"Tule sanomaan se minulle", sanoi Elton kärsimättömästi. "Älä sano sitä puhelimessa, jolloin puolet Lontoon poliiseista on sitä kuulemassa. Et kai luule minun lähettävän hakemaan sinua, jollei asia olisi tärkeä, vai mitä?"
Langan toisessa päässä oli pitkä äänettömyys, ja sitten Stanford puhui jälleen lauhkeammalla äänellä.
"Olkoon menneeksi, minä tulen. Mutta älä luule saaneesi minua niin pitkälle, että minun on pakko ottaa vastaan määräyksiä sinulta, Elton. Sinulla ei ole mitään oikeutta…"
Martin Elton pani puhelimen kiinni tällä hetkellä. Hän tunsi miehensä liian hyvin antaakseen tämän päästä vauhtiin puhelinväittelyssä.
Muutamia minuutteja yli viisi Stanford tuli, ja hän tuli ikävällä tuulella. Martin makasi leposohvalla lempiasennossaan ja katsahti ylös kirjasta, kun Stanford syöksyi huoneeseen.
"Mitä hiivattia sinä, Elton, tarkoitat lähettäessäsi hakemaan minua, aivankuin olisin mikäkin kuli? Sinun on tapana…"
"Sulje ovi", sanoi Martin. "Olet koko lailla kovaääninen, ystäväni."
"Luuletko sinä, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin juosta sinun jäljessäsi?"
Stanford oli kalpea kiukusta. Hänellä oli se ominaisuus, joka on erikoinen rikollisille, mutta ei aivan outo lainkuuliaisemmillakaan henkilöillä, nimittäin tavaton turhamaisuus, joka helposti loukkaantui, kun hänen oma arvonsa oli uhattuna.
"Riitelemisessä ei ole mitään järkeä", sanoi Martin. "Asia on vakava; muussa tapauksessa en olisi pyytänyt sinua tulemaan."
Hän nousi ylös, otti laatikosta sikarin ja sytytti sen. Sitten hän ojensi laatikon Stanfordille, joka otti äreästi vastaan tarjotun sikarin. Sitten Martin päästi pomminsa räjähtämään.
"Audrey Bedford on mennyt Stormerin palvelukseen, ja se lapsi on sukkela työntekijä."
"Audrey? Tarkoitatko vaimosi sisarta?"
Martin nyökkäsi.
"Onko hän mennyt Stormerin palvelukseen? Mitä minä siitä välitän! Stormer ei merkitse mitään minulle — eikä sinullekaan. Ja jos sinä olet kutsunut minut Portman Squarelta vain kertoaksesi sen minulle, niin sinä tuhlaat aikaani!"
"Sanon sinulle, että hän on sukkela työntekijä", sanoi Elton hitaasti, "ja terävä myöskin, Stanford. Et kai ole unohtanut, että hän oli kaksitoista kuukautta Hollowayssa sinun varastamasi tavaran kuljettamisesta?"
"Älä sano 'sinun', vaan 'meidän'", sanoi Stanford vihaisesti.
"Älkäämme halkoko hiuksia", myönsi Martin. "Hän oli siellä aikansa. Miltä luulet sen hänestä tuntuvan — tuskalliselta, eikö niin? Luulen, että sinustakin tuntuisi tuskalliselta, jos olisit saanut olla kaksitoista kuukautta vankilassa rikoksesta, jota et ole tehnyt."
Stanford silmäili häntä epäluuloisesti.
"No niin, entä sitten?" kysyi hän, kun toinen oli lopettanut. "Luultavasti hänestä tuntuu tuskalliselta, Riitta hän on nyt saanut uuden toimen ja suoriutuu hyvin. Miksi luulet Stormerin ottaneen hänet?"
"Sanon sen sinulle — koska hän on mennyt Stormerin toimistoon ja juorunnut siellä kaiken, mitä hän tietää timanttivarkaudesta, ja nyt hänet on pantu kokoamaan todistuksia. Älä unohda, että Stormerin toimisto on melkein kaikkien Lontoossa olevien lähetystöjen palveluksessa."
William Stanford nauroi ivallisesti.
"Hän saa koota kaikki todistukset, jotka ovat koottavissa, mitä minuun tulee", sanoi hän. "Onko siinä kaikki?"
"Ei aivan", sanoi Martin. "Muistatko, että sinä kirjoitit pienen taistelusuunnitelman sitä Suomen kuningattaren kaulanauhan varkautta varten? Muistatko, kuinka sinä merkitsit muistiin kaikki mahdollisuudet, vieläpä piirustit pienen kartan siitä paikasta puistossa, missä auton pysähdyttämisen piti tapahtua, sekä laadit yksityiskohtaiset ohjeet siitä, kuinka paikalta lopuksi oli poistuttava?"
"Muistan", sanoi Stanford hetkisen ajateltuaan, "mutta se suunnitelma hävitettiin".
"Sitä ei hävitetty", sanoi Martin tyynesti. "Se oli niin nerokas luomus, että minä hyvin järjettömästi säilytin sen. Audrey oli täällä kaksi päivää sitten — hän tuli minun ja Doran ollessa ulkona, ja meni ylös Doran huoneeseen kampaamaan tukkaansa. Dora pitää minun talletuslokeroni avainta kirjoituspöytänsä laatikossa."
Stanford katsoi tiukasti häneen.
"Entä sitten?" kysyi hän.
"Tänään minä menin pankkiin ottamaan talletuslokerostani hiukan rahaa.
Rahat olivat siellä, mutta kaikki paperini olivat kadonneet."
Stanford kävi kalpeaksi.
"Tarkoitatko, että minun suunnitelmani on mennyt niiden mukana?"
Martin nyökkäsi hyvin hitaasti.
"Juuri sitä tarkoitan", sanoi hän. "Älä nyt räjähdä", lisäsi hän nähdessään veren kohoavan Stanfordin kasvoihin ja voimattoman raivon kiiluvan hänen silmissään. "Tiedän olleeni hullu säilyttäessäni sen; se olisi pitänyt hävittää heti, varsinkin kun sinä, jos muistan oikein, mainitsit siinä nimiä. Minä olen sekaantunut tähän asiaan yhtä suuresti kuin sinäkin ja olen yhtä suuressa vaarassa — suuremmassakin, koska Audreylla on Doraa ja minua vastaan jotakin, mitä hänellä ei ole sinua vastaan."
Stanford hieroi yhteen käsiään, mikä oli merkkinä siitä, että hän oli hermostunut.
"Sinä olet saattanut minut satimeen, sinä sika!" sanoi hän raivoissaan.
"Kuinka sinä voitkaan olla niin varomaton!"
"Kuka kirjoitti nimet paperiin? Jos niitä ei olisi siinä, ei olisi mitään hätää", keskeytti Martin. "Varsinainen syy on sinun. En kylläkään väitä, ettei syytä olisi minussakin, mutta jos asia tulee oikeuden eteen, ja valamiehistö on sitä mieltä, että se paperi on riittävä todistus sinua vastaan, Stanford, niin sinun oma oveluutesi on siihen syynä."
Stanford kohautti olkapäitään. Näennäisestä voimakkuudestaan ja kerskaavaisuudestaan huolimatta hän oli pohjaltaan heikko, niinkuin Martin hyvin tiesi.
"Mitä minun sitten olisi tehtävä?" kysyi hän, ja he keskustelivat puoli tuntia keinoista ja menettelytavoista.
LVII.
Audrey menee päivällisille.
Audreyn läsnäolo ei ollut tarpeen sinä iltana — mr Torrington korosti erikoisesti sitä seikkaa, vaikka hänen jyrkkyyteensä liittyi eräänlainen lieventävä sävy, jonka Audrey heti huomasi.
"Niin että jos olette saanut jonkin kutsun teatteriin tai päivällisille, tai jos teillä on jotakin käsityötä tehtävänä, voitte käyttää illan mielenne mukaan."
"Aiotteko mennä ulos…?" aloitti Audrey mutta huomasi heti hairahduksensa. "Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä sitä", sanoi hän anteeksipyytävästi, "enkä minä oikeastaan kysynytkään sitä amatöörisalapoliisina, vaan ainoastaan…" Tässä hän pysähtyi etsien onnistumatta sopivia sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi.
"Pelkästä ystävällisyydestä", neuvoi Torrington, ja Audrey nyökkäsi.
"Ei, lapseni, pysyn kotona tänä iltana." Torrington katsahti uunin reunustalla olevaan kelloon. "Päivällisen jälkeen minulla on tärkeä keskustelu."
Hän avasi oven Audreylle, joka meni ulos pitäen hänestä. Audrey oli iloinen saadessaan käyttää illan omiin asioihinsa, sillä Dora oli kutsunut hänet luokseen syömään päivällistä. Dora aikoi lähteä ulos, sanoi hän, eikä senvuoksi pukeutuisi päivällistä varten, joten Audrey voisi tulla sellaisena kuin oli.
Audrey ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään Dick Shannonista sinä päivänä, ja hän etsi turhaan sanomalehdistä jotakin mainintaa timanttivarkaudesta. Kun Torrington oli puhunut asiasta edellisenä päivänä, oli Audrey luullut, että uutinen oli jo yleisesti tunnettu; mutta nähtävästi Torringtonilla oli jokin tietolähde, joka ei ollut sanomalehtien käytettävissä, sillä Audrey ei löytänyt yhdestäkään lehdestä riviäkään tästä tapahtumasta. Hän toivoi voivansa tavata Dickiä - edes pariksi minuutiksikin, vaikka ei ollutkaan mitään erikoista asiaa, josta hän olisi tahtonut keskustella tämän kanssa. Mutta Dick ei ollut soittanut eikä käynyt katsomassa, joten Audrey oli iloinen Doran kutsun tarjoamasta ajanvietteestä.
Kun hän saapui perille, avasi hänen sisarensa hänelle oven.
"Käy sisään, rakkaani", sanoi Dora suudellen häntä. "Minulla on ollut taas yhteenotto palvelusväen kanssa. Keittäjättäreni jätti paikkansa tänään iltapäivällä, ja uusi sisäkköni on ulkona tänä päivänä; minulla ei ollut sydäntä kieltää häntä — hän on katsomassa sairasta äitiään. Saat siis antaa anteeksi kaikki päivällisen puutteellisuudet — onneksi on herkkusuu Martin mennyt klubiinsa."
"Luulin teidän molempien aikoneen mennä ulos", sanoi Audrey hämmästyneenä.
"Siinä oletkin oikeassa", sanoi Dora hymyillen, "sillä. Martin tulee takaisin noutamaan minut. Hänen täytyi tavata eräs mies, ja minä ehdotin, että hän söisi päivällistä klubissa ja tulisi senjälkeen tätä kautta."
Pöytä oli katettu kahdelle, ja se oli kaunis katsella, sillä Dora oli kaikista vioistaan huolimatta erinomainen emäntä. Päivällinen, joka sitten seurasi, oli niin täydellinen, että Audrey olisi saattanut epäillä keittäjättären valmistaneen sen ennen poistumistaan näyttämöltä — niinkuin asia olikin; sillä tämä suuttunut nainen oli lähtenyt vasta puoli tuntia ennen Audreyn saapumista, ja lähdön oli aiheuttanut perusteeton syytös epärehellisyydestä, jonka Dora oli suunnitellut niin hyvin, että sen oli pakko haavoittaa paksunahkaisintakin palvelijatarta.
Kun oli päästy puoliväliin päivällistä, sanoi Dora iloisesti:
"Juokaamme pieni pullo viiniä juhliaksemme sovintoamme."
Hän nousi pöydästä, otti hopeisesta jäähdyttimestä pullon ja katkaisi kätevästi korkkia pidättävän langan. Audrey nauroi.
"En ole maistanut viiniä sen jälkeen…" Hän kuisti illan, jolloin oli syönyt päivällistä Marshaltin kanssa, ja poisti nopeasti mielestään tämän vastenmielisen muiston.
"En luule sinun koskaan maistaneen tällaista viiniä", jatkoi Dora lörpöttelyään. "Martinilla on monia vikoja, mutta hän on ihmeellinen asiantuntija. Tätä samppanjaa ei ole Englannissa kaikkiaan neljää tusinaa, pulloa, ja kun sanoin hänelle, että aiomme käyttää yhden pullon tänä iltana, hän suorastaan vääntelehti tuskasta!"
Korkki pamahti pullon suulta, ja Dora täytti lasin, niin että vaahto valui yli reunojen.
"Seuraavan hauskan yhdessäolomme malja", sanoi Dora ja kohotti lasinsa.
Audrey nauroi pehmeästi ja maistoi hiukan lasistaan.
"Juo!" sanoi Dora. "Ei maljaa juoda sillä tavalla."
Audrey kohotti juhlallisesti lasinsa eikä pannut sitä pois, ennenkuin se oli tyhjä.
"Oh!" sanoi hän sitten ja veti henkeä. "Luultavasti se on erinomaista, mutta minä en ehkä ole perillä viineistä. Minusta se maistui koko lailla karvaalta — aivankuin kiniiniltä."
Puolta tuntia myöhemmin Doran uusi sisäkkö ilmestyi odottamatta.
"Luulin teidän aikoneen mennä teatteriin?" sanoi Dora terävästi.
"Minulla on päänkipua", sanoi sisäkkö. "Olen hyvin pahoillani, että se pääsylippu, jonka annoitte minulle, jää käyttämättä."
"Tulkaa sisään", sanoi Dora.
"Ehkä voisin palvella teitä pöydässä, ettei teidän ja miss Bedfordin…"
"Olemme jo päättäneet päivällisen", sanoi Dora, "ja miss Bedford on juuri lähtenyt täältä. Ihmettelen, ettette tullut häntä vastaan."
LVIII.
Mr Torrington yllättää.
Vierasta, joka saapui Ritz-Carltoniin, odotettiin, eikä hän ilmoittanut nimeään, ennenkuin ovenvartija kutsui hotellipojan.
"Saata tämä herrasmies mr Torringtonin huoneistoon", sanoi ovenvartija, ja Martin seurasi poikaa hissiin.
Dinael Torrington, jolla oli tohvelit jalassa ja aamutakki yllä, heitti terävän, tutkivan katseen Martiniin, kun tämä astui sisään, ja osoittamatta mitään suurempaa sydämellisyyttä kehoitti häntä kädenliikkeellä istuutumaan.
"Minusta tuntuu, että olen tavannut teidät aikaisemmin", sanoi Martin.
"Minä olen yhtä varma siitä, ettemme ole tavannut toisiamme, vaikka tunnen teidät varsin hyvin kuulopuheiden perustalla", sanoi Torrington. "Riisukaa pois päällystakkinne, mr Elton. Te pyysitte kahdenkeskistä keskustelua, ja erinäisistä syistä olen siihen suostunut. Tehän olette minun sihteerini lanko?"
Martin taivutti päätään vakavasti.
"Ikävä kyllä", sanoi hän.
"Niinkö?" Vanha herrasmies kohotti kulmakarvojaan. "Ah, nyt huomaan, mitä tarkoitatte! Ajatteletteko hänen rikollista menneisyyttään?"
Hänen kasvojensa ilme oli täysin muuttumaton, mutta hänen äänessään oli purevan ivallinen sävy, jonka Martin, joka oli herkkätuntoinen sellaisiin seikkoihin nähden, heti huomasi.
"Sen täytyy olla suuri suru teille ja teidän vaimollenne. Se tyttöparkahan oli sekaantunut erääseen jalokivivarkauteen, eikö niin? En ole varma siitä, oliko hän se roisto, joka pysähdytti Suomen kuningattaren auton Green Parkissa, vai oliko hän vain suunnitellut varkauden."
"Jalokivet olivat hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin", sanoi
Martin.
Keskustelu oli kehittymässä paljon vaikeammaksi kuin mitä hän oli kuvitellut.
"Olivatko jalokivet hänen hallussaan, kun hänet pidätettiin?" sanoi Torrington. "No, eikö se ole jo liian pahaa! Tietysti minä tiesin kaiken sen, ennenkuin otin tuon nuoren naisen palvelukseeni, vaikka luulenkin teidän tulleen tänne suojellaksenne minua hänen vehkeilyiltään?"
Jälleen Martin tunsi pettymyksen aiheuttamaa kylmää vilunvärettä. Vanha herrasmies piti häntä pilkkanaan siitä huolimatta, että hänen kasvojensa ilme pysyi vakavana ja käyttäytymisensä kohteliaana.
"Ei, en ole tullut siinä tarkoituksessa. Tulin teitä paljon läheisemmästä syystä", sanoi hän maltillisesti. "Annatte kai minulle anteeksi, jos kosketan teille hyvin tuskallista asiaa?"
Torrington nyökkäsi. Hänen silmänsä olivat voimakkaiden lasien takaa kiinnitetyt liikkumattomasti Martinin kasvoihin; hänen koko asenteensa oli torjuva. Martin tunsi sen sillä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen.
"Mr Torrington, useita vuosia sitten te jouduitte vankilaan
Etelä-Afrikassa laittomasta timanttikaupasta."
Torrington nyökkäsi.
"Niin, kysymyksessä oli salajuoni, jonka oli järjestänyt timanttikenttien suurin roisto, eräs Lacy Marshalt, joka nyt on onneksi kuollut. Jouduin uhriksi sillä kertaa ja, niinkuin sanoitte, vankilaan."
"Teillä oli nuori vaimo" — Martin epäröi — "ja lapsi, pieni tyttö,
Dorothy?"
Jälleen Torrington nyökkäsi.
"Vaimonne oli suuresti järkytetty vangitsemisenne johdosta eikä koskaan jälkeenpäin antanut teille anteeksi sitä häpeää, niinkuin hän ajatteli, jonka olitte aiheuttanut hänelle. Pian sen jälkeen kuin te olitte joutunut vankilaan, hän poistui Etelä-Afrikasta, ja senjälkeen te ette ole kuullut hänestä mitään, eikö niin?"
"Kerran." Sana tuli aivankuin piiskan sivallus. "Kerran, ystäväni, hän kirjoitti — niin, kerran!"
"Hän tuli Englantiin mukanaan pienokaisensa ja vanhempi tyttärensä, muutti nimensä Bedfordiksi ja eli täällä pienillä tuloillaan…"
"Elinkorolla", keskeytti Torrington, "jonka olin järjestänyt hänelle ennen vangitsemistani. Siihen saakka olette oikeassa. Jatkakaa."
Martin veti pitkän hengähdyksen. Jokainen sana vaati erikoista ponnistusta tässä ilmapiirissä. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin miehestä, joka koettaa hakata reikää graniittiseinään.
"Vaimovainajanne oli koko lailla kummallinen. Jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, hän kasvatti Dorothyn" — Martin korosti tätä nimeä — "siinä uskossa, että hän oli äitinsä ensimmäisen miehen tytär, ja toiselle tytölle uskoteltiin, että Dorothy oli vanhempi. En tiedä, mistä syystä…"
"Ettekö?" sanoi Torrington. "Tämä kaikki voi olla totta tai perätöntä. Entä sitten?" Martin teki ratkaisevan hyökkäyksen. "Te olette siinä luulossa, sir, että tyttärenne Dorothy on kuollut. Se ei ole totta. Hän elää; hän on nyt Englannissa ja on minun vaimoni."
Daniel Torrington katsoi häneen; hänen silmänsä näyttivät raivaavan itselleen tien Martinin sielun salaisiin sopukkoihin.
"Sekö teillä oli kerrottavana minulle", sanoi Torrington vihdoin, "että pikku Dorothyni on elossa ja teidän vaimonanne?"
"Juuri se, mr Torrington."
"Ah!" Vanhus hieroi leukaansa. "Todellako?"
Seurasi kiusallinen äänettömyys.
"Tunnetteko kertomuksen minun vangitsemisestani — missä olosuhteissa se tapahtui? Näen ettette tunne. Kerron sen siis teille."
Hän katsoi kattoon, kostutti kielellään huuliaan ja näytti palauttavan muistiinsa tapahtuman yksityiskohdat.
"Istuin taloni stoepilla Wynbergissa — tulin aina sinne kesäksi — ja muistan pitäneeni sylissäni pikku tyttöäni. Luultavasti tiedätte, mikä stoep on? Se on leveä, korkea kuisti, joka ulottuu talon päästä päähän. Näin Marshaltin tulevan pensaikon takaa ja ihmettelin, mitä hänellä oli asiaa, kunnes näin, että hänen mukanaan oli kaksi salapoliisia. Hän pelkäsi minua, pelkäsi tavattomasti! Kun nousin ja laskin lapsen kehtoon, veti hän esiin revolverin ja ampui. Hän sanoi minun ampuneen ensiksi, mutta se on valhe. En olisi ampunut ollenkaan, mutta hänen kuulansa sattui kehtoon, ja minä kuulin lapsen kiljaisevan. Vasta silloin minä ammuin vuorostani häntä kohden, ja hän olisi ollut kuoleman oma, jollen minä olisi ollut niin suunniltani tuskasta lapsen takia. Senvuoksi ammuin ohi, ja hänen toinen laukauksensa murskasi minun sääreni. Tiesittekö sen?"
Martin pudisti päätään.
"Ettekö siis koskaan olekaan kuullut laukauksesta, joka sattui kehtoon?"
"En; se on uutta minulle."
"Niin minä ajattelinkin. Lapsi ei ollut vaikeasti haavoittunut; kuula oli ainoastaan sattunut sen pikkuvarpaaseen ja murskannut luun — ihmettelen, ettei vaimonne ole koskaan kertonut teille siitä", sanoi Torrington venytellen sanojaan.
Martin oli ääneti.
"Pikku Dorothyni ei ole kuollut — olen tietänyt sen jo pitkän aikaa. Olen etsinyt häntä, ja ystäväni Stormerin ansiosta olen hänet löytänytkin!"
"Tietääkö hän itse sen?" kysyi Martin kalmankalpeana.
Torrington pudisti päätään.
"Ei, hän ei tiedä sitä; minä en ole sitä tahtonut, tahdoin ilmoittaa sen hänelle vasta saatuani tehtäväni täytetyksi. Ja minä olen uskotellut kaikille, paitsi yhdelle ainoalle miehelle, että hän on vieras minulle. Kysykää viattomalta mr Willittilta, joka melkein rukoili minua polvillaan ottamaan hänet sihteerikseni."
Hänen kylmät silmänsä eivät väistyneet Martinin kasvoilta.
"Teidänkö vaimonne muka on minun tyttäreni? Pyytäkää häntä tulemaan tänne ja näyttämään minulle vasemman jalkansa. Voitte väärentää kastetodistuksia, Elton — se pani teidät hätkähtämään, ystäväiseni — mutta pikkuvarpaita te ette voi väärentää!"
Hän soitti kelloa.
"Saattakaa tämä herrasmies ulos", sanoi hän sisään astuvalle miehelle, "ja kun miss Bedford palaa, niin tahdotteko pyytää häntä tulemaan suoraan minun luokseni?"
Martin meni kotiin aivankuin unissaan, ja Dora luki tappion sanoman hänen kalpeilta kasvoiltaan. Hän veti Martinin salonkiin ja sulki oven.
"Mikä sinua vaivaa, Martin? Tapasitko hänet?"
Martin nyökkäsi.
"Hän tietää", sanoi hän käheästi.
"Tietää…"
"Hän tietää, että Audrey on hänen tyttärensä — siinä kaikki. Hän on tietänyt sen kaiken aikaa. Hän oli palkannut Stormerin etsimään hänet. Ja hän aikoi ilmoittaa asian Audreylle tänä iltana. Luultavasti tiedät, mitä tämä merkitsee sinulle ja minulle?"
Martin istui kasvot käsiin painettuina.
"Sen piti merkitä meille rikkautta", sanoi Dora, ja Martin katsahti ylös nopeasti.
"Sinä tahdoit tehdä tämän, ja minä suostuin vastoin tahtoani. Minun ajatukseni oli ilmoittaa Torringtonille, että Audrey on hänen tyttärensä. Sinä sen sanoit, että ennemmin kuolisit kuin sallisit Audreyn saada kaikki rahat. Mistä se rikos nyt tulee?"
Dora nyökkäsi hitaasti.
"Torrington tulee maksamaan saadakseen hänet takaisin, jos…"
"Jos mitä?"
"Jos hän on vielä elossa", sanoi Dora Elton, "ja jollei mitään… muuta ole tapahtunut."
LIX.
Mr Smith saa naisvieraan.
Mr Slick Smithin asunnon isäntä oli suvaitsevainen, mukautuvainen mies. Hän tiesi, että hänen vuokralaisensa eli elämän varjoisalla puolella, mutta se ei ylentänyt eikä alentanut Slick Smithiä hänen silmissään. Hänelle hänen vuokralaisensa oli mies, joka maksoi laskunsa säännöllisesti, oli aina kohtelias, ei aiheuttanut mitään häiriötä ja oli kiitollinen kaikista niistä pikkupalveluksista, joita asunnon isäntä, hyvin arvossapidetty asianajajan apulainen, voi tehdä hänelle.
Heti kun hän sai selville Slick Smithin häpeällisen kutsumuksen, oli hänellä ollut tämän kanssa suorasukainen keskustelu, jonka tulos voitiin sisällyttää lauseeseen: "Te voitte tehdä, mitä tahdotte, mutta te ette saa saattaa minua tai minun taloani huonoon huutoon."
Vieraisiin hän suhtautui kylmästi, sillä vieraat muistuttivat salaliitosta; ja tässä suhteessa Slick Smith rikkoikin hyvin harvoin hänen toivomuksensa.
Sinä iltana isäntä kuuli koputusta kello yksitoista. Hän meni itse ovelle ja näki siellä nuoren ja miellyttävän näköisen naisen, jota hän ei tuntenut ja joka, mikäli hän tiesi, oli täysin tuntematon hänen vuokralaiselleen.
"Mr Smithkö?" sanoi hän epävarmasti. "Ei, en luule hänen olevan sisällä, miss. Voisinko minä ilmoittaa hänelle asianne?"
"Se on hyvin tärkeä; minun täytyy saada tavata hänet", sanoi nainen melkein järkähtämättömään sävyyn.
Isäntä epäröi. Hän ei hyväksynyt minkäänlaisia vieraita, mutta naispuoliset vieraat kello yksitoista illalla loukkasivat häntä määrättömästi. Ajateltuaan kuitenkin, että naisen saapumisella voisi olla jokin tärkeä syy, että tämä voi esimerkiksi olla hänen vuokralaisensa sisar tai tiedontuoja hänen sairaalta äidiltään, tai jotakin yhtä puolustettavaa, hän nousi ylös portaita ja koputti ovea saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Hän avasi oven ja astui sisään. Huoneessa ei ollut ketään, ja hän palasi jälleen ulko-ovelle.
"Mr Smith ei ole sisällä, miss", sanoi hän, sulki oven ja palasi piippunsa ja lakikirjansa pariin.
Hetken kuluttua hän luuli kuulevansa jonkun kulkevan alas portaita, avasi oven ja pilkisti ulos. Kulkija oli mr Smith.
"En kuullut teidän tulevan sisään."
"En ole ollut sisällä kauan", sanoi Smith tavanmukaisella miellyttävällä äänellään.
"Oletteko menossa ulos?"
"Kuulin koputusta ja ajattelin sen tarkoittavan minua."
"Siellä oli eräs naishenkilö, joka tahtoi tavata teitä…", aloitti isäntä.
"Luultavasti se on hän, jota odotan", sanoi Smith.
Isäntä huomasi hetken sopivaksi korostaa auktoriteettiaan.
"Suokaa minulle anteeksi, mr Smith, mutta minä en pidä vieraista tähän aikaan illalla, joten te ette kai pyydä häntä sisään?"
"Jos sen teen, niin ehkä saan lainata teidän arkihuonettanne", sanoi Smith. "Luulen, että kysymyksessä on jokseenkin tärkeätä liikeasiaa koskeva ilmoitus. Suoraan sanoen se on ystävältäni kapteeni Shannonilta, Scotland Yardin Sherlock Holmesilta."
Isäntä tiesi, että kapteeni Shannon oli erittäin arvossapidetty, ja suostui pyyntöön, vieläpä sytytti kaikki lamputkin palamaan arkihuoneessa.
"Tulkaa sisään", sanoi Smith. "Oletteko kapteeni Shannonin lähettämä?"
"Kyllä", kuului vastaus — kaikki, mitä isäntä kuuli ja mikä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen. Ja isäntä oli tyytyväinen.
Hän kuuli matalalla äänellä käydyn keskustelun mutinaa arkihuoneesta neljännestunnin ajan. Sitten nainen lähti pois, ja Smith tuli hänen luokseen.
"Kysymyksessä oli tärkeämpi asia, kuin olin kuvitellutkaan", sanoi hän vakavasti. "Kapteeni Shannon on joutunut hyvin vakavaan vaikeuteen ja pyytänyt minua avuksi. Me näet autamme usein poliisia sen jouduttua vaikeuksiin."
Tämä oli uutinen isännälle, mutta hän oli tyydytetty, sillä hän oli yksinkertainen mies, joka ei ollut perillä mistään muusta kuin laista, ja lakimiehet ovat tunnetusti lapsellisia.
Slick vaihtoi frakkipukunsa, joka hänellä oli ollut yllään palatessaan, toiseen pukuun, veti ylleen paksun päällystakin ja otettuaan eräästä laatikosta yhden monista ammattivälineistään liittyi naiseen, joka odotti häntä kadunkulmassa ja jonka kanssa hän käveli aina Southampton Rowille saakka.
Erottuaan naisesta hän jatkaessaan kulkuaan pitkin Southampton Rowia vilkaisi taakseen ja näki välttämättömän Stormerin miehen tulevan perässään. Kun hän kutsui auton, niin hänen varjonsa seurasi hänen esimerkkiään. Smith ei vaivautunut katsomaankaan; hän tiesi ilman sitäkin.
"Minne, sir?" kysyi autonkuljettaja.
"Greville Mansions, Maida Vale", vastasi Slick.
Hän saapui tähän aristokraattiseen taloon omistajan ilmein, niinkuin hän oli oikeutettukin tekemään, koska hän oli toisessa kerroksessa sijaitsevan hienon huoneiston väliaikainen vuokralainen.
Hissinhoitaja vei hänet ylös vaihtaen hänen kanssaan tavanomaisia mielipiteitä ilmasta ja toivotti hänelle hyvää yötä jättäen hänet, niinkuin luuli, nauttimaan siitä rauhallisesta unesta, joka on kaikkien sellaisten miesten oikeus, jotka ovat kyllin varakkaita vuokraamaan jonkun ladyn huoneiston ja maksamaan siitä kaksikymmentä guineaa viikossa.
Samana iltana kersantti Steel ja hänen esimiehensä olivat kahtena jäsenenä siinä kolmen miehen neuvostossa, joka oli koolla Dickin huoneistossa. Kolmantena oli tarkastaja Marylebone Lanen poliisiasemalta, ja keskustelu koski n:oa 551 ja sen taideaarretta.
"En ole vieläkään tehnyt lopullista päätöstä epäjumalan poisviennistä, mutta sähkölaitokselle annetut määräykset pysyvät voimassa. Eräs laitoksen insinööreistä on ollut puheillani, ja hän sanoo, että he voivat katkaista virran talon ulkopuolella olevasta johtokaivosta käsin. Mikä merkitsee sitä, ettei se voima, joka on auttanut Malpasia ja hänen ystäviään, tule enää olemaan heidän käytettävissään."
"Minä olen sitä mieltä, että teidän on oltava sisällä talossa, ennenkuin sähkövirta katkaistaan. Muuten se johtaisi äärettömiin vaikeuksiin", sanoi tarkastaja.
Dick oli samaa mieltä.
"Minut tekee tyytyväiseksi tietoisuus siitä, että tulemme herpaisemaan mr Kummituksen toiminnan, vaikka on myöskin mahdollista, että ystävämme, kun sähkövirta katkaistaan, jää vangiksi johonkin salaiseen piilopaikkaan, ja tulevat sukupolvet saavat ratkaistavakseen häntä koskevan arvoituksen."
"Siinä tapauksessa", sanoi Steel, "me emme saa enää koskaan nähdä Slick
Smithiä".
Shannon nauroi.
"Luuletteko siis, että Smith on sen seuran pääpappa?"
"Olen varma siitä", sanoi toinen vakuuttavasti. "Eikö teistä ole tuntunut merkilliseltä, että Smith on aina ollut lähettyvillä, kun olemme nähneet näitä mielenosoituksia. Tänään iltapäivällä minä näin hänen tulevan takakadulta heti sen jälkeen, kuin keltakäsineinen käsi oli esiintynyt ulko-ovella. Ja hänellä oli keltaiset käsineet!"
"Viidelläkymmenellätuhannella muulla miehellä on myöskin keltaiset käsineet", sanoi Dick. "Se on hienosti puettujen miesten muotina Lontoossa. Voitte pitää mr Smithin mielessänne, vaikkakaan minä en ole vakuutettu siitä, että teidän mielipiteenne on oikea."
"Jotakin kieroa hänessä on joka tapauksessa", väitti Steel. "Tarkoitan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. En ole nähnyt häntä koskaan ilman Stormerin miestä kintereillään, ja Stormerin toimisto ei ryhdy niin suureen vaivaan, jollei sillä ole hyvää otusta tähtäimessä."
Dick hymyili ajatellessaan Stormerin armeijan uusinta alokasta.
Kokous päättyi puoli yksitoista, sitten kun oli sovittu seuraavan päivän toimenpiteistä; ja neljännestä vailla yksitoista Steel teki kierroksensa niissä lukuisissa ja omituisissa klubeissa, joita oli syntynyt Lontoossa sodan jälkeen. Oli tanssiklubeja ja illallisklubeja; eräät kullatuissa salongeissa, useat salaisissa, suurin kustannuksin huvihalleiksi muutetuissa kellareissa, joissa esiintyi välttämätön synkapoitu orkesteri ja joiden jäsenjärjestelmä oli koko lailla vapaa. Hän pani merkille tavanmukaiset epäsäännöllisyydet ja merkitsi ne muistiin tulevia toimenpiteitä varten. Suoritettuaan kierroksensa hän käveli kotiin. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän tuli Upper Gloucester Placelle, missä asui, ja hänen kätensä oli jo taskussa tunnustelemassa avainta, kun hän näki miehen kävelevän nopeasti häntä kohden kadun toisella puolella. Nopeassa kulkijassa ei ollut mitään epätavallista tähän aikaan yöstä eikä myöskään mitään merkillistä siinä seikassa, että hän kantoi käsilaukkua; sillä Marylebonen asema on kivenheiton päässä, ja viimeisillä junilla saapuneet matkustajat kulkivat usein Upper Gloucester Placen kautta kotimatkallaan.
Hän ei tuntenut miestä, kun tämä tuli katulampun valopiiriin, mutta käsilaukku näytti varmasti olevan tuttua mallia. Hän taisteli lyhyen taistelun itsensä kanssa, mutta sitten hän, vaikka hänen ruumiinsa jokainen solu vaati ankarasti unta, kääntyi takaisin ja lähti seuraamaan käsilaukkua.
Tämä hänen toimenpiteensä johtui käytännöllisestä syystä. Sillä jos hän silloisessa hermostuneessa mielentilassaan olisi laiminlyönyt tutustua asiaan tarkemmin ja vakuuttautua siitä, että hänen silmänsä olivat pettäneet hänet, olisi hän maannut valveilla tuntikausia tuomiten laiskuuttaan. Juttu oli hieman järjetön, sillä toinen käsilaukku muistuttaa hyvin suuressa määrin toista, ja kadun poikki katsoessa pimeässä yössä ja riittämättömässä katuvalaistuksessa samannäköisyys on vieläkin täydellisempi. Mutta hän oli päättänyt nähdä sen käsilaukun lähempää ja kiirehti askeliaan, mihin hän oli pakotettu, sillä mies hänen edellään käveli nopeasti, vaikka käsilaukku oli niin raskas, että hän vaihtoi sen vähän väliä kädestä toiseen.
Mies kääntyi kulkemaan pitkin Harley Streetiä, mutta Steel pysytteli perässä ja lähti lopulta suutuksissaan juoksemaan. Hän oli jo noin kymmenen metrin päässä saaliistaan, kun mies kääntyi ja nähtyään takaa-ajajansa seurasi hänen esimerkkiään ja alkoi juosta kääntyen eräälle syrjäkadulle ja sukeltaen erääseen niistä kapeista kujista, joita on runsaasti näillä seuduin. Olipa käsilaukun laita kuinka tahansa, niin pakenijalla oli jokin syy pakoonsa, ja Steelin poliisinvaisto sai uutta yllykettä, hän kiristi vauhtinsa äärimmilleen. Yhtään poliisia ei ollut näkyvissä, ja käsilaukun kanssa juoksija tunsi ilmeisesti kierroksen niin hyvin, että voi välttää vastenmielisen kohtauksen lain edustajan kanssa, sillä hän lähti uudelleen kiertämään samaa kierrosta. Tällä kertaa häntä ei onnistanut yhtä hyvin; nyt oli poliisikonstaapeli passipaikallaan kadun kulmassa, ja pakenija pysähtyi, epäröi hetkisen ja sitten, kun Steel ehti hänen kohdalleen, pani maahan käsilaukkunsa ja sukeltaen salapoliisin käsivarren alitse pakeni tiehensä tuulen lailla.
Samalla hetkellä Steel tunsi hänet; hän oli Slick Smith! Pitikö hänen mennä hänen perässään? Hän päätti, että käsilaukku oli hänen varsinainen päämääränsä.
"Seuratkaa tuota miestä ja ottakaa hänet kiinni", sanoi hän konstaapelille ja käänsi huomionsa käsilaukkuun…
Dick oli riisuutumassa, kun hänen apulaisensa syöksyi sisään silmät loistaen kiihtymyksestä ja iso nahkainen käsilaukku kädessään.
"Katsokaapas tätä!" sanoi hän ja tempasi sen auki. Dick katsahti sen sisään ja mykistyi hämmästyksestä.
"Timantit!" sanoi hän kuiskaten. "Ne olivat Slick Smithillä!" huusi salapoliisi hengästyneenä. "Näin hänen kulkevan pitkin Upper Gloucester Placea kantaen käsilaukkua ja seurasin häntä, vaikka en tietänytkään, kuka oli kysymyksessä. Ja sitten hän pillastui, ja kun tavoitin hänet, pudotti hän käsilaukun."
"Slick Smithkö? Mistä hän oli tulossa?"
"Park Roadin suunnalta", sanoi Steel nopeasti. "Luulin saavani halvauksen, kun avasin käsilaukun ja näin, mitä siinä oli."
Dick otti kourallisen timantteja ja antoi niiden valua sormiensa välitse takaisin laukkuun.
"Tällä kertaa ei saa sattua mitään erehdystä", sanoi hän. "Hakekaa auto!"
Hän pukeutui kiireesti, ja ennenkuin hän oli ehtinyt valmiiksi, palasi Steel takaisin, ja tällä kertaa hän ei ollut jättänyt mitään sattuman varaan. Sillä kun he kantoivat käsilaukun alas ulko-ovelle, he löysivät auton virkapukuisten poliisien ympäröimänä, ja neljän miehen istuessa sisällä, kahden ohjaajanistuimella, ja yhden konstaapelin seisoessa kummallakin sivulaudalla auto saapui Scotland Yardiin, ja panssariholvin isot teräsovet sulkivat sisäänsä Malpasin aarteen.
"Tulkootpa nyt hakemaan sitä", sanoi Shannon. "Sillä välin…"
"Me pistämme kiinni Slick Smithin", sanoi Steel innokkaasti. "Minä menen nyt hänen asuntoonsa."
"Te ette löytäisi häntä", sanoi Shannon. "Kuvitteletteko hänen menevän takaisin satimeen? Jättäkää Smith minulle. Minä luulen voivani saada hänet kiinni."
Molemmat miehet palasivat Haymarketille, missä he tapasivat epäluuloisen Williamin ovella hyvin pieni ja hyvin likainen poika edessään.
"Hän sanoo, että hänellä on kirje teille, eikä tahdo antaa sitä minulle, sir."
"Hän sanoi, että antaisin sen ainoastaan kapteeni Shannonille."
"Minä olen kapteeni Shannon", sanoi Dick, mutta poika epäröi yhä vielä luopua kirjeestä.
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Dick kärsimättömästi, ja poika vietiin arkihuoneeseen. Hän oli Lontoon laitakaupungin äärimmäisen repaleinen ja likainen tuote, sukaton, melkein jalkineeton, ja hänen kasvonsa ja kätensä olivat sitä erikoista väriä, jonka vain pienet pojat saavat syntymään.
Pukunsa kätköistä hän sai suuren vaivan jälkeen esille jotakin likaista, mikä näytti kolmikulmaiseksi hatuksi taitetulta sanomalehden suikaleelta. Dick avasi sen ja näki, että se oli eräästä aamulehdestä reväisty paperinpalanen. Sanoma oli kirjoitettu lyijykynällä sen painamattomaan reunaan.
"Pelastakaa minut Jumalan tähden! Olen Fouldin lastaussillan luona. Se paholainen tahtoo tehdä minusta lopun ennen aamua."
Allekirjoittajaksi oli merkitty "Lacy Marshalt"!