LX.
Fouldin lastaussilta.
"Lacy Marshalt!" huudahti Steel. "Hyvä Jumala! Se ei ole mahdollista!"
"Mistä sait tämän?" kysyi Shannon nopeasti.
"Eräs poika antoi sen minulle Spa Roadilla ja pyysi minua tuomaan sen tänne. Taikka oikeastaan hän ei ollut poika, sir; hän oli nuori mies."
"Etkö tiedä hänen nimeään?"
"En. Hän sanoi, että eräs herrasmies oli pistänyt sen ulos eräästä ristikosta lähellä Dockheadia ja että minä saisin punnan, jos veisin sen kapteeni Shannonille."
"Miksi hän ei tuonut sitä itse?"
Poika virnisti.
"Koska hän tuntee teidät, sir — niin hän sanoi. Hän on ollut pakkotyössä."
"Tiedätkö, missä Fouldin lastaussilta on?"
"Kyllä, sir; se on lähellä Dockheadia; se on puutavarain lastauspaikka.
Olen onkinut siellä usein."
"Hyvä, sinä voit näyttää meille tien. William, ottakaa auto ulos. Ottakaa tämä poika istumaan viereenne ja desinfioikaa hänet! Tässä on rahasi, poikaseni."
Hän ojensi punnan setelin pojalle, joka tarttui siihen innokkaasti.
Auto poikkesi Scotland Yardiin ottamaan mukaan niin monta konstaapelia, kuin sieltä oli saatavissa. Kun he olivat saapuneet London Bridgen luo, pysähtyivät he uudelleen ja ottivat mukaan erään paikallisen salapoliisi-kersantin, joka tunsi kysymyksessä olevan paikan.
"Niin, se on erääseen vanhaan varastoon liittyvä lastaussilta — yksi harvoista lavalaitureista koko joella."
"Mitä tarkoitatte 'lavalaiturilla'?" kysyi Dick.
"Se on rakennettu paaluille veden yläpuolelle, eikä siinä ole, niinkuin useimmissa laitureissa, kivistä ja tiilistä rakennettua reunusta."
He ajoivat pitkin erästä synkkää katua, kulkivat telakan ympäri, mistä laivojen korkeat mastot näkyivät aidan ylitse, ja kiitivät kerran suuren kokkapuun alitse, joka pisti aidan ja kapean kadun ylitse. Vihdoin salapoliisi kääntyi autonkuljettajan puoleen.
"Olemme perillä", sanoi hän. "Luulen, että voimme nyt tulla toimeen ilman tätä poikaa, kapteeni Shannon."
Poika sai karvaaksi pettymyksekseen nousta pois autosta, ja laskeuduttuaan alas jyrkkää rinnettä miehet tulivat vanhalle portille, jonka yli kiipeäminen ei tuottanut heille mitään vaikeuksia.
He olivat nyt likaisella vankkuritiellä, joka johti eräälle rakennukselle, ja he näkivät edessään joen veden välkkeen. Heidän kierrettyään rakennuksen nurkan ympäri pakotti kylmä pohjoistuuli heidät käärimään päällystakkinsa tiukemmin ympärilleen.
"Laituri on oikealla."
Salapoliisi-kersantti osoitti synkkää, paalujen varaan puusta rakennettua laituria, joka kumisi ontosti Shannonin jalkojen alla, kun hän kulki sen reunalle ja katsoi alas veteen.
"Täällä ei ole ketään; meidän on paras tutkia varastorakennus."
"Auttakaa!"
Ääni oli heikko, mutta Dick kuuli sen.
"Mistä se tuli?" kysyi hän.
"Se ei varmastikaan tullut varastorakennuksesta", sanoi Steel. "Se tuntui paremminkin tulevan joelta päin."
He seisoivat hetkisen kuunnellen, ja sitten he kuulivat sen jälleen — matalaa voihkinaa ja sitten:
"Auttakaa! Jumalan tähden, auttakaa!"
"Se kuului laiturin alta", sanoi Dick äkkiä.
Hän juoksi laiturin reunalle ja katsoi alas. Vuorovesi oli kohoamassa; se oli enää vain muutamia jalkoja laiturin reunaa alempana. Vähän matkan päässä oikealla hän näki veneen ja hyppäsi siihen.
"Auttakaa!" Tällä kertaa ääni kuului tulevan lähempää.
Kurkistettuaan laiturin alle Dick luuli näkevänsä liikettä pimeässä.
"Missä te olette?" huusi hän.
"Täällä!"
Se oli Lacy Marshaltin ääni!
Veneessä ei ollut airoja, minkä vuoksi Dick irroitettuaan veneen ohjasi sen käsillään paaluista sysäisemällä sille kohtaa, mistä ääni oli kuulunut. Hän sytytti taskulamppunsa ja alkoi etsiä, ja hetkisen kuluttua sen valo pysähtyi Marshaltin aavemaisille kasvoille. Mies oli hartioitansa myöten vedessä, ja hänen kätensä, joita hän piti päänsä yläpuolella, näyttivät olevan kiinnitetyt paaluun.
"Sammuttakaa valo — hän saa muuten teidät käsiinsä", huusi hän.
Dick sammutti taskulamppunsa, ja samassa kajahti kaksi laukausta. Shannonin hattu lensi pois päästä; hän tunsi polttavaa kipua vasemmassa korvassaan, ja hetkiseksi hän irroitti otteensa laiturista, niin että vene jäi ajelehtimaan. Heittäytyen polvilleen veneeseen hän meloi sen takaisin käsillään, ja seuraavalla hetkellä Steel hyppäsi laiturin reunalta hänen viereensä.
"Ottakaa esiin revolverinne ja sytyttäkää taskulamppunne", sanoi Dick ohjaten venettä eteenpäin lahonneiden pylväiden lomitse. "Ja ampukaa heti, kun näette jonkun pään!"
Hetken päästä he olivat jälleen Marshaltin luona. Riippulukolla kiinnitetyt ketjut pitivät häntä vyötäisten kohdalta kiinni paalussa, ja hänen ranteensa olivat suljetut ruosteisiin käsirautoihin ja kiinni korkealla pään yläpuolella olevassa naulassa. Selvää oli, että jos hän olisi jäänyt siihen asemaan vielä kymmeneksi minuutiksi, niin mikään ei olisi voinut enää pelastaa häntä.
"Käsirautojen avain, pian! Onko teillä sellainen, Steel?"
"Kyllä, sir."
Käsirautojen aukaisemiseen meni vain hetkinen, ja sitten Dick käänsi huomionsa riippulukkoon. Hänen oli tehtävä työtä pimeässä, samalla kuin Steel tutki pimeätä ympäristöä taskulampullaan etsien miestä, joka oli ampunut. Laiturin takaosassa näkyi vihreiden vesikasvien peittämä seinä ja kolme ruosteista rautatankoa, jotka näyttivät jonkin ristikon yläosalta. Tähän aukkoon Steel keskitti huomionsa pitäen revolveriaan koholla valmiina ampumaan. Mitään ei kuitenkaan tullut näkyviin, ja kolme minuuttia kestäneen työn jälkeen Marshalt pääsi irti helpotuksesta ähkien ja kiskottiin veneeseen.
He meloivat veneen takaisin laiturin joenpuoliseri reunan viereen, ja maaten vatsallaan lahonneella laudoituksella southwarkilainen kersantti veti Marshaltin laiturille. Marshalt oli säälittävässä tilassa; hän värisi kylmästä, hänen partansa oli ajamatta ja posket kuopallaan. He kiidättivät hänet lähimmälle poliisiasemalle, missä hän saatuaan kuuman kylvyn pukeutui lainaksi saamaansa pukuun. Paitsi että hän oli kovin kalpea, ei hän näyttänyt erikoisemmin kärsineen seikkailustaan. Että hän oli hyvin järkytetty ei ollut ihmeteltävää; hän oli säälittävässä tilassa ja värisi joka jäseneltään.
"En tiedä, missä olen ollut", sanoi hän väsyneesti. "Kuinka kauan on kulunut katoamisestani?"
Saatuaan sen kuulla hän ähkäisi.
"Olen ollut kaksi päivää kellarissa varastorakennuksen alla. Jollen olisi löytänyt paperinpalasta, joka oli pudonnut kadulta kellariin, olisin ollut kuoleman oma. Milloin kapteeni Shannon tulee takaisin?"
"Hän on nyt tarkastamassa varastorakennusta", sanoi poliisiaseman kersantti.
Varastorakennuksen tarkastus antoi hyvin vähän lisää Dickin tietoihin. Hän löysi pääoven avonaisena, mutta ei jälkeäkään ampujasta. Rakennuksessa oli useita maanalaisia osastoja, joissa Marshaltia oli voitu pitää vankina. Hän löysi yhden, joka oli kadun yhteydessä, ja juuri siellä hän huomasi jotakin tärkeämpääkin. Kellarikerrokseen johtavien portaiden juuressa hän näki vihreällä etiketillä varustetun pahvikotelon ja otti sen ylös. Se oli sisältänyt automaattisen pistolin ammuksia ja oli ilmeisesti sama kotelo, joka oli puuttunut Malpasin varastohuoneessa olevasta laatikosta, kun hän oli suorittanut siellä pintapuolisen tarkastuksensa. Hän ojensi sen Steelille sanaakaan sanomatta.
"Malpas on täällä jossakin", kuiskasi salapoliisi ja katseli hermostuneesti ympärilleen.
"En usko sitä", sanoi Shannon levollisesti. "Ystävämme ampuu ainoastaan yhden laukauksen illassa."
Hän vilkaisi varastorakennuksen yläosaan johtaviin portaisiin.
"Luulen tuskin maksavan vaivaa etsiä ylhäältä, pyydän kersanttia tarkastamaan huomenna yläosan rakennusta."
Mies, joka seisoi syvänteessä, joka aikaisemmin oli ollut rakennuksen yläosan ikkunana, tunsi helpotusta kuullessaan tämän päätöksen. Se säästi häneltä sen vaaran, joka olisi seurannut hyppäystä pimeyteen.
Hän antoi Dick Shannonin päästä hyvän matkaa edelle, ennenkuin astui hapuillen alas portaita. Tirkistettyään varovaisesti puoleen ja toiseen nähdäkseen, oliko ehkä joku konstaapeli jätetty pitämään silmällä rakennusta, hän meni laiturin reunalle, kurkisti alas ja hiukan epäröityään laskeutui veneeseen. Hänen kätensä kosketti kylmää vettä, ja häntä värisytti.
"Sota on todellakin helvettiä", sanoi Slick Smith.
LXI.
Marshaltin kertomus.
Shannonin saapuessa poliisiasemalle Marshalt oli riittävästi virkistynyt voidakseen kertoa kokemuksistaan.
"Suoraan sanoen, minä voin antaa teille hyvin vähän tietoja, kapteeni Shannon", sanoi hän, "muusta paitsi tämän seikkailun alusta. Niinkuin ehkä olette saanut selville, minut houkuteltiin Malpasin huoneistoon kirjeellä, jossa minua pyydettiin" — hän epäröi hiukan — "tapaamaan siellä erästä naista — naista, joka herättää mielenkiintoa meissä molemmissa. Myönnän olleeni mitä suurimmassa määrin järjetön kun en epäillyt ansaa siinä yhteydessä. Se mies vihasi minua — seikka, jonka luulen olevan teille tunnetun. Mutta minä olin utelias näkemään hänet, olin kuullut niin paljon tästä salaperäisestä mr Malpasista."
"Milloin saitte kirjeen?"
"Noin puoli tuntia ennen sitä, kuin lähdin ulos. Olin syönyt päivällistä Reetorin ravintolassa eräiden ystävieni kanssa ja olin juuri lähtemässä sieltä, kun Tonger toi minulle kirjeen — niinkuin Tonger voi teille kertoa…"
"Pelkään, ettei Tonger enää kerro meille mitään", sanoi Dick levollisesti, ja Lacy Marshalt tuijotti häneen.
"Kuollutko?" sanoi hän kuiskaten kauhun valtaamana. "Hyvä Jumala!
Milloin hän kuoli?"
"Hänet löydettiin kuolleena puolen tunnin kuluttua teitä vastaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen."
Uutinen näytti tekevän miehen sanattomaksi, mutta hetken kuluttua hän jatkoi kertomustaan.
"En tiedä, aiheutuiko se aavistuksesta, vai vaikuttiko sen muisto saamistani varoituksista, mutta ennen uloslähtöä minä menin huoneeseeni, riisuin pois paitani ja puin ylleni vanhan kuulia kestävän panssarin, jota käytin ollessani Balkaneilla muutamia vuosia sitten toimilupia hankkimassa. Se on hyvin epämukava, mutta, niinkuin näyttäytyi, tämä varovaisuus pelasti henkeni. Lähdin ulos ilman päällystakkia aikoen tulla sieltä suoraan takaisin kotiini ja koputin 551:n ovea, joka heti aukeni."
"Ettekö kuullut mitään ääntä?" kysyi Dick.
Marshalt pudisti päätään.
"En, ovi aukeni ilman muuta. Odotin näkeväni siellä jonkun palvelijan, mutta hämmästyksekseni ei näkyvissä ollut ketään, mutta minä kuulin jonkun ylhäältä sanovan: 'Tulkaa ylös.' Luonnollisesti noudatin tätä kehoitusta. Astuin isoon huoneeseen, joka oli raskaasti verhottu sametilla, mutta tyhjä. Silloin minusta alkoi tuntua hieman epäilyttävältä, ja minä olin juuri astumassa ulos huoneesta, kun ovi hämmästyksekseni sulkeutui aivan nenäni edessä. Seuraavalla hetkellä kuulin jonkun nauravan ja käännyttyäni ympäri näin miehen, joka oli ilmeisesti puettu salapukuun, seisovan toisessa päässä huonetta. 'Nyt olet minun käsissäni!' sanoi hän.
"Hänellä oli kädessä vanhanmallinen revolveri. Huomattuani olevan mahdotonta päästä pois huoneesta syöksyin häntä kohden. En ollut ottanut kantakaan askelta, ennenkuin kompastuin huoneen poikki jännitettyyn lankaan, ja päästyäni siitä ylös kompastuin toiseen samanlaiseen. Luulin, ettei hän ollut aivan vakavissaan, ja tahdoin päästä häneen käsiksi ottaakseni revolverin pois häneltä. Olin vain muutaman askelen päässä hänestä, kun hän laukaisi, ja siinä on kaikki, mitä muistan, ennenkuin heräsin kamalaan kipuun ja arvasin — katsokaa!"
Hän veti auki paitansa ja näytti vaaleanpunaisen, miehen käden kokoisen läiskän rintansa vasemmalla puolella.
"Missä olitte tullessanne jälleen tajuihinne?"
"Muistan hyvin vähän selvästi sen jälkeen", sanoi Marshalt vilpittömästi. "Muistan olleeni usein valveilla, ja kerran muistan sen vanhan miehen pistäneen neulan käsivarteeni. Se neulanpisto luultavasti sitten herätti minut. Yritin nousta ylös ja käydä häneen käsiksi, mutta olin niin heikko kuin lapsi. Aika ajoin olen tullut tuntoihini, mutta aina eri paikoissa, kunnes eräänä iltana heräsin siinä kauheassa kellarissa, käsiraudoissa ja avuttomana. Malpas seisoi vieressäni ja katsoi minuun. Hän ei sanonut minulle, kuka oli, ja vaikka ajattelin pääni puhki, en tuntenut häntä. Mutta nähtävästi minä olen jollakin tavalla loukannut häntä pahasti Etelä-Afrikassa. Hän sanoi minulle, että se ilta oli viimeiseni maan päällä. Kun hän oli lähtenyt, löysin sen paperinpala, sen, ja onneksi oli lyijykynänpätkä taskussani. Odotin sopivaa tilaisuutta. Pystyynpääsemisessä oli kauhea homma, mutta lopuksi se minulle onnistui, ja minä kykenin pistämään kirjeen eräälle nuorelle miehelle, joka kurkisti kellariin; hän näytti olevan niin pelästynyt nähdessään siellä frakkipuvussa — ja millaisessa frakkipuvussa! — olevan miehen, että oli vähällä juosta pakoon."
"Ettekö voi muistaa tulleenne viedyksi takaisin Portman Squarelle?"
Lacy pudisti päätään.
"En ensinkään. Kertokaa nyt minulle Tonger-parasta. Kuinka kauheata!
Kuka surmasi hänet? Luuletteko, että se oli Malpas?"
"Sanokaa minulle yksi asia, mr Marshalt: onko teidän talonne ja Malpasin talon välillä minkäänlaista käytävää tai ovea? Minun täytyy myöntää tutkineeni asiaa hyvin huolellisesti löytämättä mitään sellaista."
Marshalt pudisti päätään.
"Jos sellainen on olemassa, on Malpasin täytynyt se tehdä, mutta minä epäilen sitä." Hän rypisti kulmiaan. "Nyt, kun mainitsette asiasta, muistan tehneeni kerran valituksen kuulemastani koputtavasta äänestä. Sekä minä että Tonger olemme kuulleet niitä koputuksia aika ajoin. Mitä Malpas tällöin teki, en voi sanoa. Pääsikö Stanford muuten minun talooni? Niinä harvoina hetkinä, jolloin olin tajuissani, muistui mieleeni, että olin jokin aika sitten määrännyt hänet ottamaan huostaansa taloni, jo minulle tapahtuisi jotakin."
"Miksi sen teitte?" kysyi Dick. "Se tapahtui vuosia sitten, kun tulin tuntemaa Stanfordin ja olin ystävällisemmässä suhteessa häneen kuin nyt. Totta puhuakseni ja ollakseni vilpitön ennenkuin sain tietää, ettei hän ollut suora ja rehellinen. Stanford on niin ollen talossa?" Hänen kasvonsa vääristyivät. "Luultavasti kaikki on kunnossa", sanoi hän, "mutta hän ei todellakaan ole sellainen mies, jonka olisin valinnut."
Hän ojensi Dickille kätensä.
"En voi olla kyllin kiitollinen teille kaikesta siitä, mitä olette tehnyt minun hyväkseni, kapteeni Shannon. Te olette pelastanut minun henkeni. Jos olisitte tullut viisikin minuuttia myöhemmin…" Hän värisi.
Dick ei vastannut heti, ja kun hän sitten puhui, ei hän sanallakaan viitannut niihin palveluksiin, joita oli tehnyt miljoonamiehelle.
"Tahdotteko sanoa minulle yhden asian, mr Marshalt?" sanoi hän. "Vaikka sanotte, ettette tuntenut Malpasia, niin teillä on täytynyt, olla jokin ajatus siitä, kuka hän on, jokin aavistus."
Marshalt epäröi.
"Niin minulla onkin", sanoi hän. "Minusta tuntuu — teistä se kai on liian mielikuvituksellista — että Malpas on nainen!"
LXII.
Mitä Audrey näki.
Audrey Bedford näki kauheata unta. Hän oli makaavinaan korkean, kapean tornin reunalla. Hänen siinä maatessaan hänen päätään pakotti niin, että se oli halkeamaisillaan, torni heilui edestakaisin, ja hän sen mukana. Joka heilahduksella tornin reuna kallistui vähitellen, ja hän kiljahteli unissaan ja tarttui lujasti kiinni reunaan odottaen äkkiä putoavansa alhaalla olevaan mustaan tyhjyyteen.
Päänkipu oli todellista. Se alkoi hänen silmiensä takaa, ammahti ohimoihin ja sieltä miljoonia tulisia teitä pitkin pään takaosaan. Hän kääntyi voihkien ja hautasi kasvonsa käsikoukkuunsa. Hänellä ei ollut koskaan ollut sellaista päänkipua. Hän ojensi kätensä ulottuakseen vuoteensa vieressä olevaan soittokelloon haluten sekavasti saada kupin teetä. Hänen kielensä oli kuiva, ja suussa oli kauhea maku Hän kääntyi jälleen, voihkaisi ja nousi istumaan.
Oli aivan pimeä, eikä hän ollutkaan maannut missään vuoteessa; hän istui patjalla, ja hänen päällään oli huopapeite, ja kun hän ojensi kätensä, niin se kosketti lattiaan. Hän nousi epävarmasti seisomaan nojaten seinään estyäkseen kaatumasta, sillä hänen päässään meni kaikki ympäri. Sitten hän alkoi seinää pitkin tunnustellen etsiä ovea, löysi sen jonkin ajan kuluttua ja sysäsi sen auki. Ulkopuolellakin oli pimeätä. Jonkin pitkältä tunnelilta näyttävän päässä hän näki valonvälkettä ja hoiperteli sitä kohden. Hän huomasi olevansa lyhyessä, kalustamattomassa käytävässä, ja hänen näkemänsä valo lähti katosta riippuvasta paljaasta lampusta.
Eräässä pienessä huoneessa hän näki pesulaitteen ja astui ilahtuneena sen luo. Kun hän väänsi veden vuotamaan, oli se ensin ruosteista ja likaista, mutta muuttui vähitellen aivan puhtaaksi. Käyttäen käsiään astianahan joi ahnaasti. Hän pesi kasvonsa; naulassa riippui pyyheliina — näytti melkein siltä, kuin se olisi asetettu siihen erikoisesti häntä varten, sillä koko huoneistossa ei ollut mitään muuta kalustusta kuin patja ja huopapeite.
Hän jätti veden vuotamaan, sillä sen ääni oli hänelle jonkinlaisena seurana. Sitten hän istuutui ikkunan reunalle ja koetti palauttaa muistiinsa tämän kokemuksen alun. Viimeinen seikka, minkä hän muisti, oli hänen keskustelunsa mr Torringtonin kanssa. Ei, se ei ollut viimeinen; hän oli huoneessaan panemassa hattua päähänsä lähteäkseen ulos. Askel askelelta hän pääsi tietoisien liikkeittensä jäljille ja muisti lopuksi kauhusta hätkähtäen Dora Eltonin päivällispöydän ja viinin, joka kuohui ja helmeili ja maistui niin inhoittavalta. Dora!
Hän oli vielä tylsä huumausaineen vaikutuksesta, mutta sai kuitenkin jo nyt selville, miksi siellä oli niin pimeätä. Kaikki ikkunat oli peitetty paksuilla luukuilla, ja luukut oli suljettu tiukasti kiinnihakatuilla rautasalvoilla. Ponnistaen kaikki voimansa hän koetti nostaa salpaa toisensa jälkeen; mutta vaikka hän kiersi kaikki ikkunat, ei hän löytänyt yhtään salpaa, joka olisi antanut myöten.
Ovi oli lukossa; hän katsoi ulos avaimenreiästä, mutta ei voinut nähdä mitään. Ja sitten hänen ponnistuksensa huumausaineen vaikutuksen lisänä aiheuttivat välttämättömän tuloksen. Hän tunsi polviensa käyvän voimattomiksi, ja hänellä oli juuri riittävästi mielenmalttia laskeutua pitkäkseen lattialle, ennenkuin hän jälleen menetti tajuntansa. Kun hän sitten taas tuli tajuihinsa, oli hän viluinen ja jäykkä, mutta päänkipu oli melkein mennyt, ja hän palasi siihen huoneeseen, jossa vettä oli saatavissa.
Hänen onnistui jonkin aikaa etsittyään sytyttää valo huoneeseen, jossa oli ollut silloin, kun heräsi ensikerran. Huone osoittautui olevan tyhjä, lukuunottamatta lattialla olevaa patjaa ja särkynyttä tuolia. Ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui irroittaa tuolista tukeva piena; se oli hänen ainoa aseensa, eikä siitä olisi ollut suurtakaan hyötyä, jos hän olisi yrittänyt käyttää sitä silloisessa heikossa tilassaan. Mutta se oli kuitenkin jotakin; se antoi hänelle hiukan enemmän turvallisuuden tunnetta. Vähitellen hänen onnistui saada loputkin tuolista palasiksi, kunnes hänellä oli käytettävänään tukeva tuolinjalka ja osa sen selkänojaa, joiden avulla hän kävi ikkunanluukkujen salpojen kimppuun, mutta ilman tuloksia.
Nälkäisenä ja väsyneenä hän heittäytyi vuoteelle, veti huopapeitteen päälleen ja vaipui uneen melkein heti. Kun hän heräsi, tuntui lämpimämmältä, ja hänen nälkänsä oli lieventynyt jäytäväksi tuskaksi. Hän istui vuoteella koettaen ajatella. Ja silloin hän kuuli ääntä. Joku mies puhui. Oliko se Martin? Ei, se oli Martinin ääneksi liian matala. Hän hiipi ovelle ja kuunteli. Ja silloin hän kuuli hiipiviä askelia portailta juuri oven ulkopuolelta.
Kuka se oli? Hänen sydämensä takoi kiivaasti. Ääni alhaalta kuului jälleen, ja sen kuullessaan Audrey oli vähällä pyörtyä.
Se oli Lacy Marshalt! Audrey painoi käden suutaan vastaan voidakseen olla kiljahtamatta. Lacy Marshalt, joka sanoi:
"Niin, jossakin täällä se oli…" Audrey luuli olevansa tulemassa hulluksi. Tai ehkäpä hän olikin jo hullu! Jossakin alhaalla oli Lacy Marshalt — ja Lacy Marshalt oli kuollut!
Ja Audreyn seisoessa siinä kauhusta jähmettyneenä askelet kuuluivat jälleen. Kyyristyen alas hän katsoi avaimenreiästä. Heikko valo valaisi portaita, ja hän näki miehen, mutta tämän kasvot olivat käännetyt poispäin.
"Se oli jossakin täällä", kuului Marshaltin ääni jälleen sanovan.
Mies portaissa kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin Audreykin. Audrey näki hänen kääntävän päätään. Hän näki pitkän nenän, terävän leuan ja korkean, ulkonevan otsan. Malpas! Kun Audrey katsoi uudelleen, oli mies mennyt.
Malpas ja Marshalt! Mitä se merkitsi? Audreyn jäsenet vapisivat; hänen täytyi käyttää seinää tukenaan horjuessaan takaisin huoneeseensa. Hän ei ollutkaan Curzon Streetillä: hän oli sen paholaisen käsissä! Kauhu valtasi hänet, ja hetkinen hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen järkensä tahtonut mennä sekaisin. Ja sitten joku koputti hiljaa käytävän ovea. Audrey pidätti hengitystään ja odotti silmät kiinnitettyinä siihen paikkaan, mistä kauhu tulisi sisään.
LXIII.
Mies portaissa.
Koputus uudistui vähän ajan kuluttua. Audrey pysyi hiljaa uskaltaen tuskin liikuttaa silmäluomeakaan. Tiesikö Malpas, että hän oli siellä? Tällöin juolahti hänen mieleensä ajatus, että Doran ja hänen miehensä täytyi olla tietoisia tämän peloittavan talon salaisuudesta.
Kauhea koputus kuului jälleen, ja sitten oli taas hiljaista. Audrey odotti puoli tuntia, ennenkuin uskalsi liikkua. Ei kuulunut mitään ääntä; talo oli hiljainen kuin hauta, ja Audrey palasi siihen huoneeseen, jossa oli herännyt, saadakseen jälleen säpsähtää kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa. Siitä, missä hän istui, voi hän nähdä ainoastaan käytävän seinän. Kuului rapinaa, ja sitten ovi sulkeutui jälleen.
Odottiko Malpas häntä käytävässä? Audreyn sydän alkoi sykkiä kiivaasti hänen sitä ajatellessaan, mutta sitten hän hoksasi tämän ajatuksen järjettömyyden. Miksi Malpas odottaisi käytävässä? Kuitenkin Audrey sai koota koko rohkeutensa, ennenkuin uskalsi katsoa ulos, ja sen tehtyään hän olisi voinut huutaa ilosta, sillä lattialla oli tarjotin ja sillä kuuma kahvikannu, leipää ja voita sekä paksuja viipaleita kylmää lihaa. Audrey kantoi tarjottimen huoneeseensa ja söi varovaisesti. Vasta nyt hän alkoi huomata, kuinka nälkä hänen oli; ja vasta kun suurin osa ruokavaroista oli huvennut ja Audrey oli juonut kolmannen kupillisen kahvia, päätti hän ateriansa pahoitellen, ettei ollut katsonut käytävään miehen ollessa vielä siellä.
Mutta ehkäpä se olikin ollut Dora. Täällä hän ei voisi vedota kehenkään, ajatteli Audrey. Eikä hän voinut toivoa mitään Martiniltakaan, mikäli toivoa oli olemassa.
Ja nyt hän voi ajatella selvästi ja loogillisesti Miksi he olivat tehneet tämän? Mitä oli Dora tai hänen miehensä saavuttanut tällä tarkoituksettomalla teolla? Audrey tiesi, että Dora vihasi häntä! Dora tekisi mitä tahansa voidakseen vahingoittaa häntä, siitä hän oli yhtä varma. Mutta Dora ei vahingoittaisi ketään, jollei siitä olisi hyötyä hänelle itselleen, eikä Audrey voinut ymmärtää, mitä hyötyä oli hänen sulkemisestaan Malpasin taloon. Mutta hän oli Malpasin talossa; se teki hänet jälleen vakavaksi.
Hän väänsi kaikkia sähkönappuloita, jotka voi löytää; valo sai hänet tuntemaan itsensä vähemmän yksinäiseksi. Milloin tulisi seuraava ateria, ajatteli hän. Koettaisiko hän nähdä sen miehen tai naisen, joka toisi sen? Hän meni monta kertaa ovelle kuuntelemaan, mutta hiljaisuutta ei rikkonut mikään.
Hän oli seitsemättä kertaa käymässä ovella, kun hänen korviinsa tuli tuskin kuuluva ääni, joka syntyi siitä, että joku laskeutui alas portaita. Hän laskeutui polvilleen lattialle kurkistaen ulos jokseenkin isosta avaimenreiästä, ja tällä kertaa hänen vaivansa tuli palkituksi. Jotakin tummaa kulki oven editse ja pysähtyi jonkin matkan päähän siitä. Audrey näki nyt miehen selvästi, tai niin selvästi kuin hämärässä valaistuksessa oli mahdollista. Mies oli puettu pitkään päällystakkiin, joka ulottui hänen kantapäihinsä saakka; päässä hänellä oli musta riippulierinen hattu. Hän seisoi hetkisen kuuntelevassa asennossa, sitten hän ojensi kätensä, ja osa seinää aukeni — ovi, tuskin enemmän kuin kuuden tuuman levyinen, niin hyvin naamioitu seinäpaperilla, että Dick Shannon oli kulkenut kymmenisen kertaa sen ohi saamatta selville sen olemassaoloa.
Audrey katsoi, aivan kuin lumottuna, kun mies pisti kätensä tähän aukkoon. Hän näki sinisen liekin leimahduksen, ja valot käytävässä sammuivat. Sitten mies kääntyi. Hän oli tulossa ovea kohden. Audrey ajatteli, että hän menisi oven ohi ja jälleen ylös portaita, mutta parhaillaan katsoessaan avaimenreiästä hän näki avaimen pään tulevan reikään, ja hän kääntyi ja juoksi kiljahtaen käytävän toiseen päähän paiskaten huoneensa oven lujasti kiinni ja asettuen seisomaan selkä sitä vastaan… Ulko-oven lukko lipsahti auki…
LXIV.
Dora ei tahdo puhua.
Dick Shannon palasi asuntoonsa kello neljä aamulla saatettuaan Lacy Marshaltin takaisin kotiinsa, missä hänen äkillinen ilmestymisensä saattoi mr Stanfordin hyvin hämmennyksiin.
Dick tapasi arkihuoneessaan kaksi miestä. Toinen oli uninen, mutta itsepäinen William, toinen…
"Tekö täällä, mr Torrington? Olette viimeinen henkilö maailmassa, jonka odotin tapaavani täällä!"
Mies oli muuttunut. Hänen hiukan ivallisesta sävystään ei nyt näkynyt merkkiäkään. Dick huomasi sen samalla hetkellä, kuin Torrington alkoi puhua.
"Minun oli välttämättömästi saatava tavata teitä. Tyttäreni on kadonnut."
"Teidän…?"
"Minun tyttäreni — Audrey. Ettekö tietänyt, että hän on minun tyttäreni? En voi nyt kertoa sen enempää, mutta Audrey Bedford on Audrey Torrington, minun toisen vaimoni lapsi."
Dick katsoi häneen aivan kuin usvan läpi.
"Olen ymmälläni", sanoi hän. "Audrey… sanotteko, että hän on kadonnut? Mutta hänhän on asunut teidän hotellissanne!"
"Hän lähti ulos eilen illalla eikä ole tullut takaisin. Annoin hänen mennä ulos, koska olin luvannut ottaa vastaan Martin Eltonin, jolla oli kerrottavana minulle jotakin -jotakin, minkä tiesin, ja jotakin minkä arvasin."
Hän kertoi lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Martinin käydessä hänen luonaan.
"Hänen onnettomuudekseen tiesin kaikki tosiasiat ja arvasin, mihin hän pyrki, ennenkuin hän oli lopettanut. Annoin määräyksen, että Audreylle ilmoitettaisiin minun odottavan häntä, kun hän palaisi. Kello yksitoista hän ei ollut vielä tullut takaisin; keskiyöllä, kun kysyin häntä arvellen hänen menneen joihinkin tanssiaisiin, hän oli yhä ulkona. Tietäessäni, että nuoret tytöt nykyisin ovat ylhäällä myöhään yöhön asti, en ollut huolissani, ennenkuin kello tuli ensin yksi ja sitten kaksi. Silloin asetuin Scotland Yardin yhteyteen, mistä ilmoitettiin, että te olitte ulkona, ja luvattiin ilmoittaa teille heti, kun palaisitte. En jaksanut odottaa enää kauemmin, vaan tulin tänne."
"Minne hän meni?" kysyi Dick.
Mr Torrington pudisti päätään.
"En tiedä. Hän sanoi vain menevänsä ulos eikä kertonut kellekään, minne aikoi. En ole tietystikään tarkastanut hänen huonettaan — en tahtonut ryhtyä siihen keinoon, ennenkuin olin varma."
"Menemme nyt sinne", sanoi Dick ja ajoi hänen kanssaan takaisin hotelliin.
Yöovenvartijalla, joka avasi heille oven, ei ollut mitään uutisia.
"Neiti ei ole vielä tullut takaisin, sir", ilmoitti hän.
Hän vei heidät hissillä Audreyn kerrokseen ja avasi heille hänen huoneensa oven. Vuoteessa ei ollut nukuttu; Audreyn yöpuku oli asetettu alaspäin käännetylle lakanan reunalle; lasillinen maitoa oli yöpöydällä. Dick näki sen vieressä kuluneen kirjoitussalkun ja aukaisi sen tarkastaen nopeasti siinä olevat kirjeet. Niissä ei ollut yhtään, josta olisi saanut vihjaustakaan Audreyn matkan määrästä, mutta lopuksi Dick näki mitättömän pienessä paperikorissa kirjeenpalasia. Tyhjennettyään paperikorin sisällyksen pöydälle hän ryhtyi panemaan kokoon näitä palasia.
"Tämä on mrs Eltonilta, ja se on kirjoitettu tänään."
Jonkin ajan kuluttua kirje oli saatu kokonaiseksi. Siinä kehoitettiin Audreyta tulemaan aikaisin, ja siinä oli merkille pantava jälkikirjoitus:
"Ole hyvä ja polta tämä kirje. Minusta on ikävää ajatella, että
kirjeeni vetelehtivät siellä täällä, varsinkin hotellissa, missä kuka
tahansa voi saada ne käsiinsä."
"Menen tapaamaan Eltoneita. Teidän ei tarvitse tulla mukaan, mr
Torrington", sanoi Dick levollisesti.
Torrington teki vastaväitteitä, mutta huomasi lopulta tämän toimenpiteen järkevyyden ja antoi Dickin mennä yksin.
Eltonin talo oli pimeässä, mutta Dickin ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hän näki valon ilmestyvän eteiseen. Oven avaaja oli Martin Elton; hän oli aamunutussaan, mutta puvussa näkyvät sikarintuhkan jäljet kielivät, ettei hän ollut noussut suoraa päätä vuoteestaan.
"Halloo, Shannon! Tulkaa sisään. Olette jokseenkin varhainen vieras", sanoi hän sulkiessaan oven.
"Onko vaimonne valveilla?"
"En tiedä — käyn katsomassa. Onko teillä asiaa hänelle?"
"Minulla on asiaa teille molemmille", sanoi Dick.
Kun poliisivirkailija puhuu siihen sävyyn, jota Dick Shannon käytti, ei vastaväitteistä ole erikoisempaa hyötyä.
Viiden minuutin kuluttua Dora tuli alas aamuvaippaansa pukeutuneena.
"Tahdotteko puhua minun kanssani, kapteeni Shannon?"
"Tahdon tietää, missä Dorothy Audrey Torrington on", sanoi Dick.
"En tiedä…", aloitti Dora.
"Ette tiedä mitä minä tarkoitan, tietysti. Kuulkaahan nyt, mrs Elton. Teidän sisarenne tuli tänne päivälliselle teidän kutsustanne. Lähetitte hänelle kirjeen, jonka pyysitte hänen polttamaan, mutta jota hän ei polttanut, vaan repi palasiksi. Hän saapui tähän taloon kello kuuden vaiheilla." Hän keskeytti äkkiä saatuaan uuden ajatuksen. "Kutsukaa tänne palvelijattarenne!" käski hän.
"Hyvä kapteeni Shannon, mitä hyötyä hänestä voi olla? Kerron teille kaikki, mitä tiedän. En tahtoisi palvelijoita sekoitettavan tähän asiaan", sanoi Dora happamesti.
"Menkää kutsumaan hänet tänne!"
Martin meni ylös portaita talon ylimpään kerrokseen, koputti ovea ja hämmästyi suuresti, kun ovi heti aukeni ja sisäkkö tuli ulos, täysin puettuna ja päällystakki yllään.
"Mitä hittoa!" huudahti Martin, ja tyttö naurahti.
"Mitä tahdotte, mr Elton?"
"Kapteeni Shannon tahtoo puhutella teitä", sanoi Martin hämmästyksestään selvittyään. "Hän tiedustelee rouvan sisarta. Tehän tiedätte, että hän söi täällä päivällistä eilen illalla, ja teidän olisi parasta sanoa Shannonille olleenne täällä koko ajan ja muistavanne hänen lähtönsä täältä."
Tyttö ei vastannut mitään.
"Tässä on tyttö", sanoi Martin saattaessaan sisäkön huoneeseen, ja Dora loi tyttöön tuiman silmäyksen.
"Miksi olette pukeutunut tuolla tavoin?" kysyi hän vihaisesti.
"Koska pukeudun tällä tavalla aina, kun olen menossa ulos", sanoi tyttö.
Hän oli punaposkinen, terveennäköinen nuori nainen, koko lailla tanakkatekoinen.
"No niin, tyttöseni", sanoi Shannon, "miss Audrey Torrington — eli, niinkuin hänet täällä tunnetaan, miss Bedford oli täällä päivällisellä eilen, eikö niin?"
"Uskon hänen olleen täällä, sir. Minä en ollut kotona, kun hän saapui, enkä nähnyt hänen lähtöään. Mrs Elton lähetti minut teatteriin ja erotti keittäjättären tuntia ennen miss Bedfordin saapumista, niin että talossa oli ainoastaan kolme henkeä — mr ja mrs Elton sekä miss Bedford."
"Minä en ollut täällä ensinkään", sanoi Martin raivoissaan. "Minä olin klubissani."
"Te olitte talossa, yläkerroksessa", sanoi tyttö tyynesti. "Minä en nähnyt miss Bedfordin lähtöä, koska olin kadun toisessa päässä keskustelemassa erään meidän miehemme kanssa. Näin ajurinrattaiden tulevan täältä päin, ja luulen, että miss Bedford oli jo todellakin poissa talosta, kun minä sitten tulin kotiin."
"Erään teidän miehenne kanssa? Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Dick.
Tyttö ei vastannut mitään, vaan otti esiin taskustaan pienen, viisisakaraisen hopeatähden.
"Olen Stormerin palveluksessa", sanoi hän sitten ja lisäsi nähtyään kauhistuneen ilmeen Doran kasvoilla: "Niin oli edellinenkin palvelijattarenne, mrs Elton. Olen odottanut teitä, sillä uskoin teidän tulevan", sanoi hän puhuen nyt Dick Shannonille. "Ainoa asia, jonka voin teille ilmoittaa, on, ettei miss Bedford ole tässä talossa. Olen tutkinut sen ullakolta kellariin saakka."
Martin Eltonin kasvot olivat kalmankalpeat. Hänen vaimonsa jatkoi taistelua viimeiseen saakka.
"Kuinka romanttista!" sanoi hän ivallisesti hymyillen.
"Naissalapoliisi! Olitte hyvin huono palvelijatar."
Tyttö keskeytti hänet.
"Minä tyhjensin pöydän" — hän puhui yhä edelleen Shannonille — "ja kaadoin miss Bedfordin lasissa jäljellä olleen viinin tähän". Hän otti taskustaan pienen lääkepullon, jossa oli juuri sen verran viiniä, että pohja oli peitossa. "Ja tämän löysin mrs Eltonin korulippaasta myöhemmin illalla."
Dora yritti siepata hänen kädessään olevan pienen sinisen pullon, mutta tyttö oli varuillaan. Sysättyään vaivattomasti Doran syrjään hän pani pullon Dickin käteen.
"Luultavasti huomaatte sen olevan butylikloridia. Siinä ei ole mitään nimilippua; se oli liuotettu pois. Mutta se haisee butylille."
Shannonin piirteet olivat kovat ja jäykät; hänen silmänsä kiilsivät kuin käärmeellä.
"Te olette kuullut, mitä tämä tyttö on sanonut, Elton. Missä on Audrey?"
"Tahdotteko tietää sen?" vastasi Martin hänelle. "Voin sen ilmoittaa teille, mutta teidän on maksettava siitä — ei, en tarkoita rahaa. Vaadin Doralle ja itselleni kaksikymmentäneljä tuntia päästäksemme pois maasta. Luvatkaa se minulle, ja minä ilmoitan teille, missä hän on. Ja teidän olisi parasta maksaa vaadittu hinta, Shannon", sanoi hän tarkoituksellisesti. "Hän on suuremmassa vaarassa, kuin voitte aavistaakaan. Lupaatteko?"
"En lupaa teille mitään", sanoi Shannon. "E päästä teitä käsistäni, vaikka Audreyn henki olisi kysymyksessä! Missä hän on?"
"Ottakaa selville!" huudahti Dora uhmailevasti: "Jos tämä 'naispoliisi' tietää niin paljon, niin ehkäpä hän voi ilmoittaa teille enemmänkin."
Dick ei sanonut enää mitään. Hän veti takataskustaan käsiraudat ja näpsäytti ne Martinin ranteisiin. Martin ei yrittänytkään vastarintaa, vaikka hänen kasvonsa kävivät äkkiä harmaiksi ja vanhannäköisiksi kun rauta kosketti hänen ihoansa. Ehkäpä hänen mieleensä johtuivat hänen poikaikänsä muistot, ne ohjeet, joiden mukaan hän kerran oli pyrkinyt elämään.
"Te ette saa panna minulle käsirautoja!" kiljaisi Dora, kun Shannon tarttui hänen käsivarteensa. "Ette saa! Ette saa!"
Mutta Stormerin toimiston nainen pujahti hänen taakseen ja kävi kiinni hänen kumpaankin käsivarteensa. Seuraavalla hetkellä hän oli sidottu aineellisemmalla siteellä kuin se, joka sitoi hänet hänen vieressään olevaan mieheen.
LXV.
Stanford.
Dick vei heidät poliisiasemalle ja antoi määräyksen heidän pidättämisestään. Tullessaan alas portaita hän teki Stormerin toimiston tytölle kysymyksen, jonka hän oli unohtanut tehdä aikaisemmin.
"Onko Eltonilla käynyt viime aikoina ketään vieraita?"
"Kyllä — Stanford. Heillä oli riitaa jostakin. En voinut saada tarkkaa selkoa siitä, mitä riita koski — nähtävästi jotakin suunnitelmaa, sillä en voinut kuulla oikein hyvin. Mrs Elton seisoi niin lähellä ovea, että en uskaltanut kuunnella."
"Luuletteko Stanfordin olevan mukana tässä asiassa?"
Tyttö pudisti päätään.
"Sitä on vaikea sanoa. Minusta tuntuu, etteivät he ole mitään hyviä ystäviä. Kuulin Eltonin kiljuvan puhelimessa Stanfordille, ja hänen vastauksistaan päättelin, että heidän välillään oli jotakin riitaa."
"Näin Stanfordin tänä yönä", sanoi Dick Shannon miettiväisesti, "mutta hänellä ei näyttänyt olevan mitään omallatunnollaan". Hän ojensi tytölle kätensä. "En hyväksy yksityisetsiviä", sanoi hän raukeasti hymyillen, "mutta alan vähitellen tottua Stormerin toimistoon".
Hän ajatteli ensin palata hotelliin kertomaan Torringtonille, mitä oli tapahtunut, mutta sensijaan hän selitti lyhyesti asian puhelimitse ja luvattuaan käydä hotellissa myöhemmin lähti Portman Squarelle. Jos jokin paikka Lontoossa oli ansainnut hänen ikuisen vihansa, niin ainakin tämä komeiden talojen kasautuma oli varmasti sellainen. Hän koputti ja soitti ovikelloa, ja koputti jälleen. Kului kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai ketään kuulemaan, ja sitten Stanford tuli itse avaamaan hänelle oven. Nähdessään salapoliisin hän sai kasvoilleen levottoman ilmeen. Dick olisi voinut vannoa hänen vapisevan.
"Missä on miss Bedford?" kysyi salapoliisi ilman valmisteluja. "Ja ajatelkaa tarkkaan, ennenkuin vastaatte, Stanford. Elton ja hänen vaimonsa ovat jo lukon takana, ja siinä vieressä on mukava koppi, johon juuri te olisitte sopiva asukas."
Mies tuijotti häneen typerästi; hänen näytti olevan vaikea löytää sanoja vastatakseen.
"En tiedä, mitä te tarkoitatte Audrey Bedfordista", sanoi hän lopuksi. "Kuinka minä tietäisin? Olen ollut täällä koko illan; te itse näitte minut täällä. Hän ei tulisi ainakaan tähän taloon." Ja sitten hän aivankuin aavistaen, ettei Shannonilla ollut mitään tarkkoja tietoja, jatkoi rohkeammin: "Mitä tekemistä Martin Eltonilla on minun kanssani? Olen riitaantunut hänen kanssaan — sehän teidän pitäisi tietääkin. Minulla oli sanasota hänen kanssaan eräästä minulle kuuluvasta esineestä, jonka hän on hävittänyt."
"Kuka siellä on?" kuului ääni ylhäältä portaista.
"Shannon", murisi Stanford, ja Marshalt tuli aamunuttuaan napittaen alas portaita.
"Tahdotteko tavata minua, Shannon?"
"Tulin tapaamaan Stanfordia. Audrey Bedford katosi eilen illalla syötyään päivällistä sisarensa kanssa Curzon Streetin varrella. On olemassa todistuksia siitä, että hänet on huumattu ja viety jonnekin. On täysi syy uskoa, että tämä mies tietää siitä asiasta".
"Minä en tiedä mitään", sanoi Stanford äreästi.
"Tulkaa ylös minun huoneeseeni", keskeytti Marshalt.
Kaikki kolme menivät ylös lukuhuoneeseen, ja Marshalt väänsi valot palamaan.
"Saanko nyt kuulla, mikä on kysymyksessä?"
"Olette jo kuullut kaiken, mitä teidän tarvitsee tietää, Marshalt", sanoi Stanford töykeästi. "Tällä salapoliisilla ei ole mitään minua vastaan. Minulla on puhtaat paperit, eikä hän voi saada minua tunnustamaan sellaista, mitä en ole tehnyt."
"Jos tulee kysymykseen teidän kiinnipanemisenne, niin te olette käsissäni", sanoi Dick. "Kaksi päivää sitten me löysimme erään Malpasin talossa olevan epäjumalankuvan sisästä erinäisiä esineitä — enemmän hiomattomia timantteja kuin olen nähnyt koskaan ennen. Ennenkuin ehdimme viedä niitä pois, tapahtui jotakin. Timantit katosivat. Viittä minuuttia myöhemmin valot sammuivat jälleen; joku oli erehtynyt, ja me löysimme ne kaikki isosta ruskeasta käsilaukusta, joka on sen jälkeen saatu säilöön." Marshaltin kasvojen ilme oli katsomisen arvoinen.
"Timantteja… epäjumalankuvassa!" Hän kääntyi hitaasti Stanfordiin päin. "Mitä te tiedätte siitä, Stanford?"
"En mitään!" sähähti tämä.
"Kenties ette tiedä mitään siitä käsilaukusta, johon ne oli pantu — uudesta käsilaukusta, jonka Waller, Regent Streetin varrella, on myynyt samana iltapäivänä — myynyt teille!" Dickin syyttävä sormi osoitti Stanfordia. "Waller selitti tänä yönä tuntevansa ostajan teiksi. Otimme puhelun hänen kotiinsa Elthamiin. Hän muistaa myyneensä sen käsilaukun; se oli tahrautunut sisältä, ja hän myi sen halvalla. Ja se mies, jolle hän sen myi, olitte te!"
Stanford ei vastannut. Hän seisoi toinen käsivarsi nojaten marmoriseen uuninreunakkeeseen katsoen isoon, tyhjään takkaan.
"Kuulitteko, mitä kapteeni Shannon sanoi?" kysyi Marshalt terävästi.
"Kuulin. Minulla ei ole mitään sanottavaa."
"Missä on Audrey Bedford?"
"Minulla ei ole mitään sanottavana", sanoi Stanford. "Voitte panna minut kiinni, jos tahdotte. Ja mitä käsilaukkuun tulee, niin te näette unta. Minä varastan kaikki käsilaukkuni!"
"Tunnetteko Slick Smithin?"
"Olen nähnyt hänet", sanoi Stanford äreästi. "Jos tahdotte viedä minut, lähden kyllä", lisäsi hän sitten äkkiä raivostuen.
Dick pudisti päätään.
"En vie teitä nyt. Aion saada tämän käsilaukkua koskevan kysymyksen perinpohjin puiduksi huomenna. Te voitte olla sellaisessa paikassa, mistä minä voin löytää teidät, ja jos saan selville, että olette osallinen tähän ryöstöön, tulette olemaan liian sairas ollaksenne surullinen!"
Vaikka matka Portman Squarelta Ritz-Cartoniin olikin lyhyt, vaipui Dick
Shannon uneen, niin että autonkuljettajan oli herätettävä hänet.
"Tehän olette aivan lopussa", sanoi Torrington nähdessään salapoliisin ja kysyi sitten kiihkeästi: "Luuletteko niiden ihmisten todellakin tietävän? Eivätkö he valehtele?"
"Tarkoitatteko Eltoneita? He tietävät kyllä".
Torrington käveli edestakaisin arkihuoneessaan.
"Voisinko minä tavata heitä?" kysyi hän.
Dick epäröi.
"Hehän ovat pidätettyinä, eikö niin?"
"Niin, teknillisesti he ovat pidätettyinä. En ole vielä syyttänyt heitä", sanoi Shannon. "Ei ole olemassa mitään syytä, mikä estäisi teitä tapaamasta heitä."
Hän ei kysynyt Audreyn isältä, miksi tämä tahtoi keskustella Eltonien kanssa. Hän tiesi, mutta ei kuitenkaan tahtonut tietää. Tiedon, jota hänen ei ollut onnistunut saada uhkauksilla, Torrington saisi rahalla.
"Voitteko päästää heidät vapaiksi? Minä tiedän kysyväni sellaista, mitä ette mielellänne tee, mutta minä tiedän myöskin, Shannon, ettei koko maailmassa ole ketään, jolle Audreyn turvallisuus merkitsee enemmän kuin teille."
Taistelu Dick Shannonin sydämessä oli lyhyt.
"Tulkaa minun mukanani", sanoi hän, ja he palasivat poliisiasemalle.
"Te voitte päästää vapaiksi henkilöt, jotka minä pidätin", sanoi Dick vuorossa olevalle kersantille. "Jos tarvitsen heitä, niin tiedän, missä he ovat tavattavissa."
Hän poistui poliisiasemalta, ennenkuin Elton ja hänen vaimonsa olivat tulleet saapuville, ja kiipesi väsyneesti ylös asuntonsa portaita kellon juuri lyödessä viittä.
Uskollinen William istui odottamassa.
"Pankaa herätyskello soimaan yhdeksältä. Teidän ei tarvitse vaivautua nousemaan ylös", sanoi Dick.
Hän heitti pois kenkänsä ja kauluksensa, ja asetettuaan herätyskellon tuolille muutaman tuuman päähän päästään hän heittäytyi vuoteelleen täysissä pukimissa ja nukkui samalla hetkellä.
Kello yhdeksän hän heräsi musikaalisen maanjäristyksen meluun ja meni puolinukuksissa suihkuunsa, eikä jääkylmällä vedelläkään ollut sen tavallista vaikutusta, sillä hän nukkui seisoallaan, kun William kurkisti ovesta ja saattoi hänet jälleen tajuihinsa.
"Saisitte paremman suihkun, sir, jos riisuisitte pois vaatteenne", sanoi William kunnioittavasti.
Dick heräsi hätkähtäen ja huomasi olevansa puettu ja likomärkä. Hän nautti pikaisen aamiaisen puhelinkeskustelujen lomassa. Torrington ei ollut palannut hotelliinsa, ja tähystäjät Doughty Streetillä eivät olleet nähneet merkkiäkään Slick Smithistä; mikä seikka ei huolestuttanut Dickiä. Kunhan Slick Smithin vain annettaisiinkin olla yksinään!
Dick oli soittanut ja pyytänyt Willamia korjaamaan pois aamiaisen, kun
Torrington saapui.
"Koetin taivuttaa heitä kaikin tavoin", sanoi hän istuutuen väsyneenä, "ja mies on taipuvainen auttamaan minua. Mutta se nainen!"
"Hän pitää miestään ohjaksissaan, niinkö? Luuletteko heidän tietävän?"
"He tietävät varmasti", sanoi vanha Torrington surullisesti. "Doran viha on kamala nähdä. Näyttää siltä, kuin kaikki se inho, jota hänen äitinsä tunsi minua kohtaan, olisi perintönä siirtynyt Doralle ja kohdistunut Audrey-parkaan. Tarjosin heille rahaa — lupasin heille turvallisuuden", lisäsi hän vilpittömästi, "vaikka tiesin, ettette hyväksyisi sitä. Sanoin, että antaisin heille niin paljon rahaa, että he voisivat elää ylellisesti lopun ikäänsä, ja antaisin heidän käytettäväkseen tänä aamuna lentokoneen, joka veisi heidät Ranskaan. Mutta mikään ei voinut horjuttaa Doraa. Mies on jo aivan lamassa, mutta Doran voimat näyttävät kasvavan samassa määrin, kuin hänen asemansa käy vaarallisemmaksi. Stanford tietää."
"Oletteko tavannut hänet? Mikä saa teidät sanomaan, että hän tietää?"
"Se pääsi Eltonilta sattumalta. Vain nimen ensimmäinen tavu, mutta minä olen varma siitä, että hän on siinä osallisena."
"Käyn tapaamassa häntä uudelleen", sanoi Dick. "Minun on mentävä sinne uudelleen tänä aamuna. Aion viedä Lacy Marshaltin Malpasin taloon nähdäkseni, mitä voin saada irti hänestä."
"Ettekö antaisi minun tulla mukaan?" kysyi Torrington kiihkeästi.
"Tahtoisin teidän menevän nukkumaan", sanoi Dick laskien kätensä
Torringtonin olalle. "Minä voin kestää tämän hiukan paremmin kuin te."
Torrington pudisti päätään.
"En voisi nukkua. Vanhat ihmiset tarvitsevat vähemmän unta kuin muut. Onko teillä mitään sitä vastaan, että odotan täällä? Minusta on sietämätöntä mennä yksinäni takaisin hotelliin."
Dickin auto oli tuskin kadonnut kulman taakse, kun melkein vastapäätä olevan talon varjosta astui esiin mies, joka oli suurella mielenkiinnolla seurannut hänen lähtöään.
Mies oli Slick Smith, joka hänkin olisi antanut tuhat dollaria saadakseen nukkua kymmenen tuntia.
LXVI.
Takateitse.
Slick Smithin oli noudatettava tavatonta varovaisuutta. Hän tiesi, että jokainen siviilipukuinen poliisimies Lontoossa oli häntä etsimässä, eikä hän ollut sitä tyyppiä, jolle tekoparta antoi uutta oman arvon tuntoa.
Sää suosi häntä; sade jatkui ja jatkui ja yhä vielä jatkui. Mr Smith siunasi sydämessään ankaria luonnonvoimia; ne tekivät hänelle mahdolliseksi päästä aivan niiden miesten nenien editse, jotka olivat häntä etsimässä. Hän veti alas pehmeän huopahattunsa reunan, nosti kauluksensa silmiinsä saakka ja kulki kadun poikki.
Taksa-autoja on harvassa sateisina päivinä, sillä sellaisetkin henkilöt, joita autonkuljettajat sanovat "amatööriratsastajiksi", kaivavat esiin lanttinsa ja antautuvat autohurjisteluun, josta he eivät haaveilisikaan muissa tapauksissa. Mutta mr Smithillä oli onnea; hän löysi ensiluokkaisen auton, joka sattumalta oli vapaana.
"Ottakaa kiinni tuo pitkä, keltainen auto. Tavoitatte sen Regent Streetin tungoksessa. Pitäkää se näkyvissä", sanoi hän ja olikin ehtinyt aivan Dickin kintereille, ennenkuin tämä oli selvinnyt siitä tungoksesta, joka kasautuu varhaisina aamuhetkinäkin Oxford Circukselle.
Niinkuin Smith epäili, oli Shannon matkalla Marshaltin taloon. Kun hän oli saanut varmuuden siitä seikasta, antoi hän autonkuljettajalleen määräyksen muuttaa suuntaa ja astui pois autosta viidenkymmenen metrin päässä aukiosta sellaisessa paikassa, missä häntä ei kukaan pitänyt silmällä. Takakadut olivat tähän aikaan aamulla täynnä ääntä, sillä autonkuljettajat olivat täydessä työssä vaunuvajoissaan, ja paria kuorma-autoa pantiin kuntoon päivän töitä varten avonaisella kadulla.
Kaikilla näillä miehillä oli kyllin puuhaa omissa tehtävissään ollakseen uteliaita, joten kukaan ei huomannut sitä tanakkaa miestä, joka ilman päämäärää käveli sen aitauksen vierustalla, joka erotti Portman Squaren varrella olevien talojen pihat tästä takakadusta. Kukaan ei myöskään nähnyt hänen pujahtavan sisään siitä portista, joka vei hänet Malpasin talon takapuolelle. Ja jos joku olisi nähnytkin, niin takakaduilla oli näinä päivinä maleksinut niin paljon outoja miehiä, että näkijä olisi pitänyt häntä salapoliisina eikä olisi välittänyt asiasta sen enempää, sillä Portman Squaren murhan herättämä mielenkiinto oli jo melkein kokonaan haihtunut.
Dickin, joka ei tietänyt, että häntä seurattiin, eikä olisi siitä välittänyt, vaikka olisi tietänytkin, päästi sisään eräs palvelustytöistä. Hänet ohjattiin heti ylös lukuhuoneeseen, missä mr Marshalt istui yksin synkin ilmein, jota hänen vieraansa saapuminen ei ollut omiaan poistamaan.
"Tahdon tavata Stanfordia, mr Marshalt, mutta sillä välin pyytäisin teitä tulemaan minun mukanani tuohon salaperäiseen taloon ja kertomaan minulle kaiken, mitä teille siellä tapahtui."
Marshalt nousi seisomaan hiukan vitkastellen.
"En pidä siitä paikasta", sanoi hän ärtyisästi, "mutta teillä on oikeus saada tietää kaikki täsmälleen, niinkuin se tapahtui. Voitteko päästä sinne sisään?"
"Minulla on avain, jos sähkölaitteet eivät ole toimimassa."
Hän selitti järjestelmän, jolla ovet avattiin ja suljettiin.
"Minä arvasinkin sen, kun menin sinne", nyökkäsi Marshalt. "Suoraan sanoen sitä samaa järjestelmää tarjottiin minullekin, mutta minä en huolinut siitä. Se olisi hyvin hankala, jos sähkövirta joutuisi epäkuntoon."
"Virta joutuu epäkuntoon tänään iltapäivällä", sanoi Shannon. "Järjestän niin, että se katkaistaan erilleen pääjohdosta. Tahdotteko tulla nyt, vai odottaisitteko mieluummin siksi, kunnes olette syönyt aamiaisenne? Minulla ei ole mitään kiirettä."
"Tulen nyt heti", sanoi Marshalt.
Hän meni alas salapoliisin kanssa ja puki yllensä sadetakin, ja he lähtivät yhdessä viereiseen taloon. Avain kääntyi Malpasin ulko-oven lukossa, ja ovi aukeni. Dick näki puisen kiilan hallin lattialla ja työnsi sen terävän pään avonaisen oven alle Marshaltin seuratessa mielenkiintoa osoittaen hänen hommiaan.
"Tahtoisitteko, että kertoisin teille kaiken, mitä minulle tapahtui sinä iltana, jolloin minua ammuttiin? Minä tulin sisään tästä ovesta", sanoi hän, "ja, niinkuin tiedätte, ei minua vastaanottamassa ollut ketään."
Hän ohjasi kulun ylös portaita puhuen kaiken aikaa. Seuraavassa kerroksessa hän pysähtyi.
"Olin jossakin näillä paikoin, kun ääni pyysi minua tulemaan sisään. Luulen sanoneeni, että olin portaiden juuressa — ei, olen oikeammassa sanoessani, että olin jossakin näillä paikoin."
He menivät sisälle pitkään huoneeseen, ja Dick veti auki ikkunan verhot.
"Tahdotteko nyt kuvata minulle, missä Malpas seisoi ampuessaan?
Asettukaa samaan asemaan, mr Marshalt."
Lacy meni huoneen toiseen päähän, niin että hänen selkänsä oli kätkössä olevan kuvapatsaan kohdalla.
"Hän oli tässä", sanoi hän, "ja minä olin siinä, missä te seisotte".
"Koko asia on minulle aivan selvä." Dick puhui hyvin harkitusti.
"Luulen, että minulla oli ratkaisu jo viikko sitten — se on…"
Samassa ovi sulkeutui pamahtaen.
"Mitä se oli?" kysyi Lacy hätkähtäen.
Shannon ei ollut millänsäkään. Hän oli jo tottunut tällaisiin tapahtumiin.
"Näyttää siltä, kuin ovet olisivat sulkeutuneet meidän takanamme."
Hän koetti työntää oven auki, mutta ei onnistunut yrityksessään. "Missä on Stanford?" kysyi hän sitten.
"Hän on jossakin minun talossani", sanoi Marshalt hitaasti. "Kuka sen teki?"
"Sen juuri aion ottaa selville — tänään", sanoi Shannon, "ja te tulette auttamaan minua. Kas, nyt ovi aukeni jälleen!"
Se aukeni hitaasti.
"Se on omituista", mutisi Marshalt.
Hän meni nopeasti ulos huoneesta ja katsoi porraskaiteiden yli.
"Se on hyvin omituista! Mutta te puhuitte minulle jostakin epäjumalankuvasta — missä se on?"
Dick meni hänen kanssaan takaisin huoneeseen ja veti syrjään verhot — ja hätkähti huudahtaen taaksepäin. Epäjumala oli siellä — ja jotakin muutakin. Mustalla marmorijalustalla makasi velttona, pää toisella ja jalat toisella puolella riippuen — Big Bill Stanford!
LXVII.
Viimeinen uhri.
Dick hypähti Stanfordin luo ja suoritti pikaisen tarkastuksen.
"Hän ei ole kuollut", sanoi hän, "mutta hän kuolee pian, jollemme hanki hänelle apua. Tahdotteko juosta takaisin taloonne ja soittaa Middlesexiin pyytäen lähettämään sairasvaunut? Tämä puhelin ei ole kunnossa", sanoi hän nähdessään Lacyn katsahtavan pöydällä olevaan puhelimeen.
Kun Marshalt oli mennyt, tarkasti Shannon pikaisesti Stanfordin vammat. Hänessä oli kolme kuulanhaavaa, yksi olkapään läpi, toinen, joka oli tunkeutunut sisään sydämen alta, ja kolmas, joka oli viiltänyt haavan niskaan. Mies oli tiedottomana ja ehkä viimeisillään. Shannon tarkasti kuvan jalustan: se oli paksulta veressä; ja hän oli tuskin lopettanut tarkastuksensa ja tyrehdyttänyt verenvuodon olkapäässä olevasta haavasta, kuin sairasvaunujen kellon kimeä ääni kuului kadulta, ja parin minuutin kuluttua valkovaippaiset miehet nostivat tiedottoman miehen paareille.
"Kuinka se on voinut tapahtua?" kysyi Marshalt otsa rypyssä ja neuvottomana. "Erosin hänestä varastohuoneessani, missä säilytän kaikenlaisia tarpeettomia tavaroita. On totta, että vaihdoin muutamia teräviä sanoja hänen kanssaan. Minä en usko, ettei hän tiedä mitään Audrey Bedfordista, ja minä sanoin sen hänelle, ja hän sanoi jättävänsä koko talon. Olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hänet on murhattu sen jälkeen, kuin te ja minä lähdimme ulos. Se on kamalaa, kamalaa! Mikä mies se Malpas onkaan? Hänen täytyy olla ruumistunut paholainen!"
"Siinä olette oikeassa", sanoi Dick. Hän katsoi miettiväisenä ovea.
"Minä olen niin kyllästynyt tämän talon tutkimiseen kaikkien näiden
tapahtumien jälkeen, etten luule enää välittäväni koko asiasta.
Stanfordilla ei ollut kaulusta eikä kaulanauhaa. Huomasitteko sen?"
"Kyllä. Minusta se oli omituista. Kun minä näin hänet aikaisemmin, niin hänellä olivat ne molemmat."
"Näyttäkäähän minulle, missä hän oli", sanoi Dick, ja he palasivat yhdessä viereiseen taloon.
Ensimmäinen asia, jonka he näkivät varastohuoneessa, oli kaulus ja kaulanauha, jotka riippuivat siellä naulassa seinällä.
Shannon puhutteli toista kahdesta jäljelläolevasta palvelijattaresta. Stanford oli nähty sinä aamuna; tyttö, joka oli päästänyt Dickin sisään, sanoi nähneensä Stanfordin varastohuoneessa vähän ennen salapoliisin saapumista, ja siinä olivatkin kaikki tiedot, jotka Dick kykeni saamaan. Stanford oli asunut Marshaltin huoneessa siihen saakka, kunnes talon omistaja oli palannut, minkä jälkeen hän oli muuttanut tavaransa niihin huoneisiin, jotka Tongerin eläessä olivat olleet tämän hallussa.
Dick oli nähnyt nämä huoneet aikaisemmin eikä nyt löytänyt mitään, mistä hänelle olisi ollut apua. Stanfordin vaatimattomassa matkalaukussa oli ainoastaan muutamia pukukappaleita, mannermaajunien aikataulu ja joitakin toalettitarpeita.
Dick tuli jälleen alas katkerasti pettyneenä, sillä hän ei ollut saanut käsiinsä mitään, mikä olisi saattanut hänet lähemmäksi Audrey Bedfordin katoamisen arvoitusta.
Hän oli lähettänyt Steelin haavoittuneen Stanfordin vuoteen viereen antaen hänelle ohjeet, että hänen oli pysyttävä paikallaan siihen saakka, kunnes toinen mies tulisi hänen tilalleen, ja merkittävä muistiin kaikki, mitä haavoittunut puhuisi joko houraillessaan tahi tultuaan jälleen tajuihinsa, mihin mahdollisuuteen sairaalan viranomaiset eivät olleet valmistautuneet. Heti kun Dick oli laatinut raporttinsa tästä uudesta tapahtumasta, hän ajoi Middlesexiin, missä hänet päästettiin siihen yksityisosastoon, johon Stanford oli otettu. Steel seisoi vuoteen vieressä pitäen silmällä tajutonta miestä.
"Hän tietää, missä tyttö on", sanoi kersantti.
"Onko hän puhunut?" kysyi Dick nopeasti.
"Ainoastaan unissaan; kun hänelle annettiin huumausainetta, ennenkuin kuulaa ryhdyttiin poistamaan, huusi hän: 'En tahdo sanoa teille, missä hän on!'"
"Se ei ole paljoa; luultavasti hän luuli puhuvansa minulle. Täältä ei ole saatavissa mitään."
Hän seisoi epävarmana Middlesex-sairaalan portailla tuntien olevansa lyöty mies ja ihmetellen, mille tielle hänen nyt olisi käännyttävä. Hän ei voinut uskoa, että Audrey oli Lacyn talossa — mahdotonta oli, että hänet olisi viety salaperäiseen taloon, jonka jokainen huone oli milloin tahansa tarkastettavissa. Niin Dick päätteli, ja täsmälleen samalla hetkellä Audrey Bedford juoksi kiljuen käytävää pitkin, ja hänen jäljessään mr Malpasin peloittava hahmo.