LXVIII.
Kääntyvä seinä.
Senjälkeen kuin Dick Shannon oli lähtenyt, istui Lacy Marshalt pitkän aikaa kirjoituspöytänsä ääressä nojaten päätään käsiinsä. Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja painoi soittokellon nappia. Yksi palvelijattarista saapui pitkän odotuksen jälkeen.
"Kuka muu on talossa?" kysyi Marshalt terävästi.
"Milly, sir."
"Pyytäkää hänetkin tänne."
Marshalt otti taskustaan kourallisen rypistyneitä seteleitä, valitsi niiden joukosta muutamia ja suoristi ne. Kun tytöt saapuivat, oli heidän edessään pöydällä kaksi pientä setelipinkkaa.
"Siinä on palkkanne ja kuukauden palkka irtisanomisen asemesta. Olen päättänyt sulkea talon ja matkustaa ulkomaille."
"Milloin tahdotte meidän lähtevän, sir?" kysyi toinen tytöistä hämmästyneenä.
"Tahdon teidän lähtevän heti. Itse aion lähteä puolen tunnin kuluttua."
Hän katsoi portailta, kun heidän tavaransa vietiin pois, ja näki lopuksi heidän ajurinsa katoavan näkyvistä. Sitten hän meni ulko-ovelle, asetti varmuusketjun paikalleen, kiersi oven kaksinkertaiseen lukkoon ja työnsi vielä salvan eteen, minkä jälkeen hän palasi toimettomuuteensa lukuhuoneeseensa. Hänen kasvoilleen oli ilmestynyt hymy, josta leikki oli kaukana. Hän ajatteli miestä, joka oli kerran yrittänyt ryöstää hänen omaisuutensa ja joka oli pettänyt hänet, miestä, joka oli kieltäytynyt puhumasta, kunnes…
Hän istui puoli tuntia ajatuksiinsa vaipuneena. Ovikellon kilinä, jota seurasi jyrisevä koputus, sai hänet kavahtamaan pystyyn. Hän astui ikkunan ääreen ja tirkisti ulos. Portailla olivat Elton ja hänen vaimonsa. Ja Torrington — niin, hän tunsi Torringtonin, vaikk'ei ollut nähnyt tätä moniin vuosiin. Lisäksi oli siellä eräs poliisitarkastaja ja neljä miestä, jotka olivat ilmeisesti salapoliiseja.
Hän otti taskustaan litteän kahvan ja naskalin, ja sovitti ne yhteen. Sitten hän astui uunin luo ja työnsi naskalin syvälle niiden puuleikkauksien keskelle, jotka reunustivat tulisijaa. Hän väänsi naskalia, ja uuni kääntyi äänettömästi näkymättömissä olevan navan ympäri. Iso epäjumalankuva oli sivuittain hänen oikealla puolellaan, vasemmalla puolella puolikäännöksen tehnyt uuni. Sitten hän avattuaan kirjoituspöytänsä alalaatikon otti sieltä kaksinkertaisen pohjan välistä pienen kotelon ja puuhaili hetkisen sen ääressä. Tekotukka, pitkä riippunenä, terävä leuka, joiden väri sopi niin hyvin hänen kasvoihinsa, ettei asiantuntijakaan olisi tietänyt, missä luonnollinen loppui ja keinotekoinen alkoi — kaikki kiinnitettiin näppärin sormin kohdalleen.
Koputus ovella jatkui yhä, ja nyt hän kuuli lasin särkymisestä syntyvän äänen. Hän oli ottanut pois avaimen, joten siitä ei olisi heille apua, ajatteli hän.
Sitten hän astui puoliympyrän muotoisen uuninedustan sisään ja käänsi jälleen naskalia, tällä kertaa vasemmalle. Kun uuni ja seinä pyörähtivät ympäri, piti hän jalallaan vastaan vaimentaakseen sysäystä, joka syntyi, kun uunin pyörähdysliike lakkasi. Kömpelö Tonger oli kerran antanut sen seisahtua niin äkillisellä sysäyksellä, että hehkuva hiili oli lennähtänyt Malpasin huoneeseen. Naskali tuli jälleen käytäntöön, ja seisoen syrjässä Marshalt näki uunin kääntyvän oikeaan asentoonsa. Hän irroitti naskalin ja kahvan jälleen toisistaan, pani ne takaisin taskuunsa ja lähti sitten hyvin hitaasti astumaan ylös portaita.
Audrey Bedford oli siellä. Vastahakoisesti, vaivalloisesti oli Stanford sen hänelle ilmoittanut. Ja nyt tämä murhenäytelmä, joka ei ollut riistänyt häneltä ainoastaan sitä omaisuutta, jonka hän oli koonnut, vaan uhkasi riistää häneltä hänen henkensäkin, päättyisi Audrey Bedfordiin — josta se oli alkanutkin.
Marshalt pysähtyi sillä kerroksen kohdalla nauttiakseen etukäteen siitä julmasta lopullisesta voitosta, jonka hän saavuttaisi niistä lain koirista, jotka parhaillaan haukkuivat hänen ovellaan innokkaina ottamaan hänet kiinni ja laahaamaan hänet siihen kauheaan aitaukseen, jossa hän saisi kuulla punavaippaisen, valkotukkaisen miehen julistaman kuolemantuomion. Lacyn huulilla oli hymy, joka näytti jähmettyneen niille liikkumattomaksi. Kaikki hänen suunnitelmansa — hänen ponnistuksensa — hänen ovelat juonensa…
Ja sitten hän muisti jotakin, mikä pyyhkäisi pois hänen hymynsä. Miksi ovien sulkulaitteet olivat toimineet, kun hän oli siellä Dick Shannonin kanssa? Oliko siihen olemassa jokin syy? Hän kohautti hartioitaan. Sääsuhteet — ja tuhannet muut seikat voivat vaikuttaa sähkövirran sulkeutumisen…
Nyt hän oli oven ulkopuolella ja taivutti päätään kuunnellen. Hän kuuli käytävästä keveitä askelia ja hymyili jälleen. Puolet siitä julmasta ilosta, jota hän tunsi sydämessään, johtui siitä, että hän jo ennakolta nautti siitä kauhusta, jonka hänen ilmestymisensä herättäisi Audreyssä.
Hän avasi portaissa olevan pienen kaapin, väänsi sähkövirran katkaisijaa ja tiesi, että valot olivat samalla hetkellä sammuneet siinä tyhjässä huoneessa, jonka kautta hän pian kulkisi etsien saalistaan. Hän ei tarvinnut mitään valoa, ei edes sitä taskulamppua, jota oli pitänyt mukanaan valaistakseen kasvonsa ja säikyttääkseen kaikkia, jotka näkivät hänet. Pimeys kuului hänelle, ja Audreylle.
Hän väänsi avainta. Sitä tehdessään hän kuuli Audreyn keveiden askelien kiitävän pitkin käytävää, kuuli hänen jokeltavan jotakin ja oven paukahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli sisäpuolella; avain pistettiin lukkoon, ja lukko käännettiin kiinni. Hän oli kahdenkesken Audreyn kanssa. Audrey Bedfordia ei voinut auttaa Jumala eivätkä ihmiset.
Hänen herkkätuntoiset kätensä hapuilivat seiniä. Hän hiipi hitaasti eteenpäin, kunnes saapui ensimmäiselle ovelle ja avasi sen. Hän ei voinut kuulla sieltä mitään hengitystä, mutta hänen täytyi olla varma. Hän kulki ensin pitkin seiniä ja sitten huoneen poikki kädet levällään ja saapui jälleen käytävään. Toinen huone — se oli sama, jossa Audrey oli ollut. Marshalt tunnusteli jalallaan vuodetta, mutta ei kuullut mitään ääntä, ja teki kierroksensa tässäkin huoneessa. Hän pysähtyi avattuaan kolmannen huoneen oven ja kuunteli. Audrey oli siellä! Marshalt tunsi hänen läsnäolonsa, kuuli jonkun hengittävän.
"Tule tänne, kultaseni! Et voi päästä karkaamaan minun luotani tällä kertaa. Meillä on sopimus; se on lykkäytynyt pitkän aikaa, mutta sinun täytyy pitää se tänään!"
Hän kuuli askelten ääntä lattialta, ja joku pujahti hänen ohitseen.
Mutta hän oli kyllin nopea ja seisoi jälleen oviaukossa.
"Ihailijasi on alhaalla, rakastettuni — se pölkkypää Shannon kumppaneineen. Ja sinun isäsi! Et ole tietänytkään, että sinulla on isä, mutta hän on siellä. Hän saa nähdä sinut… myöhemmin. Sinä ja minä menemme ulos yhdessä. Se on hyvä loppu sille miehelle, jota hän vihaa, mutta hän ei ole saava mitään iloa siitä."
Äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja sai kiinni jostakin käsivarresta. Se ei ollut se käsivarsi, jota hän oli odottanut. Ja nyt, hänen siinä seisoessaan, ilmestyi omituinen ja kammottava keltainen valo hänen rintansa tasalle. Hän näki edessään omat kasvonsa — nenän, leuan, pään!
Toinen Malpas — kauhistava, hirvittävä — piti kiinni hänen käsivarrestaan.
"Hyvä Jumala! Mitä se on?" huudahti hän ja yritti vääntää itsensä vapaaksi.
"Tule mukaan!" sanoi ontto ääni.
Kirkaisten tempaisi Lacy Marshalt itsensä irti ja kääntyi juoksemaan pakoon. Samassa valot syttyivät palamaan, ja katsottuaan taakseen hän näki jäljennöksen omasta itsestään! Malpasin! Mutta hänhän oli Malpas!
"Piru sinut periköön!" ähkyi hän ja veti esiin revolverinsa.
Revolveri sylki kerran — kahdesti.
"Säästä itseltäsi se vaiva, ystäväiseni", sanoi hänen kaksoisolentonsa.
"Ammuksesi ovat tyhjiä — olen vaihtanut ne äskettäin!"
Raivosta ulvoen sinkosi Marshalt revolverinsa häntä kohden. Mies kyyristyi, ja seuraavassa hetkessä hän oli kiinni Marshaltin kurkussa.
Ja jossakin taempana hämärässä seisoi Audrey väännellen kauhusta käsiään. Mutta hänen sydämessään orasti uusi elämä.
LXIX.
Kaksoisolento.
Dick oli liittynyt ovella olevaan ryhmään, ja koputus oli nyt lakannut. Avuksi hankittu murtorauta oli työnnetty lukon väliin, ja lukko alkoi ryskien irtautua, kun viimeiset iskut sattuivat murtorautaan.
"Oletteko varma siitä, että hän on täällä?"
Martin nyökkäsi.
"Stanford vei hänet mukanaan eilen illalla. Hän sanoi vievänsä hänet
Malpasin taloon."
Shannon oli jo koetellut 551:n pääovea, mutta se oli suljettu sähkölaitteella.
"Tiedättekö, mitä Stanfordille on tapahtunut?"
"Olen juuri kuullut sen", sanoi Elton matalalla äänellä.
Samassa lukko murtui, ja he syöksyivät eteishalliin. Dick kiiruhti edellä ylös portaita. Lukuhuone oli tyhjä, ja tällä kertaa hän meni suoraan uunin luo ja alkoi etsiä aukkoa, jonka tiesi olevan siellä jossakin. Tien siihen aukkoon täytyi käydä uunin kautta eikä mistään muualta.
Pian hän löysikin reiän, sovitti Tonger-paran kotitekoisen naskalin siihen ja käänsi kahvasta. Uuni pyörähti ympäri, ja Malpasin huone näkyi selvästi kuvapatsaan ohitse.
"Älkää koskeko kahvaan", varoitti Dick jäljessä tulevia ja pujahti aukosta sisään. Siellä hän riensi ensin pöydän luo katkaistakseen ovien sähkösulkuihin menevän virran ja kiiruhti sitten ovelle. Ollessaan juuri juoksemassa ulos ovesta hän kuuli kaksi laukausta ja seisahtui kasvot kalmankalpeina. Hetken kuluttua hän kuitenkin syöksyi portaisiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, tuntui hänestä, niinkuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijyä.
Hänen ehdittyään ylimmän kerroksen ovelle se paiskautui auki. Siitä astui ulos kaksi miestä — kaksi miestä, jotka olivat niin täydellisesti samannäköiset, että Dick voi vain tuijottaa toisesta toiseen.
"Tässä on otuksenne, kapteeni Shannon", sanoi lyhyempi niistä kahdesta ja heitti käsiraudoissa olevan vankinsa odottavien salapoliisien käsiin.
Sitten hän yhdellä tempauksella heitti pois tekotukan, nenän ja leuan.
"Luulen teidän tuntevan minut?"
"Tunnen teidät varsin hyvin", sanoi Dick. "Te olette Slick Stormer — eli, niinkuin mieluummin tahdotte olla Lontoon poliisin tuntema, Slick Smith."
"Milloin tunsitte minut?"
Dick hymyili.
"Se pitäisi niin ovelan salapoliisin kuin teidän kyllä tietää", sanoi hän.
Dick näki käytävässä jonkun muunkin, jonkun, joka pelokkaasti pysytteli niin kaukana kuin mahdollista. Samassa hän oli juossut käytävän toiseen päähän ja saanut Audreyn syliinsä.
Slick loi taakseen pikaisen silmäyksen ja sulki oven.
"Kenties tahtoisitte mielellänne nähdä tyttärenne, ja hän on myöskin oleva iloinen nähdessään teidät, mutta hän tuntee tämän miehen paremmin kuin teidät, luulen minä", sanoi hän, ja Torrington nyökkäsi.
LXX.
Mitä Slick kertoi.
"En ole koskaan ollut täysin varma siitä, oletteko pitäneet minua samassa arvossa kuin minä itse, vai oletteko niitä varovaisia englantilaisia, jotka eivät usko mitään erikoisesti, ja silloinkin vain jotakuta naista miellyttääkseen", sanoi Slick Smith istuessaan sinä iltana komean päivällispöydän suurenmoisena isäntänä.
"Jouduin tähän juttuun yhdeksäntoista kuukautta sitten, jolloin sain kirjeen mr Torringtonilta, joka antoi minulle kaikki käytettävissään olevat tiedot ja kysyi minulta, voisinko minä ottaa selville hänen vaimonsa olinpaikan ja tarkistaa tiedon hänen tyttärensä kuolemasta. Sivumennen hän kertoi minulle koko joukon asioita mr Lacy Marshaltista, jotka herättivät minussa mielenkiintoa sekä salapoliisina että inhimillisenä olentona.
"Minulla on jonkin verran kokemusta siitä, ettei yksityisetsiviä pidetä erikoisessa arvossa, varsinkaan täällä Englannissa, missä niitä pidetään leikkinä, ja lisäksi mauttomana leikkinä. Ja minä tiesin, että jos tahdoin saada jotakin aikaan tässä asiassa, niin minun oli aivan välttämättömästi siirryttävä työskentelemään maanalaisessa maailmassa tarpeelliset suosituskirjeet mukanani. Senvuoksi minä asetuin Stormerina kapteeni Shannonin yhteyteen ilmoittaen hänelle, että erään tunnetun amerikkalaisen veijarin odotettiin millä hetkellä tahansa saapuvan Englantiin, ja annoin hänelle hyvin eloisan kuvauksen siitä, miltä tämä ilkeä lurjus näytti. Sain Scotland Yardista tavanmukaisen ystävällisen vakuutuksen: 'Otamme ilmoituksenne huomioon', mutta satun tietämään, että samalla hetkellä, kuin Slick astui maihin, hän joutui silmälläpidettäväksi, hänen jälkiään seurattiin Lontooseen, häntä varoitettiin — suoraan sanoen hänelle tapahtuivat kaikki ne asiat, jotka tavallisesti tapahtuvat maahan tuodulle tavaralle.
"Onneksi vain hyvin harvat ihmiset Lontoossa tuntevat minut. Olen aina siitä saakka, kuin perustin toimistoni Lontooseen, pitänyt sääntönä pysyä henkilökohtaisesti syrjässä kaikista jutuista, ja ainoastaan kolme tai neljä minun henkilökuntani parhaista miehistä kykenisi valaehtoisesti vakuuttamaan tuntevansa minut. Mutta nämä kolme tai neljä miestä ovat siinä suhteessa suuriarvoiset, että vaikka he hyvin tuntevat minut, he tarvittaessa ovat myöskin sen tekemättä.
"Toinen suuri etu oli, että Slick Smithinä minä aina voin pitää yhden miehistäni mukanani aiheuttamatta epäluuloa rikollisten luokkien keskuudessa. Niinkuin muistatte, minun jälkiäni seurasi aina eräs Stormerin toimiston miehistä — hän olisi menettänyt toimensa, jollei olisi sitä tehnyt.
"Minä olin myöskin saanut tehtäväkseni ottaa selville, minne oli joutunut hyvin suuri joukko timantteja, jotka oli viime vuosina varastettu mr Torringtonin kaivoksesta ja sikäläisen poliisin mielipiteen mukaan viety Englantiin. Ja minun onnistuikin saada selville hyvin huomattava asia. Etelä-Afrikassa, niinkuin te, kapteeni Shannon, tiedätte, on rangaistuksen alainen rikos pitää hallussaan timantteja, jollei voi antaa niistä viranomaisille tyydyttävää selvitystä — puhun nyt hiomattomista timanteista. Lacy Marshalt oli käynyt sellaista kiellettyä kauppaa useita vuosia. Hän harjoitti sellaista hommaa toimiessaan Streams Mining Corporationin salapoliisina, jolloin hän sommitteli syytteen, jonka johdosta mr Torrington joutui pakkotyöhön. Hän on siitä saakka jatkanut samaan tapaan. Mutta timanttikauppa Etelä-Afrikassa on vaarallista leikkiä, sekä myyjälle että ostajalle; ja Marshalt keksi keinon tulla Lontooseen, missä hän asettui asumaan suureen taloon ja järjesti säännöllisen kuriiritoiminnan kivien kuljettamiseksi Englantiin. Mutta ilmeistä oli, ettei hän voinut tehdä sitä Marshaltina, sillä ennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin olisi juorunnut asiasta. Ja se ei olisi ollut ensinkään edullista Lacy Marshaltille, joka sillä välin oli pokkuroinut itsensä Etelä-Afrikan parlamenttiin, josta hänet oli kuitenkin potkittu taas pois, kun valitsijat olivat tulleet jälleen järkiinsä.
"Hän osti eri nimillä kaksi taloa Portman Squaren varrelta. 551 ostettiin erään pankin välityksellä. Hän antoi erään etevän ulkomaisen liikkeen asettaa paikalleen näiden talojen sähkölaitteet ja varusti talon n:o 551 mitä kekseliäimmillä koneistoilla.
"Lacy Marshalt on itse taitava mekaanikko. Hän on niitä ihmisiä, joista saa lukea joka päivä, että he olisivat päässeet pitkälle, jos olisivat valinneet itselleen kunniallisen elämänuran. Uuni ja epäjumalankuva olivat hänelle työ, joka tuotti hänelle suurta huvia. Kuvapatsaan hän osti Durbanista. Sain sen selville lähes vuosi sitten ja tiesin kaiken sen koneellisesta rintakehästä. Mutta aukon tekeminen seinään uunin ja epäjumalankuvan kohdalle oli hänen oma keksintönsä. Hän asui yksin talossaan — Tonger oli siihen aikaan vielä Etelä-Afrikassa, missä hän toimi hänen asiamiehenään — neljä kuukautta, ennenkuin työ oli saatu suoritetuksi. Ja juuri ennenkuin Tonger saapui, ilmestyi Malpasin nimi Lontoon osoitekirjaan, Malpasin, timanttien ostajan, joka ei voinut koskaan joutua kiinni!
"Tonger on todella traagillinen henkilö tässä kertomuksessa. Hän meni jokseenkin vanhalla iällä naimisiin nuorehkon naisen kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä tyttären, joka merkitsi Tongerille koko maailmaa. Mutta Tongerilla oli niin huono onni, että hänen tyttärensä joutui kosketuksiin Lacy Marshaltin kanssa. Olisi odottanut, että Marshalt olisi menetellyt toisella tavalla Tongeriin nähden, joka oli hänen ystävänsä ja auttajansa. Mutta Lacy ei pitänyt millään mitään väliä, ja kun välttämätön oli tapahtunut ja Tonger tahtoi tietää erinäisiä asioita, niin Lacy tarttui Tongerin vangitsemiseen taivaan lähettämänä tilaisuutena, joka teki mahdolliseksi siirtää syyn toisen miehen niskoille. Hän suostutti tytön nimeämään Torringtonin rakastajakseen ja sai hänet menemään Amerikaan, minne hän lupasi lähettää hänelle kohtuullisen rahasumman joka viikko. Samalla hän uhkasi, että jollei tyttö tekisi, niinkuin hän toivoi, nimittäin kirjoittaisi isälleen säännöllisesti tyytyväisiä kirjeitä oloistaan Amerikassa, niin hän lopettaisi rahojen lähettämisen ja saattaisi perikatoon Tongerin, jonka tyttö uskoi olevan jossakin vastuunalaisessa asemassa Marshaltin liikkeessä.
"New York ei ole pahempi paikka naiselle kuin mikä tahansa muu suurkaupunki: se on minun kokemukseni", sanoi Slick miettiväisesti. "Luultavasti se sama vanha vainooja on lentänyt Lontoon muistomerkin huippuun, joka istuu Woolworth-rakennuksen 54 kerroksessa. Tyttö meni menojaan — alkoi juoda, velkaantui mutta ei uskaltanut ilmoittaa mitään Lacylle. Sitten hän eräänä päivänä epätoivoissaan hyppäsi laivaan ja tuli Lontooseen. Luullakseni te näitte hänet sinä päivänä, jolloin ensikerran kävitte ystävämme Malpasin luona?"
Audrey nyökkäsi.
"Hän oli se nainen, joka koputti Marshaltin ovea."
"Juuri niin. Tonger-parka lienee säikähtänyt melkein kuoliaaksi nähdessään hänet. Joka tapauksessa, niinkuin minä olen ajatellut asian, Tonger päästi hänet sisään, kiidätti hänet ylös huoneisiinsa ja piti häntä siellä neljä päivää luultavasti tehden kaikkensa saadakseen hänet kertomaan totuuden — jonka Tonger jo silloin lienee arvannut. Sitten Lacy eräänä päivänä sai selville, että hän oli talossa, ja tiesi olevansa heti tuomittu, kun Tonger pääsisi hänen jäljilleen.
"Marshalt päätti toimia heti. Tonger lähetettiin Parisiin viemään kirjettä, jolla ei ollut mitään merkitystä — olen nähnyt sen. Hänen poissaollessaan Marshalt sai tytön ulos huoneesta ja luultavasti kehoitti häntä menemään puistoon ja odottamaan siellä häntä. Ottakaa huomioon" — Slick kohotti sormensa korostaakseen tätä kohtaa — "että Tongerin tytär oli alkoholisti. Hän oli humalassa, kun hänet nähtiin ensikerran Lontoossa, ja meillä on palvelijattarien antama todistus, että Tongerilla kuolemansa edellisellä viikolla oli erikoisen suuri määrä whiskya huoneessaan — hänellä, joka siihen saakka ei ollut koskaan ottanut ryyppyäkään. Whiskyn imi itseensä tyttö — ei Tonger.
"Kun Marshalt huomasi, että tytöllä oli tämä himo, oli helppoa antaa hänelle pullo, jossa oli kyllin myrkkyä tappamaan kokonaisen rykmentin, ja kehoittaa häntä menemään puistoon hyvin tietäen, että hän ennemmin tai myöhemmin joisi siitä pullosta eikä liikkuisi enää senjälkeen. Mutta Marshalt yritti tehdä liian paljon. Hän aikoi samana iltana tavata miss Bedfordia eli Torringtonia. Hän tahtoi tavata häntä hyvin innokkaasti, niin innokkaasti, ettei hän tahtonut lykätä tapaamista toistaiseksi. Silloin Tonger tuli takaisin.
"Marshaltin ei ollut ensinkään tarpeen selittää naisen katoamista, koska hän ei tietänyt mitään hänestä: hän oli voinut mennä ulos omin päinsä. Voitte olla varmoja siitä, että hän meni ulos takatietä — samaa tietä, josta erään rouvashenkilön oli tapana tulla sisään ollessaan luvattomilla vierailuilla Lacyn luona. Ei ollut luultavaa, että Tonger juuri sinä iltana saisi tietää, että hänen tyttärensä oli kuollut, mutta kuitenkin tapahtui juuri niin! Tonger sai selville asian juuri samalla hetkellä, jolloin Marshalt odotti Malpasin huoneessa Audrey Bedfordin saapumista.
"En tiedä, mitä aikomuksia Marshaltilla oli. Luultavasti hän olisi esittänyt kirjeen, jossa sovittiin tapaamisesta tuossa asunnossa, mutta se on pelkkää luuloa — asiain oikeata tilaa emme saa koskaan tietää. Joka tapauksessa hän ei tavannut miss Torringtonia. Saamastaan tiedosta raivostuneena Tonger, joka tunsi uunin salaisuuden ja oli valmistanut siihen sopivan avaimen, avasi sen, astui Malpasin huoneeseen ja selvitti siellä tilinsä petollisen isäntänsä kanssa. Hänellä oli, luulen minä, aseenaan vanhanmallinen pistoli, ja siinä suhteessa Marshalt puhui totta. Hän ampui kaksi kertaa, ja Lacy kaatui maahan. Se kuulia kestävä paita, joka hänellä oli yllään — ei sen vuoksi, että hän oli ollut Balkanilla, vaan koska pelkäsi olevansa kuoleman oma samana päivänä, jona Torrington ilmestyisi näyttämölle — pelasti hänen henkensä. Sillä aikaa kuin Tonger puolihulluna oli tutkimassa hänen kirjoituspöytäänsä, Marshalt tuli jälleen tuntoihinsa, hoiperteli takaisin omaan huoneeseensa ja ampui vuorostaan Tongerin, minkä jälkeen hän pakeni.
"Marshalt oli jo etukäteen hankkinut itselleen kätköpaikan. Asianajajana tai jonakin sentapaisena hän oli vuokrannut itselleen komean huoneiston Greville Mansionsista, missä hänet tunnettiin nimellä 'mr Crewe'. Satun sen tietämään, koska olen vuokrannut viereisen huoneiston erinäiseen tarkoitukseen. Hän meni sinne sinä iltana, lääkitsi ruhjevammansa — hän oli saanut myöskin lievän haavan — ja tuli sitten takaisin hakemaan timantteja. Tiedän sen, koska näin hänet."
"Kuka oli se mies, jonka kasvot minä näin kattoikkunan läpi murhailtana?" kysyi Shannon.
"Minä", sanoi Slick Stormer rauhallisesti.
"Mutta katolla vartioimassa oleva miehenne sanoi…"
Slick nauroi.
"Mitä varten luulette heidän olleen katolla? He olivat minun muuallaoloni todistajia ja suojelijoitani. Kun te viimeksi teitte kysymyksiä yhdelle heistä, olin minä kyyryssä savupiipun takana tuskin metrin päässä teistä. Tietysti he eivät olleet nähneet minua! He olisivat menettäneet hyvän toimen, jos olisivat nähneet! Olin aina sen katon lähettyvillä. Kiipeäminen on erikoisalani, vaikka en olekaan niin hyvä kiipeäjä kuin Martin Elton, joka ei tarvinnut köyttä niinkuin minä.
"Marshalt tahtoi peloittaa kaikki muut pois talosta. Hän vihasi niinkuin myrkkyä poliisivartiota, koska hän tahtoi päästä käsiksi timantteihin, jotka olivat epäjumalan sisässä, ja koska hän ei voinut tehdä sitä pääsemättä sitä ennen vapaaksi poliiseista. Senvuoksi hän esiintyi omana itsenään, frakkipuvussa ja kuolleen näköiseksi naamioituna. Kun kätköpaikka oli keksitty, tuli hän toivottomaksi ja tyhjensi Stanfordin avulla, joka oli otettava osalliseksi salaisuuteen, epäjumalankuvan teidän silmienne edessä. Mutta Stanford oli poropeukalo ja koneistoon tottumaton. Kun timantit oli saata käsilaukkuun, tahtoi hän pyöräyttää epäjumalan takaisin alkuperäiseen asentoon, jolloin hän sattumalta sammutti valot huoneesta. Säikähdyksissään hän silloin kaikesta päättäen pudotti kädessään olleen käsilaukun kuvapatsaan jalustalle, ja kun kuvapatsas pyörähti takaisin, toi se käsilaukun mukanaan."
"Mihin minä sitten poltin käteni?" kysyi Steel.
"Uunin ristikkoon! Kun te lähditte liikkeelle, oli laite kääntynyt ympäri, ja te satutitte kätenne tulikuumaan ristikkoon, josta hiilet oli vasta vähän ennen sitä poistettu. Tehän muistatte, kapteeni Shannon, että huoneessa tuntui tavallisesti kuuman raudan hajua aina, kun nämä näytelmät tapahtuivat?
"Kun te olitte lähtenyt pois käsilaukku mukananne, seurasi Marshalt teitä. Stanford meni Haymarketille ja murtautui teidän kassakaappiinne — suoraan sanoen näin hänen tulevan ulos, mutta en pitänyt välttämättömänä kertoa sitä teille — kun taas Marshalt seurasi teitä autossaan ja ajoi nurin teidän autonne. Kunnia käsilaukun takaisinsaamisesta tulee Stanfordille, joka oli silloin vielä teidän asunnossanne, kun tapasitte palvelijanne tajuttomaksi lyötynä.
"Saatuaan timantit takaisin päätti Marshalt viedä ne heti hyvään turvaan. Hän vei käsilaukun Greville Mansionsissa olevaan huoneistoonsa. Löysin sen sieltä murtauduttuani sinne etsiessäni miss Torringtonia. En löytänyt häntä, mutta näin käsilaukun ja luovuin siitä vasta sitten, kun huomasin, etten voinut viedä sitä oikeihin käsiin joutumatta itse pidätetyksi.
"Kun Marshalt, joka on hyvin epäluuloinen mies, huomasi, että käsilaukku oli kadonnut, niin hän luonnollisesti epäili asiasta liittolaistaan. Hän ampui Stanfordin juuri vähän ennen sitä, kun te saavuitte sinne tänä aamuna. Juttu on nyt melkein lopussa. Meidän on kuitenkin vielä arvattava, mitä Stanfordin ja Marshaltin välillä tapahtui. Luultavaa on, että Marshalt vasta silloin sai selville, että miss Torrington oli kätkössä siinä talossa, ja päätti tietäen, että peli oli pelattu loppuun ja omaisuus menetetty, kostaa sen miehen tyttärelle, jota hän vihasi ja pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hänen onnettomuudekseen minun on pitkin aikaa ollut tapana olla siinä talossa, kun miehet, jotka tulivat Kapkaupungista, toivat hänelle timantteja. Olin siellä kerran kirkkaalla päivällä korjauttelemassa seiniä, ja Marshalt kuuli sen — miss Torrington kuuli sen myöskin — koska tahdoin päästä selville salaovesta. Olen kahdesti esiintynyt salaperäisenä mr Malpasina ja onnistunut siinä osassa erinomaisesti. Olin päättänyt pukeutua mr Malpasiksi aina, kun murtauduin sinne, koska tiesin, että kerran tulisi se päivä, jolloin hän ja minä katsoisimme toisiamme kasvoista kasvoihin, ja minä toivoin, että hänellä olisi heikko sydän. Erästä nuorta neitosta säikytin perinpohjaisesti", sanoi hän, ja Audrey voi jo nauraa sitä muistellessaan.
"Minä kiljuin kauheasti, eikö niin?" sanoi hän katuvaisesti.
"Minäkin kiljun toisinaan", sanoi Smith, "tai tahtoisin ainakin kiljua".
"Vain yksi asia on enää kertomatta, ja sen te jo tiedätte, Shannon. Te tiesitte sen, ennenkuin saitte pyynnön saapua Fouldin laiturille. Heti kun Marshalt oli saanut takaisin timantit, ei hän voinut tehdä muuta, kuin ilmestyä jälleen dramaattisella tavalla näyttämölle. Se oli hyvin läheltä liiankin dramaattista, sallikaa minun se sanoa! Hän meni veteen laiturin alle, lukitsi itse käsiraudat ja odotti käsirautojen avain toisessa ja revolveri toisessa kädessä teidän saapuvan määrätyn ajan kuluessa. Mutta te tulittekin hiukan myöhemmin, kuin mitä hän oli laskenut, sillä te olitte myöhästynyt matkalla viisi minuuttia. Ja näiden viiden minuutin aikana tapahtui onneton sattuma: hän pudotti vahingossa käsirautojen avaimen veteen eikä voinut vapauttaa itseään. Jollette te olisi tullut kyllin ajoissa, olisi hän hukkunut. Kun te sitten tulitte, oli hänen helppo toimia. Hänellä oli revolveri kädessään — jos olisitte pitänyt taskulamppunne valon häneen suunnattuna, olisitte sen nähnyt, mutta hän pyysi teitä sammuttamaan valon ja ampui heti senjälkeen kaksi laukausta teitä kohden, pudotti revolverin veteen — olen sen sittemmin onkinut sieltä ylös — ja lopun te tiedätte. Jos hän olisi surmannut teidät, olisi hänen syyttömyytensä ollut selvä — hän ei ollut voinut tehdä sitä.
"Ja nyt, miss Torrington, pyytäisin teitä antamaan minulle takaisin virkamerkkinne."
Audrey aukaisi hämmästyneenä käsilaukkunsa ja otti sieltä hopeisen tähden.
"Paljon kiitoksia", sanoi Slick rakastettavasti. "Toivottavasti, ette ole loukkaantunut. En anna kenenkään pitää tähteä sen jälkeen, kuin hän on eronnut minun palveluksestani ja siirtynyt kilpailijan yhtiötoveriksi."
Hänen Dickiin suunnatut silmänsä nauroivat. "Laskin leikkiä", sanoi hän. "Te ette ymmärrä sitä, koska olette englantilainen. Mutta ette kai pane pahaksenne, jos päästän pienen yksityisen naurun? Ha! ha!"