Tyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin sattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja järjesteli pukuaan.
Sillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta, kumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön käsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa miehen huulille.
— Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, — kuiskasi mies, — mene pitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat koirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja koska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat tiellesi, ja tuo ne reen luo.
Sipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat riemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta kiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu alistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti "menkäämme" ja teki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut mitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.
— Äläkä unhoita koiravaljaita, — lisäsi mies lähtiessään. — Minä odotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se viivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.
Puolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja heilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa kummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat tulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää piiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.
Hitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli vaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.
— Valjasta ne reen eteen, — määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen koirille vetohihnoja. — Etumaisiksi valjastan omani.
Tytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni vieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen niiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.
— Nyt saamme koiria liiaksikin, — huomautti Hitchcock yksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.
— Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja väliajoilla puolusta valjakkoa.
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän välillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden ilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi lunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten ja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi varjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä kiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä korvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän kirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen, kiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi. Sipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock eteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen Sipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen valjakko kunnossa.
— Riittää! — sanoi hän.
Mutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä, tarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli lähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja siitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen jälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.
Hitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä uu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin ehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. "Voimat" olivat nähtävästi suuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan tiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän seuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen. Mutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten, ellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien väliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä alkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena kokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.
Kun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa — oli hän hyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.
Valkoisten leirillä heräsi sillä välin ensiksi Sigmund.
— Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät jalkaanne.
Dave Wertz heitti päältään karhunnahkan, istuutui ja haukotteli.
Hawes ojenteli paljastaen ohuet käsivarsilihaksensa ja hieroi niitä.
— Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? — sanoi hän ottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti sukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.
— Olipa hyvä, että hän lähti — lisäsi Hawes — vaikka hän olikin voimakas ja hyvä työmies.
— Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.
Sipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?
— En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän ajatteli, että se ei ollut oikein — ja tietystikään se ei ole oikein — mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.
— Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras jättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?
Wertz yhtyi toveriinsa ja molemmat ryhtyivät pehmittämään mokkasiinejaan.
— Mihin ryhdymme nyt? — kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan. Suklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta käristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen meren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.
Hänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat. Vaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia. Revontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä. Nuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat selvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan kovemmin.
Huumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes voihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää painui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi tumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka ikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä ylös ja kaatui nuotioon.
Poppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn omistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen olisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti kuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin koiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen olkapäänsä.
Kun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja naisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma, joka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa entistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli jumalien kanssa.
Myöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin tyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän jälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät huomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia pilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei aikaisemmin oltu huomattu.
NAISEN KESTÄVYYS.
Suden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä raoitti teltan verhoja.
— Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! — kuului teltan sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä — täysin säilyneenä. Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva elävien ihmisten vaatimuksille.
Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla; niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla, valkoisella, kristallimaisella huurteella.
— Oi! Oi! Oi! — kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi tahtonut siitä vapautua.
— Täytyy hieroa! — käski Bettles. — Hänellä on kouristuskohtaus.
Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti, mutta säälimättömästi.
— Kirottu tie — mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään karvaisen nahan ja istuutuen. — Minä kiertelin maailmaa, kolme neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden pisaraakaan.
Hän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.
— Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni noloksi! Antakaa minulle tikkuja!
— Älkää hätäilkö, nuori mies — sanoi Bettles ojentaen palavan tulitikun ja ottaen isällisen sävyn — en minä vielä ole unohtanut sitä aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä! Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan — jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa. — Rasvaa?
— Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä suinkaan parhaita kulkijoita.
— Siitä en ole koskaan kuullut.
— Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa ponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä voimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä vaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on yhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira tarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas senvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.
— Se on totta, — sekaantui puheeseen Loyus. — Tunnen erään miehen, paksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen kanssaan kulkemaan eräs pieni mies, — Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon Mc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja kulkivat, kulkivat kauan — yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli hyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki häntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä kauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies kohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin paksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon rasvaa.
— Muistattehan Axel Gundersonin, — sanoi Prince. Tuo suuri skandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet hänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen kaivosinsinööriin. — Hän lepää jossakin tuolla. — Kaivosinsinööri osoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.
— Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja juossut hirven uuvuksiin — lisäsi Bettles; — mutta hän on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa — hän oli pieni, painoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa — ei unssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään; vaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa, maan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.
— Mutta hän rakasti tätä, — huomautti insinööri.
— Ei se siinä ole. Tämä…
— Kuulkaa, veljet, — puuttui puheeseen Sitka Charley istuen ruokatavaralaatikolla. — Te puhuitte rasvasta paksujen miesten lihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti, mutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten nuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin tekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa. Nainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun miehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän vaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi syvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava; tällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.
Hän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä, joka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin vettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva toveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle ruumiilleen.
— Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta sydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni puutteellisuudet, viimemainittuun — ystävieni hyvyys. Suuri valo selveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli annettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi kilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt kuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän keskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille. Olen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani kohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin tekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin. Siis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette te käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette sano minusta — Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa valossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. — Niin te ette sano. Läsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. — Nainen oli nimeltään Passuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun sydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen silmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt yleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen ole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle, sillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja soutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää kumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin hallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut otettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera. Me ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me nousimme laivasta — minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta rahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka nähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti suojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun valanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei ole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien äiti.
— Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole yhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven kanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi kovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli raskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me kohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme Forty Mileen. Me menimme rannalle — hauskaa oli nähdä taas valkoisia kasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä ja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja neljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei ollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja heidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi ja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.
— Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot saattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me keskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille, jotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.
— Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden luo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin kääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi taivaltajaksi. — Seitsemänsataa mailia — sanoin minä, Haines Missioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava lumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä teillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.
— He suostuivat. Mutta yksi vastusti — Long Jeff, leveäluinen ja paksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut taivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin maidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en kestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä tuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva ja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen hampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista ruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken — Passuk, Long Jeff ja minä.
— Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä sauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä pitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että toisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta useimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta ruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli säännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin säälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan. Joella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja matkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet mitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka jäivät elämään.
— Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin saavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja vaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön edustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä kuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti lähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu paljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja, mutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli selvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.
— Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä; puolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines Missionin välillä.
— Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi epäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän ja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko päivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.
— Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava lumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme — jalat halkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka päivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme lumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa asetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi pois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen mokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat koirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi, mutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän jälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui kärsimyksistä ja rasvasta.
— Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi aamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi koiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.
— Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä sitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja tunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä ymmärsin.
— Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin voimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk sanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut mitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja pakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä valjastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana, auringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat jäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.
— Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja laitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta, että hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui ontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei ollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi pian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme yhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei mitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille kertoi äsken… Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen kanssaan.
— Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden maassa, — valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään peite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti peitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään veteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja — kaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa kaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja että he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi jälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei intiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat varastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin laiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja he menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.
— Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat äärettömän laihoja — pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin tuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme. Kun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme mustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä tuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme matkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä huutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei avannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.
— Mutta mies itki.
— Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon halkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long Jeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle. Mutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin reunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä. Silloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä kädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli kevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän kutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne upposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat jään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin laskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.
— Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen osaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme tahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta hän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia kärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat myöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet koirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä eteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä kirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen ruokaan ja sanoi: — Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle. Hänen on parempi kuolla. — Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään — toveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka jäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja että he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa vaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme Bettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa. Nuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään, eikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin, että hän oli oikeassa.
Sitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka seisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä ulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia kärsimyksiään.
— Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi haamua — Passuk ja minä — ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä tähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle Vedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!
— He, mies ja poika, eivät olleet rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, kertoi hän: eivät olleet jättäneet hänelle jauhoja kolmeksikaan päiväksi. Hän keitti joka yö kupissaan mokkasiinien palasia ja söi niitä. Mutta mokkasiineista oli jälellä vain vähän. Hän oli merenrannalta ja kertoi meille siitä Passukin välityksellä, joka puhui hänen kieltään. Hän oli vieras Yukonilla, eikä tiennyt tietä, mutta hänen kasvonsa olivat käännetyt Pelly'n. Kuinka pitkä oli matka? Kaksi päivää? Kymmenen? Sata? — hän ei tiennyt, mutta meni Pelly'n. Takaisin palaaminen oli mahdoton, täytyi siis kulkea vain eteenpäin.
— Hän ei pyytänyt ruokaa, sillä hän näki, että myöskin me olimme vaikeassa asemassa. Passuk katsoi minuun ja mieheen epäröiden ikäänkuin naaraspeltopyy, jonka poikue on vaarassa. Silloin käännyin häneen ja sanoin: — "Tämä mies on ryöstetty. Minä annan hänelle osan varastostamme". Näin, että Passukin silmissä vilahti hetkeksi mielihyvä. Hän katsoi kauan mieheen ja minuun, hänen suunsa oli suljettu ja päättäväinen.
— Ei, — sanoi hän. — Suolainen Vesi on täältä kaukana, mutta kuolema lähellä. On parempi, jos se ottaa tämän vieraan miehen ja menee ohi minun Charley'ni!
— Mies meni Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n. Sinä yönä itki nainen.
En koskaan ollut nähnyt hänen itkevän tähän saakka…
— Eikä se johtunut savusta, sillä puut olivat kuivia. Ihmettelin hänen suruaan ja ajattelin, että naisen sydän pehmeni tien pimeydestä ja kärsimyksistä.
— Elämä on kumma asia. Olen ajatellut sitä paljon ja punninnut kauan; kuitenkin tulee arvoitus joka päivä vain suuremmaksi. Mistä johtuu tämä kummallinen halu elää? Elämähän on peliä, missä kukaan ei voita. Elämä merkitsee kovaa työtä ja syvää kärsimystä, kunnes raskas vanhuus saavuttaa meidät, ja me laskemme kätemme loppuunpalaneen tulen kylmään tuhkaan. Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat täynnä levottomuutta ja huolta; kuitenkin menee hän kuoleman avattuun syliin kompastellen, kaatuillen, takaisinpäin katsovin kasvoin, valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä. Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme elämää ja vihamme kuolemaa. Se on hyvin kummallista!
— Kulkiessamme Passukin kanssa päivällä, me puhuimme vähän. Yöllä me makasimme lumessa kuin kuolleet ja jatkoimme aamulla matkaamme; me kuljimme kuin kuolleet ja kaikki ympärillämme oli kuollutta. Ei oravaa, ei myyrää, — ei mitään. Joki valkoisessa puvussaan — ei äännähtänytkään. Mehu puissa oli jäätynyt. Oli kylmä niinkuin nytkin; yöllä laskeutuivat tähdet alas ja olivat suuria; ne hyppivät ja tanssivat, yöllä revontulet nauroivat meitä; syttyi paljon aurinkoja, koko avaruus loisti ja säteili, lumi oli kuin timanttitomua. Mutta ei lämmintä, ei ääntä, ainoastaan kylmyys ja hiljaisuus. Niinkuin sanoin, me kuljimme kuin kuolleet, niinkuin unessa, emmekä laskeneet aikaa. Meidän kasvomme olivat vain käännetyt Suolaiselle Vedelle, meidän sielumme halasivat Suolaiselle Vedelle ja meidän jalkamme veivät meitä sinne.
— Pysähdyimme Takheenan luona, mutta emme tienneet sitä. Silmämme katsoivat White Horseen, mutta eivät nähneet sitä. Jalkamme kulkivat Canyonin epätasaista pintaa, mutta eivät tunteneet sitä. Me emme huomanneet mitään. Ja kaatuessamme tielle me käänsimme kasvomme Suolaiseen Veteen päin.
— Meidän viimeiset ruokavaramme olivat menossa, ja me jaoimme ne tasan, Passuk ja minä, mutta hän kaatuili useammin ja Caribou Crossingissa uupui hän kokonaan.
— Mutta aamulla me makasimme saman peitteen alla, emmekä menneet etemmäksi. Ajattelin jäädä tähän ja kohdata kuoleman Passukin kanssa yhdessä, sillä minä olin vanhentunut ja oppinut arvostelemaan naisen rakkautta. Tämä tapahtui kahdeksankymmenen mailin päässä Haines Missionista, ja suuri Chilcoot kohotti kaukana yli metsän reunan avonaisen, tuulille alttiin huippunsa. Passuk puhui hiljaa lähentäen huulensa minun korvaani, jotta voisin kuulla. Nyt, kun hänen ei tarvinnut pelätä minun vihaani, puhui hän koko sydämestään, kertoi rakkaudestaan ja paljosta muusta, jota en ollut ymmärtänyt.
— Hän puhui: "Sinä olet minun mieheni, Charley, ja minä olin sinulle hyvä vaimo. Viritin aina sinulle tulen, keitin ruokaa, ruokin sinun koiriasi, sauvoin sinulle, enkä valittanut. Minä en sanonut, että isäni majassa oli lämpimämpi tahi että siellä oli enemmän ruokaa. Kun sinä puhuit, minä kuuntelin. Kun sinä käskit, minä tottelin. Eikö ollut niin, Charley."
— Ja minä sanoin: "Niin oli".
— Hän jatkoi: "Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et katsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi; sydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta siitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä on lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, — siinä ei ollut tilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit oikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit suurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin sinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit rehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä aloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni olivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää ympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin minun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun sydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle."
— Silloin minä sanoin: "Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut paikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen tapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä ruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat, kun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen rakkauden."
— Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa itseeni. Ja hän sanoi: "Minä olen iloinen". Senjälkeen lepäsi hän kauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän kuiskasi: "Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin puhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö. Minä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat metsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin yksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen, karva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti päänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin ensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella karhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat iskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat nuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu tapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko intiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut peukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli minun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja hän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa."
Sellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen Caribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella uhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle matkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän naisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen oravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja ymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki tasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet osastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: "Tässä on Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja kauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien vuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja tuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja suurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten majaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli Passukin."
— Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun, minä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli loppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi: "Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä koskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia sanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty Milessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat koiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän, sitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää ylpeytensä."
— Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen pussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni olivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät. Unohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin täysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien ja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.
— Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä nukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti minut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja sellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita näkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.
Charley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin valaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin puolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti huurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.
SUURI KYSYMYS.
I.
Mrs Saytherin saapuminen Dawsoniin oli aivan ohimenevää — hän ilmestyi ja katosi kuin meteoori. Hän saapui keväällä koirilla, mukanaan ranskalaisia erämiehiä Kanadasta. Mrs Sayther loisti häikäisevästi lyhyen kuukauden dawsonilaisten keskuudessa ja matkusti jokea ylös heti, kun jäät lähtivät.
Naisista köyhä Dawson ei mitenkään voinut ymmärtää tätä kiireellistä matkaa, ja paikalliset neljäsataa olivat surullisia ja tunsivat itsensä yksinäisiksi, kunnes seudulla tapahtui uusi kumma ja vanhat vaikutelmat antoivat tilaa uusille. Mrs Saytheriin olivat kaikki ihastuneita ja ottivat hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, viehättävä ja sitäpaitsi leski. Ja senvuoksi hänen kantapäillään seurasi muutamia Eldoradon kuninkaita, arvokkaita henkilöitä, sekä eteenpäin pyrkiviä nuoria miehiä, joiden korvat janosivat naisten hameiden kahinaa.
Vuori-insinöörit tunsivat kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja puhuivat suurella juhlallisuudella Saytherin toimista ja työstä: hän oli ollut Valloissa tunnettu erittäin kykenevänä vuori-insinöörinä ja nautti Lontoossa vieläkin suurempaa mainetta. Nousi suuri kysymys, miksikä juuri hänen leskensä, eikä kukaan muu nainen, saapui tähän maahan. Mutta pohjoisen kasvatit ovat käytännöllisiä, he ovat aivan välinpitämättömiä teorioista ja pysyvät lujasti kiinni tosiasioissa. Ja monille heistä Karen Sayther oli hyvin merkitsevä tosiasia. Hän ei kiinnittänyt huomiota tilanteen tähän puoleen; parhaimpana todistuksena siitä oli se päättäväisyys ja nopeus, jolla kieltäytymiset ja hylkäykset seurasivat hänen neliviikkoisen pysähtymisensä aikana.
Yhdessä hänen kanssaan katosi tosiasia ja jäi vain kysymys.
Sen ratkaisemiseksi antoi seuraavanlainen suotuisa tilaisuus muutamia viitteitä.
Hänen viimeinen uhrinsa Jack Coughran, asetettuaan ilman toivoa hänen jalkoihinsa sydämensä ja oikeutensa viiteensataan jalkaan kultavaltauksia Bonanzassa, lohdutteli itseään onnettomuudessaan yöllisillä juomingeilla.
Näiden unettomien öiden aikana hän sattumalta tapasi Pierre Fontainen.
Tämä ei ollut kukaan muu kuin Karen Saytherin saattomiesten johtaja.
Tämä kohtaus johti tuttavuuteen ja juominkeihin ja loppujen lopuksi
molemmat tulivat melkoisen juovuksiin.
Hetken kuluttua Pierre Fontaine ja Jack Coughran puhelivat vilkkaasti.
— Miksikä madame Sayther tuli tähän maahan? Siitä on parempi puhua hänen kanssaan. Minä en tiedä mitään, koko aikana on hän kysynyt vain yhdestä miehestä ja lausunut vain yhden nimen. "Pierre" — sanoi hän minulle; — "Pierre, teidän täytyy löytää tämä mies ja minä maksan teille paljon — annan tuhat dollaria, jos te löydätte hänet." Miehen nimi? Kyllä. Miehen nimi on — minä sanon sen teille — David Payne. Niin, m'sieu, David Payne. Koko ajan puhuu hän tästä nimestä. Ja minä koko ajan ahkerasti silmäilen ympärilleni, mutta en voi häntä löytää, enkä saada noita tuhatta dollaria.
— Ah, niin. Kerran saapui muutamia miehiä Circle Citystä, he tunsivat tämän miehen. Hän on Birch Creekissä, sanoivat he. Madame? Hän sanoi "hyvä on" ja oli niin onnellisen näköinen kuin voi olla. "Pierre" — sanoi hän — "laittakaa valjaat koirille. Matkustamme pian. Jos löydämme tuon miehen, annan teille lisää tuhat dollaria." Minä sanoin: "Kyllä, aivan heti! Allons, madame!"
— Arvelin voivani olla varma, että kaksituhatta dollaria olivat minun. Mutta mitä vielä! Sitten tuli useampia miehiä Circle Citystä ja he sanoivat, ettei tämä mies, David Payne, ole siellä, vaan on joku aika sitten palannut Dawsoniin. Siten ei madamen ja minun matkasta tullut mitään.
— Niin, m'sieu. Näinä päivinä puhui madame: "Pierre" — sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria — "ostakaa vene ja sauvomia. Huomenna lähdemme ylös jokea". Niin, huomenna, ja Sitka-Charley myi minulle veneen ja sauvoimet viidelläsadalla dollarilla.
Kun Jack Coughran seuraavana päivänä julkaisi tämän uutisen, hukkui Dawson arvailuihin, kuka oli tämä David Payne ja minkävuoksi hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytherille. Ja todellakin, sinä päivänä, jona Pierre Fontaine oli sanonut, mrs Sayther ja hänen ulkomaalaiset saattajansa alkoivat sauvoa ylös jokea pitkin sen itärantaa Klondyke Cityyn ja sitten, väistääkseen putouksia, nopeasti siirtyivät länsirannalle ja katosivat saarien sokkeloon eteläiseen suuntaan.
II.
— Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta alempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.
Sanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen perän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle ominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.
— Odottakaa vähän, madame, minä menen katsomaan.
Hän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa ja minuutin kuluttua oli hän takaisin.
— Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.
— Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.
Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös — solakkana ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen, puhui toista — pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.
Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.
— Katsokaa, katsokaa! — Pierre osoitti ympärille heiteltyihin lastuihin puupinon vieressä, — ne ovat aivan tuoreen näköisiä — kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.
Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.
— Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, — määräsi hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.
Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi odottaa.
Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia. Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi piirtyviä varjoja.
Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.
Ehkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein asentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi jännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine lisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty laittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät paikoilleen.
— Kas, sieltä hän palaa, — sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden jälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.
Ruuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui virran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti kumartuen aironvetojen mukaan.
Mrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta silloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.
Tiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna mielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät ääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina tuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.
Mrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. — Kasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja suuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien, kauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja ulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman pienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti hellyyttä ja voimaa.
Kasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä, ikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen jälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti miellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan viileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen olennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän kauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen keskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy tällaisia ainutlaatuisia olentoja.
Syvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti käänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle. Seuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla neljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät ruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään, ja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs Saytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi silmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.
— Karen, — sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä, — minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin sokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle useasti erilaisia tepposia.
Puna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen kiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti ojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi ja puristi sydämellisesti miehen kättä.
— Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta… mutta…
— Mutta en kirjoittanut sanaakaan. — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni majaan.
— Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.
— Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, — sanoi David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä moitetta naisen äänessä. — Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.
— Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, — jatkoi hän — ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.
— Te ette ole paljoakaan muuttunut, — huomautti mrs Sayther, ei erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaiselle pohjalle.
— Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.
Sitäkö tarkoititte?
Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.
— Olitteko te kauan Dawsonissa? — David Payne näperteli puukolla lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.
— Muutamia päiviä, — vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä ja tuskin kuullen. — Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden — ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita tunteissaan.
— Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien kanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte matkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin onni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi arvioida.
— Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on naapureina? Onko ketään?
Kysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä, joka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.
— Oli joitakin, — vastasi hän. — Muutamia miehiä Missourista ja pari
Cornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.
Mrs Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön.
— Mutta ympärillä on paljon intiaaneja.
— Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin. Ei yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä asuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.
Mrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen silmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä hänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen aikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa kuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja huuhtomoista kovina talvina.
— Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, — sanoi mrs
Sayther. — Luultavasti te tiedätte.
He nousivat pöydästä ja David Payne palasi entiselle paikalleen.
— Saitteko te minun kirjeeni?
— Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei…
— Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. — Hän sanoi tämän jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.
— Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään? Tiedättekö, että mieheni on kuollut?
— Minun on todellakin sääli. Kun…
— David! — hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja loukkaantumisesta.
— Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.
— Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä. Mitä te ajattelette?
Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan jatkoi:
— Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte, mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä, niin matkustinkin.
— Minä en tiedä mistään lupauksista.
— Aikaisemmissa kirjeissä?
— Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.
Hän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.
— Siitä on kauan — mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, — teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli kevät. Minä vedin teidät luokseni — se oli ensimmäinen kerta — ja suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?
— Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt…
— Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli lupaus. Ja silloin — maksaako vaivaa puhua enää — ilmestyi mies. Hän oli vanha — te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi — ja jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu. Lopetan kohta, — hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja ja omasi rahoja. Hän…
— Mutta silloin oli asia toinen, — keskeytti mrs Sayther. — Minä kerroin teille. Ahtaat olot — raha-asiat, — puute, — vanhempani, — huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte… Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!
— Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet? Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät pakottanut yhtymään tuohon mieheen.
— Ajattelin teitä koko ajan, — puolustautui nainen.
— Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä…
— Mutta nyt! Nyt!
— Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että hänellä oli kullan voima — kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta. Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne, Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?
— Muistakaa, hän on kuollut.
— Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle, kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.
— Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin teitte samoin. Teidän rakkautenne — ruusutarhan rakkaus — oliko se ikuinen? Missä se on nyt?
— Se on täällä nytkin! — huudahti David intohimoisesti ja löi rintaansa nyrkillään. — Ja on aina ollut.
— Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, — jatkoi nainen.. — Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?
Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana, palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.
— Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole muuttuneet.
Hänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan. Tulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie, käsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän eroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki valaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen kauniiksi.
— Te näette, se on mahdotonta, — voihkasi mies, varovasti työntäen luotaan vaalean naisen.
— Se on mahdotonta — toisteli mies — se on mahdotonta.
— Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, — sanoi hän pehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. — Kuin nainen minä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole hämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan mukainen avioliitto ei ole pätevä?
— Me emme tee Alaskassa sellaisia kysymyksiä, — vastasi mies hiljaa.
— Tiedän, mutta…
— Hyvä on, tämä on täällä tavanmukainen avioliitto — ei muuta.
— Onko lapsia?
— Ei.
— Ja ei ole…
— Ei, ei, ei mitään sellaista, mutta se on mahdotonta…
— Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. — Hän tuli jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita poskia.
— Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos he eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat he yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on tyytyväinen. Sitten mies… — hän kohautti olkapäitään. — Samoin on tytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet löysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella hirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti — nälkä. Ilman teitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli onnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on turvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi ollenkaan ollut.
— Ei, ei, — vastusti mies. — Se ei ole oikein.
— Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla hänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut maassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä irroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me — te ja minä — hallitseva, kasvava rotu, — olemme maan suola ja sen herrat! Me olemme luodut toisillemme. Korkein ääni — rodun ääni, kuuluu meissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja te ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta, jotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja, ehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei ole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David, matkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.
Winapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen huomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman kerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski lähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja valtasi hänet — lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia vastaan, surulliset vuodet — kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota yksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili kirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi hänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili, väikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun purskahdukset ja laulu…
— Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille.
Tulevaisuus on turvattu.
Nainen katsoi ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa.
— Maailma on jalkojemme juuressa ja kaikki riemut ovat meidän. Tule!
Tule!
Hän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä lujasti.
Nälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan rauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.
Yht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä suunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta, Winapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä temmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman kynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja eläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä, villiytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi Winapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla…
Hiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi takaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta, mitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki liukui pois hänen käsistään.
— David! David! — huudahti hän. — Minä en jätä teitä! En jätä teitä! Jos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään kanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä teidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne, matkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua, olen voimakas.
Mies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan, mutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.
— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä haluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle. David! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä erehdyin — se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa syntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt näyttää, että osaan arvostella sitä oikein.
Hän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. — Säälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja kärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.
Mies kumartui ja nosti hänet ylös.
— Kuulkaa, mitä sanon teille, — alkoi mies avaten oven ja auttaen häntä menemään ulos.
— Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän täytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen luona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne maailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa — hyvästi?
Mrs Sayther hillitsi itsensä ja katsoi häneen epätoivoisesti.
— Jos, jos Winapie… — hänen äänensä värähti ja hän vaikeni.
Mutta mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Kyllä.
Hämmästyen tämän tunnustuksen kummallisuutta kuiskasi nainen:
— Se on käsittämätöntä. Uskomatonta. Ei maksa vaivaa puhua siitä.
— Suudelkaa minua, — sanoi hän hiljaa ja ojensi kasvonsa lähelle miestä.
Sitten hän kääntyi ja meni.
— Hajoittakaa leiri, Pierre, — sanoi hän kääntyen tähän — hän yksin ei ollut nukkunut. — Me matkustamme.
Nuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen kasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia.
— Hyvä, madame, — suostui hän. — Mitä tietä? Dawsoniin?
— Ei, — vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, — ei
Dawsoniin, vaan Dyeaan.
Kohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti ja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin. Hetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat koottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät veneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun matkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.
— Me nousemme saaren yläpäähän — selitti Pierre puuhaten pitkän kiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä virta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.