IX
Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi. Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä? Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie? Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt matkoihinsa jättäen lapsen yksin?
Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa, jonka annoitte minulle luettavaksi, sanotaan, ettei niitä tarvitse ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."
Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään, jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta kurkustaan.
Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä, se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.
Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni… kultaseni… pieni lapsi kultaseni…" Hän tunsi lapsen kylmyyden, märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.
Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan vallassa.
Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.
Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.
Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä, toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan aamulla."
Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on jo varmasti nälissäänkin."
"Onko nyt hänen ruoka-aikansa?" kysyi rouva Bascomb soinnuttomalla äänellä.
"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen etusivun huoneeseen.
Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta, jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle, jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen. Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.
Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"
Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne?
Hän ei viitsi syödä enää."
Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.
Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.
Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin, millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta, tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään pienokaiseen.
Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.
Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja isoäiti nauroi ääneen.
Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun, kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.
Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle. Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää, vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa, sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen. Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin, ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä, kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.
Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti, pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle, kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä, polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää, jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.
Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!
"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.
Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan pehmeyden.
"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä sellaisesta pikkumaisuudesta.
"Kuulehan nyt, äiti, etkö sinä voisi olla talouspuuhissasi hieman tyynempi?"
Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin olisi väärässä.
Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.
Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen heti: "Missä Lottie on?"
Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä eläviinkuviin?" kysyi hän.
Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.
Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka hänellä oli jäljellä?
Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä heillä oikeastaan oli mielessä.
"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita hänellä oli ollut Harristownissa.
"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi, vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."
Ralph kiipesi laahustavin askelin yläkertaan.
Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle, puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.
"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka korostuksensa lopetti heti muminan.
Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt, hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.
Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen, kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.
Lottie näki pieluskasan sohvalla ja hyökkäsi sitä kohti.
"Varo! Minä luulen pienokaisen nukkuvan", varoitti rouva Bascomb tiukasti.
Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"
Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"
"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)
Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.
"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi
Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.
He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä sillä tavalla.
"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän en saa mitään suuhuni."
Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle.
Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.
Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.
"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä tahdon, että hänet jätetään sinne."
Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi, eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä. Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet, ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä, vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa, että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä…"
Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.
"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja…"
Pienokaisen itku muuttui nyt kirkunaksi.
"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen syliini."
"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."
Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut luullakaan, että on jo näin myöhä!"
Hänen korostuksensa oli erikoinen. Hän odotti toivovasti.
Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"
Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin, jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi. Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"
Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"
Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.
Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä, kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa olisivat siellä.
Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.
"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi, kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."
Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.
X
Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.
Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta ruoasta.
Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen. Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa. Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni. Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."
Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä, että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät, kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut, mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien itsessään jotakin huvittavaa.
"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit. Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä, riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."
Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan, rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen, jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme, hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui, keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista, mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään, katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.
Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.
Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"
Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan asentoon.
Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään. Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.
Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää, tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki olisi puhdas päästä jalkoihin asti!
Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.
Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen keittiön ovelta.
Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.
"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen, "Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta katselemaan jotakin vilkkaampaa."
Pääovi sulkeutui heidän takanaan.
Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen, rauhallisen illan…!"
Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen, ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa. Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.
Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut siirtää katsettaan muualle… ummistuneiden luomien rauhallisuudesta, kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan… se muuttui syväksi, poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.
Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen siiven kärjellä.
Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin niiden kuivaessa.
Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla syöttämään lasta.
Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu kuivamaan.
Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka sai toisen perhosmaisen suukkosen.
Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä, kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita. Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.
Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.
Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin, jolloin mamma ei voi olla kotona".
Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.
Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta käsivartta allasi…"
Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään pienen ruumiin rinnalla!
"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan pitelemään kirjaa? Entä kynää?"
Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien väliin… "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi? Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"
Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.
Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin hyvää?"
Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä "lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.
Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.
Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat?
Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?
Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.
Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä, huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.
Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.
Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!
Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata ammeeseen.
Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni (hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"
Rouva Bascomb ei vastannut, siirtyi vain varpaisillaan avonaiselle ovelleen.
"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa. Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."
Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi
Lottie kääntyen Ralphin puoleen.
Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa. "Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."
"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin hieno? "
* * * * *
Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon.
Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti.
"Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."
Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin väsynyttä ihmistä kuin hän oli.
Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää? Gladys!
Mutta ainakin lapsen vaatteet olivat puhtaat.
Huh, hitto! Hän oli pessyt Lottien likaiset astiat jälleen!
Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta. Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?
Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi…
Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli. Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.
XI
Talvi kului hitaasti loppuun ponnistellen kuin vesilastiin joutunut laiva, täynnä haaksirikkoisia merimiehiä. Asiat olivat jo niin huonolla kannalla kuin suinkin voivat kulkiessaan tasaista vauhtia ojasta allikkoon. Rouva Bascomb tiesi nyt, ettei Ralph halunnut lähteä kaupungille Lottien kanssa iltaisin. Sillä ei ollut mitään tekemistä hänen äitinsä viihtymisen kanssa. Eikä se johtunut hänen omasta kuolettavasta väsymyksestäänkään.
Hänen äitinsä sai tietää syyn siihen eräänä tammikuun iltapäivänä, kun hän palasi kotiin koulutyön päätyttyä ja näki Lottien "huvittavan erästä miesystävää", kuten hän kuvaili sitä myöhemmin illallispöydässä kertoessaan siitä Ralphille niin pirteästi kuin tahtoisi siinä asiassa olla ihan vilpitön ja luonnollinen. "Hän on melkein keikari, Ralph. Hyväinen aika, sinähän tunnet hänet! Etkö muista, että hän oli Hudsonin salissa muutamia iltoja sitten ja että minä esitin hänet sinulle? Se mies, jolla oli timanttisormus, sinun täytyi huomata hänen timanttisormuksensa. Ja niin mainio keskustelutaito. Hän on ihan ihmeellinen. Melkein täytyy huudahdella yhtä mittaa, kun hän puhuu. Jokainen sanoo, että hänen pitäisi kuulua johonkin laulunäyttämöön. Hän ansaitsisi siellä itselleen helposti omaisuuden. Mutta hän sanoo jäävänsä mieluummin köyhäksi, mutta rehelliseksi. Hänen tehtävänään on kaivososakkeiden myyminen. Mutta, Ralph, koeta nyt, sinun täytyy muistaa hänet — hän oli tuo mies, joka näytti minulle niin etevän askeleenoton hesitatio-tanssissa."
Hän oli jutellut paljon ja melko nopeasti, mutta keskeytti nyt ja joi kulauksen vettä kerskailevan tyynesti.
Ralph kysyi: "Kuinka hän sattui tulemaan tänne?"
Hänen äitinsä ei tuntenut hänen ääntään. Se ei ollut Ralphin ääni ollenkaan, vaan jonkun toisen miehen, raaka, käheä ja omituinen.
Poikkeamatta tavallisesta halveksitun, laiminlyödyn katselijan osasta hän tuijotti poikaansa tiukasti, tuntematta hänen ilmettään sen paremmin kuin hänen ääntäänkään. Hän ei ollut tavallisen Ralphin näköinen. Jokin, mitä hän ei ollut milloinkaan nähnyt, kyti Ralphin silmissä, kun ne suuntautuivat Lottieen.
"Kuinkako hän sattui tulemaan tänne?" toisti Lottie huolettomasti. "Ah, hänellä on muuan mahdollisuus tämän kadun varrella jonkun matkan päässä. Erään vanhan rouvan, joka vasta äskettäin on menettänyt miehensä, pitää nyt sijoittaa johonkin henkivakuutusrahat. Herra Boschin veli, joka työskentelee erään vakuutusyhtiön konttorissa, ilmoittaa hänelle, milloin yhtiö joutuu maksamaan vakuutusrahoja. Ja hän — hyväinen aika, kun hän meni tästä ohi, sattui hän huomaamaan minut ikkunassa ja tuli sisään hetkiseksi. Hän ihastui Gladysiin. Hän ihastuu lapsiin yleensä."
Rouva Bascomb oli tavannut lapsen yläkerrassa sidottuna kiinni kehtoon, missä se oli hiljaa ja onnellisena leikkinyt kalistimellaan. Mutta hän puri huulensa yhteen. Hän ei aikonut alentua juoruamaan Lottiesta.
"Onko hän käynyt täällä ennenkin?" kysyi Ralph.
Lottie epäröi sekunnin murto-osan, katsahti anoppiinsa ja sanoi korostaen: "Ei, luonnollisesti hän ei ole käynyt."
Sen varmuus, että hän oli valehdellut, täytti huoneen kuin haju.
"Mitä minä olenkaan tehnyt", ajatteli rouva Bascomb tuntien pahoinvointia, "että minut pakotetaan elämään yhdessä tämän kurjan…"
"Miltä sinusta tuntuisi", sanoi Ralph, "jos iltapäivisin kävisin vierailuilla tyttöjen luona?"
Lottie avasi silmänsä selälleen lapsimaisen hämmästyneen näköisenä.
"Mutta herra Bosch ei ole naimisissa!" sanoi hän.
"Ei, mutta sinä olet", vastasi Ralph siirtyen kauemmaksi pöydästä.
"Niinpä kyllä, jos aiot olla niin ilkeä jokaisesta pikku seikasta", sanoi Lottie, mutta ilman tavallista esille leimahtavaa uhmaansa. Hän katsoi uteliaasti Ralphiin ja vaikeni hetkiseksi kuin ajattelisi, mitä näkyi hänen kasvoistaan. Tämä oli harvinaista, koska Lottie ei tavallisesti ajatellut mitään.
Hän ei pyrkinyt kaupungille sinä iltana, vaan hääräsi kotona, suuri esiliina vyöllään, tuollaisessa oikullisessa taloudenhoidon puuskassa, joka oli paljon turmiollisempi kuin hänen toimettomuuskautensa. Kaiken hakemiseen meni päiväkausia sen jälkeen kun Lottie "vuorostaan suoritti askareet", kuten hän sanoi. Hän hyräili ja vihelteli iloisesti yhä uudestaan "Iloisen lesken valssia", jonka kansansuosio silloin oli suurimmillaan, kertoi hilpeästi naapuristossa kuulemiaan juoruja, jolla alalla hän oli asiantuntija, ja toisti pari kolme hullunkurista juttua, jotka hän sanoi lukeneensa lehdestä sinä aamuna.
Ralphin töykeys ei lauhtunut. Hän istui synkkänä ja ääneti, pidellen iltalehteä kasvojensa edessä, vaikka hänen lukemisensa keskeytyikin silloin tällöin Lottien tullessa taputtelemaan hänen päätänsä tai istumaan hetkiseksi hänen polvelleen. Kun hän katsoi Ralphiin, oli hänen ilmeensä vaanivan tarkkaavainen. Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksääkään, kun hän jo sanoi haukotellen raukeasti: "En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun olen kokonaan lopussa tänä iltana. Tule, Ralph, mennään nukkumaan. Eihän mamma pahastu, vaikka hänen nyt kerran täytyykin syöttää viimeinen pullollinen lapselle." Kun he menivät portaita ylös, oli hänen käsivartensa Ralphin kaulassa.
Kun rouva Bascomb kylvetti lasta ja sitten pani sen vuoteeseen, oli talossa niin hiljaista kuin hän olisi ollut siellä yksinään, kuten tavallisesti. Mutta riisuutuessaan hän kuuli muminaa toisesta huoneesta, nyt hyvin hillittyä, ja senkin keskeyttivät pitkät vaikenemiset. Hän väänsi valon sammuksiin ja laskeutui jäykkänä omalle vuoteelleen. Talo oli nyt yhtä pimeä kuin hiljainenkin. Hän lepäsi siinä kuunnellen jännitettynä, koettaen olla kuulematta.
Äkkiä kuului pimeän läpi naurua. Lottien kummallista, kiihoittuneen riemun lyhyttä naurua.
Rouva Bascomb hautasi päänsä toiseen pielukseen ja veti toisen korvilleen estääkseen äänen kuulumasta. Hän ei kuullut mitään muuta, mutta tuo nauru kaikui hänen unissaan koko yön.
Aamulla hänen toimittaessaan pöytään aamiaista Ralph tuli alakertaan. Hän oli kalpea, hienot piirteet olivat kiusaantuneet, huulet värittömät ja kuihtuneet. Mutta outo ilme oli haihtunut hänen silmistään. Hän oli jälleen sama Ralph, sennäköinen kuin hän tavallisesti oli ollut pienenä poikana, kun ei ollut oikein terve, juuri joko sairastumaisillaan johonkin tautiin tai parantumaisillaan.
"Lottiella on jonkinlaista päänkipua tänä aamuna", sanoi hän äreästi.
"Luullakseni on parasta, että vien aamiaisen hänelle vuoteeseen."
Mentyään yläkertaan senjälkeen kun Ralph oli vienyt sinne tarjottimen, rouva Bascomb näki ovesta, joka oli jätetty auki, Lottien istuvan vuoteessa tarjotin edessään. Hän oli ehkä hieman väsyneen näköinen, mutta hänen poskensa olivat tavallista kermanvärisemmät, ja hän oli tavallista kauniimpikin, täysin puhjenneen kukkeuden vielä väikkyessä pehmeillä huulilla ja silmissä.
Ralph seisoi hänen vieressään, katsoen häneen ja äkkiä kumartui kiihkeästi. Kun hän sitten oli omassa huoneessaan ja nosti lapsen kehdosta, kuuli hän hopean ja porsliinin kilinää ja Lottien nauravan, tukahtuneen äänen: "Voi sinua tyhmyriä! Ralph, päästä irti! Enhän voi hengittääkään. Mihin se appelsiini joutui? Sinä paha poika!"
Rouva Bascomb palasi lapsi sylissään avonaisen oven ohitse, kääntäen päänsä syrjään. "Mitä minä olen tehnyt? Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän?" valitti hän mielessään. Hän oli näkevinään Lottien haamun katsovan ivallisesti riemuiten.
* * * * *
Viime kuukausina hän oli laiminlyönyt raamatun lukemisen ennen makuulle menoa. Mutta nyt, keskellä Ralphin avioliiton sitä alkujaksoa, jolloin asiat kävivät yhä pahemmiksi, hän avasi vielä kerran tämän tutun, nahkakantisen, hyvin kuluneen kirjan. Hän tiesi, mistä paikasta piti etsiä haluamaansa kohtaa. Hyvinkin hän tiesi, miltä sivulta löytäisi oikeat sanat. Kun hän istuutui huoneessaan uupuneena, lapsen nukkuessa hänen lähellään ja talon ollessa tyhjänä, ja luki löytämiään sanoja, näytti niiden syyttävä hehku liekehtivän hänen omilta huuliltaan.
Sillä porton huulet tiukkuvat hunajaa, ja öljyä liukkaampi on hänen suulakensa. Mutta hänen loppunsa on katkera kuin koiruoho, moniteräistä miekkaa terävämpi.
Hänen jalkansa menevät alas kuolemaan,
ja hänen askeleensa rientävät tuonelaan.
Nämä sanat täyttivät sen pienen huoneen, missä Mary Bascomb istui, ikäänkuin jonkin villin eläimen uhkaavalla murinalla.
Nyt minä tahdon tuomita sinut tekojesi mukaan. Ja minä syytän sinua kaikista sinun inhoittavista teoistasi eivätkä minun silmäni säästä sinua enkä minä aio sääliä sinua, vaan minä tuomitsen sinut tekojesi mukaan
Mary Bascombin silmiä poltti, hänen kätensä vapisivat, ja hänen sydämensä jyskytti nopeasti ja säännöttömästi.
* * * * *
Talven jatkuessa hän kärsi helmikuussa niin kovasti sydämen jyskytyksestä, että uskoi sen johtuvan jostakin vakavasta elimellisestä vaivasta, minkä vuoksi hän kerran keskipäivällä meni neuvottelemaan siitä tohtori Deweyn kanssa.
Hän kertoi lääkärille oireensa. Ne tuntuivat hänestä itsestään hirveiltä ja levottomuutta herättäviltä, kuten tavattoman nopeasti lyövien valtimoiden äkilliset puuskat, huimaus, hirmuinen tunne kuin hän olisi tukehtumaisillaan ja usein, jopa melkein alituisesti vaivaava käsien hermostunut vapiseminen, jota hän ei voinut hillitä. Oliko hän saamaisillaan halvauksen? Voiko hän mahdollisesti kuolla pöytänsä ääreen koulussa?
Vanha karkea lääkäri kuunteli tarkkaavaisesti hänen selostustaan, katsoen häneen tiukasti ja tutkien hänet sitten perinpohjin, lisäämättä ainoatakaan sanaa lyhyihin käskyihinsä: "Hengittäkää syvään!" "Ilmoittakaa, milloin tekee kipeää." "Kääntykää ympäri."
Kun hän oli lopettanut, ei hän puhunut mitään minuuttiin tai pariin, katseli vain miettiväisesti. Koettiko hän kerrankin ajatella jotakin ystävällistä tapaa, jolla voisi ilmoittaa kohtalokkaan uutisen, vaikka hän muuten aina sanoi sanottavansa säälimättä?
Sitten lääkäri sanoi: "Teidän sydämessänne ei ole mitään vikaa eikä muissakaan elimissänne. Te olette ihan terve, varmaankin mainiota rotua. Te olette terve ruumiillisesti. Minä en voi auttaa teitä mitenkään."
"Mutta, tohtori", väitti rouva Bascomb loukkaantuneena, "ette varmaankaan ymmärtänyt. Minulla on sellaisia hirveitä vavistuskohtauksia päästä jalkoihin asti. Tuskin jaksan pitää mitään kädessäni. Ja toisinaan sydämeni sykkii niin nopeasti, että on vaikea hengittää."
"Saatteko milloinkaan sellaisia kohtauksia koulussa?" kysyi lääkäri.
Rouva Bascombin vastaus tuli niin äkkiä, että se hämmästytti häntä itseäänkin: "En, en!" Hänen mieleensä muistui nyt ensimmäisen kerran, ettei hän opettajan toimeen ruvettuaan ollut milloinkaan ennen suoriutunut siitä niin reippaasti ja niin vähän jännittyen. Siinä ei mikään enää vaivannut häntä. Päinvastoin hän kaipasi sitä joka päivä. Se tuntui todellakin suovan hänelle lepoa. Nyt sitä ajatellessaan hän ihmetteli.
Lääkäri käänsi silmänsä hänestä alkaen hypistellä kynän varttaan. "Arvaan teidän ottavan kotiolonne perin raskaalta kannalta, rouva Bascomb", sanoi hän, "ja luullakseni juuri ne vaivaavat teitä. Teidän pitää oppia hillitsemään itseänne paremmin. Te kärsitte kaiketi niin sanotuista aivojen puuskista, kiusaantumisen hermostuksesta. Se ajaa verta ulommista hiussuonista ja vaikuttaa, että sydämessänne tuntuu niin kummalliselta. Siksi teidän pitää oppia käsittelemään elämää kylmäkiskoisemmin."
Ensi kerran — ainoan kerran elämässään rouva Bascomb puhui suunsa puhtaaksi. Hieman vain — kolme sanaa. "Kuinka minä voin?" huudahti hän katkerasti, katsoen tohtoriin suoraan, pakottaen heidän katseensa yhtymään ja vaatien hänet tunnustamaan asioiden tilan, jonka hän ymmärsi varsin hyvin ilman sanojakin.
"Niin, kyllä tiedän, kyllä tiedän", myönsi lääkäri nopeasti.
Hän epäröi, raapi ylähuultaan epävarmana etusormellaan, katsoen vieläkin rouva Bascombiin, ja sanoi vihdoin:
"Minä luulen teidän erehtyvän, rouva Bascomb, siinä, että koetatte asua yhdessä poikanne kanssa hänen avioliittonsa jälkeen. Se ei menesty milloinkaan. Nuori pari suoriutuu aina paremmin itsekseen. Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, etteivät he nauti siitä enempää kuin tekään."
Rouva Bascomb vaipui takaisin tuoliinsa mykkänä hämmästyksestä. Tuo lause: "Koetatte elää poikanne kanssa", järkytti häntä kuin säädytön pila. Hän avasi jo suunsa huutaakseen: "Koetanko elää heidän kanssaan! Hyväinen aika, hehän elävät minun kanssani. Se on minun taloni! Minähän suoritan suurimman osan kuluista."
Mutta puhelimen kello kilahti samalla kovasti lääkärin pöydällä, ja kohta hän oli kuin peninkulman päässä, syventyneenä uuteen asiaan, tarkkaavaisena, kaiken muun unohtaneena. Näytti siltä kuin ei enää sopisi vaatia hänen huomiotaan, vaikka siitä maksettiinkin. Rouva Bascomb käsitti, että hänet aina sysättiin syrjään näyttämöltä.
Lääkäri virkkoi levottomasti kuulotorveen: "Milloin alkoi kuume kohota? Tunti takaperinkö? Hyvä Jumala! Millainen hänen valtimonsa on? Miksi ette kutsunut minua ennen? Antakaa hänelle amylnitraattia heti. Minä olen siellä viiden minuutin kuluttua."
Hän ponnahti seisoalleen tuoliltaan, pyysi rouva Bascombilta anteeksi nopealla, lyhyellä viittauksella, otti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja hävisi.
Rouva Bascomb jätettiin yksikseen, kuten hänet nykyään aina jätettiin ilman ainoatakaan katselijaa, joka olisi tiennyt tai välittänyt siitä, mitä hän teki, mitä tunsi tai kuinka hänen kävisi. Hän oli saanut huomiota osakseen hetkiseksi, ja nyt hänet lähetettiin pois merkityksettömänä, laiminlyötynä, ja hänen oli pakko jatkaa matkaansa — ei kukaan välittänyt minne. Hän napitti päällystakkinsa vapisevin sormin ja katseli ympärilleen epämääräisesti kuin hakien jotakin unohtunutta kapinetta, mutta oikeastaan miettien jotakin keinoa, jolla voisi silotella tätä kohtausta, menettämättä kaikkea itsekunnioitustaan.
Hänen käyttäytymisessään oli hänelle itselleen jotakin outoa. Mitä merkitsi tällainen avuton, harhaileva katse? Missä hän oli nähnyt sen ennen? Hän ei ollut kaiketi milloinkaan näyttänyt tällaiselta ennen, koska hänen ei ikinä ennen ollut tarvinnut kärsiä näin syvää ylenkatseen, avuttomuuden, hylkäämisen nöyryytystä.
Nyt hän muisti sen. Sennäköisiä olivat köyhät surulliset äidit seisoessaan hänen pöytänsä vieressä, kun hän oli kohdistanut heihin huomionsa hetkiseksi ja sitten yhdellä ainoalla katseella, sisäisen kärsimättömyytensä ilmaisulla, työntänyt heidät syrjään näyttämöltä. Ah, tällä tavallako he siis tunsivat? Olivatko he samanlaisten vaikeuksien vuoksi tulleet hänen luokseen pyytämään apua? Sellaiseenko katkeruuteen ja yksinäiseen surkeuteen kuin tähän, mikä nyt oli musertamaisillaan hänet, hän oli karkoittanut heidät katseellaan? Olivatko he tulleet hänen luokseen, kuten hän oli tullut lääkärin luo, toivoen saavansa enemmän kuin olivat uskaltaneet pyytääkään, koska heidän hätänsä oli ollut niin suuri?
Hän häpesi ja tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun oli joutunut heidän asemaansa. Hän häpesi nyt, kun sen muisti, sitä katsettaankin, jolla oli karkoittanut heidät luotaan. Hänen myötätuntonsa heitä kohtaan ei ollut nyt hellä, vaan vihamielinen, kiihkeä ja loukkautunut. Se teki hänelle kipeää. Se pisti syvälle arkaan kohtaan, missä se loukkasi häntä julmasti.
Hän oli jatkanut matkaansa sokeasti katua pitkin ja pääsi jo koulurakennuksen ovelle, ennenkuin tuli entiselleen, kuten sanotaan (vaikka hän näinä päivinä tuskin tiesikään, mitä entisellä tarkoitetaan), ennenkuin hän ajatteli jälleen Lottieta ja Ralphia ja sitä tosiasiaa, huutavaa, jyskyttävää tosiasiaa, jonka ympärille kaikki kiertyi ja jonka lääkäri oli niin loukkaavasti syrjäyttänyt, että näet se oli hänen talonsa! Se kuului hänelle. Hän oli ostanut sen omilla rahoillaan, niillä kolikoilla, jotka hän oli ansainnut omalla työllään. Hän kokosi mieleensä vuorenkorkuiseksi pinoksi kaikki todistukset sen varmistamiseksi, että se kuului hänelle. Jokaisen täytyi kai tietää niin tärkeä asia, kenelle talo kuului. Kuinka voi kukaan hetkeksikään unohtaa sitä, vaikka he eivät tietäisikään (kuten he eivät voineetkaan, koska hän ei alentunut kertomaan siitä kenellekään), että hän maksoi verot, osti hiilet, maksoi pesun ja sähkö- ja kaasulaskut ja joka viikko siivoojattaren palkan ja suoritti melkein kaikki talousaskareet omin käsin. Hän kokosi yhä korkeammaksi pinoksi kaiken vanhurskautensa. "Koetatte asua yhdessä poikanne kanssa" todellakin! Tämän lauseen herättämä suuttumus pani hänet tempoilemaan.
Hän oli nyt menossa omaan luokkahuoneeseensa, ja tottumuksen raskas käsi sulki sen huoneen oven, missä Mary Bascomb kiehui vihasta osakseen tulleesta kohtelusta, ja avasi sen huoneen, missä opettaja kokemuksen nojalla helposti muisti, että oli jo aika aloittaa Ranskan ja Intian sotien kertaaminen.
Sinä iltapäivänä hän kotiin tullessaan huomasi Lottien taas huvittavan herra Boschia arkihuoneessa. Lottie, katsahtaen yhä uudestaan anoppiinsa, ei maininnut siitä mitään päivällisellä. Eikä hänen anoppinsakaan.
XII
Hän ei maininnut mitään siitä, koska tapansa mukaan ei tahtonut vaipua Lottien tasalle edes tuottaakseen miniälleen vaikeuksia. Ainoa asia, joka hieman tuki häntä, oli hänen horjumaton vakaumuksensa, että hän itse oli kokonaan toisenlainen olento kuin Lottie.
Mutta hänen vaikenemiseensa oli toinenkin syy, pikemmin jonkinlainen harkitsematon vaisto, joka muutamina seuraavina kuukausina pakotti hänet olemaan ehdottomasti vaiti Lottien hommista. Hänen vaikenemisensa läpi tunkeutui hänen sisimpäänsä vähitellen, ensin hiipien ja tunnustamatta, mutta myöhemmin kiihkeästi ja riemuisan eloisasti eräs toivo, joka väijyi hänen vaistonsa pohjalla.
Kevääseen päästessä oli tullut vakinaiseksi säännöksi, ettei Ralphin äiti halunnut lähteä iltaisin kaupungille, kun muka oli jo käymässä liian vanhaksi, liian väsyksissä päivän kestäneen opetuksensa jälkeen ja mieluummin vietti "tyynen, rauhallisen illan kotona" kuin lähti hakemaan muualta ajanvietettä. Mutta hän meni vielä kirkkoon jokaisena sunnuntaiaamuna. Lottie sanoi vieraille: "Mamma antaa niin suuren arvon kirkolle, ja kun se sitäpaitsi on melkein ainoa, mistä hän välittää, koetamme aina järjestää asiat niin, että hän on vapaa sunnuntai-aamuina."
Ralph ja Lottie nukkuivat myöhään sunnuntai-aamuina ja lepäilivät vielä myöhempään, usein ottaen kellon kymmentä käydessä ruokitun, puetun ja siistityn lapsen vuoteeseensa ja leikkien siellä hänen kanssaan.
Pastori Bancroft näki siis rouva Bascombin tulevan kirkkoon entiseen tapaansa ja ottavan hurskaasti osaa "raamatun kohtien kertaamiseen". Hän olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt, kuinka rouva Bascombin mieli huojentui hänen lukiessaan ääneen parhaalla sunnuntai-korostuksellaan:
Kyllä, hän on tullut raskaaksi pahasta ja synnyttänyt vääryyttä. Hän on tehnyt kuopan ja syventänyt sitä,
tai jos hän olisi voinut kuulla rouva Bascombin kiihkeän äänen, joka sulautui seurakunnan lohduttavaan muminaan, kun se vastasi hänelle:
Hän on pudonnut kaivamaansa ojaan,
ja hän saa kärsiä omista pahoista töistään.
Pastori kaivoi liivintaskustaan esille sen paperin, jossa ilmoitettiin Naisten armeliaisuus- ja lähetysseuran kokouksista, ja jatkoi lukemistaan:
Hän saa vastata omasta väkivaltaisuudestaan.
Hän ei kuullut sitä raivoa, jolla keski-ikäinen nainen huusi vastauksensa:
Minä tahdon kiiltää Jehovaa hänen vanhurskaudestaan.
Herra Bosch tuli yhä useammin iltapäivisin Lottien huvitettavaksi. Ainakin ne olivat iltapäiviä, jolloin rouva Bascomb useimmiten kuuli hänen olevan arkihuoneessa, tullessaan itse kotiin keittiön ovesta ja mennessään heti yläkertaan omaan huoneeseensa. Siellä hän tavallisesti tapasi lapsenkin istumassa pienessä karsinassaan hajalleen heitettyjen leikkikalujen keskellä. Hän oli voimakas, terve lapsi, ja hänen ruoansulatuksensa oli mainio. Niinpä hän oli yleensä hyvällä mielellä, ainoastaan harvoin vastustaen tätä yksinäisyyteen jäämistä. Se oli suurenmoinen hetki rouva Bascombin päivässä, kun hän aukaisi oven hiljaa ja seisoi siinä. Lapsi kohotti katseensa, ensin välinpitämättömän kysyvästi. Mikä riemu nähdä kysyvän katseen vaihtuvan iloiseksi tuntemiseksi, joka kirkasti pikku kasvot kuin sytytetty liekki, nähdä hänen pudottavan minkä lelun hyvänsä ja ojentavan kätensä isoäitiään kohti, kuulla hänen kimeän äänensä huutavan: "Ummi! Ummi!" ja sitten, kun hän tuli vanhemmaksi: "Mummi! Mummi!" Sellaista päivää ei ollutkaan, ettei rouva Bascomb, vaikka olisi ollut kuinka alakuloinen tahansa, olisi jättänyt koko maailmaa taakseen astuessaan tähän huoneeseen. Se oli nyt kolmas huone hänen elämässään, se, missä hän ei ollut Mary Bascomb, haavoittunut, loukkaantunut, oikeassa oleva ja vääryyttä kärsivä nainen eikä maltillinen, toimelias, persoonaton opettajakaan käsittelemässä ammattiinsa kuuluvia välineitä sievästi ja kätevästi. Kun hän otti lapsen syliinsä, haihtuivat nämä molemmat naiset hänen muististaan. Hänestä tuli Mummi, joka eli niin mitätöntä, niin ahdasta elämää, ettei siinä ollut muuta kuin tämä lapsi, joka oli liian nuori voidakseen puhua ja niin rajattoman suuri, että Mummin sydän oli usein liian pieni tallettamaan kaikkea.
Viime aikoina pari näistä naisista eli samassa ruumiissa kääntäen silmänsä syrjään toisistaan, kun Mummi, pitäen rehevää pikku olentoa sylissään, koetti sitä pukea päivittäistä kävelyretkeä varten, rouva Bascombin ankarana kuunnellessa alakerrasta räiskyvää naurua ja kovia, hilpeitä ääniä.
Rouva Bascomb istui aina ääneti illallispöydässä, Lottien jaaritellessa kaikesta muusta, paitsi vieraastaan, ja vain rouva Bascomb istui kapeassa vuoteessaan korkeakauluksisessa pitkähihaisessa yöpuvussaan lukien riemuiten:
Hän, joka on mennyt helvettiin,
ei palaa sieltä enää,
hän ei palaa enää taloonsa.
Eikä hänen sijansa tunne häntä enää.
Mummi laski, ennenkuin vaipui uneen, varovasti käsivartensa kehdon poikki, niin että hänen sormensa koskettivat lapseen ja kohosivat ja laskivat kevyen, tasaisen hengityksen mukana, joka nykyään oli hänen ainoa iltarukouksensa.
Opettaja kuunteli ammattimaisen hartaasti opettajain kokouksessa kerrottuja juoruja eräästä Harristownin koulusta, jossa kuului olevan rettelöitä. Siellä oli jouduttu vaikeuksiin, tuollaiseen myrkyttävään, kiihtyvään riitaan, joka alkaa tyhjästä, mutta joka suurten koulujen ahtaassa ilmapiirissä kehittyy kummalliseksi, ilkeäksi, katkeraksi, elämän ja kuoleman uhalla käytäväksi taisteluksi.
Se oli alkanut (mutta tähän aikaan ei kukaan enää ajatellut, kuinka se oli alkanut) siitä mielipiteiden eroavaisuudesta, kuinka maantiedettä oli opetettava kolmannella luokalla. Mutta nyt se oli hyvin ilmeistä sotaa, johon jokainen lähellä oleva oli vedetty mukaan. Toinen osa opettajista oli johtajan ja toinen johtokunnan puolella. Tähän kiehuvaan vihan kattilaan silmäilivät toisen pienemmän kaupungin opettajat tyytyväisen innostuneina. Heidän omassa koulussaan ei ollut sattunut oikeata tarmokasta oppiriitaa vuosikausiin, itse asiassa ei sen koommin kun heillä oli ollut johtajana herra Kennedy, tyyni, vanhahko, kyynillinen herra Kennedy, joka ohjaili alaisiaan niin sievästi heidän heikkouksiensa avulla.
Harristownin taistelun kehityksestä teki joka viikko selkoa seitsemännen luokan opettaja, jonka perhe asui Harristownissa ja joka vietti viikon loppunsa siellä. Kaikki taistelut ovat mielenkiintoisia näytelmiä erittäinkin niille, jotka eivät ole uhattuja. Tämäkään ei ollut siitä poikkeus. Rintamauutiset levitettiin pirteästi Gilmanvilleen Main-kadun koulun opettajille, jotka virkatovereina olivat uteliaita tietämään, kuinka asia päättyisi.
Se päättyi sellaisella paukauksella, joka säikähdytti heitä, sillä se vavisutti maata heidän omien jalkojensakin alla. Riidan puolivälissä sai Harristownin johtaja eräästä varakkasta Tyynen valtameren rannikolla sijaitsevasta kaupungista pyynnön, että hän perustaisi sinne edistysmielisen, nykyaikaisen koulun. Se oli runsas, rahoilla lastattu Tyynen valtameren rannikon tarjous, jonka hyväksymisen hän lukuvuoden viime kokouksessa lennätti liioitellun kerskailevasti Idän koulun saidan ja vanhoillisen johtokunnan eteen, ojentaen sille samalla erohakemuksensa yhtä riemuitsevalla eleellä kuin ammattinyrkkeilijä antaa vastustajalleen lopullisen iskun. Mutta siihen sisältyi vielä enemmänkin. Hän vei mukanaan sellaisille palkoille, jotka kohtuuttomasti ylittivät Harristownissa maksetut, ne kuusi opettajaa, jotka olivat olleet hänen puolellaan. Nämä seitsemän katosivat samanaikaisesti, ja siinä oli sellaista nenälle käypää julkeutta, ettei Harristownin johtokunta voinut sitä sietää. Se ei tuhlannut aikaa, vaan kääntyi alentuvasti pienemmän, köyhemmän Gilmanvillen puoleen lahjoineen, ja Main-kadun koulun opettajat hämmästyivät kuullessaan, että herra Kennedylle, heidän omalle Kennedylleen, johon he olivat luottaneet kuin vuodenaikojen palautumiseen, oli tarjottu niin suuri palkka Harristownin autioituneen koulun haltuunsa ottamisesta ja uudestaan järjestämisestä, että hän oli suostunut.
* * * * *
"Rouva Bascomb, saisinko puhutella teitä hetkisen kello kahdeltatoista?" oli herra Kennedy sanonut, ja siellä hän nyt oli johtajan konttorissa suljetun oven takana ja ihmetteli, mitä oli tulossa.
Herra Kennedy selitti sen sellaisella virallisen jäyhällä tavalla, jolla hän oli kyennyt johtamaan ja hillitsemään kaikkien näiden helposti kiihoittuvien naisten luonteita. Hän selitti sen ikäänkuin rouva Bascomb voisi katsella sitä yhtä tyynesti kuin hän itsekin, ikäänkuin se ei olisi lainkaan mahdotonta — mutta tietysti hän ei ollut selvillä siitä, mitä rouva tiesi tai toivoi, odottaen sen varmasti tapahtuvan tavalla tai toisella. Hän pyysi rouva Bascombia eroamaan nykyisestä toimestaan ja kodistaan ja lähtemään hänen ja neljän nykyisen opettajatoverinsa kera Harristowniin, esittäen siitä koituvat edut hyvin selvästi: "Vuosipalkka on viisisataa dollaria suurempi ja työ helpompi. Luokalla ei ole koskaan viittäkolmatta oppilasta enempää, ja kaikki ovat varakkaista kodeista. Siellä ei ole työläisten, vaan ainoastaan hienojen kotien lapsia."