Hän keskeytti antaakseen tämän vaikuttaa. Koska hän oli tarkastellut rouva Bascombia yksitoista vuotta, tiesi hän, että tämä puoli asiaa painoi enemmän kuin raha. Mutta rouva ei sanonut mitään, eipä näyttänyt edes innostuvan.
No niin, johtajalla oli varastossaan toinenkin ammus ja vielä pari kolme lisäksi.
"Elämän mahdollisuudet ovat erittäin miellyttävät Harristownin hienossa osassa", jatkoi hän. "Vähän matkan päässä koulusta on niin hieno täysihoitola, etten ole milloinkaan hienompaa nähnyt, ja sitä hoitaa todellinen herrasnainen omassa hienossa vanhassa talossaan. Ja tehän tiedätte, millaisia etuja Harristown tarjoaa teidänlaisellenne, älyllisiä pyrintöjä kannattavalle naiselle, eikä meillä täällä Gilmanvillessä ole läheskään siihen verrattavaa: hienoimpia luentoja, parhaita kappaleita New Yorkin teattereista, Sothern ja Marlowe Shakespearen näytelmissä, Sembrich lausujana…"
Rouva Bascombin ilme hämmästytti häntä. Hän ei päässyt siitä selville eikä voinut käsittää, miksi rouva Bascomb ei empimättä rientänyt pakoon siitä sekamelskasta, jonka hänen poikansa avioliitto oli tuonut hänelle kotiin. Hän oli näyttänyt kalpealta koko talven. Tässä tarjoutui hänelle tilaisuus pelastua kaikesta arvokkaasti. Siihen herra Kennedy oli luottanut.
Rouva Bascomb vastasi tyynesti: "Kiitoksia vain siitä, että muistitte minua, herra Kennedy. Annan sille suuren arvon, mutta en voi ajatellakaan sen hyväksymistä. Minua tarvitaan kotona." (Hän oli sanomaisillaan: "Minua tullaan tarvitsemaan kotona.")
Herra Kennedy ei olisi voinut saada parempaa tilaisuutta viimeiselle laukaukselle. "Rouva Bascomb", sanoi hän kumartuen eteenpäin, "sallitteko minun puhua vanhan ystävän vilpittömään tapaan? Sallitteko minun sanoa, mitä luonnollisesti itsekin tiedätte… ettei sellainen suunnitelma ole milloinkaan hyväksi, että äiti asuu yhdessä avioliittoon menneen poikansa kanssa. Siihen liittyy aina onnettomuutta. Mitä tähän tapaukseen tulee… tiedän sen… yhtä hyvin kuin kaikki muutkin… ettei tuo… hm… onnettomuus ole teidän syytänne. Te… hm… teillä on ollut myötätuntomme puolellanne. Mutta kaikki olemme tajunneet… hm… jos saan sanoa niin… että nuorten naineiden ihmisten on itsensä paras ottaa vastuu niskoilleen. Ihmiset, jotka menevät naimisiin" — hänen äänensä muuttui puuromaiseksi, ja hän keskeytti, hakien epäröiden sanoja — "ihmiset, jotka menevät naimisiin, ottavat itselleen erinäisiä velvollisuuksia, jotka heidän pitäisi…"
Tämä oli mieletöntä, ajatteli rouva Bascomb. Kuinka johtaja saattoi sovittaa tuollaisia ummehtuneita vanhoja jokapäiväisyyksiä tähän tapaukseen? Hän ei aikonut sietää sitä hetkistäkään lisää. Hän nousi lopettaakseen kaikki selittelyt. Mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Hän oli liian varma asiastaan tunteakseen suuttumusta. Eikä herra Kennedy, voimatta tietää, mitä oli tulossa kotona, voimatta nähdä sitä toivon ovea, joka hitaasti avautui, saattanut tietää, kuinka väljähtyneiltä hänen pienet valmiiksi ajatellut mietelmänsä kuulostivat.
Hän sanoi: "Joskus on sellaisia erityisiä olosuhteita… ei, minä luulen, että minua tullaan tarvitsemaan kotona liian paljon, voidakseni ottaa vastaan paikan muualta." Ärtyneenä toisen tietämättömyydestä, vaikka itse ei kertonut kaikkea, hän lopetti hieman jäykästi: "Luulen kykeneväni yhtä hyvin arvostelemaan omia asioitani kuin — kuin muutkin ihmiset."
Herra Kennedy ei tunnustanut häviötään. Hän tarvitsi todellakin rouva Bascombia. Hän saisi kyllä tarpeeksi tekemistä Harristownissa, vaikkei palkkaisi toimeen jotakin kokematonta nuorta opettajaa, mikä ehkä ei päättyisi hyvin. Niinpä hän sanoi herttaisesti, välittämättä kieltäytymisestä: "No niin, rouva Bascomb, ajatelkaa kuitenkin asiaa, ajatelkaa sitä joka tapauksessa. Minä säilytän teille sen toimen avoinna viikon. Ei kukaan järkevä ihminen voi päättää mitään vähemmässä kuin viikossa. Tulkaa tänne ensi keskiviikkona ja ilmoittakaa minulle silloin lopullinen päätöksenne."
Kun rouva Bascomb astui keittiöön sinä iltapuolena, ei arkihuoneesta kuulunut ääntäkään. Herra Bosch ei nähtävästi ollut tullut. Mutta mennessään sen kautta halliin hän kuuli verhojen takaa äkillistä säikähtynyttä liikettä, tuoli narahti, astuttiin nopeasti pari kolme askelta, ja samalla alkoi kuulua hengästyneitä, mutta sujuvia ääniä kuin siellä puheltaisiin vain ylimalkaisista asioista. Hän pysähtyi epävarmana. Lottien ääni sanoi: "Tekö siellä olette, mamma? Hyväinen aika, ettekö tule kotiin liian varhain? Herra Bosch ja minä sanoimme juuri, kuinka tämä ihana kevätilma panee ihmisen rientämään!"
Lottie seisoi siinä työntäen verhoa syrjään. Hänen anoppinsa nojautui seinään, voidakseen riisua kalossinsa, ja suuntasi katseensa syrjään heistä. Hän ei katsahtanutkaan Lottieen, mumisi vain jotakin lapsesta ja meni yläkertaan.
Takaansa hän kuuli Lottien huojentuneen äänen sanovan: "Ei, hän ei huomannut…" Lottie luuli häntä varmaankin hölmöksi. Sitä parempi. Hän sanoi itsekseen:
Kaikki ne, jotka vihaavat, joutuvat häpeään, eikä jumalattomien telttaa ole enää olemassa.
"Mummi! Mummi!" huusi lapsen ääni. Hän oli niin älykäs, tuo pieni lemmikki. Tiesi täsmälleen ajan, milloin sai ruveta odottamaan isoäitiä ja kaivattua kävelyretkeä. Hän tunsi jo portailta kuuluvat askeleet.
Pienen makuuhuoneen ovi oli auki. Lapsi seisoi nojautuen pienen karsinansa aitaukseen käsivarret ojossa ja polkien pieluksia kärsimättömästi. "Mummi! Mummi! Ulos! Ulos!"
Ikkunasta tulviva valo, joka kimmahti takaisin valkoisesta ovesta, osui kirkkaana lapsen kauniiseen korkeaan otsaan, jättäen silmät varjoon ja tuoden näkyviin poskien ja leuan ääriviivat, jotka tavattomasti muistuttivat isoisää. Rouva Bascomb hillitsi huudahduksensa ja painoi kädellä sydäntään, johon oli koskenut kovasti. Hyväinen aika, nehän olivat Johnin omat kasvot, hänen todellinen ilmeensä! Vainaja oli siellä ja katsoi häneen noista rakastavista, elävistä silmistä tervehtien…
Hän sieppasi lapsen syliinsä ja tarkasteli hänen kasvojaan.
"Ulos! Ulos!" huusi pienokainen pomppien maltittomana ja suoristaen pienen voimakkaan selkänsä terveen lapsen hämmästyttävän voimakkailla tempauksilla. Hento keski-ikäinen nainen jaksoi tuskin pidellä häntä sylissään. Säikähtyneellä isoäidillä, jonka sydän vieläkin sykki hurjasti yhdennäköisyyden järkytyksestä, ei ollut muuta kuin yksi toivo — saada puristaa hänet kovasti syliinsä, peittää hänet suuteloilla, tunnustella häntä ja joutua hänen tunnusteltavakseen.
Mutta pienokainen ei halunnut mitään sellaista, vaan tahtoi päästä ulos katsomaan maailmaa ja hengittämään raitista ilmaa. Hän ei vaatinut isoäidiltään muuta kuin palveluksia.
Rouva Bascomb höllensi kaipauksesta pakottavien käsivarsiensa otetta, laski lapsen kehtoon ja ryhtyi etsimään pientä lakkia ja päällystakkia.
XIII
Lottien kanssa oli melkein mahdotonta tulla toimeen muutamina seuraavina päivinä. Hänen mielentilansa purkautuivat alituisesti esille tunteenpuuskina, joita hänen anoppinsa ei ymmärtänyt, ja vaihtelivat nyt melkein joka hetki sen sijaan, että niiden välillä oli ennen tavallisesti ollut tunti. Mitä ikinä joku teki, oli se väärin: jos puhui tai oli puhumatta, otti lapsen syliinsä tai antoi sen olla alallaan, ehdotti kaupungille lähtöä tai kotona pysyttelemistä. Hän vihastui hirveästi, kun rouva Bascomb, ajatellen ilman muuttuneen aamusta, riisui paksun villapuseron, jonka Lottie oli pukenut lapsen ylle, ja otti sen sijalle kevyen röijyn, jonka itse vasta äskettäin oli ostanut.
"Hän on minun lapseni!" oli Lottie tiuskaissut, riisuen kiireesti röijyn, heittäen sen lattialle ja tunkien lapsen käsivarret takaisin villanutun hihoihin.
Kun hän sai selville, että Ralph oli kuluttanut puolituntisen pallokentällä (avajaiskilpailuissa, ensi kerran toista vuotta kestäneen poissaolon jälkeen), aloitti hän äkäisen murjotuksen, jota Ralph, puolustellen itseään, katuen, kiusaantuneena turhaan koetti murtaa pitkillä toistetuilla selityksillä, kuinka kaikki tapahtui, kuinka hän ei ollut ehtinyt soittaa hänelle eikä ottaa häntä mukaansa, kuinka päällikkö oli tullut puoli tuntia ennen sulkemisaikaa hänen luokseen ja sanonut: "Kuulkaa, Bascomb, lähdemmekö kilpailuun?" Rouva Bascomb raivostui Ralphiin, nähdessään kuinka tuskaisena hän tarkkasi Lottien kasvoja, kuinka hän hätääntyi huomatessaan niissä tyytymättömyyden varjon, kuinka levoton hän oli, kunnes Lottie suvaitsi leppyä ja jälleen hymyillä. Lottien tarvitsi vain katsahtaa häneen voidakseen hallita häntä, ajatteli rouva Bascomb vihoissaan.
Ja kuitenkin rouva Bascomb sattui näiden myrskyjen, ärtyisyyden ja järjettömyyden puuskien keskivaiheilla näkemään vilahdukselta Lottien toisenlaisena kuin milloinkaan ennen. Hän kulutti tavallisesti lauantai-iltapäivän ulkosalla lapsen kanssa, Ralphin ja Lottien mentyä jonnekin tekemään jotakin, ellei muuta, niin ainakin katselemaan eläviäkuvia. Mutta Ralph ei ollutkaan vapaa eräänä lauantai-iltapäivänä toukokuussa. Hän oli soittanut konttorista, että hänen piti olla ylityössä koko iltapäivä. Se oli aina tervetullutta, koska se tarkoitti lisätuloja. Lottie oli pukeutunut ja lähtenyt kaupungille heti puolisen jälkeen. Rouva Bascomb oli sopinut hammaslääkärinsä kanssa kello kolmen ajasta. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa lapsi mukaan kokoon taitettavissa vaunuissa, jotka hän jaksoi kantaa yksinään portaita ylös ja alas.
Hän saapui juuri ajoissa hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen hän ei koskaan myöhästynyt mistään — mutta lääkäri ei voinutkaan ottaa häntä vielä vastaan. Tavallisesti istuessaan siellä hänen hitautensa viivyttämänä, kun hän oli rientänyt tulemaan ajoissa, hän vaivasi aivojaan morkkaamalla maailman pahanilkisyyttä. Mutta tänä iltapäivänä hänen täsmällisyyttään kohdannut vääryys näytti liukuvan hänen ohitseen pistämättä kipeästi. Hän ei voinut kohdistaa siihen ajatuksiaan. Kummallista! Ehkä se johtui siitä, että pienokainen häiritsi hänen tarkkaavaisuuttaan hämmästyttävällä harrastuksellaan kuviin, ollen siinä paljon edellä iästään. Hammaslääkärin pöydällä lojuvien vanhojen, pehmenneiden aikakauskirjojen joukossa oli muuan risainen kuvakirjakin. Isoäiti hämmästyi nähdessään, kuinka näppärästi pienet kädet kääntelivät lehtiä, kuinka tarkkaavaisesti kirkkaat silmät katselivat hevosien ja kamelien ja sikojen hauskoja kuvia.
"Enpä ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin taitavaa lasta!" ajatteli hän ylpeästi. Ja sitten hän uudesta mielijohteesta hymyili itselleen huvitettuna. Hyväinen aika, hänhän oli ihan samanlainen kuin mautkin hassahtaneet isoäidit.
Hän ajatteli nyt ensi kerran, että hän sentään jossakin suhteessa oli hieman muiden ihmisten kaltainen.
Hän siirsi katseensa hetkiseksi pienokaisesta syrjään. Hammaslääkärin vastaanottohuone oli alakerrassa. Katukäytävä oli juuri hänen ikkunansa edessä. Ryhmä työläistyttöjä seisoi siellä nauttien lauantai-illan suomasta miellyttävästä laiskottelemisesta, jutellen kevyesti ja näyttäen papukaijaparvelta kirkkaanvärisissä hatuissaan ja puvuissaan. Heidän kimeät, sivistymättömät, varomattomat nuoret äänensä kuuluivat avonaisesta ikkunasta sekavina ja hajanaisina joutavan ja tyhmän keskustelun katkelmina.
"Minä sanoin hänelle, minä sanoin: 'Sinun on parasta pitää huolta omista asioistasi!' minä sanoin."
"Hän sanoi minulle: 'Vaaleanpunainen on sinun värisi äläkä sinä milloinkaan välitä siitä, mitä muut sinulle sanovat.'"
"Hän aikoi suuttua, mutta ei voinut silti olla purskahtamatta nauruun."
"Se uusi askel, jonka hän näytti minulle…" "Musta satiiniröyhellys ompeleita pitkin…" "Jos vain kärvennät päät…"
He tirskuivat ja työnsivät päänsä yhteen kuiskaillakseen, purskahtaen sitten kovaan nauruun, heiluen korkeilla kannoillaan, heidän sileiden valkoisten nuorten kurkkujensa taipuessa taaksepäin kuin visertämään rupeavien lintujen kaulat.
Rouva Bascomb näki vilahdukselta erään kasvot, verhojen muodostaessa hetkiseksi puitteet niiden ympärille — kauniit, lapselliset, tyhmät kasvot, jotka olivat ihan kukkuroillaan mielihyvää, jonkun leikkikentälle välitunniksi rientäneen tytön kasvot, jotka olivat täynnä kalliiden, läksyistä vapauttavien minuuttien riemua.
Verho lennähti syrjään. Tyttöjoukko maleksi tiehensä, heidän ääntensä lakatessa vähitellen kuulumasta. Nuo kasvot olivat olleet tutut. Missä hän oli ne nähnyt?
Kah, se tyttöhän oli Lottie!
"Kaikki valmista, rouva Bascomb", sanoi hammaslääkäri avaten oven hänen takanaan. "Olen hyvin pahoillani siitä, että olen antanut teidän odottaa."
Tuntien rouva Bascombin vanhastaan hän lausui anteeksipyyntönsä peläten ja oli iloinen, kun rouva Bascomb ei huomauttanut ollenkaan hänen viipymisestään.
Kotona sinä iltana Lottie oli kummallisempi ja oikullisempi kuin koskaan. Rouva Bascomb, kylvetettyään lapsen, ruokki hänet ja pani hänet vuoteeseen, istuutuen sitten, mitä harvoin teki kotonaan, puoleksi tunniksi lukemaan jotakin kirjaa. Hän ei milloinkaan enää halunnut istua arkihuoneessa iltaisin. Hänelle kuuluva osa talosta oli supistettu tähän pieneen makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi lapsen kanssa. Tänä lämpimänä kevätiltana hän antoi ikkunan ja oven olla auki, että ilma vaihtuisi, ja istuutuen lampun viereen, joka oli käännetty varjostamaan lapsen silmiä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea.
Se oli Kansallisen kasvatusyhdistyksen valiokunnan laatima selostus niin sanotusta itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamistavasta. Herra Kennedy oli antanut sen hänelle ja pyytänyt häntä lausumaan siitä mielipiteensä seuraavassa opettajain kokouksessa. Se oli tapahtunut jo monta viikkoa sitten, mutta hänen väkisin hillitty vihansa, toivonsa ja kärsimättömyytensä olivat tehneet hänet niin hajamieliseksi, ettei hän ollut kyennyt koko asiaa ajattelemaan. Tämän uuden menetelmän väitettiin voivan lyhentää kolmella viikolla vähennyslaskun opettamiseen tarvittavaa aikaa, joten jäisi paljon enemmän tilaisuutta kertomataulun opettamiseen. Sellainen säästö oli luonnollisesti tärkeä.
Kun hän istui siinä koettaen kiinnittää tarkkaavaisuuttaan menetelmän asialliseen, johdonmukaiseen selitykseen, oli hän epämääräisesti tietoinen Lottiestakin, joka harhaili levottomana huoneissa, liikkuen edestakaisin huoneensa ja kylpyhuoneen väliä, läiskien ovia, avaten laatikoita ja paukutellen niitä kiinni. Oli selvää, ettei hän tiennyt, mihin hän oikeastaan ryhtyisi, vaikka talossa olikin suunnattomasti tehtävää.
Kun tätä rauhatonta liikehtimistä jatkui, ihmetteli rouva Bascomb, oliko Ralph ehkä ihmeeksi mennyt kaupungille ilman Lottieta. Hetkisen kuluttua, kun tämä mielijohde kohosi korkeammalle hänen tietoisuuteensa, laski hän kirjansa syrjään ja meni alakertaan muka juomaan lasillisen vettä. Ralph istui arkihuoneessa vaipuneena syvälle nojatuoliin ja piteli, käsivarret levitettyinä leveälle eteensä, sen newyorkilaisen lehden suuria sivuja, jota hän aina halusi lukea pirteiden urheilu-uutisten vuoksi. Rouva Bascomb oli nähnyt hänet tällä tavalla tuhansia kertoja ja nytkin kiinnitti sivumennen huomionsa tähän tuttuun kuvaan. "Hyväinen aika", ajatteli hän. "Ralph onkin kotona! Mikähän minut pakotti ajattelemaan, että hän oli mennyt ulos?"
Itävaltalainen vähennyslaskun opettamistapa palasi heti hänen mieleensä. Hän alkoi muistella muutamia nykyisen luokkansa erityisiä lapsia, joille laskento oli hyvin vaikeata. Huojentaisiko tämä menetelmä todellakin heidän opintojaan?
Hän istuutui vielä kerran lampun ääreen kirja kädessään, unohtaen melkein kokonaan Lottien ja hänen laiskan, tarkoituksettoman häärimisensä. Hiljaisuus.
Oliko yhteenlaskun käsite todellakin helpompi kuin vähennyslaskun, oleellisempi tavallisen lapsen tavalliselle järjelle? Hän muisteli menneiden vuosien opettajakokemuksia, punniten tätä asiaa vakavasti.
Sitten säpsähdytti häntä se vaikutelma, että joku katsoi häneen kiinteästi. Hän käänsi äkkiä päätänsä ja näki Lottien seisovan ovella. Rouva Bascomb taivutti päänsä kumaraan, niin että sopi katsella silmälasien yli, saadakseen selville, mitä Lottie halusi.
"Kysyitkö sinä minulta mitään, Lottie?" sanoi hän.
"Olen seisonut tässä ihmetellen, mitä kirjaa te luette", sanoi Lottie odottamatta.
Hän oli pukeutunut rypistyneeseen aamunuttuun, eivätkä hänen kasvonsa olleet oikein puhtaat. Kotona ei tavallisesti ollut sellaista iltaa, ettei Lottie viettänyt tuntikausia kuvastimen ääressä.
"Mitäkö minä luen", toisti rouva Bascomb hämmästyen aika lailla ja tuskin uskoen, että oli kuullut oikein. Hän katsoi Lottieen ja sitten jälleen kirjaansa. "Tämä on vain Kansallisen kasvatusyhdistyksen toimittama julkaisu itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamismenetelmästä", sanoi hän.
Tällaisen tosiseikan selvällä toteamisella oli ennenkuulumaton vaikutus Lottieen. Hän heilautti käsivartensa päänsä yläpuolelle ja huudahti kiihkeästi: "Ah, hyvä Jumala!" Sitten hän purskahti itkuun ja hyökäten takaisin omaan huoneeseensa läimäytti oven kiinni takanaan.
Rouva Bascomb ei ollut milloinkaan hämmästynyt näin vilpittömästi eikä ikinä joutunut tällaiseen neuvottomuuteen. Tuntui siltä kuin hän olisi kertonut neljä neljällä ja nähnyt sen silmiensä edessä tekevän viisitoista. Ei kannattanut koettaakaan ymmärtää Lottieta — saada selvää hänen tempuistaan. Se oli samanlaista kuin koettaisi ymmärtää kissaa tai koiraa.
Eikä piakkoin olisi enää tarvis sitä koettaakaan.
Tyyntyneenä ja ylenkatseellisena rouva Bascomb jatkoi niiden menetelmien tutkimista, joita itävaltalaisissa kouluissa sovellettiin vähennyslaskun opettamiseen.
XIV
Rouva Bascomb oli usein kysynyt itseltään levottomana, mille kannalle hänen olisi parasta asettua, jos… kun… Hän pelkäsi, ettei hän voisi teeskennellä hämmästystä, koska oli niin monta kertaa miettinyt kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joilla se voisi tapahtua, ettei mikään niistä voinut olla hänelle tuntematon. Ja Ralphin mielestä se varmaankin olisi omituista, ellei hän hämmästyisi.
Mutta sen tapahtuessa hän huomasikin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä tarkkaavaisuudesta, jota Ralph hänelle osoittaisi. Se selvisi hänelle sinä hetkenä, jolloin hän maanantai-iltapäivänä avasi oven ja näki Ralphin seisovan siellä lapsi sylissään, kasvot kalpeina silmien leimutessa.
Hänen ilmeensä ja sekin, että hän oli siellä siihen aikaan päivästä, säikähdytti häntä niin, että hän huusi kuin ei olisi ennakolta tiennyt hänen vastaustaan: "Voi, Ralph! Mitä on tapahtunut?"
"Lottie on mennyt tiehensä", tiuskaisi Ralph käheällä äänellä. "Karannut. Lähtenyt sen Boschin mukana, joka kerran vieraili täällä hänen luonaan. Hän lähetti sanan konttoriin, että minun piti tulla kotiin heti, koska lapsi jäisi muuten yksikseen. Ja kun tulin tänne, oli täällä kirje häneltä."
"Ah, Ralph!" huusi hänen äitinsä, jonka polvet horjuivat. Hän vaipui istumaan, suunnaten katseensa tarkkaavaisesti pojan kasvoihin. Miltä kannalta Ralph tämän asian ottaisi?
Ralph luuli äidin huudahduksen johtuneen myötätunnosta ja torjui sen raa'asti. "Pyh, minä en välitä siitä!" sanoi hän hurjasti. "Sinun ei tarvitse luulla sen merkitsevän minulle mitään. Antaa hänen mennä!"
Hänen äitinsä kalpeat, säikähtyneet kasvot näyttivät hämmästyttävän häntä, tekevän hänet toivottomaksi. "Hyvä Jumala, äiti" sanoi hän vihaisesti. "Sinun on täytynyt huomata, millainen helvetinmoinen erehdys se oli. Millainen hölmö, millainen kirottu ääliö mies sentään voi olla!"
Hänen äitinsä nautti hänen sanoistaan kuin nektarista. Hän tunsi rintansa kohoilevan rajusti ja alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut. Se oli siis lopussa, uskomaton painajainen oli haihtunut. Hän oli hengissä päässyt sen läpi. Eikä Ralph välittänyt koko asiasta, ei ollut ennenkään välittänyt. Hän oli saanut Ralphin takaisin jälleen, oman Ralphinsa. Ja hänellä oli lapsi, Johnin pojantytär. Vuosia aukeni hänen eteensä ja niiden kultainen portti helisi.
"Ah, Ralph", huudahti hän jälleen, kyynelien virratessa poskille.
"Rakas poikani, rakas poikani!"
Ralph oli hänen poikansa jälleen, vapautunut siitä saastaisesta tilasta, joka oli pannut hänet näyttämään niin halveksittavalta ja erottanut heidät molemmat säädyllisistä ihmisistä, säädyllisistä elämäntavoista, ja voisi aloittaa kaikki uudestaan, poika parka, elää niin, että olisi kunniaksi sekä itselleen että hänelle. Hän tunsi entisen äidinrakkautensa palaavan yhtä puhtaana kuin hän koskaan oli sitä tuntenut.
"Rakas, rakas poikani!" huusi hän kyyneltensä läpi ja astui kiihkeänä Ralphin luo. "Äitisi on täällä luonasi. Me voitamme sen kyllä yhdessä ja unohdamme kaikki. Jokainen unohtaa sen pian. Ja meillähän on lapsi. Hän on jättänyt meille lapsen." Hän kiersi käsivartensa Ralphin ja pienokaisen ympärille, puristaen heitä molempia rintaansa vasten. Hän rakasti poikaansa sanomattomasti senvuoksi, ettei tämä välittänyt Lottien karkaamisesta.
Ralph seisoi jäykkänä ja kylmänä hänen syleilyssään, ja hän tunsi… mitä hän tunsikaan? Jotakin, mitä heidän toisiaan koskettavat ruumiinsa ilmoittivat hänelle, jotakin, mitä ei ollut huomannut hänen kasvoissaan eikä kuullut hänen äänessään, jonkin hänen ruumiistaan tulleen viestin, joka ei mennyt aivojen läpi — jotakin, mitä hän hetkistä myöhemmin kieltäytyi myöntämästä tunteneensa. "Anna minulle lapsi", sanoi hän. "Sinun pitää mennä yläkertaan pesemään kasvosi ja kätesi. Se tekee sinulle hyvää." Sillä pari polttavaa kyyneltä oli vierähtänyt Ralphin silmistä ja juovittanut hänen kalpeat poskensa.
Ralphin mentyä hän ajatteli: "Hän on yksinkertaisesti ihan suunniltaan äärettömästä huojennuksesta. Se on luonnollisesti hermostuttava järkytys, kuten ainakin suuri muutos. Minun täytyy valmistaa illallinen tavallista aikaisemmin. Hän on ruoan tarpeessa."
Kun Ralph tuli alakertaan, lähetti rouva Bascomb hänet takapihalle lapsen kanssa, joka jo tähän aikaan alkoi seisoskella yksinään ja astua muutamia askelia. Hän itse ryhtyi hääräilemään keittiössä ja ruokasalissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavankaan lattiaan, ja hän uskoi voivansa yhdellä ainoalla ponnahduksella hypätä tuolin tai pöydän yli. Sellainen hurja helpotus oli peloittava. Ei ollut ihmekään, että Ralph näytti järkkyneeltä. Ei olisi hyvä sallia hänen puhua siitä liian paljon, vaan suunnata hänen ajatuksensa rauhallisiin, iloisiin tulevaisuuden suunnitelmiin.
"Tulevaisuus!"… Tämä sana pani pasuunan soimaan hänen sydämessään. Hän ja Ralph ja lapsi. He voisivat nyt sanoa häntä Joannaksi, nimittää häntä oikealla nimellään. He saisivat pitää hänet kokonaan itseään varten, rakastaa, kasvattaa ja kehittää häntä kuin mahdollisuuksien rikasta puutarhaa, jollainen hän oli. Kaikki hänen omat kokemuksensa kasvattajana ja äitinä voitaisiin nyt panna kehittämään hedelmiä rakkaassa lapsessa, Johnin pojantyttäressä…
"Tule, Ralph", huusi hän, "illallinen on valmis".
Sellainen illallinen! Saada syödä ateriansa väittelyittä ja juoruitta, ilman pitkiä mutkallisia kertomuksia viimeisten elävienkuvien juonesta, tarvitsematta hermostuneesti pelätä selittämättömiä äkillisiä vihanpuuskia, ilman loppumattomia, epäjohdonmukaisia juttuja tuntemattomista ja halveksittavista arki-ihmisistä, jotka kuuluivat Lottien menneisyyteen! Oli uskomatonta, kuinka suurta mielihyvää rouva Bascomb tunsi katsellessaan korkeassa tuolissaan istuvaa lasta, joka söi tyynesti eteensä pantua terveellistä, ravitsevaa ruokaa, rimpuilematta minkään aiheettoman tyhmän vallattomuuden takia ("Kas niin, mamman pikku tytönkin pitää saada säilykkeitä, jos hän vain haluaa.") tai joutamatta ilman syytä äkillisen ankaruuden uhriksi ("Voi, sinä ilkeä pieni tenava, kuinka sinä kehtaat sotkea sylisi tuolla tavalla! Ihan tulen sairaaksi katsellessani sinua. Istu suorana siinä, tai minä näytän sinulle. Enpä ole milloinkaan nähnyt mokomaa ruokotonta lasta.")
Rouva Bascomb koetti nyt parhaansa mukaan pitää keskustelua tyynenä ja rauhallisena eikä maininnut Lottieta, vaan puheli lapsen reippaista, hullunkurisista pikku tempuista. Hän pani lapsen yhä uudestaan toistamaan kaikki sen tuntemat sanat, ja kun hän kuuli sen liittävän pari sanaa yhteen tehdäkseen niistä lauseen, huudahti hän kuin se olisi jotakin ihmeellistä.
"Vauva kuuma", sanoi pienokainen selvästi kuin ilmaistakseen, miksi oli sylkenyt suustaan ensimmäisen lusikallisen lientä.
"Kuulehan, Ralph", sanoi hänen isoäitinsä, "minä en muista milloinkaan kuulleeni noin nuoren lapsen kyenneen…"
Ralph sanoi puuromaisella äänellä: "Missä hän on voinut seurustella sen miehen kanssa? Ei ainakaan kadulla. Siitä olisin kyllä kuullut puhuttavan."
Kun hänen äitinsä pelokkaasti katsoi häneen, tiuskaisi hän vihaisesti: "Eipä silti, että minä välittäisin siitä! Jos mies vain on sellainen, jollaisista hän pitää."
"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hänen äitinsä. "Me emme syö mitään jälkiruokaa tänä iltana. Meillä ei ole kummallakaan ruokahalua. Sinun pitää leikkiä lapsen kanssa vähän aikaa, ja minä suoritan askareet. Vuode on meille nyt paras paikka. Me olemme enemmän itsemme kaltaisia aamulla."
Mutta nopeasti puuhatessaan keittiössä hän ajatteli, ettei hän milloinkaan voisi tuntea itseään enemmän kaltaisekseen kuin nyt. Niin, hän oli oma itsensä kerran vielä, oltuaan kuukausia kuin täynnä kipeitä ruhjehaavoja.
Riemun aallot vyöryivät huoneeseen, hukuttaen hänet ja taas kohottaen ylös. Lottie oli mennyt matkoihinsa. He eivät näkisi häntä milloinkaan enää. Ralph oli hänen omansa vielä kerran, ja hänet voitiin nyt muovailla hyödylliseksi, kunniaa tuottavaksi mieheksi, kuten hän aina oli suunnitellut. Ja hänellä oli lapsikin. Hänen lapsensa nyt. Johnin oma Japsi.
"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lauloi hän hiljaa sydämessään, niellen iloiset kyynelensä. Häntä järkytti se vanhurskas tapa, kuinka Jumala lopulta oli toimittanut hänelle palkinnon. "Tämä on kuin Jobin historia", ajatteli hän hartaasti. "Jumala koetteli minua saadakseen nähdä, voinko kestää."
Hän pesi, ripusti rievut kuivamaan ja väännettyään valon sammuksiin meni ruokasalin läpi arkihuoneeseen. Hän ei ollut sieltä kuullut mitään ääntä vähään aikaan, arvaten siitä lapsen käyneen uniseksi, ja näkikin hänen nyt nukkuvan sikeästi isänsä sylissä. Ralph istui jäykkänä suoraselkäisellä tuolilla, tuijottaen lapsen pään yli vastapäiseen seinään. Kun hänen äitinsä astui sisään, ei hän vähään aikaan liikahtanutkaan. Mutta sitten hän säpsähti, katsoi äitiinsä omituisesti, melkeinpä odottavasti kuin ei aluksi olisi käsittänyt, kuka hän oli. Toinnuttuaan siitä hän sanoi pudistaen uhmaavasti päätänsä ja hartioitaan: "Minä istuin tässä ajatellen, kuinka hyvä asia se on, että hän on mennyt matkoihinsa." Hän puhui kovemmin kuin oli tarpeellista pienessä huoneessa ja jatkoi samanlaisella kimakalla äänellä: "Me olisimme vain hieroneet toisemme vereslihalle. Onpa tosiaan mukavaa, että se nyt on lopussa!"
Hänen äänessään oli kaikua siitä sanattomasta viestistä, jonka äiti oli saanut häntä syleillessään, ja se herätti jälleen levottomuutta. Rouva Bascomb otti nukkuvan lapsen hänen sylistään ja sanoi: "Sinun on nyt parasta mennä nukkumaan, Ralph. Mielenliikutus on varmaankin väsyttänyt sinut kokonaan."
"Kenet? Minutko?" sanoi Ralph kovaa. "Ei likikään! Se ei merkitse minulle mitään, sanoinhan jo sinulle. Hän on mennyt jonkun omaan lajiinsa kuuluvan miehen mukana."
"Sinun on parasta mennä vuoteeseen, Ralph", toisti hänen äitinsä levottomana.
"Ehkä niin…" vastasi Ralph epäröiden.
He menivät yhdessä yläkertaan. Kello puolikymmenen aikaan talo oli niin pimeä ja rauhallinen kuin jokainen siellä nukkuisi yhtä sikeästi kuin lapsikin.
Mutta Mary Bascomb ei nukkunut. Tämä hetki oli liian kallis. Sen voimakas maku korvasi sapen, jolla hän oli elänyt. "Makeammat hunajaa ja mesileipää…" Hän ei voinut edes levätä vuoteessaankaan makuuasennossa. Kiihkon valtavat tyrskyt olisivat tukehduttaneet hänet, jollei hän olisi ollut pystyssä vastustamassa niitä. Hän nousi istualleen. Mutta sekään ei riittänyt. Hän siirtyi seisomaan lattialle lämpimänä varhaiskesän yönä ja tunsi huoneen äkkiä täyttyvän intohimon nousuvedellä. Yö, koko yökään ei olisi tarpeeksi pitkä pakottaakseen hänet uskomaan tähän riemuun, muuttaakseen sen osaksi hänestä itsestään.
Jokin sen uusi puoli juolahti hänen mieleensä alituisesti, muuan mitätön, mutta merkityksellinen, heitettynä sikinsokin yhteen — kylpyhuone. Hän löi kätensä yhteen ilosta ajatellessaan, että hän nyt saisi pitää kylpyhuoneen siistinä jälleen. Hän aikoi nousta päivänkoitteessa ja ennen kouluun lähtöä heittää roskalaatikkoon kaikki kuvottavasti tuoksuvat valmisteet, jokaisen tölkin ja pullon ja purkin ja punaiseksi tahritun rievun. Ennenkuin Ralph heräisi aamulla, olisi hän heittänyt menemään ja polttanut kaikki Lottien kauttakulun taloon jättämät merkit.
Sitten hän aikoi uudestaan maalauttaa talon, hankkia uudet seinäpaperit ja korjauttaa tuolit. Uudet verhot. Uudet kuvat seinille. Vaikka hänen pitäisikin ottaa rahoja pieneltä säästökassatililtään, tahtoi hän sisustaa talonsa uudestaan, puhdistaa sen valmiiksi uutta elämää varten. "Sillä kas, talvi on ohi, sade on lakannut ja päättynyt, ja laulun aika on koittanut."
Hän meni ikkunan ääreen, nojaten päätänsä siihen, ja katsoi pilvisen kesäkuun yön pimeyteen. Hän ajatteli: "Ellei Ralph todellakaan tahtonut lukea asianajajaksi, sai hän luonnollisesti valita jonkun toisen ammatin. Mutta hän oli tahtonut sitä, ennenkuin Lottie tarrautui häneen ja muutti hänet. Hän oli tahtonut sitä todellakin. Sillä ei ole väliä, mitä hän nyt sanoo. Ja hän tahtoisi jälleen." Hän tiesi voivansa taivuttaa Ralphin siihen uudestaan. Hän tiesi, kuinka poikaa oli hoideltava, vähän kerrallaan, pakottamatta häntä tiukasti. Hän ei voisi vastustaa tasaista painostusta. Hän haluaisi taas lukea asianajajaksi. Hänen perheeseensä kuuluvat miehet olivat aina olleet asianajajia. Koko se heidän elämänsä rakennus, jonka hän oli niin loistavasti suunnitellut, kohosi jälleen raunioistaan.
Entä sitten lapsi — pikku Joanna — jonka kanssa nuori isä saattaisi leikkiä, rakastaen häntä, ja josta hänen isoäitinsä voisi pitää huolta!
Ollen yksinään pimeässä huoneessa rouva Bascomb tunsi toisen riemun musertavan vuoksen lähestyvän. Hän tarttui ikkunanpieleen. Ilo virtasi juhlallisesti pimeästä hänen ylitseen. Lottie oli mennyt tiehensä.
"Kun tuuli käy sen päällitse, ei häntä ole, eikä hänen sijansa häntä enää tunne." Ralph oli vapaa ja hänen omansa vielä kerran. Ja nyt oli hänelläkin tuollainen lapsi, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan, Johnin lapsi, jollainen Ralph ei ollut koskaan ollut — nyt hänen oma lapsensa yhtä paljon kuin hän olisi ruumiillisesti kantanut lasta oman rintansa alla.
Riemun hyökyaalto laskeutui hitaasti alemmaksi ja tyyntyi vähitellen. Hänen mieleensä juolahti vähäpätöisempiä asioita: kuinka hauskaa oli jälleen olla kotinsa valtiaana, elää säädyllisesti ja hupaisasti, mennä kaupungille iltaisin, tavata ystäviänsä tarvitsematta kavahtaa heidän sääliään, pitää Ralphia vierellään ja taas saada hänestä kunniaa.
Hän näki tämän kaiken yhä uudestaan, näiden riemuisten tuntien vieriessä eteenpäin, joista jokainen oli täynnä hänen palkintoaan. Sitten hän laskeutui pitkälleen, ruumiin vapistessa väsymyksestä ja sielun ahmiessa jumalten ruokaa. Viimeisten kuukausien kärsimykset terästivät hänen näkynsä tulevista vuosista sellaiseksi haltiotilaksi, ettei hän ollut tuntenut moista milloinkaan ennen. Ei nuoruudessaankaan, ei avioliittoaikanaankaan hän ollut tuntenut tätä voimakasta, elinvoimaista kaukonäköisyyttä, kärsimätöntä päivänkoiton odottamista, jotta voisi nousta sen mukana ja aloittaa elämänsä.
Se oli niin unen kaltaista, ettei hän ollut varma siitä, oliko hän nukkunut, mutta nyt hän lepäsi kuunnellen, milloin kello löisi. Hetkisen kuluttua se tapahtuikin. Kaksi kertaa. Niin, hänen oli täytynyt nukkua hieman. Puoliyö oli jo aikoja sitten ohi. Hän nousi, astui lapsen kehdon luo ja polvistui sen viereen, painaen otsansa kevyesti pieniä sormia vasten. Muuan raamatunlause juolahti hänen mieleensä:
"Ja Herra kostaa minulle vanhurskauteni jälleen, puhtauteni jälkeen hänen silmiensä edessä."
Hän ajatteli näiden sanojen olevan rukousta.
* * * * *
Hiljaiselta, tyhjältä kadulta kuului nopeita, kiiruhtavia, eripitkiä, melkein juoksevia askelia. Ne kääntyivät taloon johtavalle kujalle ja kiiruhtivat sitten portaita ylös kuistille.
Avain kilahti pääoven lukossa.
Rouva Bascomb oli lyyhistyä lattialle, sormien tarrautuessa kehdon puiseen kaiteeseen. Hän uskoi näkevänsä unta; varmaankin hän vielä oli vuoteessaan. Niin, tämän täytyi olla painajainen, koska hän tunsi oikeata aiheetonta kauhua ja painajaisen kaltaista kykenemättömyyttä liikkumaan.
Pääovi aukeni ja sulkeutui.
Kylmää hikeä tihkui hänen ruumiistaan, virraten poskille ja liimaten yöpuvun kiinni hänen ihoonsa.
Nopeat askelet kiiruhtivat yläkertaan pimeässä ja sitten Ralphin huoneeseen. Senkin ovi aukeni ja sulkeutui.
Rouva Bascomb vaipui pitkälleen lattialle, ikäänkuin kaikki hänen ruumiinsa luut olisivat irtautuneet liitoksistaan.
Mutta hetkisen kuluttua hän kuuli Ralphin äänen jylisevän niin vihaisesti, ettei koskaan ennen ollut kuullut sentapaista — se ei ollutkaan enää ihmisen, vaan eläimen karjuntaa. Sen petomainen raivo tuotti hänelle ihanaa nautintoa.
Hän nousi taas polvilleen voimakkaana, pirteänä, ja rukoili. Ah, tällä kertaa hän todellakin rukoili, huutaen apua, kirkuen äänettömästi Ralphille, sinkauttaen tahtonsa hiljaa pimeyden läpi karkoittamaan vihollista.
Hän kuuli nyt Lottien itkevän kiihkeästi, puhuvan epätoivoissaan. Ralphin ei pitäisi antaa hänen puhua. Älä salli hänen puhua, Ralph! Voi, hyvä Jumala, paaduta Ralphin sydän! Ralph! Hän on tullut takaisin vain senvuoksi, ettei toinen mies hänestä huolinut. Tartu häntä niskaan ja lennätä hänet ulos talosta. Ei, ei, älä koske häneen! Älä salli hänen koskea itseesi! Ah, hyvä Jumala, minä olen luottanut Sinuun, älä salli hänen hylätä minua kuolemanhetkenä. Ralph, huuda jälleen raa'alla hirveällä äänelläsi. Lyö häntä! Aja hänet pois! Miksi sinä vaikenet?
Sillä sieltä ei kuulunut muuta ääntä kuin Lottien kiihkeää nyyhkytystä ja puhelua. Miksi Ralph ei ollut taittanut hänen niskaansa, ennenkuin hän ehti avata suunsa!
Lottien ääni yhä nyyhkyttämässä… puhumassa… rukoilemassa… yhä vain puhumassa, rukoillen, hellytellen… sitten mumisten…
Hiljaisuus. Ei enää mitään.
Rouva Bascomb lojui lattialla pimeässä kuin riepu. Sitten pimeyden ja hiljaisuuden läpi tunki heikko ääni hänen lihansa läpi sydämeen asti kuin viiltävä teräs: Lottien hermostunut naurahdus.
XV
"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin täytyy olla jossakin täällä lähellä."
Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa. Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen, ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella, huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."
"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan hetkisen."
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen, epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.
Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle, pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin. Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.
Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin — oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen hänen sisimmässään, vei viha voiton.
"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen, ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä, en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää, että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."
Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri, jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.
"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin. "Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."
Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.
Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan, kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin kotiin."
Hän lausui tämän kuin olisi opetellut sen ulkoa. Niinkuin hän olikin.
Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi. Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista, joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.
Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana, maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?
Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin pöytänsä ääreen: "Hyvä on!… Niin, se onkin luullakseni parasta meille kaikille."
Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies, epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan? Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.
Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:
"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut — kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei ollut koskaan ajatellut mitään muuta."
Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa. Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti, että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei toinen mies ollut hänestä huolinut.
Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti, suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle. Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta, jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä lapsemme."
Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi (monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen, koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää, ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.
Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä, jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että kaikki oikeus oli hänen puolellaan.
Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.
Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta talostaan."
Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen, jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän vääryytensä äärettömyyteen.
Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He kartoittavat minut pois lemmikkini luota."
Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle, että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen luokan opettaja.
Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis myöhästyisi luokaltaan.
Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan harmahtavalta tukaltaan.
Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.
"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva? — että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa ympäristössänne saatte uusia voimia."
Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi, ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, tehdä sitä, mikä teitä miellyttää. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."
Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä koulurakennuksen ovesta sisään.
"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."