II OSA

XVI

Niinä kolmena vuonna, jotka seurasivat Harristowniin lähtöä, herra Kennedy usein huomautti tyytyväisenä vaimolleen, että hän rouva Bascombia ajatellessaan tunsi vilpitöntä mielihyvää. "Se muutto on kyllä koitunut meille kaikille melkoiseksi siunaukseksi, mutta totisesti on ihmeellistä, kuinka se on vaikuttanut tuohon naiseen. Sinä et voi kuvitellakaan miellyttävämpää elämää kuin hänen elämänsä nyt on. No niin, voinpa lukea siitä osan omaksi kunniakseni. Minä sanoin hänen tekevän elämänsä suurimman erehdyksen, ellei hän tulisi. Täällä Harristownissa hän on saanut järjestää asiansa mielensä mukaan."

Niin, rouva Bascomb oli järjestänyt elämänsä juuri sellaiseksi kuin oli aina halunnutkin. Hänen runsas palkkansa (josta hän nykyään tarvitsi vähentää vain yhden henkilön elinkustannukset) salli hänen vuokrata kaupungin parhaan täysihoitolan parhaimman huoneen ihanassa vanhassa perhetalossa, jonne elähtänyt hieno rouva otti maksavia vieraita. Se oli suuri julkipuolen huone toisessa kerroksessa etelän puolella aurinkoisine kaari-ikkunoineen, joka oli hyvin sopiva paikka kotikukille, kuten hän aina halusi nähdä niitä ympärillään. Hänellä oli oma kylpyhuonekin, kylpykammioksi sisustettu entinen makuusuoja ja senvuoksi tavallista pari kertaa suurempi. Siinä oli suuri kirkas ikkuna, tilava vaatekomero ja yhtä paljon tilaa kauniille pukupöydälle kuin lasihyllyiselle pesutelineelle ja vinokulmaiselle kuvastimelle. Se oli tietysti aina hyvin puhdas ja järjestyksessä, hyvin tuuletettu, raitis, tuoksuen vienosti mitä hienoimmalta ulkomaiselta, hajuttomalta saippualta tai ehkä heikosti lavendelilta, ollen täydellisesti sellainen kuin rouva Bascomb oli aina ajatellut toivottavaksi. Hän sanoikin itselleen ääneen monta kertaa sen olevan kuin elämää, että hänellä taas oli siisti kylpyhuone.

Entä hänen huoneensa? Mikään ei voinut olla hauskempi kuin hänen huoneensa sitsillä päällystettyine tuoleineen, muutamine hyvine vanhoine mahonkisine huonekaluineen, jotka olivat peräisin siltä ajalta, kun hänen emäntänsä ei vielä ollut elähtänyt, ja kirkkaasti loistaviin ikkunoihin ripustettuine hienoine sievine verhoineen. Mukavalla kirjoituspöydällä oli korea kupulamppu. Vuode oli sellainen, joka voitiin taittaa jonkinlaiseksi hylly pöydäksi, niin että rouva Bascombin asumuksesta tuli kylpy-pukuhuoneen avulla mitä miellyttävin arkihuone. "Täällä on kaikkea, mitä yksi nainen mahdollisesti tarvitsee", sanoi hän usein vierailleen, kun he katselivat ihaillen ympärilleen ja kadehtien hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

Sillä hänen luonaan kävi vieraita. Hänen yhteiskunnallinen elämänsä oli yhtä paljon hänen makunsa mukainen kuin hänen kylpyhuoneensakin. Hänen piirinsä oli koottu juuri sellaisista henkilöistä, joista hän piti: hienojen kasvavien perheiden hienostuneista, hyvin pukeutuneista äideistä, vakavamielisistä, korkeasti sivistyneistä naisista, jotka kuuluivat Vanhempien ja opettajain yhdistykseen, Naisten kaupunkikerhoon, Kansalaisliittoon, Naisten Äänioikeusliittoon (tämä oli naisten äänioikeustaistelun viimeisiä aikoja), Viikkokerhoon (kirjallinen, suljettu järjestö, jolla oli olennainen kerhomenestyksen todiste, pitkä ehdokasluettelo) ja kirkollisella alalla Naisten armeliaisuusyhdistykseen ja Lähetysseuraan. Aikanaan valittiin rouva Bascombkin jäseneksi kaikkiin niihin, koska hänet heti tunnustettiin oikeaksi, niihin sopivaksi ainekseksi. Koulutyö, vuorottainen suostuminen hänen luokkaansa kuuluvien lasten varakkaiden vanhempien päivälliskutsuihin ja käyminen kaikkien näiden järjestöjen kokouksissa antoivat rouva Bascombille kylliksi sellaista hommaa, josta hän oli aina pitänyt, se kun velvoitti käyttämään parhaiten pukevia pukuja, esiintymään edukseen ja kohtaamaan hienoja henkilöitä.

Hänet valittiin tietysti valiokuntiin, jotka kokoontuivat hänen luonaan ja joille hän kokouksen jälkeen tarjoili teetä, käyttäen siihen tarkoitukseen vaaleanpunaista porsliinikalustoaan, jonka väri oli sopusoinnussa hänen sitsiverhojensa punan kanssa. Kun vieraat nousivat lähteäkseen, järjestellen komeita kaulapuuhkiaan hyvin ommeltujen pukujensa suojaksi, sanoivat he aina: "Meillä on ollut niin kovin hauskaa, eikö olekin, hyvät naiset? Me olemme varmasti velkaa rouva Bascombille suuret kiitokset."

Toisina lauantai-iltoina hän saattoi kohdata nämä samat ystävälliset, hyvin puetut henkilöt kirkon keskusteluhuoneessa, ompelemassa vaatteita köyhille; hän istui heidän vieressään kirkossa sunnuntaisin parikin kertaa; torstai-iltoina hän kohtasi heidät rukouskokouksissa ja kahisi heidän rinnallaan pois kunnantalon lukusalista sanoen heille ja kuullen heidän sanovan: "Eikö se ollutkin loistava puhe?"

Niin, herra Kennedyn ennustus, millaiseksi hänen elämänsä kehittyisi, oli toteutunut täydellisesti. Hänen ei tarvinnut ajatella muita kuin itseään, ja asiat sujuivat juuri siten kuin hän tahtoikin. Ensimmäisen vuoden lopulla ihmiset sanoivat hänelle: "Meistä ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että te olette tulokas kaupungissamme. Te olette sopeutunut kaikkeen niin ihmeellisesti."

Ja kolmannen vuoden lopussa he olivat unohtaneet, ettei hän ollut aina kuulunut valiokuntiin heidän kanssaan.

Näiden vuosien kesät hän vietti New Yorkissa Columbian kesäkursseilla. Yhdessä kolmen opettajatoverinsa kanssa hän vuokrasi 118:nnen kadun varrelta, juuri kurssipaikkaa vastapäätä, kalustetun huoneuston eräältä seminaarin opettajalta, joka matkusti maaseudulle kesäksi. Siellä hän jälleen tapasi mieleisensä asunnon, jonka seiniä koristivat englantilaisten tuomiokirkkojen ja italialaisten madonnain valokuvat ja lattioita peittivät oikeat ryijymatot. Nämä neljä opettajatarta viettivät mitä hauskimman kesän, joka oli täynnä opettavaisia luentoja ja kaikinpuolista kulttuuria. He katselivat Shakespearen kappaleiden ulkoilmanäytäntöjä, kuuntelivat kyllin pätevien taiteilijain parasta soittoa ja kuuntelivat usein julkisuudessa mainittujen henkilöiden pitämiä esitelmiä kaikista mahdollisista aiheista. He väänsivät runottaren lähteen hanaa ja pitivät kuppejaan siitä pursuavan suihkun alla, näyttäen niin tyytyväisiltä kuin suinkin.

Rouva Bascomb, jolla oli suhteellisesti paljon rahaa, ja joka nyt oli paremmin puettu kuin milloinkaan ennen, solakka, kalpea, hyvin säilynyt, tarvitsi vain vähän tahdonvoimaa elämänsä ohjaamiseen, näiden hänen olemassaolonsa hyvin järjestettyjen vuorovesien vyörytellessä häntä sinne tänne, ylös ja alas. Koska hän oli hyvä taloudenhoitaja, jolla oli vain yksi henkilö huollettavanaan eikä minkäänlaisia menoja talon kunnossapitoon, voi hän vihdoinkin säästää rahaa ja näki edessään vuosikorkojen avulla itsetyytyväisen ja mukavan vanhuuden. Kun hän liikkui edestakaisin elämänsä vakinaisia polkuja pitkin, koulunsa käytävissä tai miellyttävässä täysihoitolassaan, sanoivat ihmiset hänestä: "Kuinka hienon näköinen nainen tuo rouva Bascomb sentään onkaan! Niin hienostunut."

Kerran kysyi joku veltosti: "Eikö hän teidänkin mielestänne ole hieman liian hiljainen ja hajamielinen?"

Mutta vähemmän huomiokykyiset kumosivat aina sellaisen arvostelun sanomalla yhteen ääneen: "Hyväinen aika, ei suinkaan! Millainen ajatus! Hän on päinvastoin hyvinkin puhelias. Hänellä on aina ystävällinen sana tervehdykseksi jokaiselle."

Joskus saattoi joku kysyä epämääräisesti: "Eikö hän joutunut rettelöihin poikansa avioliiton vuoksi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin kuullut jotakin sellaista."

Mutta seurassa oli aina joku muu tietävä ja varma henkilö, joka saattoi vakuuttaa: "Ei ollenkaan. Minä tiedän hänestä kaikki. Hänen poikansa nai jonkun, joka ei ollut lainkaan hänen lajiaan, hyvin tavallinen vain, sanovat ihmiset. Tuollaisen, jonka kanssa tulee paremmin toimeen, ellei kohtaa häntä liian usein, jos ymmärrätte tarkoitukseni. Senvuoksi olikin rouva Bascomb niin järkevä, ettei koettanut ruveta asumaan yhdessä heidän kanssaan. He ovat vain olleet eri mieltä asiasta, siinä kaikki. Ei mitään välien rikkoutumista eikä muutakaan sentapaista. Hänen poikansa tulee usein tänne Harristowniin liikeasioissa, ja minä olen nähnyt hänen syövän puolista äitinsä kanssa monta kertaa. He ovat varsin hyvissä väleissä."

Mutta kerran muuan nuori opettajatar, neitonen, joka aikoi erota toimestaan mennäkseen naimisiin, väitti itsepäisesti: "No niin, hänessä on sentään jotakin hullunkurista. Hän on minusta sellaisen henkilön näköinen, joka kävelee unissaan."

XVII

Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.

Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.

Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi, josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää… ah, täydellisesti saavuttamaton päämäärä!

Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla takaisin!"

Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan. "Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku. Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."

Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan, mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi. Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen. Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi, vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin jalomielinen?"

Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide, johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta. Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä, ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä. He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."

Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan, ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti: kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia, sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti hiustensa hoidossa.

Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa yleisissä kouluissa.

Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen, luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä uhmatessaan.

New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen. Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa. Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava, nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.

Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän unohdusta kuin hän sai missään muualla.

Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.

Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin, jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen alituinen toistuminen:

"Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen."

Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä, mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli kääntänyt sille selkänsä.

Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan, luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin John olisi kuollut häneltä toisen kerran.

Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut, vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo! Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"

Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen ympärilleen… hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine, hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.

Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen. He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren, järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta… se oli ollut hirvittävä hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa… ja he olivat tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen: "Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"

Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan taloonsa!

Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.

Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle. Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut kaikkiin.

Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä, sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän tarkkaavaisen katseen jälkeen.

"Onko hän leikillinen, Ralph?"

"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan kotiin illalla."

"Niin, tietysti."

Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin silmäkulmainsa alta… En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta, että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."

Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.

Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt erittäin mainiolta.

"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"

"Ei, minulla ei todellakaan ole mitään valittamista."

"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan katseen kuin muutkin vieraat.

Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.

Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.

Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."

Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni! Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin. Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin mitään."

Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina herättänyt. Mutta miksi? Miksi?

Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!

Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä moitetta ja nuhdetta.

Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?

XVIII

Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea, vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.

Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa, uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla. Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.

Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää. Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä, joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne mielenliikutukset, joihin hän kykeni?

Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta. Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden, uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.

Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla, jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä. Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla, jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta hän olisi milloinkaan voinut tehdä?

Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin, vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?

Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä: "Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"

XIX

Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti omiinsa.

Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren, kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä. Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti tehtaantyttöjä ja -poikia.

Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään, etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.

Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin… Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker, Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson… se oli kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.

Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.

Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan yläpuolelta.

Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:

"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön mukaamme!"

"Ja tässä on hänen mummonsa."

"Mitä sinä ajattelet siitä?"

"Eikö se ole merkillistä?"

"Emme olisi osanneet sitä ajatellakaan."

Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne, Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."

He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi, että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"

"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.

Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"

"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin kummallisesti hänen sylissään.

Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa, hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat. Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja varuillaan.

"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."

"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."

"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb vasten tahtoaankin.

"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."

Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.

Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää. Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet. Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.

"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski esille juhlapukuni äidin tietämättä."

"Minä näen sen", sanoi rouva Bascomb. "Puku onkin hyvin kaunis."

Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen käsivartensa rouva Bascombin syliin.

"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä esineillä, joita siellä on."

"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."

Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä, kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"

"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä käytät?" kysyi hän.

"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."

"Enkö minäkin saisi liimata sillä jotakin?"

"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä, jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä. Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"

"Mistä jättiläisestä?"

"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."

"Mikä se Jaakko Jättiläistentappaja oli?"

"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on, minä kerron senkin sinulle."

Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen, nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne, kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen: nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva Bascombia.

"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä, kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle. "Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"

"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois renkaasta.

"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää äitiänsä, vai mitä, Dids?"

"Kyllä", vastasi lapsi hajamielisesti, kilistellen avainnippua.

"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."

"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"

Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran hieman ujolta.

"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"

Lapsi näytti melkein näkymättömästi pudistavan päätänsä.

"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie, suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me lupasimme hänelle, että…"

Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.

"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä on, Dids. Sinä olet lääkärinä."

Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä, likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.

Jotakin juolahti Mamien mieleen juuri nyt, kun hän siirsi katseensa lapsesta entiseen opettajaansa, joka näytti kauhistuttavan puhtaalta raudanharmaassa, hyvin sopivassa puvussaan ja tahrattomassa liinakauluksessaan. Oma kouluaika muistui hänen mieleensä ja pani hänet nauramaan. "Kuulkaahan nyt, rouva Bascomb, minä tunnen teidät. Älkää puhdistako häntä älkääkä tehkö mitään muutakaan, koska hänen mammansa saa siinä tapauksessa kaikki ilmi. Minä en tahdo paljastaa hänen omaisilleen, että meidän on tapanamme ottaa hänet mukaamme. Teidän pitää jättää hänet sellaiseksi kuin hän nyt on. Minulla on hänen vanhat vaatteensa ja kenkänsä täällä mukanani, ja me puemme ne hänen ylleen palatessamme Gilmanvilleen. Teidän pitää jättää hänet yhtä tahraiseksi kuin hän nyt on, muutoin joudumme rettelöön. Lottie on kyllä hyväluontoinen, mutta hän joutuu helposti suunniltaan sattuessaan sellaiselle tuulelle… uskokaa vain minua…"

"Minä en koskekaan häneen", lupasi rouva Bascomb katsoen pienokaiseen.

Kun he lähtivät matkaan yhdessä, kysyi hän iloisella äänellä: "Tahtoisitko sinä, että kertoisin sinulle sadun nyt heti kävellessämme eteenpäin? Osaan erään hyvin mukavan kiltistä, pienestä räätälistä, joka tappoi seitsemän kärpästä yhdellä lyönnillä voileivälleen ja sai sitten jälkeenpäin kokea kaikenlaista jännittävää."

Pienokainen nyökkäsi ja heitti päänsä taaksepäin, voidakseen katsoa isoäitiä kasvoihin hänen puhuessaan.

He olivat lopettaneet tämän sadun päästessään rouva Bascombin huoneeseen, ja kun hän istuutui ja otti lapsen syliinsä, kysyi hän: "Mistä sadusta sinä nyt pitäisit?"

"Voi, en minä tiedä", sanoi tyttö epämääräisesti, hengähtäen syvään tyytyväisyydestä. Hän kiersi toisen käsivartensa rouva Bascombin kaulaan ja nojautui häneen.

"Millaisista saduista sinä enimmän pidät?" kysyi rouva Bascomb. "Keijukaissaduistako? Vai sellaisistako oikeista saduista, joissa kerrotaan oikeista lapsista?"

"Millaisia ne keijukaissadut ovat?" kysyi lapsi.

Rouva Bascomb vaikeni hetkiseksi. "Etkö ole milloinkaan kuullut kerrottavan keijukaisista, kultaseni?" kysyi hän hiljaa.

Pienokainen pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa olivat niin vakavat kuin hän olisi syyllinen. "Minä en ole koskaan ennen kuullut mitään satuja", sanoi hän. "Rouva Flacker kertoi minulle vain kerran, kuinka hänen pieni poikansa oli polttanut kätensä melkein poikki."

Heidän silmänsä kohtasivat jälleen toisensa pitkässä, syvässä katseessa.

Rouva Bascomb mutisi umpimähkään: "No niin, luuletko sinä pitäväsi saduista?"

Lapsi nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä." Mutta kumpikaan ei ajatellut, mitä oli sanonut. Lapsen silmät avautuivat yhä suuremmiksi. Hänen herkkäpiirteinen suunsa värähteli, ja äkkiä hän purskahti niin äänekkääseen, katkeraan itkuun, että kyynelet valuivat virtanaan hänen kalpeille, likaisille poskilleen. Itkiessään hän kiersi yhä lujemmin käsivartensa rouva Bascombin kaulaan.

Hänen isoäitinsä ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän ei kysynyt lapselta itkun aihetta eikä koettanut hillitä nyyhkytyksiä. Liikutetun keski-ikäisen henkilön avuttomaan tapaan hän sieppasi vain nenältään silmälasit, joiden takana hänen omat silmänsä olivat täyttyneet kyynelillä, laski ne äkkiä pöydälle ja kiertäen molemmat käsivartensa lapsen ympärille puristi häntä lujasti ja hellästi.

Pienokainen, joka ilmeisesti itki niin katkerasti kuin vain taisi, painoi päänsä isoäidin rintaa vasten ja kaivautui kiinteämmin ympäröivien käsivarsien syleilyyni.

Hänen päänsä yläpuolella oli pidätetyn itkun irvistys vääntänyt rouva Bascombin kasvot kummallisen näköisiksi. Mutta hän ei itkenyt. Hän istui tyynesti paikallaan pidellen lasta, kunnes hänen omaa rauhallisuuttaan oli virrannut pieneen hänen sylissään lepäävään olentoon.

Lapsi lopetti itkunsa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja suoristautui, hieroen nyrkeillä silmiään. "Sinä lupasit, että saisin liimata joitakin särkyneitä esineitä yhteen", sanoi hän tuttavallisuuden ja varmuuden tyynnyttämällä äänellä.

Hän katsoi isoäitinsä kasvoihin ja hymyili nyt ensi kerran.

Rouva Bascomb haukkoi ilmaa kuuluvasti huohottaen. Mutta hän sanoi heti vakavan iloisella äänellä: "Niin minä lupasinkin. Ja nyt minä näytän. Me liimaamme yhdessä paljon särkyneitä esineitä kokoon."

* * * * *

Kello viiden aikaan rouva Bascomb katseli auton jälkeen, heilutellen nenäliinaansa vastaukseksi pikku käden huiskutukseen. Hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin milloinkaan ennen Harristowniin tulonsa ja Ralphin naimisiinmenon jälkeen… ehkä tyynemmäksi kuin syntymästään saakka. Eikä hänen tietoisuudessaan ollut kuitenkaan muuta kuin varmuus, että hänen elämäänsä oli tullut käännekohta ja että hänen edessään oli uusi tie, joka vei jonnekin — hän ei tiennyt minne.

Hänen järkensä nousi sitä vastaan kiihtyneenä ja tarttui häneen koettaen temmata hänet takaisin tyhmyydestä, jos hän koettaisi saada aikaan jotakin, minkä hän itsekin tiesi mahdottomaksi. Mutta hän oli nähnyt liian paljon järkeilyn avuttomuutta. Olihan olemassa toinenkin ratkaisu kysymyksiin, joihin kiusattu järki ei kyennyt vastaamaan. Omituista, ettei hän ollut ajatellut sitä ennen.

Hän käänsi selkänsä järjelle ja poikkesi päättävästi uudelle polulle.

III osa

XX

Mutta huolimatta tästä uudesta varmuudesta hänen polvensa horjuivat hänen allaan, kun hän Gilmanvillessä kääntyi omaan kotiinsa vievälle kujalle. Talo näytti likaiselta ja ränstyneeltä, muuan luukku riippui katkenneen saranan varassa, maali alkoi varista maahan saman kesähelteen hyökkäyksestä, joka oli korventanut julkipuolen nurmikon ruskeaksi rikkaruohikoksi. Hän huomasi kaikki nämä puutteet, mutta nyt ne tuntuivat hänen mielestään perin mitättömiltä. Mitä tapahtuisi seuraavana tuntina? Vain se merkitsi jotakin.

Hän kiipesi maalamattomia portaita pitkin tomuiselle ja huonosti hoidetulle kuistille, jonka korikeinutuolit nojautuivat sivulle päin heikoilla jaloillaan. Hän soitti kelloa ja kuunteli niin tarkasti kuin hänen sydämensä kova sykintä salli, kenen askeleet sieltä lähestyisivät. Oven ruutujen läpi hän näki oman hallinsa ja arkihuoneensa, samat huoneet, missä hän oli seisonut lukiessaan Ralphin kirjettä ja nähnyt risaisen hampputupsun. Hän tajusi nyt epämääräisesti, että siellä oli kaikki tuon tupsun kaltaista; nukkavierua ja likaista; taulut oli otettu pois seiniltä, lattiat olivat tomuiset, ja nurkissa oli sanomalehtikasoja, läjittäin vanhoja vaatteita ja lasten leikkikaluja. Mutta se ei tehonnut hänen mieleensä. Joku oli avannut keittiön oven ja katsoi nyt varovasti sen takaa nähdäkseen, kuka oli soittanut.

"Hyväinen aika, äitikö siellä onkin!" huudahti Ralph hämmästyneenä. Hän tuli halliin ja pysähtyi hetkiseksi katsomaan tulijaa. Hän oli paitahihasillaan (paita oli melko likainen) pitäen kädessään likaista astiapyyhettä, pussihousujen riippuessa melko alhaalla hänen lanteillaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hieman pöhöttyneet, ikäänkuin hän ei olisi nukkunut hyvin; häneltä puuttui kaulus kuumuuden vuoksi, ja hänen kuiva tukkansa oli pöyhitty heinämäisiin tukkoihin. Säteilevän nuoruuden loistosta ei hänessä ainakaan tällä hetkellä ollut jälkeäkään. Hän näytti likaiselta ja heikolta ja nukkavierulta, juuri sellaiselta mieheltä, joita rouva Bascomb oli aina ylenkatseellisesti kammonut.

Kun hänen äitinsä katsoi poikaansa oven läpi, hänen takanaan häämöittävän ikävän huoneen ollessa taustana, ei hän nähnyt muuta kuin kasvojen ilmeen, tuntien surua ja sääliä. Hän nöyryytti itsensä tomuun saakka ajatellen: "Poikaparkani! Minun poikaraukkani! Minä en ole rakastanut Ralphia tähän hetkeen saakka."

Hän sanoi päättävän asiallisesti: "Halusin niin mielelläni tulla tervehtimään sinua ja Lottieta, hyvä Ralph." Hän odotti Lottien tulevan näkyviin millä hetkellä hyvänsä.

Ralph tointui entiselleen, kiiruhti avaamaan oven ja piti sitä auki äidin astuessa sisään. "Sepä oli mainio ajatus!" sanoi hän kummallisesti korostaen. "Tule vain sisään." Äidin mielestä oli hänen katseensa kummallinen, mutta vaikka kaikki hänen tunteensa olivat terästyneet toivottoman herkiksi, ei hän kuitenkaan voinut huomata pojan ilmeessä muuta kuin epävarmuutta ja hämmästystä.

Ralph lisäsi: "Lottie ei ole kotona juuri nyt. Minä luulen hänen ja Didsin pistäytyneen Flackereille. Lottie menee sinne useinkin ompeluksineen saadakseen seuraa."

Kuuman metallin hajua tunkeutui äkkiä halliin keittiöstä.

"Voi sentään!" huudahti Ralph pujahtaen sinne ovesta. "Minä jätin…"

Seurattuaan häntä rouva Bascomb näki hänen sieppaavan syvän kastikepannun kaasukeittiöltä unohtaen käyttää pidintä. Silloin Ralph heti kiljaisi polttavan varren vuoksi ja pudotti pannun lattialle.

Tämä temppu, hänen eleensä ja äitiin suunnattu katseensa, kun hän puhalteli palaneihin sormiinsa, murheellisesti nauraen omalle tyhmyydelleen, muistuttivat niin suuresti sitä poikaa, jollainen hän oli ollut, että hänen äitinsä unohti likaisen siistimättömän miehen, jonka hän oli nähnyt ovella. Hänkin purskahti hieman hermostuneeseen nauruun, ja Ralphin silmät, epäilevät ja varuillaan olevat tähän saakka, kirkastuivat.

"Minäpä olen suurenmoinen vanha kokki", sanoi hän kumartuen ottamaan pannua lattialta.

"Mitä sinä aioit tehdä sillä?" kysyi hänen äitinsä ja otti sen hänen kädestään.

"Oh, minä vain ajattelin panna hieman perunoita tulelle, niin että olisi jotakin alkua lämpimään ateriaan, kunnes Lottie ja Dids palaavat. Hän viipyy useinkin hyvin myöhään iltapäivisin Flackerien luona. Ja lääkäri on käskenyt antaa Didsille keitettyä ruokaa. Hänen ruoansulatuksensa ei ole oikein hyvä, eikä kylmä ruoka siis sovi hänelle."

Rouva Bascombin kuulo ja näkö, jotka tämän hetken kiusallinen jännitys oli terästänyt, huomasi hänen välttelevästä katseestaan ja kuuli hänen äänenpainostaan hänen tietävän vallan hyvin, ettei Lottie ollut Flackerien luona, vaikka hän moraalisesta väsymyksestä teeskentelikin toista. Oliko Lottie nöyryyttänyt hänet jo sille asteelle? Mutta toisaalta oli totta sekin, ettei Ralphilla luonnostaan ollut paljon vastustuskykyä.

Nyt välähti rouva Bascombin toivottomaan mieleen se katkera totuus, että hän itse oli huolellisesti harjoittanut poikansa niin vastustuskyvyttömäksi kuin suinkin, itse katseellaan tukahduttanut jokaisen alunkin itsenäisyyttä. Ralph ei ollut milloinkaan voinut vastustaa äitiään, ja nyt hän oli yhtä kykenemätön vastustamaan Lottieta.

Tämä ajatus salpasi hänen henkeään, ja hän koetti siitä vapautua. "Anna minun panna perunat tulelle, kun kerran olen täällä."

"Olkoon minusta kaukana, että tahtoisin kiistellä kenenkään kanssa perunain keittämisoikeudesta", vakuutti Ralph, pysyen vieläkin hetkisen hilpeän huolettomana, jollainen hän oli nuorena poikana ollut.

Pannun putoamisen kolina ja hänen äitinsä nauru olivat rikkoneet jotakin, mikä oli ollut heidän välillään. He katsoivat nyt toisiinsa luontevasti, valppaan epäilyn työntyessä hetkiseksi syrjään.

Rouva Bascomb käytti tätä hyväkseen… tilaisuus ei ehkä palaisikaan enää… ja tukahduttaen ahdistavan pelkonsa, mitä Ralph vastaisi, hän sanoi niin tyynellä ja rauhallisella äänellä kuin saattoi: "Ralph, minä olen viime aikoina ajatellut erota nykyisestä toimestani. Baker-kadun koulussa, täällä Gilmanvillessä, ihan tässä lähellä, on kuulemma avoinna muuan paikka, jonka saisin. Olen juuri käynyt siellä tiedustamassa. Ja sitten me kaikki voisimme asua jälleen yhdessä. Minä olen huomannut melkoisesti ikävöiväni sinua ja Didsiä."

Puhuessaan hän päästi kattilaan vettä ja sanoi nyt olkansa yli: "Te olette.. minullahan ei ole muuta kuin te."

Hän väänsi hanan kiinni, rohkaisi mielensä ja kääntyi katsomaan, miltä kannalta Ralph ottaisi tämän asian.

Hän oli tiennyt, että Ralph hämmästyisi, koska oli kuullut äitinsä sanovan satoja kertoja, ettei mikään voisi taivuttaa häntä opettajaksi tuon köyhälistökorttelin kouluun, se kun oli täynnä vain alhaison lapsia. Niin, hän oli tiennyt Ralphin hämmästyvän, mutta ei ollut osannut odottaa, mitä nyt näkyi… Ralph katsoi häneen niin typertyneenä kuulemastaan uutisesta, ettei voinut piilottaa mielenliikutustaan. Ja tämä mielenliikutus oli huojennusta… melkein peloittavaa huojennusta, sellaista kuin lapsi tuntee, joka avutonna taistelee liian vaikean työn kanssa ja näkee sen sitten siirtyvän aikaihmisen taitaviin käsiin.

"Jopa nyt jotakin, äiti…" huusi hän kovalla värähtelevällä äänellä.

Pari mielijohdetta juolahti rouva Bascombin mieleen melkein samalla kertaa, taistellen hänessä ylivallasta: toinen oli erään vanhan vaiston kirpeä vihuri — äkillinen huomio, että Ralph oli paljastanut itsensä tällä mielenkevennyksen huudahduksella — ja toinen miekkailijan hyökkäävä vaisto käyttää hyödykseen avausta, saada etua hänen hämmästyksestään ja liikutuksestaan, pakottaa hänet selvästi tunnustamaan, että hän uhrautui poikansa hyväksi. Hän avasi jo suunsa kysyäkseen häneltä uhmaavasti ja säälimättä: "Ah, sinä siis toivot minun tulevan takaisin? Sinä olet kaivannut minua, alkanut antaa hieman enemmän arvoa sille, mitä tein hyväksesi."

Niin, kaikki tämä välähti hänen mielessään. Mutta hänen sydämestään kumpusi esille niin rakastavaa sääliä Ralphia kohtaan, että hän huomasi silmiensä kyyneltyvän, katsoessaan poikaansa ääneti ja hymyillessään vapisevin huulin. Hän nyökäytti päätänsä, puri vapisevaa alahuultaan ja sanoi nöyrästi: "Minä luulen nyt voivani tulla paremmin toimeen, hyvä Ralph."

Häntä kauhistutti Ralphin syvästi liikutetun katseen hurja kummastus, ja hän johtui ajattelemaan, että jollei hänkään tähän saakka ollut todellisesti rakastanut Ralphia, oli tämä ehkä myös ensimmäinen hetki, jolloin todellista rakkautta tuli Ralphin taholta hänen osakseen. "Voi, äiti…" sanoi Ralph kuin torjuen ja antoi sitten hänen nöyryydelleen sen puolustuksen, jonka vaatimisesta hän oli luopunut: "Kuuleppa, äiti… sinä et ollut ollenkaan… se ei ollut sinun syysi", mutisi hän käheästi hiljaisella äänellä.

Rouva Bascomb antoi sen mennä kuin ei olisi kuullutkaan. Pojan silmistä kuvastunut hämmästynyt kiitollisuus hävetti häntä. Ralph ei ollut koskaan ennen katsonut äitiinsä sillä tavalla. Mutta estääkseen poikaansa lausumasta mitään lisää tähän suuntaan rouva Bascomb tarttui kiireesti talouspuuhiin.

"Nyt pitäisi panna perunat kiehumaan", sanoi hän tyynesti. "Missä niitä säilytetään?"

"Kukapa sen tietää!" vastasi Ralph epämääräisesti. "Kai jossakin."

He löysivät niitä paperipussista, joka oli lattialla nurkassa korventuneiden ja rasvaisten astiapyyhkeiden seassa. Rouva Bascomb alkoi huuhdella niitä pesupöydän ääressä, joka oli täynnä likaisia astioita, ja ajatteli, että hänen piti vielä astua erään kuilun yli. Vielä oli jotakin muuta puhuttava, mutta siihen ei saanut viitatakaan. Hän ei voinut kuvitella, millaisia sanoja sopisi käyttää siihen kysymykseen, jota ei saatu tehdä. Vihdoin hän turvautui rohkeimpiin ja lyhimpiin sanoihin, tarvitsematta käyttää edes niitäkään. Hän oli sanonut vain: "Tahtookohan Lottie…?" kun Ralph keskeytti hänet äkkiä, niinkuin olisi puhunut ensin:

"Hitto vie, sitä en tiedä!" sanoi hän alakuloisella äänellä kuin seinälle. Sitten hän lisäsi synkästi: "Se riippuu asianhaaroista."

Rouva Bascombin terästyneet aistit ilmaisivat hänen tarkoittavan, että se riippui siitä, millaisella tuulella Lottie sattui olemaan tullessaan kotiin.

Ralph liikahti, katsoi kelloon ja sanoi: "He ovat varmasti hyvin pian täällä. Ehkä olisi hyvä, että katamme pöydän."

He menivät yhdessä ruokasaliin, missä tahrainen liina oli vinossa pöydällä. Rouva Bascomb otti sen pudistellakseen ja näki samalla vaistomaisesti, mikä se niistä oli, hieno damastinen liina, jonka hän oli ostanut Bassetin huutokaupasta. Hän huomasi myös, että siihen oli poltettu lähtemättömiä hedelmätahroja ja että se oli levitetty pöydälle panematta huopaa sen alle. Talon tapa oli nähtävästi sellainen, koska vanhassa hienossa mahonkipöydässä oli valkoisia rakkuloita niissä paikoissa, mihin kuumat astiat oli laskettu. Hän tajusi Ralphin huomanneen hänen katsovan niitä, ja kun hän silmäsi poikaansa, järkytti tämän levoton ilme häntä, koska hän muisti Ralphin näyttäneen samanlaiselta pelätessään, että Lottie oli pahalla tuulella. Heränneen huomiokyvyn kaksiteräinen miekka kääntyi jälleen hänen kädessään. Se ilme ei ainoastaan kuvastanut Lottien töykeyden herättämää tunteellista pelkoa, vaan myöskin samaa hätää, joka oli Ralphin yllättänyt hänen ollessaan tunteellinen pieni poika ja avuton äitinsä edessä. Tämä pistos oli niin odottamaton ja tunkeutui niin syvälle, että se teki melkein sairaaksi. Hän koetti ajatella muutamia sanoja, joilla voisi saada Ralphin tuntemaan, kuinka vähän hän nyt välitti pöytäänsä ilmaantuneista pilkuista. Mutta hän käsitti, ettei sellaisia sanoja ollut, joihin Ralph uskoisi, koska tunsi äitinsä niin perinpohjin. Siihen tarvittaisiin vielä monen monta vuotta, ennenkuin hän voisi uskoa.

Ralph sanoi nyt levottomasti kuin puhuminen olisi tuntunut hänestä äärettömän vaikealta eikä hän kuitenkaan olisi tohtinut olla puhumatta: "Minä olen juuri ajatellut erästä asiaa… En oikein tiedä… ajattelin vain makuutiloja."

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä."

"Lapsi on näet niin iso nyt, ettei mahdu enää kehtoonsa. Hän nukkuu nyt oikein vuoteessa, toisessa makuuhuoneessa, minun entisessä sängyssäni."

Tämä este mykistytti rouva Bascombin hetkiseksi.

"Ehkä voisimme järjestää hänelle telttavuoteen omaan huoneeseemme?" ehdotti Ralph levottomana.

Tämä aate ei miellyttänyt hänen äitiään ollenkaan. "Ei, ei!" sanoi hän äkkiä. "Ei mitään sellaista!" Hän haki jotakin veruketta voidakseen piilottaa tarkoituksensa. "Hän on jo tarpeeksi vanha saamaan itselleen oman huoneen, jota hän voi oppia pitämään kunnossa. Jokaisella lapsella pitäisi tietysti niin olla."

Hän ajatteli hetkisen, keskittäen kaiken huomionsa esteeseen, joka oli tullut hänen epäitsekkään, välttämättömän päämääränsä tielle, ja tajusi sen sulavan olemattomiin samalla tavalla kuin se oli tiennyt kaikkein muiden esteiden katoavan nyt, kun hän ei enää itse panisi uralleen sulkuja. "Entä se ullakkohuone? Sinä nukuit siellä silloin, kun Dids syntyi. Se kelpaa kyllä minulle."

"Ullakkohuoneko?" huudahti Ralph eikä ollut uskoa korviaan.

"Niin, miksi ei?" kysyi hänen äitinsä reippaasti ja otti samalla esille veitsiä ja haarukoita hopealaatikossa vallitsevasta tavattomasta sekamelskasta, kattaakseen pöydän. "Tuollaisessa ullakkohuoneessa voi panna toimeen kaikenlaisia miellyttäviä, mukavia muutoksia. Raot sopii tukkia kalkkilaastilla, seinille liimata kauniit paperit ja ikkunoihin ripustaa uudet uutimet. Sinne voi myös hankkia uusia huonekaluja oikeata kokoa — saatpa vielä hämmästyä nähdessäsi, kuinka paljon sitä voi somistaa. Minä saan siitä itselleni koko talon kauneimman huoneen."

Hän keksi toisenkin puheenaiheen ja jatkoi huolettomasti: "Minulla on juuri nykyään koko joukko rahaa. Olen säästänyt näinä vuosina, ja nyt on juuri sopiva aika kuluttaa hieman talon kaunistukseksi. Sen olenkin laiminlyönyt viime aikoina. Minun olisi pitänyt toimittaa tarpeellisia korjauksia jo kauan sitten; luulenpa, että joka huoneeseen tarvitaan uudet seinäpaperit, ja uskon Lottien mielellään auttavaan minua niiden valitsemisessa. Ja lattiatkin on maalattava uudestaan. Tosiaankin olen viivytellyt liian kauan. Ja se on aina erehdys talon pidossa."

Nyt hän tunsi liioitelleensa — piti oppia puhumaan asioista kevyemmästi ja hienotunteisemmasti. Hyvä, hän oppisi sen, oppisi kaikki, mitä hänen pitäisikin oppia.

"Mitä muuta aioit suunnitella illalliseksi?" kysyi hän vaihtaakseen puheenaihetta.

"Enpä tiedä!" sanoi Ralph. "Joskus syömme säilytettyjä tomaatteja."

"Kuinka ne keität?"

"Me emme keitä niitä lainkaan. Nehän ovat jo keitettyjä ostaessa.
Kaadamme ne pieniin kastikevateihin ja kastelemme leipäämme niihin."

"Mitä sanoisit, jos sensijaan valmistaisin tomaattikeksilientä?" kysyi hänen äitinsä. "Näin pullollisen maitoa jääkaapissa." Se oli ennen vanhaan ollut Ralphin herkkua.

"Paljonko luulet minun pitävän siitä?" sanoi Ralph nauraen. "Ehkä pelkäät minun inhoavan sitä?"

"Hyvä on, juokse pyytämään rouva Baumannilta hieman salaattia hänen puutarhastaan, koska aion valmistaa hieman sitäkin", rouva Bascomb, ja kun Ralph poistui takaovesta, riisui hän hatun päästään, meni keittiön ulvovaan autiuteen ja alkoi puuhata.

Oli jo melko myöhä, kun hän näki Lottien ja Didsin laskeutuvan kadunkulmaan pysähtyneestä raitiovaunusta ja tulevan hitaasti kotiin päin, laahaten väsyneesti jalkojaan.