language: Finnish

HÄNEN POIKANSA VAIMO.

Kirj.

Dorothy Canfield

Englanninkielestä [Her son's wife] suomentanut

Väinö Nyman

Uusia romaaneja 8

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.

I OSA

I

Alakuloiselle pienelle tytölle, joka mumisi vakavasti: "Mutta, opettaja, minä en suinkaan tarkoittanut —" rouva Bascomb sanoi kohottaen etusormeaan: "Sh! Enkö kuullut jonkun koputtavan?"

Käytävässä vuoroaan odottavien, vaatimattomasti puettujen naisten ja lasten ryhmä liikahti, ja muuan nainen sanoi kiihkeästi, lepyttävästi: "Kyllä, rouva Bascomb. Kyllä, arvoisa rouva. Minä kuulin jonkun koputtavan ihan äsken."

Rouva Bascomb palkitsi häntä heikolla hymyllä ja sanoi ovea kohti sointuvasti, muuttaen välissä äänenpainoaan: "Tulkaa… sisään!"

Odottavien naisten ilmeen heikko muutos ilmaisi, että he tunsivat opettajan äänenpainon eroavan siitä, jota he olisivat käyttäneet. Rouva Bascombin kasvojen tyyni, vielä heikompi tyytyväisyyden varjo näytti hänen tietävän, että he olivat tunteneet sen. Ovi aukeni. Eräs pitkä, vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen tyttö katsoi sisään.

"Ah, tule vain suoraan sisään, Margaret", sanoi rouva Bascomb, "minä en viivy enää pitkää aikaa".

Käytävässä seisovat naiset katsoivat toisiinsa, ymmärtäen, että viimeinen lause oli tarkoitettu heille.

Tyttö katsoi heihin. "Parasta kai sentään on, että menen takaisin omaan huoneeseeni", sanoi hän.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb luontevasti muuttaen jälleen välissä äänenpainoaan, "siihen ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Istuudu sinä vain odottamaan. Jos vain voit mahtua viidennen luokan penkkiin."

Uusikko istuutui mukavasti hymyillen ja vääntäen pitkän solakan ruumiinsa hullunkuriseen asentoon matalan istuimen ja pöydän väliin. Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja asettui tarkkaamaan läpileikkausta vanhemman naisen elämästä. Heikko tietoisuus tästä punasi rouva Bascombin miettiväiset kasvot.

Huoneen perältä saattoi tyttö kuulla vain vuoropuhelujen toisen osan ja nähdä ainoastaan rouva Bascombin ilmeen. Toiset olivat selin häneen, ja heidän äänensä kantautuivat hänen luokseen huonosti äännettynä muminana, jota vastaan rouva Bascombin hienostunut puhe kaikui joustavana. Se oli kuin puhelinkeskustelun kuuntelemista.

"Mutta, Annie kultaseni, ellet olisi aikonut niin tehdä, et olisi lyönyt Isabellaa. Se ei voi olla totta, kun sanot, ettet tarkoittanut sitä. Me teemme ainoastaan sitä, mitä tarkoitamme. Jossakin sinun sydämesi sopukassa on täytynyt olla vihaa Isabellaa vastaan. Ja viha on myrkkyä. Sinun pitää karkoittaa se heti pois elämästäsi, tahi se pakottaa sinut vielä tekemään pahempaakin kuin lyömään pientä koulutoveriasi. Eikö se ole niin, rouva Dempsey?"

Väliaika rouva Dempseyn mumisten lausutulle vastaukselle.

Sitten kuultiin tuon suloisen, melko surullisen äänen sanovan jälleen: "Niin, luonnollisesti se on vaikeata. Kaikki tekemisen arvoinen on vaikeata. Mutta se on täydellisesti mahdollista. Minä sanon aina nuorille henkilöille, että jos he vain täyttävät elämänsä kauniilla ajatuksilla, ei pahoilla ajatuksilla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. No niin, minä en aio rangaista Annieta. Minä en usko rangaistuksiin. Minä tahdon vain, että hän ajattelisi sanomaani ja kirjoittaisi kaksikymmentä kertaa ja toisi kouluun huomenna seuraavan lauseen: 'Minä rakastan Isabellaa ja tahdon saada hänet ystäväkseni.'"

Nyt seurasi rouva Dempseyn vähän kuuluvampaa muminaa, josta voitiin erottaa sanat: "Tuo kirottu ilkeä nulikka." Hänet keskeytti rouva Bascombin ääni, sanoen hiljaa: "Ah, kyllä hän voi, jos hän vain koettaa! Minä väitän aina, että jokaisessa ihmisessä on jotakin rakastettavaa. Ja jos haemme sitä, voimme pakottaa sen esille. Tämä on sellainen läksy, joka Annien pitää oppia, ja sen jokainen osa on yhtä tärkeä kuin kertomataulu."

Kun rankaisematon Annie ja hänen äitinsä liikkuivat eteenpäin, hakivat rouva Bascombin silmät hetkisen huoneen perällä istuvan tytön silmiä. Iloisia ihailun ja tunnustuksen viestejä vaihdettiin, seuraavan ryhmän tullessa opettajan pöydän ääreen. Rouva Bascomb siirsi nyt tarkkaavaisuutensa täydellisellä ilmeen muutoksella repaleiseen pieneen poikaan ja pieneen kumaraiseen vanhaan naiseen.

Parin äänen yhteistä muminaa, jonka rouva Bascombin järkevä ja tyynesti ivallinen ääni keskeytti sanoilla: "Minä luulen, että voisin ymmärtää teitä paremmin, jos vuorotellen sanoisitte minulle sanottavanne."

Epämiellyttävä hiljaisuus, kun toinen odotti toistaan.

Kirkas ääni jälleen hieman kärsimättömästi: "No niin, Michael —"

Pienen pojan ääni anteeksipyytävänä, häpeilevänä.

Sitten vanha nainen, kumartuen eteenpäin, puhuen vielä hiljaisemmalla äänellä, koetti ilmoittaa jotakin, sanomatta sitä. Pienen pojan jalkojen hämmentynyttä laahustamista.

Rouva Bascombin ääni täyteläisenä ja täynnä moitetta: "Mutta missä
Michaelin äiti on?"

Vanha nainen nojautui vielä enemmän pöydän yli ja laski vapisevan, kuihtuneen kätensä sen laidalla olevalle kirjapinkalle. Pieni poika painoi päänsä melko kumaraan. Nuo pari vaikenevaa naista, jotka olivat jääneet seisomaan käytävään, ilmaisivat ymmärtämyksensä. He katsoivat lattiaan ja syrjään kuin näyttääkseen, etteivät he kuunnelleet.

Rouva Bascombin ääni vakavana ja täyteläisenä: "Mutta, rouva Malone, naisen paikka on aina miehensä luona. Avioliitto on pyhä asia. Ihminen ei voi ratkaista pulmia pakenemalla niitä. Kun ihmiset menevät naimisiin, ottavat he hartioilleen määrätyn vastuunalaisuuden, ja vaikka olosuhteet osoittautuisivatkin vaikeammiksi kuin he ovat ajatelleet, ei heillä ole oikeutta…"

Vanhan naisen ääni totesi hyvin hiljaa jotakin.

Rouva Bascombin ääni jälleen järkytettynä: "Ah, hän oli liian nuori mennäkseen naimisiin! Mikä panee vanhemmat suostumaan sellaisiin avioliittoihin? Mutta siinäkin tapauksessa voidaan asiat jollakin tavalla järjestää, jos vain asianomaiset henkilöt todella koettavat."

Nyt vanhan naisen selkä alkoi liikahdella, ja vaikka se olikin melko paljon kumarassa, ei se enää ollut niin kunnioittava. Sitä vapisutti sen tarmo, mitä hän nyt aikoi sanoa. Hänen äänensä kantautui huoneen perälle katkonaisina lauseina, kuvauksen palasina… "Tarttui hiilihankoon ja hyökkäsi hänen kimppuunsa… Karkoitti hänet kotoa kello yhden aikaan ulos yöhön ja lumeen… Naapurien oli pakko tulla sisään ja… Vähemmän kuin kolmen viikon kuluttua syntyi Michael, vai eikö…"

Hänen äänensä oli kimeä, hänen korostuksensa raaka — sellaisen henkilön korostus, joka on tottunut raakoihin sanoihin. Hän iski kirjapinkkaan kyhmyisillä vanhoilla käsillään.

Pienen pojan riippuvat sormet koukistuivat hermostuneesti, hänen veltostuneet hartiansa ja polvensa panivat hänet näyttämään lyhyemmältä ja pienemmältä kuin milloinkaan ennen. Käytävään jääneet naiset kuuntelivat nyt ahneesti, inhimillisesti.

Rouva Bascomb peräytyi. Tarmon ilme ilmestyi hänen kasvoihinsa, jotka eivät tällä hetkellä näyttäneet ollenkaan miettiväisiltä, vaan itsevaltaisilta. Hän koputti komentavasti pöytäänsä. "Sillä ei voiteta mitään, että mennään vastenmielisiin yksityiskohtiin julkisesti, rouva Malone. Mikään ei tästä liikuta minua. Tahdoin vain yksinkertaisesti ilmoittaa teille, että teidän pitää hankkia Michaelille jokin rauhallinen kolkka, missä hän voi tehdä kotityönsä, sillä jollei hän tee siistimpää työtä kuin viime aikoina, on minun pakko siirtää hänet luokkaa alemmaksi." Hän keskeytti antaakseen uhkauksensa vaikuttaa ja jatkoi sitten ratkaisevasti: "Minä ajattelin vain olevan ystävällisempää, että varoitan teitä edeltäpäin ja annan teille tilaisuuden asian korjaamiseen."

Lauseensa käänteellä, kokoamalla yhteen muutamia irtonaisia papereita pöydältään, siirtymällä tuolissaan ja katsomalla kiihoittuneen vanhan naisen ohi seuraavaan rivissä, määrätyllä suunsa ja leukansa ilmeellä hän ilmaisi kuin tyrkkäämällä rouva Malonea selkään, että hänen haastattelunsa oli lopussa.

Vanha nainen keskeytti äkkiä, liikuttaen vielä huuliaan. Hän veti henkeään, hapuili hetkisen kiinnittäessään päällystakkinsa hakasia, katsoi epämääräisesti ympärilleen, silmäsi vielä kerran pojanpoikansa opettajaan ja tarttuen hänen käteensä meni ovelle laahustaen. Kun he astuivat ulkopuolelle halliin, voitiin kuulla pienen pojan pidätettyä itkua.

Rouva Bascomb katsoi nuoreen tyttöön ja pudisti päätänsä alistuvaisesti.

Seuraava nainen rivissä, muuan paksuvartaloinen valkoverikkö, jolla oli pellavatukkainen pieni tyttö vierellään, tuli lähemmäksi, mutta kun hän avasi suunsa puhuakseen, työnnettiin ovi raolleen, ja kaunis, samettiseen päällystakkiin pukeutunut nainen tuli kahisten huoneeseen. "Ah, kuinka iloinen olenkaan, että te olette vielä täällä, rouva Bascomb!" sanoi hän riemuiten. "Minä pelkäsin niin kovin, että myöhästyisin. Miten voitte? Minä en ole nähnytkään teitä sitten viime bridgekerhon illatsun jälkeen. Kuinka komealta nyt näytättekään! Mutta tehän olette aina samanlainen. Mieheni sanoo usein minulle tuntuvan mahdottomalta, että sekä hän että minä olemme käyneet koulua teidän johdollanne, koska te vielä olette ihan samanlainen kuin silloinkin. Minä uskallan vaikka vannoakin, että minulla on nyt enemmän ryppyjä kasvoissani kuin teillä. Mutta niistä saan kiittää vaikeuksiani. Minä olen niin huolissani Freddien vuoksi. Freddien laskutaito. Juuri senvuoksi halusinkin puhutella teitä tänään. Jos me…"

Kun hän puhui, oli hänen katseensa harhaillut puolueettomasti ja näkemättä mitään pöytien ja tuolien ja seinien ja odottavien naisten ohi. Mutta nyt hän huomasi huoneen perällä istuvan tytön ja tunnusti näkevänsä tämän toisenkin henkilön. "Ah, hei siellä, Margaret Hill! Mitä on ensimmäisen luokan opettajalla tekemistä tässä kerroksessa?" huudahti hän iloisesti.

Hänen puhuessaankin väritti hänen kasvojaan ja ääntään tytön täälläolon mahdollisen syyn muistaminen. Se pani hänet näyttämään hyväntuulisen vallattomalta, mikä pakotti tytönkin punastumaan, mutta ei harmista.

Hän vastasi tyynesti, mutta hieman itsetietoisesti: "Kuinka voitte, rouva Marvin?"

Rouva Bascomb hymyili heikosti, loukkautumatta siitä lausumattomasta johtopäätöksestä, joka oli vireillä molempien naisten välillä. "Minä saan nyt olla yksinäni muutamia päiviä. Ralph on matkustanut Harristowniin hankkimaan itselleen jotakin työtä kesälomakseen. Ja minä pyysin Margaretia illalliselle luokseni."

"Ah niin, minä ymmärrän", sanoi rouva Marvin katsoen veitikkamaisesti Margaretiin. "Teidän Ralphinne saa kai päästötodistuksen yliopistosta ensi kesäkuussa? Siunatkoon, kuinka aika rientää! Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että hän on tarpeeksi vanha oppiarvon suorittamiseen. Mutta luonnollisesti, kunhan vain lasketaan oikein — muistan olleeni kahdeksannella luokalla, kun hän oli kekseliäs pieni vekara ensimmäisellä."

"Ralph syntyi vuonna 87", sanoi hänen äitinsä. "Hän oli vain kolmivuotias silloin. Hän oli liian nuori tullakseen kouluun ollenkaan. Mutta minulla ei luonnollisestikaan ollut kotona ketään, jonka hoiviin olisin voinut jättää hänet."

Tämä lause sanottiin vaatimattomalla äänenpainolla, mihin rouva Marvin vastasi myötämielisesti: "Niin, nyt kun minulla on omiakin lapsia, ihmettelen usein, kuinka te ollenkaan voitte tulla toimeen yksinänne, kun Ralph oli pieni. Herrainen aika! Minä en voi muuta tehdäkään kuin pitää silmällä omiani, vaikka minulla ei olekaan muuta tekemistä ja vaikka minulla on vielä miehenikin apunani. Kuinka te voitte pitää huolta Ralphista ja ansaita elatuksenne sitäpaitsi? Mutta Ralph oli luonnollisesti aina sellainen suloinen pikkumies. Hän ei luullakseni tuottanut teille milloinkaan huolia. Luulen sen kuitenkin johtuneen siitä, että te osaatte hoitaa häntä niin, ettei hän halunnutkaan olla vallaton. Minun täytyy tunnustaa, etten itse ole niin taitava. En voi milloinkaan saada Freddietä tottelemaan, niinkuin Ralph aina totteli teitä… teidänhän ei ikinä tarvinnut tehdä muuta kuin katsoa oikein vakavasti häneen. Hyväinen aika! Minä sanon usein Freddien isälle, että vaikka tuijottaisinkin Freddiehen kuinka tiukasti tahansa, ei hän sitä edes huomaisikaan. Ralph suuntasi tavallisesti katseensa teidän kasvoihinne tahtoen tietää, mitä vaaditte häntä tekemään. Kuinka viehättävästi hänen tukkansakin tavallisesti kihartui! Toivoisin, että Freddiellämmekin olisi samanlainen tukka. Mutta hänen tukkansa on ihan suora, vieläpä hyvin karheakin. Eikä ole väliä, millä sitä voitelen."

Tämän kaiken kuunteleminen ei ollut tuottanut rouva Bascombille
minkäänlaisia ponnistuksia, ja ollen nyt hyvin lempeästi suosiollinen
Freddietä ja hänen laskutaitoaan kohtaan hän sanoi kehoittavasti:
"Oliko jotakin, mitä voisin tehdä puolestanne?"

Kuultuaan tämän se lihavahko nainen pienen tyttärensä kanssa, joka oli alistuvaisesti odottanut, peräytyi ja katosi näkyvistä, kunnes Freddien laskutaidosta oli väitelty yksityiskohtaisesti ja lopullisesti ja kunnes rouva Marvin oli lausunut viimeiset iloiset runsassanaiset jäähyväisensä.

Kun ovi vihdoinkin sulkeutui, tuli odottava nainen kerran vieläkin näkyviin ja sijoittui taas paikalleen opettajan pöydän viereen. Rouva Bascomb katsoi hänen päänsä yli kelloa, mutta hänen äänensä oli huolellisen kärsivällinen, kun hän kysyi: "Mitä se olikaan, rouva Langwetter?"

Rouva Langwetter pyysi mumisten jotakin pöydän ääressä istuvalta naiselta, joka punnitsi sitä, katsellen valkoisia käsiään. Sitten lempeästi: "No niin, rouva Langwetter, minä luulen voivani suostua siihen, jos vain Greta varmasti tuo minulle kaikki kirjoitustehtävänsä."

Rouva Langwetter lausui hämmentyneenä kiitoksensa ja poistui.

Rouva Bascomb käänsi katseensa viimeiseen naiseen, joka oli odottanut alusta alkaen. "Rouva Armstrong, ettekö voisi yhtä hyvin tulla jonakin toisena päivänä?" kysyi hän taivuttavasti. "Minulla on teille hyvin paljon puhuttavaa. Jamesin kirjoitustyö kaipaa silmälläpitoa ja hänen lukemisensa myös. Minä tahtoisin, että hän lukisi ääneen kotonaan iltaisin. Kaiken selittäminen vie kuitenkin melkoisesti aikaa, ja minua on niin paljon viivytetty tänä iltapäivänä. Minä tunnen olevani melko väsynyt enkä ole kovinkaan voimakas." Sitten hän lisäsi kuin olisi jättänyt asian kokonaan toisen päätettäväksi: "Luonnollisesti vain siinä tapauksessa, että se sopii teille yhtä hyvin."

Rouva Armstrong kiiruhti sanomaan, että hän yhtä hyvin voi tulla jonakin toisenakin päivänä; ettei siitä ollut mitään vaivaa; että hän niin kiihkeästi halusi, että Jamie edistyisi hyvin koulussa, mitä hänen isänsäkin tahtoi; että he olivat niin kiitollisia rouva Bascombille siitä harrastuksesta, jota hän osoitti pojalle; ja tietysti, jos vain oli jotakin sellaista, mitä he voivat tehdä kotonaankin…

Rouva Bascomb vilkaisi sivumennen hänen päänsä yli kelloon. Rouva Armstrong eksyi pois ladulta, jolla hän ei oikein pysynyt parhaassakaan tapauksessa, katsahti äkkiä ympärilleen kuin olisi hakenut jotakin, näytti muistavan, ettei siellä ollut mitään, mitä hänen pitäisi katsella, tarttui Jamien käteen ja nyökäytellen ja hymyillen levottomasti vetäytyi pois huoneesta ja mumisi epäselvästi, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän oli rouva Bascombille Jamieta kohtaan osoitetusta huolenpidosta.

Kun ovi sulkeutui, veti rouva Bascomb syvään henkeä ja vaipui tuoliinsa, katsoen toivovasti odottavaan tyttöön.

Margaret vääntäytyi irti kokoon puristavalta istuimelta ja tuli heti pöydän ääreen. "Ah, rouva Bascomb, kuinka väsynyt te lienettekään!" sanoi hän kiihkeästi. "Kaikki tämä koko päivän opetuksen jälkeen. Kuinka voitte sitä kestää, niin heikko kuin olette? Mutta kuinka täydellisesti ihmeellinen te olette heidän kanssaan! Teidän menetelmienne katseleminen on korvaamattomaksi opiksi vaikka kenelle. Mutta minä voisin opettaa vuosikausia, oppimatta kuitenkaan kohtelemaan jokaista oikealla tavalla, kuten te. Se oli ihmeellistä!"

"Sinä kiltti tyttö", mutisi rouva Bascomb. Hän siveli vasemmalla kädellään otsaansa kuin hänen päätään olisi pakottanut, katsoen kuitenkin samalla tytön kasvoihin rohkeasti hymyillen, mikä kertoi voitetusta väsymyksestä.

II

Rouva Bascomb pysähtyi hallin puoliväliin. "Ah, en saa unhottaa Hammond ja Babcockin muistuttamista! He lähettävät miehen korjaamaan kylpyhuoneeni lyijyputkea tänään iltapäivällä. Minun piti soittaa heille lähtiessäni kotiin, niin että he tietäisivät minun olevan siellä päästääkseni miehen sisään."

Hän katosi konttorin komeroon, jättäen Margaretin seisomaan ikkunan luo ja katselemaan mustien koppakuoriaisten näköisiä autoja, jotka olivat kokoontuneet pirssiin Main-kadulle pari kerrosta häntä alemmaksi. Huolimatta komeron vaimentavista kaksoisovista alkoi pian kuulua suuttuneita huomautuksia, niin että tytöllä oli myötätuntonsa valmiina, kun ovi lennähti auki ja rouva Bascomb astui esille levottomana ja vihaisena.

"He sanoivat, etteivät he voi lähettää miestä tänään iltapäivällä", ilmoitti hän matkien vihaisesti linjan toisesta päästä kuulunutta julkeaa korostusta. "Juuri sellaista se oli! Ei anteeksipyyntöjä! Ei puolustuksia! Vaikka he lupasivat ja lupasivat lähettää jonkun!"

Margaret menetti rohkeutensa rouva Bascombin synkän katseen edessä. Hänellä ei tietysti ollut mitään tekemistä kaivatun putkityöläisen kanssa, mutta hänen varmuutensa siitä ei riittänyt suojelemaan häntä siltä vastuunalaisuudelta, johon maailma yleensä ja sen hutiloiminen erikseen olivat nyt syypäät ja josta rouva Bascombin silmät syyttivät.

"Se on yksinkertaisesti kauheata!" Hän lausui kiireesti korostavimman sanan, mitä suinkin voi ajatella. "Se on yksinkertaisesti kauheata, kuinka he voivat rikkoa lupauksensa."

Mutta hän ei ollut tarpeeksi korostanut. "Kauhea ei riitä ilmaisemaan sitä", sanoi rouva Bascomb ankarasti moittien häntä lievyydestä. "Ihmisillä ei ole nykyään mitään omaatuntoa. He voivat sanoa mitä tahansa!"

"Onko putkijohto joutunut kovinkin pahasti epäkuntoon?" kysyi Margaret hakien oikeata sanamuotoa. Hän huomasi kuitenkin heti turvautuneensa väärään. Rouva Bascomb kääntyi pois vastaamatta, ikäänkuin kysymys olisi ollut liian jokapäiväinen punnittavaksi.

Margaret seurasi häntä ulos nöyrästi ja käveli hallin läpi hänen jäljessään, koettaen arvata hänen selkänsä liikkeistä, oliko hänen suuttumuksensa jo lauhtunut tarpeeksi uuden keskusteluaiheen turvalliselle aloittamiselle. Heidän askeleensa kajahtelivat hallissa kumeasti, kuten ainakin koulutuntien jälkeisessä autiudessa. Portaitten yläpäässä Margaret pitensi askeliaan ja tavoitti toverinsa katsahtaen varovan kysyvästi hänen kasvoihinsa. Hän ei huomannut niissä nyt muuta kuin tavallisen väsyneen alistumisen ja uskalsi lausua ujosti: "Oletteko saanut mitään tietoja Ralphilta? Minä en ole kuullut hänestä mitään… en ole edes saanut koomillista postikorttiakaan, jonka hän uhkasi lähettää minulle tänne kouluun, järkyttääkseen neiti Lathamia."

Samalla hetkellä, kun hän mainitsi koomillisen postikortin, hän tuli pahoilleen. Rouva Bascomb ei pitänyt sukkeluuksista, ja hänen kärsivällinen tapansa kuunnella hauskoja juttuja riisti niiltä kaiken mehun. Margaret toivoi, ettei hän kysyisi: "Minkä koomillisen kortin?"

Hän ei kysynyt, vaan mukautui ääneti siihenkin, että aihetta vaihdettiin, ja salli petollisen putkityöläisen hävitä näkyvistä.

"Ei, en minäkään ole kuullut Ralphista mitään", sanoi hän napsauttaen toisen sormikkaansa rannenapin kiinni ja alkaen vetää toista käteensä. "Koska hän tulee pian takaisin, ajattelee hän luultavasti, ettei hänen kannata kirjoittaa. Hän oli päättänyt, että jollei hän saa puhelinyhtiön lupaamaa tointa täksi kesäksi, hän ei jää Harristowniin hakemaan muutakaan. Hänen luentonsa yliopistossa alkavat jälleen maanantaina."

"Ah, minä en oikeastaan odottanutkaan hänen kirjoittavan", sanoi Margaret, tunnustamatta asiaa suoraan. Pari kerrosta heitä alempana lennähti kellarikerroksen muuan ovi äkkiä auki kolahtaen, ja heidän korviinsa kantautui hämmentyneitä ääniä, joihin sekoittui kovaa hillitöntä itkua.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti rouva Bascomb pysähtyen heti ja näyttäen järkkyneeltä. "Mitä sinä luulet nyt tapahtuneen? Minä en voi sietää enää mitään muuta!"

Joku tuli hyppien kellarikerroksen portaita pitkin ylös, ponnahtaen kolme askelmaa kerrallaan. Tulija osoittautui pitkäksi, luisevaksi, hurjasilmäiseksi pojaksi, joka kuultuaan heidän liikkeensä yläpuoleltaan, pysähtyi, nojautui kaiteen yli ja tuijotti ylös nähdäkseen, keitä he olivat.

Kun hän tunsi rouva Bascombin, huusi hän kovasti vapisevalla äänellä: "Kuulkaa, onko koulurakennuksessa enää jäljellä ainoatakaan opettajaa? Onko neiti Plummer tai rouva Jeffries siellä? May Monaghan on juuri kuullut, että hänen äitinsä viedään sairaalaan tänään iltapäivällä, ja riehuu hirvittävästi. Me emme tiedä, mitä hänelle tekisimme."

Rouva Bascomb näytti huojentuneelta. "Kyllä, kyllä, minä olen varma siitä, että neiti Plummer on vielä huoneessaan", sanoi hän, kiireesti alkaen laskeutua portaita pitkin alas. "Minä näin hänet siellä suuren lapsilauman keskellä juuri äsken tullessamme ohitse."

Poika kiiruhti ylös heidän sivuitseen kasvot kalpeina, silmien kiitäessä hänen jalkojensa edelle. Alhaalta kohosivat hysteeriset huudot yhä kovempina.

Molemmat naiset riensivät portaitten juurelle ja sitten kadulle, sulkien rakennuksen oven takanaan.

"Minun olisi luullakseni itseni pitänyt mennä sinne rauhoittamaan häntä", sanoi rouva Bascomb näyttäen levottomalta, "ja ellei siellä olisi ollut ketään toista, olisin tietysti mennytkin. Mutta näyttää siltä kuin olisin saanut jo tarpeekseni tänään iltapäivällä kaikesta, semminkin kun vanha rouva Malone huusi ja pani toimeen sellaisen hälinän. Ja neiti Plummer osaa niin taitavasti käsitellä tuollaisia tapauksia. Asiat eivät näytä vaikuttavan häneen niinkuin minuun. Minua ihan vapisuttaa, kun joudun sellaisten ihmisten pariin, jotka ovat menettäneet malttinsa, kuten nuo suuret irlantilaiset tytöt tekevät huutaessaan ja pahastuessaan. Eikä hänelle missään tapauksessa voi kukaan tehdä mitään. Neiti Plummer saa kyllä…"

Tyttö keskeytti, nojautuen häneen hellästi: "Muiden pitäisi aina suojella teitä sellaiselta", sanoi hän. "Sellaisten ihmisten, jotka eivät ole niin tunteellisia kuin te, pitäisi…"

"Minä tiedän sen luonteen heikkoudeksi", sanoi rouva Bascomb huokaisten, "mutta minä olen luotu sellaiseksi. Minä en voi sille niin mitään." Hän huomasi heidän kävellessään kuvansa eräässä ikkunassa ja työnsi hattunsa hieman enemmän otsalle.

Tyttö kysyi kiihkeän myötätuntoisesti: "Kuinka te oikeastaan olette voinut näinä päivinä, rouva Bascomb? Minua ovat huolestuttaneet unettomat yönne."

"Unettomuus ei vaivaa minua niin paljon enää." Rouva Bascomb punnitsi sanojaan sellaisen tiedemiehen huolelliseen tapaan, joka tekee tarkan ilmoituksen joistakin tärkeistä luonnonilmiöistä. "Mutta minulla ei koskaan olekaan oikein hyvää yötä. Viime aikoina minua on vaivannut muuan toinen asia. Se alkaa painostavalla tunteella täällä" — hän painoi sormikkaaseen pistetyllä kädellään oikeata kylkeään — "ja sitten seuraa pistäviä tuskia, jotka ulottuvat pitkin ruumistani hartioihin saakka. Joskus herätessäni aamulla minulla on tuskin niin paljon voimia jäljellä, että voin ryömiä pois vuoteestani. Mutta tietysti…"

He olivat kääntymässä pois Main-kadulta, kun hän aloitti tämän selostuksensa, ja ehtivät monta korttelia tuonnemmaksi melkein hänen omalle kadulleen saakka, kun hän lopetti sen sanoen urhoollisesti: "Mutta se ei ole luullakseni mitään niin erittäin vakavaa. Vain jotakin uutta minulle kestettäväksi."

"Minä neuvottelisin varmasti jonkun lääkärin kanssa", sanoi Margaret.

"Ah, tohtori Dewey ei ryhdy mihinkään, ellei potilas ole edes katkaissut jalkaansa!"

"Mutta tehän voisitte kysyä neuvoa uudelta luonnonparantajalta."

"Minä en ole kuullut hänestä mitään. Kuka hän on?"

"Muuan nuorehko mies. Tohtori Pell. Hän on juuri muuttanut Cheneyn taloon. He sanovat häntä ihmeelliseksi. Uudet nykyaikaiset käsittelytavat, nähkääs. Vain paremmat. Osaksi luuvikoja ja osaksi mutkallisempiakin tapauksia."

"Pellkö?" kysyi rouva Bascomb. "Sanoitko sinä Pell? Mitkä hänen nimikirjaimensa ovat?"

"En muista niitä. Ah, kyllä! Tohtori M. Buckingham Pell."

"Hyväinen aika, hänen täytyy olla se pieni Maurice Pell -niminen katupoika, joka tuotti minulle niin paljon vaivaa vuosia takaperin, kun olin neljännen luokan opettajana."

Tyttö hylkäsi tohtori Pellin heti. "Kuinka ihmeellinen te olettekaan!" huudahti hän. "Jokainen sanoo aina, ettei teille voida valehdella mitään kaupunkimme asukkaista. Te olette opettanut heitä kaikkia koulussanne. Ja kun muistinne…"

"Minä en todennäköisesti unohda milloinkaan tätä kunnotonta pikku valehtelijaa. En ole milloinkaan tavannut niin petollista lasta. Sana totuus oli tuntematon hänelle."

Margaret ei ollenkaan välittänyt tohtori Pellistä; tämä tosiseikka tuli nyt väkistenkin esille huolimatta hänen ponnistuksistaan jatkaa tunnollista harrastusta kaikkea sitä kohtaan, mitä Ralphin äiti voi sanoa.

"Minä toivon todella teidän saavan käsiinne jonkun lääkärin, joka voi auttaa teitä", mutisi hän.

"Ah, kyllä minä tulen toimeen!" sanoi rouva Bascomb ajatellen nähtävästi jotakin muuta.

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sen kestäessä tyttö tunsi vanhan rouvan etsivän itselleen pääsyä joidenkin aateyhdistelmien läpi kokonaan toiselle tasolle siltä, jolla he olivat keskustelleet, aavistaen jotakin vakavaa, syvää ja vierasta tässä äänettömyydessä. Katsoen arasti sivulleen hän tajusi rouva Bascombin muistelevan miestään. Margaret oli nähnyt ennenkin saman miettiväisen tyyneyden vanhemman naisen kasvoissa ja tiesi, ettei mikään muu voinut levittää sitä niihin kuin sen miehen muisto, joka oli kuollut niin kauan aikaa sitten, mutta jota ei ollut unohdettu ja joka oli ollut Ralphin isä.

Tyttöä värisytti, ja hän olisi suonut uskaltavansa kysyä rouva Bascombilta hänen miehestään, taivuttaa hänet puhumaan vapaasti lyhyestä menetetystä onnestaan ja pitkästä surustaan. Hän tiesi, että sellainen keskustelu olisi lääkettä hänen omalle janoiselle sydämelleen. Elämän pienet pinnalliset asiat tuntuivat hänestä nyt niin kuivilta ja jokapäiväisiltä, kun hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja epäilystä.

Hän tunsi sisäistä vavistusta ja hetkisen kuluttua tiesi, että jotakin hänen mielenliikutuksestaan virtasi toiseen naiseen hänen vaikenemisensa välityksellä. Kun he kääntyivät kauniille, hyvin hoidetulle pihalle valkoisen, vihreäluukkuisen huvilan edustalla, otti rouva Bascomb tytön käden omaansa hetkiseksi.

Mutta kun he riisuivat hattunsa ja alkoivat valmistaa illallista, juttelivat he vain elämän pienistä ylimalkaisista asioista. Sinisenvalkoisen ruokasalin, missä Margaret kattoi pöytää kahdelle, ja valkoisen emaljoidun keittiön välillä, missä rouva Bascomb, puhdas kretonkiesiliina vyöllään, hoiteli öljykeittiötä ja tuletonta kuumentajaa, vaihdettiin maltillisia emännöitsijämäisiä sanoja.

"Sinä löydät haarukat vasemmasta ylälaatikosta, Margaret."

"Ah, rouva Bascomb, kuinka äärettömän miellyttävältä tuo laatikkoarkku näyttääkään! Se on kuin kuva! Kaikki haarukat ovat vierekkäin ja lusikat poski poskessa kiinni."

"Niin, minä ajattelen, että oikean järjestyksen aikaansaamiseen kulutettu ylimääräinen hetki on hyvin käytetty. Syötkö sinä mieluummin perunat soseena vai paistettuina?"

"Ah, soseena!"

"Minä olen iloinen kuullessani sinun sanovan niin. Aina olen sanonut, että me amerikkalaiset syömme liian paljon paistettuja ruokia."

"Mistä löydän suolakupit, rouva Bascomb? Ah, niin, nyt näenkin nuo pienet vanhat lemmikit! Kuinka te raskitte käyttää tällaisia arvokkaita muinaisesineitä?"

"Siitä nähdään se hyöty, että kukin tekee omat työnsä, sanon minä aina. Jokainen raskii silloin käyttää omia sieviä esineitään. Nuo suolakupit kuuluivat isoäitini häälahjoihin. Hän oli massachusettsilainen Peabody. Tuo kaappi kuuluu niihin huonekaluihin, jotka perin hänen perheeltään. Oletko sinä jo lopettanut, Margaret? Sinun pitää näet kiiruhtaa kylpyhuoneeseen ja pestä kätesi, ennenkuin alan tarjoilla. Avaa vasemman seinän pienet valkoiset ovet, niin löydät puhtaat pyyheliinat. Toivoakseni sinä et välitä siitä, että saippua on aivan hajutonta."

"Ah, rouva Bascomb, minä inhoan hajusaippuaa!"

* * * * *

Ja kuitenkin, kun he sijoittivat hienot olemuksensa sievästi katetun pöydän kumpaankin päähän, hymyilivät he tuttavallisesti sen yli toisilleen kuin olisivat vaihtaneet läheistä luottamusta ilmaisevia sanoja.

He jatkoivat jutteluaan hyväntuulisesti rouva Bascombin tavalliseen tapaan siitä, kuinka koulun vahtimestari öljysi lattioita, kuinka Margaretin aloitteleva työ menestyi ensimmäisen luokan huoneessa, omituisesta vanhasta neiti Plummerista ja hänen hirvittävistä hatuistaan ("meidän pitää aina muistaa, ja olen sanonutkin sen kaikille, että hän on silti perin hyväsydäminen"); kuinka Margaretista tuntui vaikealta käsitellä vanhempia ("rakas tyttöseni, muista sinä vain se, että kaikki vanhemmat pelkäävät opettajan kohtelevan ankarasti juuri heidän lastaan; sinun pitää vain pakottaa heidät tuntemaan se pari kolme kertaa eikä sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi vanhempien vuoksi"); eräästä uudesta murtolukujen opetusmenetelmästä, jota oli koeteltu Newarkissa; erään Margaretin koulutoverin kihlauksesta ja niistä tavaroista, joita hän alkoi koota; muutamasta kevätluentokurssista, jonka Seurakunnan kerho aikoi järjestää, koska talvikurssit olivat onnistuneet niin hyvin. Rouva Bascomb kysyi, oliko Margaret kuullut, koskisiko tämä uusi sarja kotien kaunistusta vaiko kunnallishallinnon eri muotoja? Hän oli kuullut neuvoteltavan molemmista aiheista. Siitä tulisi varmasti suurenmoinen kurssi joka tapauksessa, koska Seurakunnan kerhoon kuului niin hyviä puhujia. "Minä en laiminlyö ainoatakaan kertaa", sanoi rouva Bascomb.

He juttelivat myös elävistäkuvista, ja rouva Bascomb tunnusti heikkoutensa niitä kohtaan. "Mutta luullakseni opettajan onkin hyvä olla ulkosalla niin paljon kuin suinkin iltaisin", sanoi hän. "Elämässä on niin paljon surullista, että ihmisen pitää unohtaa se kaikki joskus. Ja sellaisen ihmisen elämä, joka on jo yli neljänkymmenen, tuntuu usein hyvin tyhjältä. Minä koetan aina päästä ulos kolmena iltana viikossa periaatteellisista syistä silloinkin, kun olen väsynyt. Se pysyttää ihmistä ajan tasalla."

Margaret puhui soitosta, eräästä suunnitellusta konserttisarjasta, ja rouva Bascomb myönsi: "Ah, niin! Minäkin pidän luonnollisesti soitosta. Hyvinkin paljon. Se on niin miellyttävää iltaisin erittäinkin silloin, kun ystävämme harjoittavat sitä kotona. Minä sanon usein pitäväni siitä enemmän kuin korteista. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että pidän paljon hauskasta bridge-erästäkin."

* * * * *

Mutta Margaret tunsi heidän käyttävän tätä juttelutapaa samasta syystä kuin joku poika yhä pyörittää linkoaan päänsä ympäri saadakseen kiven paremmin lentämään. Kun ateria oli syöty, astiat sijoitettu kaappiin ja sanajalkamaljakko asetettu takaisin ruokasalin pöydän kiillotetulle vanhalle mahongille, tiesi hän oikean hetken koittaneen vihdoinkin.

Vaikka vielä olikin huhtikuun alkupuoli, oli ilma kuitenkin tarpeeksi lämmin, että he voivat istua hetkisen kuistilla, missä rouva Bascomb vaipui keinutuoliin ja Margaret kiertyi kokoon pielukselle, nojaten käsivartensa toisen naisen polviin.

"Kuinka tavattoman sopusuhtainen tämä kuisti ja sen kalusto ovatkaan!" sanoi hän. "Se on niin teidän kaltaisenne, kuten koko rakennuskin."

"Niin, tämä on ollut miellyttävä pieni talo Ralphille ja minulle, persoonallisuutemme todellinen ilmaisu. Kodin pitää ollakin sellainen. Kodin jokainen pieninkin esine on kallis, kun se on osa asukkaiden menneisyydestä."

"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei ajatellut taloa ollenkaan.

Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut sen puolesta… Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."

Margaret kohotti katseensa. "Minä tiedän hänen aina rakastaneen sitä."

"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu. Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi, sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."

"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne
Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.

"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on aina kertonut minulle kaikki."

Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."

Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään rakkaaksi pieneksi pojaksi."

Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.

Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti olen suonut hänelle täydellisen vapauden seurata omia taipumuksiaan. Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan. Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin sopivalta pojallenikin."

Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon kustannuksista kuin suinkin."

"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen äiti tuntisi niin."

Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa empimättä tehdä uhrauksia sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan. Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."

"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi vaatiakaan teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu teille."

Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa häntä ensimmäisinä vuosina."

"Niin, tietysti, tietysti", myönsi Margaret itsetietoisesti.

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."

Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko… onko
Ralph hyvin isänsä näköinen?"

"Ei ollenkaan, ei vähintäkään!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta mieheni näköiseltä."

Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän hiljaisella häpeilevällä äänellä.

Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.

"Ah, ette!" virkkoi tyttö hyvin liikutettuna.

Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."

Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa, oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä. "Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.

Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät…"

"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi johonkuhun, teki mieli… teki mieli…" Hänen äänensä heikkeni kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.

"Lue ne ääneen", sanoi hän.

Margaret luki: "Luonne on kohtalo."

"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää. Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."

Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän johtopäätöksen.

Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä! Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."

"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi elänyt…"

Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut, että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.

"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.

"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella äänellä, joka ei viivytä vierasta.

Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan, näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.

"Millaiset terveiset saan sanoa Ralphille, jos kirjoitan hänelle?" kysyi hän.

"Ah, vain sydämelliset terveiseni!" vastasi tyttö oikein.

"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen, kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.

Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö", mutisi hän.

III

Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut — ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista? Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista. Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla. Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä, joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa… elämä kuinka tahansa… väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein. Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin. Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta, ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän, hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla… Eikä hän milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä…

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt. Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi. Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä vihanpuuskassaan suorastaan kiehui. Tänä iltapäivänä oli hänen suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta jälkeenpäin väsyksissä.

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi. Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen syytä. Siinä ei olisi hänelle mitään sen enempää kuin kaikissa muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa. Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään. Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena, mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana, kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä, mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

* * * * *

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun ilta.

Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista. He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi nopeasti.

"Rakas äiti!

Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi, vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

Me molemmat lähetämme terveisemme.

Sinun hellä poikasi

Ralph."

Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

* * * * *

Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.

Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät, vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.

Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.

Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.

Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.

Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että…

Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan: "Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen katsoessa muualle."

Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.

Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään, päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään. Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut liikkua.

Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.

"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani hakemaan sitä tänä iltana."

"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.

Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.

Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä kiertämään avainta lukossa.

Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle. Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin, kun tämä käveli keittiötä kohti.

"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli, hävitessään näkyvistä keittiöön.

"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."

Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä. Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.

"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän innostuneesti.

"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen sen pöydälle.

"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."

"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.

Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.