"Lottie kärsii niin kovasti kuumuudesta", sanoi Ralph katsoen häneen ikkunasta. Jo nähdessäänkin Lottien kaukaa hän sai ääneensä anteeksipyytävän, selittävän, puolustavan väsyneen kaiun, joka oli hänen äidilleen niin tuttu ja jälleen teki sydämen lyijynraskaaksi. Ralphilta ei voinut toivoa mitään apua siihen taisteluun, joka oli tulossa.
"Minä alan tuoda ruokia pöytään ja valmistan myös jääteetä", sanoi rouva Bascomb.
"Ah, saammeko sitäkin?" virkkoi Ralph lapsellisen iloisella äänenpainolla. "Minä kai menen heitä vastaan", lisäsi hän sitten epäröiden.
Se on mainio ajatus", vastasi äiti palaten keittiöön.
Hänen polvensa vapisivat jälleen, hänen allaan kun hän liikkui edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja kantoi liemilautasia ja korkeaa, kilisevää jääteekannua.
"Se riippuu asianhaaroista", oli Ralph sanonut. Se riippui myös siitä, ajatteli rouva Bascomb, voisiko hän itse pyyhkäistä näkymättömäksi sen ylenkatseen, jonka Lottien ilmestyminen näkyviin oli kohottanut pinnalle kuin ilkeän maun hänen suuhunsa, kuin jonkin kauhean rohdon hajun hänen sieraimiinsa. Joutua jälleen riippuvaiseksi Lottien oikuista päästäkseen hetkeksikään rauhaan… näiden oikkujen herättämä kauhu vapisutti häntä entiseen tapaan. Mutta tulkoon, mitä tuli, hänen piti malttaa mielensä, olla tyyni ja rauhallinen osatakseen esittää asiat oikein, saadakseen kaikki näyttämään siltä, ettei hän vaatinut mitään, vaan päinvastoin tarjosi kaikkea, tahtoi tehdä itsensä pieneksi, hyvin pieneksi senvuoksi, että hänellä oli muuan päämäärä, jonka rinnalla hän itse ei ollut mitään, ja että hän kerta kaikkiaan myönsi Lottien olevan kaikin puolin oikeassa.
Hän näki ikkunasta Ralphin menneen Lottieta vastaan kertoakseen uutisen. He seisoivat käytävällä jutellen keskenään. Lottien hahmo, huolimatta kuumuuden tuottamasta väsymyksestä, oli kuosikas ja hieno, kuten se aina oli hänen pukeuduttuaan kaupungillemenoa varten. Tietäisikö Ralph, kuinka pitää esittää asiat oikealla tavalla? Muistaisiko hän sanoa, mistä oli äsken ollut puhe… että Lottien anoppi olisi vaatimaton, ei odottaisi mitään itselleen, vaan antaisi heille kaiken omaisuutensa, sijoittuisi mielellään ullakkohuoneeseen, ei pyytäisi mitään parempaa kuin saada jälleen suorittaa talousaskareet, ei välittäisi siitä, kuinka hänen kalustoaan oli käsitelty, että hänellä oli rahaa, jota Lottie saisi käyttää talon kaunistamiseen, ja että… äkillinen aavistus ilmaisi rouva Bascombille tämän viimeisen vaikuttavan enemmän kuin minkään muun että hänellä oli hyvä illallinen valmiina tänä kuumana iltapäivänä, niin että Lottien tarvitsi vain istuutua ruokapöytään.
Tuijottaessaan heihin hän näki lapsen, joka oli uupuneena tallustanut äidin taluttamana, katsovan äkkiä isäänsä kuin olisi ymmärtänyt jotakin hänen sanoistaan. Sitten pikku tyttö käänsi päänsä taloa kohti ja vetäistyään kätensä irti lähti huomaamatta juoksujalkaa käytävää pitkin. Hän työnsi auki oven, pysähtyi ujona ja katseli isoäitiään kirkkailla tummilla silmillään.
"Päivää, pikku Dids", sanoi rouva Bascomb ojentaen kätensä lasta kohti.
Hänen äänensä sointu sai pienen tytön tarkkaavaiset kasvot äkkiä loistamaan, ja niihin ilmestyi isoisän hurmaava hymy.
Rouva Bascombin sydäntä ihan riipoi. Hän halusi syöksyä lapsen luo, puristaa häntä hurjasti rintaansa vasten, peittää hänet suuteloilla ja itkeä ääneen. Mutta hän sanoikin vain iloisesti: "Eikö sinun ole nälkä? Tule mukaani, niin saat hieman punaista lientä. Minä olen pannut sinun osasi lautaselle, jossa on norsun kuva."
Dids antoi paukahtaa, oven kiinni takanaan ja astui isoäitinsä luo.
"Tahdotko kertoa minulle taas jonkun sadun?" kysyi hän.
"Ah, montakin mielelläni", vastasi rouva Bascomb nostaen hänet syliinsä. "Minut on kuin luotu saduista."
Lapsi käytti hyödykseen asemaansa ja kurottautui sanomaan hänen korvaansa, ollessaan hänen kasvojensa tasalla:
"Minä en kertonut heille, että kävin luonasi. Sitä en ole puhunut kellekään."
Tämä kuiskaus värisytti rouva Bascombia. Hän puristi tyttöstä lujasti ja sanoi murtuneella, vapisevalla äänellä: "Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!"
"Mitä sinä sanot?" kysyi Dids.
Hänen isoäitinsä ei vastannut. Hän oli nähnyt ikkunasta Lottien ja Ralphin tulevan nyt sisälle, laski lapsen äkkiä lattialle ja siirtyi hieman syrjään.
Lasioven läpi hän näki Lottien kiipeävän kuistin portaita ylös, jotka narisivat hänen allaan. Lottie oli paljon lihavampi kuin ennen. Hänen pulleutensa oli selvästi liiallista rasvaa, ja kureliivien nauhat oli vedetty melko tiukalle. Puku oli sinistä silkkiä, jossa oli suuria valkoisia täpliä, ja päässä oli pieni kuosikas, halpa olkihattu.
"Niin, Lottie", sanoi rouva Bascomb ystävälliseen tapaan tullen avaamaan ovea, "nyt näet, etten voinut pysyä täältä pois. Onko Ralph kertonut sinulle, että ikävöin omaisiani ja että ehkä eroan nykyisestä toimestani Harristownissa ja tulen takaisin tänne, jos sinä vain otat minut vastaan?"
Nähtyään hänet Lottie oli kiiruhtanut ja syöksähtäen eteenpäin levitti nyt käsivartensa, kiertäen ne hänen kaulalleen. Rouva Bascomb tunsi jälleen Lottien huulten unohtumattoman, sulattavan pehmeyden.
Lottie suuteli häntä tarmokkaasti ja sitten pitäen häntä käsivarren matkan päässä itsestään sanoi ylevään tapaansa: "Me emme milloinkaan sulje kotia äidiltämme. Tulkoon mitä tulee, te olette aina tervetullut poikanne taloon."
"Ah, Lottie, kuinka ystävällinen sinä olet sanoessasi niin!" virkkoi rouva Bascomb hyväksyvästi.
Sinä iltana hän istui kylpyhuoneessa samalla tuolilla, missä oli ensi kerran nähnyt lapsenlapsensa silmien katseen. Hän kumartui nyt kylpyammeen yli, jossa pikku Dids istui vaahtoavassa vedessä, heitellen ylös ja alas uutta selluloidiankkaa, mummon pestessä hänen luisevaa pientä selkäänsä, joka oli likainen hiestä ja tomusta. Hän kääntyi hetkiseksi syrjään ammeesta saadakseen saippuan käteensä ja sanoi olkansa yli: "Ja juuri silloin Sindbad näki suuren varjon, ja kas, siinä oli vaakalintu jälleen levittämässä pitkän pitkiä siipiään laakson yli."
"Minä uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Sindbad pääsi tällä kertaa pakoon", huomautti Dids ojentautuen ottamaan takaansa ankan, joka oli kimmahtanut hänen käsistään. Mutta ojentautui liian kauaksi, menetti tasapainonsa ja lioetensaippuaisessa vedessä kaatui loiskahtaen selälleen, niin että vettä roiskahti hänen hämmästyneille pikku kasvoilleen.
Rouva Bascomb ei tiennyt, kuinka lapsi käyttäytyi pikku tapaturmissa, ja peläten joko vihasta tahi pelosta johtuvaa purkausta sieppasi syljeskelevän ja potkivan Didsin syliinsä, rientäen sanomaan kääntääkseen hänen huomionsa muualle: "Kas, se oli kunnon uimaretki pienelle sammakolle."
Lapsi haukkoi vielä ilmaa, mutta sanoi kuitenkin heti: "Sammakoilla ei ole hiuksia. Minä olen joutsen!" Ja sanoessaan tämän pilan hän katsahti niin leikillisesti ja ovelasti mummoonsa kirkkailla tummilla silmillään, että rouva Bascomb purskahti hämmästyneeseen nauruun, joka kajahti koko talon läpi.
Kuullessaan mummonsa nauravan pieni vekkuli nauroi hänen kanssaan ja sitten he nauroivat mielettömästi omalle hilpeydelleen sellaiseen suloiseen, hassunkuriseen iloiseen tapaan kuin vain pienet nauravat lapset ja ne, jotka rakastavat heitä hellästi.
"Hyväinen aika, mille ihmeelle tällaisena hirveän kuumana iltana voi nauraa?" kuului Lottien ääni hallista.
Hän tuli raukeana ovelle. Heidän aiheettoman naurunsa kirjava kupla särkyi heti. Rouva Bascomb tavoitti jälleen saippuaa. Dids laski ankkansa varovasti uimasilleen taivutettujen polviensa ja laihan pienen ruumiinsa luomaan turvalliseen satamaan.
"Minä luulin teitä niin väsyneeksi, ettette jaksaisi kylvettää Didsiä tänä iltana", sanoi Lottie. "Tämä kuumuus ihan tappaa minut. Minä en jaksa hengittää. Minun mielestäni pitäisi teidänkin voimienne olla lopussa."
Se herätti rouva Bascombin huomiota. Voimatko lopussa? Millaiselta tuntui olla väsyksissä? Oliko hän milloinkaan väsynyt?
Katsahtaen miniäänsä hän näki oman kuvansakin kuvastimessa. Hän tuskin tunsi omia kasvojaan. Hän siirsi katseensa loistavista silmistä ja jäntevistä huulista Lottien raukeisiin kasvoihin.
"Ei", sanoi hän sävyisästi ja hienotunteisesti, "ei, minä en tunne itseäni kovinkaan väsyneeksi".
"Sepä se, mutta minä ainakin tunnen", sanoi Lottie ja meni hitaasti pois.
XXI
"Niin, hän saa syödä niin paljon banaaneja kuin vain haluaa, mamman pikku tyttö saa. Banaanit ovat terveellisiä lapsille. Minäkin syön niitä aina paljon. Tohtori Dewey puhuu joutavia hänen alipainostaan. Jokainenhan tietää banaanien lihottavan. Juuri senvuoksi eivät sellaiset ihmiset saakaan syödä niitä, jotka koettavat laihduttaa itseään."
* * * * *
Kun Dids seuraavana aamuna heräsi hyvin punaisin poskin ja raukein silmin, huusi hänen äitinsä: "Se on tulirokkoa, minä tiedän sen kyllä!" ja sieppasi hänet rouva Bascombin sylistä, missä hän istui hervotonna, painaen päätänsä mummon rintaa vasten. "Se on tulirokkoa! Rouva Flacker sanoi sitä olevan paljonkin liikkeellä Warren-kadun varrella, ja varmasti on teidän koulussanne siihen sairastuneita lapsia. Minun mielestäni ei ole ollenkaan turvallista, että te hääräätte noiden lasten kanssa, joissa saattaa olla kukaties vaikka mitä."
"Ehkä meidän on parasta katsoa, onko hänellä kuumetta", ehdotti rouva
Bascomb ja alkoi hakea kuumemittaria.
"Minä aion juuri ehdottaa samaa", sanoi Lottie.
Mutta kuumeinen lapsi, joka oli ärtyisä ja väsynyt, työnsi pienen lasiputken äkäisenä syrjään. "Ei, ei", sanoi Dids käännellen päätänsä puolelta toiselle.
"Mutta, pikku Dids kultaseni", sanoi hänen mummonsa, ottaen sen pois hetkiseksi, "se ei tee sinulle kipeää. Sillä ei ole mitään makua, ja se niin äärettömän sileäkin. Se on taikatikku, etkö sitä tiennyt, tuollainen, joka voi tunnustella kielesi alustaa ja sitten ilmoittaa meille, mitä on tehtävä pienelle sairaalle tyttöselle."
Didsin raukeat silmät näyttivät hieman vilkastuvan. Rouva Bascomb tuli askeleen lähemmäksi ja antoi Didsin katsella mittaria. "Katsohan nyt, vaikka sillä ei olekaan silmiä, tietää se kuitenkin heti, kun se saa koskettaa sinua…"
Dids käänsi päänsä jälleen syrjään, epäluulon palatessa hetkiseksi, ja hänen äitinsä huusi puristaen häntä kovasti rintaansa vasten: "Pieni kultaseni! Ei anneta liata suuraukkaa millään ilkeällä esineellä. Ei, mamma ei salli vaivata Dids-raukkaa."
Anopilleen hän sanoi Didsin pään yli: "En minäkään ole voinut sietää noita esineitä. Ne ärsyttävät hermojani äärettömästi. Ja Dids on ihan minun kaltaiseni. Hän on hyvin hermostunut. Enkä minä sitäpaitsi uskokaan noihin mittareihin, vaikka ihmiset niillä niin kovasti touhuavat. Ihmiset ovat tulleet toimeen vallan mainiosti ilman niitäkin ennen vanhaan."
Rouva Bascomb pisti kojeen heti takaisin pieneen laatikkoon ja sanoi tyynesti: "No niin, pyydämmekö tohtoria tulemaan tänne katsomaan Didsiä?"
"Meidän kai pitää", sanoi Lottie. "Mutta soisin, että meillä olisi täällä säädyllinen lääkäri, jonka puoleen voisimme kääntyä. Se vanha tohtori Dewey väsyttää minua. Hän on niin suorasukainen. Ei lainkaan herrasmies. Enkä usko hänen tietävän tuon taivaallista ammatistaan. Hän ei ole voinut kertaakaan auttaa minua."
"Minä en tahdo tohtoria", huusi Dids äkkiä kimeästi. "Minä en tahdo suorasukaista lääkäriä tänne." Hän alkoi itkeä ja rimpuilla äitinsä sylissä.
"Dids on kyllä oikeassa", sanoi Lottie rouva Bascombille ja lisäsi vastahakoisesti: "Mutta meidän pitää kai silti kutsua häntä. Ehkä te soitatte hänelle."
Kun lääkäri tuli, antoi Didsin äiti hänen kysymyksiinsä vilpittömiä vastauksia: "Ei, tohtori, ei. Ei, Dids on saanut syödä ihan samoja ruokia kuin muinakin päivinä. Ja minä pidän aina hyvää huolta siitä, mitä hän syö. Mielestäni on hyvin tärkeää se, mitä lapset syövät, vai mitä luulette, tohtori?"
Kun tohtori käänsi vanhaa leijonanpäätänsä katsoakseen jälleen pieluksella lepääviä Didsin tulipunaisia kasvoja, lennätti Lottie pienokaiselle varoittavan katseen ja kohotti sormen huulilleen. Dids sulki heti silmänsä ja näytti jäykän tyyneltä. Mitään yritystä ei tehty tämän katseiden vaihdon piilottamiseksi rouva Bascombilta, joka seisoi ovella, mutta nyt kääntyi pois puristeli kätensä kovasti yhteen.
"Luulen hänen tarvitsevan annoksen risiiniöljyä eikä mitään muuta", kuului lääkärin ääni huoneesta.
"Voi, tohtori, minä en voi antaa hänelle niin ilkeää ainetta, enkä saisikaan häntä sitä ottamaan. Hän huutaa, kirkuu ja ponnistelee aina niin, etten saa häntä nielemään sitä."
"Ehkä hän ei käyttäytyisi niin, ellette kertoisi hänelle edeltäpäin mitä toivotte hänen tekevän", sanoi lääkäri töykeästi. "Minäpä annan hänelle annoksen itse. Kyllä minä siitä selviän."
Hirvittäviä ääniä makuuhuoneesta… Didsin tukahtunutta huutoa ja kirkunaa, kimeitä, itkuisia vastalauseita Lottien puolelta, karheita lääkärin äänellä lausuttuja sanoja: "Päästäkää käteni irti, rouva Bascomb! Päästäkää käteni irti! Kas niin, pieni tyttöseni, nielaise nyt kiltisti. Kas niin. Eihän se ollut mitään. Jokaisen täytyy nauttia sitä. Kaikki meni. Nyt siitä päästiin."
Halliin johtavassa käytävässä seisoi rouva Bascomb jäykkänä, purren hampaitaan yhteen ja vaivoin hilliten itseään lyömästä päätänsä seinään.
Harpatessaan pitkin askelin isoäidin ohi lääkäri huomautti olkansa yli äidille: "Pitäkää häntä hiljaa älkääkä antako hänelle mitään syötävää ennen huomisaamua, niin hän paranee."
Makuuhuoneessa Dids nyyhkytti surkeasti kiihkeästä itsesäälistä, jota hänen äitinsä säesti vihaisilla, myötätuntoisilla huudahduksilla. "Kuinka pahasti se ilkeä vanha tohtori kohteli lapsi-raukkaa! Mamma ajaa vanhan tohtorin matkoihinsa, jos hän vielä koettaa antaa Dids-raukalle ilkeää lääkettä…"
"Hänelle ei saa antaa mitään ruokaa, ennenkuin huomenaamuna, muistakaa se", kuultiin lääkärin äänen huutavan alhaalta hallista.
Illalla, kun rouva Bascomb oltuaan koko päivän poissa koulussa, pyyhiskeli sienellä kuumaa pientä ruumista, näki hän vuoteen olevan täynnä kakun murusia.
* * * * *
Illallispöydässä eräänä hyvänä päivänä: Kun Ralph tarjoili pihviä, sanoi rouva Bascomb: "Dids, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa, kuinka kauniin jutun Nellie McIntosh tänään kertoi luokallani pienestä veljestään, joka silloin oli neljän ja puolen vuoden ikäinen, siis juuri niin vanha kuin sinä nyt. Tyttö kertoi hänen kerran viime kesänä leikkineen heidän pihallaan ja nähneen pienen linnunpoikasen putoavan pesästään maahan. Hän taapersi sitä katselemaan, mutta huomasikin samalla naapurin kissan hiipivän likelle. Tuo urhoollinen pikku mies tiesi vallan hyvin, mitä hänen piti tehdä. Hän kohotti linnunpoikasen niin korkealle päänsä yläpuolelle kuin pienet käsivarret ulottuivat. Ja suuri kissa oli varmaankin hyvin nälissään tahi muuten halusi saada kiinni elävän linnun sillä se hyppi pientä poikaa vasten kynsien ja sähisten. Mutta hän potki sitä niin kovasti kuin suinkin ja piti vielä lujemmin kiinni lintua, samalla huutaen apua. Muuan sekatavarakaupan vankkurien ajaja kuuli hänen huutonsa ja meni katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Hän kiipesi tietysti puuhun ja pani poikasen takaisin pesään hyvään turvaan. Nellie kertoi heidän kaikkien olleen hyvin ylpeitä pikku veljestä."
Ralph huomautti lämpimästi: "Hyvin rohkea poikanen hän olikin."
Lottie nyökäytti päätänsä. "Meidänkin pihallamme kasvoi vanha puu", aloitti hän, "kun asuimme tehtaan vieressä, ja lintujen oli tapana rakentaa pesänsä siihen, ja erään puolalaisen ilkeän pojan oli tapana kiivetä sinne ja puhkoa kaikkien linnunpoikasten silmät neulalla, kunnes pappa sai hänet kerran kiinni ja antoi hänelle selkään kepillään. Mutta se Shrevenskyn poika oli sentään ilkein kaikista. Minun luullakseni hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli ehkä hieman vähämielinen, koska hän suunnitteli mitä hirmuisimpia tekoja. Kerran näin hänen, meitä oli koko joukko tyttöjä, pitävän kissaa nuotion tulessa, jonka hän oli sytyttänyt autiolle palstalle. Huh, minä tulen vieläkin kipeäksi sitä ajatellessani. Hän oli sitonut kissan niin, ettei se voinut raapia, mutta kiljua se sai mielensä mukaan, ja juuri se viekoittelikin meidät katsomaan oksien välistä, mitä siellä tapahtui. Me huusimme hänelle, että hän lopettaisi, mutta hän kääntyi meihin päin irvistellen meille niin ilkeästi, että pelästyimme melkein kuoliaiksi. Hän oli hurjan näköinen veitikka, sellainen jonka suu on aina ammollaan, ja hänen silmänsäkin muistuttivat peikon silmiä. Hänellä ei ollut juuri ollenkaan otsaa, ja tukka ulottui melkein silmäkulmiin saakka. He veivät hänet luullakseni vajajärkisten kotiin senjälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi, että kävi vaaralliseksi meille tytöille. Hyväinen aika, hän tuli sellaiseksi, että lähti ajamaan takaa meitä tyttöjä, kun oltiin ulkona pimeässä, vaikka olisimme olleet matkalla vain lähimpään taloon, ja hän koetti tarttua meihin kiinni ja samalla huutaa mitä hirveimpiä…"
Räiskis! Rouva Bascomb oli kurottaessaan ottamaan leipäkoria tyrkännyt käsivarrellaan sivulle päin. Ralphin vesilasi oli kaatunut lautaselle, niin että vettä roiskahti pöydälle, säikäyttäen Didsiä, joka oli katsellut äitiään.
"Kylläpä olen kömpelö!" sanoi hän anteeksipyytävästi ja kiiruhti korjaamaan vahinkoa. Ja siinä riittikin tekemistä vähäksi ajaksi, kun ensin oli harjattava pois kaikki lasipalaset ja sitten levitettävä kuiva lautasliina kastuneelle kohdalle ja tuotava Ralphille puhdas lautanen.
Kun hän istuutui jälleen paikalleen, huomautti hän Lottielle: "Kuinka kaunis liivi tuo onkaan! Sinisen valkoinen päärme näyttää niin uudelta ja hienolta."
Lottie sanoi suopeasti, katsellen sitä tyytyväisenä: "Minä ostin sen Clarken loppuunmyynnistä tänä aamuna, ja tämä olikin siellä ainoa sellainen vaatekappale, jota viitsisin käyttää, vaikka minulle maksettaisiin. He ovat koonneet loppuunmyyntiinsä kaikenlaisia vanhoja rääsyjä, mutta eivät saaneet niitä petkutetuiksi minulle. Minä käynkin ostoksilla niin paljon. Ainoa keino pysyä heidän edellään, on katsella tavaroita ensin toisessa kaupassa ja sitten toisessa. Ja hekin tietävät sen, ja juuri senvuoksi myyjättäret kohtelevat niin harvasanaisesti kaikkia sellaisia asiakkaita, jotka eivät heti osta. Heille on annettu sellainen käsky. Kauppiaat eivät halua paljastaa ihmisille liian paljon hintojaan tai tavaroitaan. He vaativat tyttöjä käyttäytymään niin ilkeästi kuin suinkin kaikkia sellaisia naisia kohtaan, jotka tulevat vain katselemaan, jotta sitten voisivat pettää heitä loppuunmyynneillään ja kaikilla vaateriekaleillaan. Mutta he eivät kykene pettämään minua. Minä tiedän oikeuteni ja keinot, kuinka minun pitää niitä puolustaa. Minun mielestäni on jokaisen velvollisuus hankkia itselleen niin tarkat tiedot kaikesta, että rahoista on hyötyä. Sillä ei ole väliä, kuinka huonossa kunnossa vointini on, eikä kukaan tiedä, kuinka kovat tuskat minulla on kyljessäni ja käsivarressani ja että se surkeus panee minut montakin kertaa toivomaan kuolemaa, mutta minä tunnen kuitenkin aina, että täytyy lähteä kaupungille pysyäkseni aikani tasalla."
Hän puhui niin nopeasti, ettei malttanut syödä keksipalasta kädestään. Alinomaa hän kohotti sen huulilleen, mutta sieppasikin sen jälleen pois jatkaakseen sanatulvaansa.
"He eivät voi karkoittaa minua pois harvasanaisuudellaan, eivät ollenkaan. Kun joku myyjätär yrittää laskea leikkiä minun kustannuksellani, saa hän tietää huutia. Tänä aamuna ollessani Simmonsin kaupassa oli siellä muuan sukkela tyttönen, joka koetti esiintyä kaikessa loistossaan. 'Rouva', sanoi hän leuka pystyssä, 'rouva, minä olen nyt näyttänyt teille varastoni kaikki siniset silkkikankaat', sanoi hän, 'ja ellette halua puolta jaardia enempää, miksi ette mene katselemaan jäännöskappaleita nähdäksenne, voisitteko niiden joukosta löytää jotakin.' 'Ei, älkäähän nyt sentään, nuori neitiseni.' sanoin minä hänelle. 'Ei, teidän ei tarvitse koettaakaan minua huiputtaa sellaisilla keinoilla: Täällä on jo liiankin paljon asiakkaita odottamassa palveluksianne', sanoin minä. 'Minuun ei enää pantaisi mitään huomiota tämän pöydän ääressä, jos poistun, eikä se liikuta teitä, ostanko minä puoli jaardia vaiko en ollenkaan', sanoin minä hänelle. 'Teille maksetaan siitä, että näyttelette minulle tavaroitanne', sanoin minä, 'ja teidän pitää pysyä nurkumatta työssänne', sanoin minä, 'kunnes —'."
Rouva Bascomb sanoi hiljaisella äänellä: "Ralph haluatko jo jälkiruokaa? Jos vain haluat, korjaan ruoat pois pöydältä."
"Minä en ole vielä lopettanut!" sanoi Lottie. "Kah, kuinka ihmiset voivat syödä niin nopeasti! Ettekö tiedä sen olevan epäterveellistä, kun nielette ruokanne, purematta sitä ensin hyvin? Eräs nainen, jonka tapasin tänään kaupungilla, kertoi miehestään, jonka vatsa on mennyt ihan pilalle senvuoksi, että hän syö niin nopeasti. Tohtori sanoi…"
* * * * *
Illallispöydässä eräänä pahana päivänä: Lottie raivoisasti: "Nämä ihan uutukaiset patenttinahka-kengät, joista maksoin viisi dollaria Curtisin kaupassa, ovat haljenneet puhki, vaikken luule käyttäneeni niitä vielä kolmeakaan kertaa. Minä vein ne mukanani Curtisille ja annoin heidän kuulla kunniansa. He koettivat vastata takaisin, mutta minä sanoin haluavani puhutella omistajaa tai en ketään, ja silloin he hakivat herra Curtisin sinne, ja me kinastelimme siellä aika lailla. Hän suvaitsi olla niin hävytön ja sanoa myyjänsä ilmoittaneen minulle, minun ostaessani ne, että ne olivat liian pienet minulle. Vieläpä hän väittää, että hänen kaupassaan riippuu kaikkialla ilmoituksia siitä, etteivät he takaa patenttinahka-kenkiä. Minä sanoin hänelle: 'Ettekö te luule minun tietävän paremmin kuin minkään kenkäkauppa-apulaisen, minkä kokoisia kenkiä minä käytän?' sanoin minä, ja hän…"
Rouva Bascomb päättäväisesti: "Onko teesi oikein hyvää, Lottie? Pelkään vahingossa valmistaneeni sen liian väkeväksi tänä iltana, ja sinähän tiedät lääkärin varoittaneen sinua juomasta liian voimakasta teetä, kun olet niin kovin hermostunut. Maistappa, onko se hyvää."
Lottie sekoitellen teetä: "Kyllä se on luullakseni hyvää. Minä olen joka tapauksessa niin hermostunut, etten voi sen hermostuneemmaksi enää tulla. Mutta mistä minä puhuinkaan?"
Rouva Bascomb: "Minä näin jotakin mielenkiintoista lehdessä tänään herra Burbankista. Näyttää siltä kuin hän toimisi kaktuksien jalostamisessa, koettaen kehittää sellaisen muunnoksen jossa ei ole piikkejä. Se olisi somaa, jos hän onnistuisi. Tämä herra Burbank, Dids kultaseni, on juuri samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön taikuri. Mutta hän saa todellakin ihmeitä toimeen — siinä ei ole mitään kepposta. Hän voi ottaa hoivaansa jonkin piikkisen kasvin ja työskennellä sen lasten ja lastenlasten kanssa niin kauan, ettei niissä lopulta ole piikkejä lainkaan, ja niiden hedelmätkin ovat paljon maukkaampia kuin ennen. Hän oppi tekemään sen tarkastelemalla, kuinka se oli tapahtunut ennen. Tiedätkö sinä, että kauniit ja suuret punaiset omenamme, jotka ovat niin makeita ja mehuisia, olivat ennen vanhaan pieniä ja kuivia ja kovia, niinkuin ruusupensaan punaiset marjat, joita näytin sinulle eilen, ja omenapuut olivat niin täynnä piikkejä kuin ruusupensaatkin. Mutta ihmiset ovat jalostaneet niitä…"
Ralph nauraen: "Niitä on jalostettu samalla tavalla kuin mekin koetamme jalostaa sinua, Dids, että osaisit kiinnittää oikein lautasliinasi, pistää aina vähän ruokaa suuhusi ja malttaa mielesi. Sinä olet kuin piikkinen villipensas, jonka haluamme jalostaa…"
Lottie: "Ah, nyt minä muistankin, mistä äsken puhuin, noista kengistä! No niin, mitä te ajattelette? Se ilkeä vanha Curtis sanoi, ettei hän halunnut ottaa niitä takaisin. 'Mutta, herra Curtis', sanoin minä, 'minä en voi käyttää niitä mihinkään'. Ja hän sanoi: 'No niin, rouva, mihin sitten luulette meidän voivan käyttää niitä?' Kuinka hän julkesikin! Mutta minä selvitän vielä välini hänen kanssaan, vaikka täytyisi seistä hänen kehnon kauppansa ovella ja ilmoittaa jokaiselle asiakkaalle…"
Ralph: "Voi, älä vain toteuta aikomustasi. Lottie! Hän voi syyttää sinua oikeudessa, jos sinä alat…"
Lottie, tulistuen, huulten vapistessa, posket punaisina: "Niin paljon sinä välität siitä, mitä minulle tapahtuu. Sinä et pane koskaan vähintäkään huomiota minun sanoihini, paitsi silloin, kun voit ryhtyä puolustamaan muita ihmisiä minua vastaan. Sinä tahtoisit, että ihmiset pyyhkisivät jalkansa minuun. Ja minä kun olen melkein valmis lentämään hermostumisesta. Tuo tuska kyljessäni…"
Ralph: "Minähän kuuntelen kyllä mielelläni puheitasi ja olen pahoillani noiden kenkien vuoksi. Mutta, hitto vieköön, kukaan ei ole saanut suunvuoroa."
Lottie: "Sinulla on kyllä ollut runsaasti tilaisuutta pärpättää, jostakin vanhasta kaktuksesta, josta ei kukaan välitä."
Ralph lyhyesti: "Mitä minun siis pitäisi tehdä? Kuluttaako kaikki aikani puhuakseni noista kirotuista kengistä?" (Didsin nopeat, viisaat silmät kääntymässä toisesta toiseen, rouva Bascombin silmät suunnattuna Didsiin.)
Lottie, purskahtaen itkuun: "Minä tahdon vain, että käyttäytyisit hieman säädyllisemmin… Minä olen joka tapauksessa niin äärettömän onneton. Kukaan ei välitä minusta puupenninkään vertaa. Soisin olevani jo haudassa ja… Minä en ymmärrä, miksi kaikki ovat niin ilkeitä minulle."
Ralph, iskien nyrkkinsä pöytään: "Totta totisesti, nyt saa jo…"
Rouva Bascomb äkkiä: "Oletteko te kuulleet mitään siitä, että
Baumannien taloon murtauduttiin viime yönä?"
Lottie, hämmästyneenä ja väristen: "Emme, taivaan nimessä! Ihan lähimmässä naapurissa!"
Rouva Bascomb: "Sinähän tiedät, että heidän kellarikerroksessaan on pieni ikkuna?"
Lottie: "Sekä vasemmalla, kun kiivetään etupuolelta portaita ylös? Niin, minä olenkin monta kertaa ajatellut, että siitä murtautuu vielä joku sisään. Minulla on ollut se kieleni kärjellä kymmeniä kertoja sanoakseni rouva Baumannille, että hänen pitää…"
Rouva Bascomb: "No niin, sinä olit ihan oikeassa, sillä juuri sitä tietä varkaat menivät taloon."
Lottie: "Saivatko he siepatuksi Mamien uuden kaulapuuhkan? Eikö vanha täti Rader pelästynyt?"
Rouva Bascomb: "Näyttää siltä kuin ei heistä kukaan olisi ollut kotona viime yönä. Maude Baumann Whitman kertoi minulle heidän luulleen, että joku kulkuri vain oli hakenut itselleen makuupaikkaa, missä saisi nukkua suojassa kylmältä ja lumelta. Hän ei ollut kiivennyt talon yläkerroksiin, kertoi hän, vaan oli ainoastaan nukkunut joillakin vanhoilla rääsyillä lämmityskellarissa."
Lottie pettyneenä: "Kah, kulkuriko vain? Kun asuimme Fuller-kadun päässä, silloin kun minä olin seitsenvuotias… ei, minä olin kai jo silloin täyttänyt kahdeksan, koska muistan sen tapahtuneen sinä vuonna, kun…"
* * * * *
Hieman ennen joulua vietiin rouva Bascombin luokka eräänä iltapäivänä koulun kokoushuoneeseen harjoittelemaan lauluja joulujuhlaan. He pääsivät kotiinsa sieltä, mikä vapautti luokka-opettajat tavallista aikaisemmin työstä. Rouva Bascomb päätti käyttää tämän odottamattoman loman ostoksiin. Hän oli viime aikoina ajatellut niin vähän pukuvarastoaan, että se oli uudistuksen tarpeessa.
Hän osti kiireesti eräästä kaupasta niin paljon sukkia ja alusvaatteita kuin tarvitsi ja oli juuri menossa kenkäkauppaan ostamaan kalossit, kun muisti mennessään rohdoskaupan ohi, ettei kotona ollut hammastahnaa, ja poikkesi sinne sivuovesta hankkimaan sitäkin. Ralph ja Lottie olivat huomaamattaan liukuneet siihen entiseen tapaansa, että sallivat hänen kustantaa talouteen kaikki sellaiset yleiset tavarat. Didsin hampaista päättäen ei varastoa ollut hänen poissa ollessaan useinkaan uusittu.
Myymälän perällä, soodajuomien tarjoilupöydän ääressä, hän huomasi Lottien ja Didsin nauttivan siitä, mitä Lottien sanavarastossa nimitettiin "vanhaksi hyväksi ajaksi", valkotakkisen, kiiltotukkaisen tarjoilijan kanssa.
"Sinä kai menet naimisiin minun kanssani, kun olet kasvanut suureksi, vai mitä, Dids?" sanoi vilkas nuori mies, nojautuen pöydän yli ja kiertäen käsivartensa pikku tytön kaulaan.
"Sano hänelle, että sinä aiot pyydystää itsellesi kauniimman miehen kuin hän on", huusi Lottie nauraen.
"Minä aion saada sellaisen miehen, jolla on äärettömän paljon rahaa", ilmoitti Dids odottamatta, sellaisen lapsen kujeilevaan, itsetietoiseen tapaan, joka tietää sanoneensa jotakin oikein naurettavaa.
Lottie ja nuori mies saivat suonenvetokohtauksia ja katsoivat toisiinsa nauraessaan.
"Vai aiot sinä pyydystää sellaisen miehen, jolla on paljon rahaa", sanoi nuori mies. Hän huusi eräälle toiselle apulaiselle: "Täällä on muuan nuori neiti, joka aloittaa varhain. Hän sanoo hankkivansa itselleen miehen, jolla on paljon rahaa."
Dids katseli kuulijakuntaansa, lapsellisten kasvojen loistaessa tyydytetystä turhamaisuudesta. "Niin, saatte lyödä vetoa, että minä teen sen", vakuutti hän.
"Mutta sinähän tahdot, että hän olisi kauniskin", sanoi soodan tarjoilija, valaen syvälle hänen kosteihin silmiinsä oman katseensa likaisia tietoja. "Et suinkaan sinä haluaisi suudella ketään rumaa miestä, vai mitä?"
"Minä en halua suudella häntä ollenkaan", sanoi Dids nenäkkäästi. "Minä en tahdo suudella, en muuta kuin naimisiin hänen kanssaan."
Tämä kiinnitti Lottien ja nuoren miehen hilpeyden taas hillittömäksi. He tahrasivat Didsin mielikuvitusta, hokien hänelle vakaumustaan, että hän oli koko maan sukkelin lapsi, ja nauttien ahneesti hänen viattomuudestaan toistelivat yhä: "Minä en tahdo ollenkaan suudella, mennä vain naimisiin hänen kanssaan."
Lottie sanoi hellästi: "Hän on juuri tulossa siihen ikään, jolloin hänen seurastaan on suurta huvia. Lapset tuottavat hirveää rasitusta ollessaan ihan pieniä — tuntuu kuin ei sitä aikaa voisi mitenkään kestää. Mutta kun he kehittyvät niin viisaiksi, että alkavat huomata, mitä maailmassa tapahtuu, on heistä vähän hauskuuttakin. Minäpä kerron teille erään asian: Minä aion pitää häntä kotona poissa koulusta toverinani niin kauan kuin suinkin — ainakin niin kauan, kunnes hän tulee kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanhaksi. Se on parempi hänelle. Lapset oppivat siten enemmän. Eikö hän teidänkin mielestänne opi paljon enemmän liikkuessaan näin kaupungilla minun kanssani ja kuunnellessaan ihmisten puheita kuin jossakin hirvittävässä luokkahuoneessa, missä komenteleva vanhapiika määräilee kaikki hänen hommansa?"
"Varmasti hän oppii enemmän", vastasi nuori mies, hieroen kädellään Didsin niskan satiininhienoa ihoa ja työntäen sormensa hänen pukunsa kauluksen alle. "Varmasti hän oppii paljon enemmän."
"Komenteleva vanhapiika", toisti Dids peläten, että hänet unohdettaisiin.
"Minä säälin aina sellaista tyttöä, joka on saanut käydä koulua liian paljon", jatkoi Lottie. "Se tekee heistäkin jonkunlaisia opettajia. Miehet eivät välitä sellaisista naisista, jotka tietävät liian paljon."
"Luulenpa miesten aina tulevan pitämään teidän tyttärestänne, olkoon hän muuten millainen tahansa", sanoi apulainen hiljaa erityisellä äänenpainolla ja katsoi Lottien silmiin.
Juuri silloin sattui Dids, joka vääntelehti tuolillaan, huomaamaan rouva Bascombin myymälän toisessa päässä ostamassa hammastahnaa. "Hei, mummo!" huusi hän.
Lottien kasvot synkistyivät harmista ja hämmennyksestä. Hän syventyi selvästi heti heidän välisensä etäisyyden arvioimiseen, koettaen ratkaista oliko hänen anoppinsa mitään kuullut. Mutta rouva Bascomb heltyi melkein kyyneliin saakka siitä, ettei Didsin ilme vähääkään muuttunut. Tyttönen oli pikemminkin mielissään saadessaan uuden katselijan kekseliäisyydelleen ja haki mummonsa silmistä ylistystä yhtä luonnollisesti ja pelottomasti kuin nuoren miehen taholta, ihan yhtä vilkkaasti ja viattomasti.
Hän oli vielä niin pikkuruinen lapsi.
Rouva Bascomb tajusi, että arvostelevasta sanasta tai katseesta seuraisi kokonainen vyöry äreää pahaatuulta, minkävuoksi hän tekeytyi hyvin pieneksi ja rauhalliseksi ja sanoi ystävällisesti: "Ah, sinäkö siellä oletkin, Lottie!" ja sitten: "Kuuleppas, Dids, pidätkö sinä enemmän punaisista kuin sinisistä hammastahnaputkista?"
Uhkaava vyöry keinui paikallaan vaarallisen silmänräpäyksen, mutta ei lähtenyt liikkeelle.
"Kas vain, mamma", sanoi Lottie suopeasti nähdessään, ettei hänelle tehty muistutusta sopimattomasta käytöksestä. "Minä luulin teidän olevan vielä koulussa. Kello ei ole neljääkään." Hän maksoi laskunsa ja lähti liikkeelle liittyäkseen rouva Bascombiin, katsellen samalla syrjästä myymälän kuvastimiin ja korjaten hattunsa asentoa. Hän tarkasteli itseään tyytyväisenä ja kuitenkin peläten. Kun hän kääntyi sivuttain, näytti hänen vartalonsa paksunneen peloittavasti. "Minä alan todellakin lihoa liiaksi", mumisi hän. "Minun pitää kai ruveta noudattamaan määrättyä ruokajärjestystä."
Hän sanoi sen melkein joka päivä nykyään.
"Kuinka paljon nuo sokeroidut hedelmät maksavat?" kysyi hän samalta apulaiselta, joka kääri paperiin rouva Bascombin ostamaa hammastahnaa. "Ovatko ne todella tuoreita? Viimeiset täältä ostamani olivat niin vanhoja kuin vuoret", ja sitten: "No niin, minä koetan jälleen. Punnitkaa minulle pari naulaa, olkaa niin hyvä."
Hän lisäsi: "Kuulkaahan nyt, mamma, maksakaa nuo hedelmät samalla kun maksatte omatkin ostoksenne. Minä unhotin, että olenkin jo tuhlannut melkein kaikki mukaani ottamani rahat. Minä maksan takaisin heti, kun pääsemme kotiin."
Raitiovaunussa kotimatkalla oli niin vähän vapaita paikkoja, että heidän pieni seurueensa hajaantui. Rouva Bascomb istuutui lähelle ovea nostaen Didsin polvelleen. Lottie istui vaunun etuosassa, pitäen jo avattua makeislaatikkoa sylissään.
"Kuulehan nyt, mummo", sanoi Dids painautuen lujemmin häneen, "etkö sinä voisi jatkaa sitä satua? Sinä jäit kesken äärettömän jännittävässä paikassa."
"Kyllä minä voin", sanoi rouva Bascomb, katsoen tummiin silmiin, jotka kimaltelivat kirkkaina ja vakavina jalopiirteisen otsan alla. "Mehän olimme siinä paikassa, emmekö olleetkin, missä Kaunotar oli löytänyt kuvatuksen, joka makasi palatsin puistossa ruohikolla kuolemaisillaan?"
"Niin, niin", vastasi Dids kiihkeästi, "ja mitä sitten tapahtui?"
"No niin, kun Kaunotar näki, kuinka surullisesti se katsoi häneen ja kuinka hirvittävän sairas ja heikko se oli, unhotti hän kokonaan, että se oli karvainen ja raaka ja hirveä, muistaen vain, kuinka hyvä se oli ollut hänen isälleen ja hänelle, kuinka ystävällinen ja hiljainen ja surullinen… pyytämättä koskaan mitään itselleen. Ja nyt hän oli syynä sen kuolemaan!"
Didsin silmät olivat kuin kiinni naulatut sadunkertojaan. Hän kumartui nyt selvästi itsekin kuolevan Kuvatuksen puoleen, istuen ihan liikkumatta, kauniin säälinilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän oli nyt kaukana raitiovaunusta ja soodavesi suihkusta. Hän oli yhä pikkuruinen tyttönen.
"Kaunotar riensi sinne, missä se makasi, ja polvistui sen viereen, kiertäen käsivartensa sen kaulalle ja kuiskaten: 'Ah, rakas, rakas Kuvatus, älä kuole! Älä kuole! Minä rakastan sinua! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Ja mitä sinä luulet silloin tapahtuneen?'"
Didsin silmät suurenivat, ja hänen huulensa raottuivat hieman.
"Ne sanat ehtivät tuskin lipsahtaa hänen huuliltaan, kun Kuvatuksen karvainen ja raaka ja kummallinen ulkomuoto muuttui kokonaan… parissa silmänräpäyksessä haihtui kaikki, ja siinä hänen edessään seisoi kaunis nuori prinssi puristaen hänen kättään ja katsoen häneen Kuvatuksen hellillä silmillä, jotka eivät enää olleet lainkaan surulliset, vaan hyvin onnelliset. Hän oli koko ajan ollut lumottuna sellaiseksi hirveän näköiseksi olennoksi, ja Kaunotar oli rikkonut lumouksen rakastamalla häntä, ja se vapautti hänet siitä."
"Aah!" sanoi Dids, hengähtäen syvään huojennuksesta. "Se oli hyvä, minä niin pelkäsin hänen kuolevan. Voi, minä olen niin iloinen, kun Kaunotar sai hänet sittenkin taas ihmiseksi!" Hän hymyili kirkkaasti mummolleen sitä kaunista hymyä, jonka oli saanut lahjaksi toiselta kauniilta ja voimakkaalta hengeltä. Hän oli vielä sellainen kultainen pieni tyttönen.
Mutta hän ei pysyisi pikku tyttönä enää pitkää aikaa.
Rouva Bascomb puristi pientä lapaseen pistettyä kättä omassaan ja istui hiljaa sydämensä täyttyessä rakkaudella ja tuskalla.
* * * * *
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin rouva Bascomb, joka oli jäänyt Didsin luo Ralphin ja Lottien mentyä eläviinkuviin, hankasi ruokasalin lattiaa, Didsin asetellessa seuraavassa huoneessa nukkejaan nukkumaan sohvalle. Tyttönen jutteli niille yhtä mittaa, riisuessaan niitä. "Sinä olet ollut pahankurinen tänään, Tilda, ja minä olen aikonut kertoa siitä isällesi, että hän antaisi sinulle kyytiä." Nukke sanoi nähtävästi jotakin ääneen hänen korvaansa, mihin hän vastasi suopeasti: "No niin, minä en tee sitä tällä kertaa, mutta ellet sinä ole kiltimpi huomenna, vien sinut sairaalaan, ja hoitajatar saa piiskata sinua ja sitoa sinut vuoteeseen kiinni eikä hän saa antaa sinulle mitään syötävää, paitsi hirveitä lääkkeitä satoina vuosina."
"Ah, Dids kultaseni, sinä et saa kertoa vauvoillesi sellaisia juttuja. Sairaaloiden hoitajattaret ovat hyvin kilttejä kaikille sairaille lapsille."
"Niin mamma kertoi minulle", sanoi Dids kohottaen kirkkaan katseensa mummoon. "Hän sanoi minulle eilen, kun suuttui minuun."
"Olitko sinä ollut pahankurinen?" kysyi rouva Bascomb.
"Kyllä, mutta minä en osannut sen paremmin. Rouva Flacker kysyi minulta, oliko mamma käynyt Hargreaven rohdoskaupassa eilen, ja minä sanoin: "Kyllä, me käymme siellä melkein joka päivä. Minä en tiennyt, ettei mamma halua, että rouva Flacker sen tietäisi. Mamma sanoo rouva Flackerin suuttuneen siitä, että soodan tarjoilija on jättänyt Minnie Flackerin, joka ennen seurusteli hänen kanssaan. Minä lupasin mammalle, etten tee sitä enää, eikä hän edes läimäyttänyt minua."
Dids palasi nukkeinsa luo.
"Marta Ann", äänsi hän selvästi, "sinun pitää istua sievemmästi kuin nyt, jos joskus suuremmaksi tultuasi aiot pyydystää itsellesi miehen. Sinun pitää tietää, kuinka sinun pitää viitata heille oikealla tavalla, ennenkuin he vähääkään välittävät sinusta."
Sitten ottaen yöpukuisen nuken syliinsä hellästi hän mumisi: "Mutta mamma rakastaa sinua sittenkin, Marta kultaseni. Mamma laulaa sinulle sievän kehtolaulun ja tuudittaa sinua hellästi."
Pieni suloinen ääni täytti hiljaisen huoneen hyräilyllään. Hän lauloi seuraavan kehtolaulun:
"Eipä huolta ollenkaan, miljonäärin kyllä saan. Kun hän kuolee, itken kai, sitten toinen minut nai."
Kun vauva nukkui, laski hän sen sohvalle hiljaa ja otti Tildan syliinsä. "Haluaisitko, että lausuisin sinulle erään runon, jonka mummo opetti minulle, Tilda?" kysyi hän nukelta mumisten.
Rouva Bascomb seisoi hiljaa paikallaan kuunnellen:
"Tyhmä Simon meni kalaan, saadaksensa sieltä valaan; vesi äidin rainnan täyttää, kala sieltä päätään näyttää. Sen hän pyytää, suurisuisen; äiti hakee laudan puisen, kalan perkaa, pataan heittää, illallisen siitä keittää."
Hän katsoi hieman levottomasti mummoonsa ja sanoi: "Minä tiedän, ettet sinä kertonut sitä minulle ihan näin, mutta minä ajattelin Tildan pitävän siitä enemmän tällaisena. Minä tiedän, että hän olisi tullut niin pahoilleen, ellei Simon raukka olisi saanut mitään."
Hänen kasvoissaan oli jälleen kaunis sääliväinen ilme.
XXII
Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista. Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen, enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset, muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän, että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.
Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut ainoatakaan kuvastinta.
Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki, heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin, Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi Lottien synkkiin kasvoihin.
Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.
Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli "pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.
Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta. Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari, kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken. Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"
Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti. Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin näköinen, eikö olekin?"
Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka voin raivata tien hänelle?"
"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa olevat miehet katsoivat häneen.
He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa sakka.
"Kah, mehän olemme tulleet liian varhain", sanoi Ralph katsoen tornikelloa.
"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea
Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"
"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle, jos sitä tarvitset."
Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi, mistä sinun pitäisi hakea sitä."
Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen, yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia, jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin…" ajatteli hänen isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen sydämestään.
Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"
Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän. "Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei ole kaukanakaan. Minä lähden."
"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.
Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa, kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?" sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."
"Mummo, miksi ei mamma tule?" huusi Dids vetäen isoäitiään kädestä.
"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue näkemättä.
"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.
"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien kellon syytä."
Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata
Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.
Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät, jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi, liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat sanat:
DEARDORPIN JA GRUENBERGIN KAUPPA MYY HALVIMMALLA!
Verratkaa lattia harjojamme kaikkiin muihin!
"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"
Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?" Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra, ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.
Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen, nyyhkyttäen ääneen.
Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.
Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta. Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello…" kun Ralph oli jo hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle, ja jos oikaisemme takatietä pitkin…"
Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle. Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt kaniini.
"Kiiruhtakaa!" huohotti Ralph. "Kiiruhtakaa!"
He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä mukana.
"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille.
"Minä jään Didsin luo."
Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.
Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen, että mammakin saa katsella sitä."
Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.
"Mutta pappa ja mamma eivät menneet sinne päin!" huudahti Dids kauhistuneena.
Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!" Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu…" Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen.
Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.
Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.
Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta. Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti kiinni takanaan.
Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia? Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä varten."
Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä, kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.
Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä, hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot kalpeina.
Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää, hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."
Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."
Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.
"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?" Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.
Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun. Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun äkkiä kuulin sen repeävän ja kun…"
"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."
"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."
"En minä kerro hänelle", vastasi rouva Bascomb vakavasti.
"Ethän sinä anna poliisin viedä minua?"
"En minä anna viedä."
Lapsen kasvot rauhoittuivat, ja hänen päänsä vaipui pielukselle.
Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.
Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.
Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.
Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään äänen sanovan: "Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."