XXIII

Niin, oli sellaisiakin aikoja, jolloin rouva Bascomb meni vuoteeseen, tuntien — ei entiseen kiihkeän vihaiseen tapaansa, vaan tarkasti ajattelevana, vakavana ihmisenä — että paras, mitä hän voi tehdä pienen Didsin hyväksi, oli puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja hypätä hänen kanssaan jokeen siihen paikkaan, missä se virtasi syvinnä, vaahtoisana ja pyörteisenä Pelhamin puistokadun sillan alla.

Mutta hän ei tuntenut aina näin. Ihmissielulla on yhtä monta eri tapaa laskea maahan taakkansa kuin elämässä on öitä. Hän pelkäsi usein mennä yöksi pieneen ullakkohuoneeseensa, mihin hän tunsi päivän kaikkien mielenliikutusten kokoontuneen synkäksi pilveksi odottamaan hänen tuloaan, ja kuitenkin oli toisia iltoja, jolloin hän riisuutuessaan ihmetteli itsekseen, miksi hän otti asiat niin traagilliselta kannalta, sanoi olevansa tyhmästi vaikutuksille altis ja hermostunutkin ja päätteli, että vähemmän hermostunut jännitys ja suorasukaisempi takertuminen hyväluontoiseksi tekisi tilanteen siedettäväksi, ilman erikoista traagillisuutta. "Mikä minua vaivaa, niin että lamaannun ja käyn toivottomaksi? Missä on tahdonvoimani? Entä rohkeuteni? Minä jaksan varmasti yhtä paljon kuin Lottie. Tiedänhän tarkasti sen, mitä tahdon, ja olen valmis maksamaan siitä millaisen hinnan tahansa. Luonnollisesti voin sen saavuttaa. Huomenna aloitan kaikki uudestaan, ja tästä alkaen vallitsee täällä minun moraalinen ilmapiirini eikä Lottien. Yksi ainoa sydämellinen nauru puhdistaa ilmaa enemmän kuin kaikki hyvät tarkoitukset."

Mutta ajan oloon hän huomasi, että Lottien moraalinen ilmapiiri oli samanlainen kuin hänen käyttämänsä hajuvesikin, paljon läpitunkevampi ja tarttuvampi kuin puhdas ilma voi olla. Ehkä olisi hyvä nauru puhdistanut ilmaa. Vaikeus oli siinä, että tuskin voi vetäistä keuhkoihinsa tätä ilmaa kylliksi lyhyellekään naurahdukselle.

Melkein heti palaamisensa jälkeen hän oli ajatellut kylmästi ja harkitun tarmokkaasti, mikä oli suuresti eronnut hänen entisistä kiihkeistä vihanpuuskistaan: "Tässä ei ole muuta tehtävää kuin vastustaa Lottieta hänen omilla aseillaan, käyttäytyä yhtä väkivaltaisesti kuin hänkin, vieläpä pahemminkin. Vastustaa kulloinkin tarmokkaasti hänen hirmuvaltaansa."

Ennenkuin hän luopui tästä menetelmästä, oli täytynyt kestää kaikkein pahimpia päiviä; silloin oli kuulunut vain vihaisia ääniä, melua, syytöksiä, sellaisia kauheita, hirvittäviä sanoja, joita rouva Bascomb ei ollut uskonut kenenkään inhimillisen olennon voivan ääneen sanoa toiselle, riitoja, joissa rouva Bascomb uskomattomaksi kauhukseen menetti kaiken persoonattoman harkintansa tehon, menetti niin kokonaan malttinsa, että huomasi voivansa riidellä yhtä tulisesti ja raa'asti kuin Lottiekin.

Alussa oli pieni Dids ollut traagillisesti herkkä molempien naisten raivolle. Mutta toisina aikoina ja erittäinkin sitten, kun hän oli paremmin tottunut näihin kotimyrskyihin, lapsi oli kyynillisen välinpitämätön heidän riidoistaan, katsellen heidän kasvojaan kylmästi ja alkaen ovelasti kiihoittaa heitä toisiaan vastaan. Rouva Bascomb ei voinut milloinkaan unohtaa erästä sateista huhtikuun iltapäivää, jolloin hän istuessaan Lottien kanssa kuistilla oli vastustanut miniänsä pahantuulisuuden puuskia vielä kiihkeämmällä purkauksella. Kun heidän kiistansa aina yltyivät niin nopeasti kuin ruuti syttyy, oli silloinkin heti noussut syytteiden myrsky jonka keskelle Dids oli äkkiä ilmestynyt ja välittämättä lainkaan heidän vihaisista äänistään ojentanut pienen kätensä ilmaan samalla kun oli katsellut kysyvästi taivaalle: "Eihän siellä sada ollenkaan", oli hän sitten sanonut itsekseen ja rauhallisen tyytyväisesti mennyt hakemaan nukkejaan pienelle kävelyretkelle.

Rouva Bascomb ei tiennyt, mikä hänestä oli kauhistuttavampaa, lapsen kärsiminenkö heidän riidoistaan, hänen paatumuksensa niitä kohtaan, vai se viekas oveluus, jota hän alkoi näyttää järjestäessään omaa pientä piilotettua elämäänsä heistä huolimatta.

Mitä Ralphiin tuli, niin hän asettui vilpittömästi perinnäiselle miehiselle kannalle, ollen puolittain huvitettu, puolittain järkytetty ja kerrassaan halveksivasti syrjään vetäytyvä naisväkensä riidoista. Milloin tahansa äänet kovenivat, ponnahti hän pystyyn, painoi hatun päähänsä ja katosi nähtävästi johonkin biljardisaliin tai muuhun samantapaiseen miesten turvapaikkaan, jättäen äitinsä ja vaimonsa selvittelemään välejään. Nämä olivat sellaisia iltoja jolloin rouva Bascomb laskeutui vuoteelleen nöyryytettynä olentonsa viimeistä kuitua myöten.

Kuinka pitkälti häneltä kului aikaa, ennenkuin hän vähääkään käsitti! Kului monen monta viikkoa, ennenkuin hän ymmärsi sen, minkä olisi pitänyt heti olla selvää, jos hän vain olisi sitä ajatellut, ettei hän koskaan onnistuisi väkipakolla, koska väkipakko ja viha eivät vahingoittaneet mitään sellaista, mille Lottie antoi arvoa, vaan olivat liiankin kohtalokkaita sille päämäärälle, jota Didsin isoäiti koetti saavuttaa. Oikeastaan Lottie nautti tästä vilkkaiden väittelyiden ajanjaksosta. Se oli tervetullut keskeytys hänen sisäisen elämänsä yksitoikkoisuuteen. Sellainen riita, jossa vihaiset sanat lentelivät kuin myrkytetyt nuolet ja jota sitten seurasi kyyneleinen, tunteellinen sovinto (Dids kutsuttiin aina katselemaan molempia draamallisia vaiheita) — sellainen myrsky vaikutti Lottieen samalla tavalla kuin nouseva, raju ukonilma tukahduttavaan päivään.

Rouva Bascombille selvisi vihdoin, ettei hän voisi suojella Didsiä taistelemalla hänen ympärillään sen paremmin kuin voisi varjella kauniita nuoria taimia kasvavaa puutarhatilkkua ottamalla osaa kaikkialla sen alueella tapahtuvaan kovaan painiskeluun. Sillä ei olisi väliä, kumpi voittaisi, koska kuitenkin kaikki nuoret taimet katkeisivat ja tallautuisivat kuraan jalkojen alle. Hän teki nyt äärettömästi paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Hänen olisi ollut parempi pysyä poissa kuin tulla synkistämään Didsin elämää nykyisellä tavallaan.

Hän keskeytti, henkeään pidättäen ja mietiskeli tarkasti. Ellei väkivaltaisella vastustuksella, niin kuinka sitten?

Hänen täytyi keksiä jokin keino piakkoin, tai se olisi liian myöhäistä, sillä Dids kokosi mieleensä terveen nuoruuden ahneudella kaiken tarjotun elämänviisauden, jossa oli niin paljon myrkyllistä. Asiat olivat nyt paljoa pahemmalla kannalla kuin ensimmäisenä vuonna, joka rouva Bascombin mielestä oli ollut niin sietämätön. Silloin oli tarvittu vain pitää Didsin turvatonta pikku ruumista puhtaana ja hyvin ruokittuna. Sen vuoden surkeus oli johtunut rouva Bascombin suuttumuksesta sen johdosta, mitä hänelle itselleen tapahtui. Nykyinen rouva Bascomb muisteli tätä suuttumusta epäilevän hämmästyneenä. Kuinka se oli saattanut tuntua niin tärkeältä? Hän oli ollut kuin nainen, joka on huolissaan kuoleman portille joutuneesta lapsesta, mutta samalla on levoton jonkun nauhan väristä tahi hihan laskoksesta.

Mutta nytkin, kun hän jo aikoja sitten oli vapautunut sellaisista huolista, nyt kun hän enää tuskin muistikaan, että joskus oli välittänyt sellaisista pikku asioista, hän tunsi olevansa yhtä avuton, koska vaara nykyään oli niin paljon uhkaavampi. Hän oli näkevinään Didsin ja itsensä hiekkakuopan pohjalla, jonka laidat liukuivat hitaasti alaspäin peittääkseen heidät. Jokainen liike, jonka hän teki viedäkseen lapsen turvaan, vyörytti musertavia kasoja heidän päälleen yhä peloittavammin ja nopeammin. He säilyttivät horjuvan tasapainonsa vain silloin, kun hän pysyi hengähtämättä paikallaan eikä tehnyt mitään.

Mutta hän ei ollut palannut Harristownista Gilmanvilleen jättääkseen kaikki sikseen. Ei mitään ollut saatu aikaan Didsin tietoisen elämän neljänä vuotena, ja lapsi oli jo puolittain hautautunut. Jokainen uusi, pienen tytön tyynesti lausuma valhe, jokainen oikein jäljitelty raaka äänenpaino, jokainen hermostuneen väsymyksen tai kiihkon purkaus ja uuden salaisen sairaloisen pelon paljastuminen lapsen sisäisessä elämässä herätti isoäidissä suunnatonta kauhua. Hän haki siihen apua yhä kiireemmin, yhä levottomammin… eikä keksinyt mitään.

Kuuden kuukauden kuluttua hän tunnusti itselleen, ettei hänen palaamisensa ollut saanut aikaan muuta kuin että Dids nyt sai useammin kylpeä, tavallisesti söi terveellisempää ruokaa ja meni säännöllisemmin nukkumaan. Hän ei tiennyt, pitikö raivota vai itkeä sen tosiseikan vuoksi, että tämä lievä, lapsen elämän pelkkä ruumiillinen parantuminen oli saanut aikaan niin suuria ihmeitä hänessä. Tytön sairaloisuus ja kuoppasilmäisyys olivat kadonneet samoin kuin selittämättömän lievän kuumeen täyttämät päivätkin. Hänen ruumiinrakenteensa oli nyt täysin vankka, ja ihmeteltävän pirteänä hän sai vaikutuksia uusista oloistaan. Hänen käyntinsäkin oli nyt erikoista. Hän ei enää kävellyt laahustavalla täysikasvaneiden ihmisten tavalla, mikä on niin vastenmielistä normaalisissa pikku lapsissa, vaan loikki, hyppeli ja juoksi varpaisillaan kuin varpunen.

Tohtori Dewey, kohdatessaan hänet joskus kadulla isoäidin seurassa, tarkasteli häntä kiireesti kuin hyväntahtoinen tonttu, ottaen hänet syliinsä ja kääntäen kaksin kerroin hänen silmänsä aliluomen voidakseen tarkastaa silmämunuaisten väriä, vilkaisten myös korvalehtien väriin, ja kieleen ja tunnustellen käsivarsia ja sääriä. Tyttösessä tapahtunut muutos, sanoi hän, oli yhtä hämmästyttävä kuin mieluinenkin hänelle. "Minä olin luullut häntä kovin heikoksi lapsukaiseksi", selitti hän rouva Bascombille. "Mutta hän näyttää päässeen siitä eroon mainiosti. Varmaankin hän nyt saa terveellisempää ravintoa ja nukkuu enemmän eikä pääse niin usein eläviinkuviin." Hän laski lapsen maahan, käski hänen juosta katselemaan leikkikalukaupan ikkunaa ja lisäsi sitten isoäidille: "Ehkä hänelle ei myöskään enää sanota niin usein, että mörkö tulee ottamaan hänet. Kuulkaapa, sillä tyttösellä on varmaan yhtä luja ruumiinrakenne kuin hevosella, koska hän suoriutui hengissä kaikesta siitä, mitä hän sai kestää jonkun aikaa." Ja hän jatkoi vanhan lääkärin rehelliseen, alistuvaiseen tapaan: "Mutta, Jumala paratkoon, melkein kaikkien lastenhan täytyy kestää samaa."

Kun rouva Bascomb toivottomuudessaan vihdoin koetti värvätä Ralphia apulaisekseen, huomasi hän poikansa olevan yhtä mieltä lääkärin kanssa siitä, että heidän elämänsä oli suunnilleen tavallista ja että Didsin mahdollisuudet olivat yhtä hyvät kuin useimpien muidenkin lasten… "tarpeeksi hyvät, keskinkertaisen hyvät", kuului hänen lausuntonsa. Vaikka Ralph nähtävästi ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänen äitinsä puhui, ei hän käynyt ärtyiseksi eikä maltittomaksi, kun hänelle koeteltiin selittää tilannetta. Rouva Bascombia oli hämmästyttänyt se, että senjälkeen kun hän oli luopunut huvittelemasta, mitä hänellä oli oikeus vaatia Ralphilta, tämä osoittikin hänelle paljoa enemmän suopeutta ja luontevaa herttaisuutta kuin koskaan ennen. Mitä tahansa se lienee ollutkaan heidän välillään pakottamassa heitä kohtelemaan toisiaan väärin, se oli haihtunut samalla kuin monet muutkin entisen elämän kahnaukset.

Katsoen nyt äitiinsä sohvalta, jolla hän lepäili velttona sanomalehti kädessään, hän kuunteli värähteleviä, levottomia sanoja kärsivällisesti, mutta hyvin vilpittömästi hämmästyneenä.

"Joutavia, äiti, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Me tulemme nyt toimeen mainiosti, kun sinä olet palannut hoitamaan asioita ja pitämään jonkinlaista komentoa talossa. Me olimmekin todella helisemässä yhteen aikaan. Lottie ei ole mikään kokki eikä ole edes teeskennellyt olevansa. Mutta nyt, mikä nyt on hätänä? Katsoppa vain Didsiä. Hän on yhtä tukeva kuin hirsireki."

Kun hänen äitinsä koetti epäröiden ja häpeillen kuvailla sanoilla, mitä he kokivat joka päivä, ei hän ymmärtänyt sitä niinkään hyvin. "Ah, joutavia, me tulemme toimeen mainiosti! Paitsi silloin, kun sinä ja Lottie olette tukkanuottasilla. Minun täytyy sanoa, että sinä olet naurettava, kun viitsit riidellä mielipiteistä. Minä olen huomannut sinun pitävän puoliasi aika hyvin enkä olisi voinut uskoa mahdolliseksi, että voit riidellä niin kovasti, kuin joskus teet. Meidän pienet riitamme, Lottien ja minun, eivät vedä sille vertoja. Me elämme samalla tavalla kuin muutkin myötä- ja vastoinkäymisessä. Mitä sinä odotat? Mehän olemme vain inhimillisiä, vai mitä? Minä menetän kyllä usein malttini, tiedän sen. Ja samoin on Lottienkin laita, mutta mitä sillä on väliä? Ihmisten täytyy tottua siihen. Elämämme on tarpeeksi hyvää, vieläpä keskinkertaista parempaakin. Eihän voi toivoakaan, että Lottien lainen sievä nainen pysyisi kotona alituisesti. Ja hän ihailee Didsiä. Sinähän tiedät, kuinka suunniltaan hän on Didsin sairastuessa. Sinä otat asiat liian vakavasti, äiti, niinkuin aina ennenkin. Dids häärää kyllä ja kasvaa suureksi samalla tavalla kuin muutkin. Hänestä tulee kyllä kunnon tyttö."

Hän keskeytti nähdäkseen, oliko puheellaan saanut äitinsä sellaiseen mielentilaan, että voisi jälleen hyvällä omallatunnolla ruveta lukemaan lehteään, mutta huomasi harmikseen äitinsä näyttävän paljoa järkkyneemmältä ja jännittyneemmältä kuin koskaan ennen. "Voi voi, naiset ovat ihan mahdottomia!" ajatteli hän nousten istualleen sohvalle ja laskien kätensä äidin olalle samalla tavalla kuin mies painaa tyynnyttävän, hallitsevan kätensä vikurihevosen lautasille, kun se värähtelee ja rimpuilee tyhjästä. "Kuulehan nyt, äiti", huomautti hän vakavasti, "koeta tyyntyä. Täällä ei ole mitään hätää, ellet vaadi liikoja. Sinä olet menettänyt oikean mittakaavan, siinä kaikki. Dids on kiltti pieni tyttönen ja niin taitavakin, että hei vain! Minäkin ajattelen Didsiä hyvin paljon. Mutta koko maailma ei silti pyöri vain hänen tähtensä. Hän ei ole mikään taivaallinen olento, ja jos hän olisi, ei hän kuuluisi meidän perheeseemme. Hän kasvaa suureksi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, ja sinähän tiedät lasten aina tekevän niin. Mitä tuollaiset turhat oikut sillävälin hyödyttävät?"

Hänen äitinsä tarttui hänen käteensä, kuten naiset tekevät, tunteakseen ainakin ruumiillista läsnäoloa. "Älä puhu sillä tavalla, Ralph!" huudahti hän. "Minä en voi sietää sitä." Hän ei voinut hillitä ääntään kirkumasta ja vapisemasta, vaikka tiesi sen olevan Ralphille vastenmielistä. "Sinä et ole voinut lainkaan ajatella sitä, mistä nyt puhun. Se ei johdu siitä, että pitäisin Didsiä taivaallisena… vaan siitä, että hän on vielä vallan lapsi… kokonaan riippuvainen meistä… avuton. Eihän sovi, että annamme hänelle vain lähinnä parasta… tai vielä huonompaa… mistä ei ole liian paljon vaivaa… vaikka hänen pitää saada niin hyviä mahdollisuuksia kuin suinkin voimme hankkia hänelle… ei senvuoksi, että hän on Dids… vaan siksi, että hän on lapsi, kuten muutkin lapset. Se on kasvatuksen periaate. Ellemme me edes koeta antaa lapsille kaikkein parhainta, mitä… meidän pitää ainakin koettaa… me teemme väärin, jos tyydymme…"

Kuinka hän voisi olla johdonmukainen? Kuinka hän voisi lopettaa monet lauseensa, kun hän näki puolittain kunkin läpi, ettei se saavuttanut Ralphia, ettei se saanut olinsijaa hänen mielessään? Jokainen lause piti heittää kiireesti syrjään ja aloittaa uusi, mutta se oli turhaa. Ralph ei kuullut muuta kuin hänen sekavuutensa, minkä vuoksi äidistä ei tarvinnut välittää; hän ei nähnyt muuta kuin että äiti juuri nyt, kun hänen pitäisi lukea lehteään, oli ärtyisällä, levottomuutta herättävällä tuulella.

Ralph keskeytti nyt hänet taputtaen hänen kättään: "Kas niin, kas niin, äiti, älähän hermostui Älä lainkaan hermostu, (Hän puhui nyt sillä tavalla kuin olisi sanonut: "So, tyttöseni! Hiljaa nyt! Hiljaa!") Äiti, sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä senvuoksi voi… oliko tuo puhelin?"

Hän ponnahti lattialle yhdellä hyppäyksellä kuin olisi odottanut soittoa. Hänen äitinsä seurasi häntä halliin ja pysähtyi hänen taakseen odottamaan, voidakseen jatkaa esitystään. Ralph ei ollut vielä alkanut ymmärtää, ei ollut edes kuunnellutkaan häntä. Hänen täytyi saada poikansa harrastus vireille.

Hän kuuli Ralphin lausuvan hämmästyneellä, kauhistuneella äänellä: "Johan nyt jotakin, mies! Neljäneljättä kahdeksaa vastaan. Mitä ihmettä on tapahtunut meidän joukkueellemme?"

"Pelasiko Gubleman puolustajana!"

"No, taivaan nimessä, miksi ei?"

"Hitto vie, se ei ole mikään syy!" Hänen niskansa kävi ihan punaiseksi.

"Se hongankolistaja! Mitä se häneen kuului?" Ralphin vapaa käsi puristautui nyrkkiin ja huitoi ilmassa raivoisasti korostaakseen asiaa.

Silloin se heikko kaukainen ääni, jota rouva Bascomb kuuli purkautuvan puhelimesta, lasketteli kirkuen muutamien hetkien aikana tulemaan niin vuolaan selostuksen, että Ralphin koko ruumis kävi tarkkaavaiseksi kuin väijyvän, metsästävän eläimen.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuntui kuin metsästävä eläin olisi hypännyt.

"Kuulehan nyt, Hack, tämän tällaisen täytyy loppua!" huusi Ralph lyöden nyrkkinsä seinään. "Jotakin on tehtävä. Mitä silloin tapahtuu, kun Pittin ja Killingworthin joukkueet tulevat tänne, ellemme ole kunnossa? Meidän pitää ryhtyä toimeen ennen sitä. Mistä sinä soitat?"

"Kuulehan nyt, sinun pitää odottaa siellä minun tuloani. Minä en viivy kymmentä minuuttiakaan. Ja me tartumme heti asiaan ja selvitämme tämän, vaikka…"

"Kyllä me voimme! Me voimme tehdä vaikka mitä, kunnes Gubleman otetaan joukkueeseen takaisin ja Laville saa pelata taas keskustassa."

"Tuki jo suusi, sinä vain väsytät minua! Koskeeko tämä minuun kovasti?
Varmasti. Miksi se ei koskisi?"

"Joutavia, sinun pitää kuunnella minua… kukaan ei pääse mihinkään heittämällä yrityksen kesken."

Ja sitten oikealla rohkealla anglosaksilaisella äänenpainolla: "Elleivät ihmiset ole valmiit taistelemaan saadakseen asiat oikealle tolalle… annetaan heille ansionsa mukaan… eikä sellainen joukkue ole mistään kotoisin. Meidän pitää vain puskea vastaan, sen sanon sinulle!"

Rouva Bascomb kääntyi ääneti pois ja kiipesi portaita ylös ullakkohuoneeseensa.

XXIV

Ei mikään rouva Bascombin joskus ennen tuntema kärsimys ollut verrattavissa siihen synkkyyteen, joka nyt laskeutui yhä alemmaksi hänen ylleen, kun hän alkoi ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ehkä epäonnistuisi, ettei joutilas ja selittämätön kohtalo ehkä ottaisi lainkaan lukuun sitä hänen koko persoonansa uhrautumista, johon hän oli niin suuresti luottanut ja jonka varmuus nyt näytti niin tyhmältä ja lapselliselta. Hän oli luopunut jokaisesta yrityksestä hoitaa ja pitää yllä omaa olemustaan, koska sen suojeleva kuori oli särjetty palasiksi raivokkailla hyökkäyksillä. Hän oli uskollisesti tehnyt äärimmäisen uhrauksen, haudannut oman persoonallisuutensa, lohduttaen mieltään sillä ennustuksella, että sen kuolema ja hautaaminen perustivat vain uuden elämän.

Mutta ei mitään ollut tapahtunut. Ei mikään ollut muuttunut. Haudasta ei ollut versonut esiin mitään uutta, ihmeellistä, kirkastavaa voimaa. Ehkä vanha, hurskas taru valehtelikin sanoessaan, että uhrauksessa on sellainen elävä siemen, josta varmasti puhkeaa vastustamaton elämä.

Hänet oli kasvatettu, ja hän itsekin oli kasvattanut muita noiden hyvänuskoisuuden valikoitujen periaatteiden mukaan, joita amerikkalaiset niin suuresti rakastavat olettaen (jos täyttävät, mitä luulevat velvollisuudekseen), että välttämättä pääsee voitolle se, mitä he luulevat oikeaksi. Hän ei ollut koskaan kertonut yhdellekään lapselle alkuperäistä satua Punahilkasta, koska hänen mielestään oli väärin uskotella lapsille niin pahaa, että sudet voisivat syödä kilttejä pikku tyttöjä. Hän oli turvautunut siihen evankelisen seuran laajalle levittämään toisintoon, jossa pienen tytön isä, sattuessaan menemään majan ohi oikealla hetkellä, hyökkäsi sinne, tappoi ilkeän suden ja vei lapsen takaisin hänen äitinsä luo, tahrankaan likaamatta hänen kaunista päällystakkiaan. Jokaisena vuonna Ralphin avioliittoon saakka hän oli laatinut itselleen seinäalmanakan, jota hänen tuttavansa olivat suuresti ihailleet ja jäljentäneet ja jonka jokaisella lehdellä oli muistutuksia siitä tosiseikasta, että vaikka etana olikin piikin kärjessä, oli Jumala taivaassa.

Suuri osa näistä viittauksista oli valittu "Uusi suunta"-nimisestä aikakauslehdestä, jonka kannan hän täydellisesti hyväksyi, vaikka olikin ahkera kirkossakävijä. Hän oli kavahtanut sellaisia kirjailijoita, joiden teokset näyttivät epäilevän, että oikeus ei pääsisi voitolle, tai viittaavan, että siitä voitaisiin olla epävarmoja, mikä oli oikein. Sellaiset kirjailijat eivät olleet tuntuneet hänestä tärkeiltä, pikemminkin inhoittavilta ja vilpillisiltä kuin peloittavilta, koska hän ei ollut uskonut sanaakaan heidän puheistaan. Hän oli kääntänyt silmänsä pois heistä yhtä paljon inhoten kuin sivistymättömän miehen raa'at sanat olivat hänelle vastenmielisiä.

Nyt hänestä näytti siltä, katsoipa hän minne tahansa, että sudet saivat syödä lapsia, paitsi muutamia onnellisia, kenenkään välittämättä tai kohottamatta sormeaankaan heidän pelastuksekseen. Vaikka hän olisikin ottanut minkä kirjan tahansa käteensä, sattui hän aina näkemään jonkun toivottoman synkän lauseen. Eivätkä sellaiset sanat näyttäneet kirjan sivuilla enää joutavilta tai epätodellisilta, avuttomilta hänen paheksumisensa edessä, niin että ne olisi voitu sulkea kirjan kansien väliin ja unohtaa. Ne huusivat hänelle karmivasti kuin olisivat muiden hänenlaistensa inhimillisten olentojen eläviä ääniä. Ne kirkuivat kauhusta huomatessaan itsensä tuomituksi häviämään — samalla tavalla kuin hän tunsi itsensäkin tuomituksi sen umpimähkäisen, paatuneen pahanhengen voittamaksi, johon hän ei ollut koskaan uskonut ja jonka hän oli aina luullut pakenevan vanhurskaan kätensä yhtä ainoata reipasta liikettä. Se ivaili häntä nyt kyynillisesti, välittämättä lainkaan siitä, että hän oli uhrannut kaikkensa.

"Meitä tulee viskomaan niin kova tuuli, että viljammekin tulee näyttämään niin keveältä kuin akanat eikä hyvää voida erottaa mitenkään pahasta."

Se hyökkäsi hänen kimppuunsa, tämä kova vihuri; se tunkeutui hänen proosalliseen, pulpettien täyttämään luokkahuoneeseensa ja ajoi häikäilemättä tyhjästä tyhjään, vieden mukanaan — kuin akanat — Ralphin, Lottien ja hänet itsensä — niin että he olivat kuin näkymättömiä hiukkasia äkillisessä pimeydessä. Hän ei voinut avata raamattuaan näkemättä jonkun toisen inhimillisen olennon loistottomia silmiä, joka oli sortunut, kuten hänkin tunsi piakkoin sortuvansa. "Minä sanoin sydämessäni: mikä kohtaa ihmisten lapsia, se kohtaa eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee."

"Pahemmin painaa vähäinenkin tyhmyys kuin viisaus ja kunnia."

"Tämä paha on kaikessa, ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten he menevät kuolleiden luo, mutta kuollut ei tiedä mitään eikä heillä enää ole mitään palkkaa; sillä heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensakin ja vihansakin ja kiivailemisensakin on jo aikaa sitten rauennut."

Keski-ikäinen opettajatar, joka korjaili oikeinkirjoitusvihkoja ja määräili laskuesimerkkejä, sai kokea toivottomuuden ikivanhaa kalvamista. Hänen pienet, poloiset ohjeensa siistiin, siveelliseen taloudenhoitoon hajoitettiin kuin oljet pimenevään taistelutanteren kaaokseen. Maailmankaikkeus, joka oli hänelle esiintynyt miellyttävänä pikku sopukassa, kunhan ihminen koetti parhaansa ollakseen moitteeton, paljastuikin nyt suureksi pahaenteiseksi salaliitoksi, jotta sen tarkoitusta ei ymmärtäisi eikä nuhteettomasta elämästä tulisi mitään, ja ennen kaikkea erittäin vihamieliseksi jokaiselle ponnistukselle saada Didsissä kehitetyksi niinkuin hän tahtoi, kaikkea parasta eikä päinvastoin juuri pahinta. Nyt hän ymmärsi todellisen maailman kaipaavan Lottien tapaisia ja heittäytyvän raskaalla painollaan heidän puolelleen:

"Katso, minkä minä näin olevan hyvää, mitä suloista: syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaikessa työssänsä. Eikä ihmisellä ole mitään enempää kuin kani karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta."

Kaikki, mikä hänessä oli kuolevaista, sairastui ja kuoli näiden pimeyden voimien hyökkäyksessä.

Mutta hänessä oli nyt myös sellaista, mikä ei ollut kuolevaista. Hänen kiihkeä halunsa suojella Didsiä nousi suorana ja voimakkaana pimeydessä, loistaen niin järkkymättä kuin jumalallinen henki. Se ei jättänyt häntä milloinkaan pulaan. Se ei ikinä epäröinyt. Hän nojasi selkänsä siihen ja uhmasi pimeyden voimia.

Eikö siis ihmiselämällä ollut mitään tarkoitusta? Oli kyllä; hänen rakkaudessaan Didsiin oli jo sinänsä tarkoitus.

Oliko siis kaikki turhuutta? Ei ollut. Kun inhimillinen olento voi tuntea toista kohtaan sellaista uhrautuvaa rakkautta kuin hän Didsiä kohtaan, oli edes jotakin olemassa, mikä ei ollut turhuutta.

Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella, millainen taivas on, ja hänen elämänsä monien tunnustamattomien vastenmielisten asiain joukkoon kuului myös hänen salainen inhonsa niitä taivaankuvia kohtaan, joita hän oli koettanut itselleen luoda saarnojen ja virsien mukaan. Se oli ollut niitä monia, pieniä tekopyhyyksiä, jotka olivat väsyttäneet ja masentaneet mieltä. Nyt hänestä tuntui, että hän voi hieman arvailla, millainen taivas saattaisi olla. Siellä saisi ihminen ehkä alituisesti nauttia sellaisista tunteista kuin hänellä oli Didsiin kohdistuvan rakkautensa liekkimäisten purkausten hetkinä.

Mutta jo pelkkä sen toiveen kiihkeys, että Didsille oli hankittava mitä parasta, saattoi hänet mitä syvimpään masennukseen sellaisina hetkinä, jolloin hän totesi, ettei Didsillä nähtävästi ollut mahdollisuuksia edes lähinnä parhaan saamiseen. Kun hän tunsi tämän pelon aukovan synkkää tietään tietoisuuden komeroihin, nousi hän aina kiivaasti taistelemaan sitä vastaan. Mutta oli sellaisiakin päiviä, joina hänen elinvoimansa oli niin heikko, että hänen uhmansa supistui pelkäksi tuimaksi sähiseväksi kieltäytymiseksi heittämästä tätä toivoa, vaikka hän tiesi, että sitä ei ollut hänelle suotu.

Hän ei voinut luopua siitä. Hän oli taistelunhaluista sukua. Ei ainoakaan hänen esi-isiensä suuressa joukossa ollut huomannut mitään kaunista alistumisessa tai mukaantumisessa. Tappion myöntäminen ja siihen mukaantuminen silloinkin kun se oli ollut vanna, oli tuntunut kaikista hänen esi-isistään yhtä halveksittavalta teolta kuin lipun tahraaminen lokaan. Niitä päiviä oli paljon, joina vain tämä peritty mieletön, aiheeton vastustamishalu oli ollut hänen ja mustan kuilun välissä. Järjelleen, joka ilmoitti hänelle selvästi, että hän oli jo hävinnyt, ettei paatuneessa maailmankaikkeudessa ollut ainoatakaan voimaa hänen puolellaan, hän saattoi vain huohottaa kiihkeästi: "Ei, ei, ei!" niinkuin ahdinkoon joutunut rotta puree hampaitaan.

XXV

Lottien lisääntyvä paino rasitti häntä. Hänen jalkojaan pakotti usein, kun hän oli käynyt kaupungilla ahtaissa patenttinahkakengissään, erittäinkin nyt, kun lämpimät kevätilmat olivat alkaneet. Perhe kuuli paljon niiden tuottamista kovista tuskista. Joku Baumannien perheen jäsen oli kertonut hänelle jutun eräästä serkusta, "jonka jalat olivat olleet kipeät, minkä olikin sitten huomattu johtuvan siitä, että joku luu oli mennyt sijoiltaan, ja hänen oli täytynyt hankkia sille hoitoa". Lottie muisti silloin, että talvikarnevaalipäivänä, kun Ralph oli niin raa'asti ja häikäilemättä pakottanut hänet juoksemaan huonosti kivettyjä puistoteitä pitkin, hän oli tuntenut jonkin notkahtavan molemmissa jaloissaan… "Se oli niin hullunkurista, ikäänkuin jokin olisi katkennut juuri tuossa. Ensin toisessa ja sitten toisessa jalassa."

Tämä teoria oli jonkun aikaa hyvin suotuisa talon rauhalle. Se antoi Lottielle uuden puheenaiheen, jollaiset olivat hänelle niin välttämättömiä. Mutta tohtori Dewey, jolta kysyttiin neuvoa, otti röntgen-valokuvan hänen jalastaan ja ilmoitti ne täydellisesti normaalisiksi. Hän ehdotti leveämpiä pohjia, matalampia kantoja ja hieman suurempia kenkiä.

"Hän ei lainkaan koetellut", sanoi Lottie vihaisesti. "Hän ei pane minuun vähääkään huomiota. Hän ei ole auttanut minua ikinä, vaikka olen ollut niin surkeassa tilassa Didsin syntymästä saakka. Hän suorastaan vihaa minua. Minä en välitä siitä, mitä hän sanoo. Hänen puheestaan voi päättää jo alusta, että hän oli määrännyt kantansa, ennenkuin ottikaan tuon röntgenkuvan. Minä tunnen luiden eroavan toisistaan juuri tuossa paikassa, kun astun niille."

He koettivat hieroa niitä linimentillä. Ralph ja hän äitinsä hieroivat vuorotellen rumentuneita jalkaraukkoja, joiden muodottomat varpaat olivat likistyneet toistensa alle, niiden nivelet olivat punaiset ja arpiset lukemattomien känsävoiteiden vaikutuksesta, joita Lottie oli koettanut, luottaen yhä uudestaan jokaiseen. Jos he jaksoivat hieroa kyllin kauan, lakkasivat tuskat joksikin aikaa, mutta palasivat kohta, kun Lottie koetti kävellä muodinmukaisissa kengissään.

Hän ja Ralph kiistelivät meluisasti hänen kengistään, jälkimmäinen halveksien niiden tyhmää kuosia ja kieltäytyen suomasta hänelle myötätuntoa tuskia kohtaan niin kauan kuin Lottie ei suostunut niistä luopumaan. Lottie taasen koetti monisanaisesti todistaa, etteivät ne olleet syynä tuskiin, vaatien vihaisesti oikeudenmukaista myötätuntoa todella koville kärsimyksilleen. "Minä en ilkeä käyttää noita kauhistuttavia terveyskenkiä!" (Rouva Bascomb käytti aina sellaisia.) "Eivätkä jalkanikaan ole luodut rumien terveyskenkien muotoisiksi. Minä olen aina käyttänyt tällaisia kenkiä eivätkä ne ole koskaan vaivanneet minua ennenkuin nyt, niin että niiden muodossa ei voi olla vikaa. Minun jalkani on niin rintava, etten voi käyttää noita kauhistuttavia, arkipäiväisiä kapineita. Minulla on luonnollisesti hyvin rintava jalka."

Hän ei ainoastaan tahtonut sellaisia kenkiä. ("Mitä ihmettä!" huudahti hän hämmästyneenä puolustautuen. Ellei ihmisen enää sallita valita omia kenkiäänkään, niin mitä sitten seuraa? Joku ryhtyy paloittelemaan minulle ruokanikin, luullakseni.") vaan valitsi vielä itsepäisesti kengät Didsillekin, koska se muka oli hänen ehdoton oikeutensa: "Kuka sentään on hänen äitinsä?"

Didsin kummassakin jalassa oli nyt pieni känsä, helmenvärinen aamuisin yön levon jälkeen, punainen ja hellä iltaisin, kun kauniit, muodikkaat, patenttinahkaiset nauhakengät riisuttiin.

"Nuo eivät ole känsiä!" sanoi Lottie uhmaavasti. "Jokaisen jalkoihin voi sattumalta ilmestyä pari kolme punaista täplää." Hän siirsi katseensa hämmentyneen ja vihaisen näköisenä anopista mieheensä, vaikka ei kumpikaan ollut virkkanut sanaakaan ja Ralph oli vain ääneti nostanut lapsen syliinsä katsoakseen hänen jalkojaan. "Herrainen aika sentään!" huusi Lottie vapisevalla äänellä. "Minä en ole ikinä nähnyt juoniteltavan turhasta tällä tavalla!"

He eivät vieläkään puhuneet, mutta heidän hämmästyksekseen Lottie alkoi nyt itkeä kuin hänen sydämensä olisi murtunut. "Tämä on liian ilkeätä", nyyhkytti hän. "Minä en tahdo mitään pahaa. Haluan vain kauniita esineitä, kuten kaikki muutkin. Ja te viitsittekin moittia minua siitä. Te moititte minua kaikesta. Minä saan tapella joka kerta ihan hirveästi halutessani jotakin kaunista Didsille ja itselleni."

Hän jatkoi itkuaan surkeana nojaten päätänsä käsivarsiin ja hänen hartiansa hytkyivat. "Minä pidän kauniista esineistä!" huusi hän katkonaisesti: "Mutta te näytätte niitä vihaavan. Tämä alituinen taisteleminen väsyttää minua. Toivoisin saavani nauttia elämästäni edes kerran kaikkien minua siitä moittimatta. Minä en ole ollut onnellinen ainoatakaan päivää elämässäni."

Totuttuun tapaansa Ralph otti hiljaa hattunsa ja livahti ovesta kadulle. Hänen äitinsä oli nähnyt iltalehdestä, että Pittin ja Killingworthin koripallojoukkueet kilpailivat tänä iltana paikkakunnan joukkueen kanssa.

Jäätyään kahden kesken Lottien kanssa rouva Bascomb istui hetkisen paikallaan, kärsien katkonaisten nyyhkytysten surkeudesta. Hän yllytti ivaansa kovasti. Hän sanoi itsekseen, tuijottaen Lottien leveään selkään ja koettaen paaduttaa itseään ruikuttavaa itkua vastaan: "Tuollainen itku on naurettavaa, yhtä naurettavaa ja järjetöntä kuin kaikki muutkin tekosi. Ellet olisi niin laiska ja ahne, et lihoisi noin hirveästi, ja sinä saattaisit käyttää samanlaisia kenkiä kuin ennenkin tarvitsematta tappaa itseäsi."

Mutta hänen mielessään liikkui myös jotakin muuta, mikä vastoin hänen tahtoaan värähti jokaisen tuollaisen surkean nyyhkytyksen kuuluessa. Olla Lottielle myötätuntoinen noin luonnottoman surkeuden aikana… kuinka naurettavaa! Yhtä naurettavaa kuin Lottie itsekin oli.

Hän halusi todistaa itselleen, kuinka naurettavaa se oli. Noustuaan vaivaloisesti, sillä hänkin oli melko väsynyt näin päivän lopulla, hän meni yläkertaan, toi sieltä jalkavadin täynnä lämmintä vettä keittiöstä ja polvistuen sitten Lottien viereen alkoi taistella nauhojen solmuja vastaan, jotka olivat painuneet pehmoiseen jalkarintaan. Vihdoin hän sai kengät irti, veti silkkisukat pois (Lottie mukaantui tähän kaikkeen huomautuksitta, niiskautti vain silloin tällöin nenäänsä) ja työnsi paisuneet, ajettuneet jalat lämpimään veteen.

Tyynten kasvojensa naamion takana hän tyydytti riemuitsevan ylenkatseen halua nähdessään Lottien ylenpalttisesti huojentuneen ilmeen.

"Oh, kuinka suloiselta se tuntuu!" sanoi Lottie vetäen syvään henkeään, autuaan lohdun ilmestyessä hänen silmiinsä.

"Sinun on parasta istua siinä ja antaa niiden olla vedessä jonkun aikaa", sanoi rouva Bascomb. "Minä vien sillä aikaa Didsin vuoteeseen. Tässä on eilisen lehden kuvaliite."

Yläkerrassa, kun hän hellävaroen pesi Didsin kaunista pikku ruumista, hän kutsui avukseen kaikki puolustuksensa sitä huolestusta vastaan, joka oli liikkunut hänen sydämessään Lottien ruvetessa itkemään. Hän haki esille väkevimmän vihtrillinsä korventaakseen jäljettömiin tämän ohimenevän tunteellisuuden puuskan. "Loukatut tunteet! Lorua! Lottiella ei ole mitään tunteita. Kipeitä känsiä, ei mitään muuta. Nyt kun hänen jalkansa ovat kuumassa vedessä ja viimeinen Mutt ja Jeff on hänen katseltavanaan, eivät loukatut tunteet vaivaa häntä enää paljonkaan."

Hän loiskutteli vettä Didsin ympärillä kylpyammeessa hukuttaakseen mielestään nuo säälittävät nyyhkytykset, ja myöhemmin, kun hän hieroi voidetta Didsin punertuneihin, pahoinpideltyihin pieniin jalkoihin, sanoi hän itselleen äkäisesti: "Teeskenteli kuin hänen tunteitaan olisi loukattu! Samalla hetkellä, kun hänen jalkojaan lakkasi pakottamasta, hän oli niin loukkautuneen näköinen kuin kissa kermassa."

Mutta kaikki tämä, kuten muukin maallinen, haihtui hänen mielestään, kun hän polvistui lapsen vuoteen ääreen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Hyvää yötä, mummo", mumisi väsynyt lapsi unisesti.

"Hyvää yötä, rakas pieni tyttöseni", sanoi hänen mummonsa, hänen rukouksensa lapsen menestymisen hyväksi leimahtaessa liekkiin kuin tuli.

Hän kuuli Ralphin tulevan kotiin myöhään sinä iltana, ja kun Ralph liikkui edestakaisin kylpy- ja makuuhuoneen väliä peseytyessään ja riisuutuessaan, kuuli hän Lottien ärtyneen äänen valittavan myöhäistä paluuta ja omaa ikävää iltaansa. Sitten makuuhuoneen ovi sulkeutui, vaientaen molemmat epäsointuiset äänet ja hetkisen kuluttua oli kaikki hiljaista.

Rouva Bascomb ajatteli, kuten muinakin iltoina ennen nukkumistaan: "Jos Ralph voitaisiin erottaa hänestä ruumiillisesti edes lyhyeksi ajaksi, menettäisi Lottie ehkä vaikutusvaltansa häneen. Se on kuin häijy lumous. Joka päivä Ralph pääsee häntä pakoon, ja joka yö valtaa Lottie hänet takaisin. Ja joka päivä käy Ralph hieman arkipäiväisemmäksi, tylsemmäksi ja julkeammaksi. Kuinka hän saattaakaan… vaikka hän tuntee Lottien niin hyvin? Ja halveksii häntä niin!"

Hän ei voinut milloinkaan tukahduttaa hämmästystään nähdessään Ralphin silmien, jotka useinkin katselivat Lottieta yhtä halveksivasti kuin hänenkin, kimaltelevan vanhasta himosta, kun näkyviin tuli hänen vaimonsa, yllään alushame ja kureliivi, täyteläisten rintojen ollessa paljaina kureliivin suojuksen epäiltävien pitsien ja rimsujen yläpuolella. Takaisin hän vaipui Lottien valtaan, joka kerta hieman alemmas.

Rouva Bascomb oli luopunut kaikista sellaisista ajatuksista, että Ralph voisi jolloinkin pelastaa itsensä, omasta aloitteestaan lopettaa tämän vajoamisen ja kiivetä ylöspäin. Jokaiseen viittaukseen siitä asiasta hän kaiketi vastaisi, silmissään uusi, töykeä katse, joka niin omituisesti jäykisti hänen vieläkin poikamaisia kasvojaan: "Pelastaako itseni? Mitä pelastusarmeijan pötyä se on? Minähän rakastan vaimoani niinkuin miesten on tapana. Mitä muuta voisit odottaa?"

Mutta hänen äitinsä otaksui nyt, että se side, joka kiinnitti hänet Lottiehen, johtui alituisesti uudistuvan ruumiillisen kosketuksen huumasta. "Se on häntä voimakkaampi. Ehkä se vie voiton mistä miehestä tahansa", oletti tämä keski-ikäinen leski maatessaan kapeassa vuoteessa ja pohtiessaan asiaa pimeässä. "Mutta ehkä se on niin voimakas vain tottumuksena? Kenties se nykyään on enemmän tottumusta kuin mitään muuta."

Mutta tietysti ei ollut keinoa lopettaa tätä tottumusta.

Seuraavana aamuna Lottie suvaitsi jäädä vuoteeseensa noin tunnin ajaksi, koska hänen jalkojaan vieläkin pakotti. Silloin kun Lottie pysyi vuoteessaan, olivat aamiaiset hauskoja tilaisuuksia, joiden vuoksi rouva Bascomb mielelläänkin teki sen verran ylimääräistä työtä, että vei tarjottimen yläkertaan.

Kuinka hauskaa heillä olikaan, pöydän ääressä istuvilla kolmella, kun heidän ei tarvinnut pelätä Lottien painostavia katseita ja he saivat iloita siitä varmuudesta, ettei mitään heidän hilpeätä pilaansa käsitettäisi kirjaimellisesti eikä väärin.

Ralph hymyili suudellessaan heitä molempia ja lähti työhönsä. Didsin kasvot oikein loistivat, kun hän riensi pihalle leikkimään. Rouva Bascomb alkoi nopeasti korjata ruokia pöydältä. Työskennellessään hän ajatteli: "Ah, kunpa Lottie vain tahtoisi syödä kaikki ateriansa vuoteessaan!"

Ja tämän niin luonnollisesti, niin kevyesti, niin melkein ylimalkaisesti johtuneen ajatuksen mukana hän siirtyi luonnollisesti, kevyesti, melkein ylimalkaisesti elämänsä toisesta puolesta toiseen.

IV OSA

XXVI

Tämänkin, kuten niin monen tehokkaan ajatuksen, ensi ilmestys ei ollut draamallinen. Se vaipui tietoisuuden pinnan alle liittyäkseen pimeydessä tuhansiin muihin rouva Bascombin elämän voimakkaihin, eloisiin ja tunnustamattomiin vaikutteihin. Kiiruhtaessaan aamuaskareiden lopettamista ennen lähtöään kouluun hän tuskin tajusikaan sen juolahtaneen mieleensä.

Eikä se näyttänyt päätänsä seuraavanakaan viikolla tai lähiaikoina, kun Lottie, kyllästyttyään tohtori Deweyhin koetteeksi haki apua eräältä naislääkäriltä, käsien ja jalkojen erikoisparantajalta, jonka vastaanottohuone oli hänen oman talonsa sivurakennuksessa saman kadun varrella. Lottie luotti hyvin vähän naislääkäreihin eikä rouva Bascomb ollenkaan käsi- ja jalkalääkäreihin, mutta Lottien mielestä kannatti yrittää, ja rouva Bascomb oli hyvillään kaikesta vaarattomasta, mikä antoi Lottielle jotakin uutta ajateltavaa ja toimitti Didsille uuden vierailupaikan ilman pelättävää vahinkoa. Ja kuten useimmat Lottien kokeet turvautua uusiin hoitotapoihin, ei tämäkään kestänyt pitkää aikaa. Naislääkäri lopetti käsittelynsä toistamalla tunteettoman töykeästi juuri samaa, mitä tohtori Deweykin oli sanonut, ja Lottie erosi hänestä suuttuneena.

Hänen jalkojaan pakotti sitä kovemmin, kuta enemmän hän niitä ajatteli, ja hän sanoi murheellisena pakotuksen "ulottuvan nyt lonkkaan asti". Hän alkoi väittää nyrjäyttäneensä jonkun luun selässään silloin kun Ralph oli niin rajusti laahannut häntä mukanaan. Ralph huomautti tilapäisesti eräänä aamuna aamiaispöydässä, ettei hän uskonut sen olevan mitään vakavaa. "Äitikin valitteli ennen usein samanlaista lonkkatuskien vuoksi. Vai olivatko ne tuskat sydämessäsi?" kysyi hän. "Joka tapauksessa näet hänen parantuneen niistä täydellisesti. Sinä et milloinkaan kuule hänen puhuvan särystä tai tuskista."

Rouva Bascomb hämmästyi melkein samalla tavalla kuin muutamia päiviä takaperin kuullessaan erään opettajatoverinsa sivumennen huomauttavan, että hänen tukkansa oli melkein valkea, jollaiseksi se oli muuttunut hänen huomaamattaan. Niin, hän muisti hämärästi kärsineensä juuri samanlaisia lonkkatuskia kuin Lottie nyt… epämääräisiä, aina uudessa kohdassa, eikä lääkäri ollut niistä piitannut.

"Mutta hän ei ole milloinkaan tuntenut sellaista tuskaa, joka vihlaisee jalasta lonkkaan saakka kuin tulikuuma parsinneula", sanoi Lottie vihaisesti. "Kunpa saisin neuvotella jonkun säädyllisen lääkärin kanssa, joka tahtoisi hiemankaan auttaa minua! Potilaan pitää katkaista jalkansa, ennen kuin he osoittavat mitään harrastusta."

Tämä kuulosti ihan samanlaiselta kuin ainaiset puheet aamiaispöydässä. Kuinka olisi rouva Bascomb voinut tietää, että hän oli jo astunut näkymättömän viivan yli, kulkien uutta polkua pitkin?

Eikä hän tiennyt tästä muutoksesta mitään vielä silloinkaan kun iltapäivällä kääntyessään kadulta pihalle huomasi hyasinttien kukkivan ja heiluttelevan heleitä, pykäläisiä kehojaan kevätilmassa. Rouva Bascomb koetti arvata — kuten hän aina ensin ajatteli — oliko Dids huomannut näiden uusien kukkien ilmestymistä kukkasarkoihin. Muuan niistä Didsin suomista monista iloista oli pienokaisen ihastus kukkiin. Didsin ilme, kun hän kumartui katsomaan jotakin vastapuhjennutta kukkaa, kohotti palan hänen isoäitinsä kurkkuun.

Rouva Bascomb pysähtyi hetkiseksi katselemaan niiden moniväristen teriöiden voimakasta, elävää kauneutta, jotka niin ihmeellisesti olivat versoneet esille mullasta ja ruskeasta sipulista. Ne toivat hänen mieleensä Didsin. Melkein kaikki käänsi hänen ajatuksensa Didsiin, mutta erittäinkin kukat. Hän taivutti jäykän, tunnontarkasti vaatetetun ruumiinsa haistelemaan niiden tuoksua samanlaisesta hellivästä mielijohteesta, joka pakotti hänet kiertämään käsivartensa Didsin ympärille, milloin tahansa lapsi sattui olemaan likellä.

Kun hän nousi kuistille, näki hän, että vaikka hän oli maalauttanut sen lattian viime kesänä, oli se uuden peitteen tarpeessa talvimyrskyjen jälkeen. Hän työnsi oven auki ja astui halliin, missä hän joka kerta tullessaan sinne oli hetkisen näkevinään kirkkaanvärisen, vihreän, kimaltelevan olkihatun ja hampputupsun, joka oli vaativaisesti peitetty ohuilla tekosilkkikuiduilla.

Hän kuuli ääniä arkihuoneesta. Lottien äänessä oli uusi sointu, kiihkeä ja kunnioitettava. "Kyllä, tohtori, ihan niinkuin sanotte, kerrassaan hirvittäviä tuskia, jotka vihlaisevat koko selkääni samassa silmänräpäyksessä, kun nousen seisomaan."

Rouva Bascomb ajatteli ivallisesti: "Kas niin, nyt se on siirtynyt hänen selkäänsä! Tänä aamuna se ei vielä ollut hänen lonkkaansa kauempana." Hän meni arkihuoneensa ovelle nähdäkseen, millaisiin tyhmyyksiin Lottie nyt oli ryhtynyt.

Dids istui äitinsä sylissä, herkät kasvot niin hartaan tarkkaavaisina, että rouva Bascombin tuli paha olla, kun Dids niin kuunteli äitiään. Lottie istui sohvalla, jutellen ainaiseen keskeytymättömään tapaansa. Nojatuolissa istui pitkä ja ruma, siististi puettu mies, joka näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Huone tuoksui kalliilta sikaareilta ja hajuvesiltä.

Miehen leveät, tummat, melko järeät kasvot olivat kääntyneet Lottieen päin yhtä tarkkaavaisen näköisinä kuin Didsinkin. Kerrankin kuunneltiin Lottien valituksia niin hartaasti kuin hän voi toivoa. Vieras näytti tarkastelevan kaikkia Lottien ulkonaisia piirteitä, sieviä, lihana, puuteroituja kasvoja, liian pyöreätä ruumista, kimaltelevia kynsiä ja hieman likaisia käsiä ja paksuja jalkoja, joiden liha kiristi esille pieninä kumpuina patenttinahkakenkien nauhojen välistä ja joihin oli tiukasti vedetty läpikuultavat silkkisukat. Rouva Bascombin hämmästykseksi tässä tuikeassa tarkastuksessa, huolimatta miehen karkeista kasvoista, oi ollut vähääkään sitä himokasta eläimellisyyttä, jota hän niin suuresti inhosi useimpien miesten Lottieen suunnatuissa katseissa. Ja kuitenkin se teki hänet levottomaksi. Siinä oli jonkinlaista harkitsevaa oveluutta, ikäänkuin vieras olisi mielessään laskenut johteen numeroita saadakseen selville, paljonko tästä voi hyötyä. Hän katseli Lottieta arvioiden kuin keräisi ulkomuodon jokaisesta yksityiskohdasta tosiseikkoja, joita voisi käyttää edukseen. Rouva Bascomb pani myös merkille, että mies, ennenkuin huomasi hänen saapuneen, kiireesti tähysti huonettakin katseella, jossa oli samanlaista keräilyä, ikäänkuin hän jokaisesta esineestä laskisi, mitä täällä oli saatavana.

Mutta heti kun hän huomasi rouva Bascombin katselevan, muuttui hänen kasvojensa ilme. Se tuli ja meni, ennenkuin rouva Bascomb ehti tajuta, mitä se oli merkinnyt.

Lottie seurasi hänen katseensa suuntaa, näki anoppinsa ja nousi hieman hämmentyneenä, kuten hän usein oli, jos sattui eteen jokin tavallinen muodollisuus. Vaikka hän oli ostanut monta seurusteluopasta, ei hän ollut oppinut esittelemään ihmisiä toisilleen sulavasti, näyttämättä pulaan joutuneelta ja hengittämättä kiivaasti. Hän sanoi nyt: "Ah… tohtori Pell, tässä näette anoppini, rouva…"

Vieras keskeytti hänet lähestyen herttaisesti rouva Bascombia, käsi ojennettuna, johon rouva Bascombin käsi upposi "kuin höyhenpielukseen", kuten hän sanoi itselleen.

Tohtori sanoi syvällä täyteläisellä äänellä ja taivuttaen sanoja niin harkitusti kuin valtiomies: "Ah, minä tunnen rouva Bascombin oikein hyvin. Vietinhän pari vuotta lapsuudestani hänen luokkahuoneessaan, rakkaassa vanhassa Main-kadun koulurakennuksessa. En ole milloinkaan unohtanut sitä innoitusta, jonka opettajani ihmeellinen persoonallisuus minussa herätti." Hän keskeytti ja toisti voimakkaasti, nyökäyttäen samalla vakavasti päätänsä: "Innoitusta! Ihmeellinen persoonallisuus."

Huomatessaan, ettei rouva Bascomb tuntenut häntä, hän lisäsi reippaasti luonnollisella äänellään: "Kävin koulua vuodesta 1892 vuoteen 1894."

Vuosien takaa pulpahti esille muisto, kohoten raketin tavoin ja täsmällisenä, puolittain huvittavana ja kauhistuttavana… niinpä niin, tuossa seisoi siis entinen hirveä katupoika, Maurice Pell, se sama, josta oli tullut puoskari.

Hänen tottumuksensa kätkeä todelliset kasvonsa opettajan arvokkaisuuden rauhallisella naamiolla oli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hänen pikku säpsähdyksensä ja silmun ilmestynyt tuntemuksen välähdys saivat johtua pelkästä muistosta.

"Niin, tohtori Pell! Nyt muistan teidät vallan hyvin", sanoi hän istuutuen ja laski kädet syliinsä. Hän oli varuillaan ja tukahdutti naurunsa, johon tohtorin juhlallinen pöyhkeys kiihoitti. "Innoitus! Persoonallisuus!" Samalla hän muisteli alituista, noina parina vuotena heidän välillään käytyä sotaa, jolloin poika oli ollut vastuksena hänen luokkahuoneessaan.

Lottie selitti suulaasti: "Rouva Flacker kertoi minulle, että tohtori
Pellin käsittely oli auttanut hänen serkkunsa vaimoa ihmeellisesti."

Tohtori Pell kieltäytyi kiitoksesta heilauttamalla valkoista sileää kättään, jonka rouva Bascomb muisti likaiseksi sierottuneeksi ja taipuvaiseksi anastamaan toisen omaa.

"Ja kun iltapäivällä olin kävelemässä Mamien kanssa, niin eikö hän huomannut tohtori Pellin tulevan kadulle Willistonin talosta — hän hoitaa Elizabeth Willistonin selkää, joka loukkautui hänen kaatuessaan jäälle toista vuotta sitten. Minä en ollut kuullut siitä hiiskaustakaan, mutta Gertie kertoi minulle hänen menneen pihalle heidän takaovestaan viedäkseen vettä kanoille, ja näyttää siltä kuin takaportaat olisivat olleet jäässä ja…"

Rouva Bascomb ei pitänyt siitä perinpohjaisesta tarkastuksesta, jolla tohtori Pell tutki Lottieta hänen puhuessaan. Hänestä oli hermostuttavaa, että joku katseli Lottieta niin tiukasti.

Miksi tuo mies luuli kannattavan uhrata aikaansa?

Niin rouva Bascomb puuttui asiaan keskeyttäen Lottien — eikä muulla toivolla saanutkaan sanan vuoroa. "Mitä te, tohtori Pell, ajattelette miniäni jalkavaivasta?" Hän oli todellakin utelias näkemään, kuinka mies selviytyisi lääketieteellisestä keskustelusta.

Tohtorin silmiin, jotka olivat mustat ja melko lähellä toisiaan ja joiden valkuaisissa oli keltaisia juovia, tuli vakava ilme. Mutta ennenkuin hän avasi suunsa puhuakseen, kääntyi hän katsomaan vanhaa opettajaansa. Kun hän äsken oli niin tutkivasti tähystellyt Lottieta, oli rouva Bascomb jo silloin hätkähtänyt, mutta nyt häntä säikähdytti paljon enemmän se vaaniva ilme, joka hetkiseksi ilmestyi tohtorin silmiin. Tiesihän vanha rouva, etteivät ihmiset tuijottaneet häneen. Hän oli jo tottunut siihen, että hyödylliset, keski-ikäiset naiset olivat melkein näkymättömiä. Hän ei ollut vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi viitsinyt tähystää häntä sen verran, että hänen olisi käynyt vaikeaksi pitää naamiota paikallaan. Kaikista oli yhdentekevää, millaiseksi naiseksi hän vähitellen muuttui.

Mutta nähtävästi se kuitenkin merkitsi jotakin Maurice Pellille. Hän oli jo melkein saanut selville, mitä rouva Bascomb oikeastaan ajatteli, ennenkuin tämä ehti tihentää rauhallisen ilmeensä täydelliseksi verhoksi ja katsoa häneen takaisin sennäköisenä kuin vain odottaisi, mitä hän aikoi sanoa.

Mutta tohtori istui vieläkin kuin miettien nolossa hiljaisuudessa, kääntämättä katsettaan rouva Bascombista, joka ihmetteli, mitä hänellä oli mielessä. Sitten Lottie, jota tohtorin vaikeneminen hämmästytti, vastasi anoppinsa salaiseen kysymykseen: "Kerrassaan ihmeellistä on, kuinka tohtori osui heti oikeaan määritellessään vaivani, jota eivät kaikki muut lääkärit ole vähääkään ymmärtäneet. Se on juuri sellaista kuin olen kertonut teille ja Ralphille alusta asti. Minä tunsin sen juuri sinä päivänä, jolloin Ralph juoksutti minua niin raa'asti. Minä liukastuin jotenkin jäällä, ja olen vieläkin näkevinäni sen paikan, kun kiersimme kulman Fulton- ja Melton-katujen välisellä kujalla, siinä se muistaakseni tapahtui, tai kenties Fulton- ja Grant-katujen kulmassa sittenkin, koska muistan meidän silloin olleen Pelhamin talon takaoven kohdalla — niin, kaiketi se tapahtuikin Fulton- ja Grant-katujen kulmassa ja kun lipesin, tunsin jonkin antavan perään selässäni, juuri tässä kohdassa." Hän painoi kädellä selkäänsä ristiluiden kohdalta. "Hyvin selvästi tunsinkin. Tohtori kysyi minulta, eikö se tuntunut siltä kuin jokin jänne olisi venähtänyt, ja se tuntuikin ihan sellaiselta. Ja tohtori Pell sanoo näyttävän siltä kuin jokin luuni pieni nurkka olisi liukunut toisen luun sivu tai jotakin sellaista. Tohtori sanoo olevan hyvin ihmeellistä, että olen jaksanut olla lainkaan liikkeellä. Hän väittää, että jokainen muu nainen olisi maannut vuoteessa selällään jo kauan aikaa sitten. Mutta minä kerroin hänelle, etten koskaan hellitä niin vähällä. Minähän tahdon olla liikkeellä, vaikka tekisi kuinka kipeää. Ja täällä on niin paljon puuhaa. Minusta ei tuntunut siltä, että pitäisi heittää kaikki sikseen. Tehän tiedätte, tohtori, kuinka nainen hoitaessaan taloutta ei milloinkaan näe sitä hetkeä, jolloin hän todella voisi levätä. Ja tohtori sanoo hirveiden jalkakipujen johtuen niistä hennoista, jotka kulkevat pitkin selkäpiitä. Minä voin tuntea ne, kun astun jalalleni. Tehän muistatte minun tänä aamuna sanoneen teille ja Ralphille, kuinka selkääni koskee hirveästi, jos nousen seisomaan."

Hän jatkoi yhä, kuten hänen tapansa oli, kun ei kukaan keskeyttänyt.
Tohtori katseli tarkkaavaisesti entisen opettajansa kasvoja. Rouva
Bascombin silmät tuijottivat kiinteästi käsiin, jotka hän oli laskenut
syliinsä.

Kaikessa Lottien puheessa oli vain yksi ainoa lause, joka jäi rouva Bascombin mieleeni "Maannut vuoteessa selällään." Tämä lause oli huutaen murtautunut hänen tajuntaansa.

Pysytellen siellä kaikkien unohdettujen ja tarkoitettujen ajatusten laajalla hämärällä pinnalla se tirkisteli ja hapuili kiihkeästi erästä toista aatetta, joka oli sille sukua, sen edeltäpäin määrätty toveri, sen toinen puolikas. Mikä se oli? Mikä oli se häipynyt ajatus, jota Lottien lause oli sipaissut? Rouva Bascomb työnsi kouraisevat pihtinsä syvälle ja tunsi raskasta painoa pinnan alla. Hurjalla vetäisyllä hän sai sen melkein pinnan alle, missä voisi sen nähdä… hänen tarkkaavaisuutensa laimeni hetkiseksi… ja ajatus katosi jälleen. Ei ollut muuta kuin Lottie puhumassa.

Hän ponnisti jälleen, mutta sittenkin tunsi veltostuneen muistinsa päästävän otteestaan tuon heikon muiston, jota Lottien lauseen tilapäinen kosketus oli liikauttanut. Lisäksi hän huomasi tohtori Pellin odottavan, että hän lausuisi mielipiteensä, näyttäisi korttinsa ennen häntä. Hänen oli todella pakko sanoa jotakin pian.

Didsillä oli muuan nukkensa sylissään, ja kun keskustelu ikävystytti häntä, oli hän alkanut huvitella kokeilemalla, kuinka kauas voi antaa Tildan liukua äidin polvia pitkin ja vielä ulottua pelastamaan sen putoamasta. Käyden vihdoin huolimattomaksi hän ei tehnytkään pelastavaa liikettään tarpeeksi nopeasti, ja Tilda putosi Lottien sylistä lattialle, niin että sen puinen pää kolahti.

Odottamattoman kopsahduksen kuullessaan rouva Bascomb säpsähti hermostuneesti… ja ikäänkuin hän olisi sen mukana äkkiä vetäissyt sisimmästään esille hämärän aatteen ilmestyi se nyt yhtä selvänä kuin silloinkin, kun hän oli tilapäisesti saanut sen viikkoja takaperin, mutta kasvaneena luonnottoman suureksi sen päivän jälkeen, jolloin hän oli sallinut sen upota mieleensä. Hän katseli sitä kauhistuneena. Se ei näyttänyt olevan missään suhteessa häneen, niin muuttunut se oli alkuperäisestä aatteesta. Ja kuitenkin hän tiesi sen jokaisen hiukkasen olevan peräisin hänen omasta sydämestään.

Niin, se oli todella Lottien lauseen edeltäpäin määrätty puolikas. Nämä molemmat liittyivät yhteen kuin kemialliset alkuaineet, sekoittuen toisiinsa tuomiopäivän kaltaisella leimahduksella. Ja ne muuttuivat heti joksikin muuksi, jollaista ei kumpikaan ennen ollut. Se, mitä niistä nyt oli tullut, pysäytti ja jäädytti rouva Bascombin sydämen.

Kun nukke putosi, kiiruhti tohtori Pell nostamaan sen lattialta, hyväili sen kolhiutuneita puukiharoita, hymyili kankeasti Didsille ja sanoi leikillisellä äänellä: "Nukkeraukka! Tohtori parantaa sen haljenneen pään terveeksi. Kas niin! Tohtori hieroo sitä jollakin linimentillä. Nyt se on jälleen kunnossa", lisäsi hän ojentaen leikkikalun pikku tytölle, joka oli mielissään tästä kohteliaisuudesta.

Tähän oli kulunut vain hetkinen. Kun hän sitten taas nojautui taaksepäin tuolissaan, katsoen arvioivasti rouva Bascombiin, oli tämäkin valmis puhumaan, vaikka hengitys kävi kiivaasti ja hänen äänensä värähteli.

Oliko se hänen oma äänensä? Hänkö siinä todellakin puhui tällä tavalla?
Mistä ne sanat pulppusivat esille niin sulavasti?

Hän sanoi vakavasti: "Niin, tohtori, onko hänen selässään todella jokin vika? Sehän on hirveän vakavaa aina, vai mitä? Tytär raukkani! Kuinka hän lieneekään kärsinyt! Eikä kukaan meistä ole osannut aavistaa sen olevan niin vaarallista. Kuinka olemmekaan voineet kuvitella, että se on vain jotakin lievää tuskaa hänen jaloissaan!"

Tämä odottamaton persoonallinen voitto pani Lottien haukkomaan ilmaa. Kun hän kuuli anoppinsa heltyneen ja myötätuntoisen äänen, täyttyivät, hänen silmänsä kyynelillä. "Minähän sanoin kaikille sen olevan jotakin hirmuista", sanoi hän niiskuttaen nenäänsä ja näyttäen lohdutetulta. Mutta ei kukaan uskonut minua. He luulivat minun puhuvan vain joutavia. Senvuoksi olenkin koettanut pysytellä pystyssä. Minä olisin lannistunut jo aikoja sitten, ellen olisi tiennyt kaikkien luulevan sitä laiskuudeksi."

"Sitä voi todella sanoa kohtalon sallimaksi, että satuit tapaamaan tohtori Pellin", sanoi rouva Bascomb ihmetellen, voivatko nämä todellakin olla hänen oman äänensä tuttuja korostuksia. "Me noudatamme tietysti hänen ohjeitaan, jokaista hänen määräämäänsä käsittelyä. Te siis ajattelette, tohtori, että hänen pitää suoda selkärangalleen täydellistä lepoa makaamalla vuoteessaan jonkun aikaa?"

Nyt Lottie hätkähti, näyttäen hieman hätääntyneeltä, mutta rouva Bascomb kuuli oman äänensä sanovan hartaasti: "Niin, niin, Lottie. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun asia koskee sinun terveyttäsi. Kyllä me siitä selviämme. Voimme palkata jonkun pitämään sinulle seuraa päivisin, kunnes kouluni loppuu kesäksi — lomaan ei ole enää pitkältikään aikaa." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen: "Miniäni pelkää niin kovasti tuottavansa meille vaikeuksia, mutta tietysti ei mikään saa estää hänen parantumistaan."

Sitten hän taas puhui Lottielle. "Sinun ei tarvitse ajatella", sanoi hän, "että sinun välttämättä pitää mennä tohtorin luo saamaan hoitoa. Tuodaanhan nykyään röntgen-konekin potilaan huoneeseen vai mitä, tohtori? Minä olen varma siitä, että tohtori voi käydä sinua päivittäin hoitamassa täälläkin, väsyttämättä sinua turhilla kävelyillä." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen, peläten puhuneensa liian nopeasti ja sanoneensa liian paljon, mutta uskaltamatta kuitenkaan lopettaa pelosta, ettei ollut vielä sanonut tarpeeksi. "Kuinka te hoidatte tällaisia vaivoja, tohtori Pell?" kysyi hän. Sinipunaisilla säteilläkö vai hypistelyllä?"

Nyt hän vihdoinkin lopetti, sydän levottomana. Ja silloin oli myöskin tohtori Pell valmis puhumaan. Hänen tyyntynyt katseensa siirtyi vuorotellen kumpaankin naiseen, täyteläisen äänen kohotessa ja laskiessa saarnaajan lailla koristeellisesti jokaisen lauseen lopussa. Hän keskeytti jokaisen pitkän lauseensa jälkeen, katsoi magnetisoivasti toisesta vilpittömästä silmäparista toiseen ja nyökkäillen vakavasti kertasi tärkeimpänä pitämänsä sanan tai sen, jota he tuskin toistamatta olisivat muistaneetkaan. "Homolateraalinen taive", sanoi hän samalla tavalla kuin pappi lausuu: "In saecula saeculorum", ja "afferent neurones" ja "plexus brachialis".

Kaikki kolme naista kuuntelivat oppivaisesti, kunnioittavasti, kunnes
Dids nukahti Tilda käsivarsillaan.

Kun Lottie alkoi näyttää hieman pelästyneeltä, siirsi rouva Bascomb tuoliaan vähän lähemmäksi ja puristi hänen pehmeän kätensä omaansa. Hän kohteli miniäänsä nyt ensi kerran äidillisesti. Mutta hänestä ei tuntunut siltä kuin hän todella olisi niin menetellyt, yhtä vähän kuin hän tajusi sanoneensa tohtorille kaiken sen, mitä hän oli sanonut. Mutta todellisuus saavutti hänet hetkiseksi, kun hän tunsi Lottien nihkeiden sormien puristuvan kätensä ympärille. Samalla hän tunsi itseään kohtaan sairaloista kauhua, jonka myrkytetty nuoli tunki syvälle hänen sijastaan puhuneen, turtuneen, epätodellisen henkilön läpi, kauas sinne asti, minkä hän hyvin tunsi omaksi itsekseen, vastuunalaiseksi kaikista teoistaan. Niin, mitä hän teki? Mitä hän todellakin teki?

Todellisesti ja ulkonaisesti hän ei tehnyt muuta kuin kunnioittaen mumisi silloin tällöin: "Niin, tohtori; niin, tohtori", istuessaan siinä, yllään tumma, ompelijattaren valmistama puku, kunnioitettavan arvokas ilme keski-ikäisissä kasvoissaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli itsensä sanovan: "Luonnollisesti me haluamme tehdä kaikki, mikä on parasta poikani vaimolle", tukahduttaen samalla sydämensä ahdistavan sairaloisuuden.

Kun tohtori katseli näitä molempia naisia, kimaltelivat hänen keltajuovaiset, lähellä toisiaan sijaitsevat silmänsä. Hän pullisti rintaansa, kiskaisi liivinsä alemmaksi, painoi sormiensa päät yhteen ja korotti ääntään. "Pervaskulaarinen solu-imeytymä", sanoi hän komeasti, ja "patalogisia muutoksia selkäpiin fluidumissa", ja "hajallista analgesiaa".

"Ah, minä uskon teidän ymmärtävän vaivani!" sanoi Lottie, itkien hieman huojennuksesta ja tyytyväisyydestä.

* * * * *

Sinä iltana, kun Ralph avasi pääoven, tuli hänen äitinsä juuri keittiön ovesta ja oli menossa ruokasaliin lautanen kädessään. Hallin valo sattui hänen kasvoihinsa, ja vaikka Ralph kiinnittikin hyvin vähän huomiota äitinsä ilmeen muutoksiin, säpsähti hän tällä kertaa. "Herrainen aika, äiti!" huudahti hän. "Mikä nyt on hätänä? Onko Didsille tapahtunut jotakin?"

Ei, hän näki Didsin siellä, kukoistavana ja tyynenä, panemassa Tildaa nukkumaan.

Lottieta ei kuitenkaan näkynyt. Missä Lottie oli?

Hänen äitinsä kalpeus oli niin kauhistuttava — se oli muutakin kuin kalpeutta — että Ralphin mielessä välähti kirkkaana salamana mieletön ajatus: "Äiti on sen näköinen kuin olisi tappanut Lottien."

"Missä Lottie on?" kysyi hän ääneen.

"Yläkerrassa vuoteessaan", vastasi hänen äitinsä vakavalla äänellä.

Lautanen vielä kädessään hän kertoi Ralphille hallissa Lottien luona käyneestä uudesta lääkäristä, joka näytti ymmärtävän hänen vaivansa, ja tosiaankin, juuri niinkuin hän oli aina ajatellut, hänellä näytti olevan jokin todellinen vaiva selkärangassaan; se oli ehkä voinut johtua jostakin sillä hetkellä huomaamattomasta tapaturmasta (tarkastuksen jälkeen lääkäri ei ollut voinut ilmoittaa syytä) Didsin synnyttämisen kestäessä kärsityistä tuskista. "Sinähän tiedät", jatkoi rouva Bascomb, "ettei Lottie ole milloinkaan ollut oikein kunnossa sen jälkeen". Hän lisäsi, että Lottien piti suoda selkärangalleen ehdotonta lepoa, pysyä täydellisesti liikkumatta vuoteessaan, minkä tohtori oli luullut päivittäisen käsittelyn ohella ehkä auttavan.

Ralph oli myötätuntoinen. "Ai, ai, Lottie-parka!" sanoi hän. "Ja minä olin ihan varma siitä, että se johtui vain hänen käyttämistään sopimattomista kengistä. Merkillistä, juuri tänään muuan mies kertoi minulle vaimostaan, kuinka hän oli kärsinyt samanlaisesta vaivasta vuosikausia synnytyksen jälkeen. Muistelen Lottiella olleen tällaisia oireita jo ennenkin. Hän koetti sitä parantaa sähköhieronnalla, mutta se ei auttanut häntä paljonkaan."

Seuraten avuttomasti tuttua ajatusjuoksua, johon tämä oli johtanut hänet, hän jatkoi sanoen: "Hitto vie, kuinka paljon se hieronta…" ja keskeytti häpeillen.

Rouva Bascomb muisti myös jotakin. "On vielä muuan asia, josta haluan keskustella kanssasi, Ralph", sanoi hän. "Minä tahdon, että sallit minun suorittaa tämän hoidon kustannukset. Perheessä sattuvat sairastapaukset ovat aina hankalia aloittelevalle nuorelle miehelle. Minulla on nykyään paljon rahaa, ja olen oikein iloinen saadessani uhrata niitä tähän."

Ralph oli syvästi liikutettu ja — mikä oli hänen puolestaan hyvin harvinaista — painoi poskensa äitinsä poskea vastaan ja suuteli häntä. "Sinä olet äärettömän hyvä, äiti", sanoi hän kiitollisesti.

Rouva Bascomb tukahdutti sisimmästään kohoavan haikean liikutuksen ja meni takaisin keittiöön. Mutta hän pysähtyi ja tarttuen toisella kädellä ovenpieleen ja nojaten päänsä käsivarteen, kuin olisi väsyksissä, lisäsi: "Ja vielä muuan asia, Ralph. Tohtori sanoi, että Lottien pitää saada olla vuoteessa yksinään. Niin että toistaiseksi olen siirtänyt kapineesi Didsin huoneeseen ja laittanut vuoteesi sinne."

Ralph hämmästyi. "Ovatko asiat niin huonosti?" kysyi hän, mutta hänen äitinsä näki hänen kasvoissaan muutakin kuin hämmästystä. "Mutta missä Dids nukkuu?"

"Minä olen laittanut hänelle telttavuoteen ullakon toiseen päähän. Siitä tulisi", lisäsi rouva Bascomb laskien käsivartensa alas ja mennen keittiöön, "kaunis pieni makuusoppi" Jos kummallekin puolelle puhkaistaisiin kattoikkuna. Mehän voimme palkata kirvesmiehen laittamaan ne tänä kesänä."

"Mutta äiti, Lottien pitää kai parantua ja tulla entiselleen ennen kesää vai mitä?" huusi Ralph.

Hänen äitinsä kiiruhti tyynnyttämään häntä: "Ah, sitä minäkin toivon!" Mutta hetkistä myöhemmin hän huomautti olkansa yli: "Olisi kuitenkin käytännöllistä, jos meillä olisi varalta toinenkin makuuhuone. Ja ullakon eteläisestä ikkunasta on niin kaunis näköala."

Päivällisen jälkeen Ralph ja hänen äitinsä menivät yhdessä yläkertaan katsomaan Lottien vointia. Hallin valo tuli makuuhuoneen avatusta ovesta sisään, niin että he, pysähtyessään kynnykselle hetkiseksi tottuakseen hämärään, näkivät Lottien nukkuvan suloisesti ja sikeästi, toinen käsi kauniin pyöreän posken alla.

Ralph ei ainakaan nähnyt muuta. Mutta sitten hän huomasi äitinsä silmien tuijottavan ihan eri kohtaan, ikäänkuin joku seisoisi siellä. Hämmästyneenä hän käänsi katseensa jälleen huoneeseen. Siinä paikassa, johon hänen äitinsä tuijotti, ei ollut mitään.

"Mitä sinä niin tähystelet?" kuiskasi hän oudostellen äitinsä kummallista ilmettä.

Rouva Bascomb kääntyi heti pois. "En mitään", vastasi hän.

* * * * *

Talon ilmassa oli sinä iltana jotakin niin levotonta, että Ralphin oli paha ja ikävä olla. Hän käveli varpaisillaan huoneesta huoneeseen kuin mies sellaisessa talossa, missä juuri tehdään leikkausta. Hän näytti pelkäävän, ettei hän esiintynyt kovasti jännitetyistä naisellisista hermoista kyllin järkkyneenä ja arkana.

Hän halusi istuutua nojatuoliinsa saadakseen rauhassa lukea selostuksen tärkeästä nyrkkeilyottelusta, joka oli suoritettu Montanassa edellisenä iltana, mutta se ei ollut hänen mielestään "oikein sopivaa". Kuhnailtuaan hermostuneena jonkun aikaa hän meni keittiöön tarjoutuen auttamaan äitiään ilta-askareissa.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb tyynesti kuten hänen tapansa oli; "päivän työn jälkeen sinä tarvitset rauhallisen illan".

Puhuessaan hän pesi käsiään ja harjasi niitä kovasti sellaisella jäykällä harjalla, jota käytetään kasvisten puhdistamiseen. Kun Ralph seisoi siinä muutellen painoaan toiselta jalalta toiselle, lopetti rouva Bascomb pesuhommansa, huuhtoi vielä kätensä ja kuivasi kaulainpyyhkeellä, mutta työnsi ne heti taas soikkoon, joka oli täynnä saippuavettä. "Kuinka naurettavasti äiti käyttäytyy!" ajatteli hän. "Hänestä on tulossa järjettömän vaativainen käsien puhtaudessa."

Hän sanoi: ""Mikä ihme sinua oikeastaan vaivaa? Miksi sinä peset käsiäsi, kun sitten heti peset astioita?"

"Mitä sinä sanoit?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli hämmästyneenä, ja kasvoista, jotka hän käänsi Ralphiin päin, tämä näki, ettei hän ollut tähän saakka tiennyt pesseensä käsiään.

Ralph toisti epäluuloisesti sanansa, ja hetkisen kuluttua rouva Bascomb vastasi hiljaa: "Ah, en tiedä; joskus olen niin hajamielinen." Sitten hän lisäsi: "Sinä voit sentään auttaa minua hieman. Vie roskasanko takakuistille."

Ralphin mieleen juolahti hänen astuessaan ulos sanko kädessä, että koska hänen nyt piti nukkua yksinään, hän voisi mennä vuoteeseensa varhain ja maatessaan mukavasti lampun ääressä lukea rauhassa selostuksen nyrkkeilyottelusta. Hän oli aina nauttinut siitä, että sai lukea itsensä nukuksiin, mutta naimisiin mentyään tietysti vieraantunut siitä tavasta. Nyt hänestä oli mieluista, että se kävi jälleen mahdolliseksi.

"Minä olen melko väsyksissä, äiti, sitä ei voi kieltää", sanoi hän palattuaan. "Ja parasta onkin luullakseni, että menen aikaisin nukkumaan."

Pieneksi kääröksi taitettu lehti kainalossaan ja katsoen salavihkaa taakseen nähdäkseen, ettei hänen äitinsä sattumalta huomaisi sitä, hän kiiti portaita pitkin yläkertaan harpaten pari askelmaa kerrallaan ja sitten vanhaan lapsuuden aikuiseen huoneeseensa, sulkien oven takanaan ja tuntien vapautuneensa naissuvusta. Konttorissa oli sanottu ottelun kolmannen erän olleen ratkaisevan.

Hetkisen kuluttua, luettuaan itsensä miellyttävään uneliaisuuden tilaan, hän sammutti lampun ja nukahti sikeästi. Hän ei pitänyt tätä Lottien viimeistä päähänpistoa kovinkaan vakavana. Naiset keksivät aina jotakin tuollaista. Lottie ryömisi vuoteestaan muitta mutkitta ja kävelisi yhtä reippaasti kuin muutkin heti, kun joku Douglas Fairbanks-filmi tulisi kaupunkiin.

Herätessään yöllä hän näki valoa vieläkin pilkoittavan oven reunoilta. Äiti oli varmaankin unohtanut hallin lampun palamaan. Hän harppasi unisena lattialle ja avasi oven.

Siellä yöpuvussa, valkoinen tukka paperikähertimissä" laihat kuihtuneet kasvot kumartuneina pesuvadin yli, seisoi hänen äitinsä pesten käsiään.

Ralph ei ollut arka eikä kuvitellut turhia, mutta nyt hän kuitenkin tunsi selkäänsä karmivan.

"Taivaan nimessä, äiti!" huudahti hän, tointuen kuullessaan oman äänensä kaiun.

Äiti säpsähti, vetäisi kätensä vedestä ja alkoi nopeasti pyyhkiä niitä kuiviksi.

"Mitä sinä luulet nyt olleesi tekemässä?" kysyi Ralph jyrkästi, koska tunsi olevansa järkytetty.

Äiti hymyili hänelle raukeasti. "Minä…" Hän aikoi livistää tiehensä Ralphin oven sivuitse ullakon portaita kohti. "Minä luulen nähneeni unta", ilmoitti hän sammuttaen hallin lampun ja kiiveten ylöspäin.

Ralph meni takaisin vuoteeseensa ajatellen: "Äiti alkaa todellakin muuttua omituiseksi!"