Ja myöhemmin kääntyessään vuoteessaan hän ajatteli: "Päähänpistoja! Hän saa hassuja päähänpistoja."
Ja sitten: "Ihmiset käyvät niin omituisiksi vanhempina. Minusta tuntuu kuitenkin, ettei äiti ole kyllin vanha hassuttelemaan. Kuinka vanha hän nyt on? Jahka ajattelen…" Koska hän ei ollut milloinkaan välittänyt ihmisten iästä, saatikka perhehistoriasta, oli hänen hyvin vaikea päästä arviointinsa alkuunkaan. "Katsokaamme ensiksikin, milloin isä ja hän menivät naimisiin? Minä synnyin vuonna '87…" (Siitä hän oli ainakin varma.) "Heidän täytyi siis mennä naimisiin vuonna '86 tahi '85. Minä en usko heidän olleen kovin kauan naimisissa ennen syntymääni. No niin, otaksutaan, että heidän häänsä vietettiin vuonna '85, ja äiti oli silloin joko kolmen- tahi neljänkolmatta ikäinen — ja koska nyt on 1914, niin kuinka pitkälti siihen on vuodesta '85… vai sanoinko '86?"
Mutta nyt hän nukahti jälleen.
Aamulla hän muisti keskeytyneen arvioimisensa, ja koska hän poika-ajoiltaan tiesi, että hänen äitinsä vihkimispäivä on kaiverrettu muistokoteloon, jota hän aina piti kaulassaan, kysyi hän sivumennen aamiaispöydässä: "Kuuleppa, äiti, anna minun katsella muistokoteloasi, jossa on isän valokuva! Vanha herra Watson sanoi minulle joku päivä sitten, että Didsin silmät ovat niin samanlaiset kuin…"
Hän keskeytti, katsellen hätääntyneenä äitiään kasvoihin, ja pelkäsi koskettaneensa, kuten miehet niin usein tietämättään tekevät, johonkin naiselliseen myrskykeskukseen, jollaisten karttaminen oli hänen elämänsä päätarkoituksia. Hänen äitinsä oli kohottanut päätänsä niin järkkyneen näköisenä, että hän pelkäsi kirottua tunnepurkausta.
Mutta hänen hämmästyksekseen ja huojennuksekseen äiti ei sanonut vähään aikaan mitään. Sitten tuli hyvin rauhallinen vastaus. "Minä en käytä sitä enää."
Ralph ihmetteli. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiään ilman sitä. "Mutta sinähän pyysit minua korjaamaan ketjun vielä viime sunnuntaina", sanoi hän.
"Niin, kyllä. Mutta minä… minä irroitin sen kaulastani viime yönä", sanoi hän.
Ralph peräydyn äkkiä heikolta jäältä, välittämättä siitä, kuinka se oli käynyt heikoksi, mutta mielissään, kun se ei ollut murtunut. "No, sillä ei ole väliä. Satuin vain muistamaan herra Watsonin sanat." Hän katsoi kelloaan. "Kah, sehän on jo puoliyhdeksän! Minun täytyy kiiruhtaa."
XXVII
Baumannit hämmästyivät nähdessään naapurinsa, rouva Bascombin tulevan pienen, hyvin hoidetun, tuoreen nurmikon poikki ennen aamiaista.
"Herra siunatkoon ja varjelkoon!" huusi Gertie, joka järjesteli tukkaansa hirmuisen kiireesti, koska hänen isäntänsä vaati yliluonnollista täsmällisyyttä, "mitä vanhalla rouva Bascombilla on tekemistä täällä näin varhain?"
"Tuleeko hän tänne?" kysyi rouva Baumann, laskien kahvipannun kädestään astuakseen ikkunan ääreen.
"Ehkä heiltä on loppunut jokin, sokeri tai kahvi, ja hän tulee nyt lainaamaan meiltä", vihjaisi rouva Rader, rouva Baumannin vanha täti.
Hänen huomautustaan vastustettiin ivallisesti, mikä oli hänen elämänselitystensä tavallinen kohtalo silloinkin, kun niihin pantiin edes hiukan huomiota. "Vanha rouva Bascombko lainaamaan?" sanoi Gertie. "Hän ei ole koko ikänään lainannut neulaakaan. Lottie on sen perheen piintynyt lainaaja."
"Niin juuri", sanoi rouva Bauman. Saamme kiittää onneamme, että rouva Bascomb palasi hoitamaan heidän talouttaan. Meillä ei olisi enää kotona ainoatakaan esinettä josta Lottie ei olisi kuluttanut pois uutuuden kiiltoa."
Rouva Bascomb oli nyt heidän kuistillaan ja koputti oveen. Sisällä olevat kolme naista asettuivat erilaisiin huolettomiin asentoihin ja huusivat niin asiallisesti vastaukseksi hänen koputukseensa kuin se olisi ollut heidän saamansa ensimmäinen merkki hänen läsnäolostaan: "Tulkaa vain sisään!"
Tulija ei näyttänyt oikein terveeltä, ajattelivat he nyökätessään niin kunnioittavasti kuin ainakin tälle naiselle, joka oli Gertien entinen opettaja, ja hyvä seurakuntalainen ja puhui sivistyneempää kieltä kuin he.
Hänen ensi sanoistaan he ymmärsivät, miksi hän näytti niin riutuneelta. Hänellä oli varmaankin ollut huono yö. Lottie oli sairas. Hänen täytyi olla todellakin sairas tällä kertaa, koska vanha rouva Bascomb siitä välitti. Vika selkärangassa. Mitä siitä ajattelisi? Heitä oikein värisytti, ja he nauttivat suunnattomasti, kun saivat kuulla niin tärkeän uutisen näin varhain aamulla. Tohtori Pell oli käynyt siellä. Sama tohtori Pell, josta puhuttiin niin paljon. Sen täytyi olla jotakin vakavaa. He lopettivat kaikki askareensa kokoontuen hänen ympärilleen lumottuina kuuntelemaan selostusta "oireista". Rouva Bascomb puhuikin niin yksityiskohtaisesti kaikesta kuin he halusivat sairaudesta kerrottavan.
"Hyväinen aika!" sanoi vanha rouva Rader nauttien. "Hyväinen aika!"
"Herran tähden!" sanoi rouva Baumann. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"
Vaikka Gertie ei ollut tähän hetkeen saakka ajatellutkaan Lottien selkärankaa, ei hän voinut hillitä luonnollista inhimillistä mielijohdettaan, vaan huudahti: "Minä olen aina sanonut Lottielle, että hän saa vielä tekemistä selästään", ja näin sanottuaan hän uskoikin sen. He eivät olleet tunteneet tällaista harrastusta mihinkään siitä asti, kun kadun päässä asuvan McDonaldin perheessä oli raivonnut lavantauti, jolloin terveyspoliisi oli löytänyt heidän kaivostaan mädänneen kanan, pakottanut heidät sulkemaan kaivonsa ja käyttämään vesijohtovettä ja maksamaan siitä.
He olisivat halunneet kuulla yhä uudestaan selostuksen Lottien sairaudesta, saada rouva Bascombin kertomaan vielä yksityiskohtaisemmin kaikki, mitä tohtori oli sanonut, mitä Lottie oli sanonut ja mitä hän itse oli sanonut, jotta heidän taas sopisi huomauttaa nähneensä, ettei Lottie viime aikoina ollut jaksanut oikein hyvin. Mutta rouva Bascomb ei voinut tuhlata aikaa. "Minun täytyy kiiruhtaa takaisin valmistamaan aamiaista", sanoi hän. "Tulin vain kysymään, voisiko rouva Rader auttaa meitä niin kauan kunnes Lottie paranee tai koulutyöni päättyy, jolloin voin taas itse oleskella hänen luonaan kotona kaiken aikaa."
He katsoivat toisiinsa hämmästyneinä kuullessaan jonkun mainitsevan omituisen vähäksytyn vanhan tädin nimen. Hän oli ollut jo vuosikausia heidän perheensä huomaamaton jäsen, eikä kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa millään asialla. Hän oli rampa, yli kuudenkymmenen vanha, jokseenkin älytön ja veltto, kovin vaatimaton eukko, niin että hän itsekin oli alkanut halveksia olemassaoloaan yhtä täydellisesti kuin muutkin eikä milloinkaan uneksinutkaan voivansa vaatia elämältä muuta kuin kolme kateellisesti suotua ateriaa päivässä ja vanhoja vaatteita, joita ei kukaan muu enää halunnut käyttää. Kun hän kuuli rouva Bascombin vihjauksen, että hänkin voisi olla hyödyksi jollekulle, oli hän yhtä hämmentyneen näköinen kuin jos häntä olisi pyydetty veturinkuljettajaksi.
Rouva Bascomb selitti: "Minä en tarkoita, että hänen pitäisi ottaa osaa talousaskareihin. Niistä selviän itsekin tilaamalla siivoojattaren taloon pari kolme kertaa viikossa eikä vain kerran, niinkuin tähän asti. Eikä teidän tarvitse pitää huolta Didsistäkään, koska voin viedä hänet mukaani kouluun. Hän onkin jo melkein laillisessa kouluiässä, ja tiedän ensi luokan opettajan, neiti Sternsin, ottavan hänet sinne joksikin aikaa. Niillä on siellä hiekkalaatikko ja paljon kuvakirjoja. Didsillä ei tule olemaan mitään hätää."
"Mutta minä luulin, ettei Lottie salli Didsin mennä kouluun niin nuorena", sanoi Gertie.
"Siitä ei tulekaan mitään sellaista, mitä oikeastaan sanotaan koulunkäynniksi. Eikä Didsin tarvitse siellä oppia mitään. Minä vain vien hänet sinne sentähden, ettei hän vaivaisi äitiään. Lottien ympärillä pitää olla hyvin rauhallista."
"Niin, kukaan ei tietysti halua meluavia lapsia ympärilleen", myönsi
Gertie.
Rouva Bascomb kääntyi jälleen vanhan rouva Raderin puoleen, jonka suu oli ammollaan hämmästyksestä. "Te näette nyt tästä, ettei se tule olemaan vaikeata. Haluan vain, että istuskelette siellä, niin ettei Lottien tarvitse olla yksinään kotona. Siellä pitää vain olla joku, joka tekee hänelle pieniä palveluksia, tuo hänelle lasillisen vettä tai appelsiinin tai sanomalehden, kun se saapuu. Enkä tahdo vaivata teitä siihen maksutta. Se olisi minulle suureksi avuksi, ja voisin maksaa siitä pari kolme dollaria viikolta. Ja enemmänkin, jos suostutte pitämään tulta vireillä keittiössä ja noin puoliyhdentoista aikaan panette kiehumaan joko perunoita, makaroonia tai muuta, niin että se on valmista palatessani koulusta keskipäivällä. Minä ostan kotimatkalla lampaankyljyksiä tai paistia ja voisin siinä tapauksessa valmistaa puolisen muutamassa minuutissa."
Rouva Baumann katsoi Gertieen. Hän oli hirveästi kyllästynyt vanhaan kompuroivaan täti Agnekseen, joka oli muiden tiellä pitkin päivää. Eikö olisi suurenmoista, jos hänet saataisiin pois talosta joksikin aikaa? Ja jos hän voisi ansaita noin paljon rahaa, voitaisiin hänet pakottaa ostamaan omat kenkänsä. Henry kiukutteli aina niin hirveästi, kun piti ostaa Agnes-tädille kengätkin.
Rouva Rader näytti häikäistyltä. Pari kolme dollaria viikolta, kenties enemmänkin. Hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa vuosikausiin.
"Minä olisin apunne tarpeessa kymmenen minuuttia vaille yhdeksästä kymmeneen minuuttiin yli kahdentoista ja puoli kahdesta hieman yli neljän", selitti rouva Bascomb ja katsoi levottomasti rouva Raderiin, jonka suu oli nyt lujasti kiinni.
"No niin, ehkä voisin koettaa", sanoi eukko vastahakoisesti ikäänkuin pakosta mukautuen ikävään ehdotukseen.
"Niin, hän voisi luullakseni koettaa", sanoi rouva Baumann epäilevästi kuin suoden jonkun edun.
"Kiitoksia hyvin paljon", sanoi rouva Bascomb hyväksyvästi. "Ja teidän pitää pistäytyä niin usein kuin suinkin Lottien luo. Hän haluaa kuulla kaikki uutiset. Pyytäkää Flackerin tyttöjä käymään siellä, kun tapaatte heidät ensi kerran. He voivat hauskuttaa Lottieta. Hänen pitää kuulla paljon iloista keskustelua."
"Minä vien varmasti heille sanan", sanoi Gertie mielissään ajatuksesta, että hänellä oli niin tärkeitä uutisia kerrottavana.
Neljännestä yli neljän rouva Bascomb ja Dids, kävellessään nopeasti käytävää pitkin, huomasivat auton pysähtyvän heidän kohdalleen. "Minä olen matkalla poikanne kotiin", sanoi tohtori Pell heittäen sikaarinsa menemään ja avaten oven. "Enkö saa viedä teitä molempia naisia mukanani sinne?"
Rouva Bascomb kiipesi autoon, nostaen Didsin syliinsä. "Kiitoksia vain, tohtori, minä olen iloinen voidessani säästää aikaa. Ja sitäpaitsi halusin keskustellakin kanssanne."
"Potilaastammeko?" sanoi tohtori Pell. "Niin, niin, todellakin. Meidän potilaastamme." Hän taivutti päätänsä sellaisen miehen tapaan, joka aikoo lausua kohteliaisuuden, ja sanoi: "Minäkin olen iloinen saadessani puhutella teitä, ennenkuin puhuttelen häntä. Teidän selostuksenne on minulle hyvin tärkeä. Huomaan olevani suuresti riippuvainen teidän arvostelustanne tässä tapauksessa, niin, teidän arvostelustanne juuri." Hän puhui kömpelön imartelevaan tapaan, ikäänkuin jollekulle hidasjärkiselle.
Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä nenäliinansa. "Hänellä oli oikein huono yö, tohtori. Heräsin monta kertaa kuullessani hänen kääntyilevän ja heittelehtivän, ja vaikka hän ei ollutkaan oikein hereillä, vaikeroi hän unissaan. Ja tänä aamuna hän oli hyvin huonon näköinen. Hänen ihonsa oli niin kummallisen harmaa."
"Se on hyvin tavallinen oire", sanoi tohtori Pell opettavaisesti, "tuollainen väri, nimittäin. Hyvin tunnettu oire."
("Niin", ajatteli rouva Bascomb huojentuneena, "hän luulee minua tylsäksi".) Ääneen hän sanoi: "Ja hän näytti niin heikolta. Minusta tuntui kuin hänen pitäisi saada jotakin voimistuttavaa, ja siksi vaadin häntä syömään tukevan aamiaisen, vaikka hän sanoi, ettei hänellä ollut lainkaan ruokahalua."
"Niin, se oli ihan oikein", sanoi tohtori Pell, "meidän täytyy pitää yllä hänen voimiaan; pitää yllä hänen voimiaan."
"Ja keskipäivällä, tohtori, vein hänelle tarjottimella hyvät annokset oikein ravitsevaa ruokaa. Tällaisissa selkärankataudeissahan ei ole määrättyä ruokajärjestystä?"
"Ei lainkaan. Antakaa hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä tekee", sanoi tohtori Pell jalomielisesti.
Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa, työnsi nenäliinansa takaisin sinne ja napsautti sen kiinni, mutta avasi sen taas heti jälkeenpäin ja otti esille nenäliinan. "Tohtori, luonnollisesti te, jolla on niin suuri kokemus… voitte edellyttää… Miniäni on nuori ja elämänhaluinen. Voi käydä vaikeaksi pitää häntä kylliksi levossa. Kenties hän ei käsitäkään, kuinka vakavaa laatua hänen selkärankavaivansa on. Tahdotteko te…?" Kääntämättä silmiään lääkärin kasvoista hän avasi haparoiden laukkunsa, työnsi nenäliinansa sinne ja napsautti lukon kiinni.
Tohtori ilmoitti hänelle, että hän tietysti, kuten rouva Bascomb oli ajatellut, suuren kokemuksensa perusteella oli aavistanut juuri tätä vaikeutta, mutta sama laaja kokemus oli opettanut hänelle, sanoi hän, ettei se ollut mikään niin erittäin suuri vaikeus, koska ihmisen pysyttäminen levossa oli paljon helpompaa kuin rouva Bascomb luuli. "Minulla on ollut niin paljon samanlaisia tapauksia, että tiedän sen varmasti. Siihen pitää vain tottua. Olen tehnyt huomioita monista potilaistani, erittäinkin naisista. Vain alku on heille jokseenkin vaikea. Jos he pysyvät rauhallisina vuoteessaan muutamia viikkoja, ei heistä ole suurtakaan vaivaa senjälkeen. Niin, rouva Bascomb, monet sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole mitään vaivaa, nauttivat todella siitä, että saavat pysyä vuoteessaan, niin, todella nauttivat. Ja varmasti onkin", sanoi tohtori Pell pysäyttäen auton käytävän viereen rouva Bascombin talon edustalle ja avaten kohteliaasti oven hänelle, "varmasti onkin usein vaikeata suostuttaa heitä nousemaan taas jalkeille. He näyttävät tottuvan makaamaan. Ja luonnollisesti teidänlaisenne henkilö, jolla on niin suri kokemus ihmisluonteesta ja niin perinpohjaiset tiedot siitä, mikä on hänelle mieluista tai vastenmielistä, voi olla minulle suureksi avuksi, koettaessamme pitää potilastamme rauhallisena ja tyytyväisenä."
"Minä lupaan varmasti tehdä kaiken voitavani", mumisi rouva Bascomb, hakien jälleen hermostuneesti esille nenäliinansa.
XXVIII
"Katsoppa!" sanoi rouva Bascomb iloisesti, laskien tarjottimen hyllylle ja siirtäen kauniin uuden vuodepöydän Lottien eteen, joka lojui vuoteessa pieluksilla, "minä olen luullakseni keksinyt jotakin ruokahalusi kiihoittamiseksi".
"Se tarjotin voisi kohottaa kivisen epäjumalankin istumaan ja hiomaan hampaitaan", huusi Ralph kylpyhuoneesta. Hän tuli ovelle kuivaamaan käsiään, sieraimien laajentuessa kaikista miellyttävistä tuoksuista, joita äsken keitetty kahvi, halkeilevat makkarat, paahdettu leipä ja vadelmahillo levittivät. "Meillä ei ole koskaan sellaisia pitoja kuin sinulla, Lottie", lisäsi hän kääntyessään pois. "Äiti hellii sinut vallan pilalle."
"Lottie-raukka", sanoi rouva Bascomb. "Se on vähin, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen, että hankimme hänelle hyvää ruokaa. Ja ellen erityisesti ponnistelisi, söisi hän niin vähän, ettei sillä lintukaan eläisi. Tohtori sanoo, että hänen tulee syödä pitääkseen voinkaan yllä."
"Tällä mennään nyt alakertaan samassa tarkoituksessa", huusi Ralph olkansa yli ja hävisi näkyvistä portaille. "Tule sinäkin, Dids. Aamiainen!"
* * * * *
Toisena aamuna: "Minulla on sinulle yllätys, Lottie", sanoi rouva Bascomb nostaen pois tyhjennetyn ja kevenneen tarjottimen. "Ostin eilen sohvan Dustin ja Westoverilta — heillä on loppuunmyynti, ja he toivat sen tänne eilen illalla. Minun mieleeni juolahti äkkiä, että saisit miellyttävää vaihtelua joka päivä, jos sinut siirretään sille vuoteesta. Voimmehan asettaa sen ikkunan viereen, niin että saat katsella kadulle hyvin kauas."
"Minä pidän siitä", sanoi Lottie kiihkeästi. "Luulisin voivani eteläisestä ikkunasta katsella niinkin kauas kuin Elm-kadun raitiovaunuun."
Rouva Bascombilla oli vielä toinenkin suunnitelma. "Minäpä tiedän! Haen sinulle sen vanhan kiikarin, jota isä käytti kansalaissodassa. Se on hyvin vahva. Luulen sen tuovan Elm-kadun ja raitiovaunun niin lähelle silmiäsi kuin Baumannien talo nyt on."
Lottien kasvot kirkastuivat. "Kuinka se olisi suurenmoista!" sanoi hän. "Voisin nähdä kaikki vaunuun menijät ja siitä tulijat eivätkä he tietäisi kenenkään heitä katselevan."
"Mutta luuletko jaksavasi koko painollasi astua niin pitkää matkaa?" kysyi rouva Bascomb mittaillen katseellaan vuoteen ja ikkunan väliä. "Sinähän muistat, kuinka se koski, kun viime kerralla koetit. Ja tohtori Pellin määräykset ovat niin tiukat."
Lottie näytti olevan vähällä purskahtaa itkuun pettymyksestä. "Kyllä minä uskon jaksavani", sanoi hän. "Miltä jalkani näyttävät tänä aamuna?" Hän työnsi vuoteesta katseltavaksi toisen pyöreän jalkansa. "Ovatko pohjat entisessä huonossa kunnossaan?"
Rouva Bascomb katsoi jalkapohjaa koskettaen sormellaan lihaan, josta luonnollisesti vahvennut nahka oli kesimässä suurina vaaleankeltaisina liuskoina. Se oli tunnustellessa melkein yhtä pehmeätä kuin veltto pohjekin, joka oli kuin hyydelmää riippuvan valkoisen nahan sisässä.
"Ne näyttävät melko kummallisilta", sanoi rouva Bascomb epäilevästi, mutta lisäsi sitten äkillisen innoittavasti: "Voi, kuinka tyhmä olenkaan! Mehän voimme siirtää sohvan sinun vuoteesi viereen joka aamu. Ralph vierittää sinut siihen ja työntää sen sitten ikkunan luo."
"Niin, luonnollisesti", sanoi Lottie huojentuneena.
Kutsuttuna Ralph toteutti hänelle määrätyn ohjelman. Kun hän kiepautti Lottien sohvalle, sanoi hän nauraen: "Herrainen aika, tyttöseni, sinä et ole mikään höyhen! Varmaankin sinä olet lihonut parikymmentä naulaa tänä kuukautena vuoteessa. Etkä ennenkään kuulunut juuri höyhensarjaan."
"Se ei ole mitään", sanoi rouva Bascomb. "Jokainen, jonka pitää pysyä vuoteessa jonkun aikaa, lihoo hieman liikaa, mutta laihtuu sitten pian. Lottiekin pääsee kyllä lihavuudesta eroon, jahka hän nousee." Hän lisäsi: "Nyt sinun, Ralph, pitää siirtää sohva tuon ikkunan viereen", ja seurasi häntä työntäen vuodepöytää. "Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi Ralph. "Lottie, sinä voit nähdä minun kiipeävän raitiovaunuun ja katsella, teenkö sen oikein."
Rouva Bascomb riensi hakemaan kiikarin, ja Lottie sovitti sen kiireesti silmilleen, huudahtaen ihastuneena: "Ah, minä voin nähdä kaikki niin selvästi! Näenpä Ralphin takin napitkin. Se on ihmeellistä. Minä voin nähdä, kuka menee vaunuun hänen kanssaan yhtä hyvin kuin itse olisin siellä. "Oh, kun käännän sitä hieman, näen Schusterin myymälän ja, mitä kasviksia heillä on ikkunoissa. Ja nyt näen Emeryn rohdoskaupan, minne muuan nainen on juuri menossa. Se on Min Flackersin käly. Hän on käännättänyt sinisen kävelypukunsa." — Hän huokaisi syvään tyytyväisyydestä ja kiersi ruuvia hieman saadakseen polttopisteen tarkemmaksi. "Tämä on todellakin suurenmoista!" sanoi hän.
* * * * *
Vaanivin katsein kuin metsästäjä salolla rouva Bascomb käveli nopeasti Main-katua pitkin kauppojen näyte-ikkunoiden ohi. Curtisin kenkäkaupan ikkunassa oli joutsenen untuvilla reunustetut samettitohvelit. "Ah", sanoi rouva Bascomb itsekseen ja poikkesi sisälle.
Tultuaan pian jälleen kadulle käärö kainalossa hän tapasi nuoren maleksivan neitosen, jolla oli kirkkaansininen, taftisilkkinen puku, koristettu monilla hieman haalistuneilla kultanauhajuovilia. Päässä hänellä oli runsaasti kukilla ja hedelmillä somistettu hattu ja jalassa korkeat moninappiset, mustat samettikengät, joiden kannat olivat hieman lintassa ja kärjet jokseenkin kuluneet.
"Kah, Mimie, miten voitte?" virkkoi rouva Bascomb sydämellisesti. "Minä toivonkin juuri tapaavani jonkun teistä tytöistä, saadakseni teidät mukaani kotiin. Joka päivä pitäisi saada joku Lottien ystävä poikkeamaan sinne. Hän on aina niin mielissään uutisista."
Vaikka rouva Bascombin sydämellisyys ei enää hämmentänyt neiti Flackersia niin kovasti kuin alussa, ei hän voinut, ajatteli hän mielessään, "saada näyttämään luonnolliselta, että hän kävelisi niin luontevasti ja tuttavallisesti vanhan rouva Bascombin kanssa". Neiti Flackers ei olisi myöntänyt ikinä, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin rouva Bascomb tai joku toinen kaupungin asukas, mutta hän oli aina tuntenut avuttomasti sen yhteiskunnallisen eron heidän välillään, joka oli tullut tarkasti, vaikkakin hiljaisuudessa merkityksi. Ja hän nautti sen puuttumisesta nyt. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että hänet nähtiin sellaisen henkilön seurassa, jolle kaikki kaupungin tärkeät henkilöt nyökäyttivät kunnioittavasti päätänsä ja sanoivat: "Hyvää päivää!" — pankinjohtaja, sanomalehden päätoimittaja, Clarken kaupan omistajan rouva ja papit. Niin, hän halusi hyvin mielellään tulla tervehtimään Lottieta niin usein kuin rouva Bascomb hänet tavatessaan ehdotti.
Ja ilman tätä miellyttävää valmistustakin oli hauska mennä katsomaan Lottieta. Näihin vierailuihin sisältyi paljon muutakin, mistä hän piti, mistä kaikki Lottien tuttavat pitivät — enimmäkseen sentään syötävää. Rouva Bascomb ei todellakaan kitsastellut silloin, kun Lottien ystävät tulivat. Hän valmisti aina joko limonaadia, hedelmämehua tai suklaata vatkatun kerman kera (kukaan ei heistä olisi pitänyt teestä, paitsi palan painoksi illallisella), ja hänellä oli aina niin monenlaisia leivoksia, ettei niille ollut vertaa missään, enkelinleipiä, joiden taikinaan vatkattiin yksitoista munanvalkuaista, tai maukasta suklaakakkua tai pähkinäkakkua, jossa oli paksu alteatäyte, tai kookospähkinäkakkua, jonka kermavaahtokerros oli melkein niin paksu kuin kakun kerrokset yhteensä. Rouva Bascomb oli varmasti hyvin taitava kokki. Siellä oli makeisiakin. Laatikollinen oli aina avoinna Lottien sohvalla ja joka kerta sinne tullessa ihan erilaisia, tunnettujen tehtaitten valmistamia eikä sellaisia, joita myytiin painon mukaan kaikissa makeiskaupoissa. Ja siellä tavattiin aina viimeiset ristisana-arvoituksetkin, ja Lottiella oli kaikki uusimmat nuotit Ralphin äidin ostamaan sähköpianoon, kaikki suositut renkutukset New Yorkin opereteista, joku salapoliisikertomus ja Harold Bell Wrightin romaani ja kaiken maailman kuvajulkaisut ympärillään.
Lottien vieraat sanoivat usein Lottielle, ettei hänellä ollut hätää, vaikka hänen selkänsä ehkä olikin kovin kipeä (hän kertoi heille, ettei se enää, hänen maatessaan ihan hiljaa, vaivannut häntä juuri ollenkaan). He palasivat jokseenkin vastahakoisesti jokapäiväisiin askareihinsa vietettyään tunnin verran kirkkaassa huoneessa, missä Lottie lepäsi komeana niin hienossa silkkinutussa, että he olivat luulleet vain muotikauppojen vahakuvien käyttävän sellaisia todellisuudessa, ja sai kaiket päivät tehdä mielensä mukaan, jonkun palvellessa häntä ja totellessa hänen käskyjään, ja se olikin oikein hirveätä, kuinka hän komenteli heitä kaikkia, vieläpä itse rouva Bascombia. Kun he tallustivat takaisin varhaisiin aamunousuihinsa ja loppumattomaan aherrukseensa rahapalkasta tai keittiöihinsä ja vaativaisten miestensä ja meluavien lastensa luo, sanoivat he joskus tuntuvan hullunkuriselta, kuinka asiat luontuivat muutamille ihmisille niin, että he saivat juuri sitä, mikä heille paraiten sopi. Esimerkiksi Lottie, joka aina oli ollut koko luomakunnan suuri laiskuri ja voi maleksia ympäri tekemättä mitään vieläpä kauemmin kuin kukaan muu, ja nyt olivat asiat kääntyneet niin, ettei hänen tarvinnut muuta tehdäkään. Ja hän sai vielä myötätuntoa kaupan päällisiksi. Vaikka, luonnollisesti, kiiruhtivat he lisäämään (käyttäen tätä lausetta manaavasti kuin sisilialaiset naiset olisivat hypistelleet korallihaarukkansa kärkeä), luonnollisesti he tiesivät, kuinka hirveitä tuollaiset selkärankavaivat olivat.
He juttelivat ehkä useammin ja kateellisemmin kuin mistään muusta Lottien elämän puolesta siitä, kuinka äärettömän hienot hänen kätensä olivat nykyään. Koska hän voi tuhlata niiden hoitamiseen niin paljon aikaa kuin suinkin, tarvitsematta koskaan tehdä mitään työtä, joka olisi voinut niitä koventaa tai tahrata, muuttuivat Lottien kädet heidän mielestään yliluonnollisen kauniiksi. He katselivat hänen vahanvalkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään huudellen niin ihastuneina, että Lottie hymyili onnellisena erittäinkin silloin, kun joku heistä laski oman jäntevän, ryhmyisen, laihan työtätekevän kätensä potilaan hienorakenteisen, vaaleanpunaisen käden viereen. Hänen ystävilleen esiintyivät Lottien kädet toteutuneena ihanteena. He sanoivat usein: "Ei voi kuvitellakaan mitään niin täydellistä kuin Lottien kädet, nyt ovat. Ne ovat todellakin sennäköiset kuin ei niillä milloinkaan olisi tehty työn hitustakaan."
XXIX
Tohtori Pell tuli katsomaan potilasta kolmasti viikossa, tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät eivät tuntuneet Lottiesta samanlaisilta kuin muut viikon päivät. Ne eivät tuntuneet hänestä edes toistensakaan kaltaisilta, koska tohtori käsitteli häntä eri tavalla kunakin päivänä, niin että kun Lottie heräsi tiistaina, hän heti muisti, että häntä sinä päivänä käsiteltäisiin sähkösäteillä; ja torstaina, että hän sinä päivänä saisi sähköhierontaa, kun sitä vastoin lauantai-aamun ilmaakin väritti jokaviikkoisen tavallisen hieronnan odotus.
Lauantaista hoitoa tohtori ei kuitenkaan nimittänyt "hieronnaksi" eikä sietänyt muidenkaan käyttävän sitä sanaa. Mutta ne selitykset, jotka hän antoi omasta "psykomanualisen terapeutiikan" nimiluettelosta, olivat niin mutkallisia, että vaikka Lottie olisi kuullut ne kuinka usein tahansa, hän ei kuitenkaan osannut toistaa niitä siinä selostuksessa, jonka hän antoi ystävilleen tohtorin käsittelystä ja sanoista. Hän puhui siitä aina kuin "hieronnasta", mutta lisäsi äkkiä ja syyntuntoisesti: "vaikka se oikeastaan ei ole sellaista, vaan jotakin paljon enemmän kuin hierontaa".
Näistä kolmesta käsittelystä hän piti enimmän siitä, vaikka hän yleensä nauttikin näiden kaikkien taikojen yksityiskohdista. Tiistailla oli erityinen merkityksensä, koska oli jo kulunut kolme päivää tohtorin viime käynnistä, niin että hän oli jo hieman unohtanut hänen askeltensa kaiun, sikaarin ja hajuveden arvokkaan väkevän hajun, joka leijaili hänen edellään yläkertaan, ja ihmeellisen äänen kaiun, kun hän Ralphin äidin kunnioittavasti seuraamana tuli sairaan huoneeseen hieroen kauniita valkoisia käsiään ja kysyen kohteliaasti, kuinka hän oli voinut nämä hänen viime käyntinsä jälkeiset päivät.
Lottien mieli oli tulvillaan hämmästynyttä kiitollisuutta siitä, että joku niin paljon välitti hänen voinnistaan. Hänen kärsimyksensä olivat nykyään jo aika kulunutta juttua "tytöille", hänen vierailleen; tosin he kuuntelivat, kun hän kertoi heille oireittensa muutoksista, mutta eivät enää niin tarkkaavaisesti kuin ennen, ja kohta kun hän keskeytti, alkoivat he hyvin kylmäverisesti jutella omista oireistaan. Ralph ei viitsinyt enää kuunnella ollenkaan, ja Ralphin äiti, joka oleskeli aina siellä, tiesi jo ennakolta, miltä Lottiesta tuntui, niin ettei ollut tilaisuutta kertoa hänelle.
Mutta tohtori Pell välitti todellakin; sen tunsi hänen silmiensä ja äänensä jokaisesta ilmeestä. Jokaisen käynnin ensi osa kului yksityiskohtaiseen selostukseen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut viime kerrasta asti; miltä hänestä oli tuntunut kunkin aterian jälkeen, mikä oli sopinut hänen ruoansulatukselleen ja mikä oli tuntunut "vaikeasti sulavalta"; kuinka hän oli nukkunut, ja samalla kuvailtiin kaikki edestakaisin siirtyvät vaivat arassa selkärangassa. Tohtori kirjoitti usein muistiin jotakin selostuksista, kuunteli tarkkaavaisesti ja keskeytti vain silloin hetkiseksi, kun kirjoitti nahkakantiseen muistikirjaansa, jonka hieno tuoksu oli osa hänen hajustaan.
Näin Lottie sai puuhaa kootessaan aineistoa tohtori Pellille annettavaan selostukseen. Jokaisen aterian jälkeen hän painoi muistiinsa, että hänen piti tietää, kuinka kaikki eri ruokalajit olivat vaikuttaneet, niin että hän voisi kertoa siitä tohtorille; ja aina, istuttuaan pielustensa varassa tunnin verran, hän keskeytti kaikki askareensa voidakseen ajatella vakavasti selässään ja säärissään tuntuvia kipuja.
Joskus hänellä oli mitä kummallisimpia asioita kerrottavana — jokin äkkiä ilmestynyt tunnoton paikka, juuri tuossa kohdassa. Tai neulamaisia tuskia äkkiä säteilemässä joka suunnalle jostakin paikasta, joka ei ollut koskaan ennen häntä vaivannut.
"Missä se kohta on?" kysyi sitten tohtori kiihkeästi kuin se antaisi hänelle johtolangan, ja kun Lottie näytti hänelle sen kohdan selässään, tai reidessään, koputteli tohtori sen ympäristöä sormellaan, painoi lujasti silloin tällöin ja kysyi, koskiko se kipeämmin siihen vai tuohon kohtaan. Hän kirjoitti aina vastaukset muistikirjaansa.
Lottie tiesi, milloin kyseleminen loppui, koska tohtori aina silloin sulki muistikirjansa, vetäisi kuminauhan sen ympärille ja nousi sanoen jotakin tällaista: "No niin, no niin, katsotaan nyt, mitä säteemme vaikuttavat" (tai "vibratio" tai "psykomanipulatio"). "Me saamme teidät kyllä piakkoin jalkeille pesemään pyykkiä ja harjaamaan lattioita niin hyvin kuin ennenkin."
Lottie tunsi järkyttävää väsymystä, melkeinpä pyörtymystä, kun näitä toimeliaan elämän peloittavan kovia töitä näin raa'asti mainittiin. Kun jo käsivarsien pitäminen ylhäällä tarpeeksi kauan tukkaa kammatessa vaati niin äärettömiä ponnistuksia, kuinka sitten jaksaisi seisoa tuntikausia pesemässä astioita ja laittamassa vuoteita ja nostelemassa patjoja? Sen pelkkä ajatteleminenkin kauhistutti häntä, ja hän lepäsi vielä hervottomampana pehmeillä pieluksillaan.
Mutta hän luotti lujasti tohtorin käsittelyihin, jotka varmasti saivatkin hänet tuntemaan voivansa mainiosti. Tiistaisin tohtori toi mukanaan suuren, kauniisti valmistetun, samettivuorisen laatikon, josta hän otti esille kimaltelevia nikkeli- ja punakumisia putkia ja kummallisen muotoisen, onton lasivehkeen. Tämä viimeinen, sitten kun hän oli kiinnittänyt mutkallisen koneiston yhteen ja yhdistänyt sen sähkövirtaan, alkoi äkkiä, hehkua kovasti pahaenteisellä sinisellä liekillä, sähisten samalla hiljaa, mikä pani Lottien pallean väräjämään. Hän vetäisi alas rullakaihtimet, ennenkuin kutsui avukseen tämän yliluonnollisen sinisen tulen, niin että se oli huoneen ainoa valo, joka aavemaisesti valaisi tohtorin vakavia, mustanverisiä kasvoja ja Ralphin äidin vanhahkoa kalpeutta.
Sitten Lottie kääntyi kyljelleen, ja tohtori alkoi kuljettaa tuota hornamaista lasiputkea (hämmästyttävää kylläkin, se oli vain miellyttävän lämmin) edestakaisin hänen selkäänsä pitkin levein sivellyksin. "Tunnetteko säteiden tunkeutuvan lihan läpi?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua. "Minä voin näet vahventaa niitä, jos vain kestätte."
Ajatellen kiihkeästi, tuntuivatko ne lihan läpi, Lottie alkoi tajuta erilaisia omituisia vaikutelmia ja kiiruhti niitä kuvaamaan: "Se tuntuu siltä kuin laahaisi silkkiä ylös ja alas selkäni iholla", sanoi hän olkansa yli.
"Niinkö?" sanoi tohtori. "Minäpä vähennän virtaa hieman. Emme tahdo pilata asiaa liioittelulla."
Niin, tiistait olivat hieman kauhistuttavia ja kiihoittavia Lottien mielestä. Hän piti niistä, mutta oli melko iloinen, kun ne kunnollisesti päättivät.
Torstait olivat erilaisia. Sinä päivänä hierottiin häntä sähköllä. Tohtori toi sinne toisen kalliin, sametilla sisustetun laatikon, josta hän otti esille toisen kojeen; sen päässä oli jonkinlainen vasara ja siinä pyöreä kuminuppi. Kun hän väänsi sähkönappulaa, alkoi vasara täristä hyvin monta kertaa minuutissa (tohtori sanoi hänelle, kuinka monta, mutta hän ei voinut muistaa kertoessaan vierailleen, "oliko se neljäkymmentä kertaa minuutissa… vai neljäsataako?"). Sillä ryhtyi tohtori Pell naputtelemaan hänen selkäänsä miljoonilla heikoilla, pehmeillä lyönneillä, keskeyttäen vain silloin, kun Lottie kokonaan hengästyi ja pyysi lykkäystä. "Teidän pitää kärsiä tätä niin paljon kuin suinkin", sanoi tohtori painaen sen ilkeästi takovaa päätä eri kohtiin hänen leveää selkäänsä pitkin, jota hän käsitteli ammattimaisen kylmäkiskoisesti, vaikka se oli niin valkoinen ja pehmeä. ("Luulen hänen näkevän niitä niin paljon", ajatteli rouva Bascomb itsekseen nähdessään, että tohtori katseli Lottieta niin hajamielisen kylmästi.)
Lottie piti kuitenkin enimmin hänen lauantai-hieronnastaan. Se oli Lottielle hänen viikkonsa käännekohta. Kaikki kohosi sitä kohti ja alkoi taas viettää siitä poispäin. Häneltä meni koko se päivä, vieläpä osa seuraavastakin, voidakseen täydellisesti havahtua siitä lujien käsien nukuttavasta rauhasta, johon tohtori hierottuaan kämmeniinsä voidetta, oli lakkaamattomalla sivelyllä pitkin hänen selkäänsä hänet vaivuttanut.
Käytetty voide oli tohtorin erityinen salaisuus ja keksintö. Se oli sekoitettu monista harvinaisista alkuaineista, selitti hän, joista eräällä oli niin pistävä, maustemainen haju, että se kokonaan erosi kaikista niistä muista hajuista, joihin Lottie sai elämänsä kuluessa tutustua. Hän luotti suuresti tähän voiteeseen ja alkoi tuntea lievennystä jo sen ensi tuprahduksesta, kun tohtori väänsi auki hopeakorkkisen kristallipullon, jossa sitä säilytettiin. Hän laski aina alemmaksi ikkunan kaihtimet ennen käsittelyä ja hiljensi ääntäänkin.
"Sielullinen rauhallisuus on olennainen osa tässä parannusmenetelmässä", selitti hän. Se hiljainen ääni, jota hän käytti lauantai-aamuina, oli Lottien mielestä yhtä suuri osa käsittelystä kuin voiteen kummallinen, miellyttävä hajukin ja liukuva, tohtorin ihmeellisten käsien tuhat kertaa toistuva paineleminen ylös ja alas pitkin hänen selkärankaansa. "Nyt te lakkaatte jännittämästä lihaksianne ja pääsette täyteen lepoon", sanoi hän Lottielle tyynesti ja käskevästi mumisevalla äänellä yhä uudestaan. "Tämä poistaa kaiken kivun ja levottomuuden, poistaa ne täydellisesti ruumiistanne, samalla täyttäen teidät rauhallisuudella. Hetkisen kuluttua tunnette suuren rauhan hiipivän jäseniinne, ja pian saatte lepoa… täydellistä lepoa…" Lopun lähestyessä, kun hänen kätensä liikkuivat yhä hitaammin, hiljeni hänen äänensäkin pelkäksi epäselväksi muminaksi, joka oli kuin osa huoneen hämärästä ja talon hiljaisuudesta.
Kun hän oli lopettanut, käänsi hän Lottien velttoa ruumista hiljaa, kunnes Lottie makasi kyljellään ja nyökäyttäen sitten viimeisen kerran ääneti hyvästiksi katosi huoneesta, sulkien oven niin hiljaa takanaan, ettei pieninkään napsahdus rikkonut hiljaisuutta, joka ympäröi Lottieta hänen lepäillessään raukeuden tilassa, joka tuntui hänestä rauhalta.
Tohtorin määräyksestä ei kukaan saanut mennä huoneeseen, ennenkuin Lottie pyysi ruokaa. Joskus hän makasi sellaisessa hurmiotilassa tuntikausia puolitajuttomana.
Lottien mieltä ei varmastikaan lauantaisin täyttänyt halu päästä jaloilleen, kiitää sinne tänne, pestä astioita tai lakaista lattioita.
* * * * *
Rouva Bascomb piti aina huolta siitä, että hän oli saatavissa tohtorin käyntien aikana. Ei yhtä mittaa huoneessa, vaikka hän useinkin kävi siellä, mutta aina kotona. Hän päästi tohtorin sisälle, kun hän tuli, ottaen haltuunsa hänen päällystakkinsa ja hattunsa kuin hyvin opetettu palvelijatar, ja kun tohtori laskeutui portaita alakertaan vierailunsa jälkeen, oli hän aina saapuvilla päästääkseen hänet ulos talosta. Tohtori kiinnitti häneen aikaa myöten yhä vähemmän huomiota, ja hänen kolmasti viikossa tapahtuvat vierailunsa muuttuivat heidän kaikkien syvälle juurtuneeksi tavaksi. Ensin tohtori pani merkille, että vanha rouva Bascomb oli kirjoittanut maksuosoituksen hänen kuukautisen palkkionsa suoritukseksi eikä nuoren potilaan aviomies, mutta hän ei ollut niin tarkka siihen nähden, kuka hänelle maksoi, ja vähitellen vuosien kuluessa alkoi tämä kuukautinen maksuosoitus tuntua hänestä osingolta jostakin sijoituksesta, yhtä säännölliseltä, kuin persoonattomalta.
Rouva Bascomb ei kuitenkaan voinut tottua kohtelemaan tohtori Pelliä yhtä huolettoman asiallisesti. Niinä päivinä, kun tohtori oli käynyt siellä, hän ei saattanut syödä, istuessaan pöydässä ja tarjoillessaan Didsille ja Ralphille ja koettaessaan piilottaa sitä tosiseikkaa, ettei hän itse ottanut mitään. Yleensä he eivät sitä huomanneet, mutta joskus Ralph sanoi: "Kuulehan nyt, äiti, sinä et ole syönyt mitään, joit vain kupillisen teetä. Mikä sinua vaivaa?"
"Minä en tunne olevani nälissäni tänä iltana", mumisi hän tavallisesti vastaukseksi, alkaen nopeasti leikata jotakin palasiksi lautasellaan. "Mutta minä tunnen voivani silti mainiosti."
Silloin tällöin Ralph oli itsepäisempi sanoen töykeän rakastavasti: "No mutta, äiti, sinä lennät ihan ilmaan, ellet syö enempää."
Pari kolme kertaa hän ei ollut voinut hillitä sitä vastustavaa kouristusta, joka veti kokoon hänen kurkkunsa, kun Ralph pakotti hänet syömään.
"Anna minun olla rauhassa, Ralph", oli hän huutanut niin kiihkeästi, että se oli säikähdyttänyt Ralphin hiljaiseksi, "minä en voisi ahtaa vatsaani palastakaan, vaikka henkeni riippuisi siitä!"
XXX
Sen läheisempää inhimillistä suhdetta ei ole olemassa kuin potilaan ja hoitajattaren, ei mitään, missä luonteen ominaisuudet tarkemmin paljastuvat. Rouva Bascombin ei tarvinnut hoitaa Lottieta paria kuukauttakaan huomatakseen, että hänellä oli useita täydellisiä väärinkäsityksiä Lottien luonnosta.
Muuan niistä oli erittäin tärkeä. Rouva Bascomb oli pelännyt, että kaikista vilkkaan elämän puolista Lottie enimmin kaipaisi miesten himokasta, miehistä ihailua, joiden kanssa hän laski leikkiä ja naureskeli kadunkulmissa, noiden miesten ruumiillista läheisyyttä, jotka halusivat häntä, ja Ralphin hurmaantumisen tuottamaa kiihoketta. Rouva Bascombista oli tuntunut ainoalta mahdolliselta, johdonmukaiselta päätelmältä Lottien käyttäytymisestä, se että hän oli "hullaantunut miehiin". Tätä puutetta olisi rouva Bascombin hyvin vaikea korvata.
Mutta Lottie paljasti itsensä ihan erilaiseksi niissä loppumattoman pitkissä puheissa, joita rouva Bascomb nyt kuunteli levottoman tarkkaavaisena. Hän ei ollut ennen edes koettanut kuunnella Lottien pitkäveteisiä ja sekavia muistelmia. Mutta nyt, tuskaisesti tarviten kaikki ne vihjaukset, jotka voisi saada potilaansa sisäisestä virikkeistä, hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan vieläpä kyselikin, houkuttaen Lottien puhumaan. Hän oppi tietämään Lottiesta paljon enemmän kuin toistaiseksi voi mihinkään käyttää. Monet tällä tavalla paljastuneet asiat eivät kuuluneet hänen tarkoitukseensa. Ne hän ajatteli heittää syrjään ja kokonaan hylätä. Mutta koska ei voi muististaan tyystin poistaa kerran kuultua ja ymmärrettyä, upposivat kaikki nämä Lottiesta ja Lottien elämästä saadut tiedot hänen tietoisuutensa maljaan, liukenivat siellä hitaasti ja lisäsivät värinsä siihen, mitä siellä oli jo ennestään.
Toistaiseksi rouva Bascomb, kovan hädän pakottamana, tavoitteli vain niitä tosiseikkoja, jotka voisivat opastaa hänet nykyisten vaikeuksien läpi. Tärkein näistä tosiseikoista oli Lottien suhde miehiin. Rouva Bascombin hämmästys oli niin suuri, että se oli melkein eriskummainen, kun hän huomasi, ettei Lottie pitänyt miehistä niinkään paljon kuin hän itse eikä kaivannut heidän seuraansa niin lumottuna kuin hän oli luullut, vaan todellisuudessa vihasi, pelkäsi ja halveksi heitä. Ja pätevistä syistä kylläkin. Monenlaiset ja kuvottavat olivat hänen syytteensä heitä vastaan varhaisimmasta tyttö-iästä alkaen, ja kaikki ne paljastuivat nyt hänen hajanaisissa kertomuksissaan elämästään. Katkera ja vihainen oli se filosofia, jonka Lottie oli itselleen laatinut ensikäden kokemuksista. Säälimättömän ja oikeudenmukaisen murhaava oli hänen käsityksensä heistä: "Vaikka he puhuisivat kuinka hellästi, haluavat he naiselta vain yhtä, ja sitäkin ilmaiseksi."
Siitä rouva Bascombin tunteesta miehiä kohtaan, jota hän oli luullut varmaksi ja myös yleiseksi kypsyneissä, kokeneissa naisissa, ei Lottiessa ollut jälkeäkään. Rouva Bascomb oli uskonut, että kaikki ne naiset, jotka olivat työskennelleet miesten ohella palkatuissa toimissa tai eläneet miesten kanssa samalla tavalla kuin muidenkin kanssa perheessä, tunsivat heitä kohtaan todellisuudessa luonnollista inhimillistä ystävyyden ja kiusaantumisen sekoitusta. Mutta Lottien tunteessa ei ollut mitään ystävyyttä, ja vaikka hän oli kovin katkera, oli sen piilottaminen miehiltä hänen mielestään tarkoituksenmukaista, koska he aina käyttivät hyväkseen kaikkea sitä, mikä paljasti heille hiemankaan todellisia tunteita. Miehet olivat Lottien kannalta yksinkertaisesti sellaisia olentoja, jotka käyttivät naisia hyödykseen, elleivät naiset ehtineet ennen heitä.
Lottie oli jo varhain huomannut, että miehiä kannatti kiduttaa, että heiltä voi saada, tehoamalla heidän aisteihinsa, mutta tyydyttämättä heitä, joukoittain haluttuja esineitä, joita ei voinut saada millään muulla keinolla — makeisia, esimerkiksi, joiden nauttimien kävi Lottielle niin tyrannimaiseksi tottumukseksi kuin opiumin tai morfiinin käyttö niihin langenneille — ja kauniita vaatteita, kuten hän oli kiristänyt Ralphilta vuorottain kiihoittamalla ja vastustamalla, ja tilaisuuksia tyydyttää suurta luontaista laiskottelunhaluaan, lisäksi ihailua… mutta todellisuudessa hän nautti naisten ihailusta enemmän, koska sitä oli vaikeampi saavuttaa ja koska se oli vaateliaampi. Ennen kaikkea hän oli saanut tästä rimpuilemisesta miesten kanssa (eikä mistään muusta lähteestä) elämänsä sen puolen, jota hän enimmän kaipasi eikä lainkaan kyennyt luomaan itselleen — sen tunnelman, että pitäisi olla "jotakin tekemistä", uusia vaikutteita, jotta voisi taistella hirmuista ikävää vastaan, joka täytti yhtä tukehduttavasti kuin myrkkykaasu ja yhtä peloittavastikin Lottien jokaisen peräti joutilaan hetken.
Tarkastellessaan Lottieta ulkopuolelta rouva Bascomb oli luonnollisesti tehnyt sen päätelmän näkemästään, että Lottiella oli kiihkeän aistillinen luonto, joka oli vaatimuksissaan hyvin pakottava. Mutta kun Lottien todellisen olemuksen ääriviivat alkoivat hitaasti paljastua esille hänen sekavasta suulaudestaan, uskoi rouva Bascomb saaneensa selville, että se, minkä hän oli huomannut leimahtavan Lottien silmiin vastaukseksi miesten heränneeseen eläimelliseen katseeseen, ei vähääkään ollut aistien nälkää, vaan kuolettavan avutonta ikävystymistä, jolle kelpasi mikä tahansa lopettamaan tappavan yksitoikkoisuuden ja joka ei kuitenkaan keksinyt muuta käyttökelpoista kuin tämän helposti syttyvän kipinän miesten silmistä.
Vasta sitten rouva Bascomb, kun Lottien toistuvat puheet olivat melkein näännyttäneet hänet, oli saanut selville, että Lottie itsekin oli perin uupunut sen elämän karuudesta ja tyhjyydestä, joka oli ollut hänelle avoinna. Hän muisteli nyt menneitä tapahtumia ja käsitti kaikki hämmästyttävät puuskat — jollaisia olivat esimerkiksi Lottien mieletön pettymys, kun hän ei ollut saanut nähdä joutavaa talvikarnevaalia, hänen tarkoitukseton synkkä kuljeskelemisensa huoneissa harvoina myrskyisinä iltoina, kun hänen huvittamisekseen ei ollut suunniteltu mitään ulkopuolista vaihtelua, hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä, hänen tarrautumisensa jokaiseen ulkonaiseen tapahtumaan, yhdentekevää vaikka mihin, saadakseen siitä puheenaihetta.
Muistellessaan jälleen hirmuista talvikarnevaalin päivää rouva Bascomb tajusi nyt ensi kerran, että silloiset kyyneleet, jotka olivat juovittaneet Lottien jauheen peittämät posket, olivat johtuneet todellisesta epätoivosta.
Sellainen lapsellisuus oli tietysti perin halveksittavaa, mutta hän tiesi nyt tarkasti, että se oli hänelle eduksi. Hän ymmärsi astuneensa pitkän askeleen eteenpäin, kun siten oppi sen välttämättömyyden, että hänen tuli karkoittaa ikävä niin kauaksi Lottien sairashuoneesta kuin ei kukaan ollut karkottanut sitä hänen elämästään, ja hän sai kuin välineen omaan käteensä Lottien kyvyttömyydestä huvitella edes omalla tavallaan.
Hän edistyi joka päivä huomioissaan, jotka koskivat Lottien tottumuksia, ja jokainen uusi huomio hämmästytti häntä, koska hän ei huomannut mitään voimakasta ja ilkeätä vastustettavaksi, kuten oli luullut, vaan hajanaista tyhjänpäiväisyyttä ennenkuulumattomassa määrässä. Se, mitä Lottie kaipasi ja kaikki muutkin ihmiset aina haluavat, sisältyi lopulta siihen, että jotakin tapahtuisi. Ja koska ei mitään tapahtunut Lottien sisimmässä, täytyi jokaisen hänen elämänsä kamalan yksitoikkoisuuden keskeytyksen tulla ulkopuolelta. Mutta ulkopuolisessa maailmassa ne ainoat inhimilliset olennot, jotka vähänkin piittasivat Lottiesta, olivat miehiä, kun heidän aistejaan miellytti hänen ärsyttävä ulkomuotonsa. Askel askeleelta rouva Bascombin järki opasti hänet saamaan miniästään ihan uuden käsityksen.
Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia, vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä, jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään, arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.
Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.
Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan, tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään, johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin… kalliita kekkereitä, jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut. He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi, ennenkuin pääsin koulustakaan… Minä olin näet ikäisekseni niin suuri ja kehittynyt."
Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä, inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi, tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."
Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä", sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin. Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa mies, jonka houkutuksiin todella lankesin… rehellisesti puhuen, ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina haluamaan. Mutta siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti, tarkoitan, asioista… sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on hänen syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."
Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani, ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku kaipaisi minua… enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville, kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka onkin mies."
Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta, että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta… että Lottie oli omasta aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen Ralphin ja Didsin luo.
* * * * *
Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.
Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa, kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa, korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla, että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa, jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti, "mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää tyydyttää Lottien kaipuuta… sillä minä voin tehdä jotakin, mihin miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".
Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?
Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein, ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta… ei vetelehtimistä, ei toimettomia hetkiä… ei ikävyyttä, ei laiskuutta."
Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa hänelle."
XXXI
Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen, sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa raajarikkouttaankin.
"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet, salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."
Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle. "Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on…" Joskus se hyväksyttiin, mutta useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää, että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.
Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään. "No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku, jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."
"Eikö se tehnyt lainkaan kipeää?" kysyi Lottie.
"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei ollutkaan."
"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti, mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.
"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".
"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain haluan maata."
"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus. Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua muutamia askelia? Minä autan sinua."
Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena, pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen. Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden. Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika… minä en voi kohottaa jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut? En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä hieman… voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"
Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin, että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."
Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa vasten kuin itkevä lapsi.
Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä, kasvot harmaina ja yrmeinä.