V OSA

XXXII

Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan, mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen, omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä. Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut (jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta, tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan). Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet… rauhallisia iltoja toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat, jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat melunneet siellä. Niin, hän piti arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat kuuluneet… sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai tarkoitettiinko sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon. Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone suloinen, suloisin koko talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein, ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman, kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta, jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta, koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.

Se olikin nyt varmasti ylellinen. Dids oli aina ylpeä siitä ja äidistään, kun mummo luuli äidin jaksavan niin hyvin, että hän saattoi viedä sinne mukanaan jonkun pienen koulutoverinsa muutamiksi minuuteiksi. Joillakin toisilla tytöillä oli myös raihnaiset äidit, mutta ei kellään ollut niin kivan näköistä kuin äiti oli levätessään heleän silkkipeitteen alla, puettuna hienoon poimuteltuun ja pöyhisteltyyn aamupukuun, jollaisia mummo hänelle aina valmisti, ja nojatessaan lumivalkoisiin, pitseillä reunustettuihin pieluksiin, hänen kauniin mustan tukkansa hohtaessa ja kimallellessa nutturoissa ja palmikoissa, joita mummo osasi niin taitavasti järjestää. Muut pienet tytöt sanoivat hänen näyttävän sellaiselta kuin elävissäkuvissa, ja niin hän näyttikin, minkään rypyn rumentamatta kauniita, sileitä kasvoja — luonnollisesti olivat hänen kasvonsa todellisuudessa hieman liian pyöreät, ja kun hän taivutti päätänsä eteenpäin, ilmestyi hänen leukansa alle suuri lihapussi, mutta, kuten mummo sanoi syynä siihen, miksi äidin kasvoissa ei ollut ryppyjä, oli juuri se, että äiti oli niin lihava. Hänelle olisi ehkä tuottanut vaivaa, jos hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta ja pukeutua mutta sitä ei huomattu milloinkaan, paitsi tuota hänen toista leukaansa, sillä hänen nähtiin aina vain lepäilevän joko vuoteessaan tai sohvalla väljässä puvussaan. Ja se säilytti hänen kasvonsa nuoren näköisenä. Ne olivat ihan erilaiset kuin mummon kasvot, jotka olivat hirvittävän vanhat ja ryppyiset, nahan riippuessa niin irtonaisina ja velttoina laskoksina hänen leukansa alla, ettei Dids mielellään katsellut sitä. Mutta tietysti se oli luonnollista, koska mummo oli jo niin vanha viisiseitsemättä viime syntymäpäivänään vai oliko se viisikuudetta? Dids ei voinut muistaa ihmisten ikää, kun se nousi niin korkealle. Sellaiset ikänumerot olivat hänestä aina samanlaisia, niinkuin biljoona ei tunnu olevan eri summa kuin triljoona. Mitä sitten enää oli väliä, kun ikää oli yli kolmenkymmenen?

Kaikkein enimmän Dids piti äidin huoneen kukista. Aurinkohuone oli kuin ansari… ei, kuinka tyhmä hän olikaan sanoessaan niin! Se oli paljon parempi kuin ansari, se oli kuin keijukaisten palatsi taivaalla. Milloin tahansa mummo salli mennä katsomaan äitiä, odotti Dids hetkisen oven ulkopuolella, ennenkuin aukaisi sen, muistaakseen miltä se näytti. Ja sittenkin se oli aina paljon kauniimpi kuin hän muisti, koska hän ei voinut painaa mieleensä pitkien kultaisten auringonsäteitten kirkkautta eikä kukkateriöiden hienoutta. Dids rakasti terälehtien kauneutta niin kovasti, että se teki hänen päänsä kipeäksi. Hänen oli tapana kumartua niiden puoleen ja tuijottaa niihin, kunnes hänen silmänsä eivät nähneet muuta kuin niiden satiinimaisen täydellisyyden. Kuinka ihmeellistä, että ne olivat eläviä! Se ajatus liikutti aina Didsin mielikuvitusta enemmän kuin mikään muu. Ajatella, että tuo ihanan ihana, hieno kukka oli yhtä elävä kuin hänkin, elinvoiman virratessa edestakaisin hienosti uurretuissa suonissa samalla tavalla kuin hänen oma verensä virtasi edestakaisin ja ympäri hänen omissa suonissaan. Dids tunsi aina olevansa karkea, tylppäsorminen jättiläinen, tuijotettuaan johonkin teriöön kauan aikaa. Se pani hänet toivomaan, että hän voisi puhua hiljempää, kävellä kevyemmin, käsitellä kaikkea varovaisemmin; se soi hänelle sellaisen tunteen kun hän melkein voisi nähdä ilman, kirkkaan, läpikuultavan ilman, joka olisi niin paljon suloisempi katseltavaksi kuin mikään muu, jos vain voisi sen nähdä. Joskus, jos Dids oli katsellut jotakin kukkaa ennen maatamenoaan, hän uneksi, että hän saattoi nähdä ilman, ja se oli paljon suloisempaa kuin päästä taivaaseen.

Kukista he enimmäkseen keskustelivatkin, hän ja hänen äitinsä, kun he jolloinkin puhelivat (sillä enimmäkseen he ratkaisivat arvoituksia yhdessä tai pelasivat korttia), kukista ja siitä, mitä niille tapahtui. Sillä mummo järjesti niin, että siellä aina oli jotakin tapahtumassa joku narsissi availi juuri ryppyisiä valkoisia kukkiaan niin nopeasti, että sen voi huomata, jos vain pidätti henkeään katsoessaan; tai joku tulppaani työnsi esille pitkiä, vahvoja, vihreitä keihäitään niin nopeasti, että äiti sanoi näkevänsä eron niissä joka puolen tunnin päästä; tai joku käenkaali, puuhaten siististi, hiljaa kuihtui ja pudotteli ruskettuneita vanhoja kukkiaan ja availi uusia silkkimäisiä, kirkkaanpunaisia, pitääkseen pienen haivenisen pensaansa heleänä ja iloisena. Kun joku kasvi alkoi käydä ikäväksi, jatkaen vain elämäänsä vanhalla tavallaan, vei mummo sen pois äidin huoneesta joko keittiöön tai arkihuoneeseen ja hoiti sitä niin kauan, kunnes se jälleen oli valmis tekemään jotakin huvittaakseen äitiä. Mummo sanoi, että heidän piti koettaa niin kovasti kuin suinkin saadakseen jotakin hauskaa tapahtumaan äidille kaikkina eri päivinä, koska äiti oli suljettu sisälle.

Mummo olikin taitava järjestämään asiat niin, että jotakin aina tapahtui. Joka päivä hän toi äidille jonkin uuden kirjan kirjastosta tai valmisti hänen pukuaan varten jotakin uutta koreaa tai vei sinne jonkin uuden kukan katseltavaksi tai laatikollisen makeisia syötäväksi. Didsin mielestä se ei ollut ihan oikein, että äiti sai syödä niin paljon makeisia kuin halusi, kun hän, Dids, ei saanut kuin yhden palasen aterian jälkeen, mutta mummo selitti äidin taudin olevan hermosairautta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen ruoansulatuksensa kanssa, ja että olisi väärin, ellei hänelle suotaisi lohdutusta makeisilla. Mummo keksi myös aina jotakin uutta käsityötä äidille, sellaista helppoa lajia, jossa on pitkät pistot, niin että työ edistyi juuri niin nopeasti kuin äiti halusikin, ja kun äiti väsyi siihen, vei mummo sen pois ja teki loput itse, sanomatta ikinä mitään, kun äiti näytteli sitä vierailleen kuin omaa työtään ja he sanoivat: "Ah, kuinka ihania käsitöitä sinä teetkään, Lottie!" Joskus siellä oli jotakin uutta rohdoskaupasta, uudenlaista ihovoidetta tai kynsien kiilloitusainetta. Äiti käytti paljon aikaa kynsiensä hoitoon, ja ne olivatkin aina kauniit. Toisinaan taas huvitettiin äitiä uudella korttipelillä, ja hän piti niistä peleistä, joita voi pelata yksin. Tai mummo keksi ihan uuden kampaustavan äidille, joka oli siitä mielissään melko kauan, ja se antoi vieraille jotakin puheenaihetta.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kuinka mummo aina voi ajatella jotakin uutta äidille. Mutta sehän oli luonnollista, koska äiti oli hänen oma tyttärensä… vai isäkö olikin mummon poika? Dids ei milloinkaan muistanut sukulaisuussuhteita. Ja mitä sillä olikaan väliä, koska perheen kaikki aikaihmiset olivat toisilleen sukua tavalla taikka toisella.

XXXIII

Dids piti luistelemisesta, ja koska mummo hyväksyn kaikki pirteät ulkoilmaleikit, varattiin hänelle aina aikaa siihen. Mummo oli saanut selville, että muuan Harristownin N.N.K.Y:ssä palveleva nuori neiti osasi luistella kauniisti, ja niin kauan kuin jää kesti, tuli hän Gilmanvilleen kaksi kertaa viikossa antamaan Didsille ja muutamille muille hänen koulutovereilleen luistelutunteja. Se oli äärettömän hauskaa. Dids piti talvesta luistelun vuoksi, mutta hän piti kesästä ja keväästä ja syksystäkin, koska kaikkina näinä vuodenaikoina oli niin monenlaisia huvituksia. Didsin päivissä ei todellakaan ollut tarpeeksi tunteja niille huvituksille, joissa hän tahtoi olla mukana.

Mutta ehkä hän sittenkin piti luistelemisesta kaikkein enimmin. Hänen mielestään se oli melkein yhtä ihana kuin lentäminen, ainakin tuhat kertaa parempaa kuin käveleminen, kops, kops, kops, toisen jalan siirtyessä nykäyksittäin toisen edelle — sellaista kovaa työtä — ja miljoona askelta astuttavana, ennenkuin pääsi mihinkään. Tämän viheliäisen kompuroimisen rinnalla oli kerrassaan erilaista vaivattomasti liukua eteenpäin yhdellä luistimella haaveellisessa pyyhällyksessä, jonka luistelija voi muuttaa säännölliseksi ympyräksi vain kallistamalla ruumistaan toiselle syrjälle — ympäri siinä mentiin kuin sukeltava lintu ja päästiin juuri samaan paikkaan, josta oli lähdettykin. Sitä ei oikeastaan tiennyt, mikä niin voimakkaasti ja nopeasti työnsi luistelijan jäätyneen lammikon toiselle reunalle ja jälleen takaisin. Se tuntui käyvän kuin itsestään.

Dids ajatteli joskus päiviään kuin ne olisivat sellaisia ympyröitä. Kun nousi vuoteesta tuntui siltä kuin liukuisi pois jonnekin, pyörisi ympäri ja kiitäisi nähtävästi hyvinkin kauas, ja kuitenkin yön tullessa sai huomata olevansa jälleen turvallisesti ja terveenä samassa paikassa, mistä oli lähtenytkin liikkeelle, riisumassa samoja vaatteita, jotka oli pukenut ylleen, ja valmiina menemään samaan mukavaan vuoteeseen, josta oli aamulla karannut lattialle.

Mummollakin oli ympyränsä, jonka hän kiersi joka päivä, mutta hyvin erilainen kuin Didsillä. Ja äidilläkin, vaikka hänen ympyränsä oli niin pieni. Mutta se oli yhtä selvästi näkyvissä, ja Dids tunsi kaikki sen sileät kaarteet yhtä hyvin kuin omansakin.

Se alkoi ensimmäiseksi aamulla, kun mummo meni sulkemaan äidin ikkunan ja sytyttämään tulta. Noin vuosi sitten, kun Dids oli ollut kahdeksan tahi yhdeksän vuotias, mummo oli muurauttanut sinne uunin, koska (sanoi hän) leimuava takkavalkea ilahdutti niin suuresti kaikkia potilaita. Äiti kääntyi mielellään vuoteessaan toiselle kyljelleen voidakseen katsella kirkkaita liekkejä ja kuunnella tulen iloista rätinää. Kun huone hetkistä myöhemmin oli lämmennyt, huusi mummo Didsille ullakkokerrokseen, että nyt oli hänen vuoronsa, sillä kuta vanhemmaksi Dids tuli, sitä enemmän antoi mummo hänen auttaa äitiään. Dids sääli niin äiti-raukkaansa, että mielellään palveli häntä. Kun mummo kutsui, kietaisi Dids ylleen aamunuttunsa, pisti tohvelit jalkaansa, kiiti portaita pitkin alas toiseen kerrokseen, kaatoi lämmintä vettä äidin kauniiseen heleänpunaiseen pesuvatiin ja laittoi saippuan, pesuvaatteen ja pyyheliinan kuntoon. Sitten tuntien itsensä tärkeäksi, hän seisoi vuoteen vieressä ojentaakseen äidilleen eri esineet sitä mukaa kuin hän tarvitsi ja pitääkseen käsikuvastinta niin, että äiti voi kiinnittää pitseillä reunustetun aamumyssynsä suoraan. Tällä välin mummo valmisti aamiaista.

Sitten Dids palasi yläkertaan omaan huoneeseensa pukeutumaan ja kampaamaan tukkaansa (sillä mummo oli opettanut hänet pitämään huolta itsestään hänen vielä ollessaan hyvin pieni, ja siihen aikaan, kun hän oli kaksitoistavuotias, hän osasi kammata tukkansa paremmin kuin kukaan muu). Valmistettujen herkkujen tuoksu ilmoitti hänelle, milloin mummo toi äidin tarjottimen, ja se kiidätti hänet alakertaan omalle aamiaiselleen. Sitten mummo laittoi äidin kuntoon siksi päiväksi, jollakin tavoin puolittain puetuksi väljiin silkkivaatteisiin ja kauniisiin pieniin silkkitohveleihin. Mummo oli oikein tuhlaavainen äidin tohveleihin nähden. Hän osteli yhtä mittaa uusia. Didsistä tuntui, että hänellä oli niitä kymmeniä pareja: kiiltäviä, sininahkaisia, mustia samettisia, turkisreunusteisia, tupsureunaisia, kaikki korkeakantaisia ja kapeakärkisiä. Äiti piti juuri sellaisista, ja mummo sanoi, että koska hän ei milloinkaan kävellyt eivät hänen jalkansa menneet pilalle, vaikka hän käyttikin sellaisia kenkiä kuin halusi. Tuollaiset kauniit tohvelit huojensivat niin suuresti äidin mieltä. Hän kohotti aina niin paljon aamupukunsa helmaa, että toinen jalka näkyi, eikä se ollutkaan ihmeellistä. Ne olivat yhtä kauniit kuin silkkisukkaiset vahajalat kenkäkauppojen ikkunoissa.

Sitten mummo ja isä siirsivät äidin hänen sohvalleen ja työnsivät sen aurinkohuoneeseen, ja mummo toi hänelle kauniin, punaiseksi kiilloitetun laatikon, joka oli täynnä pieniä tölkkejä ja putkia ja harjoja ja tikkuja. Siinä oli äidin pukeutumistarpeita, kaikkea, mitä voi kuvitella: neljän- tai viidenlaista ihovoidetta, haihtuvaa, kutistavaa ihoa vahvistavaa, kaksoisleukaa vähentävää; erityistä ainetta kulmakarvoille ja viidettäkymmentä mainiota keinoa käsien ja kynsien kaunistamiseksi. Äiti näytti aina niin onnelliselta ja pirteältä alkaessaan latoa sairasvuodepöydälle kaikkia näitä pieniä "hassutuksia", kuten Didsin isä niitä nimitti. Noin neljännestä vaille yhdeksän tuli vanha rouva Rader auttamaan äitiä, jos hän tarvitsi, kun isä meni työhönsä ja Dids ja mummo pukivat ylleen päällystakkinsa mennäkseen kouluun.

Äidiltä kului aikaa, kuten hänen oli tapana sanoa, puoli yhteentoista saakka joka aamu pukeutumisensa viimeistelyssä. Siitä ei kukaan voisi selviytyä lyhemmässä ajassa, jos tahtoi tehdä sen kunnollisesti, sanoi hän. Mutta silloin hän olikin jo melkein väsyksissä siirtämisestä ja hieromisesta ja kiilloittamisesta ja siistimisestä. Äidin oli niin vaikea pitää käsivarsiaan ylhäällä niin pitkää aikaa. Hän kertoi heille usein, että hänen täytyi laskea kynsiviila kädestään viisitoista tai parikymmentä kertaa voidakseen lepuuttaa käsivarsiaan, ennenkuin lopetti kynsiensä hoitamisen aamuisin. Äiti kiinnitti niin mielellään huomionsa sellaisiin asioihin — kuinka usein puhelin oli soinut sinä aamuna, kuinka monta autoa oli kiitänyt katua pitkin yhden- ja kahdentoista välillä. Hänen oli tietysti vielä vaikeampi kohottaa käsivartensa niin, että hän voi järjestää tukkansa, ja hän oli usein ihan lopussa, sanoi hän, kun vihdoinkin sai kaikki valmiiksi. Äiti-raukka, hänellä ei ollut lainkaan voimia, kuten hän sanoi. Pieninkin ponnistus oli liian vaikea hänelle.

Noin puoli yhdeltätoista tai yhdeltätoista hän siis oli tavallisesti valmis lepäämään ja torkkumaan tunnin verran, ellei aamupostin tuomassa lehdessä sattunut olemaan erittäin kiihoittavaa luettavaa. Mummo oli tilannut kolme newyorkilaista lehteä äidille, sellaisia, joissa oli enimmin värillisiä kuvia ja muuta erikoista ja kuitenkin tuskin salli Didsin katsella ainoatakaan niistä. Tosin hän ei sanonut, ettei Dids saanut, mutta hän järjesti asiat niin, ettei se käynyt päinsä. Mummolla oli mitä kummallisimpia mielipiteitä. Didsin kärsivällisyys loppui useinkin hänen oikkujensa vuoksi.

Mutta sitä Dids ei voinut kieltää, että hänen oli hauska syödä puolista mummon kanssa, sitten kun äidin tarjotin oli viety yläkertaan. Mummo ei ollut lainkaan ikävä, vaikka hän suotta hätäilikin niin paljon, kuten ainakin vanhat ihmiset. Dids toivoi silloin tällöin, että mummo panisi hieman enemmän huomiota pukuihinsa. Hän ei milloinkaan hankkinut itselleen mitään uutta, vaan käytti yhä samaa vanhaa ompelijattaren valmistamaa pukua. Siihen melkein ilmestyi reikiä, ennenkuin hän kävi ostamassa uuden. Entä hänen hattunsa? Äiti sanoi joskus ettei hän voinut ymmärtää, mihin mummo tuhlasi kaikki rahansa, — hänellä oli rahaa pankissa, ja hän sai parempaa palkkaa kuin isä, tarvitsematta tuhlata rahojaan kenenkään muun tarpeihin kuin omiinsa. Äiti sanoi näyttävän siltä kuin hän voisi hieman hellittää ja hankkia itselleen vähän tyylikkäämpiä vaatteita.

Dids ei kuitenkaan oikeastaan välittänyt siitä, kuinka mummo pukeutui. Mitä niin vanhan ihmisen olikaan väliä? Hän ei olisi ollut Didsistä mummon näköinen, ellei olisi käyttänyt tuollaista tummaa, yksinkertaista mummohattua. Ja hän piti sentään mummosta oikein paljon. Toiset tytöt eivät uskoneet häntä, mutta hänestä oli hupaista oleskella mummon läheisyydessä. Vaikka hän olikin niin vanha ja hätäilevä, halusi Dids oleskella hänen seurassaan melko paljon. Puolista syödessään heillä olikin hyvin hauskaa yhdessä. Mihin ikinä Dids sattui olemaan innostunut juuri silloin — postimerkkien kokoomiseen tai erilaisiin polkkatukan muotoihin tai luistelemiseen tahi sanaleikkeihin tai kirjoituskilpailuun koulussa tai viimeiseen Dickensin kirjaan, jota hän parhaillaan lueskeli — mitä tahansa se oli, mummo oli yhtä innoissaan kuin Dids. Hänellä oli aina myös oma mielipide asiasta. Dids ei milloinkaan juorunnut mummolle, mutta useinkin hän odotti, kunnes mummo ehti lausua mielipiteensä jostakin, ennenkuin päätti, mille kannalle itse asettuisi. Eipä silti, että hän aina oli samaa mieltä mummon kanssa. Useinkin hän päinvastoin puhui eri suuntaan — vaikkapa vain jostakin pienestä yksityiskohdasta. Mutta sittenkin Didsistä aina tuntui kuin hänen pitäisi kuulla, mitä mummo ajattelisi jostakin asiasta, ennenkuin hän oli varma omasta mielipiteestään — ainakin tähän saakka, kun hän oli kaksitoista vuotias.

Mummo tiesi enemmän sanaleikkejä kuin kukaan muu ja osasi lausua paljon runoja suoraan muistista ja kertoa kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhanaikaisista tavoista, kun hän oli ollut pieni tyttö. Heiltä molemmilta ei milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Heidän kielensä olivat toimessa yhtä mittaa, ja kuinka he sitten nauroivatkaan! Mummo nauroi kuin mies, ihan hohottavasti, niin ettei hänen kanssaan voinut olla nauramatta. Ja Didsistä nauru oli hauskaa.

Niin pitkistä kahdenkeskisistä puheluista mummo tiesi luonnollisesti kaikki, mitä tapahtui Didsille, niin että hän voi aloittaa jonkin jutun keskeltä, tarvitsematta selittää alkua, kuten oli tehdä pakko isälle. Hänen olisi pitänyt selittää vielä enemmän äidille, mutta kun äiti ei tiennyt mitään Didsin elämänvaiheista, ei juuri kannattanut kertoa hänelle mitään, eikä Dids sitä koskaan yrittänyt. Muuten äidin vointi ei ollutkaan kyllin hyvä, jotta hän olisi voinut paljon harrastaa sairashuoneensa ulkopuolisia tapahtumia. Isä sanoi haluavansa kuulla jotakin Didsin kouluelämästä, mutta hänen piti aina laskea lehtensä syrjään kysyäkseen: "Kuka se neiti Drummond oikein on?" vaikka oli miljoonia kertoja kuullut koulun soitannonopettajasta. Tai: "Maltahan hieman, mitä harjoitusta sinä tarkoitat?" Ja se hidastutti asioita niin ja sen selittämiseen kului Didsiltä niin paljon aikaa, että kun hän pääsi takaisin siihen, mitä oli tapahtunut, hän oli menettänyt koko intonsa. Isällä ei koskaan ollut niin paljon harrastusta aluksi. He eivät päässeet kovinkaan pitkälle.

Mutta mummon kanssa sai aina käydä suoraan asiaan: "Se näytelmä, jota kahdeksas luokka harjoittelee, — niin, Lorina Sheldon ei sittenkään saa näytellä siinä Rowenan osaa." Tai: "Siellä lammen rannalla tuli sama suuri koira luoksemme ja leikki taas kanssamme." Mummo tiesi, kuka Lorina Sheldon oli, ja hänelle oli entisestään tuttu tuo iso hauska koirakin, joka leikki heidän kanssaan heidän luistellessaan. Niin, ateriat olivat mummon seurassa hyvin hauskoja.

Iltapäivällä tuli joko vanha rouva Rader takaisin, tai se sattui olemaan jokin noista kolmesta päivästä, jolloin siivoojatar tuli sinne, niin ettei äiti jäänyt yksikseen, kun Dids ja mummo kävelivät kouluun yhdessä. He eivät useinkaan palanneet kotiin yhdessä puoli neljän aikaan, vaikka Dids vapaina iltapäivinään tavallisesti menikin mummon luokkahuoneeseen katsomaan, oliko mummo jo valmis lähtemään. Jos siellä oli vain muutamia ihmisiä odottamassa, istuutui Didskin odottamaan. Mutta useinkin oli mummon pöydän ympärillä niin suuri ihmisryhmä, että hän jätti sikseen. Joskus oli mukavaa istua siellä ja kuunnella, mutta useimmiten se tuntui Didsistä väsyttävältä, eikä hän voinut käsittää, miten ihmeessä mummo voi sietää noita kummallisen näköisiä naisia, joiden puvuissa ei ollut mitään tyyliä ja joilla usein oli likanaamainen lapsi mukanaan, Didsistä näytti kuin heillä aina olisi jokin kovanonnen loru kerrottavana mummolle, ja mummo kuunteli heitä silti hartaasti, ikäänkuin parhaimpia ystäviään. Voi, kuinka he jaksoivatkaan jauhaa asioita! Dids oli jo haukottelemaisillaan leukansa sijoiltaan, kun mummo näytti vasta saavan suuvuoron.

Se oli muuan mummon väsyttäviä menettelytapoja. Ei kukaan toinen opettaja sietänyt jankkaavia äitejä, sillä tavalla kuin mummo. Dids toivoi usein, että mummo oppisi ajamaan heidät tiehensä, yhden joka minuutti, niinkuin neiti Slocum, hänen oma opettajansa, seitsemännellä luokalla. Neiti Slocum väittelikin siitä usein mummon kanssa ja sanoi, että hän totisesti oli ansainnut palkkansa opetettuaan koko päivän, vaikkei häneltä puijattaisikaan sitä pientä huvia, josta hän ehkä sai nauttia niinä siunattuina päivinä, kun ei ollut opettajienkokousta. Eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi lisätä tunteja työpäiväänsä vain senvuoksi, ettei rouva Wienerschnitzel tullut toimeen herra Wienerschnitzelin kanssa. Mitä se häntä liikutti, oli neiti Slocumin tapana kysyä mummolta. Puhumattakaan siitä, että mummo piti huolta kaikista koulutalon kasveista lepoaikanaan. "Teidän kasvinne ovat aina hyvässä kunnossa", sanoi neiti Slocum. "Miksi ette tyydy siihen? Miksi vaivaudutte hoitamaan muidenkin kasveja? Jättäkää vanhat sananjalat käpristymään ja kuihtumaan, elleivät muut opettajat kastele niitä." Mummo oli valmis vastaamaan tähän, että hän piti kasvien hoitamisesta eikä voinut katsella niitä kuihtuneina, koska hän hyvin tiesi, mitä niille oli tehtävä.

"Muuta kiitosta ette siitä saakaan!" sanoi neiti Slocum, näpsäyttäen sormiaan. "Muut opettajat saavat siitä kunnian osakseen. Kukaan ei edes tiedä teidän sitä tekevän."

Tähän mummolla ei näyttänyt olevan erityistä vastausta. Mutta hän kiiruhti silti heti hoitamaan kukkia. Tietysti ajatteli Dids, kun mummolla ei milloinkaan ollut mitään, mitä oikeastaan voi nimittää hauskuudeksi tai huviksi, varsinkaan niin vanhalla iällä, eivät nuo ylimääräiset työtunnit ehkä riistäneetkään häneltä mitään samalla tavalla kuin nuorelta ja kauniilta neiti Slocumilta. Ehkä mummo pitikin siitä. Aikaihmisestä ei voinut sanoa mitään varmaa — he pitivät niin kummallisista asioista, erittäinkin tuollaiset vanhat, jos he muuten pitivätkään mistään samalla tavalla kuin Dids. Kun sitä oikein ajatteli, täytyi sen kai johtua siitä, että mummo mielellään piti jokaista luomakunnan jäsentä niskoillaan, muuten hän ei sallisi sitä.

Ehkä he vaivasivat häntä senvuoksi, ettei hän milloinkaan näyttänyt väsyvän kuuntelemaan. Siinä oli omituista — hänen kasvonsa näyttivät usein hirveän vanhoilta ja harmailta ja ryppyisiltä, ja joinakin päivinä olivat hänen hartiansa niin kumarassa kuin hänet olisi taivutettu sellaiseen asentoon, mutta kun hän katsoi johonkuhun, eivät hänen silmänsä näyttäneet milloinkaan väsyneiltä. Ei lähimainkaan niin väsyneiltä kuin neiti Slocumin silmät usein.

Vaikka Dids näin nurisi siitä, että muut ihmiset vaivasivat mummoa niin paljon, ei se hämmästyttänyt häntä. Hän itsekin kiiruhti aina silloin mummon luo, kun sattui jokin kiusa. Kun tuli jotakin vaikeuksia, kiiruhti jokainen päätä pahkaa rouva Bascombin luo, ja niin teki hänen pojantyttärensäkin. Olipa hyvin mukavaa, ajatteli Dids usein, että perheessä oli tuollainen vanha ihminen, niin vanha, ettei mikään enää yllättänyt eikä peloittanut häntä tai ole hänelle liikaa. Dids luuli sen johtuvan mummon vanhuudesta, niin ettei enää ollut väliä sillä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se antoi Didsille ainakin sen varmuuden, että hänellä oli jotakin, mihin tarpeen vaatiessa voi turvautua, vaikka enimmäkseen hän tietysti ei tarvinnut sitä lainkaan kuluttaessaan nopeasti puuhaisat, iloiset päivänsä, ajattelematta mummoa, paitsi kun huokaili hänen pikkumaisuutensa takia kynsien ja hampaiden hoitamisessa.

Monina iltapäivinä, kun hänellä oli jotakin määrättyä tekemistä koulun loputtua, Dids ei edes katsahtanut mummon huoneeseen, lähti vain suoraan toimittelemaan asioitaan, soittotunnille tai koulun laulukuoron harjoituksiin tai jääpallokilpailuun urheilukentälle, tai ehkä oli sinä iltapäivänä mentävä tanssikouluun, johon mummo hänet oli pannut, kun hän nyt oli suuri kaksitoistavuotias tyttö.

Lauantai-aamuisin saattoi ryhmä hänen tovereitaan, seitsemännen luokan tyttöjä, matkustaa Harristowniin raitiovaunussa ja pitää äärettömän hauskaa N.N.K.Y:sen uima-altaassa uimaopettajan johdolla. Mummo oli jollakin tavalla saanut toimeen, että hekin pääsivät sinne, vaikka olivat Gilmanvillen eivätkä Harristownin tyttöjä. Dids muisteli kuulleensa mummon asuneen jonkun aikaa Harristownissa, ja hänen vaikutuksensa N.N.K.Y:een oli ehkä peräisin niiltä ajoilta. Mummon valta oli toisinaan hyvin mukava asia.

Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan suomaa nautintoa.

Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset, äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.

Se tuntui sujuvan ihan itsestään.

XXXIV

Kun Dids oli viiden- ja kuudentoista välillä, otti hän äkkiä vauhtia ja alkoi kasvaa niin nopeasti, ettei hänen hameittensa helmoja ehditty oikein pidentää. Hän ei kasvanut ainoastaan tuumissa. Syyskuussa, kuten hän joskus sanoi itsekseen, hän oli vielä ollut vain lapsi, vaikka olikin aloittanut ensi lukukautensa korkeakoulussa. Hän sipsutteli muiden pienokaisten mukana ja hyppäsi vielä mielellään nuoraa, olipa välistä piilosillakin, ja piti poikia vain leikkitovereina. Mutta helmikuussa, kun hän ajatteli itseään, hän voi tuskin muistaa olleensa sellainen pieni tyttönen. Piilosilla! Nyt hän olisi yhtä hyvin voinut leikkiä nukeilla tai imeä peukaloaan. Hänen ruumiinsa oli melkein paria tuumaa pitempi. Ja hän itsekin oli toinen henkilö.

Oliko hän ollut kaunis lapsi? Hän ei ollut milloinkaan välittänyt siitä, oliko hän tarpeeksi sievä, koska oli aina leikkinyt ja lueskellut niin ahkerasti, ettei siihen liiennyt aikaa. Mutta nyt hän tiesi kutakuinkin, että hän oli sievä tyttö. Ja lisäksi hänet täytti se kiihoittava huomio, että hän oli enemmänkin kuin sievä — että hän miellytti poikia.

Hän sai sen selville kävellessään katua pitkin erään suuren pojan kanssa. Hänen tarvitsi vain katsahtaa poikaan erityisellä tavalla — hän ei oikeastaan tiennyt tätä tapaa, mutta kun hän tunsi olevansa täynnä sähköä, voi hän aina tehdä niin — ja minuutissa tai parissa, vaikka poika olisi jutellut kuinka innostuneesti pallopelistä, hän keskeytti, katsoi takaisin häneen jollakin erityisellä tavalla ja siirtyi samalla niin lähelle, että he koskettivat toisiinsa kävellessään. Silloin heissä molemmissa kohisi ja vihloi päästä jalkoihin saakka, ja he nauroivat suunnattomasti jollekin tyhjälle eivätkä oikein tienneet, mistä puhuivatkaan. Sen oli hirmuisen jännittävää.

Ja se pani kaiken muun, mitä oli ollut hänen elämässään, näyttämään mitättömältä ja tyhmältä ja mauttomalta. Läksyt! Koripallo! Mummo! Soitto! Luisteleminen! Runokirjat! Dids voi tuskin muistaakaan enää, milloin hän oli ollut sellainen lapsi, että oli mokomista asioista välittänyt. Puvut! Ne olivat nyt ajattelemisen arvoisia. Lyhyimmät hameet, ohuimmat puserot, läpikuultavimmat sukat (vaikka tyrannimainen vanha mummo ei hankkinutkaan niin hienoja kuin useimmat tytöt käyttivät), pehmeän lyhyeksi leikatun tukan jokaisen kiharan oikea asento, kynnet, niukkojen alusvaatteiden oikea kuosi… Dids nukkui ajatellessaan näitä asioita ja heräsi mieli täynnä niitä. Ja Tug Warneria.

Sillä hän ja Tug Warner olivat nyt ratkaisevasti ruvenneet pariksi. Tug oli hänen "kaverinsa", vaikka mummo ei ollut sitä vielä huomannut. Dids käveli hänen kanssaan, kuten oli nähnyt vanhempien tyttöjen kävelevän "kaveriensa" kera. Tug vei hänet eri paikkoihin, kaikkiin niihin, joissa mummo salli hänen käydä, ja muutamiin sellaisiinkin, joista hän ei tiennyt mitään. Esimerkiksi, Tug vei hänet pari kolme kertaa viikossa Petersin rohdoskauppaan ja tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän halusi, kalliita sekoitettuja juomiakin, joita hän ei ollut milloinkaan halunnut, ja jotka maksoivat viisikolmatta tahi -neljättä senttiä lasillinen. Tugin isä omisti Gilmanvillen hotellin, niin että Tugilla aina oli paljon rahaa, ja hän tiesi aina kauppamatkustajien kertomat viimeiset pilat.

Istuen kuin orrella korkeilla tuoleillaan marmorisen myyntipöydän ääressä nämä molemmat korkeakoulua käyvät nuoret nauttivat niin hitaasti kuin suinkin jäätelöstä ja jauhetuista pähkinöistä ja hillotuista hedelmistä ja paksusta oivallisesta siirapista ja sulatetuista alteakakuista valmistettua sekoitusta, katsellen toisiaan hanojen takaisissa suurissa kuvastimissa ja käännellen päätänsä sinne tänne ihaillen itseään, kohdaten toistensa silmät kuvastimessa ärsyttävästi, nauraen ääneen ja tyrkkien toisiaan. Joskus he kuuntelivat mielellään tarjoilijankin leikinlaskua, mutta toisinaan, kun hän kävi liian iloiseksi, koettivat he turhaan nolata häntä. Dids tiesi kaikkien kauppaan tulleiden katselevan ja kuuntelevan heitä. Se herätti hänessä huimaavan kiihoittavan tunteen, jota hän luuli huviksi. Se oli samanlaista kuin hänen katsoessaan syvälle Tugin silmiin, kun he jälkeenpäin kävelivät yhdessä, heiluvien käsien silloin tällöin koskettaessa toisiinsa.

Joskus, kun hän oli palannut kotiin omaan huoneeseensa omien kuluneitten kirjojensa joukkoon tai istui pianon ääressä, jonkin hopeanheleän, hyvin muistiin painuneen sävelen helkkyessä hänen sormiensa alla, tai lepäsi rauhallisena ja torkkuvana pienessä huoneessaan sen jälkeen kun valo oli sammutettu — joskus noiden makeisten siirapinmaku tuli mieleen ja teki hänet melkein pahoinvoivaksi, samoin kuin hän inhoten muisteli kaupassa vetelehtineitä miehiä, jotka olivat erikoisesti katselleet häntä ja nauraneet hänen tempuilleen. Mutta se oli vain ohimenevä. Hän oli aina valmis aloittamaan uudestaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin sentähden, että häntä lämmitti ja miellytti muiden tyttöjen kateus.

Hän ei koskaan puhunut siitä mummolle, joka ei sivuuttanut Peterin rohdoskauppaa matkallaan koulusta kotiin.

Hän ei vielä ollut sallinut Tugin suudella, vaikka arvasikin Tugin tekevän niin jonakin päivänä. Hän oli romaaneissa lukenut paljon suutelemisesta ja siitä, kuinka ihmeelliseltä se tuntui tytöstä, ja saadessaan silloin tällöin mennä eläviinkuviin, ja katsella siellä jotakin kuvaa, jossa sankari ja sankaritar vaihtoivat pitkän, tiukan filmisuudelman, hän vapisi päästä jalkoihin saakka. Niin, sen täytyi olla ihmeellisiä!

Katsellessaan Tugia monta kertaa päivässä Dids ei nähnyt häntä, vaan viimeisen näkemänsä filmisankarin kalpeat, teräväpiirteiset kasvot ja ammattimaisesti leimuavat silmät. Mutta vaikka hän ei nähnyt itse Tugia, tunsi hän Tugin, kun tämä painautui likemmäksi häntä. Silloin eivät lämpö ja värähtely johtuneet valkoisen kankaan varjosta, vaan todellisesta, elävästä pojasta. Se oli äärettömän kiihoittavaa.

Neiti Mann, englantilainen kirjallisuuden opettaja, ja herra Leonard, laskennon iäkäs lehtori, joka oli ainakin nelikymmenvuotias, hätääntyivät Didsin äkillisestä huonosta lausumisesta ja tarkkaavaisuudesta luokalla, vaikka hän tavallisesti oli niin etevä. Kun he panivat hänet kovalle, katseli Dids vain haaveilevasti ja näki jotakin, missä oli sekaisin kalpeita piirteitä ja hämmentävää nuorta poikaa. Kuinka kuivilta ja mitättömiltä hänen läksynsä tuntuivatkaan! Kuinka hän olisi voinut innostua kirjallisuuteen, lueskella satoja vuosia sitten kirjoitettua näytelmää jossa kerrottiin vain noituudesta, keijukaisista ja muista mahdottomista asioista, joita ei kukaan voi uskoa — miehestä, jolla oli aasin pää! Ikäänkuin sellaista olentoa voisi olla olemassa. Ja keijukaiskuningattaresta, joka oli niin tyhmä, että rakastui häneen.

Neiti Mann luki huolellisesti korostaen:

"Nyt istu kukkasille, aasi kulta, hyväilyn poskellesi saat sa multa; siloiseen päähäs pistän ruususen ja suurenmoista korvaas suutelen."

Hän keskeytti katsoen Didsiin vihaisesti ja sanoi: "Neiti Bascomb, te ette kuuntele nytkään. Ettekö voi tuntea tämän kohdan huumoria ja ivaa?"

Ei, vilpittömästi sanoen, Dids ei ymmärtänyt, että kaikessa tuossa lorussa oli mitään hänelle. Kerran, kun neiti Mannin itsepäisyys, että hänen piti kiinnittää huomionsa tähän tyhmään tarinaan, vaivasi häntä, ryhtyi hän vastustamaan: "Suoraan sanoen, neiti Mann, se kuulostaa minusta pelkältä lorulta. Nykyään ei enää kukaan usko loitsuihin, lumoamisiin eikä mihinkään sellaiseen. Kuinka kukaan välittäisi niin paljon mokomasta tarinasta, että jaksaisi kiinnittää ajatuksensa siihen? Se on niin mahdoton. Hänen täytyi kai huomata, että miehellä oli aasin pää."

Neiti Mann oli tyytyväinen saatuaan kiihoitetuksi väittelyyn tuon tytön, joka oli ennen ollut hänen parhain oppilaansa. "Hän näkikin sen", sanoi hän innokkaasti. "Titania näki sen, mutta hän oli lumottu, niin että se hänestä näytti kauniimmalta kuin miehen pää."

"Oh, kuinka hän olisi voinut!" huudahti Dids. "Kukaan ei voisi niin erehtyä. Minä tarkoitan juuri sitä. Ette tekään voi sitä uskoa, koska se on niin mahdotonta. Ja ruveta äkkiä rakastamaan aasin päätä ilman mitään muuta syytä kuin että hänen silmiään oli sivelty jollakin kasvinesteellä. Ei, neiti Mann, se on ehdottomasti naurettavaa."

"Minä otaksun teidän luulevan itseänne täysin päteväksi sitä arvostelemaan", sanoi neiti Mann ratkaisevaan tapaansa. Hän oli vasta äsken päässyt korkeakoulusta ja käytti usein hyvin ivallisia persoonallisia huomautuksia, herättääkseen oppilaissaan rakkautta kirjallisuuden kauneuksia kohtaan.

Dids ei välittänyt hänen puheistaan, kun oli taas vaipunut haaveilevaan raukeuteensa. Mitä hän huoli muista ihmisistä! Tämän jälkeen hän teeskenteli kirjallisuustunneilla ehdotonta alistumista kaikkeen, mitä neiti Mann sanoi. "Kyllä, neiti Mann", mumisi hän mukautuvasti kuin tuhannen penikulman päästä.

Ja: "Niin, herra Leonard", lempeällä äänellä katsellen hänen ryppyjään ja harmaantuvaa tukkaansa ja ihmetellen, oliko hän milloinkaan ollut nuori ja kosketuksesta värähtelevä, kävellessään jonkun rinnalla.

* * * * *

Koulun perinnäistapojen mukaan heillä oli Lincolnin syntymäpäivänä harjoituksia — soittoa ja eräs puhuja kaupungista. Kello kymmenen aikaan aamulla oppilaat marssivat kokoussaliin, alempien luokkien oppilaiden ravatessa pienillä jaloillaan kiihkoissaan siitä, että saivat poistua omilta luokiltaan lukuaikana, ja pitkien korkeakoulupoikien laahustaessa sisään, kädet housuntaskuissa, ikävystyneinä jo edeltäpäin näihin ylimääräisiin jaaritteluihin.

Soitannon opettaja oli harjoittanut useita erityisiä soittokappaleita, ja kaikki koulun kuoroon kuuluvat oppilaat istuivat eturiveissä hyvin innostuneina, kylmäkiskoisesta ulkomuodostaan huolimatta, koska heillä oli tärkeä osa ohjelmassa. He olivat jo unohtaneet, kenen syntymäpäivää nyt vietettiin, eikä heidän mielessään tällä hetkellä ollut muuta kuin se toivo, että sopraanot laulaisivat korkeat nuotit hieman paremmin tällä kertaa kuin viime harjoituksissa.

Herra Elliott, koulun johtaja ja heidän maailmaansa komentava kenraali, marssi lavalle vieden sinne mukanaan pitkän vanhan miehen, hyvin suoran, hyvin vaikuttavan ja kauniimmin pukeutuneen kuin kukaan oli Gilmanvillessä. Hänen asentonsa, kun hän seisoi siellä valkoinen pää komeasti pystyssä, pani hänet näyttämään historialliselta henkilöltä. Hän katseli uteliaasti ja tarkasti kaikkien näiden neljänsadan lapsen kasvoihin, kun he totellen herra Elliotin antamaa merkkiä nousivat seisaalle osoittamaan kunnioitusta hänelle, jota he eivät ollenkaan tunteneet, sillä vaikka herra Elliott olikin kymmenen päivää sitten ilmoittanut heille puhujan nimen, oli heidän mieleensä silloin painunut vain se, ettei helmikuun kahdentenatoista päivänä olisi mitään lukemista kymmenestä yhteentoista. Se oli niin tärkeätä, että senvuoksi kannatti melkein käydä harjoituksissakin. Nyt kun heihin suuntautui tuo ihan suora katse hyvin läpitunkevista teräksenvärisistä silmistä, istuivat he suorempina koettaen muistella, mitä herra Elliott oli sanonut puhujasta.

Dids oli ihan hätkähtänyt osakseen tulleesta eloisasta katseesta. Hänestä tuntui siltä kuin puhuja olisi todella nähnyt hänet, todella kiinnittänyt häneen huomionsa. Kuka hän siis olikaan? Oliko herra Elliott sanonut häntä jonkun yliopiston rehtoriksi? Vai oliko hän joku kuuluisa kemisti? Vai korkeimman oikeuden tuomariko? Kun he istuutuivat, kuiskasi hän Florence Ringille: "Keneksi herra Elliott sanoikaan…?"

Kuullessaan hänen ensimmäisen sanansa Florence kohotti kulmiaan ja hartioitaan merkiksi, ettei hänelläkään ollut siitä aavistusta. Esitykset alkoivat.

Dids lauloi mielellään mukana kuorossa. Kun hän istuutui laulettuaan oikein sydämensä pohjasta Olaf Trygvasonin altto-osan, tunsi hän olevansa kuin eri ihminen. Soitto tunkeutui aina Didsin läpi täyttäen hänet kokonaan sävelillään. Se karkoitti kaiken muun hänen mielestään, niin että hän sen loppuessa tunsi olevansa ihan tyhjä ja avoin seuraavalle aistimukselle.

Seuraava aistimus, joka suuntautui häntä kohti, oli puhujan ääni. Se oli kuin urkujen kumea sävel. Gilmanvillen asukkailla oli yhtä vähän ollut sellaista ääntä kuin heillä oli sellaisia vaatteitakaan. Jokainen kokoussaliin saapunut istui hyvin hiljaa, kuunnellen tuota ääntä, vain muutamien tarkatessa hänen sanojaan. He eivät yskineet eivätkä siirrelleet jalkojaan, kuten tavallisesti tekivät esitelmien aikana, eivätkä katselleet taakseen nähdäkseen, kuka sieltä näin myöhään tuli. Dids kuunteli hartaasti muiden kanssa, ja vaikkei hänkään useimpien muiden lasten tapaan olisi kyennyt kertomaan, mitä tuo sointuva, sivistynyt ääni oli sanonut hänelle, tunsi hän kuitenkin sen sanoneen melko paljon. Nähtävästi he tunsivat kaikki samaa, sillä kun he poistuivat kokoussalista esitysten loputtua, kävelivät kaikki pienet lapset hiljaa, ja kaikkien vanhempien lasten kasvot näyttivät haaveellisilta.

Didsin ja kaikkien muidenkin kuoroon kuuluvien oppilaiden oli pakko odottaa omaa merkkiään voidakseen nousta ja lähteä pois, kunnes alempien luokkien oppilaat olivat poistuneet käytävistä. Hänen hämmästyksekseen, juuri kun he vihdoinkin saivat nousta seisaalle lähteäkseen, kääntyi herra Elliott, joka oli jutellut vanhan, etevän puhujan kanssa, häneen päin ja kurottautunut lavan reunan yli huomautti: "Voitteko viipyä vielä hetkisen? Tohtori Levering haluaa puhella kanssanne."

"Minunko kanssani?" kysyi Dids katsoen olkansa yli saadakseen varmuuden siitä, ettei herra Elliott puhunut jollekulle hänen takanaan.

"Niin. Tulkaa tänne sivuportaita myöten, että saan esitellä teidät", sanoi herra Elliott.

Niinpä sitten tapahtui, että viimeiset korkeakoulupojat ja tytöt, kääntäessään päätänsä menossa halliin, näkivät hämmästyksekseen Dids Bascombin seisovan lavalla ja tervehtivän kädestä sitä herraa, joka oli äsken puhunut. "No, mitä sinä tiedät tuosta?" kysyivät heidän kohotetut kulmakarvansa toisiltaan, kun he marssivat pois eri saleihinsa.

Dids itsekin oli suunnattomasti hämmästynyt. Olihan perin kiihoittavaa seisoa siellä johtajan ja toiselta paikkakunnalta saapuneen kuuluisan miehen rinnalla, jonka pitkä vartalo Didsin mielestä näytti juhlalliselta ja arvokkaalta senvuoksi, että se tällä haavaa oli hänen maailmansa keskus. Mitä ihmettä se herra aikoi hänelle sanoa?

Herra Elliott, jonka muuan viittaileva vahtimestari kutsui pois lavalta, jätti koulutytön ja vanhan herran kahden kesken.

Nyt, kun he seisoivat näin vastakkain, Dids tunsi hänestä säteilevän elävän voiman vaikutusta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeasti, ja hän tuijotti vanhaan herraan jäykästi pelästyneillä, melko suuriksi auenneilla silmillään. Vieras taivutti valkoisen päänsä lähemmäksi kukoistavia kasvoja ja sanoi hiljaa: "Minua hämmästytti niin kovasti yhdennäköisyys teidän ja erään rakkaan nuoruudenystäväni välillä, jota rakastin lapsuudestani saakka ja jonka kanssa asuin yliopistossa, että kysyin teidän nimeänne. Se on sama kuin hänen."

Hän keskeytti ja näytti epäröivän kuin pelkäisi kysymyksen lausumista; sitten hän sanoi syvällä äänellä: "Oletteko sattumalta John Bascombin pojantytär?" Hän lausui tuon nimen sellaisella erityisellä äänenpainolla kuin se olisi hänestä muita nimiä erilaisempi.

Siitä hetkestä alkaen, kun vieras puhutteli häntä, oli vanhan miehen täyteläisen ja magneettisen persoonallisuuden pelkkä läheisyys tehonnut Didsiin sydänjuuria myöten, hän oli vielä kypsymätön, vaikutuksille altis ja kokemuksista kovettumaton. Hänen kysymyksensä ja tutun nimen lausuminen niin hellästi kuin se olisi pyhä, järkytti häntä niin, ettei hän voinut puhua mitään. Hän nyökkäsi vain mykkänä, tuijottaen vierasta silmiin ja saaden niistä omaansa hakevan nuoruuden nopealla, ahneella tavalla enemmän elinvoimaista ainesta elämänkatsomukseensa kuin monista perättäisistä viikoista. Se virtasi häneen, tämä uusi, heti hyväksytty elämän aines; hänen omansa tuli hakemaan häntä. Jokin tuntematon sopukka hänen sydämessään oli ollut tyhjä ja odottanut juuri tätä kultaista virtaa, tätä syvyyksien ja suuruuden käsittämistä… Se ei voinut milloinkaan enää olla tyhjä.

Hän ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän tunsi vain haluavansa itkeä, mutta tiesi samalla, ettei se sopinut.

Vanha mies katsoi häneen kuin matkojen päästä ja hymyili kuin hän olisi aina tuntenut hänet. Dids ei voinut siirtää katsettaan hänestä. Kun hän nyökkäsi, syventyi vieraan katse. Hän puristi Didsin käden omaansa voimakkaasti ja lämpimästi ja sanoi: "En voi toivottaa teille mitään parempaa, kuin että teistä kehittyisi samanlainen nainen kuin hän oli mies."

Se kuulosti Didsiltä rukoukselta. Häntä halutti nyt yhä enemmän itkeä. Mutta hän puri vain huultaan ja nyökkäsi ääneti ikäänkuin jälleen yhtyisi hänen sanoihinsa, vaikkei nyt kuullutkaan muuta kuin syvän tunteellisen äänen kaikua. Vasta monen tunnin kuluttua hän oikeastaan kuuli hänen sanansa.

Hallien kellot alkoivat kovasti kilistä. Herra Elliott ilmestyi äkkiä takaisin. "Ah, tuo on hänen luokkakellonsa!" sanoi hän hermostuneesti. "Me emme saa myöhästyttää häntä luokalta!"

* * * * *

Luento käsitteli englantilaista kirjallisuutta, ja lausuminen oli jo alkanut. Florence King töhersi jotakin paperipalaselle ojentaen sen Didsille. "Mitä taivaan nimessä hän sinusta tahtoi?"

Dids kirjoitti takaisin: "Hän oli tuntenut isoisäni."

Florence nyökkäsi, hänen uteliaisuutensa tyyntyi, ja hänen harrastuksensa tähän asiaan lakkasi äkkiä. Hän lähetti Didsin selityksen kaikille muille samassa rivissä istuville ja kaikki nyökkäilivät pettyneen näköisinä, koska siihen, mikä oli näyttänyt niin jännittävältä, olikin vain niin jokapäiväinen ja epädraamallinen syy.

Anton Zaleski nousi seisaalle ja luki ääneen happamesti ja häpeilevästi, jollainen tapa on hyväksytty kouluissa korjaamaan runouden tyhmyyksiä:

"Kun hänet kohtasin mä metsäss' äsken en malttanut ma olla sättimättä: hän lemmittynsä päähän karvaiseen kukista kietoi tuoreen seppeleen."

Kun hän istuutui, ojensi lähin oppilas hänelle tottuneen ovelasti
Didsin ilmoituksen, jolloin hänkin nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.

Kukaan ei sitten puhunut Didsille siitä uudestaan. Se haihtui heti jokaisen mielestä.

Puolenpäivän aikaan Dids käveli kuten tavallisesti, mummon kanssa koulusta kotiin. Hän tiesi, ettei mummo ollut nähnyt tätä kohtausta, sillä hän oli poistunut salista viidennen luokkansa mukana ensimmäisten joukossa. Mutta vaikka hän tiesi, että mummo olisi äärettömästi innostunut siitä, tuntui hänestä siltä kuin hänen olisi vaikea siitä puhua. Mutta miksi? Oliko syynä ujous vai kykenemättömyys löytää oikeita sanoja? Ehkä hän ei vielä tiennyt, mitä itse tunsi siitä tai millaisella äänenpainolla pitäisi siitä mainita. Hänestä oli tarpeellista säilyttää sitä omana tietonaan jonkun aikaa, kunnes se asettuisi rauhaan eikä enää näyttäisi niin omituisesti erilaiselta kuin kaikki muu, mitä hänelle oli ennen tapahtunut. Hän avasi monta kertaa suunsa kertoakseen mummolle, mutta alkoikin aina puhua jostakin muusta. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka aloittaisi.

Se säilyi kuitenkin niin pysyväisesti hänen mielessään, että hän hämmästyi, kun illallisaika koitti ja päivä oli mennyt. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet niin sisäänpäin, ettei hän muistanut, mitä oli tehnyt. Mutta hän tiesi, että hänen tosiaan piti kertoa se mummolle, eikä se enää tuntunut niin vaikealtakaan. Juuri niinkuin hän oli ajatellut: Se oli painunut hieman enemmän muiden vaikutelmien tasalle. Kun he pesivät astioita illalla, sanoi hän: "Mummo, se tohtori Levering, joka puhui tänään, kutsui minut lavalle ja kysyi minulta, olenko minä John Bascombin pojantytär. Ja kun myönsin olevani, sanoi hän tunteneensa isoisän ollessaan yliopistossa."

Hän oli tiennyt mummon innostuvan asiaan. Mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että mummo voisi muuttua tuollaiseksi… kalpeaksi ja hurjaksi, käsien jäykistyessä sen lautasen ympärille, jota hän piteli käsissään. Hän käänsi päätänsä hitaasti.

"Mitä sinä sanoitkaan, Dids?" kysyi hän kuin ei olisi uskonut korviaan.

Kun Dids oli toistanut uutisensa, kuivasi mummo nopeasti kätensä ja kiiruhti puhelimeen. Dids kuuli hänen puhuvan nähtävästi herra Elliotin kanssa. Hän hengitti niin kiivaasti kuin olisi juossut. "Puoliyhdeksän junassako? Onko hän jo matkalla asemalle? Siinä tapauksessa ehdin puhella hänen kanssaan vähän aikaa. Kyllä minä kiiruhdan." Hän ripusti kuulotorven paikalleen ja huusi Didsille: "Nopeasti, nopeasti nyt! Ota pian päällystakkisi", ja alkoi kiskoa omia päällysvaatteita ylleen.

Tuokion kuluttua he olivat ulkona, juoksivat raitiovaunua kohti ja kymmenen minuuttia myöhemmin poistuivat siitä aseman edustalla.

Kaikki tämä hämmästytti Didsiä, ja mummon kasvojen ilme suorastaan peloitti. Mummo oli sennäköinen kuin ei tietäisi maailmassa olevankaan muita ihmisiä. Hän nieleskeli pitkään, availi ja puristeli nyrkkiin käsiään ja näytti niin omituiselta. Dids pelkäsi hänen tekevän jotakin kummallista, mikä panisi ihmiset tuijottamaan häneen. Hän oli sennäköinen kuin voisi purskahtaa itkuun milloin tahansa. Mutta Dids otaksui luonnollisesti, etteivät niin vanhat ihmiset kuin mummo osanneet itkeä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mummon vuodattavan kyyneliä tai näyttävänkään olevan itkemäisillään. Didsin mieleen ei ollut ennen juolahtanut, että mummo voisi tuntea erikoisesti jotakin — kuten itkemishalua tai sen torjumista. Ajattelematta sitä lähemmin hän oli aina pitänyt varmana, että mummon tunteet olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Hänen oli nyt kiusallista istua vastapäätä raitiovaunussa ja katsella outojen tunneaaltojen liikuttamia tuttuja kasvoja, jotka hän oli aina nähnyt niin tyyninä ja hymyilevinä ja vakavina. Hän toivoi, ettei mummo vain purskahtaisi itkuun näin julkisessa paikassa. Mitähän ihmiset siinä tapauksessa ajattelisivat? He tietysti tuijottaisivat häneen ihmeissään ja tuijottaisivat nytkin, jos vain sattumalta katsoisivat mummon kasvoja, vaikka hän istui niin suorana ja hiljaa. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Olihan isoisä ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. Dids oli aina otaksunut, ettei mummo häntä enää muistellut.

He eivät nähneet tohtori Leveringiä odotussalissa. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan. Juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Mummo katseli ympärilleen ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin kerran, tarkaten vuoron perään kaikkia ihmisiä. Sitten hän meni lippuluukulle, ja Dids kuuli hänen kysyvän erästä pitkää, vanhahkoa herraa. Lippujen myyjä oli muistavinaan vanhan herrasmiehen menneen suoraan ovesta laiturille kuin tupakoimaan.

Mummo riensi salin läpi, jossa monet ihmiset nyökkäilivät hänelle ja sanoivat: "Hyvää iltaa, rouva Bascomb", mutta hän ei näyttänyt heitä huomaavankaan, vaan meni ovesta laiturille Didsin kanssa. Pitkä rivi sähkölamppuja loi kylmää, valkoista valoaan kylmään, mustaan keskitalven yöhön. Vain muutamat ihmiset uhmasivat pakkasta, pari asemamiestä kärryineen, joka oli täynnä matka-arkkuja, ja muuan edestakaisin kävelevä nainen, jolla oli pieni koira mukanaan. Ei mitään tohtori Leveringiä — ah, kyllä, laiturin kaukaisimmassa hämärässä päässä joku pitkä epäselvä hahmo.

Mummo käveli niin nopeasti häneen päin, että melkein juoksi. Dids seurasi häntä hirveästi hämillään ja häveten mummon vuoksi. Mitä tuollainen hieno, kuuluisa mies kuin tohtori Levering ajattelisikaan heistä, kun he tunkeutuivat tällä tavalla hänen luokseen? Ja mummo oli niin vanha ja vaatimattomasti puettu, ja päässään hänellä oli muuan hirveimmistä hatuistaan. Dids katui, että oli lainkaan lähtenyt mukaan, ja toivoi voivansa erota mummosta, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa osaa siihen kiusalliseen kohtaukseen, joka oli tulossa.

Kun tohtori näki mummon tulevan luokseen, kääntyi hän, ja kun mummo oli lähempänä, kohotti hän hieman hattuaan valkoiselta tukaltaan, näyttäen hämmästyneeltä ja Didsin mielestä, melko vastahakoiselta ja ylpeältä.

Mummo ei aloittanut millään kohteliaisuudella, kuten sanomalla "Hyvää iltaa" tai "Suokaa anteeksi", vaan kysyi suoraa päätä hyvin hiljaisella äänellä kuin olisi pahasti hengästynyt: "Onko totta, että te tunsitte mieheni? Että tunsitte John Bascombin?"

Tohtori Leveringin kasvot muuttuivat, niin että hän oli ihan eri henkilön näköinen. Hän otti hatun päästään, ojensi kätensä mummolle ja sanoi samalla urkumaisella äänellä, joka oli kajahdellut Didsin mielessä koko päivän: "Onko tämä John Bascombin leski? Tätä naistako John Bascomb rakasti?"

Ja silloin, juuri niinkuin Dids oli pelännyt, mummo alkoi itkeä, vieläpä niin kovasti, ettei kyennyt puhumaan, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, mutta hän ei peittänyt kasvoja käsillään. Hän ei kääntänyt silmiään tohtori Leveringin kasvoista. Dids oli iloissaan siitä, että he olivat niin kaukana pimeässä, missä kukaan ei voinut heitä nähdä. Hän tunsi olevansa hirveästi järkytetty, kun mummo itki noin, hänen voimatta pyytää, että hän piilottaisi näkyvistä kyynelten kostuttamat kasvonsa, joita nyyhkytykset vääristivät. Mummo koetti nyt puhua, mutta Dids ei saanut selville hänen puheestaan muuta kuin että hän katkonaisesti toisteli yhä samaa: "Te tunsitte Johnin. Te tunsitte siis Johnin. Siitä on kulunut pitkä… niin kovin pitkä aika… kun olen puhutellut henkilöä, joka on tuntenut Johnin."

Tohtori Levering puristi nyt mummon kättä molemmin käsin. Hänkin koetti lausua jotakin, mutta vaikka hän ei itkenytkään, vapisi hänenkin äänensä. Dids kuuli hänen sanovan: "Te siis olette John Bascombin leski", ja vetävän syvään henkeään. Sitten hän jatkoi: "Minä olen muistissani seurustellut hänen kanssaan koko tämän päivän, koska näin hänen henkensä katsovan minuun hänen pojantyttärensä silmistä…" Hän ojensi kätensä vetääkseen Didsin lähemmäksi. "Minä ajattelin hänen syvää kirkasta katsettaan. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä sen vielä elävän uudessa ihmisolennossa."

Hän kääntyi takaisin mummon puoleen, joka kömpelösti pyyhki kyyneliä silmistään, jotta voisi katsoa tohtoriin. "Juuri silloin, kun tulitte minua kohti, ajattelin häntä taas ja kyselin itseltäni, olinko elänyt niin, etten pelkäisi nyt katsoa vielä kerran John Bascombia silmiin."

Ikäänkuin hänen sanansa olisivat suorastaan lyöneet, rouva Bascomb päästi voihkaisun, niin, että Didsin sydän säpsähti. "Ei… ah, ei! Voi tätä kurjuutta!" huusi hän ojentaen kätensä kuin puolustaakseen itseään.

Dids oli pelästynyt. Mummo näytti niin omituiselta. Tuntui mahdottomalta, että tuo voi olla hänen oma rauhallinen mummonsa — tuo toivoton vanha nainen, joka seisoi hämärässä vääristynein ja kyynelistä kimaltelevin kasvoin.

* * * * *

Kaukana radalla he näkivät veturin merkkilyhdyt. Ne kiskot, joiden vieressä he seisoivat, alkoivat jymistä.

Tohtori Levering sanoi: "Kuulkaapa rouva Bascomb te olisitte varmasti ylpeä saadessanne katsoa hänen silmiinsä, kun teillä on kasvatettavana tällainen hieno tyttö hänen henkensä perijäksi. Minä olen tänään kuullut millainen johtaja hän jo on ja kuinka hartaasti te häneen olette kiintynyt."

Junan kolina kävi kovemmaksi. Mummo tarttui vanhan herran käteen ja sanoi kiihkeästi: "Niin niin… minulla ei olekaan muuta… minä olen koettanut… pojantyttäreni tähden…"

Vaunujen pyörät sivuuttivat kolisten kiskojen vaihteet ja merkkilyhtyjen valot häikäisivät heidän silmänsä. "Hänestä tulee Johnin kaltainen, eikö tulekin?" huusi mummo lähestyvän junan kolinan läpi — tai ne olivat ne sanat, jotka Dids luuli kuulleensa hänen sanoneen kun koko asema heräsi äkilliseen meluun jonkun huutaessa käheästi jonkin ilmoituksen junasta ja ovien lennähtäessä auki odotussalista syöksyvien matkustajien tieltä.

Tohtori Levering kääntyi ja samassa Dids näki hänen kumartuvan puoleensa ja tunsi suutelon otsallaan. Sitten hän näki tohtorin katsovan taas mummoon, näki hänen huultensa liikkuvan, mutta juna kolisi nyt jyristen heidän ohitseen ja hän kuuli vain: "Niin kyllä hänestä…"

Ja sitten hän oli poissa. Ihmisiä matkalaukkuineen hääräili heidän ympärillään tyrkkien heitä ja huudellen toisilleen Dids ja mummo peräytyivät pois joukosta nurkkaan, joka oli niin pimeä etteivät he voineet nähdä toisiaan.

Mutta Dids tunsi mummon painautuvan häneen kuin pelkäisi kaatuvansa. Hän kiersi käsivartensa lujasti mummon ympärille, jäykisti ruumiinsa voimakkaaksi ja tunsi laihan ja vanhan vapisevan ruumiin painon raskaaksi nuorille voimilleen.

Kuinka kovasti mummo painautuikaan häneen kiinni! Vai johtuiko se hänen oman syleilynsä lujasta otteesta? He olivat kuin yksi ihminen. Hän tunsi kyynelten kostuttavan poskiaan. Olivatko ne hänen? Vai mummonko? Miksihän itkisi?

Tätä siis merkitsi… rakkaus.

Hän oli iloinen siitä, että he saivat olla täällä pimeässä missä ei kukaan voinut nähdä heitä kunnes mummo rauhoittuisi hieman. Eikä mummo enää vapissutkaan niin kovasti nojatessaan raskaasti Didsiin pää hänen olkapäällään.

Vienona ja viileänä tuntui otsalla suudelma vanhalta herralta, joka oli rakastanut hänen isoisäänsä ja sanonut antaessaan hänelle tuon pyhittävän suudelman, että hänestä tulisi sen ystävän kaltainen, jota hän oli hellinyt. Mitä suutelo toi hänen mieleensä? Hän ei voinut muistaa.

Kuinka kummalliselta tuntuikaan että mummo nojautui häneen?

Täällä oli liian kylmä mummolle. Hänen omatkin jalkansa olivat kuin jäätä.

"Tule nyt, mummo" sanoi hän hiljaa, "ehkä meidän on parasta lähteä liikkeelle…"

"Kyllä, kyllä, kultaseni" sanoi mummo alistuvasti, "meidän on parasta nyt lähteä kotiin".

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun hän ja mummo erosivat toisistaan koulurakennuksen pääoven sisäpuolella, lähestyi Didsiä hallin poikki muuan omistavasti hymyilevä pitkä, hontelo, näppyinen poika. Dids katsoi häneen ja näki hänet, näki hänessä julmasti kaikki, komeilevan sormuksen hänen likaisessa sormessaan, huonosti sopivan norfolkilaisen puvun, joka peitti rumasti hänen litteän rintansa, hänen ilmeensä, jossa oli puolittain maalaismaista kömpelyyttä ja tylsää itserakkautta, hänen laahaavan käyntinsä ja hänen silmiensä himokkaan ja raa'an ilmeen.

Se oli Tug Wagner. Noiden kalpeiden, velttojen huulien antaman suutelon hän oli kerran ottanut vastaan… Se ajatus värisytti häntä. Mielessään hän vihaisesti moitti poikaa siitä häpeämättömyydestä, että hän vielä jatkoi olemassaoloaan.

Dids katsoi häneen ivallisesti vihaisilla nuorilla silmillään ja kääntyi ylpeästi poispäin.

Pojan omahyväiset, itsetietoiset kasvot muuttuivat naurettavasti. Hänen suunsa loksahti auki. "Mikä sinua vaivaa, Dids?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Dids kuivasti.

"Minä aioin sopia sinun kanssasi siitä, että me lähdemme iltapäivällä
Petersiin juomaan lasillisen kultakermaa", esitti hän.

"Ei, kiitoksia", sanoi Dids häijysti. "Minä olen kyllästynyt noihin kuvottaviin iänikuisiin juomiin!"

"Mutta, Dids…" sanoi poika tunteellisesti, alentaen ääntään ja käyttäen erityistä, tuttua äänenpainoa. Dids katsoi häneen tahtomattaankin. Hänen silmissään oli ahmiva ilme, ja Dids huomasi hänen siirtyvän vielä lähemmäksi.

Dids kuohahti. Kuinka Tug uskalsi? "Oh, mene tiehesi äläkä vaivaa minua!" sanoi hän töykeästi.

Poika hätkähti. "Mutta miksi, Dids…" änkytti hän, hämmästyneen tuskan pyyhkiessä pois hänen kasvoistaan tyhmyyden ja raakuuden, niin että hän näytti säälittävältä kuin loukkautunut pikku poika.

Dids ei halunnut suoda hänelle enää katsettakaan. Peloittavan paatuneena hän lausui lopullisen tuomionsa, kohauttaen hartioitaan: "Voi, sinä hermostutat minua aika lailla! Minä en halua seurustella enää sinun enkä kenenkään toisenkaan pojan kanssa!"

Hän käveli hallin päähän reippaasti kevein askelin. Luentosalin ovella hän näki ryhmän tyttöjä ja poikia; se oli hänen oma vanha toverijoukkonsa urheiluissa ja leikeissä. He odottivat häntä. Dids paransi vauhtinsa loikkimiseksi ja hyppimiseksi ja liittyi heihin hyökäten. He näyttivät hänestä hyviltä. Hän otti heidät jälleen valtaansa ja tiesi heidän pitävän siitä, niinkuin hän itsekin piti. "Te näytätte kovin huolestuneilta", sanoi hän iloisesti: "mikä nyt on hätänä?" Hänen äänessään oli entistä tarmokasta varmuutta, että tässä oli sellainen tyttö, joka voi korjata asiat, vaikka ne olisivatkin kuinka hullusti tahansa.

Florence King kiersi käsivartensa hänen kaulaansa draamallisesti ja vaikeroi: "Meillä on tentti Englannin kirjallisuudessa tänään, eikä se ilkeä vanha noita ilmoittanut sitä ennemmin."

Muuan poika sanoi synkästi: "Minä en ole edes lukenut läpi sitä kirottua vanhaa näytelmää."— "Oletteko te jo lukeneet viimeisen näytöksen?" kysyi toinen.

Dids ei joutunut päästään pyörälle eikä tuhlannut aikaansa valituksiin. "En minä ainakaan ole", sanoi hän kylmästi, "mutta tenttihän on vasta kello kolme iltapäivällä". Hän katsoi kelloon ja alkoi sitten näppärin sormin aukoa kirjapinkkansa nauhoja. "Meillä on nytkin vielä viisitoista minuuttia aikaa ennen soimista, ja voimme vuorotellen lukea toisillemme ruokasalissa. Minä jään tänään tänne väliaterialle. Ja sitten voimme vuorotellen lukea…" Hän näki suunnitelmansa valmiina edessään ja nyökäytti päätänsä luottavaisesti. Tytöt näyttivät rauhoittuvan. Dids pelastaisi kyllä heidät kaikki, kuten aina ennenkin. Muuan huusi olkansa yli eräälle vastatulleelle: "Tule tänne, Retta! Dids aikoo auttaa meitä pänttäämisessä, niin että pelastumme Englannin kirjallisuuden tentistä."

"Mihin viimeksi jäimme?" kysyi Dids, seilailen kirjansa lehtiä.

    "Lumottu katse hirviöstä kääntyy pois,
    kuin kaikki jälleen ennallansa ois."

"Oliko se siinä? Ei, nyt muistankin, että me olimme jo paljon kauempana."

"Unohda öinen ilve, tai jos muistat, se olkoon vain kuin häijy painajainen. Taas ollos niinkuin ennenkin ja katso, maailma kaikkineen on vielä samanlainen. Dianan umppu sai sen ihmeen aikaan, Kupidon kukka vielä yhtyi taikaan. Unesta nouse, armas kaunokainen!"

"Kuulehan nyt, Dids", sanoi Florence King keskeyttäen hänet, kun pääset johonkin sellaiseen riviin, joka sinun mielestäsi on oikein hyvä, ilmoita se minulle, niin että voin opetella sen ulkoa. Tentissä tulee varmaankin olemaan sellainen kysymys, että pitää lausua jokin säe, josta erityisesti pitää, enkä minä koskaan tiedä, mitä minun pitää sanoa, kun opettaja sitä kysyy. Minun mielestäni se on englanninkielen tenttien ilkeimpiä puolia."

"Varmasti", sanoi Dids. "Minä haen sinulle paljonkin sellaisia. Tässä on esimerkiksi jotakin ihanaa, persikoita ja kermaa suuhusi…

    "Liekö kummaa vaiko totta: kaikenlaisiin
    satuihin en vain usko enkä keijukaisiin."

"Mutta siinähän on kaksi riviä", vastusti Florence. "Kumman niistä lausun?"

* * * * *

Didsillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi hän oli niin äkkiä alkanut inhota Tugia.

Rouva Bascombilla taas ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että
Dids joskus oli tuntenut vetovoimaa siihen poikaan tai sentapaisiin.