XXXV
Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.
Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon. Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo — kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?
Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi. Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen, kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä, hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.
Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan, vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään, persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu, kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä, mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen, oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän pitänyt heidän elämäänsä koossa.
Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias, hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi, mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi; hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin; hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.
Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään, oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa. Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön, saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään toivottomien päivätuntiensa kuluessa.
Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille, jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta. Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.
Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä, ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse lainkaan opettaa häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."
Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn. Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.
Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa. Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin, ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja — iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä, mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja (kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä. Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.
Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.
Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti, taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:
"Kuu on niinkuin kukkanen
taivaan huvihuonehen…"
Vihdoin, hyvin hiljaa: "Mitä sinä teet siellä, kultaseni?" kysyi isoäiti.
Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli. Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä tuskallisesti ja hurmaavasti.
"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi, pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.
Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden tarjoilijan parissa.
Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa… ja kuitenkin suoda tilaa niin äärettömän suurelle ilolle!
Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa, koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta, sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään oli tullut halveksittava olento.
Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.
XXXVI
Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa. Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.
Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph…" silloin oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.
Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli, että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.
Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta, ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa pettymystä poikansa takia.
Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi. Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys. Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut toista tietä?
Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton. Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan alla.
Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta — ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph lähti inhoittavaan työhönsä.
Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin tiesikään näiden huolien laatua.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta, hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.
Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen hämmästyneen nähdessään Bascombin.
Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.
Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa, rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti. "Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"
Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär, isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.
Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen nainen.
Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään. Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja uljas… hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.
Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuunneltavaa kuin hänen äänensä.
Tyttö kertoi: "… Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."
"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph.
"Silloin minulla oli este."
Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.
Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."
Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavana.
"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph. Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä, tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä", sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä siitä, mitä Euroopassa tapahtui.
* * * * *
Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi, ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.
"Ah, äiti…" vaikeroi Ralph.
"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.
Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä, naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi. Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka oli ollut jotakin häpeällistä.
Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen, että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta. Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään pelättävää.
"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit… sinä voisit matkustaa pois… kauas pois… niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta enää koskaan mitään kuulisi… sinä ja…"
Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin salama pimeässä.
Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä oli sanonut.
Rouva Bascombin silmät eivät antaneet aihetta epäilykseen.
"No mutta, äiti…!" huudahti hän suu auki.
Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"
Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi siitä mitään."
Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi hänen kasvoistaan ikipäiviksi.
Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat minut inhoamaan niin kovasti itseäni."
Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän äidilleen ankarasti.
Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin… Enpä koskaan ole aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen kestää sen, jos sinä vain voit."
Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on minun koetukseni eikä sinun. Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu… olisi toisen laahaamista samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani. Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan…"
Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle, kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään muuta."
Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"
Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman. Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.
* * * * *
He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa, käsittämätöntä elämäänsä… sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.
Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui. Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän kiihkeästi kuiskaten.
Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti itkuun.
* * * * *
Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen toivoa lisää?
XXXVII
Sinä päivänä, jolloin rouva Bascomb oli irroittanut medaljonkinsa, hän oli lakannut lukemasta raamattua ja rukoilemasta ennen maatamenoaan, mutta iltaisin, sammutettuaan valon, hän usein makasi valveilla kauan aikaa, aivot täynnä laajoja muodottomia mietelmiä, joiden kaltaisia hänellä ei koskaan ollut päivän puuhaisina tunteina. Koska hän oli ennen ollut hyvin ahkera raamatunlukija, tuntui hänestä luonnolliselta, että sellaisen melkein aution mietiskelyn läpi usein nousi hänen mieleensä jokin raamatunlause. Tavallisesti jokin Uuden Testamentin eriskummainen, hämärä väite, jota hän ei ollut ymmärtänyt, mutta joka jo lapsuudessa alkaneen toistamisen pakosta oli käynyt hänelle tutuksi.
Hän ei ymmärtänyt niitä nytkään samalla tavalla kuin muita aatteitaan. Mutta pitkinä miettimisen hetkinä pimeässä hän ei enää ollut huolissaan eikä ymmällä senvuoksi, ettei oikein ymmärtänyt näiden salattujen, jyrkkien lauseiden merkitystä. Ehkä se hänen osansa, joka todella ymmärsi ajatuksia, oli nukahtanut väsyneenä päivän vaivoista. Mutta se hänen osansa, joka oli vielä hereillä, näytti katselevan äärettömän kaukaa päivän tapahtumia ja outoa hehkua sanaryhmästä, joka oli yhtä arvoituksellinen ja tarkoitukseton hänen järjelleen kuin loitsu, mutta hänen ymmärryksensä pysyessä toimetonna valaisi häntä kuin auringonpaiste.
Mutta jos se kuolee, tuottaa se paljon hedelmiä. Hän, joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien käskyläinen. Sillä joka tahtoo pelastaa henkensä, on sen kadottava.
Illalla sen jälkeen kun hän oli saanut tuntea sanomatonta iloa siitä, että Ralph nojautui häneen, hän makasi vuoteessaan ajatellen tätä onnea ja kokien sen toistamiseen. Hän oli hyvin väsynyt, niinkuin aina iltaisin, ja unisuus sai piankin valtaansa hänen uupuneen ruumiinsa. Samalla kun hänen tajuntansa turtui, vedettiin kuin verho hänen silmiensä edestä. Ja kuitenkin hänen ruumiilliset silmänsä olivat ummessa lyijynraskaina väsymyksestä.
Hän tunsi alkavan unen sumentavan ajatusten kirkkaita, teräviä reunoja, ja sumentumisen ohella väistyi toinen verho hänen ymmärtämyksensä tieltä. Hänen suljetut silmänsä näkivät selvemmin.
Ne näkivät hänen kerran vielä alkaneen rakastaa elämäänsä.
Hänen poikansa vaimo
Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.
Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla.
Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous, ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.
Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.
Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon. Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt nykyisestä toimestasi?"
"Pitäisinkö?" sanoi Ralph hämmästyen sellaista luuloakin.
"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa tuntuisikin tyhmältä."
"Anna tulla!" sanoi Ralph kylmäkiskoisesti.
Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.
Kun hän lopetti, ei Ralph sanonut mitään, ei näyttänyt miltään.
"No, mitä sinä arvelet?" kysyi rouva Bascomb.
"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin tietää, mitä siitä arvelen?"
"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä, sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.
Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen. "Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.
"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.
"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen. "Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se olisi ihan yhtä järkevää."
Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti, keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti. Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä vuotta takaperin.
Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta… Minä en ole ikinä kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin ainekirjoituksia… onko kukaan kuullutkaan, että…"
Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."
"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka mieletöntä se on."
"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb, jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.
Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä nykyajan vaatimusten mukaan.
"Kuulkaahan, rouva Bascomb", sanoi hän tavoittaen hänet takaapäin, "minä olen ajatellut teidän suunnitelmaanne ja luulen sen kelpaavan johonkin. Varmasti Ralph voisi siitä suoriutua. Totisesti minä tarvitsen häntä, jos hän vain voi."
Rouva Bascomb pysähtyi katsoen häneen tyynesti. "Kyllä hän voisi siitä selvitä, sitä ei tarvitse epäilläkään", sanoi hän sellaisen henkilön ratkaisevaan tapaan, jonka vakaumus on niin järkkymätön, ettei hän tunne tarvetta huutaa sitä julki. "Mutta hän ei tahdo ajatella sitä. Mainitsin siitä hänelle joku päivä sitten kuin pelkästä mahdollisuudesta. Mutta hän torjui sen heti, sanoen sitä mielettömäksi suunnitelmaksi."
"Ehkä se johtui siitä, että niin äkkiä yllätitte hänet", vihjaisi toinen.
"Ehkä", myönsi rouva Bascombkin, suoden hänelle kunnian tästä ajatuksesta.
"Minä en tiedä konttorissa ketään, jolla olisi tarpeeksi tarmoa nousta tuoliltaan", valitti uusi päätoimittaja. "Isoisä toimitti ehkä hyvää lehteä Yrjö Washingtonin aikana, mutta vuoden 1812 sodan jälkeen hän on koonnut vain muumioita. Minä haluaisin esikuntaani jonkun innostuneen uuden miehen. Mutta Ralphin pitäisi siinä tapauksessa vaihtaa varma toimeentulonsa epävarmaan… ja koska hänellä on sairas vaimokin…"
"No, minä olisin kyllä auttamassa, niin ettei sairaasta vaimosta olisi hätää", sanoi rouva Bascomb, "ja voisihan Ralph aina saada jotakin muuta työtä, ellei tämä näyttäisi menestyvän".
"Hän tietää enemmän urheilutapahtumista kuin kukaan toinen ihminen tässä kaupungissa", ajatteli herra Crane ääneen.
"Hän ei varmastikaan ole ollut poissa ainoastakaan sen jälkeen kun sai pitkät housut", sanoi hänen äitinsä lempeästi.
Willie Crane nauroi ja tämä leikillinen huomautus palautti hänen mieleensä rouva Bascombin persoonallisuuden. Niinpä hänen katseessaan nyt oli sitä mielihyvää (kajastusta hellyydestä omaa menneisyyttä kohtaan), jota muutamat miehet tuntevat vanhoja hoitajattariaan, kokkejaan, opettajiaan, vieläpä joskus äitejäänkin kohtaan. "Olisiko teistä mieluista, jos hän vaihtaisi alaa?" kysyi hän sellaisella äänenpainolla, joka teki vastauksen tärkeäksi.
Rouva Bascomb näki hänen katseensa ystävällisyyden ja pitäen häntä tarkasti silmällä pani siihen niin paljon painoa kuin luuli sen tarvitsevan. "Kyllä olisin, Willie, todellakin hyvin mielissäni", vastasi hän tunteellisesti.
"Tehän tiedätte, kuinka tukalaa Ralphilla on ollut koko ajan. Hän ei ole koskaan pitänyt siitä kirjapainotyöstä, jota hän nyt tekee. Hän sattui suostumaan siihen vain senvuoksi, että hänen piti hankkia itselleen työtä niin äkkiä, tai siksi, että me luulimme sitä tarpeelliseksi. Hän menestyisi paljoa paremmin jossakin sellaisessa työssä, josta hän todella pitää. Ja minä uskon tämän toimen, josta olemme keskustelleet, sopivan hänelle. Olen tuntenut hänet yhdeksänkolmatta vuotta ja huomannut hänen harrastuksensa jatkuvasti kohdistuneen kaikista vastuksista huolimatta vain urheiluun. Minun oli tapanani ajatella, että hän pääsisi siitä aikaa myöten eroon, mutta se näyttää merkitsevän hänelle yhä enemmän. Se on hänen uskontonsa. Miksi hän ei voisi saavuttaa menestystä kertomalla muille ihmisille siitä, mitä hän rakastaa, mistä hän todella välittää?"
Hänen vakaumuksensa lämpö iski kipinän hänen kuuntelijastaan. "Totta vie minäkin uskon hänen voivan!" sanoi Heraldin uusi toimittaja.
"Mutta, hän ei itse kuitenkaan näytä ajattelevan niin", sanoi rouva Bascomb ja kaadettuaan tämän öljyn siihen tuleen, jota hän sytytteli, jatkoi matkaansa, pilaamatta nytkään saavutettua vaikutusta hihalyönnillä.
Sitten eräänä iltana hän huomasi Ralphin tähystelevän puolittain leikillisesti pöydän yli ja tiesi siitä, että Willie Crane oli häntä puhutellut.
"Hän aloitti sen", sanoi hän rohkeasti arvaten. "Hän tuli rinnalleni takaapäin enkä voinut karkoittaa häntä."
"Tokkohan koetitkaan?" sanoi Ralph. Mutta nyt hän ei puhunut synkästi tai vihaisesti. Painaen hänen äänensävynsä mieleensä ja eritellen sen hitaasti palasiksi jälkeenpäin rouva Bascomb uskoi siinä olleen jotakin tahdotonta keveyttä. Hän alkoi toivoa. "Minä olen aina pitänyt Willie Cranesta", sanoi hän itsekseen, vaikka todellisuudessa olinkin vuosikausiksi, hänen palaamiseensa asti, kokonaan unhottanut sellaisen henkilön olemassaolon.
Nyt seurasi sellainen ajanjakso, jolloin hän säästääkseen Ralphia häpeämästä katsoi aina muualle, eikä ollut mitään huomaavinaan.
"Hän ei halua erota entisestä toimestaan, ennenkuin on hieman koetellut voimiaan uudessa", kertoi Willie Crane hänelle muutamia viikkoja myöhemmin, kohdattuaan hänet kuten ennenkin kadunkulmassa. "Hän koettaa kykyään selostamalla koripallokilpailuja (miesten kilpailuja, kun ei sano viitsivänsä mennä katsomaan tyttöjä). Ei kuitenkaan julkaistavaksi, vaan ainoastaan nähdäkseen, mihin hän kykenee."
"No kuinka hän saa sen luonnistumaan?" kysyi hänen äitinsä innostuneena ja kuitenkin harmissaan, kun hänen oli pakko kysyä tätä sivulliselta.
"Ei kovinkaan mainiosti", vastasi Willie siekailematta. "Vajoaa usein melko syvälle suohon. Siinä ei ole vauhtia juuri ollenkaan. Se on kuin vedessä liotettua. Mutta hän on jo päässyt hajulle, kuinka hänen pitää kirjoittaa omalla tavallaan. Ja se on jo jotakin. Jos hän saa kiinni sen oikeasta päästä, voi hän ehkä kiskoa sen irti."
Se oli kovaa rouva Bascombin ylpeydelle, että hän näin sai sivulliselta ainoan ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtumassa Ralphin sisimmässä, että Ralph taistellessaan näin vielä kerran pysyi hänestä loitolla. Hän ei ollut, ajatteli hän joskus surullisesti, ansainnut tätä Ralphin puolelta.
Mutta hänen viime vuosina ylläpitämänsä kuri ei ollut yllyttänyt häntä mietiskelemään, mitä hän oli tai ei ollut ansainnut saada. Valittamatta ja sanatonna hän matkan päästä piti silmällä Ralphia istuessaan pöydän toisella puolen, vastapäätä kasvoja, jotka olivat omista ajatuksista hajamieliset, tai suoritellessaan talousaskareita, kun Ralph huoneensa oven toisella puolen istui iltamyöhään rimpuilemassa kynänsä ja paperiensa kanssa. Lottie valitti, että Ralph yhä vähemmän seurusteli hänen kanssaan päivisin, ja Ralphin äidin piti yhä enemmän täyttää hänen paikkansa voimatta edes osoittaa hänelle sanatonta myötätuntoa.
Sillä hauteessaan mietteitään eräänä pitkänä, tyhjänä hetkenä ennen nukkumistaan hän oli huomannut, että hänen myötätuntonsakin oli nyt tunkeilemista, että Ralphilla nyt oli syytä loitota hänen luotaan, että nyt. Ralphin piti seistä yksinään tai ei ollenkaan, että nyt sekä hänen äitinsä että muidenkin sivullisten auttajien tuli pysyä syrjässä.
Se kestävyys, jota Ralph osoitti työssään, liikutti ja hämmästytti häntä. Sen perusteella, mitä hän oli nähnyt pojassaan, hän oli luullut, että kaikista luonteenominaisuuksista kestävyys jonkin saavuttamiseksi kuului niihin, joihin hän vähimmin kykeni. Hän tajusi nyt, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt Ralphin suuntaavan ponnistuksiaan mihinkään sellaiseen, mitä hänen todellakin näytti kannattavan harrastaa. Että sen piti olla urheilua! Vakavamielinen vanhahko nainen oli siitä ihmeissään. Mutta kuinka hän oli tähän asti voinut olla sitä huomaamatta? Kaikkina näinä vuosina se oli huutanut hänelle vasten kasvoja. Hän ei ollut halunnut nähdä sitä, ja juuri senvuoksi hän oli näin erehtynyt, sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut kyennyt, ennenkuin hänen poikansa oli kolmikymmenvuotias, myöntämään sitä mahdollisuutta oikeaksi, että hänen poikansa voi ehkä olla ihan erilainen henkilö kuin hän itse.
* * * * *
"Hän alkaa voimistua", sanoi Willie Crane keskikesällä kujeilevan salaliittolaisen näköisenä. "Se herkullinen selostus Harristownin poikien ja meidän joukkueemme ottelusta oli hänen kynästään. Hän on luullakseni iskenyt hampaansa siihen ihan oikealla tavalla."
Kun hän huomasi tunteellisen, naisellisen mielihyvän, joka kirkasti rouva Bascombin kasvoja, heräsi oikean liikemiehen varovaisuus eloon hätääntyneenä. "Tietysti teidän pitää ymmärtää", jatkoi hän tahtoen kiihkeästi supistaa kuulijansa toivomuksia, "ettei pienen, viiden pennin lehden kannata maksaa suuria palkkioita. Hänen tulonsa pysyvät ehkä hyvinkin vaatimattomina jonkun aikaa, ja alussa hänen on pakko laatia muitakin selostuksia, kirjoittaa kaikenlaisista asioista, kuten tulipaloista, oikeusjutuista ja murtovarkauksista, mutta se tarjoaa hänelle mahdollisuuden, jos hän vain edistyy. Urheilusivulla on kyllä tilaa miehen koko ajalle. Senvuoksi juuri kaikki miehet, kaikkien äitien pojat, ostavatkin lehden. Te näette heidän lukevan juuri sitä sivua raitiovaunuissa. Tietysti pitää minun vieläkin ostaa lehtitoimistolta urheilusivuainesta, mutta se ei vie Heraldia ollenkaan eteenpäin. Jokainen lukija saa samat tiedot mistä tahansa valveutuneesta lehdestä. Mutta erityisesti olisi tarpeen, että Ralph kohottaisi koko tämän piirikunnan paikallisia joukkueita koskevat selostukset samalle tasolle. Ei edes yksi sadasta meidän lukijastamme ole katsellut suurta liitto-ottelua. Mutta se ei estä heitä mielellään lukemasta hauskoja persoonallisia piirteitä Walter Johnsonista tai Ty Cobbista. Eikö se otaksuma siis tunnu järkevältä, että he samalla tavalla ihastuisivat niihin miehiin, jotka todellakin nyrkkeilevät heidän nähtensä? Minä voin palkata jonkun kyhäämään keskinkertaisia kuvauksia, kuten muutkin lehdet, mutta jos Ralph voi liittää selostuksiinsa jotakin persoonallista, vie se Heraldin piirikunnan jokaiseen sanomalehtimyymälään. Meillä on hyvin vähän urheilualalta, vaikka sitä pitäisi olla paljon. Mutta jos hän jättää sikseen, ei siitä suunnitelmasta tule mitään, ja kun hän on kiinnitetty sairaaseen vaimoon ja kahdeksanvuotiaaseen lapseen, olisi rikollista, jos hänen annettaisiin panna vaaraan liian paljon."
Rouva Bascomb avasi jo suunsa sanoakseen: "Hän ei voisi ansaita paljon vähemmän kuin nykyäänkään", mutta hänen edessään seisovan miehen ajatusten tarkka lukeminen esti hänet tästä avomielisestä tunnustuksesta ja pakotti hänet sanomaan pontevasti: "Jos hän nauttii työstään, tekee hän sen ehkä hyvin ja ansaitsee pian enemmän." Hän muisti, ettei Willie Crane ollut poikana koskaan jäänyt toisen petettäväksi marmorikuulien kaupassa.
* * * * *
Useita kuukausia myöhemmin muutos oli todella tapahtunut, ja Ralphin mieli oli ylenmäärin täynnä tämän taistelunsa, menneen ja tulevan kiihkoa ja harrastusta, mutta vieläkin hän esteli suoraan tunnustamasta äidin osuutta siihen, mikä merkitsi hänelle niin paljon. Sensijaan hän kerran mukaantui selittämään tätä uutta työtään sanomalla äidilleen jalomielisesti: "Kuulehan, minä en usko, että olisin koskaan ajatellut sitä muutoin kuin sinun mieliksesi."
Rouva Bascombin ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voidakseen salata huvitetun hymynsä, sillä hän kuuli tuskin hänen sanojaan, koska hänen kiihkeiden elämäntäyteisten kasvojensa kirkkaus vetosi niin äänekkäästi hänen sydämeensä. "Tämä on hänen oikea rakkautensa", sanoi hän itsekseen ja ajatteli, että jos hän oli melkein unohtanut äitinsä olemassaolo, hän oli kaiketi melkein unhottanut myös Mildred Deweyn, kuten hän oli unohtanut Margaret Hillin vuosia sitten ja kuten Lottiekin oli hävinnyt hänen todellisesta elämästään. Nyt hän oli vapaa mies, vapautettu äidistään niinkuin kaikista muistakin naisista.
"Sanomalehden reportteri!" sanoi Lottie hämmästyneenä. "Urheiluosaston toimittaja! Voi, kuinka hullunkurinen toimi! Kuinka suuren palkan sinä saat siitä?"
XXXVIII
Ralph oli ollut sanomalehtityössä kahdeksan vuotta, ennenkuin rouva Bascombin mieleen hiipi hitaasti, melkeinpä salavihkaa, muuan kuvitelma sellaisesta mahdollisuudesta, että hän ehkä sittenkin vielä voisi pelastaa itselleen muutamia elinvuosia, että hän vielä saisi viettää muutamia harvoja tunteja omassa vapaudessaan, kenenkään odottamatta mitään palveluksia hänen puoleltaan. Näinä kahdeksana reportterivuonna oli Ralphin ansaitsemiskyky yhtä mittaa lisääntynyt. Hän sai hyvän palkan Harristown Heraldisia ja oli vilkkailla selostuksillaan kilpailuista perustanut niin taitavan reporterin maineen, että hänen kirjoitelmiaan luettiin valtakunnan muissakin osissa. Tämä merkitsi, että suuremmat Buffalon ja Clevelandin lehdet tilasivat häneltä silloin tällöin kirjoitelmia sunnuntaipainoksiinsa ja antoivat hänelle tehtäväksi matkustaa sen piirikunnan tärkeimpiin urheilutilaisuuksiin. Sellaisesta työstä, vaikka se olikin säännötöntä, maksettiin hyvin, ja koska he elivät yleensä hyvin vaatimattomasti, oli se melkoisena lisänä heidän tuloihinsa. Ralph ajatteli uskollisesti kaikkien näiden ylimääräisten rahojen olevan lisäyksiä perheen tuloihin eikä omiinsa. Hän kulutti hyvin vähän itse, ja nähtävästi sydämellisin hänen elämänsä monista uusista huveista oli se, että hän saattoi tuoda kotiin rahaa äidilleen käytettäväksi vaimonsa ja pienen tyttärensä hyödyksi. Hän oli oikein hyvä heille kaikille, kolmelle naiselleen; hän rakasti hellästi Didsiä ja oli hyvin ylpeä siitä, että Dids kuului koripallo- ja uimarijoukkueihin, aina antelias, ystävällinen, hyväntuulinen ja säästelemätön lahjojen antaja. Mutta hän sai tietysti oleskella vain vähän heidän seurassaan, koska hän liikkui kotinsa ja Harristownin välillä niin säännöttömästi, ollen usein myöhään ulkona ja nukkuen sitten myöhään seuraavana aamuna. Silloinkin, kun hän oli ruumiillisesti kotonaan, syöden samassa pöydässä kuin hekin, hän oli usein oikeastaan hyvin kaukana, kuunnellen kuitenkin iloisesti hymyillen heidän jaaritteluaan, olematta liian hajamielisen näköinen, mutta saattoi ponnahtaa keskellä jotakin heidän lausettaan tuoliltaan pystyyn ja syöksyä puhelimeen.
He tiesivät yhtä vähän siitä elämästä, jota nämä puhelinkeskustelut edustivat, kuin hänkin heidän elämästään. Kun hän tuli takaisin, sanoi hän usein tunnollisesti: "Anteeksi, äiti (tahi Dids tai Lottie), mutta mistä sinä äsken puhuit? Tarkoitukseni ei ollut keskeyttää, mutta satuin juuri muistamaan, etten ollut vielä ilmoittanut Fergusonille, että aion matkustaa Rochesterin autokilpailuihin." (Tai Oneontan otteluun tai Columbuksen jalkapallokilpailuihin.) Mutta tällainen katkennut keskustelu uusiintui harvoin, eikä hänkään sitä huomannut. Jonkun ajan kuluttua sitä ei huomannut kukaan muu kuin hänen äitinsä. Ralphin suhde perheeseensä oli kaikissa tapauksissa samanlainen kuin muidenkin saman kadun varrella asuvien hyvien huoltajien suhde omiin perheisiinsä.
Bascombit olivat vihdoinkin sopeutuneet hyväksyttyyn kaavaan, ja heidän gilmanvilleläiset naapurinsa lakkasivat heistä puhumasta paitsi ylimalkaisesti. Ralph Bascomb sai kiittää onneaan, sanoivat ihmiset (vasta nyt he alkoivat nimittää häntä herra Bascombiksi), että hänen äitinsä oli hänen luonaan suorittamassa talousaskareita ja hoitamassa hänen raajarikkoista vaimoaan; mutta toiselta puolen se tietysti oli myös rouva Bascombille hyvä asia, että sellainen järjestely toimitti hänelle kauniin kodin. Muutoin hän oli ihan yksinään maailmassa ja oman onnensa nojassa, mikä aina oli kovaa naiselle, kuten jokainen tiesi.
Ja kuinka reipas tyttö Dids Bascombista näytti kasvavan, huomauttivat hänen naapurinsa nähdessään hänen kävelevän ohi pitäen sileää, hyvin harjattua, tummaa päätänsä komeasti pystyssä. Hän oli luokkansa johtaja korkeakoulussa, ensimmäinen tyttö, joka milloinkaan oli valittu siihen asemaan korkeammilla luokilla. Gilmanvilleläiset olivat mielellään puhelleet siitä metelistä, jonka ilkeimmät pojat olivat nostaneet senvuoksi, etteivät he muka voineet sietää tyttöä johtajanaan. He olivat uhanneet keskeyttää Didsin johtaman ensimmäisen luokkakokouksen, ja kaupungin asukkaat toistivat huvitettuina ja kunnioittaen sitä juttua, kuinka Dids oli lannistanut heidät toisella kädellään, toisen ollessa niin sanoaksemme sidottuna hänen selkänsä taakse — kuinka tarmokkaasti hän kokouksen edellisenä päivänä oli järjestänyt ja valmistanut niitä poikia, jotka olivat hänen puolellaan, ja kaikkia tyttöjä, ja kuinka pelottomasti hän oli hyökännyt vastapuolueen johtajien kimppuun heti, kun he olivat aloittaneet metelin. Hän oli karkoittanut heidät ulos kokouksesta, ennenkuin he olivat ehtineet vetäistä henkeäänkään, ja sitten tyynesti johtanut kaikkia muita, pannen kaikki asiat mainioon kuntoon kokeneen vanhan johtajan tavalla. Kaikki oli ohi ja lykätty toistaiseksi, ennenkuin vastapuolue ehti oikein koota voimiaan. Hän oli tosiaan näppärä, tämä Dids Bascomb. Gilmanvilleläiset olivat ylpeitä tästä pitkästä tytöstä, jolla oli iloinen suopea sana jokaiselle, sillä hänen päässään ei ollut ainoatakaan arastelevaa hiusta ja hän tunsi kaupungin jokaisen asukkaan, mustan ja valkoisen, suuren ja pienen. Hänessä ei ollut mitään hölynpölyä, vaan kaikki oli reilua. Mainio toveri, jos kukaan. Puolet kaupungin tytöistä koetti matkia hänen tyyliään. Kaikki saattoivat katsella Dids Bascombin puhtaita merimiespuseroita, matalakantaisia kenkiä ja villasukkia joka kadunkulmassa, ja niitä käyttivät ne tytöt, jotka tahtoivat näyttää hänen kaltaisiltaan. Mutta ei ainoakaan heistä, sanoivat gilmanvilleläiset miehet tavallisesti, voinut matkia sitä tapaa, kuinka hän katsoi jokaista suoraan silmiin. Eikä kellään ollut Didsin hymyä, joka tunkeutui hänen kirkkaan suoran katseensa läpi kuin auringonsäde. Jokainen ihastui Didsiin, kun hän hymyili. "Odottakaahan vain, kunnes Dids pääsee valtion yliopistoon", sanoivat gilmanvilleläiset, "niin hän näyttää yhtä ja toista. Hän todistaa siellä, että pienetkin kaupungit voivat yhtä hyvin kuin suuremmatkin lähettää tyttöjä, joista tulee johtajia." Mutta Gilmanvillessä tuntuisi epäilemättä hyvin tyhjältä hänen lähdettyään. Pienet lapset kaipaisivat häntä ja kaikki muutkin.
Sillä Dids aikoi tietysti lähteä valtion yliopistoon. Rouva Bascomb suunnitteli myös hänen lähtöään, koska siitä osaksi riippui hänen oma vapautensa. Hän oli nykyään yhtä paljon syrjässä Didsin kuin Ralphinkin elämästä ja tiesi koko loppuiäkseen joutuvansa Gilmanvillessä näkymättömiin Didsin lähdettyä suurempaan maailmaan. Hän ei voinut tehdä mitään sen enempää Didsin hyväksi. Eikä Ralphinkaan. Ja nyt, kun Ralphilla oli rahaa, hän saattoi palkata jonkun muun tekemään Lottielle kaikki palvelukset, taitavan hoitajattaren, joka oli tottunut kroonilliseen raajarikkoisuuteen (sillä Lottie oli nykyään jo ehdottomasti ja auttamattomasti vuoteen oma) ja voisi hoitaa Lottieta entistä paremmin. Ja jos hän suorittaisi Didsin yliopistomenot, olisi Ralphilla tarpeeksi rahaa hoitajattaren palkkaamiseen.
Tämä ajatus, että hän ehkä saisi heittää taakan hartioiltaan, oikein huimasi häntä. Hän ei nyt ikävöinyt kateutta herättävää koreaa asuntoa hienoine kylpyhuoneineen ja virheettömän esteettisine saleineen, missä hän voisi tarjoilla teetä valiokunnille. Nykyään hän haaveili vain hiljaisuudesta… ja itseään ympäröivästä tyhjyydestä. Pienestä makuuhuoneesta (hän ei halunnut edes tietää, kuinka se olisi kalustettu, kunhan siellä vain olisi vuode), mihin hän voisi raskain askelin laahustaa koulun loputtua, missä hän saattaisi tuntikausiksi vaipua siunattuun tyhjyyteen kaikesta siitä, mikä oli niin kauan aikaa ärsyttänyt häntä. Sinne ei tulisi keitään vieraita; hänen ei tarvitsisi päättää mitään kenenkään puolesta; hänen ei olisi pakko näyttää myötätuntoiselta kenenkään toisen mielialalle; hänen ei tarvitsisi punnita aineellisen elämän miljoonia kertoja uusiintuvia pulmia; hänen ei täytyisi varoa ilmaisemasta äänensävyllään kuolettavaa väsymystä; hänen ei tarvitsisi valaa harrastusta ja myötätuntoa ja tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa melkein tyhjästä varastostaan. Sillä hän tunsi sydämensä käpertyneen väsymyksestä. Se pelkkä mahdollisuuskin, että hän ehkä vielä voisi elämänsä aikana nauttia rauhallisesta kaudesta, pani hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja raukeaksi huojennuksesta.
Hän puhui siitä Ralphille ja huomasi hänet, kuten hän aina oli nykyään, hyvin ystävälliseksi, hyvin suostuvaiseksi kaikkiin hänen haluamiinsa järjestelyihin, ollen samalla mittaamattoman matkan päässä hänestä. "Haluaisitko todellakin, äiti, muuttaa yksiksesi asumaan jonnekin Harristownin täysihoitolan pieneen huoneeseen?" kysyi hän sellaisen täysikasvuisen henkilön järkevällä äänellä, joka koettaa saada lasta tajuamaan puolivalmiin suunnitelman epäkäytännöllisyyttä. "Sinähän muistat", sanoi hän varoittavasti, "kuinka yksinäiseksi tunsit itsesi koettaessasi sitä muutamia vuosia sitten".
Rouva Bascomb ei keksinyt tähän mitään vastausta, vaan mutisi ainoastaan: "Minä olenkin nyt paljoa vanhempi, kuusikymmenvuotias ensi syntymäpäivänäni." Tämä ei kuulunut lainkaan asiaan, mutta hän tiesi Ralphin tarkkaamattoman korvan hyväksyvän sen vastaukseksi sille, mitä hän oli sanonut.
"No niin, äiti, mitä hyvänsä sinä itse vain haluat", sanoi Ralph myöntyväisesti. "Ja minun mielestäni onkin vallan oikein, että joku hoitajatar rupeaa pitämään huolta Lottiesta. Kuten sanoit, hänen tilassaan tapahtuu niin vähän muutoksia. Enkä minä voi käyttää rahojani sen parempaan kuin sinun ja Lottien ja Didsin hyväksi."
"Sinä olet hyvä poika", sanoi hänen äitinsä hiljaa.
Sitten hän lisäsi mietittyään hetkisen: "Meidän on parasta olla puhumatta tästä Didsille, kunnes asia on vähän varmempi. Suunnitelmista ei kannata puhua, ennenkuin on päätetty."
"Juuri niin", myönsi Ralph tavalliseen hajamieliseen tapaansa saadessaan luovuttaa kaiken päätösvallan hänelle.
* * * * *
Mutta kun hän puhui siitä Lottielle…
Hän oli luullut, että kaikki yllätykset, joita Lottie voi tuottaa, olivat menneisyydessä. Vuosikausia oli heidän keskinäinen suhteensa käynyt yhä tasaisemmaksi sitä mukaa kuin tottumusten graniittiset muurit kohosivat Lottien elämän ympärille päivä päivältä yhä korkeammiksi ja tukevammiksi. Lottie oli näyttänyt tyytyväiseltä, kun hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin sairashuoneen tapausten pientä luodetta ja vuoksea — aterioitaan, lääkärin käyntejä, ruokahalunsa ja unensa vaihteluita, pieniä raajarikkoiselle sopivia hommiaan, keskipäivän vieraiden tuloa ja tulematta jäämistä, viimeisen varkauden tutkimisen edistymistä, murhia, newyorkilaisten lehtien selostuksia avioeroista ja kotipukujen uusinta kuosia. Tässä säännöllisyydessä ei ollut mitään, mitä taitava hoitajatar ei voisi toimittaa yhtä hyvin kuin hänen anoppinsa, ja juuri sitä koetti rouva Bascomb selittää huolellisesti ja toistellen, kun hän ensi kerran puhui aikomuksestaan vetäytyä pois perhe-elämästä.
Mikään ei antanut rouva Bascombille pienintäkään varoitusta sen myrskyn puhkeamisesta, joka alkoi, kun Lottie vihdoin ymmärsi suunnitelman. Lottien entisistä purkauksista ei mikään ollut kiihkeydessä vetänyt vertoja sille hysteeriselle hirmumyrskyille, joka nyt sai hänet valtaansa. Hän itki niin hirveästi, puhui niin hurjasti toivostaan saada kuolla heti, uhkasi niin kiihkeästi tehdä jotakin kauheata, jos hänet jätettäisiin yksikseen, että rouva Bascomb, avutonna omassa graniittimaisessa tottumuksessaan pitää miniäänsä rauhallisena mihin hintaan hyvänsä, ei osannut muuta kuin taputella Lottien kättä niinä väliaikoina, jolloin sai sen kiinni hurjien huitoilujen lomassa, ja silittää takaisin kohdalleen silkkipeitteet, jotka Lottie työnsi syrjään uhatessaan laahautua ikkunaan ja heittäytyä maahan.
"Kas niin, kas niin, ei puhuta siitä enää", mumisi rouva Bascomb epätoivoissaan. "Ajatellaan nyt jotakin muuta."
Voimakkaampi kuin mikään muu hänen mielessään oli hänen hämmästyksensä. Miksi Lottie oikeastaan riehaantui? Mikä pani hänet käyttäytymään noin? Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut oikein ymmärtänyt, että hänelle hankittaisiin ihan oma hoitajatar, joka palvelisi häntä koko ajan, lukisi hänelle ja seurustelisi hänen kanssaan, niin, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi oleskella yksinään, kuten usein nykyään.
Rouva Basccmb päätti odottaa, kunnes Lottie tyyntyisi, kunnes hän ehtisi perehtyä suunnitelmaan tarkemmin, ennenkuin siitä hänelle jälleen puhuttaisiin. Sillä häh ei aikonut vähääkään luopua omasta suunnitelmastaan. Miksi hän luopuisikaan?
Mutta joka kerta, kun hän koetti uudestaan, Lottie suli kyyneliin. Hän ei sallinut rouva Bascombin päästä ensimmäisiä sanoja pitemmälle selityksessään, ennenkuin purskahti itkuun. Hän ei enää itkenyt hurjasti eikä uhkaillut. Hän vain nyyhkytti, ikäänkuin rouva Bascomb olisi murtamaisillaan hänen sydämensä jokaisella lausumallaan sanalla.
Näitä hiljaisia kyyneliä vastaan rouva Bascomb pani kaikki kumoamattomat, johdonmukaiset selityksensä, kuinka miellyttävä siitä muutoksesta tulisi Lottielle, kuinka paljon enemmän huomiota hän saisi osakseen ja kuinka hauskalta hänestä tuntuisi saada itselleen harjaantunut apulainen, joka osaisi kylvettää hänet ammattimaisen taitavasti ja jolla olisi aikaa kuina paljon tahansa lukea hänelle ja pelata hänen kanssaan korttia.
Lottie kumosi nämä kumoamattomat väitteet sillä yksinkertaisella tavalla, ettei pannut niihin lainkaan huomiota. Hän vain itkeskeli, kunnes hänen nenäliinansa oli muuttunut märäksi rääsyksi, niin että rouva Bascombin piti tuoda hänelle uusi.
Nämä molemmat naiset joutuivat umpikujaan ja siellä he pysyivät monta viikkoa Ralphin ja Didsin tietämättä, jotka liikkuivat hilpeinä edestakaisin. Ja sitten yhdellä ainoalla sivalluksella Lottie hajoitti rouva Bascombin koko suunnitelman tomuksi. Eräänä päivänä hän rikkoi hiljaisuuden, kääntämättä katsettaan pois anoppinsa kasvoista sanomalla: "Jos te lähdette pois, pitää Didsin jäädä luokseni. Hänen on pakko. Minä uhrasin terveyteni hänen puolestaan, kun hän oli pieni, ja nyt on hänen vuoronsa tehdä jotakin minun hyväkseni. Minun täytyy saada pitää joku omaisistani luonani. Se on itsekästä hänen puoleltaan, että hän haluaa lähteä yliopistoon, koska minä siinä tapauksessa jään niin yksikseni. Mihin hän enää tarvitseekaan noita kaikkia lisätietoja? Hänen pitää jäädä sairaan äitinsä luo. Ja jos hänellä on lainkaan sydäntä, niin hän jääkin. Se on hänen velvollisuutensa. Minä aion sen sanoa hänelle."
Rouva Bascomb horjahti tämän iskun voimasta, sillä hän tiesi olevan mahdotonta sitä väistää. Vetäistyään pari kolme kertaa syvään henkeään, niin että hänen sydämensä ehti rauhoittua hän sanoi: "Maltahan sentään hieman, Lottie! Mitään ei ole vielä päätetty."
Mutta asia oli päätetty sillä hetkellä, ja hän tiesi sen.
* * * * *
Se oli melkein enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jäädä sinne, vieläpä yksikseen Lottien kanssa Didsin mentyä! Se oli kuitenkin välttämätöntä. Hän näki sen nyt. Kuinka hän ei ollut huomannut ennen, että hän oli kaikkina näinä vuosina huolellisesti valmistanut kuolettavaa vaaraa Didsille? Hän oli mielellään katsellut Didsin uljasta tarttumista kaikkiin tehtäviin, jotka hänen mielestään olivat oikeita, laskematta milloinkaan kustannuksia, rientäen heikon puolustajaksi, alttiisti kantaen kuormia, jotka olivat liian raskaita muille. Mutta nyt tytön ylevän uhrautuvaisuuden ajatteleminenkin peloitti häntä. Sillä tämän erikoisen piirteensä vuoksi Dids olisi avuton sellaisen vaatimuksen edessä, jonka Lottie kyllä osaisi taitavasti esittää. Hän muisteli kohtaamiaan hiljaisia, syrjäytettyjä ennen aikojaan vanhentuneita neitoja, jotka olivat kuihtuneet saamatta kukkia ja "pyhittäneet elämänsä sairaille äideilleen". Taivas varjelkoon, jos hän itse sattuisi kuolemaan ennen Lottieta tai ainakin ennenkuin Dids ehtisi varttua täyteen mittaansa! Tämän uuden mahdollisuuden kauhu karkoitti hänen mielestään oman traagillisen pettymyksen.
Hän liitti tämän uuden kauhun muihin taakkoihinsa ja jännittäen hartiansa kantamaan taakkaa, joka parikymmentä vuotta sitten olisi murskannut hänet, astui eteenpäin horjumatta. Hän ei siis voisikaan lähteä lepäämään? Hyvä, hän ei ajattelisi sitä enää milloinkaan. Eikä hän kuolisikaan liian varhain, koska se ei käynyt päinsä. Hän oli oppinut hyvinkin tietämään, kuinka paljon on tilaa ihmissydämessä. Hän sai nyt oppia jotakin saman sydämen rajattomasta kestävyydestä. Hän huomasi sen jaksavan kestää mitä tahansa, niinkuin siinä oli sijaa kaikelle. Tai melkein kaikelle… ei tietysti suopeudelle Lottien tapaista kohtaan, sanoi hän itsekseen kiireesti, millään ehdolla luopumatta ivastaan.
Se että hän oli omin käsin luonut Didsille tämän vaaran, jonka karttamiseksi hän nyt tuomitsi itsensä ikuiseen vankeuteen, oli hänenlaiselleen luonteelle vielä yksi lisäsyy valitusten tukahduttamiseen. Hän muisti Ralphin töykeän arvostelun omista vaikeuksistaan ja sanoi itselleen hänen sanoillaan: "Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluukin." Ainoa säädyllinen tapa oli kärsiä omien töittensä seuraukset. Hänen täytyi kestää! Ja siksi jaksaisikin.
Muutamien päivien kuluttua, kun hän luuli voivansa jutella siitä rauhallisesti, hän sanoi Ralphille: "Minä luulen olevan parasta, että kokonaan luovun noista muuttohommistani. Olen ajatellut sitä tarkemmin ja päättänyt jäädä kotiin."
Ralphin kasvojen hetkellinen hajamielisyys ilmaisi, ettei hän ollut sitä ajatellutkaan äidin ensimmäisen ehdotuksen jälkeen. Mutta hän muisti sen seuraavassa silmänräpäyksessä. "Ah niin! Kuten vain haluat, äiti", sanoi hän ystävällisesti. "Minä tahdon aina, että asiat järjestyvät sinun tahtosi mukaan."
Lottie ei milloinkaan enää maininnut asiasta hänelle. Eikä hänkään puhunut siitä enää Lottielle.