IV
Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa. Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten — Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä lapsensa hyväksi.
Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri, jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen… niinkuin hän oli luullut omistavansa.
Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun ruokasalin pöytään.
Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin. Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä jokin tapa jatkaa elämäänsä.
Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä. Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen…
Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää syvästi liikuttavalta.
Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.
Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen. Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen Ralph oli sittenkin…
Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä, jota hänelle tarjoiltiin.
Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja tapoja. Maltapas… mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti. Jos Ralph ja tuo… jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä… matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan… Mutta kuinka he tulisivat siellä toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa… myydäkin sen.
Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein. Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut, ettei tytössä ollut mitään vikaa.
Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.
Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.
Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun työskentelevän täällä."
"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.
"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän käsilaukustaan.
Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."
Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa: "Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)
Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon. Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti koripallokilpailuihin."
Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt lähdettyään kotoa yliopistoon."
Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle dollarin setelin.
Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti: "Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."
Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."
"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin melko kaunis nimi."
Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka tuntui odottavan jotakin ääntä.
Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan itkuun.
V
Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa. Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja ottanut heidät hoiviinsa."
"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille pojalle."
"Ihmettelenpä, kuka se tyttö on?" kysyi neiti Saunders.
"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan
Hicksin perheestä?"
"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä, koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään naimisiin.
"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle, heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"
He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän maailmankaikkeutensa keskus.
Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta. Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.
Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille… astua todellakin toiselta toiselle.
Siihen aikaan hänen oma sisäinen heilurinsa oli lähtenyt takaisin päin, heilahdettuaan niin kauas kuin suinkin toiselle suunnalle. Hän oli pelännyt äärettömästi koulumaailmaan palaamista, mutta sillä oli ollut tavallinen rauhoittava vaikutuksensa. Samalla hetkellä, kun hän oli astunut rakennukseen, oli hänen mieleensä juolahtanut tuhansia tyynnyttäviä ammattimaisia mielleyhtymiä. Hänen persoonallisuutensa vakavuuden keskusta oli siirtynyt samalla tavalla kuin muinakin tuhansina aamuina, kun hän luokkahuoneensa kynnyksellä oli jättänyt taakseen Mary Bascombin, John Bascombin lesken, Ralph Bascombin äidin, jolle hänen oma persoonallinen elämänsä oli maailmankaikkeus ja joka oli luonnostaan tämän maailmankaikkeuden edeltäpäin määrätty keskus. Kun hän ripusti päällysvaatteensa eteiseen, tuli hänestä samanlainen "opettaja" kuin monista muista hänen kaltaisistaan, sen naisen asemesta, jolle kaikki persoonallisesti koskeva oli tavattoman tärkeää. Ja "opettajaa" arvosteltiin yksinomaan sen perusteella, kuinka hän kykeni siirtämään kymmeniin pieniin aivoihin monia persoonattomia tiedoneriä, sellaisia, kuinka murtolukuja jaettiin ja miksi satamakaupungit olivat sisämaan kaupunkeja edullisemmassa asemassa. Näiden tuntien pelkkä kuluminen, jotka oli ahdettu täyteen ankarasti järjestettyä toimintaa, pakotti hänen tunteellisen elämänsä hetkelliseen pelastavaan turtumukseen.
Hän oli yhä uudestaan kokenut, usein tahtomattaan ja aina avuttomasti, tämän omien asioittensa siirtymisen syrjään arkipäiväisten koulutehtävien tieltä… laskentoa 9:15 — 9:45; sisälukua 9:45 — 10:15… ja loput vielä lisäksi. Siinä maailmassa ei hänen onnensa tahi hätänsä merkinnyt mitään. Vain se merkitsi jotakin, että kesäkuuhun mennessä kaikkien hänen edessään kohoavien neljänkymmenen pienen kallon piti imeä itseensä kaikki se, mitä niiltä kuulusteltiin valtion määräämissä tutkinnoissa. Tämän vaatimuksen ankaruus lievensi persoonallisten suhteitten tuskia. Tällä haavaa siirrettiin ne keskuksesta syrjään, vaikka ne olisivat melunneet kuinka paljon tahansa.
Mutta ei ainoastaan yksi luokkahuone vapauttanut täten yhtä naista hänen omien asioittensa peloittavasta, iänikuisesta, perinnäisestä, pakottavasta tärkeydestä, vaan jokainen huone koko rakennuksessa. Se varmuus, että monet muutkin olivat samassa pulassa, teki muutoksen säälimättömän töykeyden siedettävämmäksi. Jo pelkkä rakennuksen ulkomuotokin kaukaa, kouluilman haju, kalkkitomu, lattiaöljy, kuumat höyrytorvet, ikkunakukat; kaikkialta kuuluva melu, sitten hiljaisuus, jonka suljettujen ovien takana mumisevat nuoret äänet rikkoivat — kaikki tämä ulotti opettaviin naisiin rauhoittavan vaikutuksensa, jollaista ei kukaan talousaskareihin syventynyt nainen saanut milloinkaan kokea — hän kun oli joutunut alttiiksi kotiesineiden kuperien kuvastimien heijastuksille, jotka eivät näyttäneet hänelle muuta kuin aina suurennettuja kuvia hänestä itsestään.
Mary Bascomb, arkana ja vapisten vihasta ja mielipahasta ja pelosta, astui luokkahuoneeseensa ja tunsi jääkylmän maailman, joka selvästi kulki omaa tietään hoitaen asioitaan omaan tapaansa ja työntäen hänen persoonallisuutensa syrjään. Se soi hänelle hengitysaikaa puoleenpäivään saakka.
Ja puolenpäivän aikana hän kuuli sen, mitä kaikki muutkin olivat kuulleet, että Ralph Bascomb oli karannut erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa ja että rouva Bascomb, ihmeellisesti uhraten itsensä hänelle ainaiseen tapaansa, oli ottanut nuoret kotiinsa, sanomatta moitteen sanaakaan.
Kun hän ruokasalissa otti käteensä kulhon tomaattilientä, ihmetteli hän painuneitten, liikkumattomien silmäluomiensa takana, miksi hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta ennen, miksi hän oli jättänyt Ralphin puhetavan "ei sinun kaltaisesi" melkein huomaamatta, miksi ei ollut juolahtanut hänen mieleensä, että Ralph oli voinut tarkoittaa kevytmielisesti ja uudenaikaisesti kasvatettua naista. Nyt hänessä tapahtui sitä jyrkempi vastavaikutus. Hänen pitkän valvotun painajaisyönsä jälkeen tämä uusi mahdollisuus tuntui enemmän kuin siedettävältä.
Puoliviisi, kun hän kääntyi kotiin päin, hän tunsi olevansa paljoa enemmän oma itsensä kuin aamunkoitteessa oli luullut mahdolliseksi. Hän oli hyvin väsynyt, kuten oli luonnollistakin niin pitkän valvomisen jälkeen, mutta ei ollut kuumeinen, turtunut eikä pahoinvoipa, kuten ajoittain koko viime yön. Hän oli jälleen Mary Bascomb ja valmis, kuten hän aina oli, täyttämään velvollisuutensa.
Se ei ehkä sittenkään kävisi niin vaikeaksi. Melko miellyttävä kuva tilanteesta hahmottui hänen sisäisen katseensa eteen — hänen maailmaansa oli nyt ilmestynyt uusi henkilö, Charlotte, hyvin nuori ehkä, tuollainen iloinen pieni täysihoitolassa kasvanut, mutta vieläkin kehityskaudessaan, ujo, arka, hirmuisen huolissaan siitä, mitä Ralphin ihmeellinen äiti voisi hänestä ajatella (Ralph oli luonnollisesti kertonut paljonkin äidistään); siellä oli Ralphkin, liikutettuna, kiitollisena äitinsä ylevästä näkökannasta, äärettömästi huojentuneena senvuoksi, ettei siitä lainkaan tulisi rettelöä (hän tunsi Ralphin!), ja siellä oli hän itsekin, jalomielisesti tietämätönnä siitä laiminlyönnistä, jota he olivat osoittaneet hänelle, auttavaisena ja Charlotten omaisten ihailemana samalla tavalla kuin sellaiset varakkaat perheet häntä aina ihailivat. Perheneuvotteluja… hän näki heidät… "Nuo ajattelemattomat lapset! Mutta meidän pitää silti tehdä niin paljon kuin suinkin heidän hyväkseen… nuoruus on aina nuoruutta!"
Hän muisti inhoten viimeöisen raivoisan mielenliikutuksensa. Hän ajatteli jälleen, kuten oli ajatellut niin monesti ennenkin elämässään, että itsehillinnän menettäminen ei soveltunut hänelle laisinkaan. Hän ei uskonut siihen, eikä kenenkään pitäisi uskoa.
Mutta hänen polvensa horjuivat anteeksiannettavasta ruumiillisesta heikkoudesta, kun hän nousi talonsa portaita ovelle ja pisti avaimen reikään. Ennenkuin hän väänsi sitä, veti hän pitkään henkeään ja teki sellaisen päätöksen, että tulkoonpa mitä tahansa, hän ei milloinkaan riitelisi Ralphin vaimon kanssa. Hän halveksi sellaisia naisia, jotka eivät voineet sopia miniöittensä kanssa. Muuan niistä monista selviöistä, jonka hän oli aina toistanut vilpittömässä vakaumuksessa, oli seuraava: "Riitaan tarvitaan kaksi ihmistä." Kun hän aukaisi kotinsa oven, painoi hän sen mieleensä kuin edeltäpäin tehdyn päätöksen, ettei hänestä milloinkaan tulisi riitakumppania. Tavatessaan vieraan tytön ensi kerran hän aikoi asettua sille kannalle, jolla tahtoi pysyäkin, aikoi olla ystävällinen ja äidillisen luja.
Hän astui halliin ja näki naulakossa riippuvan kirkkaanvihreän, kummallisen muotoisen hatun, joka oli valmistettu hyvin kimaltelevista, vernissoiduista, huolimattomasti palmikoiduista oljista, tuntien sen erääksi sen kevätkauden halvaksi malliksi. Sen alapuolella, nojaten seinään, oli kirkkaanvihreä pumpulinen auringonvarjostin kädensijasta riippuvine paksuine kirkkaanvihreine tupsuineen. Rouva Bascomb huomasi, tuijottaessaan siihen, valesilkin ohuiden kuitujen kuluneen eri kohdista niin, että karheat hamppulangat, joista se oli valmistettu, näkyivät. Ilma oli ummehtunut hajuvedestä… sellaisesta hajuvedestä, joka mainiosti sopi tuohon hattuun.
Rouva Bascombin mielipide poikansa vaimosta vakiintui koneellisesti, leppymättömästi.
Mitä nuo tyhmät puheet koulussa olivatkaan olleet, että hän muka oli varakkaan tehtailijan tytär!
Siitä, mitä sellaiset puheet olivat viekoitelleet hänet toivomaan, tuli nyt vastavaikutuksena suorastaan pahoinvointia. Hän meni keittiöön ja näki emaljoidulla pöydällään niin paljon likaisia astioita ja ruoanjätteitä, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mokomaa. Muuan paistinpannu, joka oli keltainen särjetyistä munista, oli öljykeittiöllä.
Ei kuulunut mitään ääniä. He eivät siis olleet kotona. Heillä ei ollut edes sen vertaa tavallista säädyllisyyttäkään, että he olisivat jääneet odottamaan hänen tuloaan. He olivat tulleet tänne, käyttäneet kaikkea hyväkseen ja lähteneet sitten huvittelemaan, jättäen hänet likaisten astioiden tervehdittäväksi.
Hän seisoi epäjärjestykseen saatetussa keittiössä tuijottaen rasvaiseen ja astioiden täyttämään pöytään, kunnes kaiken hirveys tuntui suunnattomalta.
Hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa kuin pakopaikkaan ja tunsi senkin tuoksuvan samalta hirveällä hajuvedeltä. Hänen pukupöydällään oli valkoisia ihojauhekasoja. Hän oli siis käynyt jo täälläkin. Talo oli tukahduttavan täynnä outoa miniää.
Rouva Bascomb oli syöksähtänyt ikkunaa kohti saadakseen raitista ilmaa, kun hän kuuli alemman kerroksen pääoven aukenevan ja paukahtavan sitten kiinni. Portailta kuului nopeita, kiirehtiviä askelia. Nuoria ääniä. Naurua.
Hän jäykistyi paikalleen eikä olisi voinut kääntää päätäänkään.
Ovi lennähti auki, ja Ralphin ääni kuului iloisena, pirteänä. "Hän voitti siinä! Kelloni oli jäljessä!"
Ralphin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, ja hänen päänsä väännettiin syrjään, niin että hänelle voitiin antaa pitkä, rutistava suudelma. Hänen hattunsa lähti puolittain irti poikamaisen vallattomuuden vuoksi, ja hän kuvitteli varmaankin näyttävänsä naurettavalta sen ollessa toisella korvallisella…
"Täällä me nyt ollaan, äiti! Ja sinun pitää heti uskoa, että kiitin nöyrästi ja sydämellisesti sähkösanomastasi. Me olimme suunniltamme levottomuudesta, kunnes se saapui. Mutta minä tiesin sinun mukautuvan siihen kuin kunnon toverin ainakin ja niin sanoinkin Lottielle."
Hänen puhellessaan rouva Bascomb ajatteli heti kun katsoi hänen kiihkeihin kasvoihinsa, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, että Ralph oli juovuksissa. Mutta pojan silmät eivät olleet milloinkaan olleet kirkkaammat eikä hänen nuori hipiänsä kukoistavampi. Hänen henkäyksensä oli yhtä puhdas kuin kissanpoikasen. Ja silloin äiti muisti… ei, Ralph ei ollut sennäköinen kuin olisi juovuksissa, vaan samanlainen kuin tullessaan kotiin ääni käheänä huudoista kotijoukkueen hyväksi ja kireän ottelun kiihoittamana.
Ralph kääntyi nyt, pitäen toista käsivarttaan hänen vyötäreillään ja vetäisten luokseen toiselle puolelleen…
Tuo siis oli Lottie.
Rouva Bascomb, joka koetti toisella kädellään suoristaa hattuaan, taivuttaessaan pitkää ruumistaan, jotta voisi suudella häneen päin kurkotettuja, jauheen peittämiä kasvoja, näki, että Lottie oli hyvin pieni, hyvin sievä ja hirvittävästi tuoksuva äsken tuntuneelta hajuvedeltä. Hän huomasi vielä muutakin. Rouva Bascombin tarkkaan nenään tunkeutui jotakin katkeraa leyhkää, joka ilmoitti hänelle, että Lottien runsas, liiaksi käherretty musta tukka oli pesun tarpeessa.
Kaiken odottamattomuus, vastakohta hyvin järjestetyn kohtaamisen, johon hän oli valmistautunut, ja tämän välillä kauhistutti häntä. Hänen uusien vaikutelmiensa katkera sisäinen vuoksi törmäsi hänen toiveittensa kiitävään ulkonaiseen luoteeseen. Ne molemmat hyökkäsivät yhteen hänen sydämessään ja alkoivat kiehua hämmentävän kiihkeästi. Niiden pauhussa hän oli vähän aikaa kuuro.
Hänessä ei ollut muuta liikevoimaa kuin mitä oli jäljellä entisestä mielialan ponnistuksesta. Hän sanoi koneellisesti juuri sen, mitä oli päättänytkin sanoa: "Minä olen iloinen saadessani toivottaa miniäni tervetulleeksi poikani kotiin."
Siihen Lottie, suudellen häntä hyvin tarmokkaasti kosteilla pehmeillä huulillaan, vastasi lauseella, jonka hän selvästi oli suunnitellut edeltäpäin: "Minä toivun teidän sallivan minun nimittää teitä mammaksi."
VI
Hän oli ilmoittanut sähkösanomassaan, että "keskustelemme asioista ja teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta."
Niin he tekivätkin sinä iltana, Ralph ja hänen nuorikkonsa istuen sohvalla lähellä toisiaan käsivarret toistensa ympärillä, vastapäätä Ralphin äitiä.
Vanhemman rouvan huulet olivat kuivat. Silloin tällöin vapisutti hermostunut väristys hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä kuluneista tunneista oli sisältänyt suurimmat järkytykset — illallisvalmistuksetko, jolloin hänen tahratonta keittiötään oli loukattu huolimattomalla käytöksellä ja puheilla, illallispöytäkö, jolloin pöytätavat paljastivat persoonallisuutta, vaiko siistiminen jälkeenpäin — kun Lottien kömpelöt kädet, joiden lyhyiden sormien kiilloitetut kynnet oli leikattu teräviksi, latoivat kaikki astiat samalla kertaa haalealla rasvaisella vedellä täytettyyn pesusoikkoon, kun Ralph äänekkään leikillisesti kuivasi ne huuhtelematta ja kun he molemmat olivat yhtä tietämättömiä hänen läsnäolostaan kuin hellasta, paitsi silloin, kun hän puhutteli heitä. Ei sanaakaan, ei niin ainoata korostustakaan heidän puoleltaan, joka olisi näyttänyt heidän ymmärtävän, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen, millaiseen uhrautumiseen hän oli mukautunut.
Hän oli siirtynyt toisesta kostonhaluisesta vihanpuuskasta toiseen, ja kaikkia niitä katkeroitti se hyvin selvä tosiseikka, etteivät hänen tunteensa merkinneet mitään Ralphille eikä Lottielle.
Kun hän vihdoin istui heitä vastapäätä arkihuoneessa, ihmetteli hän, miksi he eivät huutaneet kauhusta katsellessaan hänen tuhkanharmaita riutuneita kasvojaan. Hän näki itsensä kuvastimessa ja pelästyi omaa ulkomuotoaan, koska hän näytti kiusautuneelta ja riutuneelta, suorastaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin eilen syvälle painuneine silmineen. Hän käänsi tuhotun naamionsa moittivasti noihin molempiin päin, jotka olivat syynä siihen, ja näki, että Lottien pyöreä käsivarsi oli kiertynyt Ralphin kaulaan ja että Ralphin huulet olivat kerran vielä painautuneet täyteläistä, velttoa suuta vasten, jonka kostea pehmeys vieläkin tahrasi hänen huuliaan, huolimatta kaikista yrityksistä pyyhkiä sitä pois. Hänen kauhistunut, pelokas ilmeensä ei järkyttänyt heitä ollenkaan, koska he eivät sitä nähneet.
Vanha tottumus toimitti vihdoin Ralphille jonkinlaisen viestin hänen äidiltään. Hän kävi levottomaksi ja oli, kuten ennenkin, tyytymätön äidin paheksumiseen. Sitten hän sanoi, työntäen Lottien syrjään leikillisesti: "Kuulehan nyt, Lottie kulta, meidän pitää keskustella asioista. Istu suorana ja ole käytännöllinen."
Lottie suoristi itsensä, pani lihavat kätensä ristiin, käänsi kosteat tummat silmänsä kattoa kohti ja alkoi pyörittää peukaloitaan nopeasti. Ralph tarttui häneen huudahtaen ilosta ja suuteli häntä niin kiihkeästi, että Lottie horjahti sohvan käsinojaa vasten, nauraen ja koettaen työntää toista pois. Jokainen heidän hurja liikkeensä toi samaa hajuveden tuoksua rouva Bascombin nenään.
Hän oli ihan jäykkä inhosta ja sen näköinenkin. Mutta siellä ei ollut ketään näkemässä.
"Nyt sinun pitää käyttäytyä kiltisti, Ralph!" sanoi Lottie työntäen hänet sohvan päähän.
Ralph kääntyi äitiinsä päin jälleen, huomasi suuttuneena, että hänen ilmeensä oli kylmä ja vakava, ja katsoi häneen samalla tavalla paheksuvasti kuin telmivä lapsi ikävään opettajaan.
Kolme silmäparia kohtasi toisensa odottavasti. Rouva Bascomb päätti kiihkeästi, ettei hän itse ainakaan esittäisi sitä kysymystä, mitä Ralphin nyt oli tehtävä. Hän tahtoi odottaa, vain odottaa nähdäkseen, mitä Ralphilla oli sanottavaa puolustuksekseen.
Nähtävästi Ralph ei tuntenut tarvetta sanoa mitään puolustuksekseen, paitsi kärsimätöntä, kapinallista: "No niin, äiti…"
"No niin, Ralph…" kuului perin kuiva vastaus.
He katsoivat toisiinsa hyvin vihaisesti.
"Minä luulin meidän alkavan puhua asioista", sanoi Lottie näyttäen äreältä.
Ralph katsahti häneen, unohti äitinsä, kumartui äkkiä hänen puoleensa ja suuteli häntä korvan taakse.
Lottie pysyi yllyttävästi liikkumatta, hänen leukansa painui, ja hän katsoi Ralphiin sivulta silmäripsiensä alitse, hymyillen ujosti. He olivat molemmat taas unohtaneet rouva Bascombin. Heistä huokui nyt muutakin kuin halvan hajuveden tuoksua… kuumia intohimon vihureita.
Rouva Bascomb pidätti henkeään. Hän ei aikonut sietää, että häntä loukattiin hänen omassa talossaan. Heillä ei ollut minkäänlaista säädyllisyyden tunnetta. Hän nousi jäykästi seisaalleen.
Hänen edessään muuttuivat nuoret heti vain pojaksi ja tytöksi, itsetietoisiksi ja suuttuneiksi sen vuoksi, että heidät oli pakotettu häpeämään.
"Oh, joutavia, äiti", sanoi Ralph. "Niin, kyllä me tästä selviämme. Älä ole niin sydämetön, sillä mehän menimme naimisiin vasta eilen."
Rouva Bascomb istuutui ja koetti panna vapisevat kätensä ristiin saadakseen ne tyyntymään.
Tällä tavalla he keskustelivat asioista kello yhdeksään saakka, johon kellonlyöntiin päästessä oli päätetty (jos voi sanoa mitään sellaista päätetyksi, mille oli suotu tarkkaavaisuuden jätteitä silloin tällöin), että Lottie jäisi sinne, Ralphin liikkuessa edestakaisin yliopiston ja kodin väliä kesäkuuhun saakka, jolloin hän luultavasti saisi diplominsa ja olisi valmis ansaitsemaan elatuksen itselleen ja Lottielle. Väliaikana he kaikki aikoivat tähystää jotakin edullista tointa, johon Ralph voisi päästä heti tutkinnon suoritettuaan, aloittaen alhaalta ja saavuttaen sitten vähitellen paremman aseman — mutta "ei sentään liian alhaalta", sanoi Ralph, laskien puolittain leikkiä. "Naimisissa oleva mies ei voi työskennellä konttoripoikana. Hän on saanut velvollisuuksia hartioilleen."
Tässä hän ja Lottie vaihtoivat katseen, johon myöhemmät tapahtumat toivat selityksen.
Ralph oli kiihkeästi torjunut kaikki väittelyt siitä suunnitelmasta, että hänestä tulisi asianajaja. "Ei ollenkaan. Minä olen aina vihannut sitä aietta. Olenpa suunnattomasti hyvilläni siitä, että nyt voin pätevästä syystä sen jättää."
"Mutta, Ralph! Sinähän olet aina…" aloitti hänen äitinsä.
"Enkä ole!" keskeytti toinen reippaasti. "En milloinkaan! Sinä vain panit minut puheillasi kovalle, siinä kaikki."
Hänen koko käytöksensä, ajatteli rouva Bascomb, oli jo muuttunut, veltostunut, raaistunut, käynyt kursailemattomaksi kaikkea sellaista kohtaan, mitä hänelle oli koetettu opettaa. Ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että tämä oli hänen poikansa, hänen tottelevainen pieni poikansa, joka oli aina ollut hänelle niin suureksi iloksi. Hänen ajatellessaan sitä kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta kukaan muu ei nähnyt niitä paitsi hän itse. Hän kuivasi ne kaikkien nähden ja tiesi, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota.
"No, nyt on kaikki päätetty", sanoi Ralph reippaasti, katsoen kelloon. "On jo aika mennä nukkumaan. Nukkumisaika pienelle Willielle, jonka pitää matkustaa huomisaamuna junassa takaisin historian A-kursseille."
Lottie alkoi valittaa, etteivät he niin ollen saisi lainkaan viettää kuherruskuukautta, kuten kaikki muut — että Ralph matkusti pois ja jätti pienen tyttösensä yksikseen päiväkausiksi, ikäänkuin ei olisi…
Rouva Bascomb ei ollut kuulevinaan, nousi toisten huomaamatta ja meni halliin. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin oli päätettävä makuuhuoneista yöksi. Hänen piti kestää sekin. Ralphin huoneen vuode oli vain sotilaan makuulavan levyinen, todellisuudessa hänen lapsuusaikainen vuoteensa, joka oli jäljellä hänen nuorenmiehen-huoneessaan. Talon ainoa kahdenmaattava vuode oli hänen huoneessaan, sama, jonka hän ja Ralphin isä olivat ostaneet, jossa Ralph oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut, ja se huone oli ollut hänen yksin kaksikolmatta vuotta.
Hän seisoi portaitten juurella kauan aikaa, ennenkuin sai niin paljon ruumiillisia voimia, että jaksoi sanoa: "Sinun on parasta ottaa minun huoneeni, Ralph. Se on ainoa, joka on tarpeeksi suuri kahdelle."
"Hyvä on", sanoi Ralph, "me suostumme kaikkiin ehdotuksiisi". Sitten hän jatkoi: "Lottie, haluatko sinä jotakin syödäksesi ennen nukkumaanmenoa?"
"Voisin juoda lasillisen olutta ja syödä juustovoileivän, jos vain joku sitoisi käteni ja työntäisi sen suuhuni", sanoi Lottie hyväntuulisesti.
"Koira vieköön, se maistuisi hyvältä!"sanoi Ralph. "Mutta meillä ei ole mitään sellaista kotona. Tilaamme Kahnilta huomenna korillisen olutta. Mutta tulehan nyt sentään katsomaan, mitä meillä on."
Tämän keskustelun ("Tilaamme huomenna korillisen…") jäykistämänä rouva Bascomb seisoi portaitten juurella kuunnellen, kuinka he iloisesti tyhjensivät hänen jääkaappiaan. Jos hän olisi kyennyt avaamaan suunsa, olisi hän huutanut heille: "Mitä te siellä teette? Kuinka te kehtaatte?" Tämä oli jo liikaa. Raja täytyi olla…"
Mutta hänen huulensa olivat liian kuivat puhuakseen. Ja silmänräpäyksessä hänelle selvisi, että vaikka hän olisi voinutkin, ei hän olisi niin tehnyt. Ralph ja Lottie olivat käsittämättömän monien peninkulmien päässä hänestä se näyttäisi vain pikkumaiselta kotihirmuvallalta — hän saattoi kuulla Ralphin äänen, kun hän sanoisi: "Hyväinen aika, äiti, emmekö voi saada hieman haukattavaa ennen nukkumaanmenoa?"
Se, että Ralph näin unohti hänet, piittaamatta vähääkään säädyllisyydestä, värisytti häntä, ja tuntien, kuinka toisen jalan siirtäminen toisen eteen oli vaikeata, hän kiipesi hitaasti yläkertaan.
Hän otti lakanoita ja pieluksenpäällisiä puhtaista liinakaapeistaan ja aukaisi huoneensa oven. Hetkiseksi ilmestyi hänen eteensä hämärään muuan olento, joka aina, kun hän katsoi tästä ovesta huoneeseen, oli tämän jälkeen häntä vastassa. Se paikka, missä hän ensi kerran oli nähnyt Lottien, ei voinut milloinkaan muuttua hänelle samanlaiseksi kuin jokin muu paikka maailmassa. Siinä jo tänä ensi iltana, kuten kaikkina tulevina vuosinakin, seisoi Lottie… alhaisena, tyhmänä, arkipäiväisenä… sentapaisena, jollaista rouva Bascomb halveksi… siinä hän seisoi ja riemuitsi raa'asti äidin edessä, jonka pojan oli viekoitellut.
Rouva Bascomb painoi nappulaa, ja sähkölampun loisto karkoitti huoneesta haamun. Hän laittoi vuoteen kuntoon säännölliseen, siistiin tapaansa, katsellen samalla ympärilleen kummallisesti. Sitten mentyään vaatekomeroon hän kokosi sylinsä täyteen vaatteitaan naulakoista, kantoi ne Ralphin huoneeseen ja heitti kasoihin lattialle, kuten ei milloinkaan elämässään ollut käsitellyt tavaroitaan. Hän tarttui pukupöytänsä kirjaillun liinan kaikkiin neljään nurkkaan, vieden sen pois, sirojen, hauraiden pikku kapineiden kolistessa siinä särkyvän lasin ja helisevän hopean keralla. Hän kohotti katseensa seiniin, sieppasi sieltä sikstiiniläisen madonnan jäljennöksen, jonka oli saanut tyttöaikanaan, ja heitti paperikortin kalenterin, jossa oli joka päivän kohdalla hartaita mielilauseita ja joka aina riippui pöydän vieressä. Huone, jolta silmänräpäyksessä oli riistetty kaikki persoonallisuus, näytti nyt täysihoitolan makuusuojalta. Hän käsitti kylmän raivokkaasti, etteivät Ralph ja Lottie huomaisi eivätkä välittäisi, miltä se näytti.
Matkallaan Ralphin huoneeseen hän pysähtyi hetkiseksi ylempään halliin kuuntelemaan ääniä alhaalta — naurua, heikkoja huutoja, kirkumisia ja seuraavan keskustelun katkelmia:
"Sinun ei tarvitse koettaakaan…"
"Kyllä minäkin tahdon, jos vain…"
"Hyvä on, neiti rouvaseni, pidä sitten huolta itsestäsi." "Ralph, päästä minut irti, tai minä…"
Rouva Bascomb tunsi jotakin kummallista suussaan ja huomasi äänekkäästi purevansa hampaitaan yhteen. Tämä säikäytti häntä. "Voi, minä en voi kestää tätä! Minä en elä kesäkuuhun saakka, kunnes he menevät matkoihinsa."
Hän huusi portaiden juurelle jyrkällä, voimakkaalla äänellä: "Minä menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä."
Lörpöttelevä keskustelu lakkasi hetkiseksi. Hän tiesi sen jo. Milloin tahansa heidän tarkkaavaisuutensa pakotettiin kohdistumaan häneen, meni heiltä aina hetkinen sen muistamiseen, että hänkin oli olemassa.
Muuan tuoli narahti. "Malta hieman, äiti!" huusi Ralph odottamatta. Rouva Bascomb kuuli hänen tulevan alahalliin ja seisoen portaitten yläpäässä näki hänen kääntyvän ja kiiruhtavan ylöspäin. Hallin lamppu valaisi täydellisesti hänen kasvonsa, punastuneet, aistillisesti kiihoittuneet kasvot, jotka eivät hänestä näyttäneet Mary Bascombin pojan kasvoilta, vaan jonkun tavallisen naisen pauloihin joutuneen tavallisen miehen kasvoilta. Mitä Ralphilla nyt saattoi olla mielessä, ihmetteli hän.
Ei muuta kuin että hän kiersi käsivartensa äitinsä kaulalle ja painoi päänsä hetkiseksi hänen rintaansa vasten, sanoen: "Kuulehan nyt, äiti, sinun ei pidä ajatella… sinun ei tarvitse ajatella, etten minä… Äiti, sinä olet sentään tavattoman kiltti vanha toveri."
Hän kohotti päätänsä, ja hetkisen katsoivat hänen silmänsä syvälle äidin silmiin. Järkytyksestään huolimatta rouva Bascomb totesi, että heidän silmänsä nyt todella ensi kerran kohtasivat toisensa hänen palaamisensa jälkeen. Ei, kyllä siitä oli kulunut jo pitemmälti aikaa. Milloin olikaan Ralph viime kerran katsonut hänen silmiinsä? Vuosia takaperin.
Mitä hän nyt näki pojan silmissä? Kiihoittuneen nuoren miehen kasvojen punastuneesta aistillisesta naamiosta tuijottivat hänen pikku poikansa silmät hetkisen pelästyneinä, avuttomina…
"Voi, Ralph, Ralph!" huudahti hän puristaen poikaa hurjasti syliinsä.
* * * * *
Mitä tahansa se lienee ollutkaan, se meni ohi. "Kyllä, Lottie!" huudahti Ralph. "Minä tulen!"
Hän suuteli äitinsä poskea, painaen siihen tavallisen asiallisen, poikamaisen suutelonsa, ja kiiti portaita alas takaisin.
"Hyvää yötä, mamma!" huusi Lottien ääni iloisesti.
Rouva Bascomb meni poikansa huoneeseen ja istuutui vuoteen reunalle, laskien jalkansa omien vaatteittensa sekasortoiselle kasalle. Hän ei nostanut niitä lattialta. Vapisevin sormin hän aukoi pukunsa hakaset, solautti yöpuvun ylleen ja ryömi pieneen vuoteeseen.
Pian senjälkeen Lottie ja Ralph tulivat yläkertaan, mennen hänen huoneeseensa. Ohuiden seinien läpi hän kuuli heidän liikkuvan siellä ihan samalla tavalla kuin oli kuunnellut Ralphin liikkeitä kaikkina kasvuvuosina. Mutta nyt hän kuuli sieltä ääniäkin. He eivät olleet kuitenkaan niin äänekkäitä kuin äsken alakerrassa. Hiljaista kiihkeää muminaa, joka vain silloin tällöin rikkoi pitkän, painostavan hiljaisuuden.
Ralphin äiti makasi Ralphin vuoteessa, ruumis yhdessä sykkyrässä ja koko hänen olentonsa vihan tiukasti jännittämänä. Hänen täydellisesti unettoman yönsä jälkeen hänen ruumiillinen väsymyksensä oli niin suuri, että vaikka hän ei voinut nukkaakaan, ei hän voinut oikein valvoakaan. Hänen ajatuksensa siirtyivät mielettömästi toisesta särkyneestä kuvasta toiseen… hänen astiansa, hänen isoäitinsä hienot vanhat porsliinit harmaassa vedessä, jonka laidoilla oli rasvakerros… käsi, jonka kynnet olivat kiiltävät ja terävät, pitämässä kiinni haarukkaa kuin se olisi tikari… Toisesta huoneesta kuuluva mumina… hattunaulakko ja siihen ripustettu halpa kirkkaan vihreä hattu ja pumpulinen sateenvarjo alapuolella… hän ei voisi milloinkaan kestää sitä, ei milloinkaan! Mitä hän olikaan tehnyt joutuakseen sellaiseen surkeuteen… paksu hampputupsu, joka oli päällystetty ohuilla tekosilkkikuiduilla… sammakkojen kurnutusta, missä hän olikaan kuunnellut sitä? Ääni palautti kuvottavasti hänen mieleensä kirjeen herättämän tunteen, kun hän oli vetäissyt sen esille kirjelaatikosta… hän ei voi milloinkaan kestää kesäkuuhun saakka… hänestä tulisi mielipuoli… hiljaisuus toisessa huoneessa.
Sitten hän nukkui kuin olisi nauttinut lääkettä ja näki unta Ralphin silmien ilmeestä, joka oli niin hirveästi liikuttanut häntä — näki unta, että Ralph oli avannut jonkin oven täällä hänen omassa talossaan, oven, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, vaikka nyt tiesikin sen aina olleen siellä… avannut sen ja paljastanut suuren, pimeän, tyhjän huoneen… tyhjän. Ja kuitenkin hän nyt tiesi, että se oli aina ollut siellä… tyhjänä.
Hän heräsi säpsähtäen kellon lyödessä alakerrassa kahdeksan. Hän ei ollut nukkunut niin pitkään koulupäivinä vuosikausiin. Uni unohtui kokonaan.
Tunnin kestävä toivoton kiire siistimättömässä talossa, joka oli hiljainen muuten, paitsi hänen nopeita, varovaisia liikkeitään, kun hän pukeutui ja valmisti aamiaisensa. Ja sitten samalla tavalla kuin tuhansina muina aamuina ennen tätä ja tuhansina aamuina tämän jälkeen hän huomasi kerran vielä astuvansa koulurakennukseen ja jättävänsä persoonallisuutensa, oman haaksirikkoutuneen ja murskatun persoonallisuutensa taakseen, ryhtyessään täyttämään "opettajan" muodollisia, persoonattomia, hyödyllisiä velvollisuuksia.
VII
Hän oli keskittänyt kaikki voimansa kyetäkseen kestämään kesäkuuhun, Ralphin oppiarvon suorittamiseen, saakka ja huomasi piankin tarvitsevansa kaikki voimansa ja enemmänkin kestääkseen sen, mitä oli sälytetty hänen hartioilleen koulussa ja kotona.
Koulussa hän näki, päivä päivältä, virkatoveriensa silmistä heidän Lottieta koskevien tietojensa lisäytymisen. Rouva Jeffries huomautti tuhlaavalla äänenpainolla: "Ah, minä näin nuoren miniänne rohdoskaupassa tänään! Sellainen kaunis tyttö!" Rouva Bascomb kuuli lauseen korostuksesta kaikkien nähneen samaa, mikä oli niin selvästi ilmennyt hänen kotinsa hallissa, kun hän oli katsellut halpaa, kiiltävää hattua ja ohuilla tekosilkkikuiduilla päällystettyä hampputupsua.
Kun hän huomasi neiti Saundersin kumartuvan neiti Prestonin pöydän yli silmissään selvä tyytyväisyyden ilme, joka johtuu juorujen kuulemisesta, ja kun molemmat tytöt erkanivat toisistaan, nähdessään hänen tulevan huoneeseen, tiesi hän neiti Prestonin harristownilaisten serkkujen saaneen selville, mitä hän itsekin jo aikoja oli kuullut, että Lottien isä toimi siellä kenkätehtaan yövahtina ja että Lottie oli ollut myyjättärenä South-kadun varrella miesten vaatekaupassa. Hän kuvitteli heidän lisäävän senkin, mitä hän oli arvannut, että Lottiesta oli juoruttu enemmän tahi vähemmän.
Tosin koulun toiset naiset kohtelivat häntä myötätuntoisesti, mutta siihen sekoittui sääliäkin, ja sääli tuntui hänestä sietämättömän loukkaavalta. Hänen kokemuksensa oli sellainen, että ihmiset säälivät vain niitä, joita he voivat halveksia. Ja ihmisten sääliminen oli todellisuudessa halveksimista. Hän tiesi sen, koska oli itsekin tuntenut sääliä.
Kuinka oli Ralph voinut siten palata hänen luokseen kaiken sen jälkeen, mitä oli tehty hänen hyväkseen? Hän teki itselleen tuhansia kertoja tämän kysymyksen, saamatta siihen vastausta.
Margaret Hill ei osoittanut myötätuntoa eikä sääliä kellekään muulle kuin itselleen, voimatta silti karttaa rouva Bascombin kostonhalua. Tytön ensi vaikutelma oli ollut "katkenneen liljan" surua, mikä suututti Ralphin äitiä itsekunnioittavan salaamisen täydellisellä puutteella. Kuinka voi kukaan niin kerskailla tunteillaan julkisesti, ajatteli hän ärtyisästi kiinnittäessään huomionsa Margaretin kalpeihin kasvoihin ja alakuloiseen, kauniiseen päähän.
Muuan toinen kiinnitti niihin huomionsa myötätuntoisemmin kuin rouva Bascomb. Ralph oli ollut naimisissa tuskin kuukauttakaan, kun rouva Bascomb jo näki Margaretin kaupungin suurimman pankin kassanhoitajan, herra Lathropin, loistavassa uudessa Buick-autossa. Herra Lathrop istui hänen vieressään, kohdistaen häneen keski-ikäisen miehen tuntehikkaan, tyhmän katseen, herra Lathrop, jonka keski-ikäinen vaimo oli ollut vainajana vasta vuoden ja jonka täysikasvuiset lapset olivat Ralphin tovereita yliopistossa. Tämä näky täytti rouva Bascombin samanlaisella kalvavalla ärtymyksellä kuin kaikki muukin näihin aikoihin. "Inhoittavia hölmöjä nuo molemmat!" ajatteli hän.
Hän katseli kaukaa tämän uuden suhteen nopeaa kehittymistä, sillä Margaret ei ollut ainoastaan luopunut mieltäliikuttavasta kohtauksesta, jota hän oli pelännyt, vaan todellisuudessa jättänyt häntä lähestymättä. Harvat ihmiset koettivatkaan puhua hänelle luottavaisesti tänä hänen elämänsä kautena. Eivät ainakaan useammasti kuin kerran. Hän ilmaisi tunteitaan niin vähän kuin suinkin julkisesti, sovitteli äänensä aina hyvin, piti kasvonsa tyyninä ja silmänsä kurissa. Ja ihmiset toimittivat nopeasti asiansa hänen kanssaan ja poistuivat hänen luotaan kiireesti "Minusta tuntuu kuin hän kiivastuisi kosketuksesta", sanoi vaikutteille altis neiti Preston käytyään rouva Bascombin luokkahuoneessa jollakin asialla.
"Niin, minä en ainakaan panisi itseäni vaaralle alttiiksi saadakseni sen selville koskettamalla häneen", sanoi neiti Saunders.
Kaikki tämä koulussa. Mutta siinä talossa, joka oli ollut hänen kotinsa sellaisia sanoja ei ollut olemassakaan, joilla olisi voitu kuvailla sen talon elämää. Siellä keskittyi kaikki hänen tarmonsa sen ehdottomaan sivuuttamiseen, mitä hän ei voinut olla näkemättä ja minkä hän tiesi kuuluvan kaikkien heidän katunsa varrella asuvien naisten yleisiin tietoihin. Vihaisesti ja horjumatta hän marssi eteenpäin ylitsepääsemätöntä kiviaitaa kohti kuin tie olisi ollut auki.
Noin viikkoa ennen kesäkuun alkupäivää, jolloin hänen oli määrä päästä vapaaksi, hän kohtasi tohtori Deweyn kotonaan, tullessaan koulusta. Kun hän tuli sisään, kiiruhti Lottie nopeasti yläkertaan, ja tohtori Dewey kertoi hänelle töykeällä lääketieteellisellä mongerruksellaan kaunistelematta ja varustaen pisteillä kaikki i:t, että Lottie oli raskaana ja että synnytys tapahtuisi luultavasti syyskuun alussa.
* * * * *
He joutuivat nyt sellaiseen vaiheeseen, jolloin koulutyön viimeiset kuukaudet niitä muistellessa tuntuivat helpoilta ja lieviltä. Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää Lottie luonaan lapsen syntymään saakka. Sittenkään, kun Ralph oli saanut toimen, ei hän pienellä aloittelijan palkalla voinut tarjota siedettäviä elämän mahdollisuuksia vaimolleen, joka joutui äidiksi kolmen kuukauden kuluttua, erittäinkään sellaiselle vaimolle, joka kärsi siitä niin kovasti kuin Lottie. Hän kärsi niin paljon pahoinvoinnista, että hänen täytyi saada aamiaisensa vuoteeseensa, ja hän makaili siinä ainakin kymmeneen saakka joka aamu. Ja kun hän oli saanut vaatteet vaivaloisesti ylleen, kykeni hän vain lepäilemään arkihuoneen sohvalla tai kuistin riippumatossa ja valittelemaan vaivojaan.
Sillä hän inhosi "koko hommaa", kuten hän sitä nimitti, ja kun hän tunsi olevansa erittäin alakuloinen, huusi hän olevansa hullu, jos uskoisi sen kestävänsä. Hän tiesi ehdottomasti kuolevansa lapsen syntymän jälkeen, mutta ellei niin kävisikään, niin hän ei milloinkaan paranisi kokonaan eikä saisi takaisin kaunista ulkomuotoaan. Hän oli vilpitön moittiessaan Ralphia ja itseäänkin siitä, että he olivat olleet niin tyhmiä. Hän ja hänen hiljainen anoppinsa olivat vihdoinkin päässeet yksimielisyyteen ainakin yhdestä asiasta, nimittäin siitä, ettei kumpikaan toivottanut lasta tervetulleeksi.
"Lottien lapsi!" ajatteli rouva Bascomb halveksivasti, ommellessaan sapekkaan nopeasti pieniä vaatekappaleita. Lottien ainoa avustus supistui siihen vaatimukseen, että kaikki oli reunustettava pitseillä. Kouluvuoden lopussa tapahtuneeseen rouva Bascombin kotiin palaamiseen saakka ei talossa ollut tehty muita ompelutöitä kuin saatettu kaikki hänen ostamansa valkoiset vaateainekset hieman suurempaan epäjärjestykseen.
"Minä maksan sinulle takaisin myöhemmin, äiti", oli Ralph sanonut levottomana, sattuessaan olemaan kotona silloin, kun suuri käärö vaatetavaraa tuotiin, ja joutuessaan siten pakosta kiinnittämään huomionsa äidin jatkuviin kustannuksiin hänen puolestaan.
Hänen äitinsä ylenkatsoi ja sääli häntä, kun hän näin puhui asiasta. Ralphilla oli kyllä tarpeeksi omia huolia, tarvitsematta koettaakaan maksaa menojaan, ajatteli hän ivallisesti. Sillä Lottie pakotti niin paljon kuin suinkin hänetkin osalliseksi omiin hysteerisiin surunpuuskiinsa. Hän vaati, että Ralphin piti rohkaista häntä, ja kuitenkin, jos hän vain uskalsi tulla kotiin kohtuullisen tyynenä, huusi hän, ettei Ralph välittänyt ollenkaan hänen surkeudestaan. Mutta hän sai harvoin tilaisuuden nuhdella häntä siitä. Ralphin palaamiset kotiin olivat kaikkea muuta kuin iloisia. Hän oli saanut toimen erään kirjapainoliikkeen konttorissa ja tunsi yhtämittaista hämmennystä liikemaailman kanssa tapahtuneen ensi kosketuksensa järkytyksestä. Ei kukaan konttorissa tiennyt, että uudella miehellä oli kotona sairas vaimo ja ankaran hiljainen äiti, eivätkä he olisi välittäneetkään siitä, vaikka olisivat tienneetkin. Hän ei saanut hellittää, vaikka olikin uupunut yövalvomisesta, kun Lottie ei voinut nukkua eikä antanut hänellekään rauhaa. Hänen piti oppia uusi työnsä kokonaan eri tavalla kuin tähän saakka oli oppinut muuta, ei suopeasta myöntymisestä niitä henkilöitä kohtaan, joille maksettiin hänen opetuksestaan, vaan uhmaten ihmisten töykeitä omiin asioihinsa syventymistä. Heistä oli samantekevää, oppiko hän vaiko ei. Ellei hän oppinut, oli siellä, mistä hänkin tuli, vielä paljon muita. Kolmena kuukautena siitä lähtien, kun hän vaivoin suoritti tutkinnon yliopistossa, Ralphin kasvot ja ryhti muuttuivat enemmän kuin kymmenessä vuodessa sitä ennen. Hänen äitinsä, joka oli itsekin kiusaantunut, ei voinut muuta kuin sääliä, niin katkerasti kuin syyttikin poikaansa.
Rouva Bascomb sulkeutui hiljaisen marttyyriuden ja kovan työn omahyväiseen raivoon. Ensin hän oli koettanut elää kesäkuuhun asti. Nyt hänen piti kärsiä kaikkea niin kauan, kunnes Lottie synnyttäisi ja paranisi. Kun lapsi vain syntyisi ja Ralph saisi nostaa ensimmäisen palkanmaksunsa, voisivat he varmasti matkustaa tiehensä ja jättää hänet nauttimaan niistä rauhan rippeistä, joita elämällä mahdollisesti vielä oli säilössä hänelle.
Väliaikana hän kyllä pitäisi huolta siitä, ettei hän voisi moittia itseään mistään. Hän ei lausunut moitteen sanaakaan, eipä juuri minkäänlaisia muitakaan sanoja pelästyneelle, järjettömälle nuorikolle, vaan hyväksyi kalliomaisesti vaieten Lettien hirveät vaatimukset asuintoverina. Kymmenen kertaa päivässä hän puri hampaansa yhteen ja puhdisti Lottien jäljet, kun tämä haluttomaan, epäsiistiin tapaansa siirtyi makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ja sieltä riippumattoon. Paitsi rouva Bascombin välttämättömiä ostoksilla käyntejä, ei heistä kumpikaan käynyt kaupungilla. Nämä käväisyt hän suoritti varhain aamuisin, jolloin ei muita ihmisiä vielä ollut liikkeellä. Hän ei halunnut tavata siveitä tuttaviaan, ennenkuin Lottie ja Ralph olivat poistuneet talosta. Nuori pari ei ehkä kiinnittänyt huomiota siihenkään, että lapsi oli tulossa vain viiden kuukauden kuluttua heidän äkillisestä naimisiinmenostaan, mutta Ralphin äiti muisti sen aina.
Se uskomaton tapa, kuinka he vähäksyivät tätä huutavaa tosiseikkaa, tuntui rouva Bascombin mielestä toistavan pääkohdiltaan koko tilanteen mahdottomuuden. He eivät olleet alusta alkaen näyttäneet merkkiäkään siitä, että he antoivat arvoa sille, mitä hän teki heidän hyväkseen, eivätkä nyt teeskennelleetkään olevansa pahoillaan hänelle tuottamastaan häpeästä. Rouva Bascombia järkytti alituisesti heidän paatumuksensa hänen kärsimyksiään kohtaan, heidän itsekäs syventymisensä omiin ohimeneviin tunnelmiinsa, Ralphin inhoittava toimi ja Lottien tyytymättömyys.
Heidän elämää vastaan kohdistetut katkerat valituksensa täyttivät pienen talon räystäitä myöten kuumina pitkinä päivinä. Heillä ei ollut aikaa keskittää huomiotaan uuteen inhimilliseen olentoon, joka hitaasti kehittyi. Lottien valitukset olivat kuitenkin ainoat, jotka tulivat kuuluville. Siihen aikaan, kun Ralph oli ponnistellut päiväntyönsä läpi, hän oli niin uupunut, ettei hänellä ollut tarmoa olla harmissaan kotioloista, vaikka hän olisi uskaltanutkin esittää jonkun oman vaatimuksensa Lottien vaatimuksia vastaan. Hän taivutti päänsä kumaraan mykkänä kaiken sen edessä, kuten suojaton mies kääntää selkänsä sateelle kyyristäen hartiansa ja ottaen sen järkkymättömän tyynesti vastaan, koska ei voi tehdä muutakaan. Hänen äitinsä ei puhunut sen enempää tunteistaan kuin hänkään; hänestä tuntui äärettömän mieluiselta oikeutetun suuttumuksensa kahlehtiminen — kuinka ylenpalttisen oikeutettu se olikaan! — ilman pitävästi sinetöidyn halveksivan, arvokkaisuuden alle. Lottien valitusten kuunteleminen raivoisan vaiteliaana tuotti hänelle nurinkurista tyydytystä. Se täytti tulvilleen hänen vakaumuksensa, että hänellä oli kaikki oikeus puolellaan. Sen maljan sisällyksestä, jonka hän oli tuntenut koko elämänsä ajan, hän joi nyt syvempiä ja suurempia kulauksia kuin milloinkaan oli uneksinut mahdolliseksi. Kuinka voivat Ralph ja Lottie jatkaa kaiken vääryyden pinoamista omalle puolelleen!
Rouva Bascombin säädyllinen perhetunne esti häntä kertomasta asioiden tilaa kellekään sivulliselle (hän eli todella tähän aikaan kokonaan erossa vanhoista ystävistään tämän välttämättömän vaikenemisen pakosta). Mutta se, että hän tiesi voivansa olla varma myötätunnosta itseään kohtaan, jos vain joku saisi sen joskus tietää, korvasi hänelle ylenpalttisesti kaikki. Sellaisen hänen töittensä kuvitellun katselijan hyväksyminen, harmistunut hyväksyminen, oli hänen vanhurskautensa huumauksen tärkeimpiä aiheita. Se piti häntä jännitettynä koko kesän yliluonnolliseen kestävyyteen saakka. Hän ei ollut milloinkaan työskennellyt niin kovasti kuin näinä lomapäivinä, jotka ennen vanhaan oli aina omistettu oikeudenmukaiselle, hemmoittelevalle tointumiselle kouluvuoden väsymyksestä. Kaikki ne askareet, jotka Lottien olisi pitänyt tehdä, mutta häpeällisesti jätti sikseen, rouva Bascomb teki itse vanhurskauden riemussa.
Tänä kautena hän ei tavannut melkein ketään tuttua osaksi senvuoksi, että hän karttoi heitä, ja osaksi siksi, että koulujen, kirkkojen ja kerhojen toiminta oli keskeytetty kesän kuumimmaksi ajaksi ja useimmat hänen opettajatoverinsa olivat matkustaneet jonnekin viettämään lomaansa. Hän oli äärettömästi kiitollinen näiden ihmisten väliaikaisesta poissaolosta. Hän toivoi lapsen syntyvän, Lottien paranevan ja kaikkien kolmen olevan poissa ennen ystäviensä palaamista kaupunkiin. Lottie oli keskittänyt ajatuksensa samoin kuin hänkin tuohon synnyttämispäivään syyskuussa.
Se päivä meni samalla tavalla kuin sellaiset päivät yleensä, kiihkeästi, nopeasti, ei ollenkaan siten kuin oli suunniteltu, koska asioita laiminlyötiin valmistuksista huolimatta, lääkärin tullessa ja poistuessa ja valkoisiin pukeutuneen kallispalkkaisen hoitajattaren komennellessa rouva Bascombia. Ralph ei mennyt konttoriin sinä päivänä. Hän käveli edestakaisin kalpeana huoneissa tai istui Lottien vuoteen reunalla, pitäen hänen kättään omassaan ja ollen melkein pyörtymäisillään Lottien kärsimystä ilmaisevien huutojen tuottamasta kauhusta.
Niillä oli melko erilainen vaikutus hoitajattareen. Kun hän ja rouva Bascomb pysähtyivät hetkiseksi halliin, sanoi hän hieman kärsimättömästi: "Hyväinen aika, kuinka hän juonittelee! Synnytys edistyy kaikkien sääntöjen mukaan. Mitä muuta hän voisi odottaakaan?"
Rouva Bascomb ei vastannut. Se olisi alentanut hänen arvoaan, jos hän olisi ruvennut selittelemään Ralphin vaimon tilaa vieraalle ihmiselle. Ja mitä hän sitäpaitsi olisi voinutkaan sanoa? Hänellä ei ollut sanoja, joilla olisi voinut kuvailla omia tunteitaan itselleenkään. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt ensimmäisen vilahduksen Lottiesta, hän oli sulkeutunut painajaisen epätodelliseen mykkyyteen. Kun hän nousi tai meni nukkumaan, tunsi hän usein pikemminkin olevansa pitkässä painajaisunessa kuin elävänsä omassa talossaan. Hän ei ollut kyennyt herättämään itseään siitä Lottien antaman suutelon jälkeen.
Tämä päivä oli painajaisen huippukohta. Hänen kotinsa, hänen hellitty tahraton kotinsa, hirveässä epäjärjestyksessä, tahrattuna, liattuna, lemuten antiseptisiltä aineilta, hänen tunteellinen, vaikutuksille altis persoonansa muiden valtaamana ja pakotettuna työskentelemään kuin sairaalan pesuakka. Ja kaikki kuin itsestään selvänä. Tämä viimeinen seikka oli uskomattomuuden unimainen puoli. Ei ihailua, ei hämmästystä, ei kiitollisuutta kenenkään puolelta; ei edes mitään ymmärtämyksen merkkiäkään siitä, kuinka häntä kohdeltiin. Kukaan ei todella kiinnittänyt häneen huomiota, paitsi että hänen käsiään ja jalkojaan pidettiin komennettavina. Kun hän riensi portaita ylös ja alas toimitellen hoitajattaren loppumattomia asioita, sekautui hänen hämmästyneeseen harmiinsa kylmää ylenkatsetta "koko hommaa" kohtaan, jonka hän oli koko ajan jakanut Lottien kanssa. "Kaikki tämä vain senvuoksi, ettei poika ollut voinut hillitä itseään. Tällä tavalla kansoitetaan maailma juuri tuollaisilla Lottie-pahasilla."
Ja kuitenkin oli riemun hetkiäkin, kun hän ajatteli: "Tämä on loppu! Vihdoinkin tulen täyttäneeksi velvollisuuteni viimeiseen saakka. Jos vain jaksan kärsiä tämän, haihtuu painajainenkin."
Kymmenen aikaan sinä iltana hoitajatar soitti lääkärille, että hän tulisi heti, ja kun rouva Bascomb seisoi keskiyöllä sairaan huoneen ovella, ojensi lääkäri hänelle huopapeitteisen käärön, sanoen huolettomasti: "Kaunis pieni tyttö. Kuunnelkaa hänen kuherrustaan. Ottakaa se haltuunne minuutiksi tahi pariksi, että hoitajatar ja minä voimme auttaa äitiä." Sitten hän lisäsi, vaikka rouva Bascomb ei ollut kysynytkään mitään Lottiesta: "Täydellisesti normaalinen synnytys. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut."
Mutta sisällä huoneessa sanoi Lottie heikolla, kauhusta vapisevalla äänellä: "Ei milloinkaan enää yhtään, Ralph. Ei milloinkaan enää!"
Ja Ralph, hien virratessa kalpeille poskille, vastasi nyyhkyttäen: "Ah ei, Lottie! Ei milloinkaan enää."
Lääkäri ja hoitajatar katsoivat toisiinsa kyynillisesti hymyillen.
Isoäiti kääntyi pois kantaen tätä maailman uutta asukasta, johon sen vanhemmat eivät olleet edes katsahtaneet. Hän meni kylpyhuoneeseen ja istuutui kääntöjalustan varassa riippuvan pienen kylpyammeen viereiselle tuolille. Hän oli elämänkyllästyksen alhaisimmassa tilassa. Lottie ei ollut ainoa nainen, jota synnyttämisen hirveät yksityiskohdat olivat kauhistuttaneet. Kuinka oli kaikkien ihmisten joukosta pakotettu alistumaan tähän hirvittävään kokemukseen, hänet, joka ei voinut verta sietää eikä kuunnella ihmisten tuskanhuutoja. Se oli kauheata.
Huopapeitteinen käärö liikahteli ja äännähteli hänen sylissään. Hän siirsi syrjään peitteen laitaa ja katsoi kylmästi kotinsa uutta asukasta.
Pienokainen makasi selällään, kasvot niin tyyninä kuin Buddhalla, silmät auki ja katse jäykkänä. Kun heidän katseensa sattuivat yhteen, heräsi John Bascombin leski painajaisestaan.
Silmät olivat John Bascombin kulmien alta tuijottavat John Bascombin silmät.
VIII
Lottien sairauden ajaksi oli Ralph karkoitettu ullakkokerroksen soppeen, joka oli sitä varten vaatimattomasti sisustettu makuuhuoneeksi. Kapea vuode oli siirretty Lottien huoneeseen hoitajattarelle, mutta muutamien ensi päivien ajaksi hän ei halunnut lasta luokseen sinne. Pieni kehto oli sen vuoksi nostettu isoäidin vuoteen viereen, ja häntä oli pyydetty aluksi hoitamaan pienokaista aamuun asti.
Kello kahden aikaan Lottie oli vaipunut virkistävään uneen, Ralph oli hoippunut huoneeseensa, ja hoitajatar pesi pienokaisen. Karski, vanhahko lääkäri katseli tätä toimitusta ennen poistumistaan talosta. "Tavallinen lukumäärä sormia ja varpaita, vai mitä? Vilkaistessani häneen ei näyttänyt olevan mitään vikaa."
"Hän on hyvin, hyvin kaunis lapsi!" kehui hoitajatar ammattimaisen innostuneesti. Hän käänsi sätkyttelevän vauvan vatsalleen puhtaassa sylissään. "Katsokaa hänen selkäänsä. Hänestä tulee voimailija."
Lääkäri murahti: "Kaikki vastasyntyneet lapset ovat toistensa näköisiä."
"Eivätkä ole", sanoi hoitajatar, paljastaen vakavana hieman ammattitietojaan. "Ei, herra tohtori, te olette ihan väärässä. Kun ne ovat ihan uusia ensimmäisenä tuntina, ovat ne enemmän sennäköisiä, jollaisia heistä tulee, kuin myöhemmin, ollessaan tavallisia pikku vauvoja."
"No niin, minä en tiedä muuta kuin että ne ovat samanlaisia", toisti lääkäri osoittaen niin vähäistä harrastusta kuin suinkin. "Mutta kun satuitte mainitsemaan siitä, tuntuu minusta sentään kuin olisin huomannut perhepiirteitä vastasyntyneissä lapsissa enemmän kuin vanhemmissa. Kuinka sen laita oikeastaan on, rouva Bascomb?" sanoi hän kääntyen isoäidin puoleen, jonka hahmo näkyi epäselvästi kylpyhuoneen nurkasta. "Oletteko tuntenut ketään, jota uusi lapsenlapsenne muistuttaa?""
Hetkisen kuluttua varjo liikahti ja mumisi: "Minä en todellakaan ole vielä ehtinyt oikein tarkastella."
"Teillä tulee ehkä olemaan paljonkin aikaa siihen ensimmäisinä kymmenenä päivänä", oletti lääkäri. "Hoitajattarella on silloin tarpeeksi tekemistä äidinkin kanssa. Älkää salliko hänen vaivata teitä liikaa, hoitajatar. Hän on mainiossa kunnossa, terve kuin pähkinä. Hän voisi nousta jo huomenna pyykinpesuun, jos hänen vain olisi pakko." Sitten hän lisäsi: "Minä en luullakseni tule takaisin lainkaan, ellette kutsu minua. Alan jo käydä vanhaksi ja töykeäksi ja menetän pian malttini. Voisin ehkä raivostua ja sanoa jotakin sellaista, mitä saisin katua."
"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."
Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta", sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa. Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen kiusallisen tilanteen aikana.
Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.
"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.
Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta. Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut. Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".
"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin pimeään.
"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja katsoen hänen jälkeensä.
Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta, liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.
Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä. Hän pääsi siitä osalliseksi.
Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi käsivartensa niitä kohti.
John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä. Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan odottamassa… jossakin… jossakin tuolla tähtien täplittämässä avaruudessa.
* * * * *
Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen ja alkoi vapista ja itkeä.
"Rouva Bascomb!" kutsui hoitajatar hiljaa portaitten yläpäästä.
Hän riensi takaisin kotiin, lukitsi oven ja kysyi huohottaen: "Mitä nyt?"
"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt…" tiedusti väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.
"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis ottamaan pienokaisen luokseni."