III.
Häntä pidetään loitolla.
Eversti ratsasti verkalleen kumpua ylöspäin, missä Grace oli nähnyt miehen, mutta nyt tämä oli poissa. Hän ajoi läpi koko metsikön etsien muukalaista turhaan.
Silloin hän kuuli koirien haukkua luskuttavan alhaalla laaksossa, ja ratsastettuaan sinne hän tapasi siellä metsästysseurueen. Repo oli mennyt luolaansa ja koirat olivat kytketyt. Colchester oli oivallisella tuulella, hänen nuoret koiransa olivat tehneet tehtävänsä mainiosti, ja hän oli kaiken aikaa saanut nauttia Gracen seurasta. Kello oli vasta yhdeksän, joten he ehtisivät takaisin myöhäiselle aamiaiselle.
Grace katsoi kysyvästi everstiin, joka pudisti vakavasti päätään.
"Syötte kai suurusta meidän kanssamme, Colchester?" kysyi sir Allan. "Meillä on lähin matka kotiin, ja on ehkä viimeinen kerta, kun saamme yhdessä aterioida puoleen vuoteen."
"Viimeinen kerta?" virkkoi Colchester hämmästyneenä. "Mitä tarkoitatte?"
"Lady Darnel on määrätty matkustamaan etelään talveksi, ja me lähdemme niin pian kuin kerkiämme."
"Te itse ja lady Darnel luullakseni?"
"Ja Grace — tulee mukaan."
"Aiotteko todellakin kieltäytyä riistanajoista, nyt kun sir Allan on ostanut teille tuon oivallisen hevosen? Miten voitte sen tehdä, neiti Darnel?"
"Niin, se oli tosiaan kovin ikävää", mutisi Grace, kun he olivat kotimatkalla. Hän tuskin ajatteli sanojaan, sillä hän mietiskeli koko ajan äskeistä näkyä — ilmeisesti rappiolle joutunutta nuorta miestä ruosteenruskeassa rikkinäisessä samettinutussa ja vanhassa kuhmuisessa, leveälierisessä huopahatussa, oikeata kurjuuden kuvaa. Ja tuo mies — mieronkiertäjä — oli hänen kihlattunsa, se, jonka vuoksi hän lupaukselleen uskollisena hylkäsi kaikki muut. Hän loi aran katseen metsästysjohtajaan, jonka hevonen ravasi hänen vieressään. Nuo jalomuotoiset, rehdit, miehekkäät kasvot ja avoin katse, joka ei mitään pelännyt, tuntuivat aitoenglantilaisilta, ja hän tiesi sisimmässään, että tuo mies asetti hänet kaikkia muita naisia korkeammalle.
"Matkustatteko todellakin?" kysyi Colchester synkästi.
"Niin, kyllä se on totta", vastasi Grace. "Mutta emmehän viivy kovin pitkää aikaa. Palaamme kotiin kevääksi, heti kun ilma tulee kyllin leppeäksi lady Darnelille."
"Emme ennen kuin toukokuussa", sanoi sir Allan. "Aikaisemmin ei voi ollenkaan luottaa ilmastoon tässä maassa."
"Matkustatte siis Italiaan!" virkkoi Colchester yhä alakuloisempana.
"Mihin seutuun siellä?"
"Luulen isän maininneen, että matkustaisimme Italian järville", vastasi
Grace.
"Como-jarvelle ja niin edespäin. Niin, siellä kuuluu olevan hyvin kaunista; Onkohan siellä taimenia? Mainiota, neiti Darnel, en ole koskaan ollut Italiassa, mutta nytpä matkustan sinne kerran ja lyöttäydyn teidän seuraanne kahdeksi viikoksi huhtikuussa, jos sir Allan sallii!"
"Pelkään, että seuramme tuntuisi teistä kovin ikävältä", sanoi Grace surumielisesti. "Mehän emme matkusta turisteina tai huviksemme, vaan ainoastaan lady Darnelin terveyden vuoksi."
"Minulle on samantekevä, katselkaapa asiaa kuinka tyynesti tahansa.
Minä matkustan nähdäkseni Italian… ja tavatakseni teidät."
Nyt huusi sir Allan Colchesterin luokseen, ja Grace sai tilaisuuden jutella everstin kanssa.
"Perin ikävää!" sanoi tyttö, kun eversti oli kertonut huonosta onnestaan. "Ajattelehan, jos hänen täytyisi lähteä takaisin saamatta apua. Rahatonna… ehkä nälissään!"
"En luule, että se on niin vaarallista. Voit olla varma siitä, että hän on vartavasten saapunut tänne saadakseen sinulta apua. Grace-rukka! Saat luullakseni pian kuulla hänestä. Mutta älä unohda toimittaa häntä minun luokseni, kun hän tulee."
"Kovin epäystävällisesti sinä puhut hänestä, kummi-isä. Aivan kuin hän olisi viholliseni."
"Miten voin hänestä muuta ajatella? Lopen köyhtynyt seikkailija viettelee opistotytön liittoon, jonka tämä saa maksaa tulevaisuutensa hinnalla."
"Hän ei vietellyt minua. Menettelin ehkä hyvin hupsusti, mutta tein sen siinä tapauksessa vapaasta tahdostani. Eikä sinulla ole oikeutta nimittää häntä seikkailijaksi senvuoksi, että hän on köyhä ja että olet sattunut näkemään hänet nöyryyttävissä olosuhteissa", lisäsi Grace ja hillitsi nenäliinallaan kyyneltulvan.
"En voi uskoa, että uuttera ja rehellinen nuorukainen voisi vajota niin syvälle, Grace. Kaitselmus ei unohda eteenpäin pyrkivää nuorisoa; ja usko minua, että on aina joku erityinen syy vaikuttamassa, kun nuori ihminen vaipuu sen säätyluokan alapuolelle, mihin hän kuuluu. Sinä näit hänen maalaavan elatuksekseen Pariisissa; sanot, että hän esiintyi herrasmiehen tapaan ja maalasi hyvin. Sellaisen miehen ei tarvitse virua paljaan taivaan alla maankiertäjän puvussa."
"Ehkä se on valepuku!" sanoi Grace yhä närkästyneempänä. "Ja sitäpaitsi täytynee sinun myöntää, että herrasmiehen on toisinaan vaikeampi pitää päänsä pinnalla kuin maatyöläisen tai tehtaalaisen. Joku on sanonut, että maantiet Austraaliassa ovat miesten tekemiä, jotka ovat opiskelleet Oxfordissa ja Cambridgessa. Sivistys on toisinaan ylellisyystavaraa."
"Mutta tuo nuori mies näyttää rappeutuneelta ja veltostuneelta."
"Hän näyttää kovin sairaalta", sanoi Grace.
"Jos hän tulee tänä iltana Darnelin aateliskartanoon, vie sinä hänet vierashuoneeseen ja esittele hänet sir Allanille sulhasenasi, koska olet hänestä niin varma", lausui eversti suuttuen.
"Se merkitsee, että sinä peset kätesi etkä välitä enää minun huolistani?" virkkoi Grace surkealla äänellä.
"Se merkitsee, että minä tahdon auttaa sinua niin pitkälle kuin voin, mutta minä en tahdo rohkaista sinun tyhmyyksiäsi, sinun harhautunutta käsitystäsi kunniasta ja uhrautuvaisuudesta. Minä pidän sinusta niin paljon, Grace, että jos luulisin tuon miehen olevan sinun arvoisesi, vaikka onkin rutiköyhä, ja jos tietäisin, että sinä ehdottomasti tahdot saada hänet, niin tekisin kaiken voitavani suostuttäakseni isäsi sellaista avioliittoa ajattelemaan. Mutta epäilen, että mies on heittiö ja lurjus; ja olen varma, että sinä pohjaltasi et välitä hänestä rahtuakaan. Senvuoksi koetan kohdella häntä ansionsa mukaan, ja jos sinä annat minun vain rauhassa toimia, niin uskon, että viikon kuluttua olet jälleen täysin vapaa."
"Rakas, rakas kummi-isä!" huudahti Grace innoissaan. "Mutta ethän suinkaan ole tyly Victor-paralle!"
"Minä tahdon kohdella häntä säädyllisesti. Annan hänelle vähäisen rahasumman ja matkalipun toiseen merentakaiseen maahan."
"Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa."
"Kyllä se asia selviytyy. Voimme järjestää sen sitten, kun tulet täysi-ikäiseksi!"
"Sinä olet paras ystäväni!"
"Ja kun kaikki on saatu kuntoon ja pariisilainen ystäväsi on antanut takaisin nuo tyhmät kirjeet, niin voit huoletta kertoa asian isällesi, ja omatuntosi rauhoittuu."
"On kauheata puhua siitä isälle! Silloin hän kyllä saarnaa siitä aivan hirveästi!"
"Voihan sellaisen hyvän isän saarnaa sietää", sanoi eversti, tapansa mukaan ystävällisesti hymyillen. "Ja saarna tekee toisinaan hyvää."
Metsästysaamiainen oli hauska. Edward Colchester oli nälkäinen kuin metsämies ainakin ja söi ja jutteli lakkaamatta. Grace tuli jälleen vähän iloisemmaksi ja otti keskusteluun osaa muutamilla ajoa koskevilla sattuvilla huomautuksilla.
"Te käytätte tarkkaan silmiänne!" huudahti Colchester hurmaantuneena. "Luulen, että tunnette koko seudun joka taholle viiden penikulman laajuudelta!"
"Minä ratsastan ja ajelen paljon, ja ainahan sitä katselee ympärilleen", sanoi Grace vaatimattomasti.
"Tiedätte, että olette minua auttanut saamaan käsiini muutamia parhaita kettujamme", virkkoi Colchester. "Eikö ole tapana ajaa kettuja missään Rooman lähettyvillä?"
"Kyllä, Campagnassa", vastasi eversti.
"No niin, jos niiden metsästyskausi alkaisi, sitte kun meidän on loppunut, niin voisimmehan tavata Roomassa, sir Allan, ja metsästellä hiukan campagnalla — eikö niin?" sanoi Colchester.
"Se olisi ihastuttavaa! Mutta pelkään, että huhtikuussa siellä on liian kuuma metsästää."
"Saammehan täälläkin toisinaan varsin lämmintä. Mutta tulkoonpa ajosta mitään tahi ei, niin joka tapauksessa saavun sinne huhtikuussa, jos huolitte minusta sinne mukaanne."
"Olisi hyvin hauska, jos tulisitte", sanoi lady Darnel.
"Oikea perheretki!" virkkoi Dora pilkallisesti hymyillen. Hän oli vielä kyllin heikko kadehtiakseen veljentyttären nuoruutta ja viehättävää kauneutta. Hän itse oli laiminlyönyt tilaisuutensa, siksi ettei pitänyt kosijoitaan kyllin hyvinä; mutta nyt ärsytti häntä ajatella nuorta ylimystä Gracen jalkojen juuressa ja viimemainitun riemua valloituksesta.
"Eikö täti tahdo tulla kanssamme", kysyi Grace häneltä lähtiessään näyttämään Colchesterille kasvihuoneita. Harvoin hän nimitti Doraa tädiksi, ja tavattoman hellä äänensävy oli kuin ahdistetun sydämen hätähuuto — sydämen, joka oli valmis mihin hyvänsä välttääkseen kohtausta kahdenkesken Colchesterin kanssa.
Dora lähti mukaan ja pakotti nuoren miehen osoittamaan harrasta mielenkiintoa ja ihastusta kaikkiin japanilaisten krysanteemien harvinaisuuksiin. Vihdoin tämä ei voinut vastustaa haukotuksiansa.
"Näytte olevan hirveästi unissanne", sanoi Dora.
"Olin ulkona koirapihassa jo neljännestä vailla neljä aamulla", puolustelihe Colchester.
"Ja tahtoisitte kovin kernaasti mennä kotiin nukahtamaan?"
"En suinkaan!" virkkoi puhuteltu, joka yhä vieläkin toivoi jäävänsä hetkiseksi kahdenkesken Gracen kanssa; mutta hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi saamatta siihen tilaisuutta.
IV.
Häpeätä ja pelkoa.
Grace vietti päiväkausia jännittävässä odotuksessa ja pelossa, että saisi kuulla jotakin kihlatultaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, kun ei hänelle päivänmittaan salavihkaa sujahdutettu kirjettä eikä mitään sanantuojaa saapunut, niin hänen levottomuutensa yhä yltyi.
Hän luuli, että mies lojui jonkun pensasaidan tai heinäruon takana, kenties liian sairaana ja kurjana voidakseen etsiä parempaa suojaa — sairaana ja kurjana sillä välin kun hän, joka oli vannonut tuolle miehelle rakkautta ja uskollisuutta, istui mukavasti tuolinsa selkään nojaten hauskassa tytönhuoneessaan kasvihuonekukkien ympäröimänä, edessään uusia kirjoja ja oivallinen piano käytettävissään.
Hän ei tohtinut mennä alikertaan teelle kello viiden aikaan, peläten kohtaavansa tutkivia katseita, mutta päivälliselle hänen täytyi saapua, jotta ei herättäisi vielä suurempaa huomiota. Ateria tuntui hänestä kidutukselta, hän kun alati odotti kuulevansa palvelijan askeleet tämän tullessa tuomaan salaperäistä tiedonantoa.
Sekä sir Allan että eversti alkoivat pian haukotella päivällisen jälkeen, ja Grace auttoi parhaansa mukaan, kunnes Dora sanoi:
"Jos te kaikki olette noin unisia, on parasta, että menette nukkumaan!"
"Dora on oikeassa", myönsi eversti. "Hyvää yötä!"
Toiset noudattivat esimerkkiä ja Dora asettui pianon ääreen soittamaan erästä Bethoovenin rondoa, mutta hän soitti innottomasti ja harrastuksetta, ja lopuksi vaikeni musiikki, ja hänen kätensä putosivat velttoina polville. Hän istui uneksimassa.
Äkkiä hän kavahti ulkoa hiekkakäytävältä kuuluvista askelista, riensi ikkunan luo ja vilkaisi pihalle, kasvot painettuina lasiruutuun käärekaihtimen takana. Mutta kun ulkona oli pilkkosen pimeä, ei hän mitään nähnyt.
Sitten hän avasi ruudun ja kuunteli jännittyneesti muutamia minuutteja; mutta kaikki oli hiljaa.
Silloin hän soitti palvelijaa ja käski tämän mennä katsomaan, hiiviskelikö joku ulkona.
Mies näytti epäilevältä, mutta totteli ja avaten ulko-oven raskaat salvat meni terassille ja astui muutaman askeleen joka suuntaan.
Oli niin pimeä, että kokonainen rykmentti olisi voinut olla väijyksissä pengermän kummassakin päässä palvelijan sitä näkemättä. Hän meni jälleen sisälle ja vakuutti neiti Darnelille, ettei ollut ainoatakaan sielua terassilla enempää kuin puutarhassakaan.
Kello oli tulossa yksitoista, eikä sir Allan ollut vielä mennyt levolle. Hän oli riisunut takkinsa, ottanut ylleen väljän samettinutun ja poltteli savuketta vaimonsa aamuhuoneessa. Hän istuskeli aina mielellään kahdenkesken hänen kanssaan — aina oli jotakin sanottavaa tai jotakin neuvottelemista. Hän ei koskaan kyllästynyt Clairen seuraan, ja vaikka hän sinä iltana olikin lopen väsynyt, ei hän tahtonut mennä vuoteeseen ennenkuin oli tapansa mukaan hetkisen rupatellut.
Hän ajatteli yhä Italian-matkaa.
"Luuletko, että matkastamme tulee hauska?" kysyi hän vaimoltaan.
"Kyllä, saamme sanomattoman hauskaa!"
"Silloinhan sinun ei olisi tarvinnut odottaa lääkärinmääräystä. Olisit vain virkkanut sanasen, niin olisin matkustanut kanssasi!"
"En voinut ajatella vain itseäni, kun tiesin, miten kiintynyt sinä olet
Darnelin sukutilaan."
"Minä en viihdy missään, jossa sinä et viihdy."
"Olen viihtynyt täällä hyvin — sinun kanssasi."
"Niin, ehkä ensin, mutta et viimeiseltä, Claire. On ollut jotakin mieltäsi rasittamassa, ja pelkään että täällä vallitseva kylmä tunnelma on sinua ahdistanut."
"Oi, Allan, kuinka voit luulla minua niin haikailevaksi? Kaipaisinko muiden seuraa ollessani sinun kanssasi?"
"Oh kyllä, naiset ovat herkkiä vähemmällekin. Mutta ole levollinen, rakkaani, nyt käännämme pian noille vastenmielisille ihmisille selkämme. Matkarahat ovat valmiina asiakirjakaapissani — neljäsataa puntaa; ja niiden loputtua saamme lisää. Italian matkastamme tulee ikäänkuin toinen häämatka — pitkä kuherruskuukausi."
Hän avasi kaapin, veti ulos laatikon ja otti setelitukon, jota hän tunnusteli kuin lapsi uutta leikkikalua.
Vihdoin hän pani rahat takaisin ja otti toisesta laatikosta revolverit. Ne olivat juhtikotelossa, jonka hän avasi, ottaen esille toisen aseista. Hän kehui sen siroa työtä.
"Se on tekotavaltaan paras laatuansa, minkä olen nähnyt", sanoi hän.
"Toivoakseni sinun ei koskaan tarvitse niitä käyttää, Allan", sanoi vaimo katsahtaen levottomasti syrjään.
"Sinä kai et mielelläsi näe minun niitä käsittelevän?"
"Kaikki ampuma-aseet kauhistuttavat minua."
"Ah, unohdin, rakas ystävä!" huudahti hän asettaen revolverin takaisin koteloon. Hän muisti sen synkän luvun vaimonsa elämäkerrassa, jossa ampuma-ase oli esittänyt niin suurta osaa.
Savuke oli palanut loppuun, ja nyt hän kumartui suutelemaan vaimoansa, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä.
"Ethän enää pitkälti valvone, rakkaani?" sanoi hän.
"En, minun on vain kirjoitettava pari kirjettä — yksi ystävälliselle vanhalle kirkkoherralle kertoakseni hänelle uudesta suunnitelmastamme. Hänenhän piti tulla meille viikkoa ennen joulua, muistatko?"
"Kyllä muistan; hän saa sensijaan tulla toukokuussa."
Mies poistui makuukammioon, joka oli aivan aamuhuoneen vieressä. Siellä paloi iso, loimuava valkea vanhanaikaisessa avonaisessa takassa.
Kun lady Darnel oli tullut aamuhuoneeseen oli hänen ensimäinen mielijohteensa ollut avata lasiovi parvekkeelle, jonka kukkaset lähettivät vilpoisen yöilman mukana tuoksujansa huoneeseen.
Sir Allan pani aselaatikon pöydälle aikakautisjulkaisujen ja sanomalehtien joukkoon. Hänellä ei koskaan ollut tapana korjata mitään jälkeensä, tottunut kun oli siihen, että häntä aina palveltiin.
Claire vilkaisi kelloon uuninsyrjällä. Se oli viisi minuuttia yli yhdentoista.
"Minulla on vielä tunti käytettävissäni", ajatteli hän ja aloitti kirjeen eräälle lapsuudenystävättärelle, jolle hänellä ei ollut mitään salaisuuksia.
Hän oli tuskin kirjoittanut viittä minuuttia, kun hänen puolittain auki jättämänsä lasiovi vähitellen avautui kokonaan ja mies hiipi äänettömästi huoneeseen. Pehmeä matto vaimensi askeleet, ja lady Darnel jatkoi kirjoittamistaan paikallaan tyynenä ja kauniina lampun valossa, todellisena kotoisen rauhan kuvana. Hän kirjoitteli vielä muutamia minuutteja, sillä välin kun mies henkeään pidätellen häntä katseli. Mutta vihdoin hän kuuli tämän hengityksen, joka muistutti koiran läähätyksestä, ja silloin hän katsahti kovin säikähtyneenä sinne päin ja huomasi pitkän, lopen laihtuneen, kuluneeseen samettinuttuun puetun olennon, joka kalpeana ja kurjana tuijotti häneen.
Haamu muistutti hänen ensimäisestä miehestään sellaisena kuin hän oli häntä katsellut, sitte kun hänen hurjistelunsa olivat tärvelleet hänen terveytensä. Nuo olivat hänen poikansa kasvot seitsemän vuoden riuduttamina siitä ajasta, kun äiti oli hänet viimeksi nähnyt. Se oli sama mies, jonka Grace ja eversti olivat aikaisemmin päivällä tavanneet.
"Valentin!" huudahti lady Darnel puoliääneen ja väänteli käsiänsä.
"Kuinka voit tulla tuolla tavoin kuin varas yöllä!"
"Mitenkä sitten tulisin? Muuta keinoahan minulla ei ole saapua äitini kotiin."
"Tämä on sir Allanin koti, eikä sinulla ole oikeutta tulla hänen luvattansa. Hyvä Jumala, kuinka sinulle on käynyt? Miten olet tullut noin kuvaamattoman kurjaksi, vaikka olen lähettänyt sinulle niin paljon rahoja?"
"Kympit ja viitoset menivät menojaan", sanoi vieras synkästi. "Sellaisesta rahojen antamisesta ei koskaan ole mitään hyötyä. Minulla oli monta loistavaa tilaisuutta, kunhan vain olisit auttanut minua oikealla hetkellä, niinkuin pyysin sinua tekemään. Mutta aina sama vanha juttu — pelkäsit uskoa minulle isompaa summaa. Sinä, lady Darnel, tämän talon haltijatar, puhuit viidestäsadasta punnasta aivan kuin olisi ollut kysymys puolesta miljoonasta. — Sinä tahdoit lähettää minulle ainoastaan kaksikymmentä puntaa kuussa ja ajattelit, että voisin sillä elää mukavasti. Luuletko, että mies pääsee mihinkään kahdellakymmenellä punnalla näinä aikoina?"
"Lähetinhän minä sinulle satoja puntia velkojesi maksamiseksi!"
"Niin, kun olin joutumaisillani aivan hunningolle ja tilani uhkasi tuottaa häpeää sinulle ja korskealle aviopuolisollesi."
"Miten olet voinut tulla noin kurjaksi, Valentin? Olethan ihan kerjäläisen näköinen?"
"Minä näytän siltä, mikä olen", vastasi hän nyreästi. "Minulla on ollut alituinen huono onni nykyisin — olen menettänyt sekä pelissä että kilpa-ajoissa. Toiset miehet, oikeat raukat ja pässinpäät, saattavat voittaa omaisuuden, mutta minä, joka olen saanut kaksin kerroin niin hyvän kasvatuksen, menetin siinä leikissä viimeisen roponi. Luuletko, että minunluontoiseni mies voi tyytyä elämään viidellä punnalla viikossa, kun lähistöllä oli pelihuone tai kilparata, missä saatoin tehdä summan monenkertaiseksi?"
"Vai niin, olet alkanut pelatakin, Valentin. Sekin on isäsi paheita."
"Enhän häneltä muuta ole perinytkään! Hän ei jättänyt jälkeensä rahoja eikä arvossapidettyä asemaa; vieläpä minulta viekkaasti riistettiin hänen nimensäkin. Ihmiset kysyivät aina, minkä Stuartin sukuun kuuluin. Ja mitä saatoin vastata? Olisi ollut parempi, jos olisin voinut sanoa: olen Valentin Mackenzie, sen miehen poika, joka joi itsensä hulluksi ja ampui patrullin Mallowissa!"
"Olet tehnyt pahoin menetellessäsi niin kuin olet menetellyt. Olet ensiksi antanut itsesi vajota niin syvälle ja sitten hiivit tänne. Sinä olet yhtä häijy minua kohtaan kuin olit poikana ja kuin isäsi oli ennen sinua!" huudahti äiti äärimmäisen levottomuuden vallassa. "Sinulla ei ole mitään oikeutta tunkeutua tänne, missä asuu vain hyviä ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa ja tuntevat oman arvonsa. Sinä et tee kumpaakaan, eikä sinulla siis ole oikeutta tulla tänne."
"Mutta minä sanon sinulle, että minulla on oikeus tulla sinne, missä äitini on. Et ole kai maininnut mitään siitä, että sinulla on poika? Sinun keikailevalla aviopuolisollasi ei liene aavistustakaan asiasta; mutta hän saa totisesti sen tietää!"
Hän oli vähitellen kohottanut äänensä, ja Claire kiirehti makuukammion ovelle; se oli kyllä suljettu, mutta hän vielä veti verhotkin eteen.
"Hän tietää, että minulla oli poika", sanoi hän, "mutta avioliittoon mennessämme luulin sinua kuolleeksi — luulin hukkuneesi Earl Kingin haaksirikossa. Jos olisin tiennyt olevasi elossa, en olisi koskaan mennyt uusiin naimisiin, niin suuresti kuin häntä rakastinkin. Niin, Jumala tietää, minä rakastin häntä liian paljon tahtoakseni lahjoittaa hänelle poikapuolen, jolla oli sinun paheesi."
"No, nyt minä olen hänellä joka tapauksessa paheineni päivineni, ja sekä sinä että hän teette viisaimmin, kun alistutte nöyrästi kohtaloonne. Mitä aiot nyt tehdä puolestani, äiti!" lisäsi hän raa'asti nauraen.
"Mitäkö aion tehdä? Jos annan sinulle rahoja, tuhlaat ne vedonlyöntiin tai peliin. Sinä juot ja sinusta tulee sittenkin kerjäläinen."
"Niin, siksi ettet koskaan anna minulle kylliksi rahaa. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa kerrallaan, niin voin tulla toimeen ulkomailla."
"Niin olet usein ennen sanonut. Annoinhan sinulle sata puntaa opiskellaksesi taidetta Pariisissa, mutta sitten kerroit itselläsi olevan kunniavelkoja ja joitakuita salaperäisiä juttuja, jotka voisivat tulla sanomalehtiin, ja silloin minun täytyi lähettää sinulle sata puntaa lisää. Sinä olet niellyt minulta ne neularahat, jotka antelias puolisoni minulle suo; ja minua pilkataan, kun pukeudun niin yksinkertaisesti säätyni muihin naisiin verraten."
"Niin, sääli sinua tosiaan on!" sanoi poika häijysti irvistäen.
Äiti otti esille kukkaronsa ja virkkoi:
"Tästä saat kuusi kultapuntaa ja muutamia hopearahoja, Valentin. Se on kaikki, mitä minulla on tai mitä ennen joulua saan."
Nuorukainen otti rahat välinpitämättömästi vastaan.
"Ne riittävät minulle vain viikon asunnon vuokraan sekä pukuun, joka on hiukan parempi kuin nämä repaleet. Minä tarvitsen pyöreän summan. Tunnen henkilön, jolla on viinitarha Cadizissa. Meistä tulisi liiketoverit, jos voisin sijoittaa kolme-, neljäsataa puntaa, jotka sitten tuottaisivat saman verran vuosittain. Siitähän tulisi tulevaisuudentoimi eikä sinulla olisi syytä hävetä poikaa, joka on viinitarhan omistaja. Sinun tarvitsisi vain pyytää sir Allanilta rahat."
"Ei, Valentin, sitä en tee. Minä en usko sinun ehdotuksiasi. Voin ainoastaan antaa sinulle kunnollisen kuukautisen määrärahan ylläpitoosi. Sitäkin varten täytyy minun lainata. Sinä olet jo tyhjentänyt varani."
"Hyvä, sitten tulee jonkun muun minua auttaa. Tässä talossa on naishenkilö, jolle voin esittää vaatimuksiani lähinnä sinua."
"Naishenkilö — tässä talossa?" huudahti Claire kummastuksesta suunniltaan.
"Grace Darnel on kihlattuni. Kaiketi miehellä on eräitä oikeuksia tulevaan vaimoonsa nähden!"
"Olisiko tytärpuoleni Grace sinun kihlattusi? Sinä lienet järjiltäsi,
Valentin!"
"Uskomatonta, mutta totta. Neiti Darnel työskenteli Louvressa samaan aikaan kuin minä. Luulet kai, että maalaamiseni oli vain veruke? Mutta siinä erehdyt. Minä työskentelin kylläkin rehellisesti, kunnes kyllästyin mahdottomaan elinkeinoon. No niin, minä kiinnyin nuoren neidin ulkomuotoon ja saatoin osoittaa hänelle pieniä huomaavaisuuksia, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Sitten kyselin hänen vartijanaiseltaan ja kuulin, että hän oli rikas perijätär. Asia kävi mielenkiintoiseksi, ja minä päätin koettaa onneani neiti Darnelin suhteen, jota todella ihailin enemmän kuin ketään muuta hyvin pitkään aikaan tapaamaani tyttöä."
"Mikä kunnia Gracelle!"
"Seurustelumme kävi tuttavalliseksi, ja minä löysin pian avaimen hänen sydämeensä. Hän on jalomielinen, ylevä ja romantillinen tyttö. Olimme julman rakastuneita. Sitten kohtasi minua vanhan tautini puuska ja olin kuolemaisillani."
"Oliko se isäsi surullinen sairaus — juomisen aiheuttama, Valentin?"
"Se on samantekevää. Kirjoitin tautivuoteeltani neiti Darnelille. Hän vastasi niinkuin hellältä tytöltä saattoi odottaa ja lupasi tulla vaimokseni. Siitä on minulla siis mustaa valkoisella. Vuoden päästä hän on täysi-ikäinen, ja heti kun hän on itsenäinen, vaadin lupauksen täyttämistä."
"Tietääkö hän, kuka olet?"
"Ei oikein. Pariisissa ollessani esiinnyin ranskalaisena ja käytin
Victor de Camillacin nimeä."
"Ja sitten tulet vaatimaan lupauksen täyttämistä, jonka olet väärällä nimellä viekoitellut herkkäuskoiselta tytöltä. Että poikani voikaan ryhtyä mihinkään sellaiseen! Se on suurin häpeä, mitä tähän asti olet minulle tuottanut!"
"No niin, sinun on sitten järjestettävä asia niin, ettei sinun tarvitse hävetä. Anna minulle kolme-, neljäsataa puntaa, niin matkustan huomispäivänä Cadiziin ja palaan kunnioitettuna liikemiehenä morsiantani noutamaan. Hän suo kyllä nimeni ja kansallisuuteni vaihtamisen anteeksi, kun osoittaudun säädylliseksi herrasmieheksi ja sinun pojaksesi. Hän pitää sinusta niin paljon, että sukulaisuus lisää hänen kiintymystään."
"Älä ollenkaan luulottele, että suostun liittoon sinun ja Gracen välillä. En edes, vaikka palaisitkin päältä nähden herrasmiehenä. En koskaan salli tuon hyväluontoisen ja helläsydämisen tytön mennä naimisiin isäsi pojan kanssa. Hänen ei ainakaan koskaan tarvitse maistaa siitä kärsimyksien maljasta, joka minun on täytynyt tyhjentää pohjasakkaan asti, ei, mikäli minä voin sellaisen häpeällisyyden estää. Sir Allan tietää, millainen olit poikana. Pahimmassa tapauksessa hän saa tietää, millainen olet miehenä."
"Eikö sinun olisi parasta käydä keskitietä? Anna minun matkustaa
Espanjaan, työskennellä kunnostautumisekseni ja sitten tulla takaisin
Gracen — ja sinun — arvoisenasi! Minä teen sen, äiti, jos tahdot
luottaa minuun."
Nuori mies laski kätensä hänen olalleen, rukoileva katse silmissä. Nyt kosketti hän äitiänsä ensi kertaa tämän seisoessa siinä kädet ristissä, epätoivon kuvana.
"Minä en voi luottaa sinuun", sanoi hän; ääni ei ollut epäystävällinen, mutta siinä oli epätoivon sävy. "Olen liian usein pettynyt. Tunnen luonteesi liian hyvin. Minä teen voitavani, mutta omalla tavallani. Oi, Valentin, miksi käyt isäsi jälkiä? Juoppous ja pelinhimo veivät hänet turmioon, ja sama tulee sinun kohtaloksesi, ellet tee parannusta. Ajattele hänen kauheata loppuansa — murhamiehen, mielipuolen! Anna varoittaa itseäsi ajoissa. Ei vielä ole liian myöhäistä, poika-parkani. Minä autan sinua, käyn sinua tervehtimässä ja tuen sinua kaikin tavoin, kunhan vain osoitat rehellistä pyrkimystä. Ja lähde nyt Jumalan tähden tästä talosta, ennenkuin sir Allan huomaa mitään. Asutko kylässä?"
"Olen asustanut heinäsuovissa eilisillasta asti. Rahani riittivät töintuskin matkaani tänne, ja olen samoillut ympärinsä tyhjin taskuin ja tyhjin vatsoin odottaen tilaisuutta keskusteluun sinun tai Gracen kanssa."
"Jumalalle kiitos, ettet tavannut Gracea tuollaisessa tilassa. Voi onnetonta poikaani", lisäsi hän vilkaisten kelloon. "Majatalossa Coach and Horses on tuskin vielä menty levolle. Voit mennä sinne pyytämään yösijaa. Sitten koetan tavata sinut siellä kello seitsemältä aamulla — pienellä, pensasaitojen suojaamalla käytävällä puutarhan takana. Silloin voimme jutella tyynesti ja tehdä tulevaisuudensuunnitelman."
"En kernaasti nukkuisi enää heinäpieleksen alla", sanoi nuori mies epävarmasti ja lähestyi ikkunaa.
Silloin aukeni käytävän ovi ja suloinen tytönääni virkkoi:
"Vieläkö olet ylhäällä, äiti?"
Lady Darnel riensi ovelle kohdatakseen Gracen ennenkuin tämä ehti sisälle. Hän astui ulos käytävään sulkien oven jälkeensä.
"Oi, Grace, miksi et mene levolle? Kello on kohta kaksitoista, ja sinä olet ollut liikkeellä neljästä saakka aamulla!"
"En voisi kuitenkaan nukkua. Enkö saa jutella hetkistä kanssasi?"
"Ei tänä iltana. On liian myöhä."
"Sinä olet niin kalpea! Oletko sairas?"
"En, vain hiukan väsynyt. Nyt seuraan sinua huoneeseesi, Grace. Sinun täytyy heti mennä levolle."
Hän laski kätensä tytön vyötäisille ja vei hänet suojaansa käytävän poikki. Hän ei senjälkeen heti palannut, kun pelkäsi, että Grace seuraisi häntä; ja sitäpaitsi hän tahtoi hiukan rauhoittua. Ellei hänen onneton poikansa hänen palattuaan ollut lähtenyt, voisi hän puhua hänen kanssaan tyynemmin.
Senvuoksi hän käveli edestakaisin käytävässä, kunnes kello löi kaksitoista. Silloin hän kuuli laukauksen ja mötkähdyksen.
"Minun huoneessani!" parahti Claire säikähdyksestä suunniltansa muistaessaan kammionsa pöydälle jätetyn revolverikotelon.
"Hän on ampunut itsensä!" huusi hän hämmentyneenä ja syöksyi huoneeseen odottaen näkevänsä poikansa siellä viruvan. — Hän ei aavistanut, että vielä kauheampi kohtalo häntä odotti.
Ikkuna oli aivan avoinna ja yötuuli löyhytteli sanomalehtiä pöydällä. Makuusuojan ovi oli auki, ja Allan Daniel virui verissään, kenties kuolleena kynnyksellä. Nyt hyökkäsi Gracekin sisälle ja näki, mitä oli tapahtunut.
V.
Kuin murhasta unta nähden.
Gracen huudot kaikuivat kautta talon. Claire heittäytyi maahan puolisonsa viereen mykässä tuskassa ja suuteli hänen kalpeita kasvojaan, kerjäten sanaa tai katsetta.
Tämä näkyi kiireimmiten vetäneen housut jalkaansa ja pukeneen samettinutun ylleen, ikäänkuin joku epäilyttävä melu olisi hänet äkkiä herättänyt. Vaimo avasi takin ja painoi korvansa hänen rintaansa vasten. Sydän löi vielä, mutta heikosti. Tuskissaan hän uskoi, että se milloin hyvänsä voisi heretä sykkimästä.
Nyt tulivat palvelijat unen pöpperössä, sitten Dora Darnel valkoisessa aamunutussa, hienona ja sirona kuten tavallista, sekä eversti punaisessa samettisessa yönutussaan, jossa hän näytti noidalta.
"Lähettäkää Jumalan tähden lääkäriä hakemaan!" huudahti Claire. "Oi, eikö eversti voi meitä auttaa?… Onko haava vaarallinen? Onko se kuolettava?"
"Voi toki!" sanoi eversti. "Se on häijy haava, ja verta on jo vuotanut paljon. Luoti on tunkeutunut aivan kylkiluun alle. Mitä hän sillä lemmon revolverilla teki?"
"En tiedä. Revolverit olivat pöydällä. Hän katseli niitä tuntia ennen levolle menoansa."
"Ettekö ollut sisällä, kun se tapahtui?" kysyi eversti ihmeissään.
"En, minä olin käytävässä. Olin ollut Gracen luona."
"Vai niin, oliko puolisonne yksin?"
"Oli… luullakseni."
"Voi veli-parkaani!" purskahti Dora. "Kuinka saattaa ajatellakaan, että hän on tehnyt pahaa itselleen! Hän, joka oli niin hyvä kristitty ja tavallisesti niin onnellinen."
"Miten rohkenet väittää, että hän on tahtonut surmata itsensä?" sanoi Claire närkästyneenä. "Sinä tiedät, että hän oli onnellinen eikä koskaan muuta ollut siitä asti, kun tuli minun puolisokseni. Hänen ainoa surunsa oli liian suuri huolenpito minusta. Oi, rakkaani, mitä pahaa sanottaneenkaan minusta tästä lähin, kun sinä et enää ole minua puolustamassa!" lisäsi hän puhuen intohimoisella rakkaudella matolla lepäävälle mykälle miehelle.
"Niin kauan kuin Allanin ystävä on luonanne, on teillä aina joku, joka voi teitä puolustaa — jos niin tarvitaan", lausui eversti tyynesti.
Vanha hovimestari Purdew polvistui myöskin isäntänsä viereen. Hän oli ollut tämän palvelussotilaana ja oli sotilasaikanaan nähnyt ampumahaavoja. Hän siis tiesi, että vamma oli vaarallinen.
Asetettiin pielus haavoitetun pään alle, kaadettiin hiukan konjakkia hänen suuhunsa, ja Claire hautoi hänen ohimoitaan Kölninvedellä, mutta hän ei tullut tajuihinsa.
Vihdoin saapui lääkäri, paksu, vanhanpuoleinen herrasmies, kunnollinen ja luotettava. Hän hääti kaikki ulos ja laskeutui polvilleen potilasta tutkimaan.
Claire jäi oven ulkopuolelle ja rukoili siellä polvistuneena, kunnes lääkäri tuntia myöhemmin astui ulos.
"Kuoleeko hän?" kysyi rouva ja tarttui hänen käteensä.
"Haava on kyllä vakava", sanoi lääkäri pudistaen päätänsä.
"Mutta ei toivoton — ah, älkää sanoko, että se on toivoton!"
"Me kutsumme tänne tohtori Friedricsonin huomenna; hän voi tässä tapauksessa antaa varmimman vastauksen."
"Mutta rakastettu mieheni ehkä kuolee yöllä ennenkuin apu ehtii.
Sallikaa minun mennä hänen luokseen."
"Ei, lady Darnel, se ei käy päinsä. Hänen täytyy levätä. Ainoastaan minä ja Purdew saamme olla hänen luonaan. Minä viivyn koko yön."
"Jumalalle kiitos siitä! Mutta kyllä on armotonta estää minut pääsemästä hänen luokseen. Luuletteko, että olen lapsi, joka en voi itseäni hillitä?"
"Minä luulen, että te olette nainen ja rakastatte miestänne. Ei, lady Darnel, te ette saa tulla sisälle ennenkuin hänen tilansa muuttuu vähemmän vaaralliseksi, — Huomenna tuotamme tänne pari sairaanhoitajatarta."
"Rakas äiti, tule minun luokseni ja paneudu maata minun vuoteeseeni", sanoi Grace.
Sana "äiti" soi hänen epätoivostaan huolimatta suloiselta hänen korvissaan.
"Ei, rakas lapseni, sinun elämääsi ei ainakaan saa turmella", mutisi hän puristaen tyttöä rintaansa vasten. "Sinä et saa joutua kelvottoman käsiin."
Nämä omituiset sanat hämmästyttivät tyttöä. Aavistiko äitipuoli jotakin?
Hän vei Clairen mukanaan huoneeseensa, missä Dora hurskaasti luki uutta testamenttia. Hän luki apostoli Paavalin haaksirikosta ja käärmeestä, joka valkeasta tulleena kietoutui hänen käsivartensa ympäri.
"Veli-parallani on ollut kyykäärme käsivarressaan", mutisi hän itsekseen. "Tiesin, että tuo avioliitto päättyisi onnettomasti, mutta en uskonut aiheutuvan verenvuodatusta."
Lady Darnel suostui laskeutumaan sohvalle tehdäkseen Gracelle mieliksi.
"Eikö täti Dora tahtoisi mennä omaan huoneeseensa?" kysyi Grace hiukan tuskaantuneena tuosta liikkumattomasta hahmosta raamattuineen. Grace kunnioitti kaikin tavoin uskontoa, mutta ei olisi voinut lukea apostoli Paavalista, kun koko talo oli kuohuksissa.
"Kello tulee pian kaksi, täti Dora. Mene sinä kammioosi", sanoi hän kykenemättä salaamaan ärtyisyyttänsä.
"Ei, Grace, minä tahdon olla Allanin läheisyydessä. Huoneenihan on rakennuksen toisessa päässä. Enhän täällä liene tiellä?"
"Et suinkaan", sanoi Grace ja meni kuuntelemaan isän ovelle. Hän ihmetteli, kuinka tämä oli tapahtunut. Olisiko se pelkkä tapaturma? Tokkohan hänen isänsä, joka oli ollut kahdella sotaretkellä Intiassa, olisi leikkinyt revolverin kanssa, kuten pojilla on joskus tapana? Mutta olihan hän kuullut sanottavan, että isä oli jo mennyt levolle ja lady Darnel istunut kirjoittamassa, kun hän, Grace, naputti ovelle.
Vihdoin hän meni viluissaan takaisin huoneeseensa ja tapasi Doran lukemassa takkavalkean ääressä niinkuin tämä oli hänen lähtiessäänkin tehnyt.
"Nukkuuko äiti?" mutisi Grace.
"Luulen niin."
Grace heittäytyi vuoteelleen ja itki itsensä uneen. Äkkiä hän heräsi tuskanhuutoon.
Hän karahti ylös ja näki Doran seisovan sohvan vieressä katsellen kälyänsä, joka makasi selällään kädet pään päällä ja tuijottava katse avoimissa silmissä.
"Se on minun syyni", huusi hän, "minä olen hänet murhannut!"
Hän houraili, mutta toinen kuulijoista ei hänen sanojansa unohtanut.
VI.
"Pelkkää synkkää hiljaisuutta."
Kuuluisa kirurgi Friedricson oli tullut ja mennyt ja antanut vain vähän toiveita. Hän ei vielä ollut uskaltanut poistaa luotia, ja ennenkuin se oli tehty, potilaan tilan paranemista tuskin saattoi odottaa. Kuume oli ankarampi kuin tällaisessa tapauksessa ylimalkaan, sairas houraili eikä voinut nauttia mitään ruokaa.
Lady Darnel oli ollut ylhäällä neljästä asti aamulla. Nyt oli myöhäinen iltapäivä, eikä hän ollut rahtuakaan levähtänyt senjälkeen, kun oli rauhattomasti nukahdellut Gracen sohvalla.
Nuo kolme naista kulkivat talossa kuin aaveet, niin kalpeilta ja kurjilta he näyttivät.
Gracen ainoana lohdutuksena oli jutella everstin kanssa, Dora luki raamattua, ja lady Darnel ei etsinyt minkäänlaista lohtua. Hän kulki äänettömin askelin edestakaisin käytävässä puolison sairaskammion ulkopuolella, kysellen hoitajattarilta ja Purdewilta, miten siellä voitiin.
Vihdoin pakotti Grace äitipuolensa tulemaan omaan huoneeseensa, asetti hänet takkavalkean eteen ja sai hänet nauttimaan teetä ja voileipiä.
Grace tahtoi, että äitipuoli viettäisi yön täällä hänen huoneessaan; hän itse aikoi tehdä vuoteensa pukusuojaan. Tämä järjestely suututti Doraa.
"Jos jollakulla on oikeutta olla sir Allanin lähellä, niin on hänen sisarellaan!" virkkoi hän jäädessään Gracen kanssa kahdenkesken.
"Aviovaimon oikeudet ovat kai asetettavat kaikkien muiden edelle, täti
Dora?" sanoi Grace.
"Se riippuu aviovaimosta."
"Äitipuolenahan on hartain aviovaimo, mitä ajatella saattaa."
"Hän osaa näyttää hartaalta."
"Osaa näyttää!" huudahti Grace närkästyneenä. "Kuinka voit noin lörpötellä, täti Dora? Kuinka rohkenet vihjaista, ettei isäni vaimo ole vilpitön?"
"En vihjaile kerrassaan mitään, Grace; enkä anna koulutytön itseäni opettaa. Voin vain sanoa, että lady Darnel on salaisuus minulle, kuten kaikille muillekin tällä seudulla. Sinä olet tosiaan ainoa, joka näyt häntä ymmärtävän ja häneen luottavan."
"Kyllä isäkin ymmärtää ja luottaa", vastasi Grace yhä kiihtyneemmin.
"Se riittää minulle."
"Isäsi on hänen lumousvoimansa pauloissa, rakas lapsi. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan siitä, kuinka keski-ikäiseen leskimieheen voi vaikuttaa kaunis leski — nainen, jonka menneisyys on hämärään verhottu?"
"Sinä puhut kovin väärin, täti Dora, ja vielä pahempaa on, että tiedät menetteleväsi väärin. Minun mielestäni sinun pitäisi pelätä, että raamatustasi hiipisi esille joku mörkö sinua nipistämään. En minä tahtoisi istua raamattu povella ja myrkyllisesti purkaa kiukkuani viattomiin ihmisiin!"
"Ellet hillitse kieltäsi, Grace, niin lähden omaan huoneeseeni", sanoi
Dora, paiskasi kirjan kiinni ja nousi.
"Olisin kielelleni erinomaisen kiitollinen, jos se karkoittaisi sinut tiehesi", vastasi Grace; ja senjälkeen neiti Darnel pani uhkauksensa täytäntöön mennen matkaansa raamattuineen ja kiihtyneine tunteineen.
Mutta hän ei mennyt omaan suojaansa, vaan alas vierashuoneeseen, missä tapasi nuoren Colchesterin metsästyspuvussa ja ratsupiiska kädessä, siinä asussa kuin oli astunut alas hevosensa selästä.
"Paras neiti Darnel", sanoi hän tarttuen Doran käteen, "mitä hirveitä asioita ne ovat, joista puhutaan. Sain kuulla tuon ikävän uutisen vasta äsken kotimatkalla metsästysretkeltä, muutoin olisin tullut ennemmin. Miten se tapahtui? Onko hän hyvin heikkona, ja kuinka Grace voi?"
Hän unohtui innoissaan sanomaan aivan yksinkertaisesti "Grace".
"Se on pitkä tarina, herra Colchester, ja syvä salaisuus. Kukaan meistä ei sitä käsitä. Veli-rukkani on hyvin huonona. Pelkäämme menettävämme hänet."
Doralle tuli kyyneleet silmiin, eivätkä ne olleet krokodiilinkyyneleitä. Hän rakasti veljeänsä, vaikka vihasi hänen vaimoaan; ja vaikkei voinut sietää Allanin onnea tässä toisessa avioliitossa, jota hän piti suurena vääryytenä itseään kohtaan, hän ei voinut tyynesti kestää ajatusta, että hänet menettäisi.
"Älkää itkekö, hyvä neiti", sanoi Colchester, joka vaivoin pidätti omat kyyneleensä. "Ei koskaan ole niin pahoin kuin luullaan. Lääkärit ovat aina kyllin ovelia tekemään asiasta suuren numeron, jotta tunnustettaisiin heidän ihmeellinen taitonsa parantaa potilas ja suoritettaisiin runsas lasku näyttämättä hapanta naamaa. Mutta sanokaa minulle Jumalan tähden, miten se tapahtui. Kerrotaan sir Allanin ampuneen itsensä myöhään eilen illalla, sitte kun kaikki olivat menneet levolle."
"Eivät kaikki. Lady Darnel istui kirjoittelemassa kirjeitä. Hän oli ylhäällä koko ajan, kun se tapahtui."
"Sitte täytynee hänen tietää, miten se kävi."
"Hän ei näy tietävän mitään. Hän oli ollut sisällä Gracen huoneessa ja laukauksen pamahtaessa hän oli käytävässä."
"Oliko sir Allan yksin huoneessaan?"
"Siltä näyttää. Hän oli mennyt makuulle tunti sitten, mutta lienee noussut ylös jälleen ja tullut takaisin lady Darnelin huoneeseen, mihin oli jättänyt revolverit pöydälle avonaiseen koteloon. Miksi hän oli noussut ja puoleksi pukeutunut sekä ottanut revolverit, on käsittämättömän salaperäistä."
"Ehkä hän kuuli tulevan murtovarkaita tai luuli kuulevansa. Muutamat miehet kuvittelevat aina varkaita olevan liikkeellä ja nukkuvat ase pieluksen alla. — Miten muuten tiedätte, ettei täällä ollut joku murtovaras? Olisihan se voinut ampua sir Allania."
Dora pudisti päätänsä.
"Sitä en usko. Kai lady Darnel siinä tapauksessa olisi kuullut jotakin kamppailua, hän kun oli käytävässä silloin, kun laukaus pamahti."
"Miten asia siis on selitettävissä?"
"Surullinen vakaumukseni on, että on tapahtunut joko murha tai itsemurha."
"Itsemurha!" huudahti Colchester. "Siitä ei saata olla puhettakaan. Ei voi ajatella onnellisempaa miestä koko seudulla kuin sir Allan. Hän oli hilpein, hyväluontoisin ja hauskin ihminen, mitä saattaa kuvitella."
"Tosin hän oli aina hyväluontoinen ja hauska, mutta minä tunnen veljeni paremmin kuin muut. Olen ollut hänen seuralaisenaan ja uskottunaan kouluvuosista saakka siihen asti, kun hän meni uusiin naimisiin. En usko, että hän viime aikoina oli onnellinen. Hänen avioliittonsa ei suinkaan ollut sellainen, millaiseksi hän sen oli ajatellut. Ja vaikka hän itse olisikin ollut siihen tyytyväinen — mitä en luule hänen olleen, —- tiesi hän, etteivät naapurimme hyväksyneet hänen valintaansa. Hän tiesi, että lady Darnelin menneisyyttä verhoava hämärä luo synkän varjon vanhaan ja kunnioitettuun nimeen. He saattoivat kyllä pitää hänestä itsestään ja kunnioittaa häntä itseään, mutta he eivät pitäneet arvossa naista, jota kukaan ei tuntenut ja joka tungettiin heidän piiriinsä ilman pienintäkään selittävää sanaa. Senvuoksi he yhä enemmän vieraantuivat vanhasta ystävästään; ja vaikka veljeni oli suhtautuvinaan asiaan tyynesti, uskon sen koskeneen häneen kipeästi."
"Naapurit ovat oikeita… tolvanoita", sanoi nuori Colchester, joka oli lausumaisillaan jotakin vielä rumempaa. "Miksi eivät ne ilman muuta voineet ottaa luottavaisesti vastaan niin oivallista naista kuin lady Darnel?"
"Hyvä herra Colchester, minä tiedän parhaiten, ettei seurapiireissämme umpimähkään luoteta kehenkään. Miltä täällä näyttäisi, jos niin olisi laita?"
"Ehkä hiukan hauskemmalta", vastasi rohkeamielinen kartanonomistaja, joka välitti tuttaviensa menneisyydestä yhtä vähän kuin repokoiriensa.
"Ei, herra Colchester", jatkoi neiti Darnel, "veljeni ei ole ollut onnellinen viimeiseltä. Hänen toiseen naimiseensa liittyy joitakin salaisuuksia, joista en ole onnistunut pääsemään selville; mutta en ole sokea enkä kuuro ja tyynestä pinnasta huolimatta olen nähnyt kylliksi tietääkseni, että Allan ei ole onnellinen. Hänen päähänpistonsa noin äkkiä matkustaa Italiaan ei ole ensinkään hänen tapaistansa — se voi johtua ainoastaan tasapainostansa järkkyneestä mielentilasta."
"Mutta, rakas neiti Darnel, lääkärihän määräsi matkan."
"Lääkärit määräävät toisinaan mitä hyvänsä tehdäkseen potilailleen mieliksi. Ellei veljeni itse ole epätoivon hetkellä kohottanut kättänsä itseään vastaan, niin täytyy etsiä arvoitukselle muuta selitystä ja kysyä, kuka hänet on murhannut."
"Murtovaras, johan sen sanoin! Sir Allan kuuli miehen liikkuvan viereisessä huoneessa, nousi ylös, viskasi yönutun hartioilleen ja puhutteli häntä. Varas näki revolverit pöydällä, sieppasi toisen niistä ja ampui sir Allania, tai myöskin saattoi varkaalla itsellään olla revolveri."
"Luuletteko, että varas tunkeutuisi huoneeseen, missä kaksi lamppua palaa — huoneeseen, missä kaikesta päättäen on ihmisiä?"
"Sellaiset oliot ovat valmiita mihin tahansa. Lady Darnelilla on epäilemättä koristeensa huoneessaan."
Neiti Darnel kohautti olkapäitään ikäänkuin luopuakseen yrityksestä haastella miehen kanssa, jolla oli niin rajoitettu käsityskyky.
"Minä haluaisin mielelläni tavata Gracen", sanoi Colchester hiukan epäröiden ja punastui, "ellei hän ole liiaksi kuohuksissaan tahtoakseen tavata ketään."
"En suinkaan usko, että hän on liian heikko tavatakseen teitä. Hänen urheiluhaluunsa ei tämä ikävä tapaus kovinkaan vaikuta."
"Niin, hän tahtoo tietysti tietää, missä riistanajot ensi viikolla tapahtuvat", sanoi Colchester epäluulotta, "vaikkei itse voisikaan lähteä mukaan. Hän pitää niin paljon koirista. Ehkä hän haluaisi saada pari pentua lisää. Ne voisivat häntä hiukan huvittaa. — Mutta toivokaamme, että sir Allan pian jälleen toipuu."
Dora lähetti palvelijan Gracen luo viemään herra Colchesterin terveiset; mutta mies palasi tuoden sellaiset vastaterveiset, että Grace oli liian masentuneena halutakseen tavata ketään.
"Tuskin luulinkaan, että hän tahtoi minua tavata", sanoi Colchester, sitte kun palvelija oli mennyt, "hän on ollut tavattoman yrmeä minua kohtaan viimeiseltä. Mutta ennen hänen Pariisin-matkaansa olimme kovin hyviä ystäviä. Hyvästi, neiti Darnel. Minä käyn täällä huomenna jälleen. Ehkä lady Darnel sitten jo on kyllin reipastunut ottaakseen minut vastaan. Minä olen aina ollut hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, kuten tiedätte, ja kyllä paljon tarvittaisiin uskotellakseni itselleni, ettei sir Allan hänen rinnallaan ollut oikea onnenpoika."
Tyytyväisenä, että oli saanut tämän sanotuksi, lähti herra Colchester.
Kirkkoherran rouva ja lääkärin vanha sisar kävivät vähää myöhemmin. Hyvinä ystävinä he tahtoivat kernaasti tavata neiti Darnelin, jos tämä otti vastaan. Muut naapurit lähettivät korttinsa, siinä kaikki. Potilas ei tullut paremmaksi, vaan ei myöskään huonommaksi.
Seuraavana päivänä onnistui Gracen vihdoin saada tilaisuus kahdenkeskiseen haasteluun everstin kanssa.
"Oletko häntä ollenkaan nähnyt?" kysyi tyttö, palaen halusta päästä asiaan. "Oletko kuullut mitään?"
"En rahtuakaan", sanoi eversti. "Minä tein eilen pitkän kävelymatkan tavatakseni hänet. Pistäysin majataloon ja juttelin isännän kanssa, Kysyin häneltä, oliko siellä ollut ketään muukalaisia vieraina. Mutta ei ollut käynyt ainoatakaan sielua. Sitten menin vauraampien vuokraajain luo ja tein heille saman kysymyksen. Meninpä vielä Handlebury-yhdistyksen yömajaan arvellen, että onneton ehkä oli pyrkinyt sinne — mutta yhtä huonoilla tuloksilla."
"Oi, kummi-isä, kuinka kauheata!"
"Rakas lapseni, se yhdistys on antanut suojaa paremmille miehille kuin hän. Mutta otaksun, että monsieur Camillacilla oli muutama ropo taskussa ja että hän on yöpynyt jonnekin muualle. Kummallista vain, ettei hän etsinyt sinua, kun hän kuitenkin on tänne tullut."
"Olen varma, että hän tuli tänne vain tavatakseen minut ja että hän nyt makaa kuolleena tai kuolemaisillaan metsän yksinäisyydessä, mistä repokoirat hänet lopuksi löytävät. Voi tätä surkeutta! Victor kuolleena tai kuolemaisillaan ja isäni samaten! Aivan kuin viimeisen tuomion päivä olisi käsissä!"
Grace oli lohduton. Hänen lemmenseikkailunsa romantillisuus kuului jo menneisyyteen, mutta hänen naisellinen myötätuntonsa kuului kokonaan hänen ihailijalleen tämän onnettomuudessa.
"Ja täällä minä istun ylellisyydessä ja yltäkylläisyydessä", huudahti hän vihaisesti silmäten hyvin varustettuun aamiaispöytään, "sillä välin kun hän, joka oli tuleva puolisokseni, on huonommassa tilassa kuin koira!"
"Rakas lapsi, nuoren ihmisen elämä tulee tavallisesti sellaiseksi kuin hän itse on sen muovannut", sanoi eversti hyvin viisaasti. "Sivistynyt mies, jollaiseksi Camillacin kuvailet, vajoisi tuskin niin syvälle, ellei olisi hoitanut itseänsä huonosti."
"Sen olet jo ennen sanonut. Älä saarnaile. Ellen olisi niin levoton isän tähden, ottaisin koiraparin mukaani ja ratsastaisin kautta koko seudun puolentoista penikulman laajuudelta kunnekin, kunnes löytäisin poikaparan."
"Sen voin yhtä hyvin minä tehdä, Grace", sanoi eversti ystävällisesti.
"Oi, kuinka ystävällinen sinä olet, kummi-isä!" huudahti tyttö unohtaen kiihtymyksensä. "Suo anteeksi, että äsken olin niin epäystävällinen. Tiedän tuskin, mitä sanon. Olen niin onneton Victorista — ja isästä ja lady Darnelista ja kaikesta."
"Niin, lady Darnel-rukka; se oli hänelle kova isku!"
"Eikä siinä kyllin, vaan kaikki on niin omituista ja salaperäistä", lisäsi Grace hiljempaa.
Sitten hän kertoi, kuinka oli herännyt lady Darnelin tuskanhuutoon ja kuullut tämän unissaan lausuvan nuo kummalliset sanat: "Se on minun syyni, minä olen hänet murhannut!"
"Ihmiset voivat aina nähdä eriskummaisia unia", sanoi eversti. "Tahtoisitko sellaisen tunnustuksen perusteella syyttää häntä miehensä ampumisesta? Hän oli nukkunut pää täynnä ajatuksia kuolemantapauksista ja murhista, ja uneksui itse ampuneensa tuon kuolettavan laukauksen tai muulla tavoin olleensa tekoon osallisena. Unethan ovat useimmiten järjettömiä. Jumala ties, mitkä kaameat näyt olivat häntä kiusanneet!"
"Mutta en voi kuitenkaan unohtaa noita sanoja. Sinä tiedät minun pitävän hänestä kuin olisi hän oikea äitini, mutta toisinaan en voi olla mietiskelemättä hänen menneisyyttään. Dora-täti puhuu hänestä niin häijysti."
"Se on hänen luonnossaan, aivan kuin pistäminen on ampiaiselle ominaista. Pois se, että tahtoisin olla epäkohtelias sukulaisillesi, mutta kuvittelen, että vanhan sir George Darnelin toinen vaimo lienee tuonut oudon, myrkyllisen lisävirtauksen vanhaan, jaloon vereen. Onneksi suvulle, että neiti Darnel on jäänyt naimattomaksi."
"Niin, Doralla on tavaton taipumus häijyyteen, ja hän on sitä taitoansa erityisesti harjoitellut lady Darnelin suhteen. Minä puolustan aina äitipuoltani, mutta vihdoin kuitenkin tunsin noiden viittailujen tekevän itseeni kiusallisen vaikutuksen. Jos pitäisin mahdollisena, että hän teeskenteli — että hänen hartautensa isääni kohtaan oli näyttelemistä…!"
"Älä haudo sellaisia ajatuksia, Grace", sanoi eversti sydämellisesti. "Isäsi on kertonut minulle, vanhalle ystävälleen, miten lady Darnelin menneisyyden laita on. Siinä ei ole mitään salaperäistä ensinkään — ei mitään, jota ei sinunkin sopisi kuulla, jos isäsi niin tahtoisi. Mutta hän kaiketi ei halunnut kertoa sitä sinulle siksi, että se on surullinen tarina. Jos tietäisit kaiken, käsittäisit, että lady Darnelin ensimäinen avioliitto teki hänestä martyyrin — aviovaimona ja äitinä."
"En ole koskaan kuullut hänellä olleen lapsia."
"Kyllä hänellä oli poika, mutta se on onneksi kuollut."
"Oliko hän sitten huono poika?"
"Oli, hyvin huono — hän kävi isänsä jälkiä. Äitipuolesi on moitteeton. Hän on todellinen sankaritar. Et voi koskaan rakastaa häntä liian paljon!"
"Minä olen pitänyt hänestä kaikesta sydämestäni", vastasi Grace. "Olen aina rakastava häntä, tapahtukoon mitä tahansa. Paras kummi-isä, minä tunnen itseni aina niin tyytyväiseksi, kun olen saanut puhua kanssasi."
"Ja nyt otan hevosen ja lähden tiedusteluretkelle sinun pariisilaista sulhastasi etsimään", sanoi eversti ja lisäsi itsekseen: "ja jos saan hänet kiinni, olisipa ihmeellistä, ellen voisi lahjoa häntä huokealla hinnalla, jotta pikku hupsuni saisi säästää hymyilynsä kunnon Colchesterille."
VII.
"Rakkaus voittaa aikanaan."
Vielä kolmantena päivänä ei huomattu mitään muutosta potilaassa. Colchester oli käynyt tervehtimässä edellisenä päivänä ja pistäysi talossa nyt jälleen metsästämästä palatessaan. Hän pyysi anteeksi savisia saappaitaan. Ruokasalissa hän odottamatta tapasi Gracen.
"Kovin hauskaa nähdä teidät taas — mutta perin ikävää kuulla, ettei sir Allan ole parempi", änkytti hän puristaessaan tytön kättä. "Tänään oli reima retki, keksin otuksen Milkshamin haassa, ajoin sen Chicksandin yhteismaan yli, takaisin Milkshamiin, ulos kedoille, kadotin jäljet Swatleyn metsässä. Tapasin toisen, puoliseitsemältä… Mutta minun ei sopisi jutella sellaisista, kun te olette niin levottomina", lisäsi hän nähdessään heidän kalpeat kasvonsa.
Everstiä näkyi kertomus kuitenkin kaikesta huolimatta huvittavan.
"Haluatteko kupin teetä vai kahvia?" kysyi Dora juhlallisesti.
"Kiitos — hiukan teetä, jos suvaitsette!" Colchester ei malttanut syödä mitään, mutta hän oli ihastuksissaan, kun sai istua Gracen vieressä, katsella häntä ja jutella hänen kanssaan. Grace näytti hyvin murheelliselta, mutta kovin kaunis hän oli vakavuudessaan, ja monta vuotta olisi nuori mies uhrannut elämästänsä, jos olisi voinut häntä lohduttaa. Mutta hän saattoi vain silloin tällöin vaivihkaa vilkaista häneen teetänsä juodessaan.
"Milloin alkaa varsinainen metsästyskausi?" kysyi eversti.
"Vasta ensi kuussa. Lopetamme pentujen harjoittamisen ensi viikolla ja sitten saamme muutaman päivän levähtää. Ensimäinen kokoontumisemme on ilmoitettu viidenneksi päiväksi lokakuuta, ja toivon, että silloin täällä on jo kaikki hyvin ja että te — jos Italian-matka jää sikseen — tulette sinä päivänä mukaamme metsästämään", lisäsi hän vilkaisten Graceen.
"En luule, että enää koskaan metsästän!" sanoi Grace ja purskahti itkuun, jolloin kartanonomistaja tunsi itsensä oikeaksi naudaksi. Että pitikin aina puhua sopimattomaan aikaan! Minkäs sitä luonteelleen voi!
Nyt saapui hovimestari tärkeän näköisenä, nimikortti hopealautasella, ja kääntyi vanhemman neiti Darnelin puoleen.
"Se herrasmies sanoo olevansa tänne kutsuttu", lausui hän.
"Viekää hänet vierashuoneeseen", virkkoi Dora ja nousi ylväästi.
"Suonette anteeksi, herra Colchester."
"Minä lähden heti", sanoi tämä. "Olen jo viipynyt liian kauan."
Mutta kukaan ei häntä enää ajatellut. Grace kiirehti tädin luo.
"Kuka se on, täti Dora?" kysyi hän levottomasti. "Myöskin lääkäri?"
"Ei, jotakin muuta. Olen lähettänyt häntä noutamaan. Turhaa on pitää asiaa enää salassa — hän on salapoliisi Scotland Yardista."
"Salapoliisi — tässä talossa! Sinun kutsumasi?"
"Niin, miksikä ei, rakas lapsi? Jos sinä et väiltäkään, millä tavoin isäsi sai kuolinhaavansa, joskin te kaksi — hänen aviovaimonsa lady Darnel ja hänen tyttärensä — istutte kädet ristissä ja sallitte murhaajan päästä pakenemaan, en minä, hänen sisarensa, ole yhtä välinpitämätön. Arvoitus on selvitettävä, eikä kukaan tässä talossa siihen pysty. Senvuoksi olen turvautunut poliisiin."
"Se saattoi olla kyllä viisasta, mutta olisi toki ollut ystävällisempää, jos olisitte ensin ilmoittanut sir Allanin tyttärelle ja hänen vanhalle toverilleen tästä vakavasta asiasta, puhumattakaan hänen vaimostaan, jolla on vielä suurempi oikeus sitä vaatia."
"Onpa hyvä, että olette saanut tänne salapoliisin", sanoi Colchester, "sillä minä uskon hänen yhtyvän mielipiteeseeni, että teon on tehnyt murtovaras. Hyvästi nyt, minä palaan iltapäivällä kuulemaan, mitä hän arvelee."
"Tulkaa vain niin usein kuin haluatte, Colchester", virkkoi eversti sydämellisesti. "Teidän seuranne on aina reipastuttava."
Grace ravisti epätoivoisesti päätään.
"Ei mikään voi reipastuttaa meitä ennenkuin isä on päässyt kaikesta vaarasta", sanoi hän, kun Colchester kumartaen lähti ulos ja sotkeutui kannuksiinsa lähettäessään tytölle viimeisen ihailevan silmäyksen.
"Tämä asia ei kai oikein sovi teille, neiti Darnel", sanoi eversti, "joten lienee parasta, että minä puhuttelen salapoliisia teidän asemestanne. Minä voin säästää teiltä kiusallisen kohtauksen ja antaa miehelle kaikki tarpeelliset tiedot. En ole outo poliisikuulusteluille."
"Tahdon mieluummin itse puhua hänen kanssaan", sanoi Dora loukkaantuneena. "Minä lähetin omasta aloitteestani häntä noutamaan ja tahdon kaikin mokomin, että hän saa tietää minun ajatukseni tästä kauheasta tapahtumasta."
"Jos tahdotte seurata minun neuvoani, ette ilmoita hänelle omaanne ettekä muidenkaan mielipidettä tapahtumasta", sanoi eversti terävästi. "Kertokaa hänelle vain pelkät tosiseikat ja antakaa hänen sitten itse ottaa selvä muusta. Salapoliisit eivät juuri ole mitään neroja, mutta useat heistä ovat järkeviä miehiä ja pääsevät totuutta lähelle, ellei sivullinen johda heidän arvostelukykyään harhaan."
"En tiedä antaneeni teille syytä uskoon, että olen lapsi tai tylsäjärkinen, eversti Stukeley", vastasi neiti Darnel. "Pyydän, että sallitte minun itse hoitaa asiani. Voitte tulla mukaan, jos tahdotte."
Eversti seurasi hänen kintereillään Gracen mennessä yläkertaan äitipuolensa luo, joka istui liikkumattomana ja haluttomana takkavalkean ääressä. Ruuat aamiaistarjottimella olivat melkein koskematta hänen vieressään pöydällä.
"Ettehän ole syönyt kerrassaan mitään, äiti", sanoi Grace.
"Join hiukan teetä leivosten kanssa — se on aivan kylliksi", vastasi Claire ja lisäsi toivottomaan sävyyn: "Voi, Grace, vielä ei ole mitään parantumisen merkkejä. Puhuin toisen hoitajattaren kanssa. Kuume ei ole vähentynyt — lämpömäärä on yhtä korkea. Hän ei ole virkkanut ainoatakaan järjellistä sanaa siitä illasta asti. Tohtori Friedricson tulee jälleen tänään; mutta hoitajattaresta on mieletöntä yrittää poistaa luotia Allanin ollessa niin heikkona. En usko niillä olevan mitään toivoa, että voivat hänet pelastaa!"
"Oi, äiti, niiden täytyy pelastaa hänet! Jumala kuulee varmasti meidän rukouksemme", huudahti Grace. "Rukoilkaamme molemmin häntä. Jumalan täytyy kuulla rukouksemme!"
* * * * *
Vierashuoneessa kuunteli herra Penwern, vaatimaton keski-ikäinen herrasmies, jolla oli harmahtava tukka ja samanvärinen puku, niitä tiedonantoja, joita hänelle esitettiin, ja teki muistiinpanojaan. Sitten hän meni yläkertaan katsomaan huonetta, missä onnettomuus oli tapahtunut. Äänettömänä ja varovaisesti, jotta ei häiritsisi viereisessä huoneessa lepäävää potilasta, hän tarkasti paikan perin pohjin. Tästä sir Allan oli tavattu virumasta, aivan kynnyksen luota. Tuossa näkyi verta matolla sillä kohdalla, missä hän oli maannut lääkäriä odotettaessa. Kaatuessaan hän oli tarttunut oviverhoon ja kolme, neljä ensimäistä hakasta oli reväisty irti messinkitangosta. Tuolla oli lady Darnelin kirjoituspöytä, minkä ääressä hän oli istunut kirjoittamassa kymmentä minuuttia ennen kuin kuuli laukauksen ulos käytävään. Tuossa olivat molemmat parvekkeelle avautuvat ranskalaiset ikkunat eli lasiovet.
Olivatko nämä ikkunat sinä iltana olleet avoinna? Kyllä, toinen niistä; eversti muisti nyt, että tuuli oli hivellyt häntä suoraan kasvoihin hänen sisälle tullessaan.
Herra Penwern astui nyt ulos parvekkeelle. Se oli vanhanaikainen, pylväillä lepäävä ulkoneva laite, joka pisti esiin alempana olevan aamiaishuoneen yläpuolelta. Vihannuus peitti pylväitä — rehevä visteria kasvoi verhon tapaan niiden välissä ja vanha mangolia kumartui parvekkeen toisen syrjän yli. Ei ollut ollenkaan vaikeata kiivetä sinne ylös. Nyt oli selvitettävä syy.
"Säilytetäänkö täällä mitään kalleuksia?" kysyi salapoliisi.
"Lady Danielilla on joukko koristeita pukuhuoneessaan", vastasi Dora, "mutta hänen koristeensa eivät ole mitään perhekalleuksia, joiden arvo mielestäni voisi viekotella varasta."
"Varkaat ovat nykyisin helposti viekoteltavissa", vastasi Penwern. "Kilpailu on ankara ja ansiot huonot. Minusta tuntuu, että tämän parvekkeen kautta on helpoin pääsy huoneustoon tältä puolelta. Kuka hyvänsä valitsisi sen tien."
"Mutta kun joku oli huoneessa ja lamput paloivat", sanoi Dora epäilevästi.
"Huonehan oli muutamia minuutteja tyhjänä, ennenkuin pamaus kuului.
Varas oli saattanut odottaa sitä silmänräpäystä."
"Hän olisi varmaan mieluummin odottanut, kunnes lady Darnel olisi mennyt levolle ja huone tullut pimeäksi. Se olisi järkevä otaksuma", selitti Dora.
"Olkoonpa, että se näyttää järkevämmältä; mutta tosiasiana pysyy, että laukaus ammuttiin ja sir Allan sitä ennen oli noussut ylös ja tullut tuolle ovelle. Otaksun hänen kuulleen täältä vieraita askeleita ja ehtineen juuri ajoissa yllättääkseen varkaan. Oletteko varma, ettei tässä huoneessa säilytetty mitään arvoesineitä?"
"Tämä on lady Darnelin yksityishuone eikä täällä ole koskaan säilytetty muuta kuin ompelulipas, kirjoitustarpeita ja kirjoja — kuten näette."
Salapoliisi tarkasti sitten kaikki, mitä huoneessa oli.
"Eikö esimerkiksi tuossa italialaisessa kaapissa ole mitään arvoesineitä — koristeita, rahaa tai muuta?"
"Ei minun tietääkseni."
"Odottakaas", sanoi eversti. "Sir Allan mainitsi ottaneensa pankista neljäsataa puntaa matkarahoiksi. Mistä tiedätte, ettei hän säilyttänyt rahoja juuri täällä — ehkä tuossa kaapissa? Näin hänen kerran panevan sinne arvopaperin, kun joimme teetä täällä."
"Lady Darnel luullakseni voisi parhaiten antaa meille siitä tietoja", huomautti salapoliisi, joka halusi nähdä rouvan.
Poliisimiehestä tuntui kuin olisi ollut sokkosilla; mutta hän arveli paremmin voivansa päättää asiasta, kun oli nähnyt perheen kaikki jäsenet.
Kuiskailtuaan everstin kanssa meni Dora lady Darnelia hakemaan. Hän teki tämän vastenmielisesti koska hän mieluummin olisi tahtonut, että tutkiminen olisi päättynyt Clairen tietämättä. Hän halusi, että se olisi hänen työtänsä — salaisuus hänen ja poliisimiehen välillä — ja että paljastus sitten olisi seurannut räjähtävänä pommina, tuoden häpeän ja turmion naiselle, jota hän vihasi. Mutta nyt Allanin halveksittava toinen vaimo pääsisi osalliseksi salaisuudesta ja saisi tietää kaikki, mitä oli tekeillä, ja siten ehtisi ehkäistä asian ilmitulemisen, jos hän, kuten Dora aivan varmasti uskoi, oli rikokseen osallinen.
Joko vaimon häpeällinen menneisyys oli saattanut miehen yrittämään itsemurhaa tai joku edellämainitun rakastaja oli hiipinyt taloon murhatakseen Allanin, niin herra Penwern kyllä paljastaisi asian, ajatteli Dora. Mutta jos lady Darnelia varoitettiin, voi hän tehdä tyhjäksi tutkimuksen puhaltamalla usvaa poliisin silmiin.