Hänen salaisuutensa

Hän tapasi Clairen istumassa kohentamattoman takkavalkean ääressä aivan samassa asennossa kuin Gracen lähtiessä.

"Siellä alhaalla on eräs herrasmies, joka koettaa saada selville syyn, miksi veljeäni ammuttiin", sanoi hän aivan lyhyeen. "Hän haluaa tehdä sinulle muutamia kysymyksiä."

Claire nousi kiivaasti; hänen marmorinvalkeat kasvonsa eivät voineet tulla entistään kalpeammiksi, mutta katseessa kuvastui kauhu, jonka Dora hyvin huomasi.

"Mikä herrasmies?" kysyi Claire. "Poliisiko?"

"Hän tulee Scotland Yardista, Lontoon poliisiasemalta."

Lady Darnel ei virkkanut mitään enempää, ja he läksivät heti pukuhuoneeseen, missä salapoliisi seisoi ikkunan luona ja katseli ulos everstin hermostuneesti kulkiessa edestakaisin.

Herra Penwern tervehti kunnioittavasti lady Darnelia ja loi häneen vakavan katseen, millä hän tarkkasi tulijaa kiireestä kantapäähän osoittamatta pienintäkään intoa tai uteliaisuutta.

Claire seisoi suorana ja komeana, pää pystyssä; ja kasvot olivat kalpeat ja tyynet kuin kuvapatsaan. Mutta raskaat luomet ja tummat varjot silmien alla puhuivat tuntikausien itkusta ja tuskasta. Tämä ei ollut ensi kerta, kun Claire Darnel seisoi poliisimiehen edessä ja vastasi kysymyksiin rikosjutussa.

Hänen ulkonaisesta tyyneydestään huolimatta huomasi salapoliisi, että hänen sielussaan vallitsi levottomuus, jota hän yritti peittää.

"Tuo nainen tietää enemmän kuin kukaan muu", tuumi hän, ja kysyi sitten, mitä kaappi sisälsi.

"Niin, siellä on muutamia seteleitä", sanoi Claire uneksien, ikäänkuin nyt vasta olisi tullut sitä ajatelleeksi. "Ne ovat ne rahat, jotka sir Allan oli tuonut kotiin matkaa varten."

"Oliko summa isokin?" kysyi Penwern.

"Kolme… ei, luullakseni neljäsataa puntaa."

"Onko teillä kaapin avain, lady Darnel?"

"Miehelläni ja minulla on kummallakin oma avaimensa — mutta en tiedä, lieneekö sir Allan lukinnut kaappia sinä iltana. Hän oli ottanut sieltä revolverit tarkastaakseen niitä, mutta oli hiukan kiihtynyt ja väsynyt eikä pannut aseita takaisin kaappiin."

"Oletteko niin hyvä ja katsotte, ovatko rahat vielä jäljellä, lady
Darnel", pyysi salapoliisi.

Claire säpsähti, katsoi ihmetellen mieheen ja punastui äkkiä.

"Minkätähden? Rahat ovat tietysti tallella", sanoi hän.

"Eivät siinä tapauksessa, että täällä kävi murtovaras ja hän oli kyllin ovela anastaakseen saaliin ennenkuin sir Allan saapui. Otaksun, ettei lady Darnel usko sir Allanin tulleen tänne ampuakseen itsensä?"

"Minä en usko mitään, en tiedä mitään — en muuta kuin että puolisoni henki on vaarassa."

"Mutta laki tahtoo tietää enemmän", sanoi Dora. "Laki tahtoo tietää, kuinka veli-parkani henki joutui vaaraan."

"Tehkää minulle se palvelus, että etsitte rahat, lady Darnel", sanoi poliisi. "Luultavinta on, että sir Allania ampui murtovaras, jonka onnistui päästä pakoon, ennenkuin tulitte takaisin huoneeseen. Mutta varkaalla täytyi olla joku tarkoitus. Olkaa 'hyvä ja tutkikaa kaappi!"

Poliisi näki rouvan epäröivän —— ihmeellistä kyllä.

Mutta vihdoin tämä meni kaapille ja avasi ovenpuoliskot selkoselälleen. Hän ei ollut erehtynyt — ovet olivat olleet lukitsematta siitä asti, kun sir Allan otti revolverikotelon esille.

"Löydättekö setelit, lady Darnel?" kysyi Penwern nähdessään hänen tarkastavan laatikon toisensa jälkeen ja tuon omituisen, vanhan kaapin salalokerot.

"En, ne eivät ole täällä — en ainakaan minä voi niitä löytää."

"Tiedättekö, kirjoittiko sir Allan muistiin setelien numerot?"

"Sitä en luule. Hän otti ne pankista päivää ennen onnettomuutta. Hän oli metsästysretkellä ratsain aikaisin aamulla ja puuhaili pehtorinsa kanssa kaiken iltapäivää."

"Arvattavasti saamme pankista tietää niiden numerot", sanoi eversti.

"Totta kyllä, mutta niistä on meille vähän hyötyä. Setelit ja timantit ovat murtovarkaillemme kuin leipää ja juustoa. Kysymys on saada selville, kuka rikoksen teki. Luulen voivani arvata miehen. Hän on sankarina monissa pylvästövarkauksissa."

"Mitä tarkoitetaan pylvästövarkauksilla?" kysyi eversti.

"Ka, melkein kaikissa herraskartanoissa on pylväseteinen; mitä komeampi linna, sitä suurempi pylväskäytävä. Mikään ei ole helpompaa kuin kiivetä ylös kaunista, vanhanaikaista pylvästä pitkin. Varas odottaa tilaisuutta tavallisesti hämärässä, kunnes perhe on mennyt aterialle ja palvelusväki puuhailee alikerrassa. Hän kiipee pylväskäytävän katolle — on aina joku ovi tai ikkuna sen yläpuolella. Hän menee sisään, hiipii käytävän kautta myladyn pukuhuoneeseen — tuntee tietysti paikan ennakolta, — saa käsiinsä jalokivilippaan, pistää sen ikkunan alla odottelevalle toverille, pujahtaa kaikessa rauhassa ulos jälleen ja rientää lähimmälle rautatienasemalle. Jos joku tapaa hänet sisäkäytävässä, ei hänellä koskaan ole mitään muassaan, ja hän kiirehtii ällistyneen palvelustytön ohi, ennenkuin tämä on ehtinyt toipua hämmästyksestänsä."

"Ja te luulette, että tämä on sellainen tapaus?" kysyi eversti.

"Tiedän vain yhden henkilön, joka on taitava juuri sillä alalla ja olisi voinut olla kyllin rohkea ja rivakka tekemään työnsä muutamassa minuutissa", vastasi salapoliisi. "Anteeksi, lady Darnel, kauanko olitte ollut täältä poissa, kun kuulitte laukauksen?"

"Lyhyen tuokion."

"Viisi minuuttia?"

"Vähän kauemmin — ehkä kymmenen."

"Ah, sillä ajalla olisi tarkoittamani mies ehtinyt tehdä jotakin enemmänkin kuin kaapin tarkastuksen. Kestikö kauankin ennenkuin laukauksen kuultuanne tulitte tänne?"

"Minä tulin aivan heti sisälle."

"Ja tänne saapuessanne oli ainoastaan sir Allan huoneessa?"

"Niin."

"Ettekä tullut katsahtaneeksi ulos ikkunasta murhaajan jälkeen?"

"Minä ajattelin vain miestäni."

"Se oli vahinko. Mutta tuskin luulen, että olisitte paljon nähnyt, vaikka olisitte katsonutkin. Eikö kenenkään mieleen juolahtanut tutkia rakennuksen ympäristöä senjälkeen?"

"Ei", sanoi eversti. "Meidän olisi tietysti ollut etsittävä roistoa, mutta olimme ihan suunniltamme säikähtyneitä. Ajattelimme ainoastaan sir Allania ja lääkärin noutamista."

"Ja niin sai mies hyvän tilaisuuden livistää. Hän lienee lähtenyt aamujunalla Lontooseen joltakin läheiseltä asemalta. Arvelen, että asemalla kyllä saan hänestä jotakin kuulla. Muistatteko, lady Darnel, oliko teidän ja sir Allanin välillä puhetta noista rahoista sinä iltana, joten ulkona parvekkeella seisova henkilö voi sen kuulla."

"Sir Allan puhui niistä juuri ennenkuin pani ne kaappiin."

"Oliko ikkuna silloin auki?"

"Kyllä, yksi ikkuna oli auki."

"Kiitos, lady Darnel, minun ei tarvinne teitä enempää vaivata. Olkaa hyvä ja lukitkaa kaappi ja pitäkää avain. Otaksun, että lukko on varma?"

"Se on tiirikalla avaamaton varmuuslukko, jonka sir Allan panetti siihen kolme vuotta sitten", selitti Dora.

Lady Darnel vaipui uunin edessä olevaan mukavaan korituoliin, missä oli istunut juttelemassa miehensä kanssa monen monina iltoina muiden mentyä levolle. Hän istui kädet polvella ja tuijotti itkuttomin silmin eteensä surullisissa mietteissä. Niin, rahat olivat poissa, ja hän tiesi liiankin hyvin, kuka ne oli ottanut. Nyt käsitti hän kaikki varsin hyvin, käsitti, miksi poika niin itsepäisesti oli vaatinut kolmea-, neljääsataa puntaa. Tämä oli seisonut parvekkeella sir Allanin mainitessa rahoja ja nähnyt, missä niitä säilytettiin. Hän olisi mieluummin tahtonut, että äiti olisi ne hänelle antanut — olisi varastanut mieheltään hänen tähtensä. Tähän hän oli tahtonut häntä pakottaa, kun Grace huusi Clairea ja vieras jäi yksinään huoneeseen saaden tilaisuuden ottaa rahat. Silloin tuli kauhea kiusaus. Häpeällisestä käytöksestä ei ole pitkä matka varkauteen! Miehestä, joka ei koskaan ollut epäröinyt pettää velkojiaan, tuli yöllinen varas. Sitten hänet yllätettiin, revolverit olivat niin kohtalokkaan lähellä, hän ampui — ehkä umpimähkään — ja pakeni lasiovesta.

Clairen kuvaillessa itselleen tätä murhenäytelmää herra Penwern meni ulos parvekkeelle enempiä tutkimuksia varten. Reseedalaatikko oli hänen tiellään hänen astuessaan ikkunaovesta parvekkeelle. Sen oli täytynyt olla myöskin murtovarkaan tiellä tämän paetessa. Salapoliisi laskeutui polvilleen tarkastamaan kukkia ja niiden juurella olevaa multaa. Aivan oikein, mies oli polkaissut multaan, ja reseeda oli taittunut. Nähtiin koron jälki — kapean, toiselta sivultaan kuluneen koron jälki.

"Uusimallinen kenkä, mutta hiton vanha", sanoi Penwern tutkiessaan jälkeä. "Noin kuluneissa jalkineissa ei Coveyn ole tapana koskaan käydä."

Sitten läksi salapoliisi alas pihalle everstin kanssa. Hän erotti vinoon puutarhan poikki kulkevia jalanjälkiä. Ne nähtiin selvästi kukkalavoissa, vähemmän selvästi hiekkakäytävillä. Miehellä oli ollut eripariset kengät. Toisessa oli leveämpi korko kuin toisessa sekä reikä anturan keskellä; molemmat näkyivät olleen lopen kuluneet.

"Kaikesta päättäen se lurjus on ollut hiivatin rappeutunut!" sanoi eversti.

Juuri nämä sanat lausuessaan hän tunsi merkillistä ahdistusta. Entä, jos se oli ollut tuo ranskalainen seikkailija, Gracen häpeätä tuottava ihailija? Mies, jonka hän oli nähnyt metsässä, oli ollut puettuna kulkurin tapaan, ja jalkineet olivat sellaiset, joita maankiertäjät käyttävät. Kun eversti vielä ajatteli Camillacin häviämistä ja hänen vaiteliaisuuttaan Graceen nähden, käsitti hän, että epäluulo oli oikeutettu. Onneton Grace, jos hänen mielettömyytensä tuottaisi turmion taloon!

Siinä tapauksessa Penwernin tutkimus — tutkimus, jota tämä teki huonosti salatulla tyydytyksellä ylistyksen ja palkkion toivossa — ryvettäisi hänen kummityttärensä häpeällä; sillä jos Camillac oli rikollinen, saattaisi oikeusjuttu päivänvaloon tuon onnettoman välikohtauksen tytön opistoajoilta Pariisissa ja se prameilisi kaikissa sanomalehdissä. Eversti tiesi, kuinka vähän armeliaisuutta sellaisissa tapauksissa voi odottaa nykyajan ihmisiltä ja kuinka kärkkäitä ollaan uskomaan nuoresta naisesta pahaa. Hän kuvitteli näkevänsä ruskeasilmäisen lemmikkinsä maineen ainaiseksi häväistynä jo hänen elämänsä keväässä; hän oli näkevinään kunnon Colchesterinkin rakkauden ja luottamuksen haihtuvan kuin akanat tuuleen. Ja silloin hän kirosi Doran puuhakkuutta.

Penwern näkyi ällistyvän jälkiä tarkastaessaan. Hän oli pitänyt varmana, että kuuluisa Covey oli rikoksen tehnyt. Kaikki viittasi siihen, sillä Covey oli tunnoton roisto, joka ei olisi epäröinyt ampua kuoliaaksi ketä tahansa, joka hänen tielleen sattui. Hän suoritti työnsä taitavasti, mutta toisinaan ei kavahtanut veren vuodattamistakaan.

Kuitenkin näkyi Penwern tuntevan Coveyn niin hyvin kuin tämä olisi ollut hänen oma veljensä, eikä hän mitenkään voinut uskoa, että joku onnenrattaan kiepahdus olisi voinut pakottaa hänet käyttämään sellaisia jalkineita kuin ne kenkärajat, joiden jäljet olivat mullassa havaittavissa.

"Jos voisin uskoa maankiertäjän kykenevän niin taitavasti suoritettuun konnantyöhön, otaksuisin olevamme tekemisissä sellaisen kanssa", sanoi poliisi vakaumuksella. "Mutta en ole koskaan kuullut, että joku irtolainen olisi rohjennut murtautua sisälle muualta kuin kyökin ikkunasta."

"Tulkaahan hiukan haukkaamaan", kehoitti eversti, joka oli päättänyt kestitä poliisimiestä siihen määrin, että tämän terävänäköisyys vähän sumentuisi loppututkimuksen ajaksi. Tosin hän ei rohjennut toivoa voivansa juottaa niin kunnianarvoista herrasmiestä humalaan, mutta tottapahan hänet sentään saisi hienoon hiprakkaan.

Herra Penwern oli kuolevainen — ja nälkäinen. Hän oli ollut jalkeilla puoliseitsemästä aamulla ja nyt kello jo läheni yhtä. Sitäpaitsi näytti ruokasali Darnelin kartanossa hyvin houkuttelevalta. Eversti käski hovimestaria tekemään parhaansa salapoliisin kestitsemiseksi, ja hovimestari huomasi everstin äänensävystä, että tällä oli siihen toivomukseen erikoiset syynsä. Siis hän toi pöydälle paksun, hämähäkinseittien vyöttämän pullon bourgognea — vanhaa, oivallista viiniä — ja sitäpaitsi kuivaa sherryä, joka oli omiaan kiihoittamaan ruokahalua, varsinkin kun pöydässä tarjoiltiin merikampelaa, peltopyytä runsaasti tryffelillä höystettynä ja erinomaista kastiketta.

"Tämä on minun herkkuani!" sanoi Penwern maistellessaan kastiketta. Hän ei tietenkään ollut niin sivistymätön, että olisi syönyt veitsellä, mutta hän pyydysteli kastiketta pehmeän leivän palasella. "Kiitoksia paljon — en ole koskaan juonut ihanampaa bourgognea."

Salapoliisi nautti suurenmoisesti ja nojautui vihdoin taaksepäin tuolissaan, kaiveli hampaitaan ja ryypiskeli bourgognea.

"Ihanaa viiniä — ja terveellistä!" innostui hän.

"Aivan niin! Juokaa pois vain — se on hyvää, mutta viatonta", rohkaisi eversti. "Ei se päähän mene."

"Ei tällaisen puolisen jälkeen", myönsi salapoliisi. "Tällainen keveä ateria tekee työnkin keveäksi. Liikkiö ja säilykkeet tekevät ihmisen ajatuksenjuoksun hitaaksi, aivan kuin pihvi ja olut, jota tavallisesti tarjotaan… Mutta nyt on ryhdyttävä etsimään miestä, joka vei rahat ja yritti murhata."

"Ettekö luule, että hänen tavoittamisensa käy vaikeaksi, nyt kun hän on saanut jo kolme vuorokautta pakenemisen aikaa?" kysyi eversti.

"Se tekee tietysti asian mutkikkaammaksi, mutta salapoliisin on suoriuduttava kaikista vaikeuksista. Jos se olisi Covey, niin kyllä sen pian kaappaisin — muttei se Covey ole. Covey ei koskaan käynyt kengissä, joiden korot ovat kallellaan ja anturat riekaleina, ja sitäpaitsi se poika on liian viisas juoksemaan kukkapenkkien yli. Covey ei jätä itsestään mitään sellaisia jälkiä. — Kaiketi luvataan isonlainen palkkiosumma?"

"En tosiaan tiedä. Sitä tuskin luulen", sanoi eversti, levottomana.

Silloin mutisi Penwern bourgognesta huolimatta:

"Ei ole suuria toiveita saada varasta kiinni ja rahoja takaisin, ellei tarjota kunnollista palkkiota."

Nyt avautui ovi, ja Dora astui sisään asettuen aivan tyynesti everstin viereen. Tuntui siltä kuin vanha soturi olisi äkkiä nähnyt lasisilmäkäärmeen.

"Me tarjoamme palkkion", sanoi Dora Penwernille, joka hänen sisälle tullessaan oli hämillään noussut. "Haavoitetun sisarena takaan minä, että palkkio suoritetaan. Sanommeko sata puntaa? Riittääkö se?"

"Tuskin", vastasi Penwern. "Varastettu summa oli neljäsataa. Olisi parasta luvata kaksisataa puntaa sille, joka keksii varkaan. Jos hänet tavataan, on hyvin luultavaa, että saadaan osa rahoistakin takaisin."

"Rahat eivät mitään merkitse, mutta en salli veljeni murhaajan — onhan luultavaa, että veljeni kuolee — välttävän rangaistusta. Me emme saa viivytellä murhamiehen etsimisessä, kunnes veli-rukkani on kuollut."

"Ei, emme saa menettää hetkeäkään. Ajan voittaminen on sellaisissa tapauksissa puoliksi voitettu peli", vastasi salapoliisi punakkana ruuasta ja juomasta. Hänen silmänsä loistivat kuin ihmisen, joka on nauttinut "vahvan aamiaisen", mutta hän ei ollut rahtuakaan "väsynyt", eikä hänen ammattitaitonsa näkynyt jättävän mitään toivomisen varaa. Eversti huomasi, että sekä keittäjä että hovimestari olivat turhaan ponnistelleet.

"Neidin luvalla matkustan lähimpään kaupunkiin ja tilaan viisikymmentä julistusta, joissa tarjotaan kahdensadan punnan palkinto sille, joka tapaa rikollisen. Ne voidaan saada sekä painetuksi että jaetuksi kahden tunnin kuluessa, jos pidetään kiirettä."

"Niin, tehkää se", sanoi Dora hyväksyen. "Voitte täältä saada ajopelit. Ja sitten kai on parasta, että tiedustelujen kestäessä pidätte kartanoamme päämajananne?"

Nyt nousi eversti vimmoissaan ja meni ulos. Hänen salapoliisiin nähden yrittämänsä valtioviisaus ei hyödyttänyt mitään; asia riistettiin häneltä käsistä. Hän ei voinut tarjota herra Penwernille kolmea sataa puntaa siitä, että tämä ei löytäisi rikollista, ja hänen täytyisi siis sallia asian rauhassa kehittyä. Olihan selvää, että salapoliisi tekisi kaikkensa palkkion saavuttamiseksi ja että jokainen heittiö paikkakunnalla häntä avustaisi. Mikäli pahantekijä ei jo ollut ulkomailla, oli jokseenkin varmaa, että hän joutuisi kiinni; ainahan muukalainen herättää maaseudun väestön huomiota.

"Tästä tulee kilpailu salapoliisin ja minun välilläni", ajatteli eversti mennessään Gracen luo. "Jos rikollinen on se, joksi hänet otaksun, täytyy minun saada hänet käsiini, ennenkuin kukaan muu hänet tavoittaa, ja toimittaa hänet maasta, ennenkuin tuo Scotland Yardin korppikotka iskee kiinni haaskaan!"

Eversti tuomitsi jälkien mukaan, jotka olivat painuneet pienistä, siroista, joskin lopen kuluneista kengistä — ensi luokan suutarin tekemistä herrasmiehen kengistä. Ja olihan Camillac todella oleskellut läheisyydessä ja sellaisessa tilassa, joka sai aavistamaan pahinta.

VIII.

"Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."

Eversti tapasi kummityttärensä tämän omasta pikkusalista. Tyttö oli kovin pahoillaan eikä tiennyt, mitä tehdä. Lady Darnel oli viereisessä huoneessa. Hän ei tahtonut, että Grace olisi hänen luonaan. Halusi mieluimmin olla yksinään.

"Äiti vain istuu ja mietiskelee, ja minä vain istun ja mietiskelen", sanoi Grace, joka oli tullut käytävään everstiä puhuttelemaan. "Jos tätä jatkuu, joudumme pian molemmin hulluinhuoneeseen!"

Eversti taputti häntä ystävällisesti olalle, mutta ei voinut tarjota parempaa lohdutusta. Hän oli aivan tuttavallisesti haastellut lääkärin kanssa edellisenä iltana, ja hänellä oli vain vähän toivoa vanhan toverinsa toipumisesta.

"Täti Dora puhuu kyllä koko perheen edestä", sanoi hän katkerasti.

"Niin, hän on oikea paholainen!" huudahti Grace. "Ajatella, että hän lähettää noutamaan salapoliisin ja kiduttaa lady Darnel-raukkaa kysymyksillä noista kurjista rahoista — ikäänkuin isä-parkani tulisi paremmaksi, jos he saavat käsiinsä rosvon, joka häntä ampui. Tietysti suon kernaasti, että se kutale joutuu hirteen, mutta en jaksa ajatella häntä enkä mitään muutakaan ennenkuin kaikki vaara rakkaan isäni suhteen on ohi."

"Nyt menen tiedustelulle, Grace. En odota puolista. Tahdon varata itselleni kokonaisen päivän."

"Täällä tulee vielä ikävämpää, kun sinä olet poissa", huokasi Grace.

"Etkö ole kuullut mitään Camillacista?"

"Ei, en sanaakaan. Olen varma, että hän on kuollut — ehkä hän on nääntynyt nälkään ja viluun metsässä, — mutta nyt tuntuu siltä kuin se olisi minulle samantekevää. Kaiketikin häntä suren, jahka isäni tila paranee."

"Minä en usko, Grace, että hän on kuollut. Mies ei hänen iällään niin helposti kuole."

"Ellei hän olisi kuollut tai kuolemaisillaan, olisin hänestä jotakin kuullut", sanoi Grace vakaumuksella. "Miksi hän tänne tuli, ellei hänellä ollut aikomusta minua tavata? Hän oli rahaton ja hän tietää, että minä olen rikas. Mikä olisi luonnollisempaa kuin että hän kääntyisi minun puoleeni? Rahatta hän ei voinut toimeen tulla."

"Ei, rahatta hän ei voinut tulla toimeen!" ajatteli eversti, jolle asia nyt oli selvä: Camillac oli kuljeksinut seudulla tavatakseen Gracea, nähnyt valon loistavan lady Darnelin ikkunasta, kuullut sir Allanin puhuvan rahoista, nähnyt missä niitä säilytettiin ja siepannut ne, kun ei ketään ollut huoneessa. Tilaisuus teki varkaan! Hän oli tullut saadakseen muutaman punnan morsiameltaan — ja äkkiä huomannut mahdolliseksi anastaa neljäsataa punnanseteliä.

Ja nyt tahtoi eversti Gracen tähden toimittaa lurjuksen maasta mihin hintaan tahansa. Hän ei ollut köyhä ja uhrasi kernaasti joitakuita satoja puntia lemmikkinsä hyväksi. Vaikeinta oli saada mies käsiinsä. Jos tämä oli ehtinyt oikeuden ulottavilta, niin oli kaikki hyvin, ja hän sai kernaasti kuluttaa saaliinsa vieraassa maassa, missä ei voinut vahingoittaa Gracen mainetta; mutta jos hän vielä oleili seudulla, oli varsin luultavaa, että hän joutuisi Penwernin käsiin, ja silloin tulisi koko juttu tunnetuksi ensi käräjillä. Eversti ratsasti verkalleen tietä pitkin mietiskellen, miten parhaiten löytäisi Camillacin, kun hän tapasi Colchesterin kävelemässä.

"Olin juuri menossa kartanoon tiedustelemaan, miten siellä voidaan", sanoi tämä. "Onko sir Allanin tila parantunut?"

"Jos luoti voidaan huomenna poistaa, kuten aiotaan, niin on toivoa; mutta nykyisin näyttää asia kovin arveluttavalta."

"Grace-rukka", sanoi Colchester. "Kylläpä se on hänelle surullista. Haluaisin kernaasti hiukan jutella hänen kanssaan, mutta ehkä se häntä vain väsyttää?"

"Sitä en luule; teidän seuranne häntä varmaan ilahduttaisi. Hän tuntee itsensä kovin onnettomaksi, tyttö-parka. Tapaatte heidät puolisella, jos kiirehditte, eikä Grace suinkaan kieltäydy teitä vastaanottamasta", lisäsi eversti, joka salaisuudessa oli monsieur Camillacin kilpailijan uskollinen liittolainen.

"Kiitos tiedonannoista!" huudahti nuori kartanonomistaja ja riensi matkaansa.

Perhe istui puolispöydässä. Herra Colchester pyysi palvelijaa viemään hänet ruokasaliin. Hän tiesi, ettei häntä voitu palauttaa, ja ajatteli riemulla tilaisuutta, joka hänelle tarjoutui, saada istua Gracen vieressä ja sivulta katsella hänen suloista kuvaansa — ihailla kaulan viivoja ja pieniä, ruskeita niskakiharia.

Grace istui lohdutonna tyhjän lautasensa edessä, mutta hymyili raukeasti Colchesterin tullessa kutsumatta sisälle ja asettuessa hänen viereensä.

"Perin ystävällistä, että tulette jälleen", sanoi Dora hiukan korostaen viimeistä sanaa.

"Toivottavasti ette pahastu, vaikka käyn niin usein — ei, kiitos, en halua syödä mitään", lisäsi hän palvelijalle. "Mutta en tosiaankaan voinut olla tänne pistäytymättä. Minun on illalla mentävä Mawlesfordiin päivällisille — sir Roger Brandonin luo, tiedättehän. Kovin ikävää muuten. Minulla ei ole vähintäkään halua lähteä. Tämä surullinen tapaus on tehnyt minut niin murheelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvailla."

Grace loi häneen kiitollisen katseen lempeistä, ruskeista silmistään.
Tuolla tavoin olivat nuo silmät säteilleet hänen ollessaan iloinen ja
onnellinen — mutta Colchesterista ne olivat surussa vielä suloisemmat.
Tuo lempeä, vetoava katse tunki suoraan hänen sydämeensä.

Grace oli todella iloinen, kun sai hänet tavata. Hän oli tuntenut itsensä kovin yksinäiseksi ja hyljätyksi surussaan ja levottomuudessaan isästä ja sulhasestaan — tuosta sulhasesta, jota ajatellessa häntä puistatti. Voi, mikä mielettömyys tuo Pariisissa vietetty aika —- tuo tyhmä, romantillinen juttu! Millaisen taakan hän olikaan sälyttänyt päälleen — mitkä kahleet painoivatkaan hänen nuorta olentoansa! Jos tämä uskollinen ihailija, joka katseli häntä sellaisella kunnioituksella, tietäisi, millainen typerä hupakko hän oli ollut, niin ihailu muuttuisi närkästykseksi ja kunnioitus inhoksi. Tällaiset ajatukset tekivät hänet nyt umpimieliseksi, melkein epäkohteliaaksi Colchesterille.

Grace tahtoi mieluimmin pitää hänet etäällä, sillä hän ei tahtonut antaa hänelle syytä moitteeseen teeskentelystä tai kaksimielisyydestä.

Äärimäisessä avuttomuudessaan hän kuitenkin tänään aivan tahtomattaan kääntyi lapsuudenystävänsä puoleen. Tämä oli niin hyvä ja suora. Tosin hän ei ollut yhtä siro, mielenkiintoinen ja kiehtova kuin Victor de Camillac, mutta sensijaan oikea englantilainen herrasmies, pelvoton ja moitteeton, joka saattoi punastumatta seisoa kuninkaittenkin edessä.

"Onko lady Darnel pahoinvoipa, koska ei ole tullut puoliselle?" kysyi
Colchester.

"Ei oikeastaan, mutta hän on kovin murheissaan, se poloinen", sanoi
Grace.

"Niin, kyllä hän toipuu surustaan", virkkoi Dora. "Minä kadehdin niitä, jotka surevat kiihkeästi — heidän surunsa menee pian ohi."

"En luule, että hänen surunsa menee, jos isä joutuu pois", virkkoi
Grace pidättäen nyyhkytystä.

"Olette kovin kalpea", sanoi Colchester. "Tuskin lienette ollut ulkona raittiissa ilmassa senjälkeen kun onnettomuus tapahtui. Ettekö tahdo tulla hetkiseksi terassille, kun ilma on niin ihana?"

"Kyllä", vastasi Grace nousten äkkiä. "Mennään vain. Luulen, että tulen hulluksi, jos istun kauemmin sisällä. Minun täytyy ensin pistäytyä ylhäällä tiedustelemassa, mitä nyt kuuluu, mutta sitten lähden puutarhaan. Tuletko mukaan, täti Dora?"

"En, Grace, minä en mene ovesta ulos. Tulen raittiitta ilmattakin toimeen."

Sitten kun tyttö oli saanut tietää, että isän tila oli muuttumaton, hän lähti ulos Colchesterin kanssa. Hän astui nopeasti ja näytti kovin hermostuneelta. Hänelle tuotti suurta huojennusta, kun hän tunsi raikkaan syystuulen hivelevän kasvoja ja tukkaa ja sai hengittää avarammassa ilmakehässä. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut useita viikkoja siitä, kun hän oli ahminut tuota vilpoista, elähyttävää ilmaa, ja hän katsahti nurmikon yli tammilehtoon, lapsuutensa satumetsään, missä oli nähnyt satuprinssin tulevan vastaansa. Hän rakasti kaikesta sielustaan tätä puistoa, missä oli lapsena leikkinyt.

"Nuo tiheiköt ovat hyvin kauniit!" virkkoi Colchester vihdoin.

"Niin, ne ovat hyvin kauniit", myönsi Grace. "Tänä vuonna näyttää Picea nobilis kauniimmalta kuin koskaan ennen. Isäni oli niin ylpeä noista jalomuotoisista kuusista. Ja nyt hän ehkä ei enää koskaan saa niitä nähdä."

Hän alkoi itkeä, ja Colchester tunsi itsensä kovin onnettomaksi. Hänen kohtalonaan näkyi olevan aina sanoa jotakin sopimatonta ja uudestaan repiä auki veres haava.

Hän käveli tytön rinnalla. Tämä kuivasi kyyneleensä, ja Colchester surkutteli häntä sydämestään. Hänen palava rakkautensa nuoreen tyttöön tulvi sähkövirran tavoin lemmittyä kohti. He kävelivät juuri eräällä noista kiemurtelevista käytävistä, joilla niin monta kertaa olivat ennen kulkeneet leikkitovereina, iloisina ja huolettomina, siihen aikaan, kun hänen ystävyytensä nuorta tyttöä kohtaan ei vielä ollut kypsynyt rakkauden intohimoksi, ennenkuin surut ja murheet vielä olivat synkistyttäneet tämän nuorta elämää. Käytävän päässä oli pieni sveitsiläinen paimenmaja, haaveelliseen tyyliin kyhätty huvirakennus, jossa Colchesterille usein oli tarjottu teetä tennispelin jälkeen. Se oli Gracenkin mielipaikka, ja hänen kirjansa ja piirustustarpeensa olivat vielä yksinkertaisella puupöydällä, kuten hän ne oli jättänyt viikko sitten.

"Olin hyvin tyytyväinen ja onnellinen, kun viimeksi istuin täällä lueskelemassa — eräänä lämpimänä päiväpaisteisena aamuna, aivan kuin olisi ollut heinäkuu. Kaikki oli niin hauskaa ja ilma niin ihana. Unohdin levottomuuteni."

"Mitä syytä levottomuuteen voi teillä silloin olla — viikko sitten?"

"Oh, ainahan sitä jotakin on. Kullakin on jotakin kannettavanaan. Mutta vasta sitten, kun isäni henki joutui vaaraan, sain tuta, millaista todellinen suru on."

Nyt hän hyrähti jälleen itkuun, ja silloin Colchester unohtaen kaiken muun sieppasi hänet syliinsä ja suuteli kerta toisensa perään noita surullisia kyynelten kostuttamia kasvoja.

"Anna minun jakaa surusi, armahin! Sinä tiedät, kuinka sydämellisesti rakastan sinua, pieni suloinen tyttöni!"

Se tuli niin odottamatta. Grace lepäsi hänen sylissään hänen lemmittynään ja otti tahdotonna vastaan hänen kihlaussuudelmansa — sillä sellaisiksi täytyi nämä suudelmat käsittää. Ne olivat ensimäiset lemmensuudelmat, mitä hän koskaan oli tuntenut. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut rakastajan myrskyisesti pamppailevaa sydäntä sykkimässä omaansa vasten. Hän riuhtaisihe irti.

"Kuinka voit — kuinka uskallat!" huudahti hän moittien. "Puhua rakkaudesta, kun isäni lepää kuolinvuoteella. Tämän sydämettömyyden tähden voisin sinua vihata!"

"Pikku Grace, onko sydämetöntä ihailla sinua ja lohduttaa sinua surussasi?" kysyi Colchester nuhtelevasta "Olen hiljaisuudessa jumaloinut sinua kokonaisen vuoden, odottanut merkkiä siitä, että sinunkin rakkautesi heräisi. En olisi nytkään rohjennut puhua; mutta en voinut kauemmin kestää sinun kyyneleitäsi yrittämättä sinua lohduttaa."

"Sinä et voi minua lohduttaa, minulla on niin suuria suruja!" huudahti tyttö intohimoisesti.

Hän oli heittänyt kirjat pöydälle ja lähti kiireellisesti takaisin rakennusta kohti. Nuori mies näki, että Grace oli hänelle vihainen ja että hän tahtomattaan oli loukannut hänen suruansa, — ja kuitenkin hän uskoi, että tyttö tunnusti hänet omakseen. Hän oli levännyt hänen käsivarsillaan ja katsellut häntä — eikä närkästyneenä, vaan vastarakkauden silmäyksillä. Tytön huulet olivat vastanneet hänen suudelmiinsa. Hän tiesi, että Grace rakasti häntä, — hänen tarvitsi vain odottaa sopivaa kosimistilaisuutta… Ja tytön isä oli hänen puolellaan, samoinkuin vanha hyvänsuopa everstikin. Olihan hän nuori, rikas ja joka suhteessa tavoiteltava aviomies. Eikä hän uskonut itsellään olevan mitään kilpailijaa. Saattoiko hän siis epäilläkään, ettei tyttö tulisi hänen omakseen? Hänen sydämensä paisui voitonvarmuudesta, kun hän riensi hänen jälkeensä.

"Anteeksi, Grace; minä odotan onnellisempaan päivään", sanoi hän.

"Sitä päivää ei koskaan tule sinulle ja minulle", vastasi tyttö kylmästi. "Minä pyydän sinua unohtamaan, että olit niin mieletön, — kuten minäkin unohdan, jos voin."

"Unohtamaan sinun suudelmasi? En koskaan! Grace, minä en tyydy siihen, että minut tällä tavoin hylätään. Minä odotan. En koskaan puhu rakkaudestani ennenkuin isälläsi ei enää ole mitään vaaraa — mutta sinä et saa minua kylmyydellä karkoittaa, et saa kieltää minulta oikeutta vähitellen lähentyä sinua."

"Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan!" kielsi tyttö. "Sanon sinulle, ettei se saa koskaan tapahtua."

"Sitten et sinä rakasta minua!" huudahti nuori mies, tarttui hänen käsiinsä ja piti häntä kasvot käännettyinä omiansa vastaan, ollen itse rakkauden ja suuttumuksen vallassa. "Joko petit sinä minut äsken, tai minä olin järjiltäni ja petin itseni. Sinä et välitä minusta rahtuakaan. Sano se sitten, Grace, — sano, ettet välitä minusta, niin pääset minua enää näkemästä!"

Hän ei voinut sitä sanoa. Vaikka elämä olisi ollut kysymyksessä, hän ei olisi voinut syyttää valheesta rajusti sykkivää sydäntänsä, joka oli lentänyt tuota miestä kohti kuin lintu lentää pesäänsä — sydäntänsä, joka kuului tälle kuin orja kuuluu herrallensa.

"Emme voi koskaan mennä kihloihin", sanoi hän. "Se on eräistä syistä mahdotonta."

"Mistä syistä? Ei voi olla muita syitä kuin että sinä halveksit minua. Mikset sitä heti sano ja tee tästä loppua? Jos on olemassa esteitä, minä voitan ne. Suo minulle vähän rakkautta, niin teen ihmeitä! Mutta mitään esteitä ei ole. Kaikki ovat puolellamme. Isäsi pitää minusta, hän oli minun isäni rakkain ystävä, hän näkee kernaasti meidät yhtyneinä."

"Minä en voi koskaan mennä avioliittoon sinun kanssasi. Miksi kiusaat minua sellaisilla kysymyksillä — päästä minut."

Hän päästi hänet heti, katse synkkänä.

"Ymmärrän, sinä rakastat toista", sanoi hän.

"Ei, minä en rakasta", sanoi tyttö kiivaasti, mutta katui heti.

"Sinä olet arvoitus, Grace. Jospa vain tahtoisit sanoa, ettet minusta pidä…"

"Minä en valehtele", vastasi Grace, jatkaen matkaansa kotia kohti. Toinen astui hänen vieressään. "Jos säälit minua onnettomuudessani, niin vaikenet nyt."

"Minä siis vaikenen. Tiedän olevani hölmö — oikein suuri hölmö. Olen käyttäytynyt pahoin ja lienee parasta, etten enää tule tänne."

"Tee niinkuin tahdot", vastasi tyttö väsyneesti.

"Sitten minä tulen", sanoi hän. "Elämä tuntuisi taakalta, ellen toisinaan saisi sinua nähdä."

Sisimmässä sydämessään Grace odotti saavansa häntä tavata, sillä hänen elämänsä olisi ollut äärettömän tyhjä ilman tätä kunnon toveria. Hän oli armottomasti yrmistellyt hänelle aina siitä asti, kun tuli kotiin Pariisista, mutta Colchesterin harras kiintymys ei ollut koskaan horjunut. Ja viimemainittu sai tietämättään palkkansa; sillä hän oli voittanut tytön vastoin hänen omaa tahtoansa. Mutta tämä oli täysiverinen Darnel ja kunnioitti rehellisesti kerran tehtyä lupausta. Hän oli onnettomana hetkenä antanut lupauksen, joka sitoi hänet Victor de Camillaciin — tai velvoitti elinkautiseen naimattomuuteen.

"Hyvästi", sanoi hän aivan lyhyeen, eikä herra Colchesterilla ollut mitään syytä viipyä kauemmin.

"Hyvästi, Grace, oma Graceni", vastasi tämä äkillisen päättäväisesti ja kulki verkalleen tietä alaspäin.

IX.

"Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."

Eversti kulutti koko pitkän, väsyttävän päivän etsimällä metsät, kyselemällä mökeistä ja juttelemalla kaikkein vastaantulijain kanssa. Häntä tuskastutti suuresti ponnistuksensa ymmärtää heidän murrettaan, joka hänestä tuntui vieraalta kieleltä, mutta hän ei saanut hankituksi minkäänlaisia tietoja, jotka hänen etsiskelyissään olisivat olleet hänelle hyödyksi.

Hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että Penwernillä luultavasti oli yhtä huono onni ja että nuori ranskalainen varmaankin oli päässyt pakoon ja kaikki vaara hänen rakkaaseen kummityttäreensä nähden siis oli ohi.

Tunnelma päivällispöydässä oli surullinen; Grace veti tuolinsa niin lähelle everstiä kuin mahdollista, näytti hajamieliseltä, loi välistä kummi-isäänsä pienen vetoavan katseen, joka meni suoraan hänen sydämeensä, vilkaisi alas lautaselleen pieni omituinen arka hymy huulilla ja kerran hän äkkiä purskahti itkuun.

"Rakas Grace", sanoi Dora, "ellet voi paremmin hillitä itseäsi, olisi parasta, että pysyisit huoneessasi!"

"Sallikaa hänen itkeä", sanoi eversti ja taputti häntä olalle. "Itku lohduttaa, ja kaikkihan tunnemme samaa surua."

Ruokasalista lähdettäessä pisti Grace kätensä hänen kainaloonsa.

"Menkäämme hiukan kävelemään", pyysi hän. — "No, saitko joitakin tietoja?"

"En, mutta uskon hänen lähteneen tiehensä. Nyt olet hänestä vapaa."

"Lupaukseni sitoo minut."

"Ei rikolliseen."

"Mitä taivaan nimessä tarkoitat?"

"Salapoliisihan sai selville hänen jalkainsa jäljet — juuri sellaisten kenkärajain, jollaiset metsässä näkemällämme miehellä oli. Vakaumukseni on, että hän hiiviskeli talon ympärillä tavatakseen sinut ja käytti tilaisuutta varastaakseen rahat. Kun sir Allan yllätti hänet, niin hän ampui…"

"Ei, ei, se olisi liian kauheata — en ole koskaan voinut rakastaa varasta ja murhaajaa. Minä tiedän, että hän oli herrasmies — oikea herrasmies."

"Silloin tällöin tapahtuu, että herrasmiehet joutuvat katuojaan; kuulee usein kerrottavan, että he ovat yhtyneet rikollisiin. En suinkaan usko, että sinä olisit luullut heittiötä herrasmieheksi, mutta kun hieno mies muuttaa suuntansa, tekee hän sen täydellisesti, ja pelkään, että niin on käynyt Victor de Camillacillesi…"

"Hyvä Jumala, silloinhan olisin mielettömyyksilläni murhannut isäni!" huudahti Grace ja purskahti hysteeriseen itkuun.

"No, se oli vain minun otaksumani; mutta pidin oikeimpana ilmoittaa sen sinulle, koska yhä tahdot riippua tuossa seikkailijassa."

"Minä tahdon menetellä kunniallisen naisen tavoin", sanoi Grace sankarittaren sävyyn. "Eine Frau ein Wort! Naisenkin on vastattava sanoistaan, ja minä katson itseni häneen sidotuksi, kunnes hän itse antaa minulle vapauteni takaisin, ja sen hän tekee vain, jos tapaan hänet ja sanon hänelle kaikki."

"Vai niin, on siis jotakin sanottavaa?"

"On", mutisi Grace ja painoi kauniin päänsä alas.

Eversti suuteli häntä otsalle.

"Nyt alan käsittää, rakas tyttöseni", lausui hän. "Olet vihdoinkin huomannut, että rehellinen ja kunnollinen lapsuudenystävä on paremmin rakkautesi arvoinen kuin muukalainen, jonka satuit tapaamaan taulukokoelmassa."

"Herra Colchester ja minä kävelimme tänään puutarhakäytävällä, ja silloin hän kysyi minulta, tahdoinko tulla hänen vaimokseen. Kun se tapahtui niin odottamatta, luulen… luulen antaneeni hänelle aihetta uskoon, että pidän hänestä."

"Jaha, sinä kihlauduit kai Colchesterille tuosta ranskalaiselle antamastasi lupauksesta huolimatta. Se on siis sinun käsityksesi lauseesta eine Frau ein Wort?"

"Sinulla on aina alhaiset ajatukset minusta!" huudahti Grace polkien maata. "Ei, minä en kihlautunut herra Colchesterille. Sanoin hänelle, etten koskaan voi mennä hänen kanssaan naimisiin, mutta en voinut valehdella ja väittää, etten hänestä pitänyt. Nyt tiedän, että häntä rakastan ja että se muu vain oli tyhmiä mielikuvitteluja, joita häpeän."

Nyt kuului vaunujen jyminää. Penwern ajoi kartanolle.

Hän kertoi keksineensä jäljet. Tunnetun salametsästäjän oli nähty käyttelevän viljalti rahoja; hän oli näet odottamatta tehnyt suuria vaatteiden ja matkatarpeiden ostoksia sekä lähtenyt kaupunkiin lunastaakseen matkalipun Ameriikaan.

X.

"Hornan voimat pimittävät järkesi."

Eversti lähti aikaisin seuraavana aamuna salametsästäjän vaimon, rouva
Jakerin, puheille.

"Teillä oli täällä vieras eilen illalla, rouva Jaker", sanoi hän.

"Niin, täällä kävi eräs mies", vastasi vaimo.

"Kyllä minä sen miehen tunnen ja tiedän, mitä tapahtui. Saatte hänestä vielä kuulla. Olisi ollut viisaampaa, jos heti olisitte sanonut hänelle totuuden noista rahoista, jotka tekivät miehellenne mahdolliseksi matkustaa Kanadaan. Se oli pieni sievä omaisuus — riittää soman pikkutilan ostoon siinä maassa."

Vaimo kalpeni.

"Omaisuus, hyvä herra!" änkytti hän. "Mies-parkanihan vain voitti kymmenen punnan vedon kilpa-ajoissa."

"Vai niin? Miten hän sitten voi tuhlata kymmenen puntaa pelkkiin vaatteisiin, kun hänelle vielä jäi matkarahatkin?"

Vaimo alkoi itkien vakuuttaa puhuneensa totta.

"Älkää nyt olko lapsellinen", sanoi eversti ystävällisesti, "se herrasmies, joka oli täällä eilen illalla, tulee tänään takaisin ja luultavasti vangitsee teidät. Jakerin laisen miehen käsiin ei satu neljääsataa puntaa ihmisten ottamatta selvää, mistä hän on ne saanut; ja miehenne poissaollessa lankee edesvastuu teille."

Hän näki sanojensa tehoavan. Epäilemättä olivat sir Allanin setelit tavalla tai toisella joutuneet Jakerin käsiin.

"Miten hän sai rahat?" kysyi eversti. "Jakerko sir Allania ampui?"

"Oi, ei; hän ei ole koskaan kohottanut kättänsä sir Allania vastaan!" voivotti vaimo.

"Miten hän sitten sai rahat?"

"Hän löysi ne", sopersi nainen.

"Ei, totisesti ei! Hän joko varasti ne lady Darnelin huoneesta tai sitten sai ne siltä, joka ne ensin varasti. — Te tiedätte, että miehenne on varastellut!"

"Ei, ei, paras herra; hän sai rahat."

"Loruja!"

Nyt kuului kamalia ääniä sisempää vanhasta mökistä — villi, kaamea, venytetty nauru, ikäänkuin hullun.

"Onko teillä täällä mielipuoli… Kuunnelkaahan!"

Nauru taukosi ja sensijaan kuultiin rähisevää laulua:

"Grévy à Charendon! Gambetta à Toulon… Vive le sang! Vive le sang!"

Eversti hyökkäsi portaita pitkin ullakolle. Siellä oli kaksi huonetta, ja toisesta niistä kuului tämä ulvonta.

"Otro toro!" huusi kimeä ääni. "Sevilla on lemmen ja runotarten koti, tanssin ja laulun maa. Siellä on härkätaisteluja, kauniita naisia siellä. Espanja — Espanja on kotimaani!"

Espanjankielisiä alkusanoja lukuunottamatta lausuttiin tämä sellaisella englanninkielellä, johon vain brittiläinen kykenee — mutta hän oli laulanut ranskaksi, ja ranskalaistahan eversti etsi.

Hän riuhtaisi oven auki, ja siellä penkillä ikkunan ääressä lojui sama nuori mies, jonka hän oli metsässä nähnyt. Tämä tuijotti suoraan eteensä, kädet leikkivät peitteellä. Äkkiä hän peitti kasvot käsillään ikäänkuin olisi säpsähtänyt vihollista.

"Sonni tulee!" huusi hän. "Pidättäkää se! Pidättäkää se!… Ei, se ei olekaan sonni… se on hänen miehensä… verisissä käärinliinoissa. Minä en siedä veren näkemistä. Pidättäkää hänet! Pidättäkää hänet!"

Hän vaipui taaksepäin tulipunaisena kasvoiltaan, pyörivien silmien terät laajenneina. Hiki valui hänen otsaltaan ja poskiltaan.

Hän oli erään taudin uhrina, jota eversti usein oli tavannut juoppouteen vaipuneiden englantilaisten keskuudessa Intiassa.

Ja tämä oli Gracen sulhanen, jonka salapoliisi aivan varmaan myöhemmin päivällä keksisi. Pian tapahtuva tutkinto varmaan paljastaisi Gracen suhteen — sillä mitenkä tämä syyntakeeton raukka voisi vaieta hänen nimestään?

Eversti katsoi kelloa, joka oli neljännestä vailla seitsemän, ja sanoi rouva Jakerille:

"Tulkaa alas jälleen. Tälle miehelle ei voi mitään. Montako pulloa paloviinaa hän on juonut tänne tultuaan?"

"Kolme — tai neljä", vastasi vaimo kuuliaisesti, everstin käskevän äänen pakottamana.

"Puhukaamme nyt järkeä, rouva Jaker", lisäsi tämä ankarasti. "Minä tahdon auttaa miestä, jos voin; ja samalla autan ehkä miestännekin. Sillä jos tuo nuori mies on poissa, niin Jakeria vastaan ei ole mitään todistuksia. Mutta jos salapoliisi saapuu, hänen ollessaan vielä täällä, niin tulee ilmi, miten hän on tänne joutunut ja miten Jaker otti häneltä rahat. Ja silloin tuomitaan sekä hän että Jaker pitkäksi ajaksi vankeuteen. Kuinka se mies tuli tänne?"

"Kun Jaker oli kotimatkalla kapakasta keskellä yötä, hän oikaisi linnanpuiston läpi ja tapasi muukalaisen makaamassa pensasaidan vieressä. Hän puhui niin kummallisesti ja tahtoi, että Jaker hankkisi hänelle yösijan. Sitten hän pyysi Jakeria hankkimaan viinaa. Hän itki ja puhui järjettömyyksiä sekä toivoi olevansa kuollut. Paloviina reipastutti häntä jossakin määrin, mutta hän ei tahtonut syödä mitään, vaan ainoastaan juoda. Mieheni ei tahtonut antaa hänelle enempää paloviinaa. Seuraavan päivän iltana hän muuttui hurjaksi ja puhui, että hänellä oli aarre pieluksen alla. Hän sanoi äitinsä kohdelleen häntä häpeällisesti, mutta hän oli hänet puijannut. Vihdoin hän otti pieluksen alta setelitukun, laski rahat ja lörpötteli, mitä kaikkea hän niillä tekisi, ja näytti siltä kuin olisi hän aikonut sytyttää ne kynttilästä palamaan. 'Älkää luulko, että minä välitän rahoista rahojen tähden!' sanoi hän. 'Ei, en rahtuakaan. Minä tuhlaan ne juomiseen ja peliin kolmessa kuukaudessa.' Silloin ajatteli Jaker, että olisi vahinko, jos hän hävittäisi rahat — ehkä polttaisi ne humalassa ja hourupäisenä…"

"Ja silloin hän varasti rahat?" kysyi eversti.

"Ei, hän etsi ne vain esille miehen nukkuessa ja otti puolet rahoista, jotta voisimme matkustaa Kanadaan. Ja sitten hän aamulla läksi."

"Tiesikö hän, milloin höyrylaiva lähtisi?"

"Kyllä, se lähti eilen Plymouthista."

"Sitten tulee Penwern liian myöhään!" ajatteli eversti. "No huomasiko mies, että häneltä oli varastettu?" virkkoi hän ääneen.

"Ei, hyvä herra! Hän vain laskee ja laskee eikä huomaa mitään. Hän kaipasi miestäni ja sanoi silloin: 'Miehenne on kuollut; minä luulen, että ammuin hänet!' Sitten hän luuli poliisin ahdistelevan itseänsä ja huusi: 'Ei, isäänikään ei hirtetty, vaikka hänkin tappoi miehen; hänet teljettiin hoitolaan.'"

"Tuhat tulimmaista, niin kävi Stuart Mackenzielle!" ajatteli eversti.

"Ellemme voi toimittaa häntä kaikessa hiljaisuudessa pois täältä ennen yhtätoista, saatte varmaan nukkua yönne tyrmässä!" sanoi hän sitten. Mutta vaimo ei ollut neuvoton. "Täällä läheisyydessä on vanha lato, jossa hänen olisi hyvä olla tänään, ja sitten voidaan hänet hämärissä kuljettaa sieltä pois."

"Niin, se käynee päinsä", sanoi eversti. "Pitkältäkö latoon on?"

"Kymmenen minuutin matka. Latoa käyttävät herra Colchesterin metsästäjät kesäisin, mutta nyt se on tyhjänä. En luule, että sinne tänään ketään tulee."

"Meidän täytyy uskaltaa", puhui eversti, nousten jälleen portaita, mutta pysähtyi ovella ja katsahti nuoreen mieheen, joka makasi siinä liikkumatonna puoliksi suljetuin silmin. Nuo kasvot olivat kauniit vielä turmion hetkelläkin. Vaikka ne olivat kalpeat, laihat ja riutuneet, havaitsi niissä vielä tavattoman sirot piirteet, leuan ja posken kauniin sopusuhtaisuuden, runsaiden, mustien kiharoiden kaartaman otsan, silkinhienot kulmakarvat — kaikki omiaan kiehtomaan koulutytön mielikuvitusta ja häikäisemään kuin jokin puoliksi jumalallinen. Sitäpaitsi näki pettämättömiä merkkejä ylhäisestä syntyperästä. Nuo kapeat valkoiset kädet eivät olleet koskaan raataneet. Ne olivat kyllä usein ravistelleet arpanoppia ja käytelleet biljardisauvaa, vaan eivät milloinkaan ahertaneet jokapäiväisen leivän eteen.

Eversti sulki oven niin rajusti, että makaaja kavahti istualleen ja tuijotti levottomasti häneen.

"Ovatko ne täällä nyt?" kysyi hän.

"Ovat", vastasi eversti umpimähkään, "ne ovat päässeet jäljillenne. Nouskaa ja pukekaa kengät jalkaanne. Minä toimitan teidät niiden näkyvistä, jos voin."

Mies nousi ja hoiperteli lattian yli, mutta vaipui vanhalle tuolille ja tuijotti ympärilleen.

Eversti otti hänen kenkänsä eräästä nurkasta ja katseli niitä ennenkuin antoi ne omistajalleen. Ne olivat lopen kuluneet kiiltonahkakengät ja epäilemättä samat, joiden jäljet oli nähty kukkasaroissa.

Camillac veti kengät jalkaansa ja vilkaisi epäilevästi everstiin.

"Miten voin tietää, ettette kuulu niihin!" sanoi hän.

"Näytänkö minä poliisimieheltä?"

"Ette, mutta voittehan joka tapauksessa olla heidän kanssaan tekemisissä."

"Minä olen Grace Darnelin kummi-isä ja tulen teitä pelastamaan."

"Grace! Onko hän lähettänyt teidät? Vieläkö hän minusta välittää? Hänen kirjeensä ovat olleet niin pahuksen kylmiä viime puolivuoden kuluessa: Aloin uskoa, että hän antaa minulle palttua."

"Meillä ei ole aikaa jutella siitä nyt. Jos ne miehet saavat teidät käsiinsä…"

"Niin, se olisi lemmon ikävä juttu! Ovatko ne siellä alhaalla? En voine pujahtaa täältä heidän näkemättänsä?"

"Rouva Jaker juttelee heidän kanssaan sisähuoneessa, sillä välin kun minä toimitan teidät eteisen ovesta ulos."

"Mihin sitte viette minut?"

Eversti selitti aikovansa viedä hänet latoon ja käyvänsä hämärissä hänet noutamassa sieltä ajoneuvoilla kyyditsevänsä hänet asemalle ja lähettävänsä Lontooseen luotettavan palvelijan seurassa.

"Mistä voin tietää, ettette ryöstä minulta, mitä minulla on?" mutisi hän. "Olen tässä talossa jo kadottanut rahoja. Tämä on epäilemättä ryöväriluola!"

"Jos epäilette minua, niin — hyvästi sitten!" sanoi eversti. Mutta silloin mies-raukka heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili, että eversti hänet pelastaisi.

"Minä en tahtonut häntä tappaa", sanoi hän. "Minä ammuin ajattelematta, mitä tein. Oli ikäänkuin itse paholainen olisi asettanut revolverin käteeni. Pelastakaa minut! Minä en ole murhaaja!"

"No, kiirehtikää sitten."

Hän astui portaita alas ja Camillac seurasi hänen perästään kuin ruoskittu koira.

"Vai niin, olette saanut poliisin poistumaan?" sanoi eversti vaimolle, iskien merkitsevästi silmää. "Tulkaa nyt näyttämään meille tietä latoon."

He kulkivat peltojen yli ladolle. Sen nurkassa oli vähän olkia, ja Camillac vaipui niiden päälle. Eversti kietoi ulsterinsa vapisevan raukan ympärille.

"Pysykää nyt hiljaa ja rauhallisena pimeään asti", varoitti hän, "rouva
Jaker käy teitä katsomassa."

Kotiin tultuaan eversti kohtasi Dora Darnelin.

"Miten siellä ylhäällä on laita?" kysyi hän.

"Hoitajatar sanoo, että sairas on viime yön voinut paremmin, mutta saamme kai tarkempia tietoja tänään saapuvalta tohtori Friedricsonilta."

Molemmat kirurgit puuhailivat sitten toista tuntia sairaskammiossa. Vihdoin aukeni ovi. Lady Darnel hyökkäsi esille kalmankalpeana. Hän kohtasi kuuluisan kirurgin.

"Älkää olko levoton, hyvä lady Darnel", sanoi hän ystävällisesti, "kaikki onnistui hyvin. Olemme poistaneet luodin, ja meillä on täysi syy toivoon."

"Jumala olkoon ylistetty!" huudahti rouva kiihkeästi. "Saanko mennä sisälle mieheni luo auttaakseni hänen hoitamisessaan?"

"Ei vielä, lady Darnel. Juuri nyt on välttämätöntä, että siellä on hiljaista. Kun hänen tilansa paranee, niin hän varmaan itse kysyy teitä."

XI.

"Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jatkaisi juuressa."

Puolinen nautittiin sinä päivänä Darnelin aateliskartanossa tavallista iloisemmalla mielellä. Gracekin säteili.

"Voin kestää mitä hyvänsä, kunhan vain isä paranee", ajatteli hän.

Hän toivoi saavansa keskustella everstin kanssa, joka oli koko ajan ollut huoneessaan; ja juuri kun ateria oli syöty, ilmoitettiin herra Colchester. Grace pakeni heti huoneeseensa, ja Dora purjehti vierasta vastaanottamaan.

Eversti meni talliin ja käski valjastaa kiesit; hän ajaisi itse ja ottaisi vain Nicollsin mukaansa.

Dora tapasi Colchesterin kovin alakuloisena. Ei edes iloinen uutinen sir Allanin toipumisesta voinut haihduttaa hänen nyrpeyttänsä.

"Ihmiset ovat niin kirotun häijyjä! — anteeksi, neiti Darnel, mutta minä olen menettänyt kärsivällisyyteni. Ne kertovat niin ikäviä juttuja tästä tapahtumasta, pitävät sitä kovin salaperäisenä ja vihjailevat, että sillä on jotakin yhteyttä lady Darnelin menneisyyden kanssa."

"Todellako?" kysäisi Dora innokkaasti. Hän oli itse antanut hämäriä viittauksia ystävättärilleen, jotka olivat samaa laatua kuin hän itsekin.

"Joukko juoruakkoja!" jatkoi nuori Colchester, tietämättä, että puhui Doran valituista ystävistä. "Pistäysin eilen Scovilleillä, ja siellä oli parvi naishenkilöitä teellä, jotka parpattivat sir Allanin tilasta, arvelivat hänen kuolevan ja sanoivat, etteivät koskaan olleet pitäneet lady Darnelista. Myönsivät kyllä, että hän oli kaunis tai oli ollut kaunis; mutta he eivät koskaan olleet häneen luottaneet, vaikka kuinkakin olivat sitä yrittäneet sir Allanin tähden. — Ikäänkuin hän välittäisi rahtuakaan heidän ajatuksistaan."

"Kyllä hän välittää", sanoi Dora juhlallisesti. "Kaikki miehet ovat herkkiä sellaiselle. Ranskassa käydään vähemmästäkin kaksintaisteluun. Sanoinhan teille äskettäin, että veljeni on saanut katkerasti katua onnetonta avioliittoansa. Puhuttiinko siellä muuta?"

"Kyllä, aika paljon. Ne alkoivat lörpötellä jostakin miehestä — nuoresta miehestä, — joka kulki mieronkiertäjän puvussa, mutta oli hyvin kaunis. Hän oli muistuttanut rappeutuneesta herrasmiehestä ja oli nähty Darnelin puiston läheisyydessä samana iltapäivänä, jota seuraavana yönä murhayritys tapahtui. Neiti Mowbray sisarineen oli hänet nähnyt — mies oli kysynyt tietä Darnel-puistoon. Hän puhui ja käyttäytyi sivistyneen tapaan, mutta oli rentun lailla puettu, sanoivat he."

"Se saattoi olla valepuku", virkkoi Dora merkitsevästi.

"Aivan niin", sanoi Colchester epäillen, sillä hänen rehellistä luonnettaan myrkytti mustasukkaisuuden paholainen. Gracen omituinen käytös kiusasi häntä. Olihan tyttö melkein tunnustanut rakastavansa häntä ja heti senjälkeen selittänyt, ettei koskaan voisi tulla hänen vaimokseen. Ehkä tuolla nuorella kauniilla miehellä, joka hiiviskeli Darnel-puiston lähettyvillä, oli jotakin osaa tässä asiassa.

"Tiesivätkö neidit Mowbray kertoa mitään enempää siitä miehestä?" kysyi
Dora.

"Hän seurasi heitä vähän matkaa ja oli utelias tietämään, oliko Darnelin kartanon herrasväki kotona. Hän näkyi tuntevan sekä sir Allanin että lady Darnelin ja neiti Darnelin — tiesi nimet ja kaikki. Mowbrayn neidit vastasivat kohteliaasti pelkästä säikähdyksestä ja riensivät kotiin minkä jaksoivat, sitte kun hän oli mennyt. Tämä tapaus samana iltana kuin sir Allania ammuttiin antaa kyllä jotakin ajattelemisen aihetta."

"Niin, niin, mutta… Minulla oli heti selvillä, ettei rikoksentekijä ollut mikään tavallinen varas, joka tuona yönä tunkeutui taloon."

Hän kertoi kuulleensa salaperäisiä askeleita ulkoa kello yhdentoista tienoilla samana iltana.

"Kenen luulette hänen voineen olla?" kysyi Colchester.

"Jonkun, jolla on ollut jotakin osallisuutta lady Darnelin menneisyyteen!" sanoi Dora päättäväisesti.

"Gracen salainen rakastaja!" ajatteli Colchester.

"Voitte olla varma siitä, että hänen rähjäiset vaatteensa olivat vain valepuku", sanoi Dora.

"Mutta rahojen ryöstö viittaa siihen, että hän oli murtovaras."

"Hän teki sen ehkä vain viedäkseen etsijöitä harhaan — kenties hän vain piilotti ne toistaiseksi. Hän oli sivistynyt mies ja meni lady Darnelin huoneeseen. Kun veliparkani hänet siellä yllätti, niin hän ampui, välttääkseen tunnetuksitulemista. Kuka tietää, millaista vihaa ja mustasukkaisuutta hän lienee tuntenut onnetonta sir Allania kohtaan, jos hän, kuten arvelen, oli ladyn hyljättyjä ihailijoita — joku, jonka tämä oli uhrannut voidakseen mennä naimisiin harhaan johdetun velipoloiseni kanssa?"

"Mutta tuo mieshän oli vielä nuori, eikä lady Darnel enää ole nuori.
Entinen ihailija ei toki voinut olla nuorukainen."

"Mowbrayn tytöt olivat liian säikähdyksissään arvostellakseen oudon miehen ikää. Ja sitäpaitsi on muutamilla naisilla aivan nurinpäiset vaistot. Minusta lady Darnel juuri olisi oikea henkilö rohkaisemaan nuorta ihailijaa sitten hyljätäkseen hänet, kun tarjoutui tilaisuus hyviin naimiskauppoihin."

"Teillä ei ole korkeata käsitystä lady Darnelista", sanoi Colchester säikähtyneenä hänen verhoamattoman myrkyllisestä sävystään.

"Onko sitä sitten kellään muulla täällä päin? Onko teillä?" kysyi Dora halveksivasti.

"Olen aina pitänyt hänestä paljon, mutta tietysti olen taipuvaisempi ajattelemaan pahaa hänestä kuin Gracesta."

"Gracesta?" kirkaisi Dora. "Mitä on Gracella tässä asiassa tekemistä?
Ette suinkaan usko, että tuo mies on hänen ihailijansa?"

"Mel… melkein pelkään, että hän tuli Gracea tapaamaan", änkytti nuori mies veripunaisena kasvoiltaan.

"Mahdotonta! Rouvan huoneestahan hänet yllätettiin, ja lady Darnelin koko käytös senjälkeen on ollut kovin omituista. Sen viheliäisen naisen lauseet ja esiintyminen ovat parhaat todistukset hänen syyllisyydestänsä. Havahtihan hän unestaan samana yönä ja huusi, että se oli hänen syynsä ja että hän oli murhannut miehensä. Typerä salapoliisi on väärillä jäljillä. Hän kuvittelee, että Jaker on syyllinen, vain siksi, että tämä oli kylässä rikkonut kahdenkymmenen punnan setelin."

"Oliko hänellä sellainen? Se näyttää epäilyttävältä. Jaker kykenee mihin tahansa."

"Jaker ei tiennyt, missä rahat olivat, eikä hänellä ollut mitään aihetta mennä juuri rouvan huoneeseen."

"Sinne oli helpoin pääsy. — Tahtoisin kernaasti tavata Gracen. Hän on kai vähän tyynempi nyt, kun sir Allan voi paremmin. Kah, tuolla hän käveleekin puutarhassa! Minä menen hänen luokseen. Jos pyytäisin tavata häntä, niin hän varmaan kieltäytyisi."

Grace oli paennut huoneeseensa päästäkseen kohtaamasta Edward Colchesteria; ja kuitenkin hän heti senjälkeen meni puistokäytävälle, mistä tämän täytyi hänet nähdä. Se oli niitä päähänpistoja, joita hänen ikäisillään tytöillä tavataan.

Colchester ihan juoksi, jotta Grace ei ehtisi jälleen hävitä, mutta tämä ei häntä ollenkaan välttänyt, vaan tarjosi auliisti kätensä. Colchester puristi sitä jonkinlaisella kylmyydellä, mikä sai Gracen hämmästymään. Nuori mies oli näet mustasukkainen.

Hän alkoi puhua hänen isänsä terveydentilasta ja siirtyi sitten äkkiä aineeseen, joka hänelle oli mielenkiintoisin — Mowbrayn neitien näkemään muukalaiseen. Tytön ilmeinen levottomuus todisti, että mainittu henkilö ei ollut hänelle tuntematon. Tuo mies, joka ei uskaltanut avoimesti näyttäytyä, oli siis tullut tapaamaan Gracea — tullut panemaan aikomuksensa täytäntöön ja päättämään valloituksensa!

"Tätisi luulee hänen saapuneen tapaamaan lady Darnelia", sanoi hän.

"Lady Darnelia! Hän tekee kovin häijysti ja väärin sellaista väittäessään!"

"Miksi hän muutoin olisi tullut? Varastamaanko?"

"Hän ei ole mikään varas!" purskahti Grace kiivaana, mutta vaikeni äkkiä.

"Eikö ole? Sinä luullakseni puolustat häntä! Tunnetko hänet siis?"

"Minä en alistu kuulusteltavaksesi!" vastasi tyttö närkästyneenä.

"Se ei ollut tarkoituskaan, mutta sinun täytynee myöntää, että miehellä on oikeus olla utelias toisinaan. Onhan isäsi miltei murhattu, ja samalla kuullaan puhuttavan puistossa hiiviskelleestä salaperäisestä olennosta — luultavasti rikollisesta, — ja kun mainitsen asiasta, ryhdyt sinä heti häntä puolustamaan. Mitä voin muuta uskoa, Grace, kuin että olet jollakin tavoin juttuun sekaantunut?"

"Usko, mitä haluat", sanoi hän kylmästi, "minä en ole edessäsi vastuunalainen. Mutta nyt menen kuulemaan, kuinka isä voi — hyvästi!"

Hän lähti.

Lady Darnel vietti iltapäivän kiitosrukouksissa. Sairaskammiosta saatiin yhä lohdullisempia tietoja. Sir Allan nukkui rauhallisesti, ja kuume oli asettunut.

Grace odotteli kaiken päivää everstiä, joka oli mennyt ulos, ja kummastuksekseen hän näki tämän ajavan pois kello kuuden tienoissa, palvelija kiesien takaistuimella. Tuo näytti salaperäiseltä. Hän ajoi tiehensä ikäänkuin olisi mieluimmin tahtonut matkustaa kenenkään huomaamatta.

Grace oli tunnin ajan äärimmäisen levoton, mutta sitten hän sai lyijykynällä ja kummi-isän tutulla käsialalla kyhätyn kirjelapun.

"Minun täytyy matkustaa Lontooseen sinun asioissasi, rakas pikku Grace. Älä ole levoton! Kaikki käy hyvin. Kulunee viikon päivät, ennenkuin palaan. Maanteitä mittaileva ystäväsi elää, mutta on surkeassa tilassa. Teen kaiken voitavani, enkä päästä häntä näkyvistäni ennenkuin hän on palauttanut sinulle vapautesi. Mikään ei siis estä sinua olemasta ystävällinen Colchesterille. Mies ei ole ranskalainen. Hän on siis petkuttanut sinua alusta loppuun, ja jo se seikka tekee lupauksesi pätemättömäksi.

                                           Uskollinen ystäväsi
                                                 W.S."

Gracen mielestä eversti menetteli häijysti, kun ei maininnut, oliko
Camillacilla mitään osallisuutta rikokseen.

Kolme päivää oli kulunut. Potilaan tila kävi yhä paremmaksi, ja vihdoin sai lady Darnel mennä sairaskammioon.

"Voitte viipyä siellä tunnin", sanoi lääkäri hänelle, "ja jos kaikki käy hyvin, saavat neiti Darnel ja neiti Grace myöskin mennä häntä katsomaan. Mutta mieluimmin yksi kerrallaan."

"On omituista, etten minä saa tavata veljeäni heti kun hän saa ottaa jonkun vastaan", virkkoi Dora kiukusta kalpeana, mutta korostamatta ääntänsä. "Olemme eläneet yhdessä monet monituiset vuodet eikä meillä koskaan ole ollut mitään salaisuuksia toisiltamme."

"Hyvin hauskaa kuulla", sanoi lääkäri, "mutta sittenkin teidän läsnäolonne vaikuttaisi hermostuttavasti sairaaseen, paras neiti Darnel. Vaimollahan on aina etuoikeus, kuten tiedätte, ja te ja neiti Grace pääsette hänen luokseen huomenna. Muuten täytyykin minun pyytää, ettei kukaan tee mitään liikettä tai lausu mitään sellaista, joka voisi saattaa hänet levottomaksi."

"Koetan olla varovainen", vakuutti Claire ja puristi lääkärin kättä.

Sitten hän astui sisälle avaraan, vanhanaikaiseen makuukammioon, joka näytti vielä isommalta siellä vallitsevassa puolihämärässä. Takassa paloi tuli valaisten sir Allanin kasvoja. Voi, mikä muutos! Hän oli kalpea ja laiha, tuonen kosketuksen merkitsemä. Nyt vasta Claire käsitti, kuinka vähällä oli ollut hänet menettää. Tuntui kuin hän olisi nähnyt kasvot, joita ei ennen milloinkaan ollut katsellut. Silmät, nuo armaat silmät, jotka ennen olivat häntä niin rakkaasti katselleet, tuijottivat häneen nyt omituisen himmein ja hajamielisin ilmein.

Hän vaipui järkkyneenä tuolille vuoteen ääreen, odottaen ja toivoen sanaa tai tervehdystä noilta kalpeilta huulilta; mutta ne olivat vaiti. Hänen puolisonsa kohotti silmänsä ja katsoi häneen vakavasti ja surumielisesti. Ohut, melkein läpikuultava käsi lepäsi peitteellä, ja vaimo kumartui sitä suutelemaan; mutta hän veti sen heti pois hermostunein elein ikäänkuin suudelma olisi häntä polttanut.

"Rakkaani", kuiskasi Claire. "Olen hyvin onnellinen, kun saan tavata sinut jälleen — kun saan istua täällä lyhyen hetken."

Ääni kuulosti itkevältä — miehen omituisesti muuttunut sävy liikutti häntä, mutta hänenhän täytyi olla varovainen, jottei hänen mielenliikutuksensa potilasta häiritsisi.

"Lääkäri sanoo, että nyt voit paljon paremmin, Allan. Pian saat jälleen olla parissamme."

"Niin, tohtori Denversillä näkyy olevan hyviä toiveita", virkkoi sairas raukeasti ja merkillisen kylmästi.

"On niin tyhjää ja ilotonta ilman sinua", sanoi vaimo vapisevalla äänellä. Hän koetti hillitä itseänsä ja totella lääkäriä. "En ole ollut alikerrassa tuon kauhean yön jälkeen."

"Onko sinusta välttämätöntä jatkaa ilveilyä?" sanoi toinen terävästi ja pilkallisesti hymyillen. "Mutta unohdankin, että olet niin taitava näyttelijätär, että petoksen jatkaminen ei tuottane sinulle suurta vaivaa. Sinä, joka niin kauan olet pettänyt minua, varmaan helposti voit viedä muutkin harhaan."

"Allan!" huudahti Claire henkeänsä pidättäen. Hän oli epätoivoinen, hourailiko potilas vai oliko tämän epäluuloisuus muuttanut rakkauden vihaksi. Hän ei tohtinut häneltä kysyä, ei tohtinut yrittää puolustautua. Hänen täytyi tyynesti odottaa ja kärsiä. Hän istui hiljaisessa rukouksessa puolisonsa sairasvuoteen ääressä kuunnellen kellon naksutusta ja takkavalkean räiskettä. Hän rukoili puolison edestä ja oli levoton pojastaan. Hän oli jo lakannut toivomasta mitään elämältä, mutta hänen ajatellessaan tuon miehen rinnalla viettämäänsä ihanaa aikaa, elpyi toivo uudestaan — kaikki tulisi kyllä hyväksi, kun hän vain saisi vapaasti jutella hänen kanssaan. Allan ei kostaisi hänelle pojan pahoja tekoja, vaikkakin onneton oli ollut riistää häneltä hengen. Mutta hänen täytyi odottaa.

Kun tunti oli kulunut, virkkoi hän hiljaa: