Ystäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.
»Onko muuta?»
»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»
»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»
»Niin, aivan äskettäin.»
»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»
»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei ollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä. Äkkiä hän syöksyi pois sumuun.»
»Sanomatta sanaakaan?»
»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli avattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän uutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa! Se oli hänelle niin suuriarvoinen!»
Holmes pudisti päätään surullisena.
»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»
»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen. Hän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän puhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle suunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»
»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»
»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on hirveä juttu itse.»
Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen, silmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet vapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän oli ollut.
»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut päällikön kuolemasta?»
»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»
»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West, josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt sellaisen rikoksen!»
»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»
»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin olisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»
»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»
»Kello viisi.»
»Suljitteko te sen?»
»Minä menen aina viimeisenä ulos.»
»Missä olivat suunnitelmat?»
»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»
»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»
»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana. Mutta olihan sumu sangen sankka.»
»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi päästä papereihin käsiksi.»
»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»
»Vain herra James Walter'illa ja teillä oli nuo avaimet?»
»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»
»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»
»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»
»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»
»Hän sanoi niin.»
»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»
»Niin on, aina.»
»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista. Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse kuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»
»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»
»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä ollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»
»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun, herra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»
»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi vaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut ottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»
»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»
»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät paperit.
»Niin on asianlaita.»
»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in vedenalaisen?»
»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin saaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit itsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet sen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen vaikeuden.»
»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»
»Epäilemättä.»
»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri.
En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»
Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen oksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti linssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä merkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan rautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä, mitä huoneessa tapahtui.
»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in voivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»
Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme Woolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa meille varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi ulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut junalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen kiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt, että hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti, että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli mahdollista lähteä jätettyään naisen noin 7,30.
»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin suuresti.
»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti olleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan luona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme, esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies. Se on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät häntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan siihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat. Hyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren naisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen kulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään. Kaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi akkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten voitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos hän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa alkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»
»Mikä on seuraava askel?»
»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden vallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen ottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten? Olisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi West’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja West lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä omaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto oli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä seisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä kadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien ja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin junan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»
* * * * *
Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli tuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.
»On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions, Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington. Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä tarvitsisit. —
Mycroft.»
»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt auki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan. »Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat kääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson, luulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti minua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain ottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa, että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me pelastimme valtion.»
Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko pitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan jälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:
»Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»
Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan. Siellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean italialaisen ravintolan oven lähellä.
»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a. Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi odottaa. Onko sinulla vehkeet?»
»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»
»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää olla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle. Se kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän oli pudonnut katolta eikä vaunusta.»
»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»
»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta. Senvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli asetettu katolle.»
»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»
»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista vapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että olin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni päällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko mitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»
»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»
»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se sitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki muut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan eräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin niin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»
»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»
»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja salli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield Garden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän tosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään maanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»
»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»
»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä on kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin katsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli kuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät huoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein asui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti liittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän on pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle käyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen mieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»
»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»
»Tuskinpa vain.»
»Mitä voimme tehdä?»
»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»
»Minä en pidä siitä, Holmes.»
»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin. Ajattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä henkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»
Vastaukseni oli, että nousin pöydästä.
»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»
Hän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.
»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin hänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään ilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.
»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä. Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin käänne.»
Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja pylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin silmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon Westend'issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut, sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä. Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa. Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.
»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on oivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että liian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi, Watson, ja minä teen samoin sinulle.»
Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta ylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman oven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita, matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti matalaan akkunaan.
»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi sen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.
»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti epäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on myöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä siksi kunnes joku juna pysähtyy.»
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja sitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei ollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.
»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,
Watson?»
»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»
»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä lähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei tosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä. Ellei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä asteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties me voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»
Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä oleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi järjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja papereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut pitemmällä kuin alkaessaan.
»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole jättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen kirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen mahdollisuutemme.»
Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi sen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka oli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan viittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat »vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti vedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään. Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.
»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten ilmoitusten palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:
'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'
»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. — Pierrot.'
»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella. — Pierrot.'
»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta. Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat on luovutettu. — Pierrot.'
»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.
»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»
* * * * *
Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun tunnustimme tehneemme murtovarkauden.
»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä te tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne pulassa.»
»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»
»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»
Holmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.
»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»
»Mitä? Uusiko?»
»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. — Pierrot.'»
»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme saaneet hänet kiinni!»
»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello kahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä hiukan lähemmäksi ratkaisua.»
* * * * *
Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei voinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko tuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista moteteista.
Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui senvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys, korkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota olimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta tuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen, lähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen mukaan Gloucester Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä ovi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft Holmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen ylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme kaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.
Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua. Lestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti minuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet puoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään äkkinäisellä nykäyksellä.
»Hän tulee», sanoi hän.
Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää naputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään istumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi ulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja lukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä myöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan hänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten. Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä näkyivät eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät, hienot kasvonpiirteet.
Holmes vihelsi yllätettynä.
»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson», sanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»
»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.
»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies.
Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa.
Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»
Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia aistejaan.
»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra
Oberstein'iä.»
»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa ja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren Cadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus ja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»
Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi vaiti.
»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte kirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät ja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo entuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei voinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte ottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset hommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi teitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte juuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»
»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten tehnyt!» huudahti kurja vankimme.
»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin te asetitte hänet junan vaunun katolle.»
»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun. Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi — velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»
»Mitä sitten tapahtui?»
»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten kuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli sakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut kolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin ja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä oli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West väkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän. Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi pitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne', sanoi hän, 'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä ajassa ottaa jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy vaeltaa takaisin tänä yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän huudahti keksineensä keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset pistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko juttu luultavasti hänen laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta keinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti. Me odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea sumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata vierittää West'in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli minä tiedän.»
»Entä veljenne?»
»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan pitänyt päätään pystyssä!»
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.
»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti myös rangaistustanne.»
»Miten minä voisin korjata sitä?»
»Missä on Oberstein papereineen?»
»Minä en tiedä.»
»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»
»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet mahdollisesti saapuisivat hänelle.»
»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi
Sherlock Holmes.
»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja rappeutumiseeni.»
»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja kirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla osoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee kauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille, mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi odotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa kello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai englantilaisia seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää suuresti, ellei se tuo miestämme.»
Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi kuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään elämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi virumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät korvaamattomat Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut tarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.
Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat olevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin kuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä hän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun kysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä armolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä Bruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.
JUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.
Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja usein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä, jonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen uskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin epätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa ampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile, ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen kanssaan.
Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös, sillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia kohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän luottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen, kuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin minä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni toisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni oli vaipunut.
»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän on yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse. Hän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni luiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden silmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne tai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä hetkellä», sanoin. 'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en kuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai muutoin ette näe häntä elossa.»
Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan. Minun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani ottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.
»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on työskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella olevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän paneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen liikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä juomaa.»
»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»
»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja tässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»
Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään. Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet liikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja katkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään, mutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.
»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä, mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.
»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.
»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi kuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos lähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»
»Mutta miksi?»
»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»
Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.
»Minä halusin vain auttaa», selitin.
»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»
»Varmasti, Holmes.»
Hän luopui ankarasta tavastaan.
»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.
Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet sellaisessa tilassa edessäni?
»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.
»Minunko vuokseni?»
»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»
Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja heilutellen viittaillessaan minua menemään.
»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta.
Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»
»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi vieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä velvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»
Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.
»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä ulos.»
Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin kun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin hänen sairashuoneessaan.
»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain lapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin minä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»
Hän katseli minua myrkyllisesti.
»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö, anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.
»Et siis luota minuun?»'
»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson, ja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen rajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa sinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»
Minä loukkaannuin syvästi.
»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää minulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään minuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani. Salli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu Lontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä piste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan auttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet erehtynyt.»
»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta? Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»
»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»
»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien! tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima. Niiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»
»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree, kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa. Kaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan häntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.
Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä hirveästä voimainponnistuksesta.
»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon toisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän sanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä ajattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin. Saat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia. Ei vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»
»Tämä on järjetöntä, Holmes.»
»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi.
Tyydytkö odottamaan?»
»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»
»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden järjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä tahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei siltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä valitsen.»
»Kaikin mokomin.»
»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne, Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut; ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa sähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»
Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon kuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin ajan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat miltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta istuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien rikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi, tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä, revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni tarkastelukseni sitä lähempää, kun —
Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat pystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin vilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä seisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.
»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon minä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään helpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä vihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä hyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»
Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin suuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle, kuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin on ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena, kunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa kuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla kuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.
»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä rahaa?»
»On.»
»Onko yhtään hopeaa?»
»Hyvä joukko.»
»Kuinka monta puolikruunua?»
»Minulla on viisi.»
»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin tasapainossa.»
Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja nyyhkytyksen välisen äänen.
»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse vetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia kirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia noista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko niiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä noutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»
Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut, sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut vastahakoinen kieltäytyessään.
»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.
»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri, vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia. Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa minua.»
Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän aina hillitsemään itsensä.
»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista, kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»
»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»
»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta. Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan hän!»
»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet niihin!»
»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on mielessäsi.»
Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä, joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen, ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.
»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.
Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut puettu virkapukuun.
»Hän on kovin sairas», vastasin.
Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.
»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.
Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting Hill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.
»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä, herra, minä vien perille käyntikorttinne.»
Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean, hillittömän, terävän äänen.
»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»
Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.
»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»
Taaskin sävyisää mutinaa.
»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»
Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua. Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen, ohitseen ja olin huoneessa.
Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento, olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut riisitautia lapsuudessaan.
»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin teidät vastaan huomisaamuna?»
»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock
Holmes —»
Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.
»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.
»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»
»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»
»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»
Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.
»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot, minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä. »Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla vahingontekijöillä nyt — — —»
»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»
Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.
»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa häntä hänen vaivassaan?»
»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»
»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»
»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»
Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.
»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»
»Noin kolme päivää.»
»Houriiko hän?»
»Toisinaan.»
»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»
Minä muistin Holmesin määräyksen.
»Minulla on toinen määräys», sanoin.
»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite. Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin kuluttua.»
Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä, mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.
»No, tapasitko hänet, Watson?»
»Tapasin; hän tulee.»
»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»
»Hän halusi tulla minun kanssani.»
»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»
»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»
»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»
»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»
»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana on tarpeeksi tilaa, Watson.»
»Rakas Holmes’ini!»
»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti, mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa — mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.
Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten, hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein omituinen vaitiolo katkaistiin.
»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa, aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.
»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin toivoa teidän tulevan.»
Toinen nauroi.
»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»
»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa teidän erikoistietojanne.»
Vieraamme naurahti.
»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää.
Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»
»Sama», sanoi Holmes.
»Ah, te tunnette jälleen oireet?»
»Vain liiankin hyvin.»
»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on. Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies. Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta otaksua, että se oli syy ja seuraus.»
»Minä tiesin, että te teitte sen.»
»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»
Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle vettä!» huohotti hän.
»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko ymmärtää, mitä sanon?»
Holmes voihki.
»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä», hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon, että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava sen.»
»Unohtava, minkä?»
»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»
»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa, rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä, tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan teistä.»
»Niin, niin.»
»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä — sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»
»Minä saatoin selittää sen vain siten.»
»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»
»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»
»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään, missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän tietävän sen, ennenkuin kuolette.»
»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»
»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella.
Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»
»Niin, niin, se on kouristusta.»
»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon. Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet alkoivat?»
»En; en mitään.»
»Ajatelkaapa uudelleen.»