language: Finnish

HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ

Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Suomennos englannin kielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

LUKIJALLE.

Herra Sherlock Holmesin ystävät ihastunevat kuullessaan hänen vielä olevan elossa ja hyvissä voimissa, vaikka tilapäiset leinikohtaukset ovatkin hieman kangistuttaneen häntä. Hän on asunut useita vuosia merenrannikolla viiden kilometrin päässä Eastbourne'sta, missä hän on viettänyt aikaansa filosofisissa mietiskelyissä ja maata viljellen. Tänä lepokautena hän on vastannut kieltävästi mitä ruhtinaallisimpiin tarjouksiin ryhtyä erilaisia rikosasioita tutkimaan, koska oli päättänyt kokonaan siirtyä yksityiselämään. Saksan sodan lähestyminen sai kuitenkin hänet asettamaan huomattavan älyllisen ja käytännöllisen kykynsä hallituksen käytettäväksi. Tästä johtuneet historialliset seuraukset ovat kerrottuina »Hänen viimeisessä tervehdyksessään». Olen lisännyt siihen useita entisiä tapahtumia, jotka ovat kauan olleet salkussani, tehdäkseni teoksesta täydellisen.

John H. Watson, M.D.

SEIKKAILU WISTERIA LODGE’SSA.

I. HERRA JOHN SCOTT ECCLES’IN MERKILLINEN KOKEMUS.

Muistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja tuulisena päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli saanut sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen vastauksen. Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen ajatuksiaan, sillä hän seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen näköisinä, poltellen piippuaan ja vilkaisten tuon tuostakin sähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni silmissään vallaton ilme.

»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä», hän sanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»

»Outo — tavaton», ehdotin.

Hän pudisti päätään.

»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin salainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin niistä kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet huomaava, kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi. Ajattelepa tuota pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa kylläkin eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen rosvousyritykseen. Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä appelsiinin siemenestä, joka johti murhaajani rikosliittoon. Se sana saa minut varovaiseksi.»

»Onko se tuossa?» kysyin.

Hän luki sähkösanoman ääneen:

»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus.
Saanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing
Cross.»

»Onko hän mies vai nainen?» kysyin.

»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon vastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»

»Aiotko tavata häntä?»

»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä asti kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni on kuin kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi, koska sitä ei käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin. Elämä on arkipäiväistä, sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka näyttävät iäksi kadonneen rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta, olenko valmis ryhtymään uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se osoittautuisi miten mitättömäksi tahansa! Mutta tässähän onkin asiakkaamme, ellen erehdy.»

Portaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta herättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen ankaroissa piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään aina kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen, valtiokirkon kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen ja sovinnainen äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli hämmentänyt hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä hänen pörröiseen tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja hätääntyneeseen, kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.

»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra Holmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy vaatia jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.

»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä äänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»

»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi tarvittu poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat, myönnettävä, että en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset salapoliisit muodostavat ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta kuultuani teidän nimenne —»

»Aivan niin. Mutta toiseksi, miksi ette tullut heti?»

»Mitä tarkoitatte?»

Holmes katsoi kelloaan.

»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne lähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee pukuanne, näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne hetkestä asti.»

Vieraamme silitti harjaamatonta tukkaansa ja tunnusteli ajelematonta leukaansa.

»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani. Olin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä juoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin luoksenne. Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat, että herra Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli järjestyksessä Wisteria Lodge'ssa.»

»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori Watson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen väärästä päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa minulle oikeassa järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat saivat teidät lähtemään ulos harjaamattomana ja kampaamattomana, kiiltonahkakengissä ja liivit väärin napitettuina etsimään neuvoa ja apua.»

Vieraamme katsahti surkeannäköisenä sopimatonta asuaan.

»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle tietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta minä kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut, olette varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»

Mutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului melua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi rotevaa, virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme tarkastaja Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas ja omalla, alallaan pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja esitti toverinsa tarkastaja Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.

»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme jäljet johtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme puoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»

»Olen.»

»Me olemme seuranneet teitä koko aamun.

»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi
Holmes.

»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in postitoimistossa ja riensimme tänne.»

»Mutta miksi te seuraatte minua? Mitä tahdotte?»

»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat viime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa, lähellä Esher'iä.»

Vieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin hivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.

»Kuollutko? Sanoitteko, että hän on kuollut?»

»Sanoin, herra. Hän on kuollut.»

»Mutta miten? Tapaturmaisestiko?»

»Murhattuna, jos kukaan.»

»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän tarkoittane, että minua epäillään?»

»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän aikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»

»Niin vietinkin.»

»Oi, vietittekö tosiaan?»

Virallinen muistikirja tuli esiin.

»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä toivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»

»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä voidaan käyttää häntä vastaan.»

»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne huoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle vahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi siitä, että kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte edelleen aivan niinkuin ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»

Vieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen kasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän ryhtyi heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.

»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava mies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen oluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n kartanossa Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten tapasin nuoren Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni espanjalaista syntyperää ja jollakin tavoin yhteydessä lähetystön kanssa. Hän puhui oivallisesti englanninkieltä, oli käytökseltään miellyttävä, ja kaunein mies, jonka elämässäni olen nähnyt.

»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja minä. Hän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän kuluttua kohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen seikka johti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia päiviä talossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen illalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.

»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän asui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen kaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen talouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi, sekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi laittaa oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen taloutensa oli sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja että minä tulen olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut koko joukon omituisemmaksi kuin mitä luulin.

»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden penikulman päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja rakennettu hieman syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva ajotie, jota reunustivat korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha, kaatumaisillaan ja rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit seisahtuivat ruohottuneelle ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven eteen, aloin epäillä, oliko viisasta mennä vieraisille miehen luo, jota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse oven ja tervehti minua sangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan, surumielisen, tummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä makuuhuoneeseeni, matkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki masentavan vaikutuksen. Söimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni pani parastaan ollakseen huvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan muualla koko ajan, ja hän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä tuskin saatoin ymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää sormillaan, pureskeli kynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen kärsimättömyyden merkkejä. Itse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä hyvin keitetty, eikä vaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä elvyttämään. Voin vakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani keksiä jonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.

»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan, jota te molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään. Päivällisen loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun. Huomasin isäntäni sen luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja kummallisemmalta. Hän luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui poltellen lukemattomia savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta ei maininnut mitään kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla minä ilokseni pääsin nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti sisään ovesta — huone oli jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko soittanut. Sanoin, etten ollut. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt minua niin myöhään, sanoen kellon olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen jälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.

»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni oli jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin nimenomaan pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin sangen ihmeissäni tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin palvelijaa. Ei mitään vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen samalla tuloksella. Silloin tein sen johtopäätöksen, että soittokello oli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet ylleni ja riensin alakertaan erittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan kuumaa vettä. Voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä ollut ketään. Minä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin huoneesta huoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle, mikä oli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään vastausta. Minä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä vuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras isäntä, vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön aikana! Niin päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»

Sherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän omituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.

»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi.
»Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»

»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin joutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin tavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen kiinni ja läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin Allan-veljesten luo, jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä, ja sain kuulla, että huvila oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni juolahti, että koko tuo tapaus tuskin saattoi olla tarkoitettu minun pilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni katoamiseen oli varmaan halu päästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, joten neljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä otaksuma ei pitänyt paikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle varoituksestani, mutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten minä suuntasin kulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä. Miestä ei siellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa ensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan tiennyt niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani teidän vastauksenne sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska te ymmärtääkseni olette henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa asioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja, kuulen siitä, mitä sanoitte astuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa kertomusta ja että joku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille joka sanani olevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen kohtalosta kuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia kaikella mahdollisella tavalla.»

»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi tarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen velvollinen sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen tarkoin yhtä tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet tietoomme. Esimerkiksi tuo kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana. Satuitteko huomaamaan, miten sen kävi?»

»Huomasin kylläkin. Garcia rypisti sen kokoon ja heitti tuleen.»

»Mitä siitä sanotte, herra Baynes?»

Maalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot olisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin loistavia silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski- ja kulmakarvojen poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti kokoonkäärityn, värittömän paperipalasen taskustaan.

»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli.
Minä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»

Holmes hymyili hyväksyvästi.

»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne löytää yksinäisen paperipallon.»

»Niin teinkin, herra Holmes. Se on tapani. Luenko sen, herra Gregson?»

Lontoolainen nyökkäsi.

»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille ilman vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia lyhytteräisillä saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja sinetöity punaisella lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen ja johon on sitten painettu leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä esineellä. Se on osoitettu herra Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä sanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä ja valkoinen. Vihreä avoin, valkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealla, vihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’ Käsiala on naisen, kirjoitettu teräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on kirjoitettu joko toisella kynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on paksumpaa ja rohkeampaa käsialaa, kuten näette.»

»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun täytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi, jolla olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä muutamia vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä sileä hihan-nappi — mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät kynsisakset. Niin lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte selvästi nähdä saman pienen kaaren kummassakin.»

Maalais-salapoliisi nauraa hihitti.

»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä olleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa kirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten tavallista, nainen oli kaiken takana.»

Herra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän keskustelun kestäessä.

»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa kertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä ole kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen talonväkensä on käynyt.»

»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata. Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin penikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä hiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka on enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä neljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on ilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa hyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on kuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä eikä mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»

»Onko hänet ryöstetty?»

»Ei, mitään ryöstöyritystä ei ole tehty.»

»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi herra Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat tosiaankin tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään tekemistä isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa. Millä tavoin minä tulen sekaantumaan juttuun?»

»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa asiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa ilmoitettiin teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli. Tämän kirjeen kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen. Kello yhdeksän jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä tavanneet teitä emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra Gregson'ille, että hän etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin kuin minä tutkin Wisteria Lodgea. Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin herra Gregsoniin ja tässä nyt olemme.»

»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa tälle asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme poliisiasemalle, herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen selityksen?»

»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes. Toivon, että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne totuuden perille.»

Ystäväni kääntyi maalaistarkastajan puoleen.

»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen teidän kanssanne, herra Baynes?»

»Te teette minulle kunnian, herra, se on tietty.»

»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne. Saanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä mies oli kuollut?»

»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja hänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»

»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme. »Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan aikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»

»Merkille pantavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta», sanoi Holmes hymyillen.

»Onko teillä johtolanka?» kysyi Gregson.

»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee joitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus on tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa mielipidettä. Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään huomattavaa paitsi tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»

Salapoliisi katsahti ystävääni omituisella tavalla.

»Oli olemassa yksi tai kaksi sangen huomattavaa seikkaa», hän sanoi. »Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni poliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»

»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa nämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää poika viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin vastaus.»

Me istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti kiivaasti kulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää eteenpäin ojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.

»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet asiasta?»

»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä juttua.»

»Entäs rikos?»

»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan jollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»

»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin myöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa olisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa juuri sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän vallassaan viikon kaikkina muina öinä.»

»Mutta miksi he sitten pakenivat?»

»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen painava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen kokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä selitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se selitys olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen kirje sangen omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä väliaikaisena olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat tietoomme, kaikki soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme vähitellen tulla ratkaisu.»

»Mutta mikä on olettamuksemme?»

Holmes nojasi taaksepäin tuolissaan silmät puoliummessa.

»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton.
Kuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott
Eccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä
niiden kanssa.»

»Mutta minkälaisessa mahdollisessa yhteydessä?»

»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott Eccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta. Ensinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa jälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan siihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies todistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka ei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä todenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»

»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»

»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»

»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin rikospaikalla.»

»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi tapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä kelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle aikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa, että Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei todellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»

»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten katoamisesta?»

»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan olemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.

»Entä sanoma?»

»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan kuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi merkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä boijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen aviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän ei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin. 'D'. — Sen piti olla oppaana.»

»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa
Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»

»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus. Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä. Tämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän tulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen tarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista kohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi toimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»

* * * * *

Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna sen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.

»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.

Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The
Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P.,
Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra
Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»

»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes. »Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen suunnitelman.»

»En oikein käsitä.»

»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta. No, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on kirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän nousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis on talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla, kauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti, ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»

* * * * *

Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään
Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.

Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta, tuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva kehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja murheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.

II. SAN PEDRON TIIKERI.

Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti meidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään. Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo, joka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta, joka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.

»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun. Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän seisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon. Hetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven kynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.

»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.

Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen huokauksen.

»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä luule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»

»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan ruumiissanne.»

»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin sen taas tulleen.»

»Minkä luulitte taas tulleen?»

»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»

»Mikä oli akkunassa ja milloin?»

»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä istuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös, mutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani, herra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»

»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta puhetta.»

»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi sitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä minkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin savi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi kertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät ja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra, etten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat häipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos siellä ei ollut ketään.»

»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät tästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei vahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä, ettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu ole näky eikä hermokohtaus.»

»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa, »kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa kuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»

»Minne hän joutui?»

»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»

»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut, niin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme lähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille talon.»

Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään huolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat tuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa oli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja, joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.

»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä kiinnittämään huomionne keittiöön.»

Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli pinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen illan päivällisen jätteitä.

»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»

Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut, että oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin että se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti kääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.

»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään muuta?»

Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka oli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli heitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.

»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on tosiaan sangen merkillinen juttu.»

Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi. Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä hiiltyneiden luiden palasia.

»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole ihmisluita.»

Holmes hymyili ja hykersi käsiään.

»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on käsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän kykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat kuin tilaisuudet osoittaa niitä.»

Tarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.

»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla. Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»

»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»

»Entä valkoinen kukko?»

»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin ainoalaatuista.»

»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä, joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut. Seurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he olisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä joka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»

»Teillä on siis joku suunnitelma?»

»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»

Holmes nauroi hyväntuulista naurua.

»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne, jos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen nähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan hyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»

Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet kaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä jäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen kirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä huolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä. Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä. Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.

Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain sattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta tätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein yksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli tehnyt tuttavuutta.

»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa. Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon kasvikokoelman.

Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta, mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:

    »Oxshottin salaperäinen juttu
            selviämässä.
    Oletettu murhamies pidätetty.»

Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä kuullessaan minun lukevan otsakkeen.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on saanut hänet kiinni?»

»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:

»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä, kun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut vangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava, että herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott Common’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että hänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka näytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta sitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa ja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes, joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät viimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten todistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa, oli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri ja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä mies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi hänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea, että tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli sellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen, tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen kiinniottamisestaan.»

»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.» Me riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin, tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.

»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä meitä kohti.

»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos ystävällisesti varoitan teitä.»

»Varoitatteko, herra Holmes?»

»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän menevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»

»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»

»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä vilkutuksen häivettä.

»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin, herra Holmes. Minä teen niin.»

»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»

»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on kullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja minulla on kenties omani.»

»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»

»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»

»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi herravainajansa?»

»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani. Se on sopimus.»

Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin, asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»

»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen, koska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän jutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin yksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt hämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä aukkoja täytettävänä.

»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja tämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi Garcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja luultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema kohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä rikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis luultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla pohjalla.

»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se olisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset epäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti tosiasiat, eikö niin?»

Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin, kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.

»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»

»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista, jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se selittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»

»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»

»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se ilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen jo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta talosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset päivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten tutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden asujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani. Se on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High Gable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin puolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat proosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä kaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli yleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä seikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen talonväkeensä.

»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla, mutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä silmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän on viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt kauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta kuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa, herra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä ja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson, olemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria Lodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.

»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on vielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla on kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen ikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen, sillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina liikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en oltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas, ja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti ne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja naispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista, liian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.

»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein itse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet, palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs. Minä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen olisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla oma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John Warner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen isäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan. Hänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka, samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla avain perheen salaisuuksiin.

»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien välillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan välityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle ovelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät tuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan, ei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen varjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.' Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.

»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon valossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta ja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli jo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku talossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett, kotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan. Joka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.

»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan Garcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin täytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa mukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja koettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt tulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole nähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa. Onko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin ystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se kohta meidän on vielä ratkaistava.

»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään, mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen ei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen jäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä hetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida taloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi sallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on meidän otettava itse vastuu päällemme.»

»Mitä ehdotat?»

»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»

Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen kummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä ja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään asemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin jääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta väistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että siten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä hänen kättään, ja arpa oli heitetty.

Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.

»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla.
Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»

»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson, aukot täyttyvät nopeasti.»

Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta. Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken eletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti rinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät silmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet leveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.

»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa ulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi kävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli tajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä taaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»

Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle nopeasti.

»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä olin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»

»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»

»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.

»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»

Baynes nauroi täyttä kurkkua.

»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi, että häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi minnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin väärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä silmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille tilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»

Holmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.

»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja sisäistä näkemystä», hän sanoi.

Baynes punastui ilosta.

»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon. Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi mitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»

»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson on?»

»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran kutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»

San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun oli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan masentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli kauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti häntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan ensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti kuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan, hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta, ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan sanomalehdistössä.

»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos otatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen, samat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään Hendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta ja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He ovat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta nyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»

»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli noussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on häntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä. Nyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä vahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin toinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin se, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä intohimosta.

»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?» kysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen murhajuttuun?»

»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa, jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä verivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä laivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne ovat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä. Mutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa ja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon kaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen uhrinsa yhä huutavat kostoa.»

»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta millä tavalla teihin on koskenut?»

»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla hänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni on Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei maan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla ja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin valtiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.

»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt, joiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman hänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät yhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun osalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin tuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä ja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä hankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla, oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta se epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka hän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.

»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen hänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika San Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin kera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi tehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu, lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä vastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi siirtää murhayritys tuonnemmaksi.

»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat minut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin ollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet veitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa seurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että oli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan, ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan, Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa, jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon ja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten, että jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti julkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille. Garcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen kuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.