»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he olivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan varassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä hirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta mieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut oli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi kuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut kuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua minä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin ulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi auttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella iäksi.»
Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes katkaisi äänettömyyden.
»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään.
»Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».
»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»
»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan olisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki julistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi käräjissä Guildford’issa.»
* * * * *
Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika, ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita kun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä poikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon Square'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa. Noin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli, hänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa Madridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista. Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.
»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan. Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi, jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla oli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se on huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä tiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme pysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin mutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole sinulle aivan selvä?»
»Mulatti-keittäjän palaaminen.»
»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä. Mies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä, ja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut johonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä oli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin huomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes, joka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman arvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja jättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»
»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan keittiön salaisuudet?»
Holmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.
»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in Voodoismi ja neekeriuskonnot:
»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen ilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen saastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat ihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat valkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi, jonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»
»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes lisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut tilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta hirveään.»
JUTTU PAHVILAATIKOSTA.
Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen yrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui suotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan erottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen pulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat oleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma kysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman eikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan muistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.
Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni, ja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen tiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä samoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista. Uutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla kiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut aamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut kestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut minulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen. Parlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa. Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen heidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä rikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien lahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen maalaisveljensä.
Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui toverini ääni ajatuksiini.
»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa päättää väittely.»
»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka hän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani ja tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.
»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken käsityskykyni.»
Hän nauroi sydämestään säikähdykselleni.
»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä kohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa toverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään juttua pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että minulla alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»
»Oi, enpä!»
»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi. Kun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan ajatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa niitä ja lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä kanssasi.»
Mutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka luit minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen teoista, josta hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli kiviin, katseli tähtiä ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa tuolissani, ja mitä osviittoja olen minä voinut antaa sinulle?»
»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet keinoiksi, millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi ovat uskollisia palvelijoita.»
»Tahdotko sanoa lukevasi minun ajatusteni juoksun kasvojeni piirteistä?»
»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka haaveesi alkoivat?»
»En, en voikaan.»
»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan sanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit puoli minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin keskeytettyyn kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi muutoksesta, että ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät kulkeneet kauas. Silmäsi vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in kehyksettömän kuvan, joka seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit ylös seinään, ja tietysti oli tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit, että jos kuva pantaisiin kehyksiin, peittäisi se juuri tuon tyhjän paikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä olevan Gordon’in kuvan kanssa.
»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka tuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin Beecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut tutkia hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat silmäsi rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi olivat miettiväiset. Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita. Huomasin hyvästi, että et voinut tätä tehdä ajattelematta tehtävää, joka hänellä oli kansalaissodassa pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä muistan sinun ilmaisseen intohimoista suuttumusta sen tavan vuoksi, millä kansamme hurjimmat ottivat hänet vastaan. Sinä tunsit niin voimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin ajattelevan sitäkin ajatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä myöhemmin siirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen kansalaissotaan, ja huomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi säkenöivän ja kätesi puristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit todella sitä urhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa epätoivoisessa taistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi; pudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa ja kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan vanhaan haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle, että ajatuksiisi oli tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten ratkaisutavan naurettava puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä mieltä, että se oli nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko johtoni oikeaksi!»
»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen, tunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»
»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en olisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa tässä hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi, joka voi osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea ajatuksia.
Oletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin merkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti Cushing'ille, Cross Street’illä, Croydon'issa?»
»En, en ole nähnyt.»
»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta. Heitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä tahdot olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»
Minä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja luin osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».
»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa, on joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin mitoittavana ja loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän vieläkin synkempää merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi postinkantaja hänelle pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan paperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka oli täytetty karkealla suolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing kauhukseen kaksi ihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin leikatut irti. Laatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä aamuna. Lähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi, kun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen syrjässä, ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen kirjoittajia, että on harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa. Joku vuosi sitten hän kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut huoneita talostaan kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli pakko sanoa irti heidän meluavien ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi. Poliisit arvelevat näiden nuorukaisten valmistaneen neiti Cushing'ille tämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa häntä vastaan, ja he toivoivat voivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle nämä muistomerkit leikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se tosiseikka, että eräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja neiti Cushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti herra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen huolekseen.»
»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani lukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä kirjeen tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu sangen suuresti teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää asia, mutta meidän on hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me olemme tietysti sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä päivänä otettiin siellä vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei ollut mitään keinoa saada selvä tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää. Laatikko on puolen naulan suuruinen mesikaste-tupakka-laatikko eikä auta meitä millään tavoin. Otaksuma lääketieteen ylioppilaista näyttää minusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta jos teillä olisi pari tuntia ylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen saadessani tavata teidät täällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko päivän.' Mitä sanot, Watson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä Croydon'iin kanssani mahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa muistiinpanoihisi?»
»Minä juuri ikävöin jotakin tekemistä.»
»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä tulen heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt sikaarilaatikkoni.»
Sadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli Croydon’issa paljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli sähköttänyt edeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin portimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden minuutin kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti Cushing asui.
Se oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja keikailevia tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien edessä seisoi pieniä ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa. Puolivälissä katua Lestrade koputti eräälle ovelle, jonka avasi pieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui etuhuoneessa, johon meidät johdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen, jolla oli suuret, vienot silmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin ohimolla kihartuivat. Koruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja korillinen värillisiä silkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.
»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n astuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»
»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes ystäväni Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»
»Miksi minun läsnäolossani, herra?»
»Sen varalta, että hän haluaisi tehdä muutamia kysymyksiä.»
»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä mitään, en yhtään mitään asiasta.»
»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en epäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»
»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni maailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja nähdä poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle, herra Lestrade. Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä ulkorakennukseen.»
Se oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade meni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli pala paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme kaikki sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka Lestrade oli ojentanut hänelle.
»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa vasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»
»Se on tervattu.»
»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä myös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten näkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on tärkeätä.»
»Minä en kykene näkemään sen tärkeyttä», sanoi Lestrade.
»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että tämä solmu on erikoinen laatuaan.»
»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut siitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.
»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon käärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin tuoksu. Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla epäilystäkään. Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti S. Cushing. Cross Street, Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu leveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-kynällä, ja sangen ala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin kirjoitettu i:llä, joka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi mies — käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää kasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä! Laatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole mitään erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa. Se on täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään säilytettäessä vuotia ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja siihen upotettuina ovat nämä sangen merkilliset kapineet.»
Hän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen hän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina eteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä hirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita kasvoja. Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui hetkisen syvissä mietteissä.
»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat ole samaa paria.»
»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien leikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila, olisi heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»
»Aivan niin. Mutta tämä ei ole loukkaavaa pilaa.»
»Oletteko varma siitä?»
»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa ruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään merkkiä siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä vehkeellä, joka tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt sen. Edelleen olisivat karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot, jotka johtuisivat lääketieteen ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan karkea suola. Minä toistan, ettei tässä ole kyseessä loukkaava pila, vaan että me olemme saamassa selville vakavanlaatuisen rikoksen.»
Epämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja nähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä petomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän kauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain puoliksi vakuutettu ihminen.
»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän sanoi; »mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä. Tiedämme tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta elämää Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän on tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa siis joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin kun hän, ellei ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta kuin mekään?»
»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja minä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on oikea ja että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista on naisen, pieni, siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten. Toinen on miehen, auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty korvarengasta varten. Nämä kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet, muuten olisimme kuulleet heidän historiansa ennen. Tänään on perjantai. Paketti pantiin postiin torstai-aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui keskiviikkona tai tiistaina tai aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä olisivat murhatut, kuka muu kuin heidän murhaajansa olisi lähettänyt nämä tekonsa todistukset neiti Cushing’ille? Voimme otaksua, että paketin lähettäjä on kaipaamamme mies. Mutta hänellä lienee painavat syyt lähettää neiti Cushing’ille tämä paketti. Mikä syy siis? Sen on täytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle, että työ on tehty, tai kiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän tietää, kenestä on kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi, miksi hän silloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin ei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos hän olisi halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi suojella häntä, niin hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen sekasotku, joka täytyy selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla äänellä tuijottaen tyhjään puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän hypähti eloisasti seisoalleen ja käveli taloa kohti.
»Minun täytyy tehdä neiti Cushing’ille muutamia kysymyksiä», hän sanoi.
»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä minulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää mitään kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»
»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä myöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen nainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme sisään ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.
»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys eikä pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän useita kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän yksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista maailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle tuollaiset kepposet?»
»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi Holmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän kuin luultavaa…» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani ympärilleni nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista sivultapäin. Hämmästys ja tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan luettavissa hänen innostuneilla kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in kääntyessä ympäri keksiäkseen syytä hänen vaitioloonsa hän oli tullut yhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin kovin tarkkaan hänen sileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä päähinettään, hänen pieniä kullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia kasvonpiirteitään; mutta minä en voinut nähdä mitään, mikä olisi aiheuttanut toverini ilmeisen kiihtymyksen.
»Olisi pari kysymystä —»
»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing kärsimättömänä.
»Teillä on luullakseni kaksi sisarta.»
»Mistä te voitte sen tietää?»
»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että teillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista yksi olette epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän näköisenne, että ei voi olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»
»Olette aivan oikeassa. Nuo ovat sisareni Sarah ja Mary.»
»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu Liverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka virkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli naimaton siihen aikaan.»
»Te teette sangen sukkelasti huomioitanne.»
»Se on ammattini.»
»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen jälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan linjalla silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani, ettei voinut kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen Liverpoolin ja Lontoon laivoihin.»
»Oi, kenties Conqueror'iin?»
»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua katsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta sittemmin hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja kun hän joi hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi. Oi, se oli paha päivä, jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi hän hylkäsi minut, sitten hän joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt, koska Mary on lakannut kirjoittamasta minulle, emme tiedä, miten heidän asiansa lienevät.»
Oli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti häntä sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät yksinäistä elämää, hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin puheliaaksi. Hän kertoi meille useita pikkupiirteitä langostaan, konstaapelista, ja sitten siirtyen entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen ylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän pahoista töistään sekä heidän nimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, silloin tällöin tehden kysymyksen.
»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä, että te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»
»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä koettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa siksi kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä en halua sanoa sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina juonikas, ja oli vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»
»Sanotte hänen riidelleen Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa.»
»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti sinne ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi Jim Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän ei puhunut muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut hänet kiinni juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle mieltään, ja siitä se alkoi.»
»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen.
»Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä
Wallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty
asialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»
Tullessamme ulos ajoi juuri ajuri ohitse ja Holmes huusi sen luo.
»Kuinka pitkältä on Wallington’iin?» hän kysyi.
»Ainoastaan penikulman verran», herra.»
»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä ollut pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun sähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»
Holmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi taaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja auringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen talon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen odottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava nuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi ovelle portaille.
»Onko neiti Cushing kotosalla?» kysyi Holmes.
»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä aikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen lääkärinään en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään tavata häntä. Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän kuluttua». Hän veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin katua alas.
»No hyvä, jos emme voi, niin emme voi», sanoi Holmes iloisesti.
»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle paljonkaan.»
»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella häntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät johonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja senjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»
Me söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes puhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän oli ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan guinean arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham Court Road'illa viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti hänet Paganiniin, ja me istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen kertoessaan minulle jutun toisensa perästä tuosta erinomaisesta miehestä. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja kuuma hohde oli pehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin olimme poliisiasemalla. Lestrade odotti meitä ovella.
»Sähkösanoma teille, herra Holmes», hän sanoi
»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja rypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.
»Oletteko saanut selville jotakin?»
»Olen saanut selville kaikki!»
»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»
»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on tehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»
»Entä rikoksentekijä?»
Holmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen
Lestrade'lle.
»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä ennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi ensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla yhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on jonkinlaista vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä asemalle jättäen Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia, jonka Holmes oli heittänyt hänelle.
* * * * *
»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen sikaaria polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa, kuten niissä, mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen tutkielma» ja »Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme vaikutuksista syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä hankkimaan meille yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka hän saa tietoonsa vasta sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen. Varmasti voimme luottaa hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu kokonaan ajatuksen lahja, on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran on ymmärtänyt, mitä hänen on tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin vienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle asteelle.»
»Juttusi ei siis ole täysin valmis?» minä kysyin.
»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon inhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä salassa. Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»
»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan konstaapelia?»
»Oi, hän on enemmän kuin epäilyksen alainen.»
»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä viittauksia.»
»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa, kun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten muistanet, täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet tehneet mitään päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita ja vetämässä johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme? Sangen lempeän ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin viaton kaikkiin salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle hänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni, että laatikko olisi voinut olla tarkoitettu jommallekummalle heistä. Siirsin sen ajatuksen syrjään sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa voisimme todistaa joko oikeaksi tai vääräksi. Sitten menimme puutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon pienen keltaisen laatikon sangen merkillisen sisällön.
»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät, ja heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme. Huomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti käyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja että miehen korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on niin paljon yleisempi merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin aivan varma siitä, että kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat löydettävissä merta kulkevien luokkien keskuudesta.
»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S. Cushing'ille. Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka hänen alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin jommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa tiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon aikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti Cushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku erehdys, kun, kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että minä olin juuri nähnyt jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja samalla rajoitti tiedustelumme alaa äärettömästi.
»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa vaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti aivan erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological Journalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa siitä aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia korvia asiantuntijan silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille niiden anatomiset ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun katsellessani neiti Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan täydellisesti sitä naisen korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei voinut olla sattuma. Sama korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan kaarto, sama sisäruston kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.
»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli ilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä aloin puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla antaneen meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.
»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä aivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys oli tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä konstaapelista, joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja kuulimme hänen olleen niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että tämä tosiaan oli muuttanut Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia mutta jälestäpäin oli eräs riita-asia erottanut heidät. Tämän riidan vuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi keskeytyneet kaikki tiedonannot, joten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa joku paketti neiti Sarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa osoitetta.
»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla tuon konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen mies, jolla oli voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen sangen korkeasta arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja joka tilapäisesti joutui kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli syytä luulla, että hänen vaimonsa oli murhattu ja että eräs mies, — luultavasti merimies — oli murhattu yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin tulee heti paikalla mieleen syynä rikokseen. Ja miksi piti nämä todisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah Cushing'ille? Luultavasti siitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli jollakin tavoin aiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään. Huomaat. että tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja Waterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut heti laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän voisi panna postiin tämän hirveän paketin.
»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja vaikka se minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä selvän, ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut surmata herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua aviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli helposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni Algar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen ottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä lähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti Sarah’a.
»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli kehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille sangen tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen. Hänen oli täytynyt kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko Croydon puhui siitä, ja hän yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti oli tarkoitettu. Jos häntä olisi haluttanut auttaa oikeutta, olisi hän luultavasti jo antanut tietoja poliisille. Kuitenkin oli meidän velvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen luokseen. Saimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen pahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus häneen, että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että hän käsitti paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että meidän tuli odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.
»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan. Vastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut Algar'ia ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva Browner'in talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja naapurit olivat sitä mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan tapaamaan. Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että Browner oli matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti olevan Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa tyhmänpuoleisen, mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän saavan kaikki yksityiskohtamme täydennetyiksi.»
* * * * *
Sherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin hän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja kirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.
»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen minuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»
»Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme laatineet todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta, Watson, eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja Lontoon höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä oli konstaapeli nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt matkalla niin kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko vapauttaa hänet hänen tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa tapasin hänet istumassa arkulla keinutellen itseään edestakaisin. Hän on suuri, voimakas mies, sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen — kuten Aldrige, joka auttoi meitä väärässä pesulaitosjutussa. Hän hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja minä nostin vihellyspillini huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka olivat nurkan takana, mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään rohkeutta, ja hän ojensi kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet pois vankilaan ja samoin hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä löytyvän jotakin todisteita rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta terävää veistä, jommoinen useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet mitään vaivoistamme huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse enempiä todistuksia, sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla, pyysi hän lupaa saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin aivan sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme. Me hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin, äärettömän yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne tutkimuksissani. Lämpimin terveisin Teille uskollinen
G. Lestrade.»
»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes, »mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän ensi kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa on sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin se annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja sillä on se etu, että se on sananmukainen.»
»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista. Minun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut rauhaan. En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille, etten ole sulkenut silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä usko milloinkaan enää voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä. Joskus ne ovat miehen kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En milloinkaan ole näkemättä jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena ja mustana, mutta vaimoni kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä. Niin, niin, tuo valkea karitsa, hän saattoi hyvinkin olla hämmästynyt lukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta, jotka harvoin olivat katsoneet muulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.
»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous polttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En silti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan, kun olin sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi; hän olisi tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo nainen milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah Cushing rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui myrkylliseksi vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin enemmän vaimoni jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja sielustaan.
»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen oli paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme ja Mary kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me olimme onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko Liverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me pyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja toinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.
»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa säästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka olisi uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?
»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja joskus kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla olla lomaa koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon kälyäni Sarah'a. Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen, joka kantoi päätään pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin kipinä piikivestä. Mutta kun pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes ajatellut häntä, sen vannon, niin totta kuin toivon Jumalan armoa.
»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden kanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä ollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun silmäni avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa, mutta Sarah’n kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt maksamaan joitakin laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin edestakaisin huoneessa. 'Se ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet voi tyytyä minun seuraani niin lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni', sanoin minä ojentaen käteni häntä kohden ystävällisesti, mutta hän tarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja ne polttivat kuin kuumeessa. Minä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä kaikki. Hänen ei tarvinnut puhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin kulmiani ja vedin käteni pois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja kohotti sitten kätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi ja naurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.
»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja sielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun sallin hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä en milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan häntä. Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä minusta Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli aina ollut niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi ja epäluuloiseksi tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt ja keneltä minulle tuli kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia samanlaisia hullutuksia. Päivä päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja ärtyisemmäksi ja meillä oli aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin todella hämmästynyt siitä kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän ja Mary olivat aivan erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli ja suunnitteli ja myrkytti vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä olin niin sokea hölmö, etten osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä rikoin raittiuslupaukseni ja aloin juoda taas, mutta luulen, etten olisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama kuin ennen. Hänellä oli nyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu välillämme alkoi avartua yhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn tunkeutui meille ja asiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.
»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli meitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti ystäviä kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva mies, sukkela ja kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja osasi jutella siitä, mitä oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä en tahdo sitä kieltää, ja hänellä oli ihmeellisen kohteliaat tavat ollakseen merimies, joten uskonkin hänen kerran tienneen enemmän laivan peräpuolesta kuin keulakannesta. Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan talossani, enkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, että hänen pehmeä, sukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa ikävyyksiä. Ja sitten viimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani oli siitä päivästä lähtien iäksi mennyttä.
»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta vierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan välähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se ilme häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä oli minulle kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn, jonka askeleiksi hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin voinut nähdä hänet silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä olen aina ollut kuin hullu, kun luontoni on päässyt valloilleen. Mary näki silmissäni paholaisen välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin laskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim, älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah on?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah', sanoin minä, 'tämä mies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.' 'Miksi ei?' sanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän, 'elleivät minun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään ole siihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta jos Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän minä sinulle toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi luultavasti kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana iltana hän lähti talostani.
»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen puolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan kiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän vuokrasi talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi asuntoja merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä, ja Maryllä oli tapana mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen kanssaan. Kuinka usein hän kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä seurasta häntä, ja kun minä syöksyin sisään ovesta, meni Fairbairn ulos takapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri skunkki eläin, jommoinen hän olikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani hänet, jos vielä tapaisin hänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni muassani nyyhkyttävänä ja vapisevana ja valkoisena kuin paperi. Välillämme ei enää ollut jälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen vihaavan ja pelkäävän minua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin hän halveksi minua kaiken lisäksi.
»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa, joten hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa Croydon’issa ja elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen kotona. Ja sitten tuli tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.
»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä seitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja irroitti erään poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin satamaan kahdeksitoista tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin ajatellen, kuinka vaimoni hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan saadessaan nähdä minut niin pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle kadulleni, ja sillä hetkellä kulki ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui hän Fairbairn’in rinnalla, molemmat jutellen ja nauraen, ensinkään ajattelematta minua, joka seisoin heitä vahtimassa jalkakäytävältä.
»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien en ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen taaksepäin sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi asiaa yhdessä aivan myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa päässäni kuin laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui olevan koko Niagaran sihinä ja suhina korvissani.
»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin jälessä. Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille nähneeni silmissäni punaista alusta asti; mutta juostessani tulin myös viekkaaksi ja jättäydyin jälkeen voidakseni katsella heitä tulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät pian rautatieasemalla. Siellä oli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä pääsin aivan lähelle heitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä tein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän vaununsa takana. Saavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä olin aina noin sadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän vuokraavan veneen ja lähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä, ja he arvelivat epäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.
»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua, eikä voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä vuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin nähdä heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti kuin minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta, ennenkuin saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen keskellä olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän kasvojaan, kun he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä? Vaimoni kiljaisi. Mies kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä hänen täytyi nähdä kuolemaa silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin häntä kepilläni, joka musersi hänen päänsä kuin munan. Minä olisin ehkä säästänyt vaimoani, kaikesta hulluudestani huolimatta, mutta hän kiersi käsivartensa miehen ympärille huutaen hänelle ja kutsuen häntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin makasi pitkällään miehen vieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on maistanut verta. Jos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut liittyä heihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut kylliksi.
»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan tällaiset todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut. Sitten sidoin ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin vieressä siksi kunnes he olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että omistaja arvelisi heidän kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen selälle. Minä puhdistin itseni, menin takaisin maihin ja astuin laivaani, ilman että ainoakaan sielu epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä yönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja seuraavana päivänä lähetin sen Belfastista.
»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä tahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen rangaistu. En voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja tuijottamassa minua — tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun veneeni sukeltaessa esiin sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti, mutta he surmaavat minut hitaasti; ja jos minun on vietettävä toinen sellainen yö, niin olen joko hullu tai kuollut ennen aamua. Ettehän pane minua yksin koppiin, herra. Säälikää minua älkääkä panko, ja kohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt kohtelette minua.»
* * * * *
»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan paperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja väkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään tai muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa. Mutta mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi, jonka ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»
JUTTU PUNAISESTA YMPYRÄSTÄ.
ENSIMMÄINEN OSA.
»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista syytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on jonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin tekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren kokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.
Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti kannallaan.
»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»
»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»
»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne, herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän voivan, jos vain tahtoisitte.»
Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta, taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään syrjään tuolinsa.
»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne. Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut! Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika, rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua viikkokausiin.»
»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»
Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä, oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle tuolille.
»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat», sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»
»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»
»No niin?»
»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne omilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot', sanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»
»Mitkä olivat ehdot?»
»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»
»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»
»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»
»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»
»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita keskiyön jälkeen.»
»Entä hänen ateriansa?»
»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta. Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää sen tarjottimelle.»
»Painaako!»
»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen, jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU. Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»
»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se viittaa, Watson?»
»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»
»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä, miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»
»En voi käsittää.»
»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S' SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö niin?»
»Varovaisuudestako?»
»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki,
jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva
Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan.
Minkä ikäinen hän voisi olla?»
»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»
»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»
»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»
»Ja hän oli hyvin puettu?»
»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei mitään silmiinpistävää.»
»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»
»Ei, herra.»
»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»
»Ei kumpaakaan.»
»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»
»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»
»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen tavaroistaan?»
»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»
»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko, ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»
Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta tulitikkua ja savukkeen pätkän.
»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»
Holmes kohautti olkapäitään.
»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta ja viikset, sanotte?»
»Niin, herra.»
»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi, Watson, olisivat kärventyneet.»
»Imuke kenties?» ehdotin minä.
»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»
»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»
»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»
»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia, Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»
»Miksi luulisit niin?»
»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama, joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta. Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut vuokralaisten vaihto.»
»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»
»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina — huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon Daily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin luistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo murtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen, joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni. 'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille. Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten seuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää — G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan, Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»