Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva ilme kasvoillaan.
»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen — G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä uutisia tuotte meille tänä aamuna?»
Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.
»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että lyödään minun vanhaa miestäni —.»
»Onko herra Warrenia lyöty?»
»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»
»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»
»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa. Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead Heath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan teille, mitä oli tapahtunut.»
»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»
»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla. Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»
»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»
»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani, ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»
»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla, että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti. On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää, että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä, erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa. Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»
»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»
»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»
»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen vienyt tarjottimen.»
»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja nähdä hänen tekevän sen.»
Emäntä mietti hetkisen.
»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»
»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»
»Kello yhden ajoissa, herra.»
»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva
Warren, hyvästi.»
Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.
»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto, johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»
»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»
Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen, laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista, säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme hiljaa alas portaita.
»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle. »Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin kotonamme.»
»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista naista, Watson.»
»Hän näki meidät.»
»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.
Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»
»Mutta mitä on sen pohjalla?»
»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme. Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja kuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen merkillistä ja sekavaa, Watson.»
»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»
»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun, suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia ajattelematta ensinkään palkkiota?»
»Opikseni, Holmes.»
»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»
Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.
»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan, minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme verrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'. AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla kaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi, jos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.' ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän kertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»
»Salasanoina, Holmes.»
Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on italiankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»
»Luulen sinun keksineen sen.»
»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa? Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»
Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.
»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?
Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!
'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»
Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen, jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen kyyristyneestä asennosta akkunan luota.
»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»
»Menenkö kutsumaan poliisia?»
»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse voimme tehdä.»
TOINEN OSA.
Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta, josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään, ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista. Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon langetessa kasvoillemme.
»Holmes!» hän huudahti.
»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä teidät tuo tänne?»
»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»
»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut vastaan merkit.»
»Merkit?»
»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne, en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»
»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi ovi, joten hän on varmassa tallessa.»
»Kuka hän on?»
»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä, jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in amerikkalaisesta toimistosta.»
»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua ilahduttaa tavata teitä.»
Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat. »Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin saada kiinni Gorgianon —»
»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»
»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut yksikään niistä.»
»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen, kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»
Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.
»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.
»Miksi niin luulette?»
»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia. Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte, herra Holmes?»
»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»
»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»
»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»
Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman etuoikeus.
Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan. Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen olkapäänsä ylitse.
Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies, sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen, kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.
»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»
»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta mitä te teette?»
Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.
»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko heitä läheltä?»
»Tarkastin.»
»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma, keskikokoinen?»
»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»
»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä pitäisi olla teille kylliksi.»
»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»
»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän naisen avuksenne.»
Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella, seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen. Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna lattialla makaavaan tummaan olentoon.
»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta, taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä, ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.
»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet
Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»
»Me olemme poliiseja, rouva.»
Hän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin
»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro
Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista.
Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja
minä juoksin minkä ennätin.»
»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.
»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»
»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa 'Vieni' ja te tulisitte varmasti.»
Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.
»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän. »Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»
»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne, että tarvitsemme teitä Yard’issa.»
»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan. Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte, sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»
»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva. »Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria, joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»
»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin, menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»
* * * * *
Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen epätavallisella englanninkielellä.
»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme. Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.
»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan, ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka sittemmin pimensi taivaamme.
»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa, hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuollut!
»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään, mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten, vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa — syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin suuresti.
»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään, jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen, seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia, mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen, joka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen olemaan läsnä siinä.
»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat, villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.
»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa. Oli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme, oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta. Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet miltei hulluksi pelosta.
»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme. Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi. Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.
»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan. Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka. Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran, katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme. Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»
»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen, »en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»
»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»
»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»
JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.
Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja. Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää. Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.
»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.
Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella» mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin. Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen levähtämättä kiertämään.
»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon. »Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»
»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti halveksivasti.
»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole rikoksentekijä.»
»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.
»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä, kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä, ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä — kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»
Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja purskahti nauruun.
»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»
»No miksikä ei?» kysyin minä.
»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan pitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»
»Eikö hän selitä?»
Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.
»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti.
Mycroft.»
»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»
»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»
Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan, kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.
»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen hallituksen palveluksessa.»
Holmes nauraa hohotti.
»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on brittiläinen hallitus.»
»Rakas Holmes!»
»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»
»Mutta miten?»
»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä. Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen, on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike, rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen, kulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»
»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistai-aamuna.»
Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.
»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni. Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä. Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»
»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua merkilliseksi.»
»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson, antakaamme kuulua tosiasiat.»
»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»
»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in juttuun!»
»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa. Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»
»Milloin?»
»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies. Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»
»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on minulle selvillä. Jatka.»
»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada selville.»
»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»
»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»
»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään. Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»
»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi. Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»
Holmes huudahti tyytyväisenä.
»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich — asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen erehdy.»
Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä hallitsevan hengen.
Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista — laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta. Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.
»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta. En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko lukeneet jutun?»
»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»
»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen. Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in vedenalaisen suunnitelmat.»
Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.
»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen siitä.»
»Ainoastaan nimeltä.»
»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois, että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se yksinkertasesti kamalaa.»
»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»
»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole. Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut. Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän palveluksen koko maallesi.»
»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen kuin minäkin.»
»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran kunnianosoitusluettelossa —»
Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.
»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»
»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille, samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä. Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni, suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies, jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina, ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla koko illan tämän tapauksen sattuessa.»
»Onko tämä varmasti todistettu?»
»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä kysymyksessä.»
»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»
»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson. Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»
»Kerro meille Cadogan West'istä.»
»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä. Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen, henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu käsitellyt niitä.»
»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»
»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»
»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»
»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä.
Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»
»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»
»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»
»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita
Lontooseen kuin myydä ne?»
»En, en voi!»
»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»
»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»
»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet kohtasi kuolema.»
»Kuinka?»
»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»
»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä Woolwich'iin.»
»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven. Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»
»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä; ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen sinne ja katosi sitten äkkiä.»
»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman kärsimättömänä keskustelua.
»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2: Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen. Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on palkkio hänen petoksestaan?»
»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»
»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»
»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa.
Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»
»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa. Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on siinä tehtävä?»
»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»
»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi? Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft. Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»
* * * * *
Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan Aldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti rautatieyhtiötä.
»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä, sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»
»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»
»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»
»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»
»Ei mitään.»
»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade. »Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta. No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»
Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen, tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»
»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»
»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»
»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»
»Ei, niitä on sangen vähän.»
»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa olisikin vain niin.»
»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»
»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»
»Tuskin on ollutkaan.»
»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»
»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»
»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»
»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja vaunut jaeltu uudelleen.»
»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»
Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien henkilöiden kanssa.
»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua, etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson, me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme täytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»
Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:
»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»
»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme
Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli
Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka
lupaa tulla todella merkitseväksi.»
Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan. Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten — sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.
»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»
»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»
»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen, joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen ruumiinsa oli vaunun katolla.»
»Katolla!»
»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka, jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»
»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.
»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»
»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»
»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna viimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti Mycroft'in paperin taskustaan.
»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän.
»Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»
Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse. Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.
»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James kuoli tänä aamuna.»
»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»
»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä, eversti Valentinen?»
»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»
Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro, vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.
»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James, oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»
»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»
»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»
»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»
»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut. Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»
»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko tuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi oikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden synnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»
Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen meille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea nainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan kihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana yönä.
»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole voinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain ajatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi olla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin mies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt valtiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on luonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi hänet.»
»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»
»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»
»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»
»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas. Hän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin uuden vuoden aikaan.»
»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa, neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»
Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.
»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään painoi jokin seikka.»
»Kauanko aikaa?»
»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen ja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että oli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian vakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän. Minä en voinut saada tietää mitään muuta.»
Holmes näytti vakavalta.
»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin, jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»
»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti näytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin. Hän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan muistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat maksaisivat paljon saadakseen sen.»